tiistai 31. joulukuuta 2019


Cristina Sandu: Vesileikit

Vain unelmilla on siivet

Cristina Sandun Vesileikeissä kuusi tyttöä lehahtaa joelta pärskyen lentoon eri puolille maailmaa. Heidän kohtaloistaan syntyy haikean kaunis runoelma elämisen ankarista ehdoista.

Sandu onnistuu esikoisromaanissaan tekemään näkyväksi sen, miten kieli, kulttuuri ja synnyinmaa ovat aina ihmisen ja ihmisyyden rakennuspalikoita”, perusteli Finlandia-esiraati Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat -teoksen valintaa ehdokkaaksi vuonna 2017.

Samat teemat ovat keskeisessä roolissa myös Sandun uudessa, kokoaan suuremmassa pienoisromaanissa Vesileikit (Otava). Teos on kuin luonnoskirja, johon Sandu hahmottelee kuuden itäeurooppalaisen tytön kohtaloita.

Maa, josta tytöt ponnistavat maailmalle, on nimeltään ”Erään joen toisella puolella”. Koska puoli on väärä, kaikki haluavat sieltä pois. Joen sylissä uinuva kaupunki on hiljainen; miehet ovat lähteneet etsimään elantoaan muualta, naiset uurastavat tehtaissa ja pelloilla.

Tytöt hukuttavat ankeaa arkeaan tupakkatehtaassa vesileikkeihin joella. ”Tytöt olivat ehdottomasti liian vanhoja sellaiseen – oli työn kuluttamia kämmeniä ja lohkeilleita jalkapohjia – mutta he alkoivat leikkiä.

Alkuun tyttöjen vesileikeillä ei ole sen kummempaa päämäärää, kunnes: ”Kesän edetessä heidän liikkeissään alkoi olla jotakin määrätietoista ja aggressiivista, kuin kyse ei olisikaan enää ollut pelkästä viihdyttävästä leikistä.”

Cristina Sandu on syntynyt Helsingis-
sä ja asuu tällä hetkellä Edinburghissa.
Kuva: Marjo Tynkkynen
Kirja avautuu kuin sipuli uintikesän kohtausten vuorotellessa tyttöjen myöhempien vaiheiden kanssa. Rakenne toimii, luo jännitettä ja taustaa syntyvälle kokonaiskuvalle unelmista, yrittämisestä ja pettymyksistä. Sandu kuvaa nämä ponnistelut maagisella, nautittavalla kielellään taidokkaasti.

Anita on päätynyt Helsinkiin opiskelemaan suomea. Aurinkoisena kesäpäivänä hän tapaa Senaatintorilla temppuja tekevän Hämähäkkimiehen, joka on kotoisin samasta maasta kuin hän itse. Pian Anitan opiskelijakämpässä pariskunnan ”vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet”.

Anita on vuoden Suomessa oleskelun jälkeen oivaltanut, että vieraantuminen ja yksinäisyys kuuluvat maahanmuuttajan arkeen, mutta paikan löytäminen uuden kulttuurin sisällä on silti mahdollista. Onko sen hinta kieltää oma kielensä ja menneisyytensä?

Veden alla oli hiljaista ja pimeää. He tunsivat miten varjot ja valot väreilivät ylhäällä.”

Paulina toteuttaa bisnesunelmaansa Kalifornian rannikolla San Luis Obispon kaupungissa. Hänen perustamansa pienen vanhustenkodin hoitaminen osoittautuu kuitenkin hankalaksi ja raskaaksi. Turhautuneena hän pakenee päiväksi kalareissulle ja tuntee hetken nautintoa, kun: ”Meri työntää sataman pois näkyvistä ja kumpuilee kohti pilviä.”

Päiväretki ei kuitenkaan luo yhteenkuuluvuuden tunnetta veneen matkustajien välille. Häpeä, josta Paulina luuli päässeensä eroon, nostaa päätään, kun hän hetken luulee kamerunilaisia kohtaan luotujen silmäysten kohdistuneen itseensä.

Sandu luo elävällä, luontevalla kielellään tyttöjen lyhyistä kohtaamisista kanssaihmistensä kanssa – osoittelematta – maailmankuvaa, jossa tasa-arvoa ei tunneta. Häpeä ja syyllisyys omasta vaatimattomasta taustasta hiipivät tyttöjen kantapäillä.

Kun he kerääntyivät kuiskuttelemaan riemastuneina ja sivuilleen vilkuillen, uimapuvut roikkuivat puun oksilta kuin varikset – kuin uhkaavat enteet, sanottiin, mutta vasta jälkikäteen.”

Betty kertoo tarinaansa minämuodossa pelatessaan viimeisillä rahoillaan uhkapeliä Saint-Martinin kasinolla. Karibian saarelle hänet on lennättänyt lupaus, että sieltä kyllä löytyy töitä kaikille. Määränpäässä hänellekin tarjotaan hommia: ”miehet maksavat hyvin pienestä hauskanpidosta hotellilla”. Betty kuulemma oppisi homman nopeasti.

Niin tyttöjen silmäluomilla kuin hiuksilla oli paksu kerros hilettä, mikä sai heidät kipinöimään. Kajaalikyyneleet valuivat poskia pitkin ja punaiset huulet taipuivat vinoon.”

Ninalla kävi tuuri. Hän sai paikan sipsien ja limujen poimijana varastossa Roomassa. Sielläkin kieli sekoittaa kuvioita, päinvastoin kuin Paulinan kohdalla. Nina on oppinut italiaa, muttei uskalla paljastaa, että on ymmärtänyt, mitä selän takana puhutaan. On turvallisempaa olla ”joku ryssä vaan”, eikä nolata uusia ystäviään.

Piru vie! hän jylisi. He karkasivat, ettekö tajua! Eivätkä he tule takaisin.”

Lidia kuitenkin tulee takaisin köyhään kotikyläänsä vuosikymmeniä myöhemmin. Hän tapaa siellä vanhan ystävänsä Lintukasvattajan, jonka kirjekyyhkyt palaavat uskomattomien matkojen takaa hänen vaatimattomaan asumukseensa. ”Istumme pitkään hiljaa. Tunnen miten ympärillämme kuisti, vinoine kattoineen ja lahoine lankkuineen, yrittää pitää kiinni talosta.”

Näin taitavasti Sandu puhaltaa henkeä paitsi ihmisiin ja tilanteisiin myös elottomiin esineisiin. Vesileikkejä lukiessa tuntuu kuin katselisi hyvää elokuvaa, niin elävästi tarina soljuu.

Vanhalla Lintukasvattajallakin on unelma: hän haaveilee pelloilleen istutettavista sadoista aurinkopaneeleista. Minne voitot niiden tuottamasta energiasta valuvat? Joen oikealle puolelle?

Lidia ei jaksa enää välittää, eikä puolustaa ystävänsä oikeuksia. Hän keskittyy ruoan makuun. ”Minulla on ollut ikävä vasta maasta nostetun sipulin läsnäoloa kielelläni. Rehellistä ja peittelemätöntä.”



Hiljaisella joella kaikki on ennallaan, vain tytöt puuttuvat. Aurinko lämmittää veden ylle kurkottavaa kallionkielekettä, jolta he muinoin hyppivät veteen. Keltainen ruostunut traktori jumittaa rantapenkereen mutaan jähmettyneenä ”kaavin ilmassa kuin kesken jäänyt lause”.

Cristina Sandulla on taito tavoittaa arjen pieniä yksityiskohtia, nähdä niiden merkitys ja punoa niistä haikean kauniita kertomuksia, jotka pureutuvat ihmisyyden ytimeen. Vesileikeissä elämän valttikortteja on jaettu harvoille. Lopulta vain unelmilla ja kirjekyyhkyillä on siivet, jotka kantavat.

Cristina Sandu: Vesileikit. Otava, 2019. 188 s.