Juha-Pekka Inkinen: Hei elämä – Heräävän Suomen kuvia

Kutkuttavia kurkistusaukkoja menneeseen

Juha-Pekka Inkinen sommitteli satunnaisista kuvalöydöistään riemastuttavan koko kansan albumin, kollaasikirjan Hei elämä. Komea teos antaa puhuttelevat kasvot modernismiin heräävälle Suomelle.

Valokuvaaja Juha-Pekka Inkistä kiehtovat oudot, vähän vinksahtaneet asiat. Edellisessä kirjassaan Miten tavarat ovat, http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2018/12/juha-pekka-inkinen-miten-tavarat-ovat.html, hän esitteli koteja ja niiden asukkeja, joille KonMari on tuntematon käsite.

Uudessa teoksessaan Hei elämä – Heräävän Suomen kuvia (Musta Taide) Inkinen on heittäytynyt kuvien vietäväksi. Vuosien varrella hänelle on kertynyt tuhansia orpoja postikortteja, kodittomia kirjeitä ja anonyymejä valokuvia divareista ja kirpputoreilta. Jokin outo piirre niissä osui hänen silmiinsä ja vaati valitsemaan juuri ”minut”.

Inkistä eivät häiritse hänen aarteidensa ruhjeet ja virheet. Päinvastoin, ne kertovat eletystä elämästä ja luovat kuviin, kortteihin ja kirjeisiin uusia kerrostumia. Löytöjen muinaiset haltijat eivät kohdelleet tuon ajan somea hellin käsin. Kortteihin ja kirjeisiin on piirrelty, niihin on kirjoiteltu ylimääräisiä kommentteja, niitä on yliviivattu ja leikelty. Valokuvissa on taitoksia ja tuhruja.

Sen sijaan Inkinen ei kollaaseja laatiessaan ole leikellyt eikä liimaillut löytöjään vaan kuvannut ne ja sommitellut niistä tietokoneohjelmalla jännittäviä rinnastuksia ja päällekkäisyyksiä: ”Rakensin tietoisia riitasointuja ja annoin vanhoille kuville uusia merkityksiä”. Näin hän on luonut albumiinsa monimielisiä ja -tulkintaisia kokonaisuuksia. Teos itsessään on omanlaisensa kollaasi, mikrohistoriaa idullaan olevasta Suomesta.

”Vuosisadan alku muistutti enemmän meidän aikaamme kuin 1900-luvun jälkipuoliskoa. Kaikki oli liikkeessä, eikä tiedetty minne ollaan menossa. Sieltä löytyvät dynamot, junat, lentokoneet, radioaallot ja röntgensäteet. Moni näki rappion suurkaupungin ihmisessä ja kulttuurissa.”

Inkisen poimimat sitaatit ja faktat tuon ajan kaunokirjallisuudesta ja lehdistä sekä tietokirjoista tuovat jännän näkökulman Hei elämä -teokseen. Ne kertovat omia tarinoitaan vanhan hyvän ajan Suomesta. Niistä paljastuu, etteivät modernin elämän ensiaskeleet sujuneet aina kitkatta.

Kun radiolähetykset aloitettiin 1920-luvulla, radiota pidettiin vaarallisena vekottimena. Se oli synnin pasuuna, pelsepuupin posetiivi ja perkeleen puhallustorvi. Tuossa saattoi olla perää, sillä näin kirjoitti Suomen sosiaalidemokraatti 4.11.1926:

”Heinäkuun 13. Päivänä katkesi Porin radioaseman antenni masto ja putosi katon läpi lähetyshuoneeseen aiheuttaen 2000 markan vahingot. Antenni lienee katkennut siksi, että sen päällä istui ennen katkeamista satakunta naakkaa.”

Monia huolestutti uuden ajan siivittämä villi ja vapaa elämä. Nuorison holtittomuus ja naisten moraali olivat pysyviä huolenaiheita vuosikymmenestä toiseen. Mutta miestenkin ylenmääräiseen rietasteluun oli syytä puuttua. T.Yliluoman julkaisu Oikea mies ja nainen eli siitinelo ja avioliitto vuodelta1926 paljastaa, miten temppu tehdään:

”Se siitinelon ärtyisyys, jota onanisti tuntee vuoteen lämpimässä, poistetaan paraiten viilentävillä kääreillä. Nenäliina kääritään monenkertaiseksi, kastetaan lähdekylmään veteen ja pannaan siittimen ympärille. (--) Vaikeissa tapauksissa voi olla tarpeellista vaihtaa nämä kääreet pieneen vedenpitävästä kankaasta tehtyyn pussiin, joka täytetään jääpalasilla ja pysyy kylmänä koko yön.”

Me tirkistelemme sadan vuoden takaisia aikalaisia Inkisen avaamista räppänöistä. Mutta hekin katselevat meitä takaisin keimaillen, ilkkuen, vakavina. Totiset katseet kertovat sodista, sorrosta, köyhyydestä. Jaakko Halmekoski kertoo Orjamarkkinat-kirjassaan huutolaislasten sydäntä särkevistä kohtaloista.

”Lasten huutokaupat pidettiin yleensä viattomien lasten päivänä. Myytävistä lapsista pienimmät nostettiin pöydälle tai muualle korokkeelle seisomaan. Meklari piti vasemmalla kädellä tukasta tai olkapäästä kiinni ja heilutti oikealla vasaraa.”

Hei elämää tulee iholle. Mitä enemmän sen kuvien yksityiskohtiin – ihmisten ilmeisiin, vaatetukseen, esineisiin, maisemiin, raapustettuihin kommentteihin – syvennyin, sitä paremmin tunsin ymmärtäväni sadan vuoden takaista ajanhenkeä ja elämänmenoa. Tämä on oivallista historian opiskelua, joka innostaa hakemaan lisää tietoa.

Kuten Inkinen huomauttaa, me näemme sadan vuoden takaisissa kuvissa asioita, joita aikalaiskatsoja ei voinut nähdä. Teos houkutti minut ajatusleikkiin, kuvittelemaan, mitä tulevaisuuden ihmiset sadan vuoden kuluttua meistä ajattelevat?

Mikä meidän digihälyn turruttamassa ajassamme heitä kummastuttaa, hymyilyttää, ihastuttaa tai vihastuttaa? Mitä jälkiä meistä jää? Löytyykö pilvipalveluista yhtä kiinnostavaa aineistoa kuin Inkisen kirpparilöydöt?

Aikamatka menneeseen ja kuvitelma tulevaisuudesta palauttavat minut nykyaikaan. Katson sitä nyt uusin silmin miettiessäni vastauksia yllä oleviin kysymyksiin.

Juha-Pekka Inkinen kirjansa julkistamistilaisuudessa
Galleria, antikvariaatti Laterna Magicassa.

Fil. toht. Harri Kalha on kirjoittanut Hei elämään kiinnostavan, monipuolisesti aihetta valaisevan esseen. Taidehistorian, sukupuolentutkimuksen ja visuaalisen kulttuurin dosentti on itsekin julkaissut useita kirjoja vanhoista postikorteista ja valokuvista. Minut lumosi hänen kuumottavista kuvista kertova teoksensa Sukupuolen sotkijat (Parvs):

 http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2019/11/harri-kalha-sukupuolen-sotkijat.html                  

Voin sydämestäni yhtyä Kalhan suitsutukseen: ”Hei elämä on kulttuurihistoriallinen helmi – visuaalisesti lukutaidokkaan Aapinen, uusi Maamme-kirja, joka onnistuu kertomaan enemmän ja syvemmin 1900-luvun alun Suomesta kuin moni tuhti tietokirja konsanaan”.

Se kasvaa yksityisestä yleiseen: ”Tämä albumi ei ole sinun eikä minun vaan meidän kaikkien yhteinen”.

Juha-Pekka Inkinen: Hei elämä – Heräävän Suomen kuvia. Musta Taide, 2020. 206 s.

Valokuva, tuo ”musta taide” on merkillisin uuden ajan keksinnöistä, tuumasi mestarivalokuvaaja I.K. Inha vuonna1908. Kustantamo Musta Taide yhdistää valokuvan hyvään kirjapainotaitoon.

Hei elämä julkaistiin valokuvan ja kirjan perinnettä vaalivassa Laterna Magicassa,

josta sen muun muassa voi hankkia.

Petteri Järvinen: Onecoin – suuri bittirahahuijaus

Laillista kusetusta?

Petteri Järvisen Onecoin – suuri bittirahahuijaus on maailman ensimmäinen kirja, joka kertoo kansainvälisen – ja Suomen suurimman – talousrikoksen uskomattoman tarinan.

Suomalaiset toimijat olivat henkilösuhteidensa ansiosta eturintamassa, kun maailmanlaajuinen Onecoin-kryptorahahuijaus käynnistyi vuonna 2014 Bulgariasta. 

Dipl.ins., it-asiantuntija Petteri Järvinen on seurannut Onecoinin hurjia vaiheita viitisen vuotta ja tallentanut ne vetävään ja perusteelliseen teokseensa Onecoin – suuri bittirahahuijaus (Docendo).

Järvinen kokee kansalaisvelvollisuudekseen varoittaa ihmisiä uhraamasta rahojaan katteettomilla lupauksilla pyörivään pyramidihuijaukseen, jonka kuvio on WinCapitaa laajempi uhrimäärässään: ”Olen tehnyt selvitys- ja valistustyötä, joka kuuluisi viranomaisille”, Järvinen toteaa.

Onecoinin tarinan ohella Järvinen selvittää kirjassaan, mitä kryptovaluutat ovat, mitä tarkoittaa valuutan louhinta ja antaa ohjeita siitä, miten huijaukset, ”virtuaaliset virtuaalivaluutat”, voi erottaa aidoista kryptovaluutoista kuten Bitcoinista. Tulevaisuudessa jokin niistä voi nousta maailmanvaluutaksi kansallisten valuuttojen rinnalle.

Kun uusi teknologia, ahneus, hyväuskoisuus ja röyhkeys paiskasivat kättä, syntyi jälleen yksi monista kryptovaluuttahuijauksista, Onecoin, jonka jäseniä on maailmalla lähes neljä miljoonaa. Kiinalaisia on eniten 1,3 miljoonaa, suomalaisiakin 30 000. Sijoitetut summat liikkuvat maailmalla miljardeissa, Suomessa miljoonissa.

Kuka tämän megaluokan huijauksen alkujaan keksi? Bulgarialainen, maan ylimmän johdon juhlima ”vuoden 2014 yrittäjänainen” Ruja Ignatova. Vai mafia? Rujan (ainakin nimellisesti) johtamalla yrityksellä on hulppeat toimistotilat Sofian keskustassa ministeriöiden ympäröimänä EU:n korruptoituneimmassa maassa.

Huijauksen avainsana on verkostomarkkinointi. Jäsenet haalivat uusia jäseniä myymällä ”koulutuspaketteja” ja onecoin-kolikoita, joille on luvattu huimaa arvonnousua, kun ”pörssi” aukeaa. Myyjät saavat 10 % kauppaamistaan, käytännössä kopioiduista ja ilmaisista pdf-tiedostoista. Näin verkosto sitouttaa jäseniään, tekee uhreista syyllisiä ja pelottelee heitä tilien sulkemisella, mikäli eivät noudata järjestön määräyksiä.

Petteri Järvinen on kirjoittanu yli kolmekym-
mentä kirjaa tietotekniikasta ja tietoturvasta.

Järvisen mukaan kyse on täydellisestä rikoksesta, jota viranomaiset Suomessa – KRP ja verottaja – seuraavat kädettöminä ja neuvottomina sivusta. Huijaustemput on tehty niin taitavasti, lakeja ja valvontaa kiertäen, etteivät viranomaiset ole mahtaneet mitään sille, että miljoonat ovat valuneet heidän silmien editse veroparatiiseihin. Mediakin on ollut aiheesta hämmästyttävän vähäsanainen.

– Verottaja on tosin viime vuonna aktivoitunut ja nostanut syytteitä veropetoksista, jotka liittyvät pimeästi maksettuihin verkostopalkkioihin, Järvinen kommentoi.

Muualla maailmassa on jo vuosia sitten kääritty hihat ja ryhdytty todella tutkimaan Onecoiniin liittyvää rahanpesua, veronkiertoa ja muita hämäräpuuhia. Huijauksen kupla puhkesi, kun Saksasta lähetettiin vuonna 2017 kansainvälinen oikeusapupyyntö Bulgariaan, minkä seurauksena toimisto ratsattiin ja raskauttavaa aineistoa sisältävät tietokoneet takavarikoitiin.

Pyynnön jälkeen Bulgarian viranomaisilta meni tosin kolme kuukautta reagoida siihen. Sattuma tai ei, mutta samaan aikaan Ruja Ignatova katosi 500 miljoonaa mukanaan. FBI pidätti hänen veljensä, uutena Onecoinin johtajana toimineen Konstantin Ignatovin Los Angelesin lentokentällä maaliskuussa 2019 rahanpesusta epäiltynä.

Viimeinen niitti Onecoinin tarinaan lyötiin, kun Konstantin käänsi vankilassa takkinsa, tunnusti huijauksen ja pääsi todistajansuojeluohjelmaan. Ihmishenki on halpa miljardien rinnalla. Ainekset vetävään Hollywood-trilleriin ovat koossa. Ei ihme, että BBC on tekemässä aiheesta tv-sarjaa.

Uskomatonta mutta totta: monet jäsenet Suomessa uskovat edelleen saavansa rahansa takaisin korkojen kanssa, vaikka yksikään Onecoinin lupauksista ei ole toteutunut. ”Kolikot” eivät kelpaa edes yritykselle itselleen, saati sitten kenellekään muulle. Suomen maajohtaja Tommi Vuorinen jatkaa silti sitkeästi ja kehottaa laumansa jäseniä kärsivällisyyteen.

Onecoinin tarinalle ei siis ole pantu pistettä. Petteri Järvinen toivoo, että hänen kirjansa ”auttaa osaltaan hulluuden kierteen katkaisemisessa. Tieto on paras lääke huijauksia vastaan.” Hän lupaa kirjoittaa päivityksiä Onecoinin vaiheista Havaintoja digimaailmasta -blogiinsa:

http://pjarvinen.blogspot.com/2020/01/onecoin.html

Petteri Järvinen: Onecoin – suuri bittirahahuijaus. Docendo, 2020. 235 s.

Tiina Raevaara: Kaksoiskierre

Kahden tulen välissä

Tiina Raevaara yhdistää psykologisessa trillerissään Kaksoiskierre vetävän jännityskertomuksen toiseen yhtä jännittävään aiheeseen: pohdintaan tieteen rajoista ja geeniteknologian moraalista.

Joulukuun ensimmäinen päivä on kylmä ja märkä. Biolääketieteen tutkijanuransa hylännyt kolmikymppinen Eerika sytyttää tulitikun kotitalonsa pihalla. Se valaisee ja lämmittää hetken, tuo mieleen muiston synkästä ja savuisesta menneisyydestä.

Tiina Raevaaran Kaksoiskierre (Like) saa lukijan heti varpailleen: mitä on tapahtunut? Elämänsä välitilaan juuttunut Eerika elää omanlaisessaan perheessä seitsemänvuotiaan tyttärensä Tuulikin ja lapsuudenystävänsä kuvataiteilija Kristiinan kanssa. He eivät ole lesbopari vaan tragedian seurauksena lastenkodista saakka yhteen kietoutuneet, eräänlainen kaksoiskierre.

Pikkuperheen idylli särkyy, kun päivälehti otsikoi: ”Loppu elinsiirtojonoille” ja jatkaa: ”Kari S. Pajusuo aikoo pelastaa elinsiirtojonoihin kuolevat lapset.” Pajusuo, Eerikan entinen professori, on palannut Yhdysvalloista. Hän haluaa Eerikan mukaan jatkamaan ”edistyksellisintä tutkimusta Suomessa” Viikin biokeskukseen.

Eerikan valtaa pakokauhu, sillä hänellä on menneisyydessään luurankoja kaapissa. Hänen ei auta muu kuin suostua Pajusuon kiristykseen ja palata kimeeritutkimuksen pariin, sorkkimaan eliöiden geneettistä materiaalia DNA:ta, jonka perusrakenne on kaksoiskierre.

Antiikin taruolennolta Khimairalta nimensä perineet kimeerit ovat sekoituksia, joilla on eri eliölajien soluja, vaikkapa hiiren ja rotan tai lampaan ja vuohen. Tai sian ja ihmisen, jotka ovat biologisesti lähellä toisiaan. Tällaisen olion luominen tosin on laitonta, mutta…

Tiina Revaara on tiedonjulkistamisen
palkinnolla huomioitu kirjailija ja filo-
sofian tohtori. Kuva: Toni Härkönen

Eerikan päivä päivältä etenevä kertomus tempaa mukaansa, eikä lukemista malttaisi keskeyttää. Raevaara onnistuu kuin huomaamatta, vähäeleisin keinon, luomaan uhan tuntua, kauhua, joka hiipii kantapäillä kaikkialla. Biokeskuksen ohella kotikaan ei Eerikasta enää tunnu turvalliselta.

Kristiina maalaa työhuoneessaan talon kellarissa hänet kuuluisaksi nostanutta Pelastus-sarjaansa. Kenet hän haluaa pelastaa, entä keitä rosoisten ja karkeiden, valtavien kasvojen mallit ovat? Kristiinan mukaan taiteessa ei voi olla yhtä vapaa kuin tieteessä. Vai voiko? Eerikan epäilykset heräävät ja hän tuntee olevansa kahden tulen välissä.

Raevaara tarkastelee ”kimeerisikojen” – ihmisen elimiä sisältävien sikojen – kysymystä useammasta näkökulmasta. Hän on biologi, joka tuntee aiheensa ja luo tutkimustyön arjesta autenttisen kuvan. Silti hän ei uuvuta lukijaa pitkillä tieteellisillä selityksillä vaan antaa geeniteknologiasta sujuvasti ymmärrettävää taustatietoa.

”Siirtoelintehtaiden”, kimeerien, ongelma tulee iholle, kun Eerikan työtoverin pieni tytär kuolee elinsiirtojonossa odottaessaan uutta sydäntä. Olisiko hänet voitu pelastaa kimeerisydämellä? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Aihe on kiinnostanut kirjailijoita aiemminkin. Ranskalainen Maylis De Kerangal kirjoitti romaanissaan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala) vaikuttavan tarinan sydämen matkasta ihmiseltä toiselle:

http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2017/06/maylis-de-kerangal-haudataan-kuolleet.html

Hyvin kirjoitettu, koukuttava jännitystarina popularisoi vanavedessään tehokkaasti uhkakuvia, joita tieteen rajoittamaton vapaus synnyttää. Tiina Raevaaran Kaksoiskierre on tästä oiva esimerkki. Kertomuksen kimeerit ovat (toistaiseksi) vielä dystopiaa. Vai ovatko?

Johanna Turusen teo Vesirotta

Monin paikoin maailmaa jo tehdään erilaisia geenimanipulaatioita. Tilastoa johtaa Kiina, jossa etiikan säännöistä ei juuri piitata. Helsingin Sanomat julkaisi viime joulukuussa artikkelin Kiinassa muokatuista vauvoista. Kansainvälinen tiedeyhteisö on tuominnut kokeen jyrkästi:

https://beta.www.hs.fi/tiede/art-2000006331773.html

Geeniteknologian synnyttämien kimeerien myöhempää kehitystä ei voi hallita, sillä ”vaikka ihminen puhaltaa kimeereihin hengen, luonto ottaa nopeasti ohjat”. Kun tuntemattomat uudet eliömuodot jatkavat elämäänsä, seurauksena saattaa olla Frankensteinin hirviö, jota emme pysty edes kuvittelemaan.

Biolääketiede on noussut nopeasti tieteen eturintamaan. Se tarjoaa tutkijoilleen paitsi mahdollisuuden tyydyttää tieteellistä kunnianhimoa myös rahakkaita palkkioita.  Kaksoiskierre havahduttaa kysymään: laahaako lainsäädäntö kyseenalaisen geenimanipulaation perässä? Onko sen pysäyttäminen jo liian myöhäistä?

Tiina Raevaara: Kaksoiskierre. Like, 2020. 260 s.

Johanna Turusen näyttely Henkilökohtaista

Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksella 6.3. saakka.

Anu Kaaja: Katie-Kate

Katie-Kate, nainen vailla ominaisuuksia

Anu Kaaja panee suvereenilla kielellään tuhkimotarinat uusiksi riemastuttavalla kirjallisella hybridillään Katie-Kate. Satiirisessa romaanissa mikään ei ole pyhää, se sulkee syliinsä niin kuninkaalliset kuin pornonkin.

Luulisi, ettei englannin kuninkaallisilla ja pornolla ole yhtymäkohtia? Ei kuitenkaan tarvitse kuin muistella prinssi Charlesin kadehtimaa herttuatar Camillan tamponia, niin totuus paljastuu. Anu Kaaja paljastaa paljon muutakin kuumottavan tarkkanäköisessä romaanissaan Katie-Kate (Teos).

Hän osoittaa, että tuhkimotarinat elävät ja voivat hyvin edelleen. Luokkanousun voi tehdä kuten keskiluokkainen Kate Middleton, joka nousi herttuatar Catherineksi naimalla prinssi Williamin. Katie Price puolestaan ponnisti työväenluokasta yläosattomaksi kolmossivun tytöksi ja glamourmalliksi topatuilla ryntäillään ja kiristetyillä kasvoillaan.

Pyydystettyään prinssinsä läpinäkyvän mekkonsa avulla (Kate is hot!) Kate  kuninkaallistui, jäykistyi ja sulki suunsa: ”— —”. Katie sen sijaan pullauttaa suustaan milloin mitäkin. Kun hänen kolmas aviomiehensä vapaaottelija Alex Reid paljastui transvestiitti Roxanneksi, Katie avautui jälleen:

”My husband, dressed up in stockings, suspenders, heels, make up and a wig, had tied a strap-on dildo to my dressing table. I won’t describe exatly what he was doing – I’ll leave it to your imagination.”

Katja Tukiaisen maalaus
Jeune Orpheline au Cimitière.

Katie-Kate, klassinen madonna-huora-kombinaatio. Tähän saumaan harhautuu kolmikymppinen skandinaavinainen, jonka välivuosi Lontoossa on venähtänyt vuosikymmeneksi tilapäisduunista toiseen ajelehtien. Kutsutaan häntä O:ksi, sillä monenmoisilla aukoilla on keskeinen sija tarinassa myös graafisena kuvituksena.

Esileikki alkaa, kun kuninkaallisiin vinksahtanut eläkkeellä oleva pariskunta Helen ja Roger huomaavat O:n yhdennäköisyyden Kate Middletonin kanssa. He palkkaavat hänet kotiapulaisekseen, nimeävät Katie-Kateksi ja ilmoittavat hänet sopivasti tuunattuna kaksoisolentopalveluun.

Tämä sopii O:lle, sillä ”jos ei ole itse joku, voi olla kopio jostakusta tai muutoin on ei-mitään”. O, Katie-Kate, on ulkopäin ohjautuva, sisältä tyhjä, nainen vailla ominaisuuksia: surullisen helppo saalis hyväksikäyttäjille.

Kaaja on nimennyt teoksensa luvut nettipornon kategorioiden mukaan. Rojalistipariskunta ja Katie-Kate puuhastelevat otsikon Threesome alla. O:n velvollisuuksiin kuuluu nimittäin kuninkaallisen memorabialian pölytyksen ohella myös pelehtiminen niin Helenin kuin Rogerinkin alapään kimpussa.

Enimmäkseen hän kuitenkin masturboi Diana-huoneessaan prinssistä haaveillen, kuninkaallisista fantisoiden ja pornovideoita katsellen: ”… runkkaus on rutiini, jokin minkä voimalla nousta ylös, vaikka oikeastaan sen voimalla pysyy ennemminkin makuuasennossa.”

Jos Disneyllä on monopoli lapsuuteen ja tuhkimotarinoihin, niin kansainvälinen nettipornofirma Mindgeek on vielä mahtavampi: se omistaa himomme. ”Yli sata miljoonaa päivittäistä käyntiä Mindgeekin suosituimmalla sivustolla”, Kaaja raportoi.

Katie-Katen tarinassa kliimaksi lähestyy, kun alttarille talutetaan prinsessamorsiandiana, Camillan ja Pont d’Alman tunnelin uhri. Kertomus paisuu surrealistisiin mittoihin, kun maailman kuvatuimman naisen, Dianan, lukemattomat lehtikuvat hänen elämänsä eri vaiheista lihallistuvat ja käyvät toistensa kimppuun.

Heitä riittää, sillä Dianasta oli moneksi. Tantereelle tarpovat kihlauksen alkuaikojen shy-di:t, eronjälkeiset sexy di-dianat avarine kaula-aukkoineen, Panorama-haastattelun dianat, Dodi Al-Fayedin luksusristeilijän ponnahduslaudan uimapukudianat…

Voittajana tantereelta poistuu – kukas muu – prinsessamorsiandiana, sillä hän kuolee nuorena ja kauniina. ”Satu tappaa minut”, Diana ennusti itse.

Anu Kaaja Katie-Katen eri versioista tai-
teltujen origamiruusukkeiden kruunaamana.

Kansan Ääni on saanut saanut tuhkimotarinansa ja pornonsa, Di-Die-Diana elää ikuisesti kuin Elvis, yksin auki jääneet pornosivustot huokailevat ja kiljahtelevat: oh my god! Tämän kalabaliikin jälkeen Katexit on väistämätön: O sulkee silmänsä ja ajattelee Englantia.

Kaaja totisesti hallitsee laajan skaalan kertomisen keinoja. Hän tarkentaa terävän katseensa nykyajan tuhkimotarinoiden likaiselle kääntöpuolelle: naisia alistaviin roolimalleihin, seksuaaliseen vallankäyttöön ja rahan mahtiin.

Tämän hän tekee keinoja kaihtamatta, niinpä Katie-Katen viesti menee perille, panee ajattelemaan ja jättää jälkikuvan, joka ei hevillä haalistu. Kaiken kruunaa hulvaton kirjallinen irrottelu. Nauttikaa!

Anu Kaaja: Katie-Kate. Teos, 2020. 262 s.

Katja Tukiaisen näyttely Delacroix & moi 

Galerie Forsblomilla 15.3. saakka.

Arttu Tuominen voitti Vuoden johtolanka 2020 -palkinnon

Suomen Dekkariseuran mielestä Arttu Tuomisen voittajaromaani Verivelka suuntautuu alkusivuiltaan lähtien virkistävällä tavalla rikosromaanin normaalista kerronnasta poikkeaville urille.

Suomen Dekkariseura on vuodesta 1984 lähtien palkinnut vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnolla edellisvuoden merkittävän dekkariteon. Rikoksen merkit täytti ilman epäilyksen häivää Arttu Tuomisen koukuttava psykologinen trilleri Verivelka (WSOY).

”Päähenkilö, komisario Jari Paloviita, tuo väistämättä mieleen Patricia Highsmithin monet henkilöhahmot: yksi tai kaksi hyvin harmitonta tekoa alkaa vääjäämättömällä painollaan viedä kaltevalle ja entistä luistavammalle pinnalle, ja kun luisu on alkanut, sitä ei saa enää pysähtymään.

Arttu Tuominen työskentelee Porin
kaupungin ympäristötarkastajana.

Lukija arvailee mielessään päätepistettä, mutta joutuu useasti tarkentamaan oletuksiaan, sillä teos säilyttää jännityksen ja yllätyksellisyytensä loppuun saakka”, totesi Johtolankaraati Raija Perälä, Voitto Ruohonen ja Eeva Vuortama perusteluissaan.

Samaa mieltä olin minäkin, kun kesäkuussa luin dekkarin ja haastattelin Arttu Tuomista. Juttu löytyy, kun napautat linkkiä:

 http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2019/06/arttu-tuominen-verivelka.html

Paloviidan ja kumppaneiden kujanjuoksu jatkuu, sillä Delta-sarjassa ilmestyy toukokuussa seuraava osa Hyvitys. Se on romaani väkivallan uhasta ja pelosta, väärään aikaan paljastuvista salaisuuksista ja itsensä hyväksymisestä.

Ensikertalaiselta Pekka Hyy-
tiltä otettiin poliisin toimesta
sormenjäljet.

Dekkariseura jakoi samassa tilaisuudessa Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan Pekka Hyytille romaanista Tummat pilvet eilisen (Myllylahti). Se vie lukijan Tampereelle vuonna 1929. Kaupunki juhlii 150-vuotispäiväänsä, höyrylaiva Kuru haaksirikkoutuu traagisesti, ja pimeä viina virtaa.

”Teoksen erityisiä ansioita ovat sujuva dialogi ja virheetön kieliasu. Kaiken lisäksi valitettavan usein rikosromaaneja kiusaavat kerronnallinen tyhjäkäynti ja turhat sanat puuttuvat tyystin. Ilmaisu on kannesta kanteen napakkaa ja täsmällistä. Harvasta esikoisteoksesta voi sanoa samaa kuin tästä, että sille ja sen päähenkilöille toivoo mielihyvin jatkoa”, perusteli raati valintaansa. Toive toteutuu, sillä Hytin uusi romaani Musta talvi on painolämmin.

Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan seura myönsi brittiläiselle Belinda Bauerille (s. 1962) hänen suomennetusta tuotannostaan. Vaikuttavia psykologisia jännäreitä omaleimaisella tyylillä kirjoittava Bauer luo kirjoihinsa piinallisen kieroja juonikuvioita.

”Kirjailija ei kaihda käsitellä teoksissaan raskaitakaan aiheita kuten lapsen katoamista, koulukiusaamista tai läheisen menettämistä muistisairaudelle. Hän kirjoittaa vetävää tarinaa ja luo vahvoja jännitteitä kuljettamalla kerronnassa useampia näkökulmahenkilöitä”, ylisti raati.

Bauerin yhdeksästä romaanista on Kariston toimesta suomennettu kuusi. Käännöksistä vastaavat Annukka Kolehmainen, Natasha Vuokkinen ja Sirkka-Liisa Sjöblom.

Arttu Tuominen: Verivelka. WSOY, 2019. 408 s.

Pekka Hyyti. Myllylahti. 2019. 333 s.

Satu Kaski & Vesa Nevalainen: Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään?

Luovuus tarvitsee (myös) laiskuutta

Mielentuntijat Satu Kaski ja Vesa Nevalainen tarkastelevat laiskuutta monelta kantilta teoksessaan Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään? Kiinnostavasta aiheesta ei juuri puhuta, vaikka heidän mielestään syytä olisi.

Mielen ongelmat ajavat ihmisiä sairauslomille. Kelan tilastojen mukaan viimeisten kolmen vuoden aikana mielenterveyden häiriöiden perusteella sairauspäivärahaa saaneiden määrä on kasvanut peräti 43 prosenttia. Hurjinta kasvu on ollut 16–34-vuotiailla naisilla, peräti 57 prosenttia. Yleisimpiä syitä olivat masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt.

Yritämmekö täyttää mahdottomia vaatimuksia kotona, töissä ja jopa vapaa-ajallakin niin sinnikkäästi, että raadamme itsemme hengiltä? Stressaantuneina puurtaessamme emme malta kuunnella kehomme varoituksia, ennen kuin mieli tekee totaalisen stopin. Olisiko kannattanut hetkeksi pysähtyä laiskottelemaan?

Psykoterapeuttien, alan ammattilaisten Satu Kasken ja Vesa Nevalaisen teos Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään (Kirjapaja) tulee tarpeeseen. Se perehdyttää laiskottelun niin hyviin kuin huonoihinkin puoliin ja opastaa luovan laiskottelun jaloon taitoon

Laiskottelusta on moneksi: se voi olla henkistä, sosiaalista tai fyysistä. Se voi olla tilannekohtaista, ja sitä määrittelevät eri yhteiskunnat ja kulttuurit omilla tavoillaan. Ihmiskunnan laiskuudesta kärsii nykyään koko maapallo. Kuten tekijät kirjoittavat: ”Muovi ei tuhoa maapalloa vaan laiska ihminen, joka jättää muoviroskat lojumaan ympäriinsä”.

Laiskureista löytyy erilaisia perustyyppejä. Sosiaalipummi elää muiden siivellä, mutta voi toisaalta ahkerasti hakea monenlaisia sosiaalietuuksia, jottei töitä tarvitsisi tehdä. Huomenna sitten -laiska lykkää asioiden hoitamista, koska ei tiedä, miten aloittaisi tai jatkaisi. Sitä paitsi aina tulee eteen jotain mielenkiintoisempaa tekemistä.

Hannu Hyrskeen teos Selitys.

Pelokas laiska pelkää epäonnistuvansa, eikä uskalla edes yrittää mitään uutta ja vähitellen syrjäytyy. Toisaalta työyhteisössä voi olla kilpailua ja kateutta sekä piintyneitä työskentelymalleja. Tällöin itsenäistä toimijaa pidetään ”haihattelijana”, jonka olisi paras sopeutua pölyttyneisiin rutiineihin muiden mukana.

Laiskottelu (välillä) estää polttamasta itseään loppuun ja masentumasta, paradoksaalisesti se voi myös masentaa. Jatkuvasti laiskotellessa mieli tylsistyy ja kapeutuu, eikä ihminen näe ympärillään olevia mahdollisuuksia. Syntyy noidankehä, asiat jäävät hoitamatta, ja mieli masentuu.

Toisaalta myös myönteinen kehä vahvistaa itseään. On voitettava epäonnistumisen pelko ja yritettävä, vaikkei aina onnistuisikaan. Ongelmanratkaisuyritykset aktivoivat aivoja ja niiden neuronisia yhteyksiä. Kuten tekijät toteavat: ”Tämä taas lisää luovuutta, mikä näkyy parempina ongelmanratkaisutaitoina”.

Satu Kaski ja Vesa Nevalainen ovat
julkaisseet yhdessä useita teoksia.

Kirjan tekijät väittävät, ettei Ihmiskunta olisi selvinnyt ilman hyödyllistä, luovaa laiskottelua. Päätään ei kannata loputtomasti puskea seinään ja olla ”ahkera”, jos ratkaisua ei ole näköpiirissä eikä tulosta synny. Silloin kannattaa puhaltaa peli poikki ja ottaa luova tauko. Antaa asian olla ja mielen rauhoittua, jotta aivot vapautuvat niitä kahlitsevista urautuneista ajatusmalleista.

Hyvin nukutun yön jälkeen, kun mieli on puhdistunut turhasta sälästä, aivot ovat parhaassa tapauksessa sommitelleet vanhan tiedon pohjalta uuden luovan ratkaisun. Näkökulman vaihtoa kannattaa myös kokeilla ja miettiä, mikä on oleellista ja keskittyä siihen: tehdä vähemmän, mutta paremmin.

Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään on inspiroiva opas itsetuntemukseen ja luovan laiskottelun hyötyihin. Teos kyseenalaistaa urautuneita toimintamalleja ja kannustaa pohtimaan omaa laiskuutta ja syitä sen takana. Asioiden aikaansaaminen (luovan laiskottelun avittamana) tuottaa sitä paitsi enemmän mielihyvää kuin pelkkä tyhmistävä laiskottelu.

Satu Kaski & Vesa Nevalainen:

Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään?

Laiskottelun jalo taito. Kirjapaja. 2020. 180 s.

Hannu Hyrskeen teoksia Galleria Duetossa 23.2. saakka.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Reaalifantasiaa lappilaisella twistillä

Juhani Karila voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon romaanillaan Pienen hauen pyydystys. Se ei ole ihme, sillä teos tuo komealla molskahduksella Lapin mystiikan suomalaiseen nykykirjallisuuteen.

Juhani Karilan mainion Pienen hauen pyydystyksen (Siltala) esittelykierros lennättää meidät kahden opastajan avittamana Itä-Lapin perukoille, myyttien ja hirviöiden valtakuntaan, sääskien ja paarmojen armoille.

Itä-Lapista kotoisin olevan Juhani Karilan letkeä kieli maalaa karun maiseman elävästi lukijan silmien eteen. Näen silmänkantamatonta lettoa, nevaa, rimpeä ja luhtaa, joissa turvemöröt rylläävät. Siellä suo imee kenkää mielihyvästä poreillen, ja taivaanrantaa puhkovat resuiset kuuset.

Kalevi Jäntin säätiö ylisti teosta palkintoperusteissaan:

 ”Romaanin sydän on kielessä, jolla Koillis-Lapin murretta puhuvat hahmot hurmaavat lukijansa. Tarinan ekofilosofinen elämänkuva syvenee maisemaan, jonka yksityiskohtien kerronta on suomalaista proosaa kauneimmillaan.”

Romaanin päänäyttämön, hernekeiton samean Seiväslammen liemessä murjottaa päähenkilö, limainen hauki, suurlähettiläs toisesta ulottuvuudesta. Sen vastaparina kamppailee Elina Ylijaako, ympäristökeskuksen näytteenottaja, jonka on kerran kesässä palattava kotiseudulleen ja pyydystettävä hauki. Hänen henkensä riippuu siitä, onnistuuko pyynti.

Elinaa on varoitettu Seiväslammesta: ”Siellä voipi käyä huonosti”, sillä: ”Se hauki ei ole normaali”. ”Sinä tapatat ittes. Kuulikko”. Kaiken lisäksi lampea vahtii hirmuinen näkki, joka on rakentanut katiskoista itselleen valtaistuimen.

Arto Väisäsen piirros Aamusta
jatkuu päivä (osa).

Seudulla liikuskelee muitakin outoja elikoita: haltioita, meteleitä ja peijooneja, joista yksi, Musti nimeltään, tulee tutuksi. Paikallisille moinen karnevaali on arkea: ”On sitä maalimassa kummenpaaki”.

Elinan kannoilla rymistelee myös topakka naisihminen, rikoskonstaapeli Janatuinen, jonka tehtävänä on pidättää Elina murhasta epäiltynä. Sumuverho menneisyyden tapahtumien yltä hälvenee vähitellen nykyisyyden vanavedessä.

Kun jo manan maille siirtynyt Moukku-Olli viiltää aukon aika-avaruuteen, paljastuu, että Pienen hauen pyydystyksen keskiössä kaihertaa Elinan ja hänen nuoruudenrakkautensa taiteilijaksi päätyneen Jousian riipivä rakkaustarina. Elementti kuuluu jokaiseen kunnon kertomukseen.

Tällaista kielellä ja mielikuvituksella ilottelua en muista pitkään aikaan lukeneeni. Tuntuu kuin kirjailijalla olisi ollut hauskaa monenmoisia kummajaisia ja vauhdikkaita juonenkäänteitä sepitellessään, niin letkeästi ja jännittävästi tarina kulkee. Tilannehuumori hykerryttää pitkin matkaa.

Suomen kielen ilmeikkyys pääsee Karilan tekstissä valloilleen. Seudun persoonallisen asujaimiston lunki meän kieli lisää lukunautintoon oman mausteensa. Möröistä pahimpana heiluu hattara, riivaaja, joka menee minne mielii. Kun se valtaa pankinjohtajan sielun, hänet on turvallisuussyistä lukittava pankkiholviin. Näin pari paikallista holvin oven paksuudesta haastelee:

” – Oli muuten paksu ovi. – Niissähän on. Ei pääse dynamiitillakaan läpitte. – Olekko kokkeillu. – Jos olenki. – Jaa jaa.”

Juhani Karila voitti J.H. Erkon kirjoitus-
kilpailun vuonna 2010.
Kuva: Laura Malmivaara

Pienen hauen pyydystyksen – trillerin, rakkaustarinan ja uuskumman – punaisena lankana luikertelee ylistys luonnon monimuotoisuudelle. Karila ei tätä alleviivaa vaan antaa luonnon elää vahvasti tarinassa mukana.  Elinan biologian opettaja sanoo suoremmin:

”Yhtäkkiä näette kaikkialla ympärillänne uskomatonta kekseliäisyyttä. Kasvillisuutta, joka murtaa kiveä. Lintuja, ei tarvitse kuin katsoa lintuja! Pelkästään linnuissa on sovelluksia, jotka ylittävät käsityskykymme”. Silti me joka päivä teemme väsymättömästi työtä tämän eliömaailman tuhoamiseksi.

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on lumoava, viihdyttävä aikuisten satu. Sadut ja myytit eivät kuitenkaan ole vain viihdettä, sillä ne perustuvat todellisuuteen. Ne kertovat meistä ihmisistä ja parhaimmillaan antavat elämänohjeita. 

Elinallakin on opittavaa: ”Sinun pittää antaa anteeksi ittelles”.

Peräti työlääksi osoittautui pienen hauen pyydystys, vaikka apuvoimiakin oli. Kun laineet Seiväslammella viimein asettuvat, esinäytöksen opastajiemme on aika humauttaa nyrkillä turvemörköjä, tempaista saappaat suosta ja singota jälleen lukemattomien tähtien täplittämälle taivaalle.

Vastoin kaikkia odotuksia Janatuisesta ja peijooni Mustista on tapahtumien tiimellyksessä tullut sydänystäviä. He jatkavat yhdessä kohti uusia seikkailuja.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. Siltala, 2019. 280 s.

Arto Väisäsen teoksia  OHO Galleriassa 26.6. saakka.