maanantai 3. toukokuuta 2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Pohdintoja ajasta ja ajattomuudesta

Leena Krohn laajentaa jälleen lukijan tajuntaa uudella esseeteoksellaan Mitä en koskaan oppinut. Hän kartoittaa niin oman aikamme hullutuksia kuin todellisuuden ja tietoisuuden ikiaikaisia mysteereitä.

Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille. Kun saan käsiini hänen uuden kirjansa, on kuin joulupukki olisi käynyt ja tuonut toivotun paketin.

Jo teoksen Mitä en koskaan oppinut (Teos) käärepaperi herättää odotuksia. Kuvittaja Marjaana Virta taitaa kirjan kannen teon. Riuskoin vedoin hän on piirtänyt kanteen sanan Krohn. Muuta ei tarvita, sillä me vannoutuneet fanit tiedämme, mitä se merkitsee: pohdiskeluja kysymyksistä, joihin ei ole olemassa vastausta, kysymyksistä parhaita.

Kirjan ensimmäisessä luvussa ”Aika herätä” Krohn kiittää nuoruutensa neljää lausetta. Ne olivat hänelle tienristeyksiä, arvoituksia, jotka pakottivat hänet pysähtymään ja kysymään. Yhden lauseista kirjoitti Angelus Silesius runoelmaansa vuonna 1657 ”Et ole paikassa, vaan paikka sinussa”.

Mitä se merkitsee? Todellisuus on sisäisesti meissä. Se on omista kokemuksistamme ja pyyteistämme kyhätty, Krohn päättelee. Tiibetin buddhalaiset ovat samoilla linjoilla: Mieli on todellisuuden arkkitehti. Meille virtuaalimaailmoihin tottuneille todellisuus on ensimmäinen keinomaailma. Onko se vain unta, sisäisen maailmamme heijastumaa?

Silesiuksen säkeistö jatkuu: ”Heitä se pois, niin elät jo ikuisuudessa”. Krohnin mukaan ajatukseen kiteytyy hämmästyttävän varhain oivallettu suhteellisuusteorian ydin neliulotteisesta aika-avaruudesta. Näistä universumeista tinkimätön luonnonpuolustaja Krohn palaa maan pinnalle ja varoittaa: ”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme kaltaiseksi”.

Krohnin teksteissä syvälliset pohdinnat limittyvät luontevasti arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”.

Leena Krohn sai Finlandia-palkinnon
vuonna 1992. Kuva: Katri Lassila
Tietoisuus kuuluu todellisuuden ohessa Kronin laajan tuotannon kiehtoviin tutkimuskohteisiin. Nämä arvoitukselliset käsitteet ovat erottamattomia, sillä todellisuutta ei ole ilman tietoisuutta. 

Tieteellinen tieto on rajallista, eikä tietoisuudelle ole kyetty luomaan teoriaa. Se koostuu kokemuksista, muistoista, tunteista, merkityksistä ja arvoista. Kukaan ei osaa koodata niitä ja luoda näin algoritmia tekoälylle.

Krohn on skeptinen paitsi tekoälyn myös Internetin suhteen. Se ei ole lunastanut lupauksiaan sananvapaudesta ja demokratiasta vaan tuonut tullessaan kontrollia, propagandaa, aggressioita ja luonut samalla alustan monenlaiselle rikollisuudelle. Entä missä viipyy suuri interaktiivinen hypertekstiromaani?

Kännykkä on versonut kehomme elimelliseksi jatkeeksi, jota ilman identiteettimme on hukassa. ”Polvistumme, polvistumme, polvistumme puhelimen edessä, kirjoitti aikoinaan Olavi Paavolainen aavistamatta, miten rähmälleen ihminen voikaan lyyhistyä.”

Luvussa ”Sormi huulilla” Krohn sivaltaa uutta suvaitsemattomuutta, jonka ilmenemismuodot hämmentävät. Yksi niistä on kulttuurisen omimisen käsite, joka teatterin piirissä on saanut aikaan suorastaan järjenvastaisia tilanteita.

Näyttelijän ammattitaito esittää jotain, mitä hän ei ole, ei sekään enää riitä. Hänen on oltava sitä, mitä hän esittää. Ainakin, jos kyse on etnisyydestä, ihon väristä tai sukupuoli-identiteetistä. Krohnin ironia osuu naulan kantaan. Se naurattaa ja itkettää:

”Miten pitkälle näissä linjauksissa voidaan edetä? Eikö näyttelijä voi esittää pedofiiliä, jos hänellä ei ole taipumuksia? Ilokseni juutalainen nainen voi vielä näytellä Hitleriä eikä rooliin vaadita arjalaisuutta.”  Kirjailija viittaa Seela Sellan tähdittämään menestysnäytelmään ”Hitler ja Blondi”.

Uussuvaitsemattomuuden viitoittamalla tiellä häämöttää myös fiktion loppu, sillä kuten Krohn toteaa, hyvä kaunokirjallisuus samoin kuin pilakuvat edellyttävät epäsensitiivisyyttä. Kirjailijan harras (poliittisesti epäkorrekti) toive onkin, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin mitä pikimmin.

"Kaiken mitä  teemme paikalle, teemme itsellemme."
Kuva: Hannele Salminen

Vaikka Leena Krohn aikoinaan päätti, ettei koskaan kirjoita omasta elämästään, uudessa teoksessaan hän kääntää katseensa silti menneisyyteensä. Tuleva menestyskirjailija oli jo lapsena himolukija, jolle kaikki kelpasi: Aku Ankka, Albert Camus’n Rutto, Kotilieden pesuainemainokset, Spoon River -antologia…

Helvi Juvosen runot lohduttivat Leenaa varhaisnuoruuden synkeinä vuosina. Baudelairen Pahan kukat puolestaan puki nuoren tytön sisäisen vilun tunteen sanoiksi. Runotyttö itse kirjoitteli melankolisia värssyjä. Sanojen musiikki vaivutti Leenan ekstaasiin, jonka lumoa opettajan ääni vain häiritsi. Keskityin omiin ajatuksiini, sanojen jonoihin, jotka tungeksivat ja kompastelivat päässäni.

Koulu meni huonosti, kunnes lukiossa Krohnin tiedonhalu säpsähti hereille ja alkoi kasvaa. Tiedonjano ei edelleenkään näytä sammumisen merkkejä, päinvastoin. Kirjailijan laaja tietomäärä ja kirkkaat ajatukset solahtavat vaivattomasti mielikuvituksellisen fantasian kaapuun hänen monissa romaaneissaan. Edellisessä teoksessaan Kadotus hän taikoo kuolleet esineet henkiin pohtiessaan – jälleen kerran – todellisuuden luonnetta taiteiden yön tiimellyksessä.

Niinpä yllätyin, kun Krohn tunnustaa esseekokoelmassaan, ettei hänellä ole mielikuvitusta! Hän kertoo olevansa vain kirjuri, jonka sanat ja ajatukset nousevat tyhjentymättömästä yhteistiedon sammiosta. ”Silti kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi.”

Lukiessani Leena Krohnia minulle käy samoin. Hänen ansiostaan mieleni alitajuisista perukoista nousee ajatuksia ja tunteita, jotka tunnistan, mutta joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään. Krohnille kieli onkin ”kolmas silmä”, jolla hän tekee maailman näkyväksi paitsi itselleen myös meille lukijoille.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos. 2021. 234 s.

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Sirkku Salovaara: La mia Italia

”Italia on myös mielentila”

Sirkku Salovaara vie lukijan kolmenkymmenen vuoden kokemuksellaan italialaisen elämänmenon värikkäisiin pyörteisiin teoksessaan La mia Italia. Matkan jälkeen lukija ei voi kuin huokaista: Ihana, mahdoton Italia.

Toimittaja ja koordinaattori Sirkku Salovaara huomauttaa esipuheessaan, ettei hänen uusi kirjansa La mia Italia (Kirjapaja) ole matkaopas eikä elämäkerta. Hyvä niin, sillä hänen elävästi kirjoittamansa teos avaa tekijän omien kokemusten ja kommellusten kautta näkökulmia vastakohtien maan vähemmän tunnettuihin puoliin sen eri kolkissa.

Italiaa ei ole vain yksi, vaan niitä on monia, kuten Liisa Väisänen kirjassaan Kaikki italiani (Kirjapaja, 2017) toteaa: ”Se pakenee – aina kun luulee tietävänsä jotain italialaisista, ilmenee jotain ihan uutta”. Salovaara kuvaa näitä italialaisen luonteen eroavuuksia kärjistetysti kaskulla, jolla – näkökulmasta riippuen – on vinha perä:

Milanossa sanotaan: ”Nähdään huomenna kello kymmenen”. Firenzessä sanotaan: ”Nähdään kymmenen maissa”. Napolilaiset puolestaan toteavat: ”Nähdään”.

Italiassa puhutaan myös monia eri kieliä ja murteita. Paras paikka oppia ”Oikeaa Italiaa” on kielen syntysijoilla, Salovaaran kotikaupungissa Firenzessä, joka tarjoaa ulkomaalaisille lähes sata opinahjoa tätä tarkoitusta varten. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä firenzeläisilläkin on oma kansankielensä vernacolo. Nopeasti puhuttuna sen ymmärtäminen voi olla haasteellista.

Vernacolosta huolimatta Firenze on silti Italian kirjakielen kehto. Aina, kun italialaisen nykyromaanin isänä pidetty milanolainen Alessandro Manzoni (1785–1873) aloitti uuden romaanin, hän tuli Firenzeen ”puhdistamaan” kieltään: ”Tulen huuhtomaan vaatteeni Arno-joessa”.

Puhuttu kieli ei useinkaan riitä italialaiselle ilmaisemaan kaikkia viestiin haluttuja vivahteita. Silloin tarvitaan käsiä, joiden välittämillä merkeillä on oma tarkka koodistonsa. Joku saattaa esimerkiksi sanoa: ”Luigi on sitten hyvä tyyppi”, mutta samalla käden sormet menevät suppuun ja sanovat: ”Et kai luule, että se on totta?”.


Sirkku Salovaara on työskennellyt monille
suomalaisille medioille.
Kuva: Massimo Sestini
Meillä jäyhillä suomalaisilla ja vilkkailla italialaisilla on tiettyjä eroja. Kun suomalainen hakee mökiltään rauhaa ja hiljaisuutta, italialainen sen sijaan varaa vuodesta toiseen lomallaan saman rantatuolin päivänvarjoineen täpötäydeltä uimarannalta. Siellä ihmiset väittelevät äänekkäästi päivän politiikasta, ja lapsilaumat mekastavat, mutta ei se ketään haittaa, sillä italialaisten melutoleranssi on korkealla.

Koronapandemian iskiessä Suomessa tyhjenivät vessapaperihyllyt (en vieläkään ymmärrä miksi?). Italiassa sen sijaan hamstrattiin pastaa. Ei ihme, sillä pasta on italialaisen keittiön peruspilari. Rooman alapuolella peräti 99 % kansalaisista syö pastaa vähintään 4-5 kertaa viikossa. Pastalaatuja on satoja, eikä oikean pastamuodon valinta ja sen oikeaoppinen valmistus ole suinkaan läpihuutojuttu.

Italian saappaankorossa Apuliassa nautitaan perinteistä pastaa nimeltä orecchiette alle cime di rapa (korvanmuotoista orecchiette-pastaa nauriinnaattien latvojen kera). Kun Salovaara tiedusteli italialaiselta ystävältään, miksi reseptissä mainitaan pastalaatuna aina vain orecchiette? tämä vastasi ihmeissään: ”Koska se on niin. On aina ollut”. Perinteistä ei ole tinkimistä.

Italialaisillakin on oma saunansa. Kylpyläkeskus Stufe di Neronessa (Neron liedeillä) pääsee nauttimaan ”roomalaisista löylyistä” Napolin taustalla kohoavan Vesuviuksen uumenista pulppuavan kuuman veden ja höyryjen kyllästämissä luolissa.

Tältä tuliperäiseltä alueelta löytyy Danten Jumalaisessa näytelmässään mainitsema Luciferin maallinen asuinsija 4000 vuotta sitten sammuneen tulivuoren kraatteriin syntyneestä Lago d’Avernosta. Perinpohjaisten tutkimusten ja monimutkaisten matemaattisten laskelmiensa jälkeen Galileo Galilei vahvisti tiedon: sisäänkäynti helvettiin sijaitsi juuri siellä.

Averno-järven myyttiset rannat inspiroivat yhdysvaltalaisen, Italiassa tuntemattoman runoilijan Louise Glückin kirjoittamaan mytologiaan pohjaavan runoteoksen elämästä ja kuolemasta nimeltään Averno. Pieni napolilainen kirjakauppa-kustantamo Librerie Dante & Descartes otti riskin ja julkaisi sen italiaksi nimen innoittamana vuonna 2019.

Kulttuuriteko kannatti. Kun Glück seuraavana vuonna 2020 voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon, teos myytiin loppuun puolessa päivässä.

Marina Corricella, L'Isola di Procida.

Kirjoittajan oma elämänpolku kommelluksineen mutkittelee kertomusten lomassa ja avaa tirkistysaukkoja italialaisen arjen niin ihastuttaviin (yhteisöllisyys) kuin vihastuttaviinkin (byrokratia!) ilmiöihin. Näistä Salovaara kirjoittaa niin elävästi ja lämmöllä, että lukijassa väkisinkin nousee matkakuume. Haluaisin koluta syrjäisiä pikkukyliä kuten Basilicataa ja L’Isola di Procidaa, kokeilla cavatelli-pastan tekoa, istahtaa Neron liedelle…

Koronapandemian aikana tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Mutta, kuten Salovaara huomauttaa, Italia on myös mielentila. Siihen upotakseen ei tarvitse kuin avata La mia Italia ja lähteä sen siivin nojatuolimatkalle ihanaan, mahdottomaan Italiaan.

Sirkku Salovaara: La mia Italia. Ihana, mahdoton Italiani. Kirjapaja, 2021. 224 s. 

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri

”Rautanyrkki samettihansikkaassa”

 Palkittu toimittaja, venäjäntuntija Anna-Leena Laurén väittää toiveikkaasti, että Venäjällä on käynnissä muutos parempaan. Uudessa teoksessaan Samettidiktatuuri – vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä hän antaa äänen ihmisille, joille nykytila ei kelpaa.

Olemme jälleen tehneet yhteistyötä toimittaja Hilkka Kotkamaan kanssa ja tutustuneet Anna-Lena Laurénin opastuksella venäläiseen elämänmenoon. Hilkan haastattelussa hän kertoo omista tämän hetkisistä tunnelmistaan.                                  

Sametti on päältä pehmeää ja sisältä kovaa. Venäläiset kutsuvat itsekin järjestelmäänsä samettiseksi diktatuuriksi, joka on päältä pehmeää ja sisältä kovaa. Näin he erottavat nykytilan oikeasta diktatuurista, joka vallitsi Neuvostoliitossa, toteaa Anna-Lena Laurén. 

Hän on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin Moskovan-kirjeenvaihtaja sekä Suomen Kuvalehden kolumnisti.

Tietokirjassaan Samettidiktatuuri (Teos) Laurén antaa taustaa kysymyksille, miksi Venäjällä osoitetaan nyt mieltä, miksi protestoijat nujerretaan ja ihmisiä edelleen vangitaan tekaistuin perustein? Venäjällä ei ole tavatonta sekään, että pienyrittäjä tai menestyvä työntekijä menettää kaiken vain siksi, että joku viranomainen haluaa hänen liiketoimintansa tai omaisuutensa.

Omaperäiset ajatukset eivät Venäjällä saa ilmaa siipiensä alle, eikä kova työ kannata. Tämä on mahdollista, sillä korruptio läpäisee koko yhteiskunnan, ja oligarkit kahmivat etuja itselleen. Lisäksi ”Putinin hallinnon pahimpia puolia on, että yhteiskunta rankaisee kaikkia, joilla on ideoita”, Laurén kirjoittaa.

Kun Laurén muutti Venäjälle vuonna 2006, toimittajat pääsivät vielä haastattelemaan viranomaisia. Työ on nykyään hankalaa, sillä haastatteluja ei enää anneta. Kremlin propaganda ja vihamielisyys länttä kohtaan ovat vaikuttaneet moniin venäläisiin. He ovat epäluuloisia, eivätkä edes tavalliset ihmiset halua antaa haastatteluja kadulla tai kertoa nimiään.

Tietoa saa monologina ei dialogina. Kremlin syöttämä viha länttä kohtaan alkaa vaikuttaa laajoihin kansanjoukkoihin. Onneksi Venäjällä on edelleen paljon rohkeita, fiksuja ja avuliaita ihmisiä. Tutkivan journalistin työ voi olla hengenvaarallista – ei ulkomaalaisille – vaan venäläisille toimittajille. Silti moni tutkii korruptiota ja talousrikollisuutta ja levittää tietoja netin kautta.

Anna-Lena Laurén on asunut Pieta-
rissa ja Moskovassa 20 vuotta.
Kuva: Hilkka Kotkamaa
Laurén on työssään tavannut yritteliäitä ihmisiä, joilta on viety kaikki – työ, omaisuus, ihmisarvo – mutta ei rohkeutta taistella ja puolustaa etujaan. Nämä sitkeät ihmiset inspiroivat hänet kirjan tekoon.

Venäjä muuttuu, koska siellä on opittu käyttämään sosiaalista mediaa. Demokratiaa siitä ei silti tule koskaan. Verrattuna määrätietoisesti ja rauhallisesti maailmanvaltaansa rakentaviin kiinalaisiin Kremlkin on täynnä venäläisen suurimperiumin rakentajia. He ovat kuitenkin tunteella pelaavia suurisuita, jotka osaavat kaavailla globaalia suurvaltaa, mutta eivät pysty toteuttamaan suunnitelmiaan.

Virkamiehet rohmuavat itselleen rahaa ja etuja. Varoja ei kuitenkaan sijoiteta oman maan kehittämiseen, vaan ne viedään veroparatiiseihin ja Kyproksen pankkeihin ja niillä ostetaan luksushuviloita Italiasta ja Miamista.

Korruptio on Venäjällä niin syvällä, että vain tietyt uudistukset onnistuvat. Hallintoa on pystytty digitalisoimaan ja Moskovaan on rakennettu pyörätiet, mutta esimerkiksi suurkaupungin jätehuoltoon ei kukaan halua sijoittaa, joten se on rempallaan.

Laurén ei lakkaa ihmettelemästä, miten Venäjä toisinaan on voimallaan ylvästelevä suurvalta, kunnes se muuttuu taas marisevaksi lapseksi, joka suuttuu pienimmästäkin kritiikistä. Maassa velloo neuvostonostalgia. Esimerkiksi Neuvostoliiton toimintaa toisessa maailmansodassa pidetään niin sankarillisena, että sen vähäinenkin kritisoiminen on ”valheen levittämistä” ja laissa kielletty.

Stalinin vainojen hirmuteoista puhuja tuomitaan vankilaan tekaistuin perustein. Näin kävi historioitsija Juri Dmitrieville, joka 25 vuoden ajan dokumentoi perinpohjaisesti Stalinin joukkohautoja Karjalassa. Suurin niistä sijaitsee Sandarmohin mäntykankaalla. Sinne on haudattu yli 9 000 ihmistä, jotka edustavat 58 eri kansallisuutta: venäläisiä, suomalaisia, karjalaisia, ukrainalaisia, puolalaisia…

Moskovassa pidätettiin tuhansia mielenosoittajia tammikuussa.
Kuva: Grigory Vorobjov

Anna Soudakova
on kirjoittanut aiheesta vaikuttavan omakohtaisen teoksen Mitä männytnäkevät. Kirja kertoo hänen sukunsa vaiheista Stalinin vainoista nykypäivään.

Venäläisillä on kova tarve löytää tapahtumia ja ilmiöitä, jotka todistavat, etteivät länsimaat ole yhtään sen parempia kuin Venäjä. Päinvastaiseen ilmiöön en ole törmännyt länsimaissa. Usein ihmettelenkin, onko venäläisillä sittenkin huono itseluottamus? He ihailevat liioittelua ja oman edun härskiä ajamista ja siksi heitä puhuttelevat sellaiset rajoja ja moraalia rikkovat tyypit kuin Donald Trump, James Bond ja Katto Kassinen, Laurén toteaa.

Putin on sanonut, että liberalismi on aikansa elänyt ideologia. Hänen harmikseen ulkomaille hanakasti muuttavat venäläiset eivät silti muuta liberalismia arvosteleviin Puolaan tai Unkariin, vaan he tahtovat Saksaan, Britanniaan ja muualle vanhaan Eurooppaan.

Länsi perustuu luottamukseen ja solidaarisuuteen, Venäjä sen sijaan propagandaan, mustavalkoisuuteen ja kyynisyyteen. Länsi on valitettavasti lähentynyt Venäjää, eikä päinvastoin kuten luulin vielä parikymmentä vuotta sitten.

Minulta kysytään usein, miksi olet niin kiinnostunut vankileireistä Venäjällä? Kysyn itse, eikö teitä kiinnosta maanne vankileirien historia, sillä onhan niissä ollut 18 miljoonaa kansalaistanne? Vastaukseksi saan tuhahduksen: sellaista nyt löytyy kaikkien maiden historiasta.

Venäjällä huumorikin on Kremlin talutusnuorassa. Vitsejä ei saa vääntää hallinnon kompasteluista, mutta blondeja, mustia, muslimeja ja homoja voi pilkata vapaasti.  Asiat ovat kuitenkin muuttumassa. Esimerkiksi #metoo-liikkeen ansiosta naisia jahdannut radiojohtaja sai tuomion seksuaalisesta ahdistelusta. Edes kotona ja töissä raatava nainen ei suostu enää katselemaan juoppoa miestään. Hänkin alkaa oppia arvonsa.

Aleksei Navalnyin myrkytystä hoitaneet lääkärit ovat
oudosti menehtyneet äkillisesti.Kuva: Kirill Kudryavtsev

Anna-Lena Laurénin mukaan Aleksei Navalnyi on tärkein oppositiojohtaja. Hän hallitsee sosiaalisen median, joka Venäjällä on vapaa päinvastoin kuin Kiinassa. Länsi ei silti olisi tyytyväinen, jos hänestä tulisi presidentti, sillä hän on nationalisti. Navalnyi on vaarallinen hallinnolle, koska hän esittää rohkeaa kritiikkiä Putinia ja hänen korruptoitunutta lähipiiriään kohtaan.

Viimeisten tietojen mukaan sairasta Navalnyitä kidutetaan edelleen vankilassa herättämällä hänet öisin tunnin välein. Viranomaiset sanovat haluavansa varmistaa, ettei hän karkaa! Näin he näyttävät, että voivat tehdä mitä tahtovat, eikä sille kukaan mahda mitään.

Anna-Lena Laurén kirjoittaa asiantuntevasti ja analyyttisesti. Samalla hänen tekstinsä on niin luontevaa ja mukaansatempaavaa, että lukiessa tuntuu kuin istuisin teellä hänen seurassaan kuuntelemassa, kun hän kertoo absurdeista kokemuksistaan venäläisen arjen syövereissä.

Vallanpitäjät kiristävät otettaan Venäjällä samaan aikaan kun mielenosoitusten osallistujamäärä kasvaa. Mihin ”samettidiktatuuri” on menossa? Mikä sitä tulevaisuudessa odottaa? Sitä voi vain arvailla, sillä kaikki on mahdollista, kuten Laurén toteaa: ”Kukaan ei tiennyt, että Neuvostoliitto hajoaisi, mutta jälkeenpäin se tuntui itsestään selvältä”.

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri (Sammetsdiktaturen). Ruotsista suomentanut Kaisa Sivenius. Teos, 2021. 192 s. 

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

”Röyhkeä. Ja aivan helkkarin hyvä.”

Karin Smirnoffin oivalliset kirjoittajanlahjat nostivat hänen esikoisteoksensa Lähdin veljen luo August-palkintoehdokkaaksi Ruotsissa. Omaperäinen psykologinen trilleri laajenee taidokkaaksi pohdinnaksi maailmaan heitetyn ihmisen ponnisteluista.


Juttuni otsikon olen lainannut Svenska Dagbladetilta. Ruotsalainen media on kautta linjan ylistänyt Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -teosta (Tammi) superdebyytiksi. Kriitikko ei tällaista hehkutusta purematta niele. Mutta purtuani ja nieltyäni Jana Kippo -trilogian aloittavan teoksen on pakko yhtyä kuoroon: On se helkkarin hyvä.

Smirnoff menee muitta mutkitta suoraan asiaan iskevällä tyylillään: ”Lähdin veljeni luo. Linjurilla rantaa myöten ja eenelosen varressa pois. Siitä sitten kävellen kylää kohti”. Kertoja, kolmikymppinen Jana Kippo palaa kotiseudulleen, pieneen kylään smalångeriin Pohjois-Ruotsissa.

Janan kaksoisveli bror on törmännyt karikkoon: hän elää entisessä kotitalossa pelkällä viinalla ja tupakalla. Jana on päättänyt siivota pois hänelle läheisen veljen ahdistuksen, mutta epäilys kalvaa: ”Tulinkohan liian myöhään?”.

Karin Smirnoff ei piittaa pilkuista: ”Hieno pyssy sanoin onko se uusi ja veli nyökkäsi”. Ihmistensä nimetkin hän kirjoittaa luontevasti: ”mariabrännström”. Näin tehdessään hän luo tekstiin intiimin, puheenomaisen tunnelman. Outi Mennan suomennos kuulostaa niin aidolta, että pysähdyin välillä miettimään, miten tämä on ruotsiksi kirjoitettu?

Rankat lapsuusmuistot insestistä ja väkivallasta piinaavat kaksosia. Ne kuplivat mielen pohjamudissa eivätkä anna rauhaa. Jana pakeni Tukholmaan taidekouluun heti kun kykeni. Hänen hahmoaan on verrattu Millennium-trilogian Lisbet Salanderiin. Näin pitkälle en menisi, mutta kyllä Janastakin särmää löytyy: ”Minun olisi pitänyt ampua se paskiainen eikä keihästää talikolla”.

Jos ihmisiin ei olekaan luottamista, niin tuttu luonto ottaa Janan avosylin vastaan: ”Tämä oli minun lapsuuteni metsä. Kippometsä joka silitti selkääni havuisilla käsillään”. Vaikka Jana on menevää lajia, hän päättää jäädä – ainakin vähäksi aikaa – ja pestautuu seudulle kotihoitajaksi.

Homma vaatii hermoja ja mustaa huumoria, sillä päivät etenevät ”tarjoten vaihtelua vain ulosteen löysyydessä”. Asiakkaatkaan eivät aina toivota tervetulleeksi: ”…painu helvettiin senkin sossu saatana ei täällä mitään apua tarvita”.

Esa Suurion valokuvateos (osa)
In The Dark.
Kertomuksen punaisena lankana kiemurtelee Janan suhde januskasvoiseen johniin. Demonit ja feromonit käyvät kiivasta kamppailua heidän välillään.

 Seksikohtausten kuvaus pesee rehellisyydessään monet vastaavat yritelmät. ”Sormet etenivät hitaasti. Kesti ikuisuuden ennen kuin ne ehtivät häpyhuuliini jotka kirvelystä ja pakotuksesta huolimatta kiljuivat lisää.”

Janan mielestä heidän suhteessaan ei ole kyse rakkaudesta vaan pikemminkin seksinhimosta ja riippuvuudesta. Hän katselee niin johnia kuin muitakin kyläläisiä tarkalla psykologisella silmällä yrittäessään saada selkoa menneisyyden tapahtumista. Se ei ole helppoa, sillä totuus taipuu ihmisten kertomien erilaisten versioiden mukana.

John tekee muistikuvistaan taidokkaita maalauksia. ”Maalaan tieni muistojen syvimpään ytimeen”, hän selittää yrittäessään taiteenteon kautta ymmärtää mennyttä. Tähän Jana toteaa kuivasti: ”Toivottavasti sinulla on paletissa tarpeeksi punaista väriä”.

Jana huomaa tahtomattaan astuneensa salaperäisen marian saappaisiin, jolla näyttää olevan valtaa ihmisiin kuolemansakin jälkeen. Tällaiset salaisuudet, yllättävät käänteet ja paljastukset pitävät minut niin tiukasti pihdeissään, etten malttaisi laskea kirjaa käsistäni.

Rytmikkäällä, elävällä kielellään Smirnoff takoo tahtia tarinaan, joka ei lepohetkiä tai suvantopaikkoja tarjoa. Hän kirjoittaa vereslihaisesti kuin elämä itse istuisi olkapäällä neuvomassa.

Karin Smirnoff

On vaikea uskoa, että autioituvan pohjoisruotsalaisen kylän elämänmenosta saa aikaan näin mehukasta draamaa. Rakkaus kuitenkin näyttää syrjäkylilläkin mahtinsa ihan samoin kuin missä hyvänsä muualla. 

Kun se pettää: ”Toiset ampuvat itsensä ja toiset tukkivat reiät joista tunteet voisivat tihkua sisään”. Jana taitaa puhua kokemuksesta.

Hänen särmikäs hahmonsa kiehtoo. Antisankari taivaltaa tinkimättä omaa kuoppaista tietään, vaikka välillä eksyykin siltä. Janan kujanjuoksu jatkuu, ja hän on valmis uusiin koitoksiin: 

”Rohtunutta alahuulta kirveli. Pursotin nokareen helosantuubista ja levitin voidetta huuliini sekä pakkasenpuremille poskille. Sitten menin alas”.

Tunnustan: Olen koukussa, tätä on saatava lisää, sillä moni seikka jäi vielä kutkuttamaan uteliaisuuttani. Onneksi toiveeni toteutuu, sillä Jaana Kippo -trilogian toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy ensi vuonna.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo (Jag for ner till bror). 

Ruotsista suomentanut Outi Menna. Tammi, 2021. 294 s.

Yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta Ruotsissa myyneestä trilogiasta on tekeillä televisiosarja, jonka tuotantoyhtiö on maailmanmaineeseen nousseen Silta-sarjan taustalla.

Esa Suurion valokuvanäyttely United Faces Galleria4-Kuudessa 2.4. saakka.


perjantai 5. maaliskuuta 2021

Éric Vuillard: 14. heinäkuuta

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

Tuntuu kuin Éric Vuillard olisi ollut itse mukana historiallisessa Bastiljin valtauksessa, sillä niin elävästi hän kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen käynnistänyttä tapahtumasarjaa teoksessaan 14. heinäkuuta.

Kertomus ei ole sepitettä, vaan kaikki nimet, tapahtumat ja pienetkin detaljit löytyvät arkistojen kätköistä.”

Näin kirjoittaa Érik Vuillardin kirjan 14. heinäkuuta (Siltala) kääntäjä Lotta Toivanen saatesanoissaan. Hän on suomentanut myös Vuillardin edellisen, Ranskan Goncourt-palkinnon voittaneen teoksen Päiväkäsky. Toivanen palkittiin sen korkeatasoisesta käännöksestä J.A. Hollo -palkinnolla viime vuonna.

Uudessa teoksessaan Vuillard tempaa lukijan vauhdilla mukaan historian saranakohtaan, jonka jälkeen maailma ei enää ollut ennallaan. Tapahtumien melskeessä Bastiljin keskiaikainen linnoitus, jonka rakentaminen oli kestänyt 12 vuotta, tuhottiin päivässä 14. heinäkuuta 1789.

Vuillard höystää kertomustaan lukuisilla arkistojen kätköistä penkomillaan historiallisilla yksityiskohdilla. Hän siirtyy notkeasti tyylilajista toiseen, yltyy puhekielestä ja kaskuista suorastaan runolliseksi. Hän luettelee henkilöiden nimiä, ammatteja ja asuinpaikkoja hengästyttävään tahtiin antaessaan kasvot ja äänen tavallisille, sorretuille ihmisille.

Ranskassa riehui noihin aikoihin nälänhätä. Työläisiä ja työttömiä kuoli nälkään, mutta etuoikeutettu porvaristo vaurastui siirtomaiden ja teollisuuden tuotoilla. Ranska oli vararikon partaalla, silti pörssissä keinoteltiin valtionlainoilla. Kansan ääntä ei haluttu kuulla, eikä sitä huolittu säätykokoukseen. Ristiriita oli räikeä.

Kun kuninkaallisen tapettitehtaan omistaja Jean-Babtiste Réveillon ilmoittaa huhtikuussa alentavansa työntekijöidensä palkkoja, kansan raivo kiehahtaa yli äyräiden. Väkijoukko valtaa tehtailijan suuruudenhullun palatsin Folie Titonin ja panee sen tuusannuuskaksi. Kolmas sääty testaa lihaksiaan, katsoo, miten pitkälle se voi mennä.

Kuninkaan hovissa Versailles’ssa, parinkymmenen kilometrin päässä Pariisista, törsäilevä elostelu jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuningas Ludvig XVI metsästelee kuten yleensä ja kuningatar Marie-Antoinette pelehtii palatsissa rakastajansa ruotsalaiskreivi Axel von Fersenin kanssa.

Érik Vuillard on palkittu ranskalai-
nen kirjailija. Kuva: Melania Avanzato
Vuillard myöntää, että hänen (ilkkuen) luettelemiaan hovin ylenpalttisia tapoja voisi luulla absurdiksi sepitteeksi. Ne ovat kuitenkin surullisen totta. ”Kuninkaan makuuhuoneessa on neljä kellomestaria, joista yhden tehtävänä on pelkästään vetää aamuisin hallitsijan rannekello.”

Pariisissa köyhälistö on vaihtanut raatamisen kiivailuksi. Kaduilla huudetaan ja kiroillaan, kapakoissa kilistellään tuoppeja ja pidetään palopuheita. Nuori asianajaja Camille Desmoulins nousee Foy-kahvilan pöydälle ja pitää ensimmäisen puheensa.

Vaikka hän änkyttää, sanat uppoavat kuulijoihin ja valavat uskoa: ”Kaukana kielen menueteista ne antavat merkin, joka on käsittämätön mutta jonka kaikki silti ymmärtävät. Hän puhuu tavallisen ihmisen sanoilla”.

Kymmentuhatpäinen väkijoukko ryöstää Invalidisairaalan varastosta aseita, joilla puolustautua kuninkaan joukkoja vastaan. Kaiken sekasorron ja melskeen yläpuolella Bastiljin linnoitus kohoaa vallan synkkänä monumenttina kahdeksan torninsa ja kolme metriä paksun yhdysmuurinsa suojelemana.

Aikakirjojen mukaan lähes puolet kaupungin asukkaista, likimain kaksisataatuhatta henkeä velloi Bastiljin ympärillä 18. heinäkuuta. Koska kaikille ei riittänyt kivääreitä, neuvokkaat valtaajat tempaisivat verhotangon keihääkseen tai tuolinjalan kepakoksi.  Paremman puutteessa korkkiruuvikin kelpasi aseeksi.

Jean-Pierre Louis Laurent Hovelin maalaus
Bastiljin valtauksesta.

Vuillard tunnustaa, ettei tiedä, mitä heinäkuun 14. päivänä oikeastaan tapahtui. Säilyneet aikalaisselostukset ovat puutteellisia, paisuteltuja jopa vääristeltyjä. Miten siis kertoa siitä, mistä ei ole tietoa?

Vuillard on ratkaissut ongelman ravitsemalla mielikuvitustaan arkistojen löydöillä. Hän on sulautunut nimettömään väkijoukkoon, eläytynyt valtaajien kohtaloihin ja päätellyt asioita ”lukumääristä, turuilla ja toreilla kerrotuista kaskuista, taskunpohjalta löytyneistä esineistä, …”. Hän kutsuu meidät mukaan valtaukseen:

Kuvitelkaa synkkä myrskytaivas, hiostava länsituuli, kasvoihin liimautuvat hiukset, silmiä ärsyttävä pöly, mutta ennen kaikkea: kuvitelkaa tuo väkijoukko ojanpientareilla, talojen ikkunoissa, puissa, katoilla, kaikkialla.”

Näin pitää historiasta kirjoittaa: on herätettävä mennyt henkiin niin elävästi, että lukijan ajantaju katoaa ja hän uppoutuu kertomukseen kuin jännittävään elokuvaan. Vuillard vyöryttää linnoituksen valtauksen kirjansa sivuille niin autenttisesti, että näen hänet ryntäämässä etujoukoissa kohti Bastiljin portteja talikko tanassa.

Kun Lotta Toivanen tapasi Érick Vuillardin Helsingissä lokakuussa 2019, hän ”totesi kirjoittavansa nykyajasta historian kautta”. Tämä luo Vuillardin teokseen uuden ulottuvuuden. Historia toistaa itseään, joten siitä voi oppia.

Panssarivaunuja Myanmarin Yangonissa
14. helmikuuta 2021.

Ranskan suuresta vallankumouksesta alkoi uusi aika, joka toi muassaan ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteen. Nyt näitä perusarvoja horjutetaan jälleen monin paikoin: Hong Kongissa, Myanmarissa, Venäjällä, Euroopassakin. Heinäkuun 14. päivän tapahtumat ovat surullisen ajankohtaisia tälläkin hetkellä.

Éric Vuillard: 14. heinäkuuta

(14. Juillet). Ranskasta suomentanut  Lotta Toivanen. Siltala, 2021. 206 s.

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Simo Ristan hienoissa valokuvissa arjesta tulee juhla

Rakkaani, elämänkumppanini yli 20 vuotta Simo Rista menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen 18.2. Alla kirjoittamani juttu ilmestyi päätoimittaja Mirja Pyykön pyynnöstä Krunikka-lehden syysnumerossa. Siitä tuli tietämättäni muistokirjoitus.

Simo Rista. Kuva: Hannele Salminen

Valokuvauksen maestroa Simo Ristaa on aina kiinnostanut arjen kuvaus, oltiinpa sitten Paimion parantolan nurmikolla, Syyrian vanhojen kivirakennusten raunioilla tai Liisankadulla. Tämä näkyy Simon tunnelmallisista valokuvista. Niistä kaikenlainen pönötys on kaukana, elämä saa näkyä iloineen, suruineen ja ruhjeineen. ”Arki on parasta, se on minulle juhlaa”, valokuvaaja toteaa.

Simo Renvall syntyi Krunikasta katsoen lahden toiselle puolen kuvanveistäjäpariskunnan Essi ja Ben Renvallin kulttuurikotiin Kulosaaressa. Yli viisikymmenvuotisen uran taidevalokuvaajana tehnyt Simo aloitti työteon jo varhain. Essi ihmetteli, kun Simo ei koskaan pyytänyt häneltä taskurahaa. Hänen ei tarvinnut, sillä nuori Simo oli valehdellut ikänsä ja mennyt Sörkän satamaan töihin Essiltä salaa.

Essi ei halunnut pojastaan taiteilijaa, sillä hän tiesi, miten kivinen taival ammatin harjoittajaa odotti. Niinpä kun Simo pyrki ja pääsi Ateneumiin, hän ei kertonut tästäkään äidilleen. Vasta kun perhetuttu Kustaa Vilkuna paljasti asian todellisen laidan parin vuoden kuluttua, Essi sai tietää asiasta. Koska ei halunnut ratsastaa kuuluisien vanhempiensa maineella, Simo muutti nimensä Renvallista Ristaksi.

Simo valmistui taidemaalariksi Sam Vannin mukaan ”hänen parhaana oppilaanaan”. Sattuma puuttui kuitenkin peliin, eikä Simosta lopulta tullut taidemaalaria – valokuvataiteen onneksi. Kamerasta tuli Simon sivellin: ”Minä maalaan kameralla”.

Kaikki sai alkunsa, kun eräs tuttu äiti pyysi Simoa valokuvaamaan lastaan avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten Ensikotiin. Simo osti satamahommista ansaitsemillaan rahoilla ensimmäisen kameransa: itäsaksalaisen palkkikameran Contax D:n ja otti pyydetyn kuvan. Sen nähtyään muutkin äidit halusivat ikuistaa pienokaisensa.

Simo oli loistava valon kuvaaja.
Jos kerran osaat kuvata lapsia, niin kai taiteilijalta jonkin tönönkin kuvaaminen onnistuu? häneltä kysyttiin seuraavaksi. Palkkikamera mahdollisti arkkitehtuurin kuvauksen, joten Simo otti arkkitehti Toivo ”Toke” Korhosen talosta vihdoin kuvan, jota tämä oli pitkään halunnut. Valokuva päätyi Arkkitehti-lehden kanteen, ja sille tielle Simo jäi.

Hänestä tuli arkkitehtitoimistojen luottokuvaaja, Alvar Aalto etunenässä. Simon kuvia nähtyään arkkitehdit nimittivät hänet ”arkkitehtuurin kriitikoksi”, sillä niin analyyttisen tarkkoja ja oivaltavia hänen kuvansa ovat.

Myös designin ja muodin suunnittelijat halusivat teoksistaan Simon ottamia kuvia. Asiakkaita riitti. Simo työskenteli pitkään muun muassa Armi Ratian, Timo Sarpanevan ja Tapio Wirkkalan kanssa. Monenlaisista ansioistaan valokuvataiteen parissa Simolle myönnettiin Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan kunniamerkki.

Työtilaisuudet veivät valokuvauksen mestarin kuvausreissuille maailman eri kolkkiin. Näillä matkoilla varsinkin Lähi-itä – Egypti ja Syyria erityisesti – tulivat tutuiksi. Syyriassa Simo kuvasi Amos Andersonin taidemuseon upean Petra-näyttelyn vaikuttavat valokuvat. Osan näistä ainutlaatuisista kulttuuriaarteista Isis on myöhemmin tuhonnut. Vain kuvat ovat jäljellä.

Näillä reissuilla olosuhteet olivat joskus haasteellisia, joten luovaa ongelmanratkaisukykyä tarvittiin. Kansainvälisen tutkimusryhmän kuvauksilla Kaakkois-Turkissa Simon tehtävänä oli dokumentoida viisituhatta vuotta vanhan pronssikautisen Ziyarat Tepen kaupungin raunioiden löydöksiä: ruukunkappaleita, rahoja, koruja, neuloja ja nauloja – muinaisen arjen sirpaleita.

Simo rakensi paikalle ”ministudion” A4-arkeista ja valaisi sen kynttilällä ja taskulampulla. Taidokkaiden muinaisesineiden valokuvista varjoineen tuli niin veistoksellisia, että niistä syntyi tieteellisen julkaisun ohella näyttely Assyrian arkea ”kotigalleriaaan” Laterna Magicaan. Tutkimusryhmän Suomen edustajana toimi yksi maailman tunnetuimpia assyriologeja Simo Parpola. Kruunhakalainen hänkin.

Simon kuvia on julkaistu monissa kirjoissa ja lehdissä eri puolilla maailmaa. Erityisesti Alvar Aallon tuotanto Simon kuvaamana tuntuu kiinnostavan edelleen, varsinkin Paimion parantolan kuvat ovat haluttuja. Eduskuntatalo ja Säätytalo saivat remonttiensa jälkeen hienot teokset Simon kuvittamana.

Simo palasi synnyinseudulleen, kun Kulosaariseura pyysi häntä kuvaamaan Kulosaaren huviloita vanhojen valokuvien antamien mallien mukaisesta kulmasta uudelleen. Projektista syntyi kiinnostava kirja, jossa aika tuntuu paikoitellen pysähtyneen. Tämä on nykyaikana harvinaista.

Monipuolisen valokuvaustyöskentelynsä ohella Simo on toiminut pidettynä opettajana entisessä opinahjossaan, nykyisessä Aalto yliopistossa sekä hoitanut lukuisia luottamustoimia muun muassa Taiteen keskustoimikunnassa, joka tuolloin sijaitsi Maneesikadulla. Myös Valokuvataiteilijoiden liitossa hän on toiminut aktiivisesti. Simo oli eturintamassa, kun valokuvaajista leivottiin taiteilijoita: valokuvataiteilijoita.

Ammatillisen valokuvauksen lisäksi Simo on pitänyt yli 50 yksityisnäyttelyä eri gallerioissa. Valokuvien aiheet ovat vaihdelleet Sansibarin soittajista Minä idän! -teokseen. Viimeksi mainittu esittää riehaantuneesti itävää perunaa. Nimen mainiolle valokuvalle antoi Simon ystävä, nyt jo edesmennyt Krunikan kundi, psykiatri Ylermi Hytönen: ”Siinähän sinä olet ja idät!”.

Näissä ”vihannesvalokuvissa”, joista on tehty myös näyttely, näkyy Simon kiinnostus arkeen sen kaikissa muodoissa. Vuosikausia Helsingin arjen taltiointi ”oli hänelle lähes elämäntapa”. Simo kulki kamera mukanaan ja aina nähdessään jotain kiinnostavaa, otti tilanteesta kuvan. Koska hän on asunut Kruununhaassa lähes puolet ikäänsä, on selvää, että Krunikka on tässä netistä löytyvässä tiedostossa ”Stadin taivaan alla – valokuvia Helsingistä” hyvin edustettuna.


Krunikkalainen taiteilija Omppu Omenamäki lahjoitti Simolle hänen 80-vuotisjuhlissaan hienon muotokuvapiirroksen päivän sankarista. Taideteoksen nimeen tiivistyy valokuvataiteilijan työn ydin: ”Simon silmässä”. Arki muuttuu juhlaksi, kun sitä Simon silmin osaa oikein katsoa.

Lepää rauhassa rakas Simo. 

torstai 11. helmikuuta 2021

Jari Järvelä: Klik

Matkalla kuvasta kuvaan

Jari Järvelän romaanissa Klik kameran etsin tarkentuu 1900-luvun Euroopan historiallisiin hetkiin. Mutta nappasiko kuvat Henri Cartier-Bresson, Robert Capa vai Iris Rukka?


Jari Järvelän
skaala on laaja. Hänen edellinen, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaaninsa Kosken kahta puolta oli vaikuttava romaani nuoren pojan näkökulmasta sisällissodan muistoihin. Sitä edeltävä romaani, hyytävä dekkari Seken tulee viimeiseksi vei koukuttavaan pudotuspeliin Korsikan karuille rinteille.

Klik on jälleen uusi aluevaltaus. Romaani tarkastelee vaihtoehtoista historiaa: miten meille kaikille tutut ikoniset valokuvat olisivat voineet syntyä. 

Samalla Klik tekee kunniaa niille muutamille naispuolisille valokuvaajille, jotka onnistuivat murtautumaan maineeseen – jotkut tosin vasta kuolemansa jälkeen – miehisen kaanonin rinnalle.

Romaanin minäkertojaa ja päähenkilöä Iristä ei ole koolla pilattu: 128 senttiä pidemmäksi hän ei veny. Mutta sitä suurempi roihu hänen sisälleen syttyy, kun itse Signe Brander vihkii hänet valokuvauksen saloihin tullessaan tilaustyönä kuvaamaan tuolloin kymmenvuotiaan Iriksen kotikartanoa.

Brander vie Iriksen sisälle taikalaatikkoon, maakellariin, jonka oveen hän on porannut pienen reiän. Sen kautta maisema heijastuu nurin niskoin takaseinälle levitettyyn huopaan. Camera Obscura, reikä ja viltti kulkevat pitkään Iriksen ainoina työvälineinä.

Perhe karkottaa Iriksen vuosikausiksi "taikavuorelle", Himmelblauhun, keskieurooppalaiseen parantolaan. Kitukasvuinen Iris ei näet ole hyvää mainosta suvun menestyvälle terveysjuomabisnekselle. Iris joutuu monesti vielä elämänsä varrella huomaamaan, että perhe on pahin.

Jari Järvelä on kiertänyt kuuluisien ku-
vien tapahtumapaikoilla ja tutkinut niiden
taustoja. Kuva: Markko Taina

Järvelä näkee jälleen terävästi ja kirjoittaa oivaltavasti ja hauskasti. Iriksen harharetket alkavat toden teolla parikymppisenä. Nyt hänellä on matkaseurana jo oikea kamera, Rolleiflex, ja kuvaaminen voi alkaa.

Valitettavasti hänen matkaseuraansa tuppaavat myös ”ratkaisevan hetken” kuvaaja Henri Cartier-Bresson ja sotavalokuvaaja Robert Capa. Vuorollaan he varastavat Iriksen kuvia ja julkaisevat niitä omissa nimissään lehdissä.

Cartier-Bresson ei ainoastaan varasta Iriksen kuvia vaan myös hänen katseensa. ”Henri kulkee kymmenisen metriä perässäni kamera alituisesti valmiina. Minun on mahdotonta karistaa hänet kannoltani, vaikka yhä useammin haluaisin kulkea yksin.”

Järvelä on tehnyt tarkkaa taustatyötä, joten fiktion faktat ovat kohdallaan. Kyllä sekalaisella matkaseurueella on välillä hauskaakin . Ei ole mahdotonta, että Magnum Photos sai alkunsa marnelaisella mutapellolla, kun sinne päätynyt kuvauspoppoo avaa pistimellä räjähdyksessä ainoana ehjäksi jääneen magnumkokoisen samppanjapullon.

Kuvauskeikat vievät Iriksen kumppaneineen Espanjan sisällissodan verisille tantereille. ”Jaoimme sokaisevan auringon ja terävät varjot ja halkeilevan ihon. Rullat postitettiin Ranskaan kehitettäviksi.” Kun kuvat myöhemmin päätyvät lehtiin, niiden kuvaaja on aina Robert Capa.

Iris tietää paremmin, miten maailman kuuluisin sotavalokuva syntyi ja tuntee siitä syyllisyyttä: ”Minä otin kuvan Federicosta, joka sai luodin päähänsä juostessaan pyynnöstäni heinikkoista rinnettä alas”. Nykyään tutkijat uskovat, että Robert Capan kuva on lavastettu https://yle.fi/uutiset/3-5854437.


Kun Jari Järvelän kyytiin lähtee, tietää, että reunoista on pideltävä kiinni, sillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Hänellä on taito luoda kohtaukset niin aidoiksi, että lukija eläytyy niihin täysillä ja katselee ohivilahtavia tapahtumia kuin parastakin elokuvaa.

Normandian maihinnousun alku oli täysi kaaos. Tuhansia sotilaita kaatui ensimmäisessä aallossa Omaha Beachille. He, jotka selvisivät, tekivät kuten Iris. ”He makaavat vesirajassa sieraimet vedenpinnan yläpuolella ja teeskentelevät kuollutta, antavat veden keinuttaa heitä ja muiden tallata päälleen. Se on ainoa keino pysyä hengissä.”

Robert Capan ottamissa kuvissa (niitä on vain yksitoista) ei näy taisteluja, sillä hän saapui paikalle vasta, kun ne olivat jo ohi. Selitys, että loput kuvat tuhoutuivat kuivauskaapissa, ei voi pitää paikkaansa. Kuten tarkkanäköinen todenpuhuja Järvelä toteaa, hyvin on selitys tähän saakka yleisöön uponnut.

Iriksen vuosikymmenten mittaiselle taipaleelle mahtuu myös seesteisempiä kuvaussessioita. Yksi herkullisimmista on John Hustonin ohjaama Sopeutumattomien filmaus Nevadan autiomaassa. Se jäi sekä Marilyn Monroen että Clark Cablen viimeiseksi elokuvaksi. Järvelä on kuvitellut ”lastentarhansa” toilailut Renossa traagisen elävästi.

Miehistä ei ollut Irikselle kunnon kollegoiksi – muusta puhumattakaan. Mutta sielunsisaren hän löytää vielä loppusuoralla New Yorkista. Kuvatessaan metropolin vilinää, liikennettä, ihmisiä ja heijastuksia, hän kohtaa pitkään, leveälieriseen hattuun pukeutuneen naisen, jolla riippuu kaulassaan Rolleiflex.

Vivian Maier ja Rolleiflex

Paljastuu, että nainen on lastenhoitaja, valokuvaaja Vivian Maier. ” – Otan yhden rullan päivässä, Vivian sanoo. – Kaksitoista kuvaa. En enempää, en vähempää. Ne ovat päiväkirjojani. Ne ovat minä.”

Maier nousi kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen 150 000 kuvan arkistonsa löydettiin. Varaston vuokrat olivat jääneet maksamatta. Suomen valokuvataiteen museossa oli viime vuonna hänen menestyksekäs näyttelynsä. Se saa jatkoa Valokuvataiteen museo K1:ssä avautuvassa näyttelyssä.

1900-luvun naisvalokuvaajien (kyllä, ”nais-”, sillä tuolloin sukupuolella oli väliä) kohtalo ei ollut häävi. Nykyään esimerkiksi Signe Branderin nimeen ja kuviin törmää lähes viikottain. Hänen kohtalonaan oli kuitenkin kuolla nälkään Nikkilän mielisairaalassa, jonne hänet oli evakuoitu Kivelän sairaalasta Helsingin pommituksilta turvaan.

Olisiko hänet joidenkin muiden mukana siirretty parempiin oloihin takaisin Helsinkiin jo vuoden 1942 alkupuolella, jos hänen etunimensä olisi ollut vaikkapa Sigfried? Näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia on kiehtovaa pohtia Jari Järvelän Klikin innoittamana.

Jari Järvelä: Klik. Tammi.  2020. 235 s.

Vivian Maier 15.2.-18.4.2021 Valokuvataiteen museo K1, Kämp Galleria, Mikonkatu1, Hki 

torstai 28. tammikuuta 2021

Patrick Modiano: Dora Bruder

Kadonnut: Nuori tyttö

 Nobel-palkittu Patrick Modiano etsii teoksessaan Dora Bruder 15-vuotiaan nimihenkilönsä jälkiä juutalaisvainojen ajan Pariisista. Dokumenttiromaanissa hänen oma tarinansa kietoutuu osaksi muistin taidetta.

Ruotsin akatemia myönsi vuonna 2014 ranskalaiselle Patrick Modianolle Nobelin kirjallisuuspalkinnon ”muistin taiteesta, jolla hän piirtää esiin kaikkein vaikeimmin tavoitettavat ihmiskohtalot”. Perustelu pätee erityisen hyvin hänen viime vuonna suomennettuun kirjaansa Dora Bruder (WSOY).

Vuonna 1988 Modiano huomasi sattumalta Paris Soir -lehden ”Eilen ja tänään” -palstalla 31. joulukuuta 1941 päivätyn ilmoituksen, jossa M. ja Mme Bruder, boulevard Ornano 41, etsivät kadonnutta tytärtään Doraa: ”15 vuotta, 1 m 55 cm, soikeat kasvot, harmaa urheilutakki …”

Ilmoitus jäi Modianon mieleen, sillä lapsuudessaan ja nuoruudessaan hän oli viettänyt paljon aikaa bulevardi Ornanon liepeillä. ”Tammikuu 1965. Pimeys laskeutui boulevard Ornanon ja rue Championnet’n risteykseen kuuden aikaan. Minä olin olematon, sulauduin iltahämärään, katuihin.”

Tuolloin Modiano ei vielä tiennyt Dora Bruderista mitään, mutta kirjoittaessaan hänestä romaania kolmekymmentä vuotta myöhemmin (teos julkaistiin Ranskassa vuonna 1997) hänestä tuntui, että jo noihin aikoihin hän kulki tiedostamattaan Doran ja hänen vanhempiensa jalanjäljissä.

Modiano on vuosikymmenten ajan taltioinut ohikiitäviä hetkiä, satunnaisia kohtaamisiaan, kahviloiden ja katujen nimiä ja osoitteita vihkoihin. Näistä muistiinpanoista hän ammentaa materiaalia palatessaan monissa teoksissaan menneisyyteensä. Modiano onkin todennut kirjoittavansa aina samaa romaania pohtiessaan muistojaan ja niiden vaikutusta identiteettiinsä.

Veronica Österman: Läsnäolo
Modianosta tuntuu, että tietyissä paikoissa aika menettää merkityksensä, jolloin mennyt ja nykyisyys kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. ”Pariisissa on kortteleita, joissa en voi olla ajattelematta Doraa ja aistimatta hänen läsnäolonsa kaikuja.”

Kirjoittamalla Modiano muuntaa kadonneiden ihmisten painostavan poissaolon läsnäoloksi. Tätä on kirjallinen muistin taide, jonka Lotta Toivanen on jälleen eleettömän sujuvasti suomentanut.

Modianon kuljettaa lukijaa tuttavallisesti Pariisin kaduilla ja kahviloissa, kun hän kärsivällisesti alkaa etsiä jälkiä Dorasta. Alkujaan tehtävä tuntuu hänestä mahdottomalta, sillä Pariisin miehitysajan "juutalaiskysymysten poliisi" tuhosi parhaansa mukaan dokumentit ja rekisterit pidätyksistä ja keskitysleirikuljetuksista.

Vähitellen, kahdeksan vuoden etsinnän tuloksena, Modianon löytämistä tiedonsirpaleista ja ihmisten muistojen säikeistä kuva Dorasta alkaa hahmottua. Hänen serkkunsa muistaa tytön olleen jo nuorena itsenäinen ja kapinallinen, ”oikea heitukka”.

Yhdessä huoneessa asuminen rue Ornanolla kävi Brudereiden kolmihenkiselle perheelle varmaan ahtaaksi. Kenties Dora sen vuoksi sijoitettiin Marian pyhän sydämen sisäoppilaitokseen. Siellä hän ei viihtynyt, vaan karkasi vuoden kuluttua 14. joulukuuta 1941.

Huolestuneet vanhemmat etsivät tytärtään Paris Soir -lehden ilmoituksella. Missä Dora  vietti talviset kuukaudet Pariisissa, josta oli tullut juutalaisille vaarallinen paikka? Vastaus on hukkunut ajan sumeaan nieluun.

Modiano samastuu Doraan ja muistaa hetkellisen ikuisuuden tunteen, hurmion kaikkien siteiden katkaisemisesta, kun hän itse aikoinaan karkasi sisäoppilaitoksestaan. ”Tuo on eittämättä ollut yksi niistä harvoista tilanteista elämässäni, jolloin olen todella ollut oma itseni ja astellut omaan tahtiini.”

Patrick Modianon ansiosta Pariisissa vihittiin
kesäkuussa 2015 käyttöön päähenkilön
nimikkokatu Promenade Dora-Bruder.
Kuva: Robert Jean-Francois

Modiano pohtii teoksissaan myös moraalisten rajojen häilyvyyttä poikkeuksellisissa oloissa. Hänen isänsä, joka pelastui hädin tuskin kuljetukselta tuhoamisleirille, ajautui lainsuojattomana juutalaisena mustan pörssin rämeikköön pysyäkseen hengissä, kun muitakaan mahdollisuuksia ei ollut.

Kovia kokeneella isällä ei ole voimia tukea poikaansa, vaikka Modiano jo parikymppisenä on alkanut kirjoittaa tämän kokemuksista palkittua esikoisromaaniaan La Place de’Etoile; Tähden paikka (ei suomennettu).

Modiano kirjoittaa uskovansa sattumiin, sillä niihin hän on törmännyt monesti. Tähden paikan nimeenkin liittyy outo yhteensattuma. Saatuaan esikoisteoksensa valmiiksi, Modiano menee ahdistuneena ja masentuneena tapaamaan lääkäriä, jolle tuo sen tuliaisena. Tämä noutaa hämmästyneenä kirjahyllystään ohuen niteen: Robert Desnos’n teoksen La Place de l’Etoile.

Tohtori Ferdiere kertoo editoineensa ystävänsä teoksen vuonna 1945, ”joitakin kuukausia sen jälkeen kun Desnos oli kuollut Therienstadtin leirillä, samana vuonna jona minä synnyin”. Modiano tuntee varastaneensa Desnos’lta kirjansa nimen.

Viimeinen kuva Dorasta.
Miehitysviranomaisten julmuudet juutalaisia kohtaan olivat ”normaali” käytäntö, jota varten natsit olivat laatineet tarkkoja sääntöjä. Pariisin miehitysaikana esimerkiksi juutalaistähden puuttuminen rintapielestä oli vakava rikos. Modiano onnistui löytämään joitakin raportteja tästä johtuneista pidätyksistä ja niitä seuranneista keskitysleirikuljetuksista.

Hänen kirjaan liittämänsä dokumentit puhuvat hyytävää kieltään aikakaudesta, jota on mahdotonta ymmärtää. Modiano lähestyy aihetta dokumenttiromaanissaan kuitenkin kiihkottomasti ja vaimeasti. Mutta hänen riviensä välistä kaikuu tukahdutettu kysymys: Voisiko sama toistua?

Uinuvia muistoja -romaanissaan Modiano kirjoittaa: ”Esitän vielä viimeisen kerran nämä kysymykset, ennen kuin ne katoavat vailla vastausta aikojen yöhön”. 

Dora Bruderin jäljet katoavat Auschwitzin kauhuihin, kun hänet tuhannen muun mukana lähetetään sinne junalla 18. syyskuuta 1942. Mutta hänen muistonsa ei katoa, sillä Patrick Modiano on kirjoittanut hänet eläväksi. Jotta emme koskaan unohtaisi.

Patrik Modiano: Dora Bruder (Dora Bruder). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen.

WSOY. 2020. 158 s.

Veronica Östermanin näyttely Valo AVA Galleriassa 14.2.2021 saakka