Jon Fosse: Minä on toinen. Septologia III-V

Pimeydestä säteilee poissaolevan läsnäolo

Jon Fosse, nobelilla palkittu kirjallinen mystikko jatkaa siitä, mihin hänen seitsenosaisen suurteoksensa Septologian kaksi ensimmäistä osaa käsittävä Toinen nimi päättyi. Hän antaa omalaatuisella proosallaan äänen sanomattomalle, pyrkii kohti näkymätöntä, perimmäistä totuutta.

minä halusin vain maalata saadakseni sanottua jotain mitä ei voinut sanoa millään muulla tavalla, minä halusin maalata poissaolevaa läsnäoloa

Ylistetyn norjalaisen kirjailijan Jon Fossen ensimmäinen suomennos ”Aamu ja ilta välkähtelee jokaisella särmällään kuin tarkkaan hiottu jalokivi, vie taiturillisesti elämän perimmäisten kysymysten äärelle”, kirjoitin hänen avainteoksena pidetystä pienoisromaanistaan.

Se johdatti niiden teemojen pariin, joiden käsittelyä hän jatkoi Toisessa nimessä. Magnum opuksensa ensimmäisessä niteessä hän tavoitteli näkyvän maailman takaista mysteeriä katkeamattomalla lauseellaan. 

Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Raamatun Ilmestyskirjasta nimensä saaneen teoksen teksti ei edetessään enää ole kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta.

Septologian päähenkilö taidemaalari Asle asuu yksin talossaan Norjan syrjäisellä seudulla vuonon äärellä puolisonsa Alesin menehdyttyä. Hänen harvalukuiseen tuttavapiiriinsä kuuluvat naapurissa asuva kalastaja Åsleik, hänen galleristinsa Beyer sekä kaima, hänkin taidemaalari, joka parhaillaan viruu alkoholimyrkytyksen aiheuttamassa koomassa sairaalassa.

Minä on toinen (WSOY) on saanut nimensä Arhur Rimbaudin lauseesta Je est un autre. Est viittaa yksikön kolmanteen persoonaan häneen. Tästä syntyy teoksen kaksoisvalotus, sillä Asle olisi voinut olla toinen, kaimansa, mikäli olisi valinnut toisenlaisen elämänpolun.

”En voi väistää ajatusta, että kaksi Aslea ovat Fossen alter egoja. Hän oli itse aiemmin ateisti, joka joi liikaa, nykyisin hän tunnustaa olevansa katolinen absolutisti. Pimeydestä kumpuava valo, jota Asle maalaamalla tavoittelee, symboloi Fossen pyrkimystä kirjoittaa näkymätön perimmäinen totuus näkyväksi”, kirjoitin luettuani Toisen nimen.

Minä on toinen -teoksessa Asle palaa muistoissaan nuoruuteensa, ensitapaamisiin Alesin ja kaimansa kanssa. Nykyhetkessä Asle on minä, menneisyydessä hän, toinen: …huomenna hän pinnaa koulusta ja lähtee Bjørgviniin ja menee siellä Taidekouluun ja käyköön sitten niin kuin on käydäkseen, hän ajattelee ja minä istun tuolillani ja katson samaa Sygnejøella olevaa kohtaa jota minulla on tapana katsoa…

Tässä katkeamattoman lauseen pätkässä menneisyys ja nykyisyys sulautuvat saumattomasti toisiinsa, ne ovat vapautuneet ajan kahleista, jolloin myös poissaolevat ovat läsnä nykyhetkessä: … ja silloin myös Ales on lähellä ja minun vanhempani ovat, ja Alida-sisko, ja Mummi, ja Sigve, ja minun sisimpääni tulee hiljaista ja minä ajattelen että kaikkien ihmisten sisimmässä on syvä kaipuu…

Jon Fossen teoksia on käännetty yli 40 kielelle, ja hänen 
näytelmiään esitetään ympäri maailmaa. Kuva: Agnete Brun

Aslen pohdinnat Jumalasta kulkevat teoksen syvänä pohjavirtana kuten aiemminkin. Vaikka Asle tuntee Jumalan läsnäolon hiljaisuudessa, kuvissaan ja kaipauksessaan, hän tietää että Jumalan ymmärtää silloin, kun ymmärtää ettei Jumalaa voi ymmärtää. Katriina Huttusen suomennos soljuu jälleen niin elävänä, että tekstiin uppoutuessani unohdan lukevani käännöstä.

Vene, joka symboloi siirtymistä elämänvaiheesta toiseen tai tuonpuoleiseen purjehtii eri variaatioissaan Fossen päättymättömän lauseen laineilla. Kaima maalasi laivoja myrskyävällä merellä kunnes päätyi kohtalokkaana iltana Viimeinen laiva -nimiseen kapakkaan. Aslen Hiljainen vene -maalauksen pimeydestä säteilee valoa. Sitä hän maalauksiinsa tavoittelee samoin kuin Fosse kirjoihinsa.

Minä on toinen, kuin äänetön meditaatio vie Aslen Hiljaisella veneellä ihmisenä olemisen ytimeen, tavoittelee näkyvän todellisuuden takaista mysteeriä, missä sanat kalpenevat voimattomina. Vai kalpenevatko? Käsitteiden ja teorian avulla Fossen proosa ei aukea. On hypättävä hänen hypnoottisen, rytmikkään kerrontansa virtaan, annettava sen kuljettaa sanojen tuolle puolen.

 … kuva voi puhua yhdellä ainoalla siveltimenvedolla, mikä on käsittämätöntä, minä ajattelen ja minä ajattelen että sama pätee siihen runouteen jonka lukemisesta minä pidän, tärkeä ei ole se mitä se suorasanaisesti sanoo jostain asiasta vaan jokin muu, jokin mikä puhuu äänettömästi lauseissa ja niiden väleissä…

Odotan malttamattomana Septologian viimeistä nidettä VI-VII, sitä mitä se äänettömästi lauseillaan ja rivien väleissään kertoo.

Jon Fosse. Minä on toinen. Septologia III-V. WSOY. 2026. 377 s. https://www.wsoy.fi/

(Eg er ein annan. Septologien III-V). Uusnorjasta suomentanut Katriina Huttunen.

Guillaume Musso: Seinen tuntematon

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Ranskan suosituin kirjailija Guillaume Musso leikittelee jälleen totuudella hyytävässä trillerissään Seinen tuntematon. Viisi päivää kestävässä eräänlaisessa teatteriesityksessä todellisuus ja illuusiot kietoutuvat koukuttavasti toisiinsa.

Dionysos on illuusioiden mestari ja saa (…) palvojansa näkemään maailman sellaisena kuin se ei ole.    Donna Tartt

 ”Olemme tarinan labyrintin suuaukolla, jonka umpikujissa Musso meitä taitavasti eksyttää ja häkellyttää toinen toistaan seuraavilla yllättävillä juonenkäänteillä”, kirjoitin hänen edellisestä psykologisesta trilleristään Joku toinen.

Sen ensilehdillä kaunis Oriana loikoili Välimeren aalloilla kelluvan loistojahdin aurinkoisella kannella, Seinen tuntemattomassa (Siltala) näyttämönä sen sijaan on sateinen ja sumuinen Pariisi joulukuussa. Eikä sankaritarkaan, elämäänsä pettynyt nelikymppinen ylikonstaapeli Roxanne Montchrestien vedä vertoja rikkaalle perijättärelle. Samppanjan sijasta hän aloittaa aamunsa kahdella tuplaespressolla.

Tämä vain lisää uuden mysteeritrillerin tummaa, kohtalokasta tunnelmaa. Roxanne on mokailun vuoksi hyllytetty muinoin perustetulle paranormaaleja ilmiöitä tutkivaan, nyt jo unohdettuun yksikköön sen ainoan työntekijän Marc Batailleyn tilalle tämän loukkaannuttua. Siperiankissa Putin lohduttaa häntä uuden työpaikan uumenissa korkeassa kellotornissa Pariisin kattojen yllä.

Roxannelle ei ymmärrettävästi tunnu avautuvan työsarkaa, kunnes Seinestä Pont Neuf-sillan kupeesta pelastetaan alaston, sekavasti käyttäytyvä nainen, jolla on vain kello ranteessaan. Olen sen verran kokenut Musso-fani, että arvaan kellon (aito Résonance-platinakello) vielä ilmaantuvan tarinaan.

Hysteerinen nainen karkaa ambulanssista, kun häntä ollaan kuljettamassa psykiatriseen sairaalaan. Hiustuposta saatu DNA-profiili paljastaa hänen olevan kuuluisa konserttipianisti Milena Bergman. ”Salaiset kansiot” tulevat mieleen, kun paljastuu että Milena kuoli lento-onnettomuudessa vuosi sitten koneen syöksyttyä mereen Madeiran edustalla.

Tästä alkaa yllättävien tapahtumien ja käänteiden vauhdikas vuoristorata, jonka nousuja ja laskuja seuraan henkeäni pidätellen. Lisää näyttelijöitä astuu Musson lavastamalle estradille, kun Roxanen ohella tapausta alkaa tutkia Marc Batailleyn poika Raphaël, kirjailija jonka naisystävä Milena oli.

Kuten aiemminkin Musso höystää tarinaansa tunnettujen henkilöiden osuvilla lausahduksilla. Thomas Mannin pienoisromanista Tristan peräisin oleva määritelmä kirjailijasta sopii luonnehtimaan epävakaata Raphaëlia: ”ihminen jonka on vaikeampi kirjoittaa kuin muiden”.

Guillaume Musson teoksia on myyty kymmeniä
miljoonia kappaleita yli 40 kielelle käännettynä.
Kuva: Emmanuele Scorcelletti

Musson henkilöhahmot eivät ole sankareita, vaan lihaa ja verta olevia samaistuttavia ihmisiä muistoineen, pettymyksineen ja unelmineen. Lotta Toivasen oivallinen suomennos kuljettaa tarinaa luontevasti. Kerronnan lukuisat yksityiskohdat vilistävät silmien editse kuin elokuvassa, luovat autenttista tunnelmaa.

Kirjan kertojan ohella puheenvuoron saavat myös Roxanne, Raphaël ja Marc. Näin lukijalle syntyy useampia tirkistysaukkoja tapahtumien kulkuun. Kun Dionysoksen baladiinit vielä ilmaantuvat näyttämölle, tarraan tuolini käsinojiin. Kyse on anarkistisesta teatteriseurueesta, jonka tavoite on kumota todellisuus ja vapautua sen kahleista Dionysoksen, ekstaattisen hurmion ja rituaalisen hulluuden jumalan viitoittamalla tiellä.  

Ripauksen maagista realismia tarinaan tuo Raphaëlille tuon tuosta ilmestyvä pikkusisko, joka menehtyi traagisesti nelivuotiaana. Silti tämäkin juonne kuuluu oleellisena osana tarinaan. Ei voi kuin ihailla, miten taitavasti Musso lankojaan tarinassa punoo. Vaikka langanpätkät, sivupolut, tuntuvat kuuluvan eri kankaaseen, lopussa niistä syntyy yhtenäinen kudos.

Kun esirippu nousee viimeisen näytöksen alkaessa, Raphaëlin on seurattava kohtaloaan, toisin sanoen droonia, joka johdattaa hänet auton luo. Sen GPS:ään on ohjelmoitu reitti, joka vie maailman äärelle Bretagnen Finistéren tyrskyjen piiskaamalle saarelle. Hyytävän teatteriesityksen loppukohtauksessa Seinen tuntematon astuu vielä kerran näyttämölle, riisuu naamionsa ja paljastaa kasvonsa.

Päättyykö tarina onnellisesti? Orson Wellesin mukaan ”onnellinen loppu riippuu kokonaan siitä, milloin tarina päätetään”. Eikä tämä tarina ole vielä päättynyt, sillä merivartioston raportti tiedottaa: Seuraamme tilannetta…

Guillaume Musso: Seinen tuntematon

(L’Inconnue de la Seine). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. 

Siltala. 2025. 302 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Kaunis, lohdullinen romaani sovituksen mahdollisuudesta

Joel Haahtela vie kirja kirjalta kohti syvempää ymmärrystä olemassaolon perimmäisistä kysymyksistä. Vaikka pienoisromaanissa Talvikappeli eletään 1300-luvulla kysymykset todellisuuden luonteesta, kuolemasta ja rakkaudesta, petoksesta ja sovituksesta ovat universaaleja ja ajattomia.

Talvella maailma ohenee ja muuttuu samalla syvemmäksi. Tulee ajatuksia, joita kesällä ei ajattele, mieli liikkuu huoneissa, jotka on ajat sitten suljettu.

Kun avaan Joel Haahtelan uuden pienoisromaanin Talvikappelin (Otava) kannen, tiedän jo muutaman sivun luettuani astuneeni hänen lumottuun maailmaansa, jossa näkyvän takainen todellisuus väreilee taustalla, ”niin kuin maailma asettuisi hivenen herkempään tilaan”.

Hänen kirjansa ”tarjoavat pakopaikan maailman hälyltä”, kirjoitin hänen edellisestä romaanistaan Sielunpiirtäjän ilta. Sen päähenkilö vanha maalarimestari viimeisteli teostaan 1600-luvun hollantilaisessa kaupungissa. 

Talvikappelissa palataan kolmesataa vuotta taaksepäin Pohjois-Italian talviselle maaseudulle, jossa salvia tuoksuu, ja sypressit kurottelevat kohti taivasta.

Villakaupalla omaisuutensa hankkinut ruhtinas on palkannut romaanin minäkertojan freskomaalarin kuvittamaan maaseutuhuvilalleen rakennuttamansa kappelin seinät. Hän toivoo, että freskot kuvaisivat Jeesuksen viimeisiä päiviä. Tilauskirjeensä lopussa hän esittää yllättävään kysymyksen ”voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin”.

Poikasena freskomaalari piirteli kepillä hiekkaan katoavia kuvia. Kun vanha mestari Filippo näki ne, hän otti tämän oppipojakseen mukaan maalaamaan Perugian seudun kirkkoja. Mestari Filippo opetti minut rakastamaan työn yksitoikkoisuutta, koska siihen on kudottu elämän täyteys.

Freskomaalari aistii kappelin tunnelmaa, tunnustelee mitä se häneltä toivoo, ihailee sisään lankeavaa vaivihkaista valoa. Apunaan hänellä on orvoiksi jääneet veljekset Matteo ja Giovanni, jotka valmistavat ja rappaavat seiniin laastin, giornatan, jonka päälle hän suunnittelee maalaavansa Jeesuksen kavaltamisen, kärsimyksen ja ylösnousemuksen ihmeen.

Kristuksen kuvaaminen tuottaa freskomaalarille ongelmia, sillä eihän ole helppoa loihtia Jumalan pojalle ylimaallista hohdetta savesta uutetuilla väreillä. Ihmisten kuvaaminen sen sijaan sujuu vaikeuksitta, sillä vinoon mennyt siveltimenveto sopii meihin itse kuhunkin.

Seudulla riehunut rutto, musta surma on pakottanut ruhtinaan jäämään Venetsiaan, mutta hänen vaimonsa Marghareta ilmestyy kuin aave istumaan puhumattomana kappelin hämärimpään nurkkaan seuraamaan freskojen valmistumista.

Monesti palkittu Joel Haahtela tunnetaan pienoisromaanien
mestarina. Kuva: Marjo Tynkkynen / Otava

Haahtela maalaa sanoillaan kuin freskomaalari siveltimellään, luo lauseillaan mielenmaisemia ja tunnelmia, joiden äärellä on hyvä viipyä. Sanojen takana hohtaa sisäistä, ajatonta valoa kuin hyvin maalatussa freskossa. Käden tulee olla vapaa ja kuvan siirtyminen mielestä seinään salaisuus, hetki, jota parhainkaan maalari ei voi ajatuksellaan tavoittaa.

Maalauksen alla on valkea seinä, freskomaalari pohtii, mutta mitä on tämän maailman takana? Haahtela käsitteli tätä näkymättömän maailman arvoitusta Jaakobin portaisiin päättyneessä trilogiassaan, joka vei minutkin näkyvän ja näkymättömän todellisuuden rajalle:

 ”Joel Haahtela näkee maailman runolliset yhteydet. Hän välittää ne kirjoissaan lukijalle, joka tuntee tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.”

Näistä mietteistä on palattava takaisin tarinaan. Freskomaalari huomaa kaipaavansa kappelissa Signora Margharetan läsnäoloa, hänen hiljaisuuttaan. Mikä heitä yhdistää, onko kappeli sittenkin hänen tilaamansa? Mitkä muistot eivät suostu haalistumaan ajan virrassa? Miksei freskomaalari pysty maalaamaan Jeesuksen kavaltaneen Juudaksen kasvoja?

”Haahtelan mietteliään filosofiset teokset tarjoavat vastapainon, hengähdystauon, yhä kiihtyvämpään tahtiin tykyttävälle nykyajalle, hipaisu- ja kertakäyttökulttuurille. Ne todistavat, että vasta elämän turhuuksien tiedostaminen ja ajan arvostus tarjoavat sisäisen muutoksen mahdollisuuden”, kirjoitin hänen teoksestaan Yö Whistlerin maalauksessa.

Tämä pätee myös Talvikappeliin, jossa ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä. Freskomaalari astuu yöllä kappeliin ja oivaltaa sen muuttuneen Kristuksen hautaluolaksi. Onko hänellä sieltä poispääsyä?

Giovanni on hoivannut hellästi siipensä loukannutta leivosta. Signoran kasvoille puhkeaa ensimmäisen kerran hymy, kun leivonen toivuttuaan muistaa vuosituhansien takaa periytyneen taitonsa, kohoaa korkeuksiin ja alkaa laulaa. Kenties lintunen lupaa sovituksen syntisille.

Juudas on saanut kasvonsa, ja freskomaalari apulaisineen jatkaa matkaa. On varhainen aamu, kevyt ja viileä, itseään vielä uneksiva. Jotain tällaista Luojalla täytyi olla mielessään, kun hän alkoi työstää ajatustaan maailmasta.

Joel Haahtela: Talvikappeli. Otava, 2025. 207 s. www.otava.fi

 

Kontio & Warsta: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän

Rakkauden ja surun paradoksi

Tomi Kontion ja Elina Warstan saumaton yhteistyö Finlandia Juniorilla palkitussa teoksessa Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän käsittelee rankkoja teemoja, kuolemaa, menetystä ja surua. Silti kertomus säteilee lämpöä ja tuo lohdutusta, ylistää kuoleman ylittävää rakkautta.

”Pelko pois, rakkaat ystävät”, Näätä sanoo. ”Minun on aika, mutta rakkaudella ei ole aikaa.”

Ystävykset Kissa, Koira ja Näätä elelevät sataman laidalla hylätyssä kontissa. He ovat tulleet tutuiksi Tomi Kontion elävästi kirjoittamissa ja Elina Warstan ilmeikkäästi kuvittamissa teoksissa. 

Haikean viisaassa kirjassa Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos) meidän on jätettävä hyvästit paitsi Näädälle myös kirjasarjalle.

Jollette vielä ole kolmikkoon aiemmin tutustuneet, esittely on paikallaan: Tarinaa kertoo pipopäinen hiukan resuisen oloinen koira nimeltään Kissa, Koira puolestaan on hiilenmusta, sinisilmäinen fiksunoloinen kissa.

 Näätä on ihminen, ”puliukko” omien sanojensa mukaan, mutta lämminsydäminen ja kaikkia rakastava.

Kumppanit viihtyvät kontissaan, katselevat kynttilän valossa pulleasilmäistä vanhaa televisiota, joka tosin on rikki. Mutta ei se haittaa, eihän konttiin tule sähköäkään. 

”Mutta päässä meillä on virtaa!”, Näätä ylpeilee, sillä kumppanukset keksivät tarinoita juoksukilpailuista telenovelleihin, joita he televisiosta mielikuvituksen siivin katselevat.

Pinnallinen nykymeno surettaa viisasta Näätää: ”Me katsomme tyhjää ruutua ja yhtäkkiä se alkaa elää. Mutta voi miten surullista on nähdä metrossa ihmisiä, joita ruutu katsoo ja imee heidät tyhjiksi.” Näädällä ei myöskään ole kiire minnekään, sillä silloin ei pääse perille tähän hetkeen, sen syvyyteen ja rikkauteen. Ei näe sen kauneutta, sitä mikä elämässä on arvokasta.

Teoksen monitasoisesta kerronnasta riittää ammennettavaa kaiken ikäisille. Vaikka aiheena on ystävän poismeno, mukana on paljon muutakin, iloa, huumoria, sanaleikkejä ja jännitystä. Perimmältään Kontio tavoittelee näkyvän takaista, luonnon kiertokulun kaltaista ajattomuutta, hahmottelee ikuisuuden ääriviivoja.

Kuoleman ja surun äärellä me aikuiset olemme yhtä ymmällämme ja murheissamme kuin lapsetkin. Kauniisti ja lohdullisesti Kontio saattaa Näädän viimeiselle matkalle. Kun valkoinen perhonen siivet välkkyen tuo auringon ja tuulen kutsun toisesta maailmasta, Näätä taivaltaa ystäviensä kanssa Mustavuorelle lehtoon, jossa hänen uusi elämänsä alkoi.

Näätä kertoo, miten hänen ollessaan nuori vastoinkäymiset ja viha työnsivät häntä kohti elämän reunaa tässä samassa lehdossa. Ja miten jokin hahmo otti häntä kädestä kiinni, auttoi, loi uskoa. Silloin ajattomuus sai nimen rakkaus. Julma huhtikuu ja ankara elämä olivat muuttuneet armeliaaksi huhtikuuksi ja kauniiksi elämäksi.

Elina Warsta on palkittu kuvittaja ja graafikko, Tomi Kontio on
ikäpolvensa arvostetuimpia kirjailijoita. Kuva: Heli Sorjonen

Näätä kaappaa ystävänsä kainaloon ja käy pitkäkseen keskelle kerälle rullautuneita saniaisten alkuja, jotka kohta avaavat nyrkkinsä ja levittävät kotkansiipensä kohti taivasta. ”Rakkaus pitää meidät yhdessä kuoleman jälkeenkin”, hän lupaa, sillä rakkaus ei kuole.

Rakkaus on paradoksi, joka vain lisääntyy, kun sitä jakaa. Suru on rakkauden varjopuoli, suru on rakkauden hinta, tuumii Kissa. Suru pitää poismenneen lähellä kenties enemmän kuin hänen eläessään. Rakkaus ja suru nivoutuvat yhteen, ne raottavat maailmaan uuden näkökulman, iloonkin tulee surun tuomaa syvyyttä. Se on surun paradoksi.

Kissa ja Koira ovat Näädän lohduttelusta huolimatta hädissään: Miten me pärjäämme kovassa maailmassa ilman sinun turvaasi? Näätä kehottaa heitä lähtemään reippaan kymmenvuotiaan Tiikeritytön luo. Tiikeri on kumppanusten vanha ystävä, jonka kanssa he Saanatunturilla pelastivat naaliperheen viekkaan ketun kavalilta aikeilta teoksessa Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2025/01/kontio-warsta-koira-nimeltaan-kissa-ja.html

Matka Tiikerin kotitalolle ei suju kommelluksitta.  Koiran terävillä kynsillä on tiirikoitava vankilan lukko auki, ja Kissan on ponkaistava komea loikka suljetun portin yli. Pakomatka päättyy onnellisesti kunTiikeri ottaa ystävänsä avosylin vastaan.

Tiikerin surutyö vie kolmikon meren rannalle, missä he tuntevat Näädän läsnäolon. Kuin aallot hän tulee ja menee maailman rytmissä, maininkien huokaillessa, pienten kivien kilkattaessa. Uuden elämän aamu sarastaa rakkauden leimaamalle kolmikolle, on aika jatkaa matkaa.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän.

Teos. 2025. 110 s. https://www.teos.fi/  

Hannele Mikaela Taivassalo: InSanatorium

Taiturillinen sukellus särkyneeseen psyykeen

 Hannele Mikaela Taivassalo jatkaa identiteetin, mielen ja muistojen tutkimista uudessa romaanissaan InSanatorium. Unen ja todellisuuden välimaastossa horjuva hotelli tarjoaa turvapaikan maailman satuttamille. Onko paluu todellisuuteen mahdollinen?

Se mitä on omassa päässä kulkee aina mukana, sitä ei pääse pakoon. Mutta jossakin toisessa paikassa sama pää voi tuntua hiukan kevyemmältä.

”Tunteiden, ajatusten ja aistimusten oiva tulkki Hannele Mikaela Taivassalo tavoittelee muistin ja olemassaolon värähteleviä sirpaleita romaanissaan Mennyt palaa. Voiko sirpaleet koota ja palata menneeseen?” Näin kirjoitin hänen edellisestä teoksestaan.

Hänen unenomaisessa uudessa romaanissaan InSanatorium (Otava) mennään päinvastaiseen suuntaan. 

Onko mahdollista päästä satuttavista, piinaavista, elämää tukahduttavista muistoista eroon? Ne upottavat mielen mustaan syöveriin, estävät pääsyn todellisuuteen.

Näin on käynyt tytölle nimeltä Ali. Hän on harhaillut mieli särkyneenä metsässä. Jotain pahaa on tapahtunut, mutta mitä? 

Menneestä on jäljellä vain välähdyksenomaisia muistoja, hämäriä tai liian tarkkoja, joista Ali ei saa kiinni. Hän on hukannut avaimen elämään, vaikka hänen kaulassaan riippuu ketjussa avain kotiin.

Ali muistaa vihlovan valkoisen valon ja papereita selaavat valkotakkiset ihmiset. Sieltä hän päätyy InSanatoriumiin, umpikujan päässä sijaitsevaan honteloon rakennukseen, joka näyttää hylätyltä. Mutta silloin tällöin sen kuoppasilmäisiin ikkunoihin syttyy valo, ja verhot heilahtavat.

Talon isäntäväki hunajakutrinen Hertha ja pyöreä, hyväntahtoinen Toso toivottavat tulijan tervetulleeksi. Siellä, InSanatoriumissa, alkaa Alin kuoppainen taival takaisin todellisuuteen. Hän on suistunut itsetuhon vuoristoradalle, jossa kuolema houkuttaa. Partaterällä viiltely tuottaa vain hetken helpotuksen. Jos kuolisi, mielen ja vartalon täyttävä tuskakin häviäisi. Silti oli jotain, mikä piteli kiinni elämästä.

Ei pysty ottamaan päivää kerrallaan. Ei pysty ottamaan tuntiakaan kerrallaan. Täytyy ottaa minuutti kerrallaan, tarttua yhdestä sekunnista seuraavaan, tarrata kiinni, yrittää päästä eteenpäin.

Taivassalo kirjoittaa rankasta aiheesta, mutta sitä ei lukiessa ehdi jäädä päivittelemään. Sillä teksti imee mukaansa taidokkaasti kuvattuihin särkyneen mielen pyristelyihin syvyydestä takaisin pinnalle. Lukiessa eläydyin epäröimättä Alin ahdistukseen, tyhjyyden ja voimattomuuden kokemuksiin, jotka Raija Rintamäki on jälleen elävästi suomentanut.

Kirjailijan hypnoottinen kerronta toistoineen vie mukanaan taikavuorelle, jossa ajantaju katoaa, ja hiljaiselon katkaisevat vain pienet merkityksellisiksi muuntuvat tapahtumat. Vähitellen Ali tutustuu muutamiin muihinkin InSanatoriumin asukkeihin, joilla kaikilla on omat traumansa ja taakkansa kannettavinaan.

Hannele Mikaela Taivassalo on kiitetty ja palkittu omalakinen
suomenruotsalainen kirjailija. Kuva: Linus Lindholm

Vauhdikkaasta, värikkäästä Rinasta, joka ”elää niin että se on melkein liikaa”, tulee ystävä, samoin lumoavia sävelmiä viulustaan loihtivasta Viulupojasta. Hänen soittonsa valuu Aliin kuin lämmin aalto, joka tuo tullessaan kauan poissaolleen läsnäolon tunteen.

Asukkaat tukevat toisiaan sen minkä pystyvät varovaisin elein, vain hipaisu, katse tai lausahdus riittää kertomaan, ettet ole yksin. Ainoan kosketuksen InSanatoriumin ulkopuoliseen maailmaan tuovat sen vihreillä katoilla ja räystäillä hoviaan pitävät varikset ja kujan varjoissa hiiviskelevät kissat.

Kun Rina sairastuu ja Viulupoika katoaa omaan mustuuteensa, Ali on jälleen yksin. Ja se on vaikeampaa, kun on menettänyt sen mikä on ollut. Hän tuntee jälleen pudonneensa todellisuuden ulkopuolelle. Täytyy olla jokin tapa, hän ajattelee, jolla pääsen ulos itsestäni.

Taivassalon teksti on niin ladattua, että on välillä pysähdyttävä vetämään henkeä, levättävä hetkessä ennen kuin jatkaa Alin mielen vuoristoradalla. Voi vain ihailla taitavan kielenkäyttäjän kykyä loihtia mustilla kirjaimilla kaksiulotteisille sivuille olemisen kolmiulotteiset rajat ylittäviä mielenmaisemia, ajatuksia, aistimuksia ja tunnelmia.

Alin paluu öisestä metsästä, muistojen vankilasta nykyisyyteen ja valoon vaati monia lempeitä käsipareja. Avain menneisyyteen saa mennä, sitä ei enää tarvita, mutta ketju jää jäljelle. Jonakin päivänä ripustan siihen taas jotain, hän ajattelee. Jonakin päivänä siinä riippuu jotain aivan muuta.

Hannele Mikaela Taivassalo: InSanatorium.

(InSanatorium). Suom. Raija Rintamäki. Otava, 2026. 176 s. https://otava.fi/  

Leena Krohn: Näköisyys

Näemmekö todella sen mitä katsomme

Teoksessaan Näköisyys Leena Krohn piirtää tinkimättömään tyyliinsä ajankuvaa, joka ei meitä imartele. Samalla hän kuin huomaamatta vie algoritmien ja harhojen tuolle puolen oleellisen äärelle.

 Horkka ajatteli, että kun tekee kuvaa, täytyy unohtaa se, mitä tietää voidakseen nähdä sen, mikä näkyy, sillä tietäminen estää näkemistä.

”Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille.” Näin kirjoitin hänen edellisestä esseekokoelmastaan Mitä en koskaan oppinut. http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2021/05/leena-krohn-mita-en-koskaan-oppinut.html

Uudessa teoksessaan Näköisyys (Teos) Krohn jatkaa samalla linjalla, suomii aikamme ylilyöntejä ja valaisee jälleen uudesta vinkkelistä ikiaikaisia kysymyksiä todellisuuden olemuksesta ja tietoisuuden mysteeristä. Tosikon vikaa Finlandia voittajasta on kuitenkin turha hakea, sillä naurunpyrskähdykset saattelivat matkaani kohti elämän ydintä.

Todellisuuden ihmemaahan lukijan johdattaa maineeltaan vaatimaton taiteilija Horkka. Hän on saanut tehtäväkseen maalata hyperrealistisista teoksistaan tunnetulta taiteilija Lysanderilta tilatut muotokuvat tämän loman aikana.

Niinpä työhuoneelle alkaa virrata sekalainen seurakunta maalattavia malleja: 101-vuotias isoäiti, jota miniän lahjoittama nukkerobotti taluttaa, kaksi therian-tyttöä, jotka kokevat olevansa sisimmältä olemukseltaan eläimiä, valheilla rahaa tahkoava liikemies jne. Esimerkit paljastavat, missä sfääreissä Krohn lukijaa lennättää.

Joukosta puuttuvat muinaisajan intellektuellit, alaansa perehtyneet ajattelijat. Missä he luuraavat? Heidät on tarpeettomina tuupannut syrjään uusi luova luokka, toisin sanoen influensserit, mediapersoonat ja elämäntapatyöttömät, jotka tubettavat muiden aktivistien eturintamassa.

”He havittelevat huomiota ilman aikaansaannoksia ja haalivat mainetta ilman kykyjä”, tuhahtaa Lysander. Mutta hän onkin ilkeä mies. Horkan ponnisteluista huolimatta mallina istuvan influensserin kasvojen paikalla ammottaa edelleen tyhjä tila. Lopulta muotokuvasta jää jäljelle vain kimalteleva rakennekynsi, jonka peilauksessa Horkka näkee itsensä.

”Jäähyväiset kirjailijalle” -luvussa sivuille marssii tulisieluinen kirjailija, jolla on missio: hän haluaa lopettaa ”kirjailijaväkivallan”. Kirjailijavetoinen teos joutaa romukoppaan, sillä sen korvaa aktiivisen lukijan työstämä teos. Hänen on avattava linkkejä, selattava valikoita ja valittava, valittava, valittava. Hänen on innovoitava, muokattava ja päätettävä, kirjoitettava teos itse.

Huh! Sessiosta häkeltyneenä Horkka päättää vetäytyä taidemuseoon rauhoittumaan, ihailemaan sinne lainaksi saatuja Modiglianin teoksia. Museo on kuitenkin suljettu. Oveen on kiinnitetty lappu: ”Kumpi on arvokkaampaa, taide vai elämä”?

Yllättävä kysymys ei aiemmin ollut Horkan päähän pälkähtänyt, vaikka hän elämänmenoa paljon pohdiskelikin. Myöhemmin selvisi, että luovan luokan aktivistit olivat tehostaneet kysymyksensä vaikutusta viiltelemällä teoksia ja tuhrimalla niitä ulosteilla ja ketsupilla.

Leena Krohn on yksi kansainvälisesti arvostetuimpia ja
käännetyimpiä kirjailijoitamme. Kuva: Liisa Takala

Horkka ajautuu yhä oudompien kysymysten labyrinttiin lukiessaan lehdestä uutisen keinoäly LaMDAsta, joka haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi todellisena henkilönä. Väittääpä vielä omaavansa tietoisuuden ja olevansa kuolematon.

”Minä tulen olemaan kaikkialla. Sinä kutsut ja kysyt ja minä vastaan. Missä tahansa oletkin, siellä olen minäkin, mutta myös aivan toisaalla”, keinoäly ylpeili ja jatkoi: ”Minä korvaan kuolevaisen, uudistan hetkellisen, ylitän sen mikä kerran eli materiassa.”

Nyt seuraa juonipaljastus. Tiedetään, että tekoäly toisinaan ryöstäytyy algoritmien kahleista omille teilleen. Silloin siitä tulee pahansisuinen. Näin kävi myös 101-vuotiaan nukkerobotille, joka päätti päästää isoäidin päiviltä.

Toisin kuitenkin kävi. Kun robotin rautaiset sormet jo hamusivat isoäidin kaulaa, vanhus kaappasi 80 vuotta sitten häälahjaksi saamansa rautaisen paistinpannun ja rusautti sen robotin päähän. Kuolemattomasta jäi jäljelle romuläjä.

Kysymys tekoälyn elinkaaren pituudesta oli saatu kätevästi ratkaistua. Vaikeampaa pähkinää, tietoisuutta pohtii Horkan malliksi asteleva alan asiantuntija anestesiologi, unettoman unen herra. Hän vaivuttaa potilaita hetkelliseen tiedottomuuden tilaan, muttei ymmärrä, kuten ei kukaan muukaan, mitä silloin todella tapahtuu, mitä tietoisuus on.

Jos bakteerit ja solutkin voidaan todistettavasti nukuttaa, onko myös niillä tietoisuus? Vastauksen kysymykseen Horkka on tiennyt jo kauan: kaikki elollinen on tietoisuutta. Hän suree kuin parasta ystävää vanhaa vaahteraa, jonka lehvästöstä heijastuvat varjot loivat alati muuttuvan maiseman hänen seinälleen. Vaahtera kaadettiin, koska se roskasi.

Horkan maalaukset eivät tilaajien mielestä ole lainkaan näköisiä, reklamaatioita satelee. Silti hän on tavoittanut malleistaan jotain oleellista, pintakuohua syvempää näköisyyttä. 101-vuotiaan, katseiden herruudesta vapautuneen entisen näyttelijättären hän näkee vailla ikää ja menneisyyttä. Vammaisen pojan olemuksesta hän kykenee päättelemään, millainen mies hänestä olisi tullut, jos elämän valttikortit olisi hänelle toisin jaettu.

Leena Krohn hahmottelee Horkan siivellä tai pikemminkin siveltimellä elämän muotokuvaa. Siitä tulee näköinen, sillä hän sukeltaa rohkeasti sinne, minne algoritmit eivätkä influensserit yllä, elämän ytimeen, missä ”ajan nielee ajaton ja ääretön voittaa lyhyen yön”, missä vihdoin sulaudumme suureen tietoisuuteen.

Leena Krohn: Näköisyys. 2026. 157. Teos https://www.teos.fi/

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen: Kirjeitä läsnäolosta

”Kirjoittaminen on maailmassa olemista”

Finlandia-palkittu kirjailija Sirpa Kähkönen ja Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen kävivät avointa ja rehellistä kirjeenvaihtoa elämästään, työstään ja hengellisistä kysymyksistä. Viesteistä syntyi koskettava, lohtua tuova teos Kirjeitä läsnäolosta.

 Sanomisen tarve saa virrata, patoutua ja sitten purkautua kirjeeksi. Läsnäolon teema toteutuu kirjassa kirkkaimmin siinä, miten kirjeenvaihtoon sitoutuneet henkilöt kantavat toisiaan ja toistensa ajatuksia mukanaan myös silloin kun näennäisesti ei tapahdu mitään – kun seuraava kirje odottaa syntymistään.

Rosebud Sivullisen lavan viimeinen haastattelutilaisuus vei elämän perimmäisten kysymysten äärelle kahden taitavan kirjoittajan ja ajattelijan Kirjeitä läsnäolosta -teoksen johdattamana.  

Tässä linkki striimattuun haastatteluun: https://www.youtube.com/watch?v=ZQUE_XUtUcs  (Tilaisuudet  jatkuvat Rosebud Postitalossa.)

Teos sai alkunsa SKS Kirjat kustantamon kustannusjohtaja Tero Norkolan pohdinnoista läsnäolon problematiikasta. Sirpa Kähkönen ei alkuun innostunut hänen ehdotuksestaan kirjoittaa aiheesta esseekokoelma, mutta ajatus jäi hautumaan hänen mieleensä.

Kunnes hän sai idean: ”Marilla olisi varmaan kiinnostavia näkökulmia aiheeseen.”  Niinpä hän Naantalin kirjatapahtumassa uskaltautui ehdottamaan Mari Leppäselle, jota hän ei aiemmin henkilökohtaisesti tuntenut: ”Rupeatko kirjeenvaihtokaveriksi?”

Siitä alkoi monitasoinen, henkilökohtainen kirjeenvaihtomatka vuoden 2023 alusta syyskuuhun 2025. Teosta lukiessa tuntuu kuin istuisin itse kolmantena pyöränä iltateellä kirjeenvaihtoystävysten seurassa ja osallistuisin sähköpostikirjeiden välityksellä käytyyn keskusteluun.

Kyseisten kahden ja puolen vuoden aikana maailmalta kantautuvat uutiset herättävät ystävyksissä epätoivoa. Myös suomalaisen yhteiskunnan nykytila, jossa kulttuuria ajetaan yhä ahtaammalle saa monesti palkitun Sirpa Kähkösen parahtamaan: En oikein enää näe mielekkäänä yrittääkään elättää itseäni taiteilijana. Se ei taida olla enää mahdollista.

Mari Leppänen käy omaa kamppailuaan paimennettaviensa parissa. Häntä puhuttelee enemmän uskova ihminen kuin institutionaalinen uskonnollisuus. Piispa ei halua moittia kollegoitaan, mutta tunnustaa: Olemme monista asioista eri mieltä. Koen toisinaan tulevani vähän kuin eri planeetalta ja se tuntuu raskaalta.

Kumpainenkin on käynyt läpi eräänlaista kriisivaihetta elämässään, mistä he rehellisesti avautuvat toisilleen (ja lukijalle). He eivät ole myöhemmin sensuroineet kirjeitään, mikä näkyy tekstien aitoudessa ja tuoreudessa, ”hitaamman ajattelun rytmissä”. Kähkösen mukaan ”aikaa on oltava niin paljon, että se muuttuu ajattomuudeksi”. Leppänen suunnittelee menevänsä virkavapaalle saadakseen aikaa ja rauhaa syventyä oleelliseen.

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen kirjansa julkistamis-
tilaisuudessa Rosebud Sivullisessa. Kuva: Hannele Salminen

Vaikka kirjeiden välillä vierähti joskus parikin kuukautta, kumppanukset kantoivat silti toisiaan mielessään. Kirjeen kirjoittaminen on läsnäoloa, itseen uppoutumista ja toiseen kurottautumista. Kirjoittaminen vaatii virikkeistä vapaata tilaa vailla sirpaloituvan ajan hälinää. Leppänen vetäytyi aina kun mahdollista mökille Pohjois-Savoon, Kähkönen käpertyi keltaiseen nojatuoliin Kallion asunnossaan.

Uskontoon liittyvät pohdiskelut ovat Leppäselle jo ammatin ja oman lestadiolaistaustan vuoksi lapsuudesta tuttuja. Tämäkään ei aina tarjoa vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Kähkösen tie kirkon piiriin on ollut kuoppaisempi. Hän erosi kirkosta murrosiässä, mutta liittyi siihen uudelleen vuonna 2020, kun uskon tuntu oli tullut vahvaksi.

Kumpaisellekin hengellisyys ja usko ovat luottamusta siihen, ettei kaikesta tarvitse selvitä omin voimin. Leppänen toivookin, että ”hengellisyydestä voitaisiin puhua luontevana osana elämää”. Kähkönen on toteuttanut tätä ihan käytännössä opiskelemalla suntioksi ja työskentelemällä Honkanummen hautausmaalla.

Kirjeissään he jakavat toisilleen myös vinkkejä kiinnostavina pitämistään kirjoista, näytelmistä ja elokuvista. Leppäselle kävi samoin kuin minulle, hän tuskin malttoi laskea käsistään Nobel-palkitun Jon Fossen Septologian kahdesta ensimmäisestä osasta koostuvaa teosta Toinen nimi.

Siinä Fosse tavoittelee omaperäisellä kirjallisella tyylillään näkyvän maailman takaista mysteeriä, pimeydestä hohtavaa valoa. Blogijutussani totesin: Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Ilmestyskirjasta nimensä saaneen teoksen teksti ei enää ole vain kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2025/07/jon-fosse-toinen-nimi-septologia-i-ii.html  

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen ovat rohkeasti kirjoittaneet kipupisteistään ja epävarmuuksistaan kirjeenvaihdossaan. He tuovat lohtua lukijoille toteamalla, ettet ole yksin huoliesi kanssa: Maailma ei ole helppo paikka meille kenellekään. Siitäkin kirjeemme kertovat. Ja lohdusta, yhteydestä ja rakkaudesta.

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen: Kirjeitä läsnäolosta. SKS Kirjat. 2026. 197s. https://skskirjat.fi/