Ville Hänninen: Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Kirjan iholla

Ville Hänninen teki uraauurtavaa työtä. Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia on ensimmäinen yleisesitys kansitaiteesta. Se esittelee paitsi kannen ja teoksen välistä suhdetta myös mestareita kansien takana.

Tietokirjailija, kriitikko Ville Hänninen tarpoi sanojensa mukaan umpihangessa etsiessään materiaalia teokseensa Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS). Sillä kansien ja niiden tekijöiden taustoista ja tuotannosta ei juuri ollut koottuna valmista tietoa käytettäväksi.

Hännisellä oli silti valmiuksia kirjan tekoon. Hän on vuosikausia kirjoittanut eri lehtiin kirjankansista, kirjasuunnittelusta ja kuvittajista ja tehnyt Parnassoon Kuvittaja-palstaa. Hän toimii myös puheenjohtajana Suomen kirjataiteen komiteassa, joka valitsee vuosittain kauneimman kirjan ja jakaa palkintoja muille ansiokkaille teoksille.  

Kirjan kasvoja varten hän keräsi taustatietoja kirjastoista, antikvariaateista ja kustantajien arkistoista. Haastatteli kansitaiteilijoita ja edesmenneiden mestareiden leskirouvia ja tyttäriä. Näin syntyi kookas, runsaasti kuvitettu teos, joka nostaa esiin yhden teoksen kultakin Suomen itsenäisyyden vuodelta.

”Tarkoitukseni ei ole niinkään ollut valita vuoden kauneinta kirjaa kuin tuoda esille ajankuvaa, kansityylejä ja -taiteilijoita. Sen vuoksi mukana on kaunokirjojen lisäksi myös kirjasarjoja ja tietokirjallisuutta.”

Ajanhenki näkyy kansissa, ja Hännisen kutakin vuotta kartoittavat kirjoitukset liittävät teoksen osaksi kulttuurihistoriaa. Hänen edellisen kirjansa Keskipäivän miehiä – vaikka olikin tyyliltään erilainen – pyrkimys oli sama, luoda mikrohistoriaa henkilökohtaisen näkemyksen kautta.

”Kirja on kokonaistaideteos, se kertoo itsestään koko olemuksellaan: paperillaan, koollaan, kirjaintyypeillään, värimaailmallaan, päänauhallaan, esilehdillään, kansikuvallaan”, Hänninen luettelee, mitä kaikkea on otettava huomioon kauneinta kirjaa valitessa. Kirjan kasvojen valintoihin vaikuttivat sen sijaan enemmän eri ajoissa risteilleet kirjalliset, kulttuuriset ja esteettiset ilmiöt.

On myös tiettyjä ikonisia kirjoja ja niiden kansia, joita ei voinut sivuuttaa. Tällainen on esimerkiksi Martti Mykkäsen suunnittelema kansi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen vuodelta 1954.

1950–60-luvuilla elettiin kansitaiteen kultakautta. Modernismi teki nousuaan ja se heijastui myös kirjojen kansissa. Mestari Mykkänen suunnitteli urallaan noin 450 kantta, ja moni niistä palkittiin aikoinaan vuoden kauneimmaksi.

Vaikka kirjataide voi tällä hetkellä ammattimaisesti hyvin, samanlainen luova hulluus kuin tuohon aikaan ei resurssien puutteessa enää ole mahdollista. Nyt on pelattava varman päälle. Silti omaperäisiä, rohkeita irtiottoja tehdään edelleen. Entinen käsityöammatti on valokuvien ja tietokoneiden myötä muuttanut luonnettaan, ja graafikot ovat niiden avulla saaneet uusia työskentelymahdollisuuksia.

WSOY:n graafikkona ja studiopäällikkönä vuosikymmeniä työskennellyt Marjaana Virta on yksi uusista edelläkävijöistä. Kalligrafiaa harrastava Virta kertoo kirjassa ”kuvittavansa usein kirjaimilla”. 

Hänen kantensa Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia vuodelta 1992 on varsinaista kirjaintaidetta. Hän sai taistella kantensa puolesta, sillä tavutuksen rikkomista ei katsottu myötämielellä.

Hopeanhohtoisen kantensa teos sai kustantajan ylimääräisestä joulukinkkufoliosta. Kun Krohn voitti kirjallaan Finlandia-palkinnon, tuli hoppu hankkia sitä jostain lisää.

Omaperäinen on myös palkitun Markus Pyörälän kansi Harry Salmenniemen kokeelliseen runoteokseen Texas, sakset vuodelta 2010. Sen kannessa ei ole edes teoksen nimeä, sillä Pyörälä ei halunnut kuvittaa sisältöä vaan asettaa sen johonkin kontekstiin.

”Kokonaisuutta hallitsee röyhkeä keltainen väri, joka tuo äänekkyydellään ja huomionhakuisuudellaan mieleen Stockmannin Hullut päivät. Se tuntuu nykymaailman kuvalta”, Hänninen kirjoittaa artikkelissaan Hullut runopäivät.

Aivan kuten kirjan kansi on eräänlainen tuoteseloste sisällölle, Hännisen oivaltavat artikkeleiden otsikot vievät monitasoisesti kulloinkin käsiteltävän kannen ytimeen.

Pyörälä tiivisti tämän Kirjan kasvot -teoksen julkistamistilaisuudessa: ”Graafinen suunnittelu on luetun ymmärtämistä ja sen välittämistä lukijoille. Kannen on oltava rehellinen sisällölle.”

Latu on nyt komeasti avattu rehevään kirjankansimetsään. Mutta Kirjan kasvot on vasta alkua, sillä Hännisen mielestä kiinnostavaa aihetta voisi jalostaa vielä moneen eri suuntaan. 

Laatia rajatumpia esityksiä vaikkapa 1950–60-luvun kansitaiteesta ja rakentaa näistä näyttelyitä. Kirkuvan mainostulvan hälinässä ne muodostaisivat hiljaisia keitaita, kertoisivat, mitä taidokas graafinen suunnittelu parhaimmillaan voi olla.

Ville Häninen: Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia.

SKS. 2017. 335 s.