lauantai 5. marraskuuta 2022

Tero Puha: Intiimi valo | Intimate Light

Ihminen paljaimmillaan

Valokuvataiteilija Tero Puha on koonnut parhaimmat vuosien varrella ottamansa miesmuotokuvat upeaan valokuvateokseen Intiimi valo | Intimate Light.

Olen täysverinen esteetikko, kauneuden metsästäjä.

Otto, Fiskars, 2021.
Palkitun valokuvaajan ja visuaalisen taiteilijan Tero Puhan uuden teoksen Intiimi valo | Intimate Light kansi jo paljastaa, ettei kyseessä ole ihan tavallinen valokuvakirja. Puha on suunnitellut teostaan jo pitkään, ja sen valokuvat ovat syntyneet lähes kolmenkymmenen vuoden ajanjaksona 1994–2021.

Kirja sisältää kuraattori ja tietokirjailija Antti Kauppisen Puhasta tekemän haastattelun. Siinä Puha kertoo halunneensa luoda kokonaisvaltaisen katseluelämyksen, jossa kaikki elementit tukevat toisiaan, aina paperin tuntumaa myöten.

Tässä hän onnistuu. Kirjan koko, laadukas taitto ja painotyö luovat puitteet valokuvateokselle, joka tulee katsojan iholle. Puha kertookin haluavansa jatkossa suuntautua yhä enemmän teemallisten valokuvakirjojen julkaisuun, sillä kirjat jäävät eloon, kun valokuvanäyttely päättyy.

Benjamin, Pariisi, 2014.
Valo ja varjot hyväilevät alastomien miesten kehoja, kun Puhan kamera piirtää niiden ääriviivoja ja tallentaa kuvattaviensa katseita, ilmeitä ja liikettä. 

Kuvattavat eivät ole ammattimalleja vaan monenlaisia tavallisia miehiä: nuoria ja vanhempia, atleettisia bodareita ja herkkiä androgyynejä. Kaikille heille on kuitenkin yhteistä vahva karisma, joka kuvista säteilee.

Osa malleista on Puhalle läheisiä ihmisiä, joten kyseessä on myös eräänlainen henkilökohtainen visuaalinen biografia. Jotkut henkilöistä hän on tavannut vain kerran kuvaustilanteessa.

Kuvaussessioita hän ei ole etukäteen kovinkaan paljon suunnitellut, ne ovat syntyneet spontaanisti. Tämä näkyy kuvien rentoutuneessa, vapautuneessa tunnelmassa. Kuvattavat eivät poseeraa vaan esiintyvät aidosti omana itsenään.

Jotkut mustavalkoiset valokuvat muistuttavat taidegrafiikan vedoksia hallitulla sommittelullaan ja esteettisyydellään. Toisista – monesti värillisistä vedoksista – säteilevä ilo ja leikkimielisyys osoittavat, että mallit ovat heittäytyneet mukaan kuvausprojektiin täydellä sydämellä.

Otto, Fiskars, 2021.

Alkujaan analogisen kuvaamisen paremmuudesta vakuuttunut Puha on myöhemmin huomannut, että digitaalinen kamera tarjoaa monesti paremmat eväät erilaisiin tilanteisiin. Puhan kuvaustapa on vuosien varrella myös muuttunut. Varhaisemmissa kuvissa hän pysytteli etäämpänä kuvattavistaan, ja mallit esiintyivät vakavina.

Nykyään hän on tullut rohkeammaksi, ja jäykkä veistoksellisuus on vaihtunut enemmän mallien persoonallisiksi muotokuviksi eleineen ja ilmeineen. Ajan kulku näkyy myös kuvissa. Joitain mallejaan hän on kuvannut viidentoista vuoden välein. Nämä kuvaparit vierekkäisillä sivuilla näyttävät ajan piirtämät merkit ihmiskehossa.

Alex & Nicolas, Pariisi, 2014.
Mies on harvoin objekti, katseen kohde, sillä yleensä se rooli kuuluu naisille. Kauppinen tiedusteleekin Puhalta, millaista palautetta kuvat ovat tässä mielessä saaneet? Puha ei ole asiaa juuri pohtinut. Hän toteaa kuitenkin: ”Typerimmät kommentit olen saanut kuulla joiltain homoystäviltäni, jotka jostain syystä olettavat, että kuvaussessioni miesten kanssa huipentuvat seksiin”.

Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä kuvaustilanteet ovat olleet kaverillisia ja ammatillisia. Eikä riitä, että kuvattavana on kaunis mies, ja valokuvalle oleelliset valo ja sommittelu ovat kunnossa. Kuvasta täytyy välittyä myös tunnetila. ”Jonkin selittämättömän täytyy olla läsnä”, Puha toteaa. Silloin kuvissa on kyse taiteesta.

Teoksessa on mukana kirjailija Juhani Branderin ennen julkaisemattomia runoja. Kauniin ihmisen kauniit kädet. / Anna minun ripustaa ne seinälle, kädet. / Anna yöt, jolloin sormet tulevat kohti.

Tunnelmaltaan vahvan teoksen kuvat todistavat vanhan viisauden: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Monet kirjan malleista katsovat avoimesti ja luottavaisesti kuvaajaa – ja meitä katsojia – aivan kuin haluten sanoa: tällainen minä olen, ihminen paljaimmillaan.

Tero Puha – Intiimi valo | Intimate Light
Kirjoittajat: Antti Kauppinen, Juhani Brander. Kielet: suomi, englanti. 
Parvs, 2022, 152 sivua 

maanantai 31. lokakuuta 2022

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja

 Irtipäästämisen taito

Tommi Kinnusen romaani Pimeät kuut kuvaa psykologisen taitavasti opettajan uupumusta syrjäkylän koulussa sodan jälkeen. Karheankauniissa tarinassa orastaa toivo: luopuminen tekee tilaa uudelle.

Mitä meistä jää, kun pois kuoritaan se, mitä aina luulimme olevamme?

Vaikuttavassa Finlandia-ehdokaskirjassaan Ei kertonut katuvansa Tommi Kinnunen kuvasi sodan jälkeen Norjan vankileiriltä kotiin palaavien naisten raadollista vaellusta. Hänen uudessa romaanissaan Pimeät kuut (WSOY) on siinäkin kyse eräänlaisesta vaelluksesta.

Teos kertoo kuusikymppisen opettajan Elna Suorajärven mielenmatkasta uupumuksen ja pelon läpi kohti omaa itseä, aitoa identiteettiä. Matka kestää kouluvuoden, elokuusta kesäkuuhun. Elna on saanut tuoksi ajaksi pestin rajanpintaan, pieneen Niemen kouluun, jonne ei johda edes tietä, vain polkuja. Kesällä sinne soudetaan kylältä, talvella hiihdetään järvien yli.

Lähtö kotitalosta karmaisee: Isku osuu ohimoon, nyrkkiin piilotetun avaimen kärki repii silmäkulman auki. Tämän tekee Elnan sisko Salli, jonka raivokohtaukset – jo pienestä pitäen – ovat terrorisoineet muuta perhettä, joka pelkää ja vaikenee. Sinä et enää asu täällä, hän huutaa hoipertelevan Elnan perään.

Niemen ”koulu” osoittautuu saksalaisilta jääneeksi puolilahoksi parakiksi, jonka päädyn pienestä sopesta tulee Elnan asunto.  Alkuun koulukirjoja ei ole eikä muitakaan työskentelyyn tarvittavia välineitä, silti Elnan on opetettava kuutta eri luokka-astetta.

Oppilaat ovat hallaisille suomaille asutettujen evakkojen lommoposkisia lapsia, paikatuissa sisaruksilta perityissä vaateparsissa. Koska poltettujen talojen tilalle ei ole ehditty rakentaa uusia, perheet joutuvat asumaan eläinsuojissa ja saunoissa. Isät vaikenevat tai räyhäävät sodasta jäänyt sirpale sielussaan.

Elnan tilannetta pahentavat elimistöä piinaava sairaus, joka vie voimia, mutta ennen kaikkea mielen syövereissä vellovat kipeät muistot ja syyllisyys. Niiden käsittelyyn hänen voimavaransa eivät riitä. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle, ja Elna kokee uppoavansa elämänsä nollapisteeseen.

Tommi Kinnusen teoksia on käännetty
yli 20 kielelle. Kuva: Joonas Brandt
Talvikirjan luvut etenevät kuukausi kuukaudelta. Luonnontuntu huokuu sivuilta, keskellä korpea kun ollaan. Syksyn pimeät kuukaudet tuovat tullessaan yksinäisyyden. Elna erakoituu, ei jaksa tavata oppilaidensa ohella enää muita ihmisiä. 

Elämä ympäriltäni liukenee pois, ihmissuhteet hajoavat ja muistot rapautuvat. Tulevaisuus pelottaa: mikä minua kylällä odottaa tämän kouluvuoden jälkeen, pimeät kuut?

Taitavana ihmiskuvaajana tunnettu Tommi Kinnunen eläytyy sydänjuuriaan myöten henkilöihinsä. Nämä ovat usein oman tiensä kulkijoita, jotka eivät suostu alistumaan epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa olosuhteisiin.  Elna on hyvä opettaja ja pitää oppilaistaan, mutta häneltä vaadittava jatkuvasti kasvava työtaakka johtaa uupumukseen: Minusta on tullut öitä valvova raaskio.

Kinnunen on omistanut teoksensa väsyneille. Tarinan taustalla häämöttää kirjailijan oma työuupumus opettajantoimessa, josta hän on avoimesti kertonut. Olot ovat nyt toiset kuin 1940-luvulla, mutta opettajille lastattu työtaakka kasvaa nykyajan vaatimusten mukana. Kinnunen twiittasi vuosi sitten, ”että hänen työnkuvaansa on lisätty työtehtäviä niin paljon, että vuorokauden tunnit eivät riitä niistä selviämiseen”.

Joulukuussa tunnelin päässä alkaa häämöttää valoa. Elna huomaa viihtyvänsä pienessä valtakunnassaan, ei kaipaa enää ketään eikä mitään. Kinnunen kuvaa taitavasti Elnan mielen ailahteluja ja hiljalleen kasvavaa varmuutta siitä, että hän on muutakin kuin opettajatar. Elna alkaa ravistella opettajuuden kulisseja päältään.

Elnan opetustyöt ja arkiset askareet luovat aitoa ajankuvaa, joskus peräti herkullisesti. Vispipuuro on vatkattava kuohkeaksi kylmässä. Tammikuussa Elna valmistaa puolukkapuuronsa istumalla hohtavanvalkeassa hangessa. Siirrän kattilan jalkojeni väliin, painan reidet sen viileään metalliseen pintaan ja jatkan vispaamista. Sulatan talveen itseni kokoisen tilan.

Talven valkeat kuukaudet tuovat muutakin iloa. Riemukas hiihtoretki oppilaiden kanssa järven jäällä muistuttaa entisestä: Tämä kaikki on ollut minussa tallella ja nyt suostui tulemaan esiin. Vihdoin hän on valmis käsittelemään myös mielensä syövereihin painuneita kipeitä muistojaan. Särkyköön, minkä särkyä pitää.

Valoa ja varjoja. Kuva:Hannele Salminen

Kouluvuosi päättyy kesäkuussa. Silloin koittaa luopumisen aika monessakin mielessä. Elna oivaltaa, ettei irtipäästäminen ole häviämistä vaan viisautta, joka tekee tilaa uudelle. Näkökulman vaihdos saa ennen niin tärkeiltä tuntuneet asia menettämään merkityksensä. Elna on yksinäisen talven aikana löytänyt itsensä ja varmuutensa. Hän tuntee olonsa keveäksi ja menneistä vuosista vapaaksi.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja. WSOY. 2022. 285 s.