lauantai 3. helmikuuta 2024

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

Vaarallisia lapsuusmuistoja

Nobelisti Patrick Modiano tavoittelee jälleen katoavaa menneisyyttä muistin sirpaleista uusimmassa romaanissaan Chevreusen vuodet. Näin hän hahmottelee pala palalta, kirja kirjalta täydentyvää fiktiivistä omakuvaa.

Mutta miten järjestää kaikki yli viidenkymmenen vuoden takaiset signaalit ja morsetetut viestit ja löytää niiden punainen lanka?


Vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut ”muistamisen taituri” Patrick Modiano on sanonut kirjoittavansa jatkuvasti samaa teosta saadakseen selkoa menneisyydestään ja sen vaikutuksesta identiteettiinsä. 

Hänen kolmannessakymmenennessä romaanissaan Chevreusen vuodet (WSOY) lapsuuden pitkät varjot ulottuvat aikuisuuteen.

Modianon perhetausta häilyy hänen teostensa taustalla. Hänen italianjuutalainen isänsä ja belgialainen äitinsä tapasivat Pariisissa saksalaismiehityksen aikana. Monet kirjailijan teosten aiheet kumpuavat tuon ajan kokemuksista. 

Hänen vaikuttavassa dokumenttiromaanissaan Dora Bruder päähenkilö jäljittää 15-vuotiaan juutalaistytön vaiheita Pariisissa juutalaisvainojen aikana.

Pariisi tarjoaa Modianon teoksille estradin, jolla hänen henkilönsä – usein hänen alter egonsa – harhailevat. Minun Pariisini on täynnä haamuja, hän kirjoittaa teoksessaan Uinuvia muistoja. Chevreusen vuodet on sen sukulaisteos, mutta nyt hän uppoaa syvemmälle menneisyyteen, lapsuuteen saakka.

Modiano aloittaa viemällä lukijan parikymppisen Jean Bosmansin ja salaperäisen Camillen seuraan vietnamilaisravintolaan Maubertin aukion ja Seinen väliselle kadulle. Radiossa soi Serge Latourin esittämä tunnelmallinen Douce dame (ihana nainen) kuusikymmenluvulla. Bosmans muistaa, että heidän keskusteluissaan toistui usein nimi Chevreuse, tuo vihreä laakso Pariisin lähistöllä.

Nimi, Chevreuse, vetää magneetin lailla muitakin muistoja Bosmansin mielen syövereistä, ihmisiä, katujen ja paikkojen nimiä. Mitä tapahtui viitisentoista vuotta sitten Chevreusen laaksossa sijainneessa talossa rue du Docteur-Kurzennen varella, jossa Bosmans lapsena asui?

Entä mitä hämärähommia suunniteltiin huoneistossa Porte d’Auteuil’n liepeillä? Kyseenalaiset tyypit kokoontuivat sinne illalla ja yöllä salongin matalille divaaneille huokailemaan kuin haamut? Pahinta kaikesta on, että nämä haamut eivät suostu enää pysyttelemään Bosmansin muistin syövereissä vaan ruumiillistuvat ilmielävinä hänen arkeensa, outojen sattumien saattelemana.

Patrick Modianon tuotanto käsittää romaanien lisäksi 
elokuvakäsikirjoituksia, laulunsanoituksia ja esseitä.
Kuva: Robert Jean-Francois / Lehtikuva

Bosmans haluaa ottaa selkoa asioista. Niinpä hän alkaa kirjata irrallisia huomioita ja vähäpätöisiltä tuntuvia seikkoja sinisiin vihkoihin. Sama päti muistinpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Modiano ei briljeeraa kielellä, eikä hänen teoksistaan kannata etsiä filosofisia viisauksia. Muistin taiturin keinot ovat toisaalla. Hän kykenee vähin keinoin luomaan tunnelman, joka vangitsee lukijan pauloihinsa, upottaa lumottuun uneen. Tiettyjen seikkojen ja lauseiden toisto kussakin kirjassa sekä teoksesta toiseen rummuttaa tekstiin rytmiä mantran lailla. Toiston ansiosta Modiano tuntuu aina kirjoittavan samaa teosta, mutta teemaa varioiden, eri näkökulmista.

Kääntäjä Lotta Toivanen sai Vuoden 2023 Kalevi Sorsa -palkinnon ansioistaan ranskalaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekemisestä. Hän suomentaa jälleen Modianon mutkattoman tuttavallista kieltä elävästi. Toivasen käyttämät ilmaukset ja sanat kuten ”ei tohtinut”, ”hortoilemaan” ja ”hinkata” luovat aitoa ajankuvaa.

Marja Malin akryylimaalaus Seinästoori 1.

Romaani yltyy dekkariksi, kun paljastuu, että Bosmans on lapsena nähnyt jotain, josta hänet vedetään nyt tilille. Oliko hän ollut vaarallinen todistaja? Menneisyydestä ilmaantuneiden kyseenalaisten tyyppien rengas kiristyy uhkaavasti hänen ympärillään.  Camille kehottaa Bosmansia olemaan varovainen.

Muistiinpanojensa avittamana Bosmans alkaa kirjoittaa romaania päästäkseen eroon entisestä elämästään ja piinaavista haamuista. Sivu sivulta hän ujutti heidät rinnakkaistodellisuuteen, jossa heitä ei tarvinnut pelätä. Näin yksi elämänvaihe oli liuennut tai pikemminkin imeytynyt sivuihin kuin imupaperiin.

Samoillessaan lähes puoli vuosisataa myöhemmin muistojensa hämärtyvässä yössä Bosmans alkaa epäillä romaanihenkilöidensä todenperäisyyttä. Olivatko he sittenkin olleet pelkkiä mielikuvituksen luomia hahmoja? ”Raja todellisuuden ja fiktion välillä on joskus häilyvä”, Bosmans toteaa. Sama pätee Modianon unenomaisiin, lumoaviin teoksiin.

Patrik Modiano: Chevreusen vuodet. WSOY. 2024. 170 s.

(Chevreuse). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen.

Marja Mali tekee akryylimaalauksillaan saman kuin Modiano teksteillään: hakee muistikuvien ja unenomaisten ajatusten pohjalta muistumia menneestä näyttelyssään Seinään merkitty Galleria G12:ssa 20.2. saakka.


sunnuntai 28. tammikuuta 2024

Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot

Merkityksillä ladatun taiteen tulkki

Marja-Terttu Kivirinnan kymmenen esseetä taiteesta ja taiteilijoista teoksessa Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot valaisevat taiteen roolia elämän mysteerin edessä. Samalla teksteistä syntyy luonnostelma pitkän linjan kriitikon ja taidehistorioitsijan mielenmaisemasta.

Taide on merkityksillä ladattua kieltä. Merkitykset elävät ja saavat tulkintojen myötä uusia määritelmiä tai ainakin tarkennuksia.

Pitkään Helsingin Sanomien taidekriitikkona toiminut Marja-Terttu Kivirinta on myös väitellyt tohtoriksi ja kirjoittanut tietokirjoja, kuten lasin mestarista Tapio Wirkkalasta.

Kivirinta kutsuttiin vuonna 2023 Suomen arvostelijain liiton kunniajäseneksi. Niinpä Parvs kustantamon Kirjoituksia taiteesta ja arkkitehtuurista -kirjasarjassa julkaistu esseekokoelma tulee sopivaan aikaan valaisemaan kriitikon polkuja taiteen kentällä.

Näyttelyt ovat pysäyttäneet Kivirinnan katsomaan menneeseen, sieltä nykypäivään ja tulevaan. Vuonna 2016 hän matkusti varta vasten Pariisiin nähdäkseen Paul Kleen näyttelyn L’ironie à l’ouvre ja ennen kaikkea taiteilijan vuonna 1920 maalaaman teoksen Angelus Novus. Kirjansa ensimmäisessä artikkelissa hän analysoi sen monitulkintaista historiaa.

Filosofi Walter Benjaminin kokoelmiin kuulunut maalaus toivon taivaallisesta viestinkantajasta muuntui ajan myötä eri tulkinnoissa tuhon enkeliksi, joka kauhistuneena katsoo sotien raunioita, haluaisi auttaa, mutta myrsky työntää häntä väistämättä selkä edellä kohti tulevaa, edistystä. Teokseen kiteytyi ”melankolia, pessimismi, katastrofit, kauhu ja tuho".

Monet taiteilijat ovat viitanneet maalaukseen tuotannossaan kuten Wim Wenders elokuvallaan Berliinin taivaan alla ja Laurie Andersson laulullaan: Backwards into the future. / And this storm, this storm / is called. / Progress.

Paul Klee: Angelus Novus, 1920


Marjatta Tapiolan
näyttely Toisin sanoin Lahden Visuaalisten taiteiden museo Malvassa vie Kivirinnan jälleen menneeseen, mutta palauttaa saman tien takaisin. Näyttelyssä oli Kivirinnalle tuttuja, hänen jo aiemmin analysoimiaan taiteilijan varhaisempia töitä sekä niistä maalattuja toisintoja, uudelleentulkintoja.

Näyttelyn avainteoksessa Kolme naista vuodelta 1980 ”kahden seisovan naisen välissä istuu kasvoiltaan vanhaksi ahdistunut nuori nainen kaksi lasta sylissään”. Taiteilijalle paluu menneeseen, yli neljänkymmenen vuoden taakse, oli raskasta. Vaikuttavan maalauksen teoslapussa Tapiola kertoi:

Maalauksessa ovat äitini Kerttu ja tätini Rauha. Minä olen keskellä heidän välissään, sylissä pienet tyttäreni Aina ja Zaida. Olin juuri eronnut ja nämä naiset häpesivät sitä mielettömästi ja tuomitsivat minut ankarasti.

Marjatta Tapiola: Kolme naista, 1980


Marjatta Tapiola kuului 1980-luvulla esiinnousseiden nuorten (nais)maalareiden eturintamaan. Hänen aiheensa ja työvälineensä ovat vuosien varrella vaihtuneet, mutta kuten Kivirinta kirjoittaa: Marjatta Tapiola on pysynyt taiteen kentällä ja pysyy. Taidemaalarina, joka voi tehdä taiteessaan mitä ikinä haluaa tehdä.

Toinen, jo edesmennyt taiteilija, joka teki mitä tahtoi, oli luonnonlapsi Outi Heiskanen. Tai kuten Tuula Karjalainen hänestä kirjoittamansa elämäkerran nimitti: Taiteilija kuin shamaani.  Heiskanen oli ensimmäisiä performanssitaiteilijoita ja graafikko, jonka mielikuvituksellisissa grafiikkakollaaseissa, kompiiseissa, luonto, eläimet ja ihmiset, ”pensastuulikansa”, elelee omassa universumissaan.

Heiskasen fantasiateoksissa ovat läsnä rakkaus, seksuaalisuus ja kuolema, kuten Kivirinta on esseensä nimennyt. Ateneumin suuren näyttelyn sitaatissa taiteilija toteaa tämän itse:

Kuvan syntyminen, sen kulkeminen lävitseni on aina suuri kokemus, orgasmiin verrattava, usein siihen liittyy rakkauskokemus tai valtava myötätunto.

Leena Luostarinen kuului, Marjatta Tapiolan ja Marika Mäkelän ohella, 1980-luvulla aloittaneisiin vahvoihin maalareihin. Hänen aistillisten, silmää hivelevien maalaustensa aiheet kumpusivat alitajunnasta, nähdystä ja koetusta, toistuvista symboleista. Kivirinta kutsuu häntä ”romantiikan papittareksi”.

Leena Luostarinen: Leopardi III, 1981


Olemassaolon merkitystä herkissä töissään pohtiva taiteilija Kuutti Lavonen luonnehtii Luostarisen maalauksia: Niissä kamppailee voimakas ja herkkä minä kohti menetettyä ylevää tai sukeltautuu yhtä hyvin psyykkisen syvyyden syövereihin, alitajunnan voimavirtojen vietäväksi.

Esseekokoelmansa viimeisessä luvussa Kaipuu – Kind of Blue kriitikko kääntää katseen itseensä, omaan elämäänsä. Monien meidän, rakkaitamme menettäneiden, vierellä kulkee alati kaipuun sininen hetki. Marja-Terttu Kivirintaa kohtalo on kolhinut viime vuosina rankasti.

Marja-Terttu kuvattuna Glorian Antiikkiin 4/2014.

Hän menetti aviomiehensä pitkän sairauden uuvuttamana, uuden alun mahdollisuuden vei rakkaan ystävän kuolema. Itse hän sai diagnoosin parantumattomasta sairaudesta. 

Kun ahdistuksen syvimmällä hetkellä edes Miles Davisin lumoavat sävelet eivät tuoneet hänelle lohtua, ikkunasta lennähti talitiainen hänen edesmenneen miehensä valokuvan päälle. Taivaallinen viestintuoja.

Kristillisessä kuvataiteessa maasta taivaaseen kohoavat tikkaat ovat vakioaihe. Joel Haahtela on kuvannut niitä pienoisromaanissaan Jaakobinportaat samoin kuin monet kuvataiteilijat Anselm Kieferistä Maaria Wirkkalaan.

Kivirinnan saatua syöpädiagnoosin juhannuksena 2021 sairaalapappi soitti hänelle.”Mistä me nyt puhumme? Kuolemastako?”, kysyi kriitikko.  Papin vastaus lohdutti, käynnisti Kivirinnan ajanlaskun uudelleen: ”Noh, onhan tässä välissä vielä paljon portaita…”

Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot. Parvs, 2023, 200 s