maanantai 6. marraskuuta 2017

Laura Gustafsson: Pohja

Pimeyden ytimessä

Laura Gustafsson ei säästele itseään romaanissaan Pohja. Hän etsii tinkimättä, autofiktion keinoin, syitä masennukseensa ja pakkomielteiseen käytökseensä.

 Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti ja kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa”, Laura Gustafsson kirjoittaa pienoisromaaninsa liepeessä.

Ja pitää sanansa. Harvoin olen saanut lukea näin vilpitöntä ja vereslihaista tekstiä. Gustafsson kuvaa ja diagnostisoi suhdettaan kahteen elämänsä sairauteen: masennukseen ja alistumiseensa patriarkaalisen kulttuurin käytäntöihin. 

Hän sukeltaa niiden alkujuurille, pohtii mistä ne syntyvät ja kuvaa, miten niiden kanssa sinnitellään.

Kielikuvat rinnastavat oman pahan olon maailman ja luonnon tilaan. ”Joskus sisälläni kasvoi sademetsä, mutta suuryhtiöt, karjanrehunkasvattajat ja muut rikolliset hävittivät sen. Kaikki mielenkiintoinen ja kirkasvärinen on poissa.

Itsesäälissä hän ei kuitenkaan piehtaroi. Ja vaikka ote on analyyttinen, kyse ei silti ole dokumentista. Hänen omien sanojensa mukaan Pohja (Into) on kaunokirjallinen teos, joka etsii uusia tapoja tehdä autofiktiota, luoda läpinäkyviä tarinoita.

Laura Gustafssonin edellinen romaani
 Korpisoturi oli Tulenkantaja-
palkintoehdokkaana.
Päähenkilö on 34-vuotias yhden lapsen yksinhuoltaja, jolle ”minä” on työkalu. ”Jotkut minät, sellaiset kuin omani, saavat rehottaa ryöstöviljelyyn saakka, toisten on tyydyttävä kukkimaan varjossa.” 

Raadollinen kerronta sujuu notkeasti, nopeat käännökset elävöittävät tekstiä, luovat tahatonta huumoriakin.

Mutta aiheet eivät ole helppoja: viiltelyä, lääkkeitä, alkoholia, bulimiaa. Masennus on tuttu turvapaikka, jonne voi aina vetäytyä. Siellä saa olla yksin. Ja vaikka miehet monesti inhottavat, pakkomielteinen käytös ajaa aina uusiin suhteisiin.

Promiskuiteetti on keino saada läheisyyttä mutta samalla pitää toinen etäällä.” Miehen halu on kohteliaisuus, johon on vastattava riisuutumalla. Niinpä antautumisessa on enemmän alistumista kuin vapaata tahtoa.

Romaanissa ei etsitä tilanteeseen parannuskeinoja – terapiasta ja mielialalääkkeistä ei ole apua – sillä ne hoitaisivat vain oireita. On sukellettava syvälle, pohjaan asti, pimeyden ytimeen, josta kaikki alkoi.

Yksityiskohta Marikka Kiirikoffin
maalauksesta 4:12.
Muistista tihkuu välähdyksiä, tunnelma jostain, ”minkä ei kuuluisi tapahtua” (…) Missä on hetki, joka määrittää kaiken jälkeenpäin koittavan. Milloin hetki, josta hiljaisuus alkaa.”

Vaikkei Pohja olekaan selviytymistarina, se ei ole vailla toivoa. Pohjalta voi ponnistaa kohti valoa, ymmärrystä. Voi nousta seisomaan omille jaloilleen. 

Pohja on itsensäpaljastuskirja, joka kertoo yleisempää ihmisyydestä, antaa lohtua lukijalle: Et ole yksin ongelmiesi kanssa, meitä on monia muitakin. ”Ihmiset ovat kuitenkin aika samanlaisia.”

Laura Gustafsson: Pohja. Into.  2017. 141 s.
Marikka Kiirikoffin maalauksia ARTag Galleryssa 
26. 11. saakka.