keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Parodian tuolla puolen

Harry Salmenniemi -niminen romaanihenkilö etsii paikkaansa maailmassa. Hänen havainnoistaan, mielensä ailahteluista ja muistoistaan syntyy luonnos itseään alati kyseenalaistavasta ihmisestä ja kirjailijasta, jolle kirjoittaminen on välttämättömyys. Omaperäinen Varjotajunta pureutuu tinkimättä mieleen ja kieleen.

Taas ajattelen tajuntaa, varjoa.


Varjotajunnan
(Siltala) kertoja, kirjailija – väliin minä, väliin hän – haahuilee Mall of Triplassa, sillä juna kotiin Jyväskylään lähtee vasta puolentoista tunnin kuluttua. Hänellä on aikaa uppoutua tarkkailemaan ympäristöään, sen merkityksettömiä pieniä yksityiskohtia.

Syödessään kimchiä, joka ei maistu miltään: Hän ajatteli: Maistan entistä tarkemmin sen, ettei annoksessa ole mitään. Ruoan sisällä on tyhjää. Partikkelien välissä kaikki ammottaa tyhjänä ja epämääräisenä

Ulkoisen tyhjyyden ja tapahtumattomuuden korvaa hänen mielensä kuohunta. Kirjailija kokee olevansa liian analyyttinen, ajattelevansa liikaa.

Kaiken lisäksi hän tunnustaa ajattelevansa aivan vääränlaisia ajatuksia. Järkevillä tuumailuilla voisi ansaita rahaa. Minun ajatuksillani saattaa korkeintaan vähän taiteilla

Autofiktiolla leikittelevän teoksen Harry Salmenniemellä tuntuu olevan joitain yhteisiä faktoja todellisen, runoilijana ja novellistina kunnostautuneen Harry Salmenniemen kanssa.

Varjotajunnassa, hänen ensimmäisessä romaanissaan, kertojan lyhyet, lakoniset argumentit sumentavat ja kumoavat toisensa: Intuitio ja usko ovat kuvottavia sanoja. Niiden varassa täytyy jatkaa. Hänen suhteensa kirjoittamiseen sisältää myös ristiriidan:

Hänen työnsä oli niin kevyttä ja kiinnostavaa, että hän tunsi säännöllisesti musertuvansa sen alle. Tämänkaltaiset ajatuskiepit imevät lukijan mukaan alkuun oudohkolta tuntuneeseen tekstiin.

Harry Salmenniemi on aiemmin julkaissut
seitsemä runoteosta ja neljä novellikoko-
elmaa. Kuva: Mikko Vähäniitty
Kirjailija on palaamassa työmatkalta, jossa sekä Hesarin että Ylen toimittaja ovat haastatelleet häntä. Ilman, että hänelle maksettiin palkkiota. Kirjailija joutuu siis itse kustantamaan sen, että tekee työtään. Raha saa kirjailijan muutoinkin epätoivoiseksi, sitä ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi.

Tämän lisäksi haastattelut pelottavat ja aiheuttavat kirjailijassa ahdistusta. Hän pelkää, ettei hänellä ole mitään järjellistä sanottavaa tai vielä pahempaa, että hän saa suustaan ulos vain häpeällisiä möläytyksiä. Lopulta haastattelut ajautuvat turhauttavaan höpinään esimerkiksi toksisesta maskuliinisuudesta.

Haastattelijan huomautus, että hän hyppää kirjaa lukiessaan tylsältä tuntuvien kohtien yli hämmentää kirjailijaa. Niin kyllä minuakin. Tähän yhdyn täydestä sydämestäni: Ei kirjoissa voi hypätä kohtia yli. Lukeminen on katumusharjoitusta. Se on eräs ratkaisu olemassaoloon.

Jos kertoja ei anna armoa itselleen (hän elätti itsensä kaupallistamalla harhojaan), hän ei sitä suo muillekaan: Kirjailijat ja kirjallisen kentän toimijat ovat lannistavia, ja he saavat minut vedettyä kanssaan täsmälleen yhtä synkkään epätoivoon. Silti modernistien selän takaa vihdoin nouseva kokeellinen kirjallisuus piristää. Jälleen teesi ja sen antiteesi sparraavat toisiaan.

Nykymenon terävä ajankuva ei meitä imartele. Minä joudun olemaan ihmisten puolesta jatkuvasti pahoillani, kirjailija tunnustaa.  Hän ei omista älykännykkää, eikä esiinny edes salanimellä Facebookissa eikä Twitterissä, joten hän ei oikeastaan ole olemassa.

Epätoivo ja ahdistus vaanivat alati kertojan tajunnan varjona. Istuessaan Mall of Triplan huojuvan sienirakennelman kahviossa edes japanilaisen modernistin Ozamu Dazain teoksen Ei enää ihminen lukeminen ei lohduta kuten yleensä. Tunnelma sienen kahvilassa tuo mieleen Christer Kihlmanin romaanin Tuuliajolla tappion maisemissa. Tosin sen epätoivo oli melankolisempaa.

Varjotajunnan kolikko kierähtää jälleen toiselle kyljelleen, sillä paljastuu, että vaimon rakkaus ja ”pehmeäreisisen” taaperon jokeltelu ja puuhailut tuovat onnea. Perhe ja vastuu sen hyvinvoinnista ovat karkottaneet aiemmin tajunnan reunoilla väijyneet itsemurha-ajatukset mielen periferiaan. Kun tarina näin kiertyy kohti loppuaan, se pehmenee ja yltää parodian tuolle puolen.

Tavallisesti ajatuksia herättävä kirja upottaa minut oman mieleni syövereihin. Varjotajuntaa lukiessani kävi päinvastoin. Solahdin päähenkilön nahkoihin ja liu’uin kuin huomaamatta hänen tajuntaansa, jonka varjoa Salmenniemi taitavasti kirjassaan tavoittelee.

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala, 2023. 246 s.