tiistai 6. elokuuta 2019

”Mikä on minun totuuteni?”



Marguerite Duras venytti kertomisen rajoja, rikkoi kielen ja kirjallisuuden konventioita läpi laajan, ainutlaatuisen tuotantonsa, jossa hän tinkimättä tavoitteli ihmisyyden ydintä.

Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. Ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.”

Ranska on Helsingin Kirjamessujen (24–27.10.2019) teemamaa tänä vuonna. Sen kunniaksi palasin lempikirjailijani Marguerite Durasin (1914–1996) teoksiin, joita löysin hyllystäni parisenkymmentä.

Duras oli vuosisatansa merkittävimpiä kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia, joka mainittiin monesti myös Nobel-palkintoehdokkaana. Hänen tuotantonsa käsittää satakunta kirjaa sekä parikymmentä näytelmää ja elokuvakäsikirjoitusta. Hän myös ohjasi elokuvia.

Durasin kirjoittama ja Alain Resnais’n ohjaama elokuva Hiroshima, rakastettuni nosti hänet kansainväliseen maineeseen Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1959.

Mutta ennen kaikkea hän oli loistava kirjailija, joka teoksissaan pohti kirjoittamisen mahdollisuuksia tavoittaa olennaista elämästä, rakkaudesta, yksinäisyydestä, kuolemasta ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Durasin pelkistetty, ladattu kieli, kesken jääneet lauseet ja dialogit soljuvat ja soivat lukijan alitajunnassa kuin musiikki. Ne luovat lumouksen, jossa mielen, maailman ja kielen rajat hämärtyvät.

Kaunokirjallisessa testamentissaan Kirjoitan (Like, 2005) hän moittii kirjoja siitä, etteivät ne ole vapaita, niissä ei ole yötä eikä hiljaisuutta. Ne ovat liian siistejä ja riskittömiä. Hän kaipasi kirjoja, jotka ”pureutuvat tajuntaan ja ilmaisevat koko elämän mustan surun, joka on kaiken ajattelun yhteistä aluetta”.

En tiedä mitä kirja oikeastaan on. Kukaan ei tiedä. Mutta kun sellainen tulee eteen, sen tunnistaa.” Kirjojensa arvosteluja lukiessaan hän oli hyvillään, ”kun niissä sanottiin, että kirja ei muistuta mitään. Toisin sanoen, se tavoitti kirjailijan perimmäisen yksinäisyyden.”

Marguerite Durasille oma elämä, muistot ja ohikiitävät hetket tarjosivat näyttämön, jolla hän saattoi tarkastella kirjoittamista ja sen suhdetta todellisuuteen. Hyvä esimerkki on hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan viettämänsä aika Indokiinassa, nykyisessä Vietnamissa.

Rakastaja (Otava, 1987), omakohtainen romaani tuolta ajalta kertoo viisitoistavuotiaan tytön eroottisesta heräämisestä, himon ensimmäisestä syleilystä upporikkaan kiinalaisen miehen kanssa. 

Teos voitti vuoden 1984 Goncourt-palkinnon ja siitä on tehty myös elokuva. Romaanissaan hän toteaa: ”Minulla oli jo viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon.”

Kahdeksantoistavuotiaana Duras lähti opiskelemaan Pariisiin, eikä enää palannut Indokiinaan. Sodan aikana hän työskenteli Ranskan vastarintaliikkeessä ja kirjoitti kokemuksistaan päiväkirjaa, joka julkaistiin nimellä Sodan vihkot (Like, 2008). Novellikokoelmassaan Tuska (Otava, 1987) hän palaa samaan aiheeseen.

Sen niminovellissa käydään sydäntä särkevää väsytystaistelua kuolemaa vastaan, kun hänen aviomiehensä Robert Antelme palaa Gestapon vankileiriltä. Enemmän kuollut kuin elävä 178 cm pituinen mies painoi tullessaan 38 kiloa. Kokemuksistaan Antelme kirjoitti myöhemmin dokumentin Aidattu ihminen.

Durasin 50–60-luvun modernistiset teokset Le petits chevaux de Tarquinia, Le Square ja Moderato cantabile nostivat hänet Ranskan nouveau romanin kärkijoukkoon Claude Simonin, Alain Robbe-Grilletin ja Nathalie Sarrauten seuraan. Itse hän ei pitänyt tästä.

Totuus tarvitsee tarinoita. Niitä Duras kertoi. Hänen kirjoissaan samat aiheet, henkilöt ja paikat, usein meren äärellä, toistuvat. Niistä muodostuu alati muuntuvia, taianomaisia variaatioita teemaan rakastamisen ja kommunikaation vaikeudesta.


Päällisin puolin Durasin elämä näytti täydeltä: hänellä oli ollut kaksi aviomiestä, lapsi, useita rakastajia, ja aika ajoin hän piti hovia Pariisin asunnossaan, talossaan Neauphle-le-Châteaussa sekä merenrantahotellissa Trouvillessa. Silti hän tunsi elämänsä tyhjäksi, jollei kirjoittanut.

Olla kuopassa, kuopan pohjalla lähes täydellisessä yksinäisyydessä ja huomata, että vain kirjoittaminen voi pelastaa. Olla ilman ainuttakaan kirjan aihetta, ilman ainuttakaan ideaa, merkitsee, että löytää itsensä, löytää itsensä taas kerran kirja edessään. Ääretön tyhjyys. Mahdollinen kirja”, Duras tunnustaa teoksessaan Kirjoitan.



Elämä ja kirjoittaminen sulautuvat jälleen toisiinsa, kun 65-vuotias Duras tapaa viimeisen rakastajansa, häntä nelisenkymmentä vuotta nuoremman homoseksuaalin opiskelijan kesällä 1980.

Yann Andréa (Durasin antama nimi) oli lumoutunut tämän kirjoihin ja viisi vuotta lähettänyt ihailemalleen kirjailijalle kirjeitä. Vihdoin hän sai kutsun Trouvilleen, tuli ja jäi. Alkoi myrskyinen rakkaussuhde, joka kesti Durasin kuolemaan saakka. Romaani L’Été, 1980 löi alkutahdit tarinan monille versioille.

 Olen ymmälläni. En enää erota toisistaan kirjoja, jotka kirjoitetaan ja meidän tarinaamme”, Yann Andréa kuvailee tilannetta teoksessaan Duras, rakastettuni (Nemo, 2001). Hän naputtelee Durasin sanelemia tekstejä kolmella sormella ja yrittää pysytellä kirjailijan tahdissa. La Maladie de la mort -teoksen syntyvaiheista hän kertoo:

Se on hyvin vaikeaa, hän on täydellisen keskittynyt, etsii sanaa, löytää sen, hävittää lauseen, etsii jotain muuta, toisia sanoja, poljentoa, yhtä valmista sivua kohti kirjoitan kymmenkunta.”

Kyse ei ole vain sanoista: ”Sitä on vaikea ilmaista, te pystyitte siihen koska kirjoititte, joka päivä, etsitte sanaa, ettekä ainoastaan sanaa vaan jotakin mikä edeltää sanaa ja seuraa sitä sanojen välisissä äänettömissä syvänteissä.”



Marguerite Durasille kirjoittaminen oli yhtä kuin kyseenalaistaminen. Hän kyseenalaisti myös itsensä, loppuun saakka. Viimeiseksi jääneen, runollisen teoksensa Ei muuta (Like, 1997) hän omisti ja saneli Yann Andréalle. Sen viimeisellä sivulla hän kysyy: ”Mikä on minun totuuteni? / Jos tiedät sen, kerro se minulle.”

Vastaus löytyy hänen jatkuvasti uudistuneesta, ristiriitaisestakin tuotannostaan, jossa hän itseään säästämättä etsi elämän, ihmisyyden ja rakkauden ydintä, totuutta. Hänen teoksensa ovat samalla meditaatiota kielestä, itseään luovasta kirjoituksesta.

Kun kirjoittaa tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun, ikiaikaisiin metsiin. Tuo alati tunnistettava, kaiken pelkäämisen tila on erilainen kuin mikään muu, itse elämästä erottumaton.”

Marguerite Duras: Kirjoitan
(Écrire). Suomentanut  Annika Idström. Like, 2005. 95 s.