Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä

Mitä sinä haluat, Oséias?

 Luiz Ruffaton romaanin Päättyy myöhäinen kesä minäkertoja palaa lapsuutensa maisemiin Brasilian syrjäseuduille. Hän etsii itseään ja vastausta kysymykseen: Millä hetkellä elämä otti takapakkia?

Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste.

                                    Leena Krohn, Mitä en koskaan oppinut.   

Luiz Ruffato on yksi arvostetuimmista brasilialaisista nykykirjailijoista. Hän syntyi ja työskenteli hanttihommissa pienessä Cataguasesin teollisuuskaupungissa, josta hänen uusin suomennoksensa Päättyy myöhäinen kesä (Into) saa alkunsa.  Katujen todellisuuden hän koki asunnottomana Sao Pãulossa ennen menestystään kirjailijana.

Koska lääkäri ei ole antanut paljon elinaikaa entiselle myyntiedustajalle, kuusikymppiselle Oséiakselle, hän haluaa tehdä rauhan menneisyytensä kanssa. Niinpä hän palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Cataguasesiin, josta lähti jo kymmeniä vuosia sitten töihin Sao Pãuloon.

Lapsuuden maisemat eivät ole ennallaan, ne ovat turmeltuneet ja saastuneet. Näky on yhtä murheellinen kuin hänen mielenmaisemansa: 

Roskat ovat levällään pitkin jalkakäytävien reunakiveyksiä. Kerjäläiset ja kamanmyyjät kilpailevat ohikulkijoista. Televisio hypnotisoi asiakkaat puoleensa kapakoissa, baareissa ja ravintoloissa.

Ruffaton luettelemat lukuisat, tarkat yksityiskohdat lipuvat silmien editse kuin elokuvassa. Oséiaksen vaivalloisen vaelluksen vaiheet, ja hänen toimiensa hypnoottinen toisto takovat kuin mantra, joka vie kohti väistämätöntä loppua.

Vaikka mitään kovin ihmeellistä kirjassa ei tapahdu, harvoin olen silti minäkertojan seurassa kulkenut näin intensiivisesti maisemassa ja mielessä. Oséias kaipaa entistä itseään, menneisyyttään ja sen ihmisiä niitä kuitenkaan löytämättä. Hän alistuu kohtaloonsa: Olen pelästynyt haamu, joka törmäilee menneisyytensä paikoissa levottomina liikkuviin vainajiin.

Oséias on kadottanut yhteyden sisaruksiinsa jo kauan sitten, mutta etsii heidät nyt käsiinsä toisen toisensa jälkeen. Ja pettyy, sillä kosketuspinta heihin on hapertunut vuosien myötä. Hänen kopea sisarensa Rosana, joka on naimisissa väkivaltaisen veronkiskurin kanssa, ei innostu tapaamisesta: Mitä sinä haluat, Oséias?

Luiz Ruffato on voittanut lukuisia 
kirjallisuuspalkintoja.
Kuva: Marcia Zoet

Rosanan aikuinen tytär kuvaa elämäänsä vanhempiensa varakkaassa huvilassa, jossa ihmiset korkeintaan sietävät toisiaan: Olemme kiertäviä planeettoja siinä talossa, eno. Aina välillä liikeratamme risteävät ja melkein tuhoudumme siinä.

Brasilian nyky-yhteiskunnan ongelmat – eriarvoisuus, korruptio, väkivalta ja huumeet – piinaavat lähes joka sivulla. Ihmisen arvo mitataan rahassa: ”Minkä tyyppisiä palveluja hän tarjoaa?” ”Jätehuoltoa, hän kerää jätteitä.” ”Ah, ja hän on tohtori?” ”Meille köyhille kaikki rikkaat on tohtoreita”, Valéria sanoo lumoavasti.

Tarja Härkösen suomennos soljuu jälleen niin sujuvasti, etten huomaa lukevani käännöstä. Keskustelut, tapahtumat ja muistot sulautuvat kuin huomaamatta toisiinsa niin Oséiaksen mielessä kuin samassa lauseessa. Näin hänen harhailunsa luo tunteen kuin olisin itse mukana väsyneenä ja hikisenä.

Oséias tuntee epäonnistuneensa ihmisenä. Hänen avioliittonsa päättyi eroon, yhteydet poikaan ja sukuun katkesivat, hän sai potkut töistä. Eniten hänen mieltään kuitenkin varjostaa lapsuudessa sattunut tragedia, hänen sisarensa Lígian kuolema.

Ruffato tekee kuten Tšehov, joka Vanja-enossa esitteli huolettomasti pistoolin kertomuksen varhaisessa vaiheessa. Myöhemmin siitä tuli tärkeä osa tarinaa. Samoin Oséiaksen mainitseman revolverin kohtalokas merkitys hänen elämässään paljastuu tarinan edetessä.

Hannele Salminen: Lehtisommitelma

Hiekka Oséiaksen tiimalasissa valuu: Armoton aika syövyttää salaa nykyisyyttä, joka menee ohi kuin kirjan juoni. Katumus valtaa hänen mielensä: Vaelsin vailla suuntaa aikaa haaskaten, tuhlari … Ja nyt…

Oséiaksen viiden päivän vaelluksen jälkeen päättyy myöhäinen kesä. Hän on taivaltanut pölyisillä kaduilla, parhaat päivänsä nähneissä maisemissa, ihmisten hälinässä matkansa päätepisteeseen. Hän on palannut alkuun, ja ympyrä sulkeutuu. Oséias ymmärtää, ettei menneisyyttä saa takaisin, se elää vain epäluotettavissa muistoissa.

Minulle jää surumielinen, haikea tunnelma kaiken katoavaisuudesta. Tuntuu kuin Luiz Ruffato haluaisi kirjallaan muistuttaa: Carpe diem! Tartu hetkeen nyt heti, sillä se ei palaa.

Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä. (O verão tardio). Suom. Tarja Härkönen.

 Into. 2022. 227 s.