sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Hannu Väisänen: Leimikot


Anteron tarina päättyy komeasti

Hannu Väisäsen romaanisarjan kuudes, itsenäinen osa Leimikot punoo todesta ja fiktiosta kiehtovan kudelman kirjailijaksi kasvamisesta ja maailman tilasta.


Anna Lehtosen oivaltavasti suunnit-
telemassa kannessa värikkäät vuosi-
renkaat kiertyvät yhteen.Leimikkoa
 on harvennettu
Miten Hannu Pekka Antero Väisäsen teosten alter egosta Anterosta tuli kirjailija?
Se oli otavalaisten syytä. Kyllästyivät kesäjuhlien jatkoilla kuuntelemaan tarinoitani lapsuuteni kasarmista, oudoista äitipuolista ja muista kummallisista kokemuksistani, Väisänen tunnusti Leimikot-romaaninsa julkistamistilaisuudessa. 

Kirjasta paljastuu lisää yksityiskohtia: " – Tuollaisen hurmahengen ja kielillä puhumisen voi taltuttaa vain yksi asia. On kirjoitettava kirja", tuskastunut kustannustoimittaja yllytti Kalevalan kuvituksen luonutta taiteilijaa. Ja kehotti häntä kirjan kansien suunnittelun sijasta tahkomaan tekstiä niiden väliin.

Tuumasta toimeen. Suupaltin sanat solahtivat painomusteeksi paperille ja Vanikan palat (2004) näki päivänvalon. Tämä oli alkusoitto suositulle sarjalle taiteellisin vapauksin höystettyä kuusiosaista "omaelämäkertaa", jonka toinen osa Toiset kengät (2007) voitti Finlandia-palkinnon.

Leimikoissa ympyrä sulkeutuu, ja Antero-sarja tulee tietoiseksi itsestään, sillä jokaisesta sarjan kirjasta jokin asia vilahtaa myös Leimikoissa. – Näen koko sarjan nyt toisessa valossa. Jos joku kysyisi, mistä osasta sen lukeminen pitäisi aloittaa, vastaisin, että Leimikoista. Minulle se on ensimmäinen, Väisänen totesi.

Oulussa syntynyt, nykyään Ranskassa asu-
va Hannu Väisänen on palkittu niin kirjalli-
suuden kuin kuvataiteenkin saralla.
Kuva: Paula Kukkonen
Leimikot poikkeaa sarjan muista teoksista: minäkertoja on vaihtunut Anteroa tarkkailevaksi kertojaksi, aika ja paikkakin vaihtuvat sukkelaan. Silti kirja on taattua Hannu Väisästä. Hänessä yhdistyvät oivallisesti lennokas mielikuvitus, veitsenterävä huomiokyky ja notkea, ilmeikäs kieli. Sen voi todeta jo kirjan alkumetreillä:

Tuona marraskuun aamuna sumu ja härmä taistelivat Dordognejoen yllä. Ne kilpailivat siitä, kumpi onnistuisi pitelemään riuhtovaa aurinkoa kauemmin sylissään.”

Samalla kun aamusumu sulkee maiseman syleilyynsä, Anterolle paljastuu menneen yön kammottava terrori-isku Pariisissa. Vuonna 2015 marraskuussa yli 130 ihmistä menetti Isisin iskuissa henkensä ja yli 300 joutui sairaalaan.

500 kilometrin päässä ”avohakkuualueesta” entisessä pappilassa epätietoisena tuskissaan pörräävä Antero törmää vanhaan funkkislepotuoliinsa. Se nostaa mielen syövereistä muistoja omakohtaisesta traumaattisesta yöstä ja vie romaanin toiseen tapahtumapaikkaan ja -aikaan, Ranskan kansallispäivän iltaan vuonna 1996 Pariisissa.

 Kaksi nuorta länsiafrikkalaista miestä sieppasi tuolloin Anteron hänen kotiovellaan ja piti lakananriekaleilla sidottuna kyseiseen tuoliin 5-6 tuntia.

Sieppaus oli peruskokemus, josta olen kiitollinen, vaikka olikin dramaattinen. Elämäni myöhemmät kokemukset peilautuvat siihen. Tiesin, että minun on ennemmin tai myöhemmin kirjoitettava siitä. Se pyrki mukaan jo Elohopeaan (2016), mutta halusin käsitellä aihetta laajemmin.

Halu kertoa syntyi tuona yönä, minusta tuli silloin aktiivikirjoittaja.

Antero pitää yllä kommunikointia sieppaajiensa kanssa kertomalla heille tarinoita. Nämä kertomukset ovatkin teoksen keskeistä antia. Ne sukkuloivat pidäkkeettä värikkään afrikkalaisen torin melskeestä isän seuraan vihtametsän hiljaisuuteen:

Ihmeellinen sopu oli sujahtanut kesäillan sisään. Siellä oli myös kaikki iltavalon täplittämä kauneus ja varhaisen vihreän ujo hehku.” Väisänen on mestari loihtimaan ajan ja paikan tuntua ja tunnelmaa muutamin vedoin.


Piinapenkkiin kahlehditun Anteron mielessä poliittisesti epäkorrektit luonnehdinnat sieppaajista törmäilevät ajatuksiin siirtomaavallan ja ilmastonmuuton seurauksista. Metsien kadotessa aavikoituminen ajaa yhä suuremmat pakolaisvirrat etsimään elämisen mahdollisuuksia Euroopasta. Leimikoilla on vakava sanoma.

Paha, joka vielä äsken makasi kyljellään varjossa, täyteen valoon jouduttuaan nousee ja tulee, istuu puun paikalle ja juurtuu siihen.”

Anteron tarina kiertyy vaikuttavasi umpeen, lepotuoliaan paikkaillessaan hänen ajatuksensa samoilevat pygmien laulun säestämänä heidän leimaamattomissa sademetsissään.

Hannu Väisänen sen sijaan jatkaa, näppäimistö vaihtuu siveltimeen ja kevääksi on suunnitteilla kaksi näyttelyä Helsinkiin. Taiteilija on kieriskellyt keltaisessa maalissa, ”fantastinen kokemus”, siitä näyttelyn nimi All about yellow.

Sitten on taas kirjan vuoro, tällä kertaa kenties puhdasta fiktiota. Hyvää kannattaa odottaa.

Hannu Väisänen: Leimikot. Otava. 2018. 288 s.