sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Satu Taskinen: Luomistyö

Petoksen jälkeen …?

Miten kursia kokoon elämänsä sirpaleet, kun yksi tekstiviesti romutti entisen ihmis- ja maailmankuvan? Satu Taskinen kuvaa identiteetin jälleenrakennustyötä romaanin perinteistä muotoa uhmaavassa teoksessaan Luomistyö.

Vähäisellä kun on paras tilaisuus tulla miksi tahansa, niin kauan kuin siitä vielä puuttuu paljon.


Satu Taskinen on luonut koruttoman näyttämön minäkertojansa, viisikymppisen Veeran, mielenmyllerrykselle romaanissaan Luomistyö (Teos). Veera on laskeutunut rappusia alas talonsa kellariin noutamaan naposteltavaa yläkerrassa hälisevälle seurueelle, miehelleen Peterille ja heidän ystäväpariskunnalleen.

Itse asiassa kyse on Veeran paosta pois tilanteesta, joka kuin salama kirkkaalta taivaalta kyseenalaisti hänen entisen elämänsä. 

Kaiken lisäksi hän jää kellarinsa vangiksi, koska renkutti kellarin sulkeutuneen oven kahvaa niin voimakkaasti, että se irtosi ja jäi hänen käteensä. Yläkerrassa hänen katoamistaan ei tunnuta huomaavan.

Kellarissa eksistentiaaliset, olemassaolon perimmäisiä juuria hapuilevat kysymykset alkavat poukkoilla Veeran mielessä. Minä itse asiassa uskon, että vaikka kysymykset kiusaavat minua, jankkaavat minussa, niiden on tarkoitus auttaa, inttää niin kauan, että asia ratkeaa.

Veera pohtii myös sanojen mahdollisuutta ilmaista ajatuksia ja tunteita niin itselleen kuin toisille. Nöyryytys, arvokkuus, kauhu, pako ja oma ihmisarvo ovat sanoja, jotka kaipaavat selvennystä uudessa, odottamattomassa tilanteessa. Sanat voivat myös kuolla, sanonta ”minä rakastan” pyyhkiytyä pois. Sanojen mukana ilmaantuu myös asioita, muistoja.

Taskisen omaperäinen kirjoitustyyli tuo ihmisen sisäisen näyttämön kirjan sivuille ja sieltä lukijan pohdittavaksi. Luomistyö ei noudata perinteisen romaanin muotoa, sillä ihmisen sisin ei siihen taivu. Mielellä on ihan oma logiikkansa, jota emme ymmärrä. Taskinen onnistuu kirjallaan kuitenkin raottamaan tajuntaa verhoavaa esirippua.

Petettykään rakkaus ei helpolla luovuta. Se ehdottaa Veeralle sanoja kuten: kuitenkin, mahdollisesti, sopeutua. Ja tarjoaa jonon jatkoksi määritelmän: Ihmisen rakkaus ei ole puhdasta, vaan vajavaista. Se on silti ihan hyvää rakkautta.

Kaisu Koiviston pigmenttivedos sarjasta Passages

Se, mitä yläkerrassa tapahtui ennen kuin Veera joutui suljetuksi kellariin, paljastuu vähitellen. Ystäväpariskuntien oli tarkoitus vain vähän tanssia, harjoitella argentiinalaisen tangon askelia ja viettää mukavaa iltaa. Peterille saapunut tekstiviesti, jonka hän ymmärtämättömyyttään luki ääneen muille, paljasti raadollisen totuuden.

Yläkerrassa iltapäivää viettävät ihmiset muuttuivat samalla kysymyksiksi. Oliko kaikki ollut alusta saakka petosta? Olivatko pitkä yhteiselämä Peterin kanssa, rakkaus ja ystävät olleet pelkkiä harhakuvitelmia?

Mies, jonka kanssa olin jakanut elämäni… mihin hän oli mennyt? Oliko Peter muuttunut toiseksi, vai itsekseen? Veera havahtuu omaan erillisyyteensä ja tuntee itsensä poissuljetuksi – monessakin mielessä.

Odottaessaan kyynelten tuloa, purkausta, Veera pakenee piinaavia kysymyksiä muistoihinsa, elää monessa paikassa yhtä aikaa. Hän ottaa seurakseen jo lapsena kehittämänsä mielikuvitushahmon, unelmaminänsä Filosofessan, jonka kaltainen hän haluaisi olla.

Wienissä asuvan SatuTaskisen Täydellinen paisti voitti
Helsingin Sanomien kirjallisuuspakinnon vuonna 2011.
Kuva: Liisa Takala

Veeran ja Filosofessan lisäksi tarinaan on ilmaantumassa kolmaskin hahmo, jonka nimi alkaa L:llä. Olisiko niin, että tämä uusi mielikuvitushahmo olisi saanut alkunsa L:n muotoisesta käteen jääneestä ovenkahvasta? Lee paljastuu uteliaaksi ja herkäksi, itsevarmaksi ja päättäväiseksi, häneltä kuitenkin uupuu selkeä suunta ja kärsivällisyyttä.

Selvää on, että lopulta kellarin ovi avataan. Veera astuu talon keväiseen puutarhaan, ja käy makuulle rehevään ruohikkoon. Siinä maatuessaan hänen menneisyytensä liukenee nykyisyyteen, ja entisen Veeran tarina haihtuu samoin kuin Filosofessan. Olisiko Leellä avaimet tulevaan?

Joskus on osattava luovuttaa ja uusi on rakennettava siitä, mitä on saatavilla. Uusi Veera syntyy vaivalloisen luomistyön tuloksena – tosin vielä hauraana ja etäisenä – kuin maasta nousevat krookukset, joiden viereen hän on asettunut makaamaan.

Satu Taskisen trauman jälkeisen sisäisen elämän myllerryksen kuvaus kiehtoo monimielisyydessään. Mitään tämän kaltaista en pitkään aikaan ole lukenut. Kun suljen hänen kirjansa, tarina ei lopu, sillä luomistyö jatkuu.

Satu Taskinen: Luomistyö. Teos, 2023. 193 s.

Kaisu Koivisto: Passages Galeria Halmetojalla 23.4. saakka.