Mari Koppinen: Jari Sillanpää – Paljaana

 ”Rakastan kumia ja nahkaa!”

Estradien kuningas Jari Sillanpää uskaltaa olla oma itsensä. Musiikkitoimittaja Mari Koppinen pääsee uudessa elämänkertateoksessa Paljaana hänen iholleen.

Tähtien tähti Jari Sillanpää valloitti Mari Koppisen ensi syleilyllä. Toimittajan oli määrä tehdä laulajasta juttu Hesariin heinäkuussa 2015 ja häntä jännitti odotellessaan tätä parkkipaikalla. 

”Sieltä se Jari sitten ilmestyi, jostain puskien keskeltä avattu piimäpurkki kädessään. En ehtinyt sanoa juuta enkä jaata, kun minut oli jo kaapattu voimakkaaseen halaukseen”, Koppinen kirjoittaa komeassa, runsaasti kuvitetussa teoksessa Paljaana (Tammi), joka julkaistiin Liberty or Death -baarissa.

Tilaisuutta juonsi Sillanpään vanha ystävä Marco Bjurström. Tai ainakin yritti, sillä välitön ja kujeileva Sillanpää vei häneltä monesti suunvuoron, ja tilaisuus karkasi käsistä viimeistään siinä vaiheessa, kun Sillanpää intoutui kehumaan kumi- ja nahka-asuja, joihin hän on koukussa.

"Rakastuin Marcoon silmänräpäyksessä!"

Kirjassa hän ylistää myös naisten silkkisen pehmeitä sukkahousuja, jotka hivelevät ihanasti reisiä.

 ”Vitsi, että ne tuntuivat hyvältä. Ja näyttivät. Asu vaati silti vielä jotain miehekästä, joten hain buutsit. Nousin ylös, katsoin itseäni peilistä ja ilahduin: tämähän on nasty, tuhmaa! Olen mies, ja silti minulla on tämmöiset vaatteet.”

Leikkisä estradien kunkku avautui myös kuvaussessiosta Bogotassa. Siellä tunnettu meikkitaiteilija loihti hänestä lumoavan Rosa Peligrosan, alter egon, jonka hän oli kehitellyt kumppaninsa Siimin kanssa junamatkalla Perun Cuscosta Machu Pichuun. Rosa on esiintynyt myös Helsingin katuelämässä ja on mahdollista, että hän jatkossakin piipahtaa yllättäen bilettämään.

Rosa limusiinissa.

Mutta naiseksi Sillanpää ei halua, kyseessä on kokeilumielinen leikki, vapautuminen ulkopuolelta asetettujen roolien kahleista. Läpi elämänsä laulaja on halunnut rikkoa rajoja niin musiikissaan kuin muussakin toiminnassaan.

– Nelikymppisenä elämääni tuli musta-valkoisen ohella harmaan sävyjä, suhtautumiseni muuttui rennommaksi. En enää välitä, mitä muut ajattelevat. Silti sisälläni asuu pelkääjä, joka istuu kuin peikko olkapäällä. Mutta se pienenee, ja oma sielu pääsee enemmän esille, Sillanpää toteaa.

– Toivoisin, että me kaikki olisimme peikon yläpuolella, ravistelisimme sitä harteiltamme. Pyrin todelliseen minuuteen, pois esittämisestä. Freudin mukaan olemme kaikki syntyessämme ”multipoliperverssejä”, seksuaalisesti vapaita. Kasvatus ja koulu muokkaavat meitä ”käyttäytymään oikealla tavalla”. Mutta mitään oikeaa ei ole, vain se, mitä itse tunnemme.

Entä mikä on ollut uralla vaikeaa?

– Minua harmittavat vääristelevät lehtijutut, joilla on haluttu satuttaa. Toisaalta ne kasvattavat. Meidän kaikkien on saatava silloin tällöin turpiin, jotta pääsemme eteenpäin ja tulemme paremmiksi ihmisiksi.

Siim ja Jari lomalla Etelä-Amerikassa kevättalvella 2016.

Mari Koppinen kirjoittaa sujuvasti ja eläytyneesti Sillanpään elämän kipeistäkin muistoista, eikä tämä pelkää kertoa heikosta itsetunnostaan ja mokailuistaan.

Kaikkea ei silti paljasteta. Sillanpään entiset kumppanit eivät ole muisteluissa halunneet esiintyä, joten heidät jätetään rauhaan. Nykyisellä elämänkumppanilla Siimillä ei sen sijaan ole mitään julkisuutta vastaan ja niinpä hänellä on rooli kirjassa. Suhde kukoistaa ja on tuonut laulajan elämään rakkautta ja tasapainoa.

”Karismaattisella hölösuulla” on taito kohdata ihmiset, rakastavan yleisön edessä hänestä kuoriutuu mainio stand upp -koomikko. Niin nytkin, tilaisuudessa purskahdettiin nauruun tuon tuosta. Mutta siinä vaiheessa, kun Sillanpää alkoi avautua uudesta kirjasuunnitelmasta, kustantajan edustaja ehätti väliin – oli kättentaputusten vuoro.

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – Paljaana. Tammi, 2016. 239 s.

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa

 Sitä kutsutaan luovuudeksi

Mark Levengoodin vilpitön elämänilo on tarttuvaa. Vasten auringon siltaa - kokoelma vakuuttaa, että elämästä pitää nauttia, tässä ja nyt. Ja että ikävimmilläkin asioilla voi olla hopeareunus.

”Jos et terästäydy, niin tuolla veltolla luonteella päädyt tekemään tv-viihdettä,” uhkasi kiihtynyt isoisä kuullessaan, että kuusitoistavuotias Mark oli lopettanut koulun perheensä suureksi kauhuksi.

Ennustus kävi toteen, sillä jo samana syksynä Mark Levengood sai ensimmäisen tv-ohjelmansa. Kenties hänen kansakoulunopettajansa oli sittenkin ollut oikeassa katsellessaan oppilastaan tutkimaton ilme kasvoillaan.

”Mark”, hän sanoi sitten yllättävän lempeään sävyyn, ”tuo sinun kekseliäisyytesi, tuo iloinen kupla, joka sinussa on – sinun on hyvä tietää, että sekin on lahja. Sitä kutsutaan luovuudeksi.”

Yhdysvalloissa syntynyt, lapsuutensa Suomessa viettänyt Levengood asuu nykyään Ruotsissa ja kirjoittaa, juontaa ja toimii suosittuna luennoitsijana. Tuo ”iloinen kupla” leijailee punaisena lankana kirjoituskokoelmassa Vasten auringon siltaa, jossa hän summaa elämänsä käännekohtia ja tapaamisia pilke silmäkulmassa.

Hänen omien sanojensa mukaan suomalaisesta äidistä selviäminen on karaissut häntä elämää varten. Niinpä hän suhtautuu stoalaisesti esimerkiksi kuntosalin suihkuhuoneessa pyylevän heteromiehen homolle heittämään herjaan: ”Sinä olet täällä. Sittenpä ei kannatakaan pudottaa saippuaa suihkussa.”

Kenties hänestä olisi oikeastaan hiukan mukavaa tulla nähdyksi halun kohteena, Levengood tuumaa. Joten: Jos päädyn suihkussa hänen viereensä, kai minun pitää sitten luoda muutamia kohteliaan himokkaita katseita, vaikka se epäilemättä korventaa silmiäni, koska minulla on niin sairaan hyvä miesmaku.

Suomi-Seura valitsi Levengoodin vuoden ulkosuomalaiseksi 2015.

Naurunpurskahduksilta ja myötämielisiltä nyökkäyksiltä ei voi välttyä kirjaa lukiessa. Näin älytelevisiosta: ”Se on iso ja litteä ja sanoo älykkäästi, että se ei löydä signaalia.” Entä sitten pohjoismainen yhteistyö? ”Skandinaavi on kaikkien kieltemme sekoitus ja todennäköisesti merkittävin syy siihen, miksi emme koskaan ymmärrä toisiamme.”

Levengood antaa mielleyhtymien kuljettaa kepeästi kertomuksia. Oma tarinansa on, miten hän päätyy Ruotsin kaupungintalon lavalta – juontamasta Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuutta – Islantiin ojaan juotuaan ensin litran Piña Coladaa. G-pistettä etsiessään! Tarina pitää itse lukea, näin kerrottuna se kieltämättä tuntuu epäuskottavalta.

Ei kaikki silti ruusuilla tanssimista ole. Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy monia kipeitä muistoja, joista kirjailija kertoo avoimesti. Ja ymmärtää itseään ja muita elämänkokemuksen kartuttua. Myötätunto ja lempeä huumori kuljettavat ikävienkin muistojen yli.

Ja unelmien eteen pitää tehdä töitä, siitä muistuttaa Marimekon entinen palavasieluinen omistaja Kirsti Paakkanen: ”Minä olen maanviljelijän tytär. Tiedän, että kukat puhkeavat sinne, missä on ensin möyhinyt ja lannoittanut maan.”

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa.

(Solblekt av livet). Suom. Maija Kauhanen. 

S&S, 2016. 135 s. 

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Jonakin hetkenä minä menin rikki

Soili Pohjalaisen persoonallisessa esikoisteoksessa menneisyyden haamut pitävät nuorta naista otteessaan.

 Saanan isän, menestyneen juopon autokauppiaan, kuolema sysää tarinan liikkeelle ja Saanan matkalle lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Sukellus ei ole helppo. Veli-veljen katoaminen ja vanhempien avioero hajottavat perheen. Jäljelle jäävät autoritäärinen isä ja tottelevainen Saana. Miten tässä näin kävi?

Muisti kiinnostaa kirjailijoita, viimeksi aihetta käsitteli taitavasti August-palkinnon voittanut Jonas Hassen Khemiri teoksessan Kaikki se mitä en muista. Hänen romaanissaan menneestä yritetään saada selvyyttä usean henkilön avulla, Pohjalaisen kirjassa Saana kamppailee muistojensa kanssa yksin.

”Jonakin hetkenä minä menin rikki. Tajuan sen paljon myöhemmin, mutten pysty tavoittamaan hetkeä, jolloin särö syntyi. Halkeama, jota ei korjaa mikään, ei aika, ei rakkaus, ei kolmevuotinen psykoanalyyttinen yksilöterapia. Halkeamasta irtoaa pieniä, karheita murusia sielun pohjalle.”

Menneisyys vainoaa nykyhetkeä. Vähitellen tarinan edetessä syyt ja seuraukset paljastuvat, valottavat tavallista tarinaa perheen sisäisestä dynamiikasta ja perheenjäsenten kohtaamattomuudesta.

Isä ei ole paha, hän on vain luonut oman maailmansa, johon kuuluvat hänen johtamansa autokauppa ja perhe. Autot ovat hänelle käyttövehkeitä ja välillä tuntuu, että niin ovat ihmisetkin. Vaikka hän tarkoittaa hyvää, tahtomattaan hän tekee pahaa. Varsinkin herkälle Velille.

Pohjalaisen kieli, Lapin murretta myöten, kuulostaa konstailemattoman aidolta. Ajankuva on tuttua, ja arjen pienet yksityiskohdat synnyttävät uskottavan tunnelman. Kerronnan lakoninen huumori sävyttää perheen elämänmenoa.

Pohjalainen on kuvannut kiristyvät kohtaukset ja tunteiden purkaukset taitavasti. Lukijan on myönnettävä, että noinhan se valitettavasti usein menee. Isän hautajaisten lähestyessä Saanan sielun mustat sirpaleet haluavat ulkoilmaan.

”– Jos sä oikeesti koskaan ikinä milloinkaan olisit vähääkään rakastanut isää tai ylipäätään vittu ketään.

 – Niin mitä? äiti lyö nyrkin pöytään. – Niin mitä!”

Saanan odysseia menneeseen on lopuillaan. Matka ei ollut turha, kenties jotkut kysymykset saivat vastauksen. Nyt on päästettävä irti, annettava menneisyyden jäädä taakse, niin tulevaisuus saa mahdollisuuden. Silloin sieluun tulee tilaa, ja muistoistakin välähtää hyviä, onnellisia hetkiä.

Tästä on esikoiskirjailijan hyvä jatkaa.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena, 2016. 211 s.

Pirkko Koskenkylä: Koti Provencessa

 Rakennetaan talo!

Rakkaus Provencen tuhatvuotisiin pikkukyliin, laventelipeltoihin, aurinkoon ja konstailemattomaan elämänmenoon mullisti Pekka ja Pirkko Koskenkylän elämän.

Entinen tv-toimittaja, nykyinen kirjailija ja taiteilija Pirkko Koskenkylä ja Swan-purjeveiden tunnettu isä Pekka Koskenkylä olivat seitsemän vuotta meriä kynnettyään asettuneet mukavasti asumaan kerrostaloon Cannesin rinteille mahtavan maiseman ääreen.

Mutta eläkeläisten joutilas elämä alkoi kyllästyttää, pariskunnalla olisi vielä voimia painaa töitä. Sitä paitsi ”klaanipäällikkö” Pekka kaipaa pitkää pöytää, jonne jouluna voisi koota koko suuren suvun ja ystävät juhlanviettoon.

Monet ovat ostaneet vanhan talon Etelä-Ranskasta ja taistelleet vuosia sen kunnostuksen parissa. Koskenkylät sen sijaan päättivät rakentaa omin käsin juuri sellaisen asumuksen, joka heille parhaiten sopisi. Pariskunta teki päinvastoin kuin monet heidän varttuneet aikalaisensa, jotka muuttavat pienempiin ja helpommin hoidettaviin koteihin iän karttuessa.

Kun asia oli päätetty ja talo suunniteltu, oli hankittava tontti. Helpommin sanottu kuin tehty. Rivieralla maapalasten hinnat ovat karanneet pilviin, sellaiseen eivät rahat riittäisi. Entäs jos etsittäisiin tonttia sisämaasta tuhatvuotisten pikkukylien, laventelipeltojen ja viinitarhojen ääreltä?

Tuumasta toimeen. Mansikkapaikka löytyi vihdoin Bargemonin keskiaikaisen pikkukylän liepeiltä, tunnin ajomatkan päästä Cannesista. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

”Silmiemme edessä avautui lähes hehtaarin kokoinen luonnonniitty, jonka perällä näytti siltä kuin puut olisivat saaneet paksun lumikerroksen harteilleen, mutta ei se sitä ollut Provencen huhtikuussa. Miljoonat pienet valkoiset kukat sen näyn saivat aikaan. Ja mikä kevään ja mullan tuoksu!”

Mutta ennen kuin talo alkaa niitylle kohota, kaivetaan monttu. Avukseen pariskunta on palkannut Pohjanmaalta kaksi pätevää työmiestä, joiden kanssa työ sujuu rivakasti. Pirkon tärkeä tehtävä on ruokkia porukka, jotta voimia riittää ankaraan uurastukseen.

Työ tekijäänsä neuvoo, mutta ahkeruutta ja sinnikkyyttä se myös vaatii. Kolhuilta ja kommelluksilta ei kai kukaan talonrakentaja välty. Mutta vihdoin koittaa odotettu, aito suomalainen joulu niin klaanille kuin suomalaisille ja ranskalaisille ystäville. Oman, keltaisen talon pitkän pöydän ääressä.

Kirjaa lukiessa tuntuu kuin itse olisi mukana vihannestoreilla, kapeilla kujilla, remonttipölyssä ja kyläjuhlissa notkuvien pöytien ääressä. Työnteon ohessa Provencessa osataan nauttia elämästä ja sen suomista antimista. Yhteisöllisyys on siellä valttia, kun vartaissa tirisee kymmenen lammasta, salaatteja ja lisukkeita on saavikaupalla. Eikä Provencen maineikas, helmeilevä roséviini juhlista juomalla lopu.

Vaikka mikään talo ei ole koskaan valmis, työpaineiden hellittäessä Pirkolla on aikaa kaivaa maalausvälineensä esiin. Valo ja ruusut inspiroivat luomaan suurikokoisia, lämpöä ja väriä hehkuvia öljymaalauksia. Näyttely La vie en rose, ruusuista elämää, on menestys paikallisessa galleriassa. Moni tauluista löysi uuden kodin. Suomessakin on ihasteltu Pirkon aistillisia ruusuja.

Ja hetken tauolla ollut kirjoittaminenkin jatkuu yläkerran uudessa työhuoneessa. Samaan aikaan näyttelyn kanssa ilmestyy Pirkon puolisostaan kirjoittama elämäkerta Swanien isä – Pekka Koskenkylän elämä aallon harjalla (2009, Tammi).

Mutta Pirkon uudesta kirjaideasta kustantajat eivät sen sijaan innostu. Kustannusala on tiukoilla, sillä ihmisten ajasta kilpailevat kirjojen ohella monenlaiset muut houkuttimet. Kustannustaloilla ole varaa ottaa riskiä, ettei kirja myykään.

Tähänkin pulmatilanteeseen Pirkon aina neuvokkaalla elämänkumppanilla on ratkaisu: ”Jolleivät kustantamoiden ukset aukea, perustetaan oma!” Pirkko ei alkuun asiasta innostu, kyllä kunnon kirjailijalla on oltava kustantaja.

Mutta onneksi hän antaa periksi, ja niin komea Pohjantuuli-trilogia saa päivänvalon Airut Kustannuksen toimesta. Kirjat kuljettavat neuvokkaiden naisten välityksellä Suomen tarinaa 1800-luvun puolivälistä vuoteen 1948. Trilogian odotettu kolmas osa Sodan ja toivon kuohuissa ilmestyi viime vuonna ja sai edellisten osien tavoin paljon myönteistä palautetta.

Keltaisella talolla on siis ilmeisen inspiroiva vaikutus asukkaisiinsa. Sama lumo on Koti Provencessa -teoksella. Sen siivittämänä voi mielikuvituksessaan istahtaa keskiaikaisen aukion terassille plataanipuun varjoon siemailemaan aperitiivia pienen suihkulähteen solistessa ja unelmoida, että minäkin vielä joskus…

Pirkko Koskenkylä: Koti Provencessa. 

Airut Kustannus, 2016. 304 s.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Pelkää petoa, joka lampaasi syö

Ewie Wyldin kansainvälisiä palkintoja kahminut romaani Kaikki laulavat linnut on lyyrisen kielen juhlaa. Silti se on karu ja raaka, näyttää elämän sellaisena kuin emme sitä haluaisi nähdä. Ja kuin ihmeen kaupalla romaani on samalla toiveikas, luo uskoa parempaan.

”Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsytetty jouluvanukas.” Kuka tai mikä vainoaa tuuliselle saarelle Brittein edustalle muuttaneen nuoren naisen Jake Whyten lampaita? Entä miksi nuori nainen asuu erakkona tilallaan seuranaan lampaiden ohella vain koira nimeltä Koira?

Niin tehokkaasti Evie Wyld kysymyksensä heti romaanin ensi lehdille asettaa, että lukija hyppää välittömästi hänen kyytiinsä mysteeriä selvittämään.

Romaanin kertomus limittyy kahdella aikatasolla. Nykyhetki saarella etenee kronologisesti. Jaken menneisyys sen sijaan avautuu kohtaus kohtaukselta ja paljastaa mennyttä samoin kuin muisti, joka poimii menneisyyden sirpaleita oman meille tuntemattoman logiikkansa mukaan. Kirjailijalla on paitsi kieli myös tekniikka hallussaan. Teksti elää ja hengittää aikatasojen vaihdosten myötä. Aika ajoin Wyld jännittää tilanteet äärimmilleen, luo hetkiä, joissa elämä tiivistyy, muuttuu merkitykselliseksi. Ja lukija pidättää hengitystään.

Kaikki laulavat linnut on paitsi hienoa kaunokirjallisuutta samalla arvoituksellinen trilleri. Mitä Jaken menneisyydestä paljastuu, mikä läähättää hänen kintereillään?

Jake on karistanut Australian polttavan, punaisen hiekan jaloistaan ja aloittanut nollapisteestä sateisella, karulla saarella, joka ei katso häntä hyvällä. ”Tämä seutu tuntui tarkkailevan minua, aistivan vierauteni ja pidättävän hengitystä, kunnes olin kulkenut ohi”.

Lontoossa syntynyt ja Australiassa varttunut Evie Wyld (s. 1980) on yksi ikäpolvensa lahjakkaimmista kirjailijoista.

Luonto on itseoikeutetusti läsnä konkreettisesti aistittavana elementtinä tarinassa. Paikantuntu on vahva niin Australian paahteisilla tasangoilla, joissa eukalyptuspuiden sinertävät sormet tavoittelevat ääretöntä taivasta, kuin kohmeisen saaren sumuisissa laaksoissa, joissa ”Puut näyttivät kasvavan ja kutistuvan hengityksen tahdissa.” 

Teoksen taitavasti suomentaneelle Sari Karhulahdelle Australian eksoottisen faunan ja  flooran nimien suomennos on epäilemättä aiheuttanut ylimääräistä päävaivaa. Kaikenlaisten ”vompattien” lomassa vilahtelee australianpaksujalka, idänruskokäärme, jarraeukalyptus ja mehipäivikki.

Jake on odysseiallaan ehtinyt keritä lampaita, suistua seksiorjaksi ja prostituoiduksi. Elämä ei totisesti ole häntä hellin käsin kohdellut. Ihmisten julmuus viiltää. Mutta parhaat tarinat syntyvät arjen epätodennäköisistä sankareista, ja näihinkin Jake pakomatkallaan törmää. Yksi heistä on hänen kollegansa, ”vitun huora” Karen, joka kehottaa Jakea etsimään aivoistaan, sen muistilokeroista, paikan, jossa on hyvä olla silloin, kun todellisuus on kestämätön.

Kaikesta tästä voisi saada kuvan, että kirja on synkkä. Ei ole. Se on ihmeellisen kuulas ja kevyt raskaista aiheistaan huolimatta. Mustaa huumoria tuo muassaan saarelle tupsahtava lampaita pelkäävä Lloyd, toinen mierolainen, joka lupaa kysymättä asettuu taloksi Jaken luo.

Kaikki laulavat linnut tuntuu todistavan, ettei mikään ole niin vaarallista kuin rakkaus. Pahimmillaan sen kannoilla kulkee kuolema – ja syyllisyys. Silloin kaikki laulavat linnut ovat äänessä yhtä aikaa ja pitävät kovaa mekkalaa. Evie Wyld käy jarruttelematta läpi inhimillisen tunneskaalan, sen syöverit ja hiljaisen, orastavan uuden elämän mahdollisuuden.

Kaikki laulavat linnut on kirja, josta oli vaikea erota. Millaisenhan elokuvan Terrence Malick siitä ohjaisi. Menisin katsomaan.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (All the Birds, Singing). Suom. Sari Karhulahti. 

Tammi, 2016. 285 s.

Tervetuloa! Mitä saisi olla?

Maritta Pohls: Viini, laulu ja taustajoukot – Hotelli- ja Ravintolahenkilökunnan historia. Into & PAM, 2016. 451 s.

Into-kustannuksen ensimmäinen iso historiateos Viini, laulu ja taustajoukot, jonka se on julkaissut yhteistyössä Palvelualojen ammattiliitto PAM:n kanssa, on kulttuuriteko. 

Runsaasti kuvitettu historiikki valottaa, miten naisvaltainen matala-palkka-ala kampesi itsensä isäntien palkollisista itselliseksi työvoimaksi, jolla on työsopimukset ja oikeus sairastaa ilman, että työpaikka menee alta.

Ruoanvalmistuksesta on tullut viime vuosina hifistelyharrastus ja kokeista valovoimaisia tv-tähtiä. Ravintoloiden ja niiden omistajien historiakin tunnetaan monien lehtijuttujen ja kirjojen kautta. Mutta entä taustajoukot? Näiden tuntemattomien työntekijöiden tarinaa selvittää perusteellisesti – sopivasti anekdootteja viljellen – nyt ilmestynyt, suuremmallekin yleisölle suunnattu alan perusteos, joka kattaa vuodet 1930–1990.

”He kuorivat perunat, kantoivat kaljakorit kylmiöön, kynivät kanat, tarjoilivat ruoat pöytään, siivosivat huoneet ja vahtivat, ettei asiakas juonut likaa.” Suurin osa tätä työtä tekevästä taustajoukosta oli matalapalkkaisia, useimmiten vuorotyötä tekeviä naisia, jotka kuljettivat lapsia sukulaiselta toiselle, jotta pääsivät töihin.

Heidän asemansa parantaminen alkoi kieltolaista (1919–1932). Se ei suinkaan estänyt ilottelua ravintoloissa, joissa lähes kaikissa myytiin alkoholia tiskin alta. 

Vuonna 1931 avautuneessa Hotelli Tornin kymmenennen ja yhdeksännen kerroksen kabineteissa viinanmyynti oli erityisen helppoa. Tornin hissin metallioveen oli lisätty hätäkello, jonka avulla epäilyttävästä henkilöstä lähetettiin varoitus yläkertaan. Jos muu ei auttanut, tarkastajia juotettiin humalaan.

Lahden Asemaravintolan keittiössö tiskaaja hoiti vielä 1950-luvun alussa astianpesun.

Kun kieltolaki päättyi, Hotelli- ja Ravintola-alan Liitto, HRHL, perustettiin 1932. Läheskään kaikki alan työntekijät eivät siihen kuuluneet, järjestäytyminen alkoi alan nokkamiehistä, hovimestareista ja viinureista. Raskasta työtä tekevillä ja kotivelvollisuuksien rasittamilla naisilla ei sitä paitsi usein edes ollut rahaa jäsenmaksuihin.

Tilannetta ei helpottanut, että ravintolatyöhön liittyi naisia leimaava vivahde. Sitä pitkään oli vaikea pyyhkiä pois. Vallitseva käsitys kun oli, että hienot herrat juovat ravintoloissa viinaa, mutta hyvämaineiset naiset eivät käy ravintoloissa, saati sitten työskentele niissä.

1960-luvun vapauden tuulten saattelemana vahtimestarit alkoivat vuokrata sopimattomasti pukeutuneille miehille pikkutakkeja ja solmioita, prostituoidut voivat ostaa portieereilta vapaan liikkumisen ”ovirahalla”. Muilta naisilta vaadittiin sisäänpääsyyn miesseuralainen.

Ravintolahenkilökunnan pätevyysvaatimuksiakin rukattiin.1970-luvulla Fenniaan haettiin estottomia, ”muodollisesti” päteviä tarjoilijoita. Topless-baarit olivat ilmiön ikävä huipentuma.  Ikäkysymyskin rassasi. Nuoria saatiin helposti töihin, mutta heidät kannatti irtisanoa, kun eläkeikä lähestyi.

Tampereen Ravintola Näsinneulan tarjoilijoita 1971.

Liitolla riitti työsarkaa. Vuonna 2001 se liittyi Palvelualojen ammattiliittoon, jolloin PAM sai jäsenistöönsä lähes 50 000 majoitus- ja ravitsemusalan työntekijää. Liki 70-vuotisen historiansa aikana HRHL on joutunut kovaan vääntöön jokaisen työehtosäännön pykälän ja niiden alakohtien kanssa. Ja työ jatkuu. Uusia haasteita alalle ovat tuoneet lisääntyvä osa-aikatyö, ekstratyövoiman asema, 5 euron pitseriat ja kaupungilla vilahtelevat polkupyörälähetit.

HRHL on alusta asti satsannut koulutukseen. Silti palvelutyön aliarvostus on edelleen yleistä ja se näkyy palkkatasossa. Vaikka me kaikki haluamme asiantuntevaa ja ystävällistä palvelua. Se on parasta mainosta, mitä hotelli tai ravitsemusliike voi itselleen toivoa.

Historiikki julkaistiin Hotelli- ja Ravintolamuseossa Kaapelitehtaalla, jossa aiheeseen liittyvä näyttely Rinta rinnan on avoinna 8.1.2017 saakka. Museon tiloihin on aidoilla esineillä ja valokuvilla luotu autenttisia tiloja, jotka oivaltavasti vievät nostalgiamatkalle menneeseen.

Matkalla Orgosoloon

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä. Tammi, 2016. 162 s.

Jari Järvelän kansainvälistäkin mainetta niittänyt graffititrilogia on edennyt loppusuoralle. Berliinin purkutalot ovat vaihtuneet Kotkan ja Kouvolan betonilähiöihin, mutta Metron hurjaa menoa tämä ei jarruta.

Parikymppinen wraitteri, graffitilaiteilija Maria, lempinimeltään Metro, on selvinnyt nipin napin hengissä venäläisten oligarkkien ja teollisuusvartijoiden kynsistä. Hänen ensimmäiset seikkailunsa teoksessa Tyttö ja pommi noteerattiin Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisteos -palkinnolla. Romaanissa Tyttö ja rotta mukana vilahti maailman kuuluisin wraitteri Banksy, joka varoitti siitä, mikä nyt ilmestyneessä kirjassa tapahtuu.

Metron koko elämä on hänen äitinsä ex-miesystävän Voltin mukaan hätätilanne. ”Sä olet yksi kävelevä katastrofi”, hän päättelee. Ja kun Metron veristä vanaa seuraa, ei voi muuta kuin yhtyä käsitykseen. Mutta Metrolla on unelma ja sanottavaa, ei hän ehdoin tahdoin joudu murhamiesten maalitauluksi.

Hänellä on selvä käsitys siitä, mitä onni on. Wraittereiden esi-isällä Michelangelolla oli sama unelma: paljas katto, kuten Sikstiiniläiskappelissa, ja riittävästi maalipönttöjä. Metrolle onni on täysi spraykannu ja paljas seinä. Jonne kommentoida päättäjien rahanahneutta ja vääryyksiä, ympäristön ja vanhojen puutalojen tuhoamista betonisten ostosmausoleumien tieltä.

Metro kertoo tarinaansa rennon letkeään, karheiseen tyyliinsä. Alaviitteenä kulkee huumori hirveimmissäkin kohtauksissa. Elävä dialogi hymyilyttää. Jari Järvelä tuntee Kotkansa säröisen miljöön ja sen asujaimiston – niin hyvässä kuin pahassa. Tunnelma on aito ja ajankuva uskottava.

Metrolle on jäänyt hampaankoloon poikaystävä Rustin ja monen muun ystävän kuolema konnien toimesta. Niinpä hän ei suostu jäniksenä pakenemaan vaan ryhtyy itse ajokoiraksi selvittämään välejään murhaajien kanssa. Tämä tosin on helpommin sanottu kuin tehty.

Päämajaksi löytyy Voltin Onnenmäki, peräti erikoinen, hautakivien ympäröimä, ränsistynyt talo. Kulkuvälineekseen Metro lainaa ruumisauton. Piilopirtti ei, ikävä kyllä, kauaa pysy salassa. Ja kun Hitchcockin linnut valtaavat Kauhujen Taloksi muuntuneen Onnenmäen, meno yltyy vallan hulvattomaksi. Lintujen silmät paloivat punaisina pisteinä, ne tärisivät vitriineissä ja mörisivät ja kirkuivat, ne olivat tulossa päälle.

Piissi Bulevardin sähkökaapissa.

Ei hyvältä näytä. Mutta ajatus maanpäällisestä paratiisista, Orgosolosta, elähdyttää ja antaa voimia jaksaa. Orgosolo on todellinen neljäntuhannen asukkaan vuoristokylä Sardiniassa, jonka paimenet estivät laidunmaillensa suunnitellun sotilasalueen perustamisen wraittaamalla mielipiteitään, tekstejä ja kuvia, talojen seiniin ja muureille. Paikasta tuli maailmankuulu. Se luo uskoa, että asioihin voi vielä vaikuttaa.

Ja Metro on totisesti vaikuttanut. Hänen on aika päästä hyvin ansaitulle lomalle unelmiensa kylään. Jari Järvelä päättää koukuttavan trilogiansa seesteisissä tunnelmissa. Kirjailija on todistanut, että hengästyttävään dekkariin voi sujuvasti soluttaa yhteiskunnallista kritiikkiä ilman, että jännite siitä kärsii – päinvastoin. 

Muraali Sardinian Orgosolesta.