keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle lupaavalle kirjailijalle


Juhani Karila romaanillaan Pienen hauen pyydystys, Reetta Pekkanen runokokoelmallaan Kärhi ja Pontus Purokuru esikoisromaanillaan Römaani voittivat vuoden 2019 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Pontus Purokuru ja Reetta Pekkanen palkintotilaisuudessa.
Kuvasta puuttuu kolmas palkinnonsaaja Juhani Karila-
hyvästä syystä: hän oli synnytyslaitoksella.
Kuva: Jouko Vatanen

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 124 kirjailijaa. Tänä vuonna myönnettiin kolme 18 000 € suuruista palkintoa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto. Heidän luettavakseen lähetettiin kaikkiaan 33 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

Niin erilaisia kuin palkitut teokset ovatkin – reaalifantasiaa, runoutta, fragmenteista koostuvaa kerrontaa – niitä yhdistää huoli maailman ja ihmisen tilasta, ympäristötuhosta ja millenniaalin ahdistuksesta internetin syövereissä. Silti teoksissa välähtää myös toivoa ja huumoria, joita ilman hienoja teoksia ei synny.

Reaalifantasiaa lappilaisella twistillä




Juhani Karilan (s. 1985 Kemijärvellä) romaani Pienen hauen pyydystys (Siltala) on kielellisesti virtuoosimainen romaani, yhtä aikaa rakkausdraama ja myyttinen fantasia, kansankomedia ja ympäristötuhoa edistävän elämäntapamme säälimätön kritiikki.

Raadin mielestä romaanin ”sydän on kielessä, jolla Koillis-Lapin murretta puhuvat hahmot hurmaavat lukijansa. Tarinan ekofilosofinen elämänkuva syvenee maisemaan, jonka yksityiskohtien kerronta on suomalaista proosaa kauneimmillaan.”

Poliisi ja hänen merkillinen kyytiläisensä jatkavat matkaansa kohti uusia seikkailuja. Niin mekin. Kohoamme yhä korkeammalle. Pian korpitkin jo lentävät altamme. Tuntuu kuin vauhtimme kiihtyisi. Imeydymme pilvien läpi…
    Ihana siunattu painottomuus.
   Eikä meillä ole muuta tekemistä kuin lepuuttaa silmiämme loivasti kaartuvassa maapallossa. Katso tähtiä. Aivan järjetön määrä tähtiä…”


Luopumisen ja kiinnittymisen hienovaraisia kuvia




Reetta Pekkasen (s. 1985 Outokummussa) toinen runokokoelma Kärhi (Poesia) on teos kiinnittymisestä ja irtaantumisesta. Erillisyys ja yhteys saavat erilaisia ilmentymiä, joiden kokoluokka vaihtelee mikroskooppisesta tähtitieteelliseen. Kärhi on runoutta ihmisen kurottautumisesta syvälle itseen ja ulos.

Raati luki kokoelmaa menetyksen kirjoituksena, ihmissuhteen tai elonkirjon katoamisen kuvauksena. ”Tähän mykkään maailmanhetkeen Pekkasen pohdittu, kaunis teos tuo armottoman valon, totuuden äänen, joskus hienovaraisen toivon.”

En voita ketään. Voittaminen ei auta mitään. Pitää sen sijaan auttaa. Minä autan kirjoittamalla, runoilija totesi palkintotilaisuudessa.

Mutta eivät kivet ole, jotta voisivat tulla löydetyksi

edes silloin, kun ovi on kiinni ja koko yön sataa.
Ikuisuuden jäljiltä niin kovana: niin pihalla

Ametisti on halutuin kvartsilaji
Ametisti joka ei hiomista kaipaa

Vaikka tekisi kaikkensa, että pitäisi pintansa
ei mahda huokosilleen mitään

                                                                  Voittaminen ei auta ketään


Mieleenpainuvia kiteytyksiä



Pontus Purokuru (s. 1987 Jyväskylässä) on kirjailija, pop-filosofi ja podcast-artisti. Romaanin muotoa purkava Römaani (Kosmos) on kerronnan rajoja kokeileva teos ystävyydestä, riittämättömyydestä ja rakkaudesta. Römaanissa samoillaan internetin saastuttamassa maailmassa, jossa ihminen on ihmiselle sisällöntuotannon raaka-ainetta.

Raati löysi kollaasiromaanin ahneesta kidasta monenlaisia fragmentteja: proosaa, runoa, esseetä, aforistisia kärjistyksiä, kuvia, merkkejä, emojeja, twittejä. ”Sivu sivulta lukijan eteen rakentuva sanataideteos kertoo vaikuttavasti millenniaalin ahdistuksesta ajassa ja maailmassa, jonka internet on mykistävän täydellisesti vallannut.

Tarkimmillaan Römaani terävöityy mieleenpainuviksi kiteytyksiksi, ja sen depressiivisessä pimeydessä välähtelee kiero, aseistariisuva huumori.”

romaani oli eurooppalainen uuden ajan tekniikka jota lukemalla
ihminen oppi ajattelemaan itseään porvarillisena yksilönä jolla on
sisäinen ääni ja kokemaan itsensä kansallisvaltion alamaiseksi. nyt
romaanin tilalla on sosiaalinen media jossa ihminen oppii olevansa
kilpailija markkinoilla


Kirjailija kertoi epäilleensä ymmärtääköhän kukaan hänen kokeellista romaaniaan? Kaksi ryhmää näytti ymmärtäneen: alta parikymppiset, joita perinteinen kerronta ei kiinnosta ja korkeakulttuuriset piirit, joihin Kalevi Jäntin palkintolautakuntakin kuuluu.


Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Aila Meriluoto, Lauri Viita, Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen, Olli Jalonen, Tuomas Kyrö, Katja Kettu. Palkinto on monesti ennakoinut hyvää tulevaisuutta kirjallisuuden parissa. Onnea tulokkaille!

Juhani Karila: Pienen hauen metsästys. Siltala. 2019. 280 s.
Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia. 2019. 74 s.
Pontus Purokuru: Römaani. Kosmos. 2019. 219 s.

Tilaisuudesta ja kirjailijoista on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia 
valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä


Halun ja kammon eripurainen paritanssi

Mikko Rimmisen surullisen hauskassa Finlandia-ehdokasromaanissa, Jos se näyttää siltä, kommunikaatiokyvyttömyys nousee aivan uusiin sfääreihin.  Sanataituri puolestaan upottaa lukijan juohevasti pimeyden ytimeen, matkalle mieleen ja kieleen.


Mikko Rimminen on Finlandia-rintamalla jo vanha konkari. Elokuvaksikin muokattu Pussikaljaromaani nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 2004. 

Hänen kolmas romaaninsa, Nenäpäivä, nappasi palkinnon vuonna 2010. Maailman luonnollisin asia vuodelta 2017 oli sekin ”aikamoinen himmeli romaaniksi”.

Rimmisen viidennessä, jälleen ehdokkaana olleessa romaanissa Jos se näyttää siltä (Teos) eläkeläisherra Lyysälä, lyhyemmin vain Lyy, sinnittelee kruununhakalaisessa lukaalissaan Pohjoisrannassa ja yrittää toimia ja näyttää niin normaalilta kuin suinkin mahdollista.

Lyyn yritelmät kommunikointiin kanssaihmisten kanssa – hyvistä aikeista huolimatta – tylpistyvät kuitenkin hänen kyvyttömyyteensä tuottaa puhetta, ja seurauksena on silkkoja väärinkäsityksiä ja muita tölväisyjä.

Lyy on sosiaalisesti jumissa. Samankaltaisia henkilöitä minulla on ollut aiemmissakin romaaneissani. Jos se näyttää siltä on vähäeleinen sosiaalinen trilleri. Itsekin jännitin, saako Lyy sanaa suustaan, Mikko Rimminen totesi Teoksen infotilaisuudessa.

Kirjailija tunnustaa, että simppeleihin lähtökohtiinsa nähden kirjasta tuli yllättävän mutkikas matka. ”Siinä missä itselleni on usein ollut haastavaa saada fiktiohenkilöt tekemään ylipäätään mitään, niin tällä kertaa huolta ja hirvitystä aiheuttikin päähenkilön taipumus tehdä oikeastaan kaikkea muuta kuin sitä, mikä olisi hänen oman etunsa mukaista.”

Mikko Rimminen Teoksen toimistolla.
Kirjailija aloitti uransa runoilijana
.
Lyy toimittelee arkisia askareita, käy kaupassa, ajelee autollaan ja vie roskapusseja roskikseen. Tämä osoittautuu kuitenkin haasteellisemmaksi kuin arvaisi, sillä pihapiirin muut ihmiset muodostavat hänelle riskin. 

Suurimman piinan aiheuttaa alati kyttäävä, tympeä naapuri Tietäväinen, joka tuntuu tietävän liikaa Lyyn muinaisuudesta.

Lyyn mielen syövereihin sullottu emotionaalinen ryönä, menettämisen tunne ja syyllisyys, aiheuttavat hänessä kauhua ja pelkoa ja saavat tavallisetkin asiat tuntumaan hänestä uhkaavilta: ”…lattianrajaan sijoitetusta postiluukusta jalkoihin suikertaa niin paksu rasvan ja leivityksen nuopistama silakankatku, että siihen olisi mahdollista kompastua”.

Vaikka Lyyn surullisen hahmon kommunikaatiokyvytön ritari luo kirjaan melankolisen pohjavireen, tarina on silti pitelemättömän hauska. Tämä johtuu Rimmisen sanataituruudesta, uudissanoista, psykologisesta silmästä ja tarkkaan maalinsa osuvasta aistimellisesta kielestä.

Kirja paitsi lemahtaa paistuville silakoille, se paiskaa lukijan silmille ”kahmalokaupalla puuhakasta läsnäoloa talonmiehenrouvan muodossa”. Kuulo- ja tuntoaistikin havahtuvat, kun ”… takalukko laksahtaa auki ja porraskäytävän viileä hämärä mukautuu jäsenten ympärille kuin säkkituolin pitkämuistinen solukko”.

Rimminen on valinnut kirjaansa harvinaisen proosakerronnan muodon. Sen sijaan, että kertoja puhuttelisi lukijaa, hän sinuttelee Lyytä. Sinuttelu edellyttää aikamuodoksi preesensiä ja on Rimmisen mukaan ”syyllistävä kertomisen muoto”.

Teemu Mäenpään teos Hehku
 Tm-Galleriassa.
Syyllistää kertoja osaa, pilkata Lyytä armottomasti: 

Ymmärrä, että jos nyt survaisisit esimerkiksi käsiaseen piipun suuhusi, maistelisit sen kylmää, karheaa, vapautuksesta vihjailevaa metallinmakuista topografiaa, et kerta kaikkiaan pystyisi lähettämään aivojasi pitkin olohuoneen tapetteja. Sinua hävettäisi liikaa.”

Lyyn kohelluksen oleellisiksi maamerkeiksi muodostuvat hiekkalaatikolla tuntitolkulla peltisoikkoa paukuttava poika ja muusiksi mukiloitu, lemuava meritaimen, joka ei malta pysyä roskalaatikossa. Tämä saattaa kuulostaa makaaberilta pilalta, mutta Rimmisen kertomana itsestäänselvältä.

Kun aika – armottomasti vaappuva yrmy heiluri – tökkii päiviä eteenpäin, Lyyn ja ”joksikin kiinteäksi pihakalusteeksi jäsentyneen” pojan välille herahtaa kauan kaivattu ja kammottu yhteydellinen lepatus, kommunikaatio.

Lyyn hauraan pingottunut nykyisyys alkaa pojan myötä saada värejä ja mieleen luikerrella tiettyä kuohkeutta. Onnellisuuden mahdollisuuskin hipaisee mieltä. Pojan nahkoihin Rimminen on sujahtanut vaivatta.

Hetki näyttää auvoiselta, kunnes jonkinlaiseksi ”pysyväksi olomuodoksi prosessoitunut kala” ilmoittaa jälleen olemassaolostaan. Viimeisen puheenvuoron saa luonnollisesti kertoja: ”Katso nyt hyvä ihminen, millaisen sotkun olet saanut aikaan.”

Tarinan opetus? Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä. Teos, 2019. 235 s.
Teemu Mäenpään näyttely Tilanne oli päällä! Tm-Galleriassa 8.12. saakka.