Koira ja sen ihminen filosofoivat

Jarmo Lehtisen Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa syleilee pienestä koostaan huolimatta maailmoja laajalti. Kotikulmilta näkee kauas, kun osaa katsoa oikeasta vinkkelistä. Oivana oppaana kirjan filosofisiin pohdintoihin toimii Gottfried, kiusallisen tarkkanäköinen koira-asiakoira.

”Kun koira ottaa ihmisen, ei se jätä häntä koskaan.”

Jarmo Lehtisen tarjotessa käsikirjoitustaan Art House -kustantamolle siellä emmittiin: ”Emme kustanna kotimaista kaunoa”. Kustannustoimittajat olivat tuskastuneet tarjottuihin 3 000 liuskan pinkkoihin. Lehtinen innostui: ”Tämä on tosi lyhyt!”. Sillä päästiin alkuun.

Seuraavaksi pohdittiin, mihin kategoriaan Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa pitäisi sijoittaa? Onko Lehtisen esikoiskirja ajan hengen mukaisesti autofiktiota, koirakirja vai kaunokirjallisuutta? 

Kenties se on niiden kaikkien hybridi. Onko lokerolla muutenkaan niin väliä, sillä sympaattinen pieni kirja vie leikillisesti suurten kysymysten äärelle peräti viihdyttävästi.

Heti kun kannen avaa, vastaan jolkottaa Gottfried viiksikarvoissaan piimän rippeitä, eripariset korvat terhakkaasti pystyssä. Koiran vähän hapsuinen, boheemi ulkonäkö huokuu itsevarmuutta ja päättäväisyyttä. Se on ajatellut hankkia itselleen ihmisen.

Jarmo Lehtinen on työskennellyt
journalismin ja viestinnän parissa.

Valinta osuu puiston penkillä istuskelevaan kirjan minäkertoja Tuomakseen, jonka eksyneen oloinen hahmo on herättänyt Gottfiedin kiinnostuksen. ”Vähällä vaivalla tuosta saisi ihan edustuskelpoisen eikä muutenkaan liian haastava tapaus”, Gottfried arvioi ja tökkäisee Tuomasta kylkeen: ”Luulen, että voisimme joskus hymyillä yhdessä”.

Näin tapahtuu. Gottfriedin ja Tuomaksen pölyn olemuksesta vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkät keskeytyvät tuon tuosta lukijan spontaaneihin naurunpyrskähdyksiin.

”Nyt Lehtisen mopo keulii” Art Housessa tuumattiin, kun vanhoihin kameroihin ja mustavalkokuviin ihastunut kirjailija ehdotti teokseen kuvitusta. Huoli oli turha, sillä kirjailijan itse ottamat ja pimiössä kehittämät valokuvat tuovat kirjaan uuden tason, keventävät ja rytmittävät lukemista. Joskus ne kuvittavat tekstiä, toisinaan ajelehtivat yllättäen omille teilleen.

Kirja julkistettiin Jarmo Lehtisen valokuvanäyttelyn avajaisissa Kruununhaan iki-ihanassa antikvariaatti/galleria Laterna Magicassa. Kuvan ja sanan ohessa tila toimii kulttuuriväen kohtaamispaikkana ja inspiraation lähteenä kaikille monenlaisine tapahtumineen.

Koirat eivät juurkaani näe värejä kuten me ihmiset, niinpä Gottfried pitää ystävänsä ”litkuin loihtimista vähävärisistä” kuvista. Kun se ulkoiluttaa ihmistään, tämän kaulassa roikkuu milloin puolentoista piimäpurkin painoinen 1960-luvun alkuvuosien kaksisilmäinen Rolleiflex tai jokin muu ”vintagevekotin”.

Gottfried pitää epätasaisella kävelystä, joka sen mukaan kehittää paitsi fyysistä myös henkistä tasapainoa. Gottfriedin neliveto näillä reissuilla toimii mainiosti, mutta lyhyehköjen jalkojen vuosi maavarassa olisi toivomisen varaa.

Gottfriedillä ja minulla on yhteinen inhokki: pimeyden ytimestä yhtäkkiä syöksähtävät trikoopyöräilijät. Näille maailman valtiaille me muut ihmiset ja eläimet olemme turhia häiriöitä maisemassa heidän kiitäessään muita hipoen milloin missäkin.

Rotukysymykset ovat viime aikoina olleet otsikoissa. Koira-asiakoira Gottfriediä suututtaa rotukoirien jalostaminen ihmisten mielihalujen mukaan. Tällaisen peukaloinnin seurauksena lyhytkuonoiset koirat saavat tuskin henkeä vedetyksi, eivätkä niiden hampaat tahdo mahtua suuhun.

Liiaksi jalostetut lonkkavikaiset koirat ontuvat säälittävästi, ja aggressiivisia taistelukoiriksi kehitettyjä rotuja pidetään seurakoirina kaupungissa aiheuttamassa pelkoa ja puremia. Näistä ja muista samanmoisista vääryyksistä Gottfriedillä on paljon reklamoitavaa. Itse se on seropi – sekarotuinen piski ja ylpeä siitä: ”En ole rotukoira vaan rotujen koira”.  

Todellisuuden olemus kiinnostaa Gottfriediä ja Tuomasta ja he päätyvät sitä pohtiessaan yllättävään havaintoon. Tiilet, teräs, radioaallot ja bitit ovat eittämättä todellisia. Entä uskonnot, aatteet sekä raha ja sen monet johdannaiset? Ne ovat olemassa vain, koska uskomme niihin. Ilman tätä uskoa maailmamme romahtaisi, päättelevät filosofimme.

Lukija viihtyy ystävysten seurassa ja alkaa kuin huomaamattaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa. Sympaattinen, hyvän mielen kirjakin tuntuu sitä lukiessa paljon kokoaan suuremmalta, sillä epämääräisen statuksen omaavalla koira-asiakoiralla on roppakaupalla mielenkiintoisia ajatuksia.

Gottfried on kiinnostunut taiteesta, niinpä sitä huolestuttaakin hajuaistin aliarvostettu asema taidekentällä. Kiasman näyttelyssä kyllä nuuhkittiin hajumaljoja jokunen vuosi sitten, mutta tämä ei riitä Gottfriedin mielestä. Se haluaa herättää hajut henkiin, luoda tuoksujen taidemaailman.

Gottfried ehdottaakin, että on perustettava Hajumuseo, Hajutaiteen instituutti ja Tuoksumuotoilukoulu. Tämä tietenkin synnyttää väistämättä eri kuppikuntia, kuten taiteen piirissä on tapana. Alan underground-julkaisu Lemu vastustaa henkeen ja vereen hajuvesitaiteeksi nimeämäänsä kansan rakastamaa valtavirtaa. Näin hajut joka tapauksessa tuoksutetaan taidekentän ytimeen.

Graffititaiteilija on piirtänyt Gottfriedin  muotokuvan.

Varteenotettavana koira-asiakoirana Gottfried luonnollisesti isännöi koirien huippukokousta Helsingissä. Laika laskeutuu raketistaan kiitoradalle avaruuspukuaan riisuen, ja Ressu hypähtää koirankoppinsa katolta punaiselle matolle lakinnauhat hulmuten. Tasavallan ensimmäinen koira Lennu ja Gottfried ottavat vieraat vastaan arvokkaasti häntiään heiluttaen.

Jarmo Lehtinen on kääntänyt kirjassaan asiat veikeästi päälaelleen tarkastellessaan maailmaa koiraperspektiivistä. Lassien ja Rin-Tin-Tinin tassunjäljissä tepasteleva hyväluontoinen Gottfried avaa latuja ihmisten ja muun luomakunnan välille. Tässä se on samalla asialla kuin Max Porter Lanny-romaanillaan. Tarvitsemme gottfriedismiä, vastuunkantoa yhteisestä maapallosta.

Gottfried tassuttelee päivän töihinsä tyytyväisenä Tuomaksen luo, jolla on jo piimäpurkki valmiiksi avattuna keittiönpöydällä. On iltahörppyjen aika ja kenties maailmaa voisi vielä vähän parantaa henkevällä keskustelulla.

Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa. Art House, 2020. 140 s.

Jarmo Lehtisen valokuvanäyttely Gottfriedin maailma Laterna Magicassa 12.9. saakka.

Max Porter: Lanny

Toden ja epätoden lumoavassa välitilassa

 

Max Porterin Lanny avautuu vähitellen monitasoiseksi aikuisten saduksi.  Sen maaginen realismi kiehtoo kielellään ja näyttää, millaisia me ihmiset olemme – niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ennen kaikkea Lanny on ylistys luonnolle ja rakkauden lohduttavalle voimalle.

 

”Me olemme pieniä, pöyhkeitä välähdyksiä suuressa, upeassa järjestelmässä.”

Lannyn (WSOY) seremoniamestarina toimii vuosisatoja vanha Isä Suomukka -vainaa. Aikamoinen muotoaan alati muuttava veitikka, kylän legenda, joka lampsii metsässä hehtaarin levyisenä kaarnahaarniskassa, ”johon on kaiverrettu ammoin kuolleiden teinirakastavaisten nimikirjaimet”.

Kunnes tapahtuu taas muodonmuutos: ”Hän on pienen pieni, punarinnan syke, ei sitäkään, tyhjää ilmaa siinä missä punarinta oli aiemmin päivällä, tuon sykkeen muistohiukkanen, valoakin kevyempi”.

Pitkästyessään Isä Suomukka -vainaa janoaa kuunneltavaa: kylän ääniä, lauseiden katkelmia, uuvuttavaa hölynpölyä. Niinpä Max Porter tekee kirjaansa hälyllekin tilaa antamalla äänten kakofonian kiemurrella – ihan konkreettisesti – romaanin sivuilla.

Lannylla on tarjottavaa kaikille aisteille, lehtien huminasta niiden mätänemisen lemuun. Sieluni silmin näen, mitä tapahtuu, kun tuulenvire livahtaa ikkunasta huoneeseen. Silloin ”Tuulelle kuuliaiset pöly- ja nöyhtäpallot kerääntyvät keittiön nurkkiin”.

Lanny on alusta loppuun mielikuvituksen pitelemätöntä leikkiä, kielellistä ilottelua, minkä kääntäjä Irmeli Ruuska on taitavasti taivutellut suomeksi tarinan hengessä. Karnevaalin pohjavirtana kulkee kuitenkin huoli ihmiskunnan ja luonnon eripurasta, tuhosta, johon me olemme syyllisiä.

Isä Suomukka -vainaa on kylän asujaimistosta valinnut suosikikseen Lannyn, pienen, unelmoivan koulupojan, joka lauleskelee ja lurittelee omiaan. ”Tai ehkä Lanny vain poimii asioita kaikesta mitä kuulee, imee itseensä ääniä tästä maailmasta ja kutoo säkeitä toisesta.” Tässä Lanny tekee aivan kuten kirjailija itse.

                       Max Porter on työskennellyt kitarakaupassa ja kustannustoimittajana. 

                      Nykyään hän keskittyy päätoimisesti kirjoittamiseen. Kuva: Lucy Dickens

Lannyn isä Robert matkaa aamuisin junalla töihin Lontoon keskustaan hoitelemaan sijoitusbisneksiä. Hänen mielestään Lanny on outo. Äiti Jolie, työtön näyttelijä, joka kirjoittaa murhamysteereitä, rakastaa poikaansa ehdoitta.

Kuvioon kuuluu myös vanhempi taiteilija. Kylässä hänet tunnetaan Hulluna Petenä, Lontoon galleriamaailmassa eleganttina, arvostettuna Peterinä.  Niin tai näin, hän pitää Lannylle taidetunteja ja löytää sielunkumppanin Joliesta.

Näin herkkävaistoisesti ja tarkkanäköisesti Porter heidän ystävyytensä kuvaa, kun Jolie vierailee Peten luona: ”Niinpä hän lähti sinä aamuna, ja minä istuin ja hengitin hänen käyntinsä tunnelmaa…”

Esirippu on noussut, näyttelijät, kylän avustajat ja kulissit esitelty. Isä Suomukka -vainaa tuntee outoa kutinaa. Näin käy noin sadan vuoden välein. Hän panee pystyyn näytöksen, puuttuu asioiden kulkuun, eikä kylässä mikään ole sen jälkeen enää ennallaan. Lanny muuttuu jännitysnäytelmäksi.

   Sanna Karlsson-Sutisnan veistos The Light of the feather. Kuva: Hannele Salminen

Isä Suomukka -vainaa tunkeutuu ihmisten uniin, kaivaa esiin heidän patoutuneet, tuskalliset muistonsa. Kylän kakofonia villiintyy. Uhkaavan tragedian turvin ihmisten pikkumaisuus, turhamaisuus ja ilkeät juorut saavat tilaa temmeltää vapaasti.

Kun tilanne on riistäytymässä käsistä, kannattaa muistaa Eeva Kilven ensimmäisen runokokoelman Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972) säkeet: ”Siis kauneutta on. / Rakkautta on. / Iloa on. // Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät , / puolustakaa niitä!”

Näin Jolie tekee. Ahdistuksen ja tuskan painamana hän tuntee outoa rauhaa ja kiitollisuutta, kääntyy Suomukan puoleen: ”Hän tuoksuu luonnon totuudelta, seksiltä ja kuolemalta. Se on lohdullista, ja Jolie halaa itseään ja vetää henkeä”.

Vaikka pienessä kylässä ollaankin, Porter on kutonut tarinaansa koko elämän kirjon. Lannyn punaisena lankana kiemurtelee kritiikki nykymenoa kohtaan. Se pilkahtelee osoittelematta milloin missäkin tarinan mutkassa.

Kertomus tarjoaa lukijalle kaksi vastakohtaa: Lannyn, joka on utelias, vilpitön ja hyväsydäminen ja Isä Suomukka -vainaan, joka kaiken nähneenä on sydämistynyt tuhosta, jonka ihmiskunta on saanut aikaan. Hän nauttii nähdessään ”lihan avuttomuuden elämän ja kuoleman välisten siteiden armoilla”.

Mutta ovatko Lanny ja Isä Suomukka -vainaa sittenkään vastakohtia? Onko heidän välillään outo yhteys? Ovatko he peräti yksi ja sama? ”Lanny Viherpuu, sinä muistutat minua”, Suomukka toteaa nähdessään itsensä pojassa.

                          Yksityiskohta Timo Ryhäsen maalauksesta City of Ethereal. 

Porter esittää lukijalle kysymyksen: Toistuuko tämä vuosisadasta toiseen: turtuuko herkkä ja viaton tuhoon, tottuuko hän veren makuun ja alkaa janota sitä? Lanny vastaa kysymykseen saman tien: meillä on vapaus valita. Elämä ja luomakunta ovat lahjoja, joista meidän on oltava kiitollisia ja pidettävä niistä huolta. Kerrassaan hurmaava kirja.

 Max Porter: Lanny. (Lanny. Suom. Irmeli Ruuska.)  WSOY. 2020. 216 s.

Timo Ryhäsen näyttely Paintings about Life Force Galleria A2:ssa 30.8. saakka.

Erkki Salomaa: World Street – Maailmankatu

Ohikiitävien hetkien elävää taltiointia

Erkki Salomaa on kuvannut kaupunkielämää 1970-luvun lopulta viime vuosiin. Tuloksena syntyi puhutteleva valokuvakirja ja näyttely Laterna Magicaan: World Street – Maailmankatu. Mustavalkoiset kuvat elämää viliseviltä kaduilta ja kujilta eri puolilta maailmaa osoittavat, miten samanlaisia me lopulta olemme.

”Paitsi ihmisiltä varastetut poseeraamattomat hetket, klassisen katukuvauksen perusaihe ovat valon, pintojen ja ihmisten rinnakkaiset ja ristikkäiset linjat ja liikkeet, jotka osuvat suunnittelemattoman näköisesti juuri oikealla tavalla kohdalleen.”

Näin taiteen tohtori Hanna Weselius luonnehtii klassista katuvalokuvausta teoksen World Street – Maailmankatu (Musta Taide) johdantoesseessään. Weselius voitti teoksellaan Alma! (WSOY) Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2016.

Paitsi kirjailija Weselius on myös valokuvaaja ja sen huomaa Almasta! Tekstin ilmeikkyys ja sen luomat kielikuvat ihastuttavat: 

”Alma sulkee ikkunan, se välähtää, ja katoaa huoneeseen”. Lauseen kuvaaman tilanteen näkee ihan konkreettisesti silmissään kuin valokuvan.

Meille kaikille tutut, rakkaat katukuvauksen klassikot kuuluvat ihmiskunnan yhteiseen perhealbumiin, kuten Weselius esseessään toteaa. Mutta kuvaavatko ne todellisuutta? Ja heti perään on pohdittava, mitä todellisuuden olemus on, entä kenen todellisuus?

Taiteilijat ovat aikoinaan vastanneet näihin kysymyksiin kukin omalla tavallaan. Vladimir Nabokovin mukaan mitään kaikille yhteistä todellisuutta ei ole. Hän onkin todennut, ”että ”todellisuus” on ainoa sana, joka menettää merkityksensä, jos siitä otetaan lainausmerkit pois”.

Jolleivät katuvalokuvauksen ”varastetut hetket” tyhjentävästi todellisuutta paljastakaan, paljon ne siitä kuitenkin kertovat. Erkki Salomaan kuvista löytää yksityiskohtia ja tunnelmia, joita niistä ei ensi vilkaisulla huomaa. Hänen kuviaan tarkemmin katsellessa tuntuu, kuin ne imaisisivat tallettamiensa tapahtumien pyörteisiin, niin eläviltä ne näyttävät.

 Kuva Tokiosta, Japanista, vuodelta 2015 ei selityksiä kaipaa.

Katukuvaajalta vaaditaan ennakkoluulottomuutta ja uteliaisuutta. Hänen on lähdettävä reissuun vapaana etukäteisoletuksista. Ei katukuvaajakaan silti ihan villi ja vapaa ole. Hanna Weseliuksen mukaan katukuvaus:

 ”on tarkoituksellista suunnittelemattomuutta ja harkittua vapaamuotoisuutta, tahallaan päämäärätöntä kuljeskelua ja juuri oikeanlaisten sattumien odottelua”. Näistä aineksista syntyy legendaarisia ”ratkaisevia hetkiä” Henri Cartier-Bressonin hengessä.

Salomaa on liittänyt kirjaansa pieniä muistiinpanoja kuvausreissuilla sattuneista kommelluksista. Helmi-maaliskuussa vuonna 1986 hän oli matkalla Bombaysta junalla keskelle Intiaa, Nagburiin:

”Olemme varanneet istuinpaikat. Paikkoja ei löydy. Olemme liikkeellä vääränä päivänä. Hyppäämme silti junaan. Joudumme oikaisemaan makuulle vaunupalvelijan penkin alle. Se aiheuttaa kastittomassa palvelijassa enemmän ahdistusta kuin meissä…”

Kuva samalta reissulta, Varanasista, näyttää ihmiset väentungoksessa ilman poseeraamisen tuomia naamioita autuaan tietämättöminä kuvaajasta. 

Tarkat pikkupojat ovat kuitenkin huomanneet kuvaajan ja katselevat häntä epäilevästi alta kulmain.

Nykyaika tuo katukuvaukseen omat haasteensa. Samalla kun lähes jokaisella on kamera mukanaan – ainakin kännykässään – ihmisten yksityisyyden tarve on kasvanut ja kuvaamiseen tarvitaan yhä enenevässä määrin lupa.

 Ihmisten arkikin on muuttunut. Se ei enää tapahdu samassa määrin kaduilla kuin ennen, vaan erilaisissa virtuaalisissa tiloissa.

Varsinkaan nuoret eivät enää kuvatessaan tarkkaile ympäristöään, vaan nappaavat selfieitä ja kuvaavat ystäviään lukemattomia samanlaisia valokuvia tursuaviin pilvipalveluihin. Hyvä esimerkki tästä on Salomaan kuva Marseillesta, Ranskasta, vuodelta 2019. Nuoren naisen asemassa olisin sijoittanut kuvattavan ryhmän tuon viiksekkään naisen katseen alle.

 Katukuville ominaisia aiheita ovat ihmisten ilmeet ja kohtaamiset, heidän yksinäisyytensä metropolien hälyssä, vauhdin tuntu ja sen vastapainona ajatuksiinsa vaipunut, paikalleen seisahtunut ihminen. Sommittelu ulottuu kuva-alan reunoihin saakka ja tarjoaa monesti yllätyksiä.

Näin käy tässä hellyttävässä kuvassa Madeiran pääkaupungista Funchalista vuodelta 2015. Sattuma on puuttunut peliin juuri sopivalla hetkellä ja tuonut tarkkailijan kuvan ylälaitaan.

Monesti katuvalokuvat ovat aiheeltaan niin universaaleja, etteivät ne tarvitse selityksekseen edes aikaa eivätkä paikkaa. Toisinaan taas tieto niistä synnyttää mielessä ketjureaktion, ja taiteenlajit linkittyvät odottamattomasti toisiinsa. Näin minulle kävi, kun näin Salomaan kuvan Tiranasta, Albanian pääkaupungista, vuodelta 2014.

Kuva ja sen nimi Tirana toivat välittömästi mieleeni Pajtim Statovcin palkitun romaanin Tiranan sydän (Otava). Ketkä hyvänsä kaksi kuvan nuorten miesten joukosta sopisivat kirjan päähenkilöiksi. Romaani (englanniksi nimeltään Crossing) valittiin Yhdysvalloissa National Book Award palkintoehdokkaana finalistien joukkoon käännöskirjallisuuden sarjassa vuonna 2019. Palkinto on maailman merkittävimpiä kirjallisuuspalkintoja.

Havanna, Kuuba 2009.

Todellisuuden olemus jäi vielä mietityttämään. Voisiko sittenkin taiteilija Georges Braquen korkealentoisen lausahduksen: 

”Todellisuus paljastaa itsensä vasta, kun runouden valonsäde osuu siihen” sanat ”runouden valonsäde” korvata sanoilla katuvalokuvaajan kamera?

Mielestäni vallan hyvin voi. Erkki Salomaan kuvat ovat siitä oiva esimerkki.

Erkki Salomaa: World Street – Maailmankatu. 

Musta Taide, 2020. 170 s.

Hienon kirjan graafinen suunnittelija on Jorma Hinkka ja sen vastaava toimittaja Tuomo-Juhani Vuorenmaa. 

Kirjaa on myytävänä Laterna Magicassa.

Näyttely Maailmankatu – pigmenttivedoksia 2000-luvulta 

Laterna Magican Kirjagalleriassa 15.8.2020 saakka.

Seppo Seitsalo & Ilkka Taipale (toim.): Taide vanhin voitehista

”Taide antaa sysäyksiä elämään”

Runsaasti kuvitetussa, kiinnostavassa teoksessa Taide vanhin voitehista esitellään monipuolisesti kuvataidetta sairaaloissa. Taide ei poista sairautta, mutta se voi edistää parantumista, antaa omalla tavallaan toivoa ja avata uuden horisontin, aukkoja pois sairaalan arjesta.

”Taiteen parissa pitkät käytävät tuntuvat lyhyemmiltä, askeleet kevyemmiltä ja ajatukset positiivisemmilta.”

Jo lääketieteen isä Hippokrates oivalsi perustavanlaatuisen totuuden: Ars longa, vita brevis – taide on pitkä, mutta elämä lyhyt. Nyt on seurantatutkimuksin todistettu, että taide voi pidentää myös ihmisikää. Puhumattakaan taiteen elämää rikastavista vaikutuksista.

Mittavan Taide vanhin voitehista – kuvataidetta sairaaloissa -teoksen toimittajat professori Seppo Seitsalo ja dosentti Ilkka Taipale toteavat kirjassaan, että sairaaloiden taidehankinnat ovat olleet ilahduttavasti myötätuulessa. Tämän ovat mahdollistaneet prosenttiperiaate, sairaaloiden taidebudjetointi ja näyttelytoiminta sekä taidelahjoitukset ja -sijoitukset.

Taiteen esiinmarssi sairaaloissa ja hoitolaitoksissa perustuu vahvaan tutkimukselliseen näyttöön sen myönteisistä terveys- ja hyvinvointivaikutuksista niin psykologisista, fysiologisista kuin sosiaalisistakin. Teoksen asiantuntijakirjoittajat esittelevät artikkeleissaan näitä vaikutuksia ja niihin liittyviä tutkimuksia. Kiinnostavaa luettavaa teoksessa tarjoavat myös kertomukset monien sairaaloiden kokemuksista kuvataiteen ja sen tekijöiden parissa.

Ulla-Mari Lindström: Suuria pieniä ihmeitä.
8-osainen valokuvateossarja KYSin
vastasyntyneiden teho-osastolla.

Sairaalataiteen jättiläisen, Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUSin, kokoelmiin kuuluu noin 4 500 teosta deponoinnit mukaan lukien. HUSin taidetoimikunta pyrkii ostamaan teoksia ennen kaikkea nuorilta taiteilijoilta, joten niitä hankitaan esimerkiksi Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyistä.

Odotushuoneen seinille ripustetun taiteen on todettu vähentävän asiakkaiden jännitystä ja pelkoja sekä vievän ajatukset pois ahdistavasta tilanteesta. Taide vanhin voitehista -teoksen toimituskuntaan kuuluva HUSin taideasiantuntija Kirsti Bergström kertoo, miten taide voi yllättäen viedä mennessään. Silloin aika ja paikka unohtuvat:

”Pyydämme vuoroaan odottavilta asiakkailta mielipiteitä teoksista ja niiden paikasta. Kerran tällaisessa tilanteessa teoksen paikkaa pohtivaa asiakasta kutsuttiin vastaanotolle ja hän sanoi, ettei voi vielä tulla kun tämä ripustus on kesken!”

Teosten ei suinkaan aina tarvitse olla seinille ripustettavia maalauksia tai grafiikkaa. Taide voi kummitella yllättävissäkin paikoissa, olla hauskaa ja huumorilla höystettyä. Hyvä esimerkki tästä on galleria Ortonista hankittu Anssi Kasitonnin lasikuituveistos Grand Safari, joka kurvailee hilpeästi kolkossa parkkihallissa.

Taide on livahtanut myös Meilahden sairaala-alueen pitkiin tunnelikäytäviin, joihin toistakymmentä maan johtavaa graffititaiteilijaa on spreijannut satoja metrejä graffiteja tunneleissa kulkevien viihdykkeeksi.

Orton – nykyään Live – on sarjassaan ainutlaatuinen: Se on ”galleria, jolla on oma sairaala”. Näin Seppo Seitsalo ja galleristi Sirpa Viljanen leikkisän ylpeästi toteavat esitellessään vuonna 2001 perustetun, Invalidisäätiön tiloissa sijaitsevan gallerian aktiivista toimintaa.

Vuosien varrella galleriassa on esitelty yli kahdensadan niin Suomen eturiviin kuuluvien taiteilijoiden kuin nuorten lupaustenkin teoksia. Teosvalikoiman skaala on laaja: se ulottuu rakastetun Kylli-tädin piirroksista Anna Tuorin unenomaisiin maalauksiin, Kain Tapperin hivelemään houkuttelevista puuveistoksista Roi Vaaran performansseihin.

Legendaarisen taidekriitikko Otso Kantokorven yllättävän ja surullisen poismenon jälkeen kuraattorina on toiminut huikeista tekstiiliveistoksistaan tunnettu taiteilija Pauliina Turakka Purhonen. Ammattilaisvoimin hoidettu galleria on esittänyt korkeatasoista, vaikeinakin pidettyjä aiheita sisältävää taidetta. Silti palaute on ollut positiivista, joten mitään ennakkosensuuria ns. ”hoivataiteen” filtterin läpi ei ole tarvinnut harrastaa, kirjoittajat toteavat.

Viggo Wallensköldin öljymaalaus Coctail HUSin Raaseporin
sairaalan röntgenosastolla on yksi sen rakastetuimpia teoksia.

Taidehistorioitsija, tietokirjailija Marjatta Levanto sai ainutlaatuisen tehtävän, kun hänet valittiin kuraattoriksi vastaamaan uuden Lastensairaalan taidehankinnoista miljoonan budjetilla. Hankkeeseen valituilla kotimaisilla taiteilijoilla oli kolmisen vuotta aikaa suunnitella ja toteuttaa teoksensa ennalta valittuun tilaan tarkkaan määritellylle käyttäjäkunnalle.

Levanto sai tehtävästään yllättäen myös ikävää palautetta. Moni kun oli vakaasti sitä mieltä, että lastensairaalaan sopivaa taidetta olivat vain keijut, tontut ja prinsessat. Kun ilmeni, ettei niitä ollut tulossa, seurauksena oli pilkkaa ja vähättelyä. ”Henkilökohtaisilta hyökkäyksiltäkään en välttynyt, ehkä odottamattomin oli kunnianimitys suvakkihuora!”

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Lastensairaalaan saatiin hieno viidenkymmenen teoksen kokoelma suomalaisen nykytaiteen keskeisiltä tekijöiltä. ”Koska taiteen tehtävä ei ole koristella eikä kuvittaa, kiinnitin lasten kohdalla erityisesti huomiota erilaisten taiteenkokemistapojen moninaisuuteen”, Levanto kirjoittaa.

Kari Cavénin Selfie, peilit kuperalla
alustalla, tarjoaa lukemattomia mah-
dollisuuksia tarkastella kuvajaistaan
Lastensairaalan kahviossa.

Mahdollisuus katselemisen ohella kokeilla, kuunnella ja kosketella teoksia luovat sairaalamiljööstä lapsille ja nuorille monella tasolla innostavan, uteliaisuutta herättävän ja valoisan kokemuksen. Joukossa on myös yllätysteoksia, jotka saattavat piileskellä oudoissakin paikoissa, ulokkeissa ja syvennyksissä.

Yksi valituista taiteilijoista on ”kierrätystaiteen” mestarina tunnettu Kari Cavén, jonka pelkän nimen mainitseminen nostaa hymyn hänen teoksiinsa ihastuneiden huulille. Romukaupoista ja siirtolavoilta keräämistään esineistä Cavén loihtii mielikuvituksellisia veistoksia, joihin sisältyy myös kielellisiä oivalluksia ja ilottelua.

Tilausteokset tarjoavat taiteilijoille työtä ja mahdollisuuden toteuttaa visioitaan. Kaikki ei kuitenkaan aina mene yhtä sujuvasti kuin Strömsössä.  Kuvataiteilija Lauri Nykopp kertoo kirjassa elävästi hankaluuksista, joihin hän törmäsi luodessaan Mikkelin Koivupuiston uuden Perhetalon julkisivujen taideteoksia.

Suurhanke oli edennyt jo pitkälle, kunnes työläs projekti oli vähällä kaatua pulttien peitenappeihin, jotka rikkoivat teoksen pinnan. ”No jos minä maalaan öljyväreillä nuo napit”, taiteilija päätti sinnikkäästi.

Nykopp teki mitä lupasi. ”Niinpä sitten kiipeilykypärä päässäni tein nostolaitteen nokassa noin 15 pienellä pensselillä 3 600 miniatyyrimaalausta. Tuli melkein hyvä.” Kaikki meni nappiin: ”Positiivisesta, mielikuvitusta ruokkivasta Koivupuisto-teoksesta, uudesta Mikkelin nähtävyydestä, kaikki ovat iloisia.”

Tässä vaiheessa Lauri Nykoppin Koivupuistoteoksen
pulttien päät kaipasivat vielä siveltimen kosketusta.

”Jokaisella on oikeus taiteeseen” sopisi motoksi sairaalataiteesta puhuttaessa. Taide kuuluu myös heille, joiden rajoittava elämäntilanne ei salli vierailuja gallerioissa ja museoissa. Silloin taide tuo vaihtelua ja virikkeitä, luo kodinomaista tunnelmaa paitsi sairaaloihin myös hoitolaitoksiin.

”On tärkeää, että saa istahtaa taulun viereen ja ruveta pohtimaan, mitähän se taidemaalari on ajatellut, kun on maalannut kyseisen teoksen. Minulle on erittäin tärkeää, että kotini seinillä on kuvataidetta. Tuntuisi oudolta, jos seinät olisivat tyhjät… Taide on itsestään selvä osa ja erottamaton osa elämääni. En edes osaa kuvitella elämää ilman, että siinä olisi taidetta. Taide antaa sysäyksiä elämään.”

       – Kyllikki Holman (93 v), Palvelukoti Sofia, Laajasalo

Matti Peltokangas: Suuri Sydän. Havainnekuva

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas voitti teoksellaan Suuri Sydän kansainvälisen taidekilpailun, jolla haettiin ympäristötaideteosta Meilahden kallioille. 14 metrinen teos on suunniteltu toteutettavan 3D tulostuksena, jolloin se on suurimpia tällä tekniikalla tehtyjä rakenteita maailmassa. Tavoitteena on, että teos voitaisiin vihkiä samanaikaisesti, kuin HUSin uusi Siltasairaala vuonna 2022.

Seppo Seitsalo & Ilkka Taipale: Taide vanhin voitehista –

kuvataidetta sairaaloissa. HUS taidetoimikunta. 2020. 206 s.

Anna Takanen: Sinä olet suruni

Sodan pitkä varjo väistyy vihdoin

Anna Takasen menestysnäytelmä Isänmaa/Fosterlandet on saanut omakohtaista jatkoa. Hänen koskettavan kaunis muistelmateoksensa Sinä olet suruni on kertomus sotalapsesta ja hänen lapsestaan Annasta itsestään.

Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa vierailee jälleen www.kirjasta-kirjaan.blogspot.fi -blogissani. Hän haastatteli juttuun ruotsalaista teatterinjohtajaa, ohjaajaa ja näyttelijää Anna Takasta. 

Hänet tunnetaan Suomessa näytelmästään Isänmaa/Fosterlandet, jota on menestyksekkäästi esitetty Göteborgissa, Tukholmassa ja Helsingissä Svenska Teaternissa.

Annan isän, sotalapseksi Ruotsiin lähetetyn Timo Takasen elämään pohjaavan esityksen on nähnyt yli 40 000 katsojaa. Tunteita herättäneen sukupolvikertomuksen äitiä esitti Birgitta Ulfsson ja tytärtä, Annaa, Alma Pöysti.

– Näytelmän myötä aloin lähestyä omia suomalaisia juuriani, joita en ollut aikaisemmin kovin paljoa ajatellut. Hienointa oli, että ensi-illoissa olivat läsnä myös sodan erottamat veljekset: isäni ja hänen veljensä Leevi.

– Vasta nähtyään näytelmän isäni ymmärsi ilahtuneena, että hän oli ollut mukana suuressa historiallisessa tapahtumassa. Hänelle sotalapsuus oli ollut häpeä, asia, josta oli paras vaieta. Pian näytelmän jälkeen Timo kuoli nopeasti edenneeseen syöpään.

Anna Takanen halusi selvittää Ruotsin ja Suomen sukujensa tarinan. Hän ryhtyi haastattelemaan ihmisiä, penkomaan arkistoja ja albumeja. Materiaalista syntyi näytelmän ohessa muistelmateos Sinä olet suruni (Gummerus), joka Svenska Dagbladetin kehujen mukaan on: ”Haikea ja hienovarainen esikoisteos suomalaisesta sodan perinnöstä”.

– Taiteessa ei voi koskaan tietää, mihin asiat johtavat. Tämäkin alkoi surukertomuksena, mutta muuttui taiteeksi, ensin teatteriin ja nyt kirjaksi. Tarina alkoi kuljettaa itse itseään. Isänmaa-näytelmä oli enemmän fiktiota. Kirja kertoo yksityiskohtaisemmin todellisista tapahtumista, minun ja isäni surusta. Näytelmän jälkeen moni sanoi minulle, että se tarvitsisi jatkoa. Kirja on se jatko. Siinä on koko tarina.

Tuleva valokuvaajamestari Simo
Renvall lähdössä sotalapsena Ruotsiin.

Takanen kuvaa teoksessaan nelivuotiaan, keuhkokuumeeseen sairastuneen Timon taipaleen alun Ruotsiin niin riipaisevan elävästi, etten kyennyt sitä silmät kuivina lukemaan.

Timon isä Väinö ja hänen äitinsä Saaran isoveli ovat kaatuneet jatkosodan tantereilla. Yksin jäänyt nuori leski ei kykene huolehtimaan molemmista pojistaan, varsinkin, kun Timo on sairas. Niinpä hänet istutetaan karhuntaljan alle rekeen ja lähetetään matkalle sotalapseksi Ruotsiin. Äiti evästää pientä lähtijää:

” – Et saa riisua myssyä koska olet sairas ja jos riisut sen, tulet entistä sairaammaksi ja voit kuolla enkä minä kestä, jos minun pitää menettää vielä yksi.”

Pieni ihminen puristaa kouristuksenomaisesti ruskeaa laukkuaan, nimilappuaan ja myssyään seistessään vihdoin yksin Helsingin rautatieasemalla. Kun sijaisperheen isä Ruotsissa yrittää vaihtaa äitimyssyn uuteen lakkiin:

”Isän kädet sinkoavat ylös ja pitävät tiukasti kiinni myssyn reunasta.

Gustav vetää kovempaa ja yrittää saada myssyn päästä.

Kauhun täyttämä ei-huuto kaikuu suomeksi: EI, EIIIIIII.”

Tästä alkoi suuri suru, joka periytyi kolmelle sukupolvelle. Saara menetti lopulta myös poikansa Timon, Timo oikean äitinsä, ja Annan ylle lankesi näiden surujen varjo. Timo ei sotalapsuudestaan halunnut puhua.

Anna ja Timo Takanen. Kuva: Jaakko Lukumaa

– Kivoista muistoistaan hän kertoi, kun kävimme kesäisin Suomessa. Ihmettelin jo tuolloin, miksi käydessämme isoäitini itki niin kovasti. Timo pääsi tapaamaan äitiään ja rakasta Leevi-veljeään ensimmäistä kertaa vasta 16-vuotiaana. Ongelma oli, ettei heillä ollut yhteistä kieltä, tunteita vain. Leevi muutti parikymppisenä vähäksi aikaa veljensä luo Ruotsiin, oppi kielen, ja veljeksistä tuli jälleen läheisiä.

Anna Takaselle ja työryhmälle oli yllätys, että niin moni tuli näytelmän jälkeen kertomaan elävää todistusaineistoa tästä maailman suurimmasta lapsisiirrosta, jossa 80 000 lasta vietiin sotaa käyvästä Suomesta Ruotsiin. Siellä sotalasten vastaanottoa kutsuttiin Rakkauden kansanliikkeeksi. Vaikka tarkoitus oli hyvä, lapsille tämä rakkaus oli repivää ja käsittämätöntä.

– Saimme kuulla lukuisia tarinoita, joista useimmat olivat surullisia. Edes hyvä sijoitusperhe ei lohduttanut lapsen hämmennystä ja ikävää. Samalla huomasin, miten isosta asiasta on kyse, ja miten voimakkaasti sotalasten lapset ovat sen kokeneet. Sanotaankin, että sota häviää perheestä neljän sukupolven aikana. Minä olen kolmatta sukupolvea.

Anna Takanen on iloisen yllättynyt kirjansa me-
nestysestä Ruotsissa. Nyt häntä jännittää, miten
hänen isänsä tarina vastaanotetaan Suomessa.
Kuva: Fredrik Skogkvist

Anna kertoo kirjassaan etsineensä vastauksia vaiettuihin asioihin. ”Miksi Saara luopui pojastaan, tai oikeammin, miksei hän ottanut poikaansa takaisin!” Kun Anna kysyy isältään, miltä hänestä tuntui, kun hän ei löytänyt sanoja Saaran hautajaisissa, Timo kääntää selkänsä ja sanoo vaisusti:

 ”Kuulehan Anna, sinun täytyy nyt lakata penkomasta asioita, jotka eivät kuulu sinulle.”

– Totuus tuli ilmi vasta, kun Timo yli 50-vuotiaana löysi oikean äitinsä kirjeet. Niistä selvisi, että äiti olisi kovin mielellään halunnut poikansa takaisin kotiin. Tätä ei kuitenkaan hänelle kerrottu, vaan hän luuli äitinsä hylänneen hänet, joten Ruotsiin jääminen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.

– Rauhan tultua oikeudessa käytiin monia riipaisevia kiistoja ruotsalaisten ja suomalaisten vanhempien välillä, kenelle lapsi oikeastaan kuuluu. Useimmiten nämä Ruotsissa käydyt oikeudenkäynnit voitti ruotsalainen perhe. Ruotsiin jäi 15 000 lasta.

– Kuulin naisesta, joka jäi sodassa leskeksi ja menetti kolme lastaan Ruotsiin, kun ei pystynyt taistelemaan heitä takaisin. Hajonnutta elämäänsä hän yritti sitten koota mielisairaalassa.

Moni vuosipäivä sotien tiimoilta on noteerattu, mutta Anna Takanen ihmettelee, ettei julkisuudessa vieläkään puhu sotalapsista mitään. Viime joulukuussa oli kulunut 80 vuotta siitä, kun ensimmäinen lapsikuljetus lähti Suomesta Ruotsiin. Aiheesta ei näkynyt otsikon otsikkoa kummankaan maan mediassa.

Yhtä sinnikkäästi kuin Timo pienenä tarrasi myssyynsä, hän piti päänsä eikä vaihtanut Takanen-nimeään ottovanhempiensa sukunimeen. Niinpä vaikka Anna oli syntynyt ja elänyt Ruotsissa eikä osannut sanaakaan suomea, nimi paljasti koulukavereille, että hän on ”suomalaispentu” ja ”finne”. Syrjintä ja kiusaaminen ajoivat nuoren Annan kotitilan tallille, josta tuli hänen turvapaikkansa.

”Minusta tulee minä pehmeiden, joustavien sierainten ja vakaiden kavioiden varassa. Ratsastan yksinäni pitkiä matkoja yhden tai kahden koiran kanssa. Laukkaan teini-ikään oljenkeltaisten sänkipeltojen yli.”

Helena Junttilan tussiteos Hiuksia. 

Anna Takanen on luonut monitasoisen ja vaikuttavan teoksen, josta moni nykyajan maahanmuuttajakin on löytänyt yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Leena Vallisaaren suomennos soljuu luontevasti ja aidosti.

Kun sodan langettama suru on vihdoin kerrottu, näytelty ja kirjoitettu, sen on aika väistyä. Kuullessaan, että Anna on valittu vuoden 2019 ruotsinsuomalaiseksi naiseksi, isä riemastuu, tulee ylpeäksi ja pilailee:

 ”- Jopas nyt jotakin, ajatella, että suomalaisuus toi sinulle palkinnon Anna Katarina. Ajatella. Kaikkea sitä!”

Anna Takanen: Sinä olet suruni – kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta

 (Sörjen som blev. En berättelse. Suom. Leena Vallisaari.)  Gummerus. 2020. 266 s.

Helena Junttila on Grafoteekin taiteilija Galleria G:ssä, 

jossa hänen teoksiaan on esillä 28.7. saakka.