Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä

Berliini pintaa syvemmältä

Heikki Nenonen vie teoksellaan Hetkiä Berliinissä lukijan mukaan kiinnostavalle vaellukselle kaupunkiin, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Paradoksaalisesti suurkaupungin hälinässä hän kuulostelee myös hiljaisia ääniä sisimmästään.

…Berliini, tuo Euroopan historian käsittämättömän kiehtova päänäyttämö. Ja sieluni sisäisen maailman ulkoinen estradi.

Yhdeksänvuotiaan Heikki Nenosen ensimmäinen mielikuva Berliinistä on Ilkka-lehden valokuva, jossa ihmiset kiipeilevät graffiteja täyteen piirretyn muurin päällä. Kaupungin kahtia jakanut 155 kilometrin pituinen fundamentalismin suojavalli oli murtunut lähes 30 vuoden sulun jälkeen vuonna 1989.

Lehtiartikkelit, kirjat ja elokuvat kertovat järkyttäviä tarinoita epätoivoisista ihmisistä, jotka hyppivät ikkunoista, yrittivät kiivetä muurin tai piikkilankaesteiden yli pakoon länteen. 

Jos haluaa saada kattavan kuvan tuon ajan tapahtumista, Nenonen suosittelee Helena Merrimanin arkistotietoihin perustuvaa teosta Pako Berliinin ali. Siitä on tehty myös palkittu reaaliaikainen dokumentti The Tunnel.

Pahin muuri luikerteli kuitenkin ihmisten korvien väliin manipuloinnin, disinformaation ja pelon saattelemana. Historian ratas on pyörähtänyt kierroksen, ja se mikä tapahtui DDR:ssä, toistuu nyt Venäjällä ja monessa muussa diktatuurissa. Meri Valkama on käsitellyt aihetta monesta näkökulmasta Helsingin Sanomien esikoispalkinnon voittaneessa romaanissaan Sinun,Margot.

Nenonen tarkentaa katseensa lukuisiin Berliinin historiaa huokuviin arkkitehtuurin monumentteihin, niin paikattuihin, uudelleen rakennettuihin kuin raunioksi jätettyihin muistomerkkeihin. Katsellessaan ihmisten hyörinää Bernauer Straßella, entisellä umpeen muuratulla kummituspysäkillä, hänen mieleensä tulee tosiasia, jonka sodan polkemat tietävät: tavallinen arki on elämän ja historian suurinta luksusta.

Hölkätessään keveästi Tiergartenin vehmaiden lehmusten katveessa Nenonen antaa ajatustensakin lentää – peräti ajattelun tuolle puolen, abstrakteihin asioihin kuten Jumalan olemassaoloon. Hän ei ihmettele ihmisiä, jotka ratkaisevat hankalan asian kieltämällä sen täysin. Häneltä mysteerin kieltäminen ei onnistu.

Vaikutus maailmankuvalleni olisi sama kuin toisen silmän peittämisellä on näkökyvylle: teknisesti ottaen kaikki näkyy, mutta yhtä ulottuvuutta köyhempänä. Elämän estetiikasta katoaa sen jumalallinen syvyysvaikutelma.

Heikki Nenonen on pappi, valokuvaaja ja viestijä.
Kuva: Uzi Varon

Sanoilla ja ajatuksilla Jumalaa ei voi tavoittaa, mutta Nenonen kertoo pienistä, ohikiitävistä hetkistä, jolloin jotain kirkastuu ja jättää lämpimän jäljen hänen sielunsa rosoiselle pinnalle. Joel Haahtela on trilogiassaan kirjoittanut samanlaisista kokemuksista.

Trilogian aloittavassa pienoisromaanissa Adèlen kysymys kerrotaan varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken.

Näistä elämän perimmäisiä kysymyksiä luotaavista pohdiskeluista Nenonen kapuaa vastakkaisiin tunnelmiin Teufelsbergille, Pirunvuorelle. Grünewaldin kaupunginosassa sijaitsevaa 122 metriä korkeaa mäkeä rakennettiin parikymmentä vuotta pommitettujen berliiniläistalojen rakennusjätteistä.

Pirunvuorella Nenonen kokee kävelevänsä historian katolla, berliiniläisten ihmisten kotien, unelmien ja pelkojen raunioilla. Tämä vuori oli rakennettu tästä kaupungista, sen kaikista elämän ja kuoleman paloista. Tämän berliiniläisempää vuorta, sanan kaikissa eri vivahteissa, ei ole missään.

Nenonen kirjoittaa elävästi ja juohevasti, hän ei juutu yhteen havaintoonsa tai pohdiskeluunsa vaan matka jatkuu hölkäten jalkapallostadionille ja sieltä natsien vainoamien homoseksuaalien muistoa kunnioittavalle suurelle tummalle suutelukivelle. Sen aukosta sisällä näkyvän videon suutelevat parit kuuluvat seksuaalivähemmistöihin.

Kulkiessa tulee nälkä. Sen tyydyttäminen ei katuruokaravintoloistaan kuuluisassa Berliinissä ole vaikeaa. Kojujen tuoksujen huumaamana lähihistoriafani Nenonen tunnustaa heikkoutensa:

Minulle ohikiitävä hetki nakkikioskin pyöreän pystypöydän ääressä on kaupunkilaisen anonymiteetin ja tasa-arvon yksinkertainen, kaunis ilmentymä. Oudosti rakastan sitä ketsupin ja ranskalaisten perunoiden tuoksuvaa hetkeä!

Pirunvuoren takapihalle maalattu Jeesus.

Nenosen tummasävyiset, mustavalkoiset valokuvat täydentävät oivasti kerrontaa, tuovat siihen oman intiimin lisänsä. Sillä, kuten Nenonen toteaa, ”ihminen valokuvaa tavalla, jolla hän itse katsoo maailmaa”. Niinpä kuvassa on aina läsnä myös kuvaaja itse.

Heikki Nenosen siivellä on ollut inspiroivaa katsella Berliinin hetkiä kulkijan silmin.  Tämän ohella kirjoittajan pohdinnat eksistenssistä, ihmisen kosmisesta yksinäisyydestä ja Jumalasta veivät minut omalle mielenmatkalle. 

Sillä hyvä kirja ei pääty, kun sen kannen sulkee, vaan se jatkaa matkaansa lukijan mielessä.

Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä – Kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja. 2023. 168 s.

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika

Mitä meillä olisi ilman sanoja?

Miira Luhtavaara on koonnut rikki menneiden elämien sirpaleita teokseensa Tuhkaksi tekemisen taika. Hän haroo syvissä vesissä etsiessään vastauksia elämän ja ihmisyyden peruskysymyksiin ja tavoitellessaan syvän masennuksen olemusta.

Ja mitä kirjoituksesta jää? Sanoja, joihin voi takertua. Koukkuja, joihin joku joskus voi ripustaa jotakin, mitä? Päivämääriä? Kipua? Ikävää?

Hans makaa lattialla kasvot mattoon päin, hänen pieni tyttärensä, Bella, leikkii poneillaan ja Tuhkaksi tekemisen taian (Teos) minäkertoja Aada yrittää tehdä väitöskirjaa ja pitää uusperhettä kiinni arjen rutiineissa. Hansin puoliso on kuollut, joten Aadasta on tullut äidittömän tytön sijaisäiti.

Alkuun elämä sujui, Hans hoivasi Bellaa, antoi tuttipulloa ja hyssytti. Hän osti minulle korvatulpat ja pani suihkussa seisaaltaan, jaksoi kaikkea semmoista. Kunnes paniikkikohtaukset alkoivat, ja masennus upotti Hansin syvään lamaannukseen.

Miira Luhtavaaran romaanin taustalla häilyy tanskalaisen elokuvaohjaaja Lars von Trierin Melancholia, elokuva, joka juontaa juurensa hänen omasta masennuksestaan. Melancholiassa maata kohti lähestyy taivaalta uhkaava, tuhkaksi tekevä sininen planeetta.

Tuhkaksi tekemisen taika koostuu lyhyistä, joskus vain virkkeen mittaisista palasista sivulla kuten: Jos toivo on häiriö, mitä se tarkoittaa? Kappaleissa on Aadan raportointia arjesta, hänen mietteitään tekeillä olevasta masennusta koskevasta väitöskirjasta ja Melancholia-elokuvan analysointia, joka peilaa perheen elämää.

Minä yritän vain poimia tästä elämästä. Kirjailija ja opettaja Natalie Goldberg onkin todennut, että ”mitä tarkemmin kirjoittaja kuuntelee elämää ympärillään, sitä paremmin hän kirjoittaa”.

Luhtavuori myös lainaa psykoanalyytikkojen lausumia ja ”hämärän runoilijoita” kuten Eeva-Liisa Manneria, Gösta Ågrenia ja Miia Toiviota. Tunnelmaa keventää ”valon runoilija” Erkka Filander:

Makasimme selällämme kukkien lattialla. / Ne jännittivät lihaksiaan ja asuttivat räjähdykset. / Makasimme auringon alla ja näimme sen / syöksyvän pää edellä puuhun.

Runo on Filanderin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittaneesta kokoelmasta Heräämisen valkea myrsky (Poesia). Alleviivaus on Luhtavaaran.

Miira Luhtavaara on kirjailija ja psykologi,
joka voitti esikoisteoksellaan Ruohikon luut
Kalevi Jäntin palkinnon. Kuva: Sofia Aminoff

Vaikka kirja koostuu näistä yhteismitattomista, juonettomista palasista, niistä syntyy elävä kuva niin perheen elämästä kuin Aadan mielenmaisemista ja ajatuksista. Samalla teos valaa uskoa kielen voimaan tavoittaa omilla keinoillaan jotain, mitä sanoin ei voi lausua. Kielenkäyttö vaatii luottavaista vaappumista, puolelta toiselle keikkumista.

Vaikka Hans on lamppukauppias ja valaistusmestari, joka saa niin myymälät kuin esityksetkin loistamaan valoillaan, hänen sisimpäänsä ei valo yllä. Psykoanalyyttisten kirjoitusten mukaan masentunut on kuin koteloitunut, sulkenut mielensä suojakelmuun maailman uhkien pelosta. Lohtu ja toivo eivät pääse tämän kelmun läpi.

Luhtavaara esittää monia kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia. Miksi jotkut masentuvat, mutta toiset eivät? Aadan vanhempi ystävä ja naapuri Gunnevi kuuluu jälkimmäisiin. Hän on utelias maailmaa kohtaan, odottaa ilman suojakalvoa elämältä yllätyksiä. Kuvittelee itsensä runon sisälle.

Entä mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Siihen tarvitaan jotakin omaa: siivenisku tai pensselinveto, josta ei halua luopua. Kun Gunnevi lähtee Mallorcalle, hänestä tuntuu vähän oudolta: kuin olisi sittenkin olemassa jokin täysin vieras, jokin toinen aivan tuntematon maailma.

Tuhkaksi tekemisen taikaa ensi kertaa lukiessani joudun pyöritykseen, jossa sanat, merkitykset, kysymykset, unet ja elokuvat kieppuvat, kietoutuvat. Toisella lukemiskerralla asiat loksahtivat paikoilleen, ja palasista syntyi taidokas kertomus, jonka kokonaisuuden jollain rivien välisellä metatasolla mielessäni hahmotan.

Yksityiskohta Aino Kajaniemen kuvakudoksesta Läsnäolo.

Me näemme, kuulemme, tunnemme, mutta mitä meillä olisi ilman sanoja? Me olisimme itseemme käpertyneitä rampoja, kyvyttömiä ilmaisemaan kokemaamme, jakamaan siitä tietoa. Tätä Miira Luhtavaara taitavasti tekee omalakisella romaanillaan.

Vaikka teoksen aihe on ankara, syvä masennus, se säteilee kuitenkin lohtua. On määrätietoisesti etsittävä toivoa näillä lihaksilla, näillä sydämillä ja näillä reunaehdoilla mitä meillä on.

On niin paljon kysymyksiä, joihin meillä ei ole vastauksia. Yhteen osaan kuitenkin vastata: Miksi me välitämme niin paljon? Koska me rakastamme. Gösta Ågrenin runokokoelmassa Katve on säe: mutta jokainen lause päättyy hiljaisuuteen. Niin myös Tuhkaksi tekemisen taika, mutta hienon romaanin kaiku jää soimaan mieleeni.

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika. Teos.  2023. 182 s. 

Aino Kajaniemen kuvakudoksia näyttelyssä Toisin Galleria Duetossa 28.1. saakka.

Riikka Palander: Elefanttien aika

Häpeän aika väistyy

Riikka Palanderin romaanissa Elefanttien aika tansanialaistytön aikuistumisrituaali ja sitä tutkivan suomalaisnaisen elämän käännekohta niveltyvät yhteen psykologisesti tarkkanäköisessä tarinassa.

Minusta tuntuu kuin olisin matkustanut jostain hyvin kaukaa, en ainoastaan tuhansien kilometrien vaan mittaamattomien etäisyyksien päästä, jostain toisesta todellisuudesta tähän missä olen nyt, pölyisenä ja hiestä märkänä, reppu sylissäni.

Mwali, sisään suljettu tyttö, makaa pelkkä lannevaate yllään sikiöasennossa, koska ahdas sänky ei muuta salli. Hänet on teljetty pieneen, hämärään majaan viikkoja, peräti kuukausia kestäväksi eristyksen ajaksi. Tämä on osa tytön aikuistumisrituaalia, unyagoa, pienessä tansanialaisessa vuoristokylässä luguru-heimon parissa.

Tytöstä on tullut kypsä: hän on nähnyt ensimmäiset veripisarat alushousuissaan. Häpeä on suuri, jos joku huomaa hänen tahriutuneen mekkonsa. Samalla tyttö oivaltaa, että on asioita, jotka ovat totta, mutta joista ei voi puhua.

Asiaan vihkiytymättömästä rituaali kuulostaa lähinnä kidutukselta. Riikka Palanderin Elefanttien aikaa (Avain) lukiessa käsitys saa kuitenkin musta-valkokuvaa vivahteikkaampia sävyjä. Tarinan myötä avautuu lugurujen omintakeinen kulttuuri ja tapa elää vanhojen perinteiden mukaan.

Vaikka tarina on fiktiota, sillä on vankka todellisuuspohja, sillä Palander on useita kertoja vieraillut heimon parissa ja tutkinut aihetta käsittelevää antropologista kirjallisuutta. Hän on eläytynyt ensimmäiset kuukautisensa saaneen tytön eristysajan tunnelmiin käsinkosketeltavan fyysisesti ja samalla lähes runollisesti.

Hän kävelee huoneen neliötä äänettömästi liukuen, hän laskee askeleet, niitä on kahdeksankymmentäneljä. Hänen kitalaessaan tykyttää ruosteen maku. Välillä hän istuu sängyllään ja itkee pitäen kättä sydämen päällä. Hän ei halua tätä yksinäisyyttä.

Teoksen minäkertoja, Kirsi, on saapunut kylään saattaakseen valmiiksi rituaalia käsittelevän gradunsa. Hanke osoittautuu kuitenkin lähes mahdottomaksi, sillä kyläläiset eivät avaudu ja paljasta salaisuuksiaan valkoihoiselle naiselle. Kenties tytön kokemusta ei edes voi pukea sanoiksi.

Riikka Palander on kirjailija ja yhteiskuntatie-
teiden maisteri. Kuva: Mikko Vattulainen

Samalla Kirsi kipuilee hapertuvan avioliittonsa syövereissä selvitellessään välejään aviomiehensä Markon kanssa katkeilevien puhelujen välityksellä. Markon mielestä Kirsin hanke on turha, ja antropologia ”vain yksi kolonialistinen projekti”.

Etäisyyden päästä Kirsin perspektiivi hänen elämäänsä Markon varjossa alkaa tarkentua. Marko on varakas ja pidetty toisin kuin syrjään vetäytyvä Kirsi. Minä elin hänen säkenistään, kohosin hänen vierellään askelman verran ylemmäs. Hänen säteilynsä valaisi kasvoni niin, että olin näkyvä.

Samalla Marko vähättelee ja dominoi. Hänen sanansa ”taittelevat minut pieneen tilaan kuin liinan, joka mahtuu hänen taskuunsa”. Palander rinnastaa taitavasti tansanialaistytön eristyksen Kirsin tilanteeseen, elämään, jossa hänen identiteettinsä on hautautunut puolison vaatimusten alle.

Palanderin ilmaisuvoimainen kieli tuo vuoristokylän ihmiset, heidän elämänmenonsa ja ympäröivän luonnon elävästi lukijan mielikuvituksen kankaalle: pölyiset kadut, sinisenvihreät vuoret, pienten majojen ja talojen hämärän, painostavan helteen ja rajut ukkoskuurot.

Vanha nainen pilkkoo bataatteja tylsällä veitsellä ja heittää palat kattilaan, hän istuu käsinkudotulla matolla ja laulaa lapsille.

Tarinan edetessä Palander kääntää katseen meihin, länsimaisiin ihmisiin. Kirsi on tutustunut Hiariin, seuraavaan initioitavaan tyttöön. Tämä ihmettelee muiden lailla tutkijan kiinnostusta heidän kulttuuriinsa: ”Eikö teillä ole omat perinteenne? Miksi et tutki niitä?”

Unyago ryhmä

Niin, mitä Kirsi tutkisi? Usvan uumeniin häviävää sukuaan, jota hän tuskin tuntee tai muistaa. Lapsuuskotinsa asunnossa kantautuvaa riitelyä, poissaolevaa, lopulta katoavaa isää. Dominoivaa, ailahtelevaa äitiä, jonka oikkuihin Kirsin lapsuus liukeni. Elämätöntä elämää, joka koteloitui hänen ympärilleen eristeeksi, häpeäksi.

Majansa hiljaisuudessa Kirsi oivaltaa, ettei hän ole valmis paluuseen. Hänessä orastaa jokin uusi, joka pyrkii esiin hänen sisimmästään. Hän on ollut eristyksissä kuin majaan teljetty tyttö. Ainoastaan sillä erotuksella, ettei häntä kukaan tule päästämään pois. Hänen on itse murtauduttava vapauteen, omaan aitoon elämäänsä.

Riikka Palander: Elefanttien aika. Avain.  2023. 268 s. 

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio - Sopimaton

”Voi kun sä olisit vähän toisenlainen”

 Heini Junkkaalan elämäkertateos Pirkko Saisio – Sopimaton nousi Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi.  Ei ihme, sillä niin elävästi, vetävästi ja eläytyen hän sukeltaa entisen opettajansa, nykyisen työtoverinsa ja ystävänsä moni-ilmeiseen elämänmenoon.

Kun ryhdyin tähän järkälemäiseen urakkaan, ajattelin, että minun on löydettävä tutkimuskysymys, joka pitää minut nälkäisenä. Päätin selvittää, miten kirjailija Pirkko Saision maailmankuva on syntynyt. Kirjoitan siitä, miten Saisiosta on tullut se, joka hän on.

Järkälemäinen urakka, tiiliskiven kokoinen ja painoinen teos venyi lisäaikansa myötä 959-sivuiseksi. Lisää materiaalia kertyi kirjoitusprosessin aikana päähenkilön kyltymättömän uteliaisuuden ja aktiivisen työskentelyn seurauksena. 

Kunnes Heini Junkkaala päätti panna hankkeelle pisteen eikä halunnut kuulla enää yhtä ainutta uutta Saikin tarinaa: En saa kirjaa ikinä valmiiksi, jos vietän aikaa kanssasi.

Materiaalista ei totisesti ollut pulaa, sillä Pirkko Saision (s. 1949) lähes 50 vuotta kattava tuotanto on käsittämättömän laaja: proosaa, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia, teatteri-, elokuva-, kuunnelma- sekä tv-rooleja. Tämän lisäksi hän on toiminut opettajana ja professorina Teatterikorkeakoulussa. Hänen toimestaan sinne perustettiin kirjoittajalinja, josta valmistuu jatkuvasti eturivin draama- ja proosakirjoittajia.

Junkkaala penkoi arkistoja, haastatteli 26 henkilöä ja istui sata tuntia kuunnellen Saision tarinointia. Se osoittautui paitsi antoisaksi myös haasteelliseksi, sillä Saision mielestä mikään ei voita kunnon tarinaa, eikä totuus sitä ainakaan saa pilata.

Kirjassaan Epäröintejä Saisio allekirjoittaa tämän: Niinpä en erota muistoa, haavetta, painajaista, unelmaa siitä, mikä tapahtuu oikeasti, koska mitään oikeasti ei minulle ole olemassa. Tätä ei Junkkaala purematta niele: Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minut sinusta.

Junkkaalan valitsema kerronnan sinä-muoto toimii ja tuo myös hänet itsensä tarinaan mukaan. Finlandia-raadin mielestä ”kirja uudistaa elämäkertojen kerrontaa. Kirjailijan valitsema sinä-puhuttelumuoto on briljantti tapa olla samaan aikaan lähellä kohdetta ja kuitenkin vieressä tarkkailijana. Kirja haastaa lukijan samalla pohtimaan muistojen roolia tietokirjan materiaalina”.

Elämäkerta koostuu lyhyistä luvuista, episodeista, joissa Pirkko Saision elämänmeno kietoutuu hänen omaelämäkerrallisiin teoksiinsa. Kaikki sai alkunsa Kallion kirjastosta.  Tuleva Finlandia-palkittu, kahdeksanvuotias Piki päätti ruveta kirjailijaksi luettuaan lainaamansa Anni Polvan Tiina-kirjan. Haltioituneena hän oivalsi: Minäkin voin kirjoittaa tarinan!

Esikoisteos Elämänmeno voitti J.H. Erkon palkinnon. Kun siitä myöhemmin sovitettiin kolmiosainen televisiodraama, pelätty Jukka Kajava kirjoitti: Mitä hyvänsä suunnittelette tekevänne illalla, perukaa se. Elämänmenon viimeinen osa on tapaus.

Heini Junkkaala on palkittu näytelmäkirjailija, dramaturgi ja
ohjaaja. Kuva: Heidi Piiroinen

Nuorelle, 21-vuotiaalle Saikille avautui aiemmin tuntematon rinnakkaistodellisuus, kun hän tapasi Nurtsin, Pirkko Nurmen, josta tuli hänen rakastettunsa ja joka vei hänet Kalevankadun salaiseen homokapakkaan, Ylioppilasteatteriin ja viitoitti lopulta tien Teatterikorkeakouluun.

Kun äiti – joka jo kauan sitten oli toivonut, että Pirkko olisi vähän toisenlainen – sai kuulla Saikin seksuaalisesta suuntautumisesta, tuomio oli musertava: Minulla ei ole enää tytärtä. 1970-luvulla homoseksuaalisuus oli vielä rikos, josta saattoi saada kaksi vuotta vankeutta. Myöhemmin äiti leppyi, mutta totuus oli salattava sukulaisilta.

Tuntuu kuin olisin uppoutunut koukuttavaan romaaniin, sillä niin lennokkaasti Junkkaala Pirkko Saision elämänmenoa luonnostelee. Teoksen sivuilla vilahtelee julkisuudesta tutuiksi tulleita kirjailijoita, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Saision ihastumiset, vihastumiset, rakkaudet, lapsen syntymä, kiihkeät taistolaisvuodet, elämänmeno ja ajankuva vilistävät silmien editse kuin elokuvassa.

Junkkaala ei kaihda intiimejäkään paljastuksia kohteensa elämästä. Moni sattumuksista hymyilyttää. Etsiessään jotain syötävää suuren rakkautensa Honksun, palkitun elokuvantekijän ja ohjaajan, epäkäytännöllisen Pirjo Honkasalon jääkaapista Saikki löytää sieltä vain filmirullia. Pariskunnan yhteiselo ja yhteistyö on jatkunut siitä lähtien jo nelisenkymmentä vuotta viimeksi Kruununhaassa ja Madeiralla.

Pirkko Saisio on maamme arvostetuimpia
kirjailijoita. Kuva: Heidi Piiroinen

Saisio pakeni salanimien taakse varjoon saadakseen kirjoitusrauhaa nimeensä liitetyiltä odotuksilta. Näin syntyivät hänen kenties henkilökohtaisimmat teoksensa: Jukka Larssonin väkivaltaa ja homoerotiikkaa tihkuvat kirjat Kiusaaja ja Viettelijä sekä Eva Weinin nimellä laadittu ”kirjallinen omakuva” Puolimaailman nainen.

Kansainvälistä mainetta niittää nyt – parisenkymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen – Saision autofiktiivinen trilogia. Sen päätösosa Punainen erokirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2003. Teossarjaa on verrattu Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallisiin teoksiin, jotka nekin on viiveellä huomattu, kun kirjallisuusalalla on kiinnostuttu vahvoista nais- ja queer-äänistä.

Pirkko Saisio on teoksillaan saanut kaikkiaan seitsemän Finlandia-ehdokkuutta, enemmän kuin kukaan toinen suomalainen kirjailija. Viimeisin hänen palkintoehdokaskirjoistaan on maailmallekin ponnahtanut huima romaani Passio.

Junkkaala tunnustaa kirjassaan: Kerron, pateettisuuden uhallakin, että minulle Passio on sielun puhetta sielulle. Romaanin kantavana motiivina voi pitää sanoja: Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.

Löytyykö virkkeestä punainen lanka myös Pirkko Saision tuotantoon? Hän on esiintynyt toisena halutakseen löytää ”toisia itsestäni” vai löytää itsensä toisista? Saisio on edelleen, pitkän taipaleen jälkeen, mysteeri ”konservaattorilleen”. Sitähän taiteilijat ja taide pohjimmiltaan ovat: mysteerejä, tutkimusretkiä kieleen, mieleen ja maailman syvyyteen.

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton. WSOY.  2023. 959 s. 

Kalevi Jäntin palkinnot kahdelle nuorelle lupaavalle kirjailijalle

Niko Hallikainen romaanillaan Suuri märkä salaisuus ja Aino Vähäpesola romaanillaan Suurenmoinen epävire voittivat vuoden 2023 Kalevi Jäntin säätiön palkinnon.

Niko Hallikainen ja Aino Vähepesola palkinnon perustajien
Hildur ja Jalmari Jäntin seurassa. Kuva: Hannele Salminen

WSOY:n pääjohtaja, professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön ja kirjallisuuspalkinnon nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 136 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä VTT Anna Alanko, VTM Leena Alanko, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri h.c. Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 39 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma oli yhteensä 40 000 euroa, joten kumpikin kahdesta palkitusta saa 20 000 euroa.

”Mielikuvitus on kaikki mitä mulla on”

Niko Hallikainen (s. 1989 Helsingissä) seuraa vimmaisella, omintakeisella kielellään nuoren pojan varttumista Itä-Helsingin lähiössä toisessa romaanissaan Suuri märkä salaisuus. En muista, milloin yksinäisyys, köyhyys ja puberteetin riivaama keho olisivat saaneet näin hyperrealistisesti ja samalla surrealistisesti kuvatun muodon.

Sanoilla on voimia, ne horjuttavat sisälläni jotain, mikä juuri hajosi ja alkoi laajeta.

Romaani rakentuu lyhyistä kappaleista, joissa tarkat huomiot ympäristöstä ja tapahtumista kietoutuvat pojan ajatuksenvirtaan, fantasioihin ja unelmiin. Näin syntyy ulkoisen ja sisäisen välinen vuoropuhelu, jossa universumi saa uusia muotoja ja taipuu outoihin asentoihin.

Raati ylisti romaanin maagista kertojanääntä. ”Se yhdistää lapsen vilpittömän tajunnan korkean runollisiin jumal- ja enkelinäkyihin, villeihin unimaisemiin ja viiltävän tarkkoihin havaintoihin eriarvoisuudesta. Kertoja ei kaihda korkeaa retoriikkaa: hänen kielensä kukkii ylettömänä, provosoivana ja yllätyksellisenä”.

Takapihalla, peruskoulun lapasesta riistäytyneiden päättäjäisbileiden viimeisellä yksinäisellä tupakalla poika ennustaa vierellään tupakantumppeja nokkivalle fasaanille: Jokin tässä maisemassa, jonka sisällä olen, viestii, että mulla tulee aina olemaan vähän vaikeaa. 

Minä puolestani ennustan, että jo esikoisteoksestaan Kanjoni kiitoksia saaneen kirjailijan vimmainen ääni on tullut jäädäkseen kirjalliselle kentälle.

https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2023/11/niko-hallikainen-suuri-marka-salaisuus.html

Arjen kauneudesta ja sen pyhistä hetkistä

Samoin kuin Hallikaisen esikoinen kirjailijan ja kustannustoimittajan Aino Vähäpesolan (s. 1994 Espoossa) esikoisteos Onnenkissa sai paljon kiitoksia niin lukijoilta kuin kriitikoilta. Teos nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi vuonna 2019. Niinpä hänen uutta teostaan odotettiin innolla.

Hallikaisen vimmaisen, moniin suuntiin sinkoilevan teoksen jälkeen Vähäpesolan nyt palkittu Suurenmoinen epävire (Kosmos) tuntuu rauhaisalta suvannolta, jonka taustalla soi Bachin urkukoraali. Kirjailijan kiireetön, yksityiskohdissaan tarkka kerronta ylistää arjen pieniä asioita, läheisyyttä ja ystävyyttä.

Romaani seuraa kolmikymppisen kustannustoimittaja Viivin ja hänen tuttavapiirinsä arkea intiimisti läheltä. Viivi on saanut työstettäväkseen Urkujen historian, Johanneksen elämäntyön. Suurenmoista epävirettä lukiessa oppii myös tämän soittimista mutkikkaimman historiaa ja valmistusta.

Johannes suree pilvipalveluihin kadonnutta sivistystä. Hänen mielestään nykyaika on kadottanut niin mysteerit kuin kädentaidotkin. Johannes itse näkee ihmeitä kaikkialla, ennen kaikkea taiteessa ja luonnossa.

Vaellusretkellä pohjoisessa Viivin kumppani Manukin törmää mysteeriin pysähtyessään tarkastelemaan pienenpientä vaaleanpunaista kanervankukkaa: Nyt se on lopullista. Mä uskon Jumalaan. Kanervankukka ei voi olla olemassa jotenkin itsestään. Ei mikään näin pieni ja yksityiskohtainen.

Viivinkin maailma rakentuu pienistä asioista: Sanottiin, ettei ollut pieniä rooleja vaan ainoastaan pieniä näyttelijöitä. Kaikki sujui hyvin, kun rajasi maailmasta alueen ja laittoi sen niin kauniiksi kuin pystyi.

Vähäpesolan lauseista säteilee hiljaista viisautta, lämpöä ja ymmärrystä meitä vaillinaisia, epävireisiä ihmisiä kohtaan. Palkintoraadin mukaan ”Vähäpesola kuvaa arkea, kuolemaa ja elämän pieniä yksityiskohtia viisaasti ja tarkkojen havaintojen kautta, ja niin lämmöllä, että teos jää soimaan lukijan mieleen kirkkaana ja lohdullisena”.

On hienoa, että asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen kirjoja, joiden tekijöistä moni jää kirjallisuutemme historiaan. Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen, Sofi Oksanen, Katja Kettu ja Iida Rauma. Lista osoittaa, että uudet palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava. 2023. 392 s.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos. 2023. 247 s.

  

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

”Mielikuvitus on kaikki, mitä mulla on”

 Niko Hallikainen seuraa vimmaisella, omintakeisella kielellään nuoren pojan varttumista Itä-Helsingin lähiössä romaanissaan Suuri märkä salaisuus. En muista milloin yksinäisyys, köyhyys ja puberteetin riivaama keho olisivat saaneet näin hyperrealistisesti ja samalla surrealistisesti kuvatun muodon.

Sanoilla on voimia, ne horjuttavat sisälläni jotain, mikä juuri hajosi ja alkoi laajeta.

Niko Hallikainen sai kehuja jo esikoisromaanistaan Kanjoni. Hallikaisen esikoisteos oli kielellistä mahlaa, mutta uutuus vie rikkauden vielä pidemmälle, Maaria Ylikangas kirjoitti Helsingin Sanomien arviossaan. Yhdyn täydestä sydämestäni hänen mielipiteeseensä.

Suuren märän salaisuuden (Otava) minäkertoja, romaanin alussa 7-vuotias poika, elää yksinhuoltajaäitinsä kanssa kaksistaan pienessä kaksiossa. Äidinäiti auttelee, minkä kykenee. Silloin tällöin pimeitä töitä tekevällä juopolla isällä ei asuntoon ole asiaa. Eletään laman jälkeistä aikaa vuosina 1996–2005.

Romaani rakentuu lyhyistä kappaleista, joissa tarkat huomiot ympäristöstä ja tapahtumista kietoutuvat pojan ajatuksenvirtaan, fantasioihin ja unelmiin. Näin syntyy ulkoisen ja sisäisen välinen vuoropuhelu, jossa universumi saa uusia muotoja ja taipuu outoihin asentoihin.

Sairaanhoitajaäiti joutuu usein vuorotöihin iltaisin ja öisin. Poikaa piinaa yksinäisyys: Musta huomaisi, kuinka yksin mä olen, jos joku vain näkisi mut. Hän ei halua olla lapsi: Kunpa putoaisin näiden avuttomien ääriviivojeni yli. Hallikainen tulkitsee nuoren pojan autiota mielenmaisemaa uskottavasti eläytyen.

Karkkeja, sipsejä ja limsaa kuluu, Filmtownista vuokratut videot tuovat hetken helpotusta elämättömään elämään. Viihdettä tarjoaa myös vastapäisen Bar Kurjenlennon sulkemisaika: horjahtelevia asiakkaita, nujakointia, muhinointia ja pahoinpitelyjä, poliisiauton sinisinä välkkyviä valoja. Lähiön pahoinvointi turruttaa.

Lähiöissä ollaan yhdessä yksin. Hallikaisen kielikuvat vievät yksinäisyyden ytimeen: Me kylvemme jaettujen kanavien sävyissä. Roskalaatikossa yöpynyt asunnoton narkkari tyrkkää huumeruiskun häntä häätämään tulleen perheenisän reiteen.

Vuosisata vaihtuu, kaksoistornit romahtavat, ja markat vaihtuvat euroiksi, poika varttuu. Hänen kypsyvä kehonsa vaatii huomiota, niinpä ihastumiset, seksi ja homoseksuaalisuus liukuvat kuin huomaamatta, väistämättä kertomukseen. Koulukaverin, Urheilijan, kanssa ”meillä on mukavaa jossain ohuessa kohdassa”.

Asioiden räikeä mittasuhteettomuus ja luokkaerot rävähtävät silmille koulukavereiden runsaissa taskurahoissa, vanhempien ammateissa ja bileissä, joissa riehutaan lähes kartanomaisissa kodeissa. Vaikka äiti ja poika sinnittelevät parhaansa mukaan, heillä ei silti koskaan ole rahaa. Äiti nukkuu patjalla sohvan takana. Pojan huoneeseen hiipii television rapeaa valoa oven alta.

Köyhyys on aave, jota kaikki eivät näe.

Niko Hallikainen on myös esitysrunoilija. 
Kuva: Jarmo Parkkima / Otava

Pojan ja äidin suhteen mutkattomuus ja rakkaus heidän välillään kannattelee tarinaa omalla ohuella säikeellään. Hallikainen antaa näille tunteille sanat: Jossain menneessä elämässä meidät on poltettu roviolla samaan aikaan, kun meidän riemumme uhmasi jotain. (..) Silloin sovimme, että yhdistämme voimamme ikiajoiksi.

Hallikaisen omalakisen kielellisen universumin kliiniseen tarkkuuteen sulautuu mielikuvituksesta kumpuavia näkyjä ja oivalluksia. Pukuhuoneessa kaikkien vehkeet ovat tilavia kuin naamiaiskaapujen löystyneet hihat. Ne ovat roikkuvia johtolankoja ratkeamaisillaan olevassa tapauksessa, luonnottomasti laajenevia palmupuita.

Poika, joka seurassakin elää yksin, saa vihdoin ystävän, alkoholin, joka tuudittaa unenomaiseen humalaan. Viinan voimin peruskoulun päättäjäisbileissä yökään ei koskaan lopu, ja silloin ”me elämme kuten jotkut kuolevat”. Hallikainen kiihdyttää tarinaa alun autiudesta riehakkaisiin bakkanaaleihin.

Kuiva huumori säestää Hallikaisen totista menoa. Peruskoulu on käyty, ja poika on päässyt tienhaaraan, josta on jatkettava. Onneksi alipalkatulla äidillä on realiteetit hanskassa: ”pääasia, että susta ei ikinä tule sairaanhoitajaa”.

Takapihalla, bileiden viimeisellä yksinäisellä tupakalla poika ennustaa vierellään tupakantumppeja nokkivalle fasaanille: Jokin tässä maisemassa, jonka sisällä olen, viestii, että mulla tulee aina olemaan vähän vaikeaa.

Pojan aiemmin näkemä Thelma and Louise -elokuva vilahtaa mielessäni romaanin loppukohtauksessa taksin kiitäessä kohti tuntematonta päämäärää itäisen auringonnousun värjätessä maiseman karamelliväreillään.

Haluan lukea lisää Hallikaista, sillä hänen rikkaassa kielessään sisältö ja muoto sulautuvat saumatta toisiinsa: Mahdolliset sisäänkäynnit ikuisuuteen kytevät kaikki kaipuussa.

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava. 2023. 392 s.

 

 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Paljasjalkatyttö ja kiiltonahkakengät

Irlantilaisen Claire Keeganin palkittu romaani Nämä pienet asiat kasvaa mittaansa suuremmaksi.  Sen humaani, koskettava ”joulutarina” elämisen rankoista ehdoista ja valinnoista säteilee toivoa ja rakkautta.

Miksi oli usein kaikkein vaikeinta nähdä sitä mikä oli ihan nenän alla?

Marraskuu riipii puut paljaiksi, ja savu ajelehtii riekaleisina rihmoina Barrowjoelle, ”joka vyöryi sateen nostattamien tulvien voimalla tummana kuin portteri”. 

Näin niukan muodon mestari Claire Keegan menee suoraan asiaan, loihtii muutamalla mutkattomalla lauseenvedolla miljöön ja tunnelman teokseensa Nämä pienet asiat (Tammi).

Irlantilaisessa New Rossin rannikkokaupungissa nelikymppinen Bill Furlong myy koksia, turvetta, antrasiittia, hiilimurskaa ja halkoja. Lämmikkeitä seudulla tarvitaan, sillä kylmä työntää jäistä veitsenteräänsä talojen huonosti tiivistettyjen ovien ja ikkunoiden lävitse. Minuakin alkaa paleltaa.

Furlongin alkutaival ei ollut hääppöinen. Hän syntyi suuressa talossa piikana työskentelevän 16-vuotiaan äitinsä isättömänä lapsena. Äidin suku hylkäsi niin huonomaineisen lampaansa kuin hänen äpäränsä silkkaa kristillisyyttään. Talon leskirouva sen sijaan ei ollut moksiskaan vaan otti piikansa pojankin huomaansa.

Tästä romaani kertoo: suvaitsevaisuudesta ja välittämisestä. Furlong pärjää perheineen – hänellä on vaimo Eileen ja viisi pientä tytärtä – jotenkuten, kun uurastaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kaikilla ei kuitenkaan mene näinkään hyvin.

Vuonna 1985 ajat ovat kaupungissa ankeat, työttömyysavustusta hakevien jonot pitenevät, kun liikeyritykset ja tehtaat toisensa jälkeen lopettavat toimintansa, ja telakka suljetaan. Jakelukierroksellaan Furlong näkee, mihin huono-osaisuus ja köyhyys ihmisiä ajavat: nuori poika juo kissan kupista maitoa pappilan takana aamuvarhaisella.

Toisen nuoren, kaduilta oksia kotinsa kamiinan ruoaksi keräävän pojan, hän poimii sateesta kyytiinsä ja antaa hänelle taskunpohjansa kolikot. Eileen ei tästä lämpene: ”hänen isänsä juo”, hän tiuskahtaa. ”Ehkä hän ei voi sille mitään, Furlong puolustaa tuntematonta.

Illalla vaimonsa vierellä maatessaan Furlong miettii näitä pieniä asioita. Joulu on tulossa. Sen herkistämänä hän alkaa pohtia elämänsä mielekkyyttä: mitä muuta siinä voisi olla kuin jokapäiväistä raadantaa.

Vähin erin hän sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi.

New Rossin kaupunki.

Tässä vaiheessa yhdyn kirjan kansiliepeen ylistyksiin. Teksti on imaissut minut kuin noiduttuna mukaansa, lävistänyt ajan ja paikan. Mutta ennen kaikkea herättänyt ihmiset, heidän arkensa ja niin lausutut kuin lausumattomatkin sanansa ja ajatuksensa eloon. Ajankuva on käsinkosketeltavan aito. Ei ihme, että pienoisromaani oli Booker-ehdokas ja voitti arvostetun The Orwell Prizen.

Palkitun kääntäjän Kristiina Rikmanin suomennos soljuu itsestään selvästi kuin Barrowjoki. En ole alkuperäistä teosta lukenut, mutta alkuteksti kuultaa käännöksen läpi, sillä niin taitavasti hän tavoittaa Keeganin tinkimättömien lauseiden hengen. Hilary Mantelin mukaan ”jokainen sana on juuri oikea ja juuri oikealla paikalla”.

Keegan lisää kuin huomaamatta tarinansa jännitettä. Viedessään eräänä iltana halkoja ja hiiliä luostariin Furlong astuu vahingossa pieneen kappeliin, missä toista tusinaa kurjassa kunnossa olevaa nuorta naista ja tyttöä kuuraa nelinkontin lattiaa vain sukat jaloissaan. Heidän avunpyyntönsä vaikenevat, kun nunna astuu sisään.

Luostarista on kantautunut huhuja. Loppusanoissaan kirjailija toteaa, ettei tarina perustu tositapahtumaan, mutta sen tausta on surullisen totta. Irlannissa vaiettiin pitkään katolisen kirkon ”huonomaineisten” tyttöjen ja nuorten naisten hyväksikäytöstä pakkotyössä ensikodeissa ja Magdalena-pesuloissa.

Nämä pakkotyölaitokset lopetettiin vasta vuonna 1996. Yli 74 vuoden aikana niissä menehtyi arviolta 10 000 – 30 000 nuorta naista ja tuhatkunta lasta. Kirkko tahkosi rahaa paitsi naisten ilmaisesta työstä myös myymällä heidän aviottomia lapsiaan adoptoitaviksi. Useimmat Magdalena-pesuloiden arkistot ovat kadonneet tai ne on tuhottu.

Claire Keegan on noussut Irlannin eturivin kirjailijaksi
Kuva: Philippe Matsas

Keegan johdattaa Furlongin syvemmälle pimeyden ytimeen, luostarin halkovajaan. Sinne on teljetty nuori nainen. Rintamaitoa tihkuu hänen pienen villatakkinsa läpi tytön soperrellessa: ”Voisitteko kysyä heiltä minun vauvastani? Sillä on varmaan nälkä ja kuka sitä nyt ruokkii”.

”Ollaanko me muka jostain vastuussa?” Eileen kivahtaa, kun Furlong kertoo vaimolleen mitä on luostarissa nähnyt, ja jatkaa: ”Jos elämässä haluaa menestyä, täytyy osata sulkea silmänsä tietyiltä asioilta, jotta pääsee eteenpäin”.

Vaikka edellä olevasta voisi toisin päätellä, Keegan ei tunteile, osoittele eikä alleviivaa vaan antaa henkilöidensä elää elämäänsä ja katsoa asioita omalta kannaltaan. Hän vain raportoi tapahtumia, ihmistensä tekoja, sanoja ja tunteita ja jättää lukijan tehtäväksi vetää johtopäätöksiä ja lukea rivien väleistä.

Luostarista lähdettyään Furlong eksyy, kenties näkemästään järkyttyneenä. Hän kysyy neuvoa vanhalta mieheltä, joka niittää ojanpientareelta ohdakkeita vuohelleen: minne tämä tie vie? Hänen vastaukseensa tiivistyy kirjan sanoma: ”Tie vie sinut ihan minne ikinä sinä haluat”.

Furlong on ajautunut käännekohtaan ja löytänyt elämälleen etsimänsä merkityksen. Hän ei enää voi sulkea silmiään niiltä pieniltä asioilta, kaikelta siltä, mistä elämä koostuu. Oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmisiään? hän kysyy itseltään.

Ohikulkijat kääntävät katseensa poispäin, kun Furlong jouluaattona taivaltaa luostarilta kohti kotiaan ja tietää, että pahin on vielä edessä. Siitä huolimatta hänet on vallannut outo ilo ja varmuus, kun hän toisella kädellään taluttaa kengätöntä tyttöä ja riiputtaa toisessa kädessään joulupakettia, vaimolleen ostamiaan tummansinisiä kiiltonahkakenkiä.

Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Small Things Like These)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2023. 116 s.