perjantai 5. maaliskuuta 2021

Éric Vuillard: 14. heinäkuuta

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

Tuntuu kuin Éric Vuillard olisi ollut itse mukana historiallisessa Bastiljin valtauksessa, sillä niin elävästi hän kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen käynnistänyttä tapahtumasarjaa teoksessaan 14. heinäkuuta.

Kertomus ei ole sepitettä, vaan kaikki nimet, tapahtumat ja pienetkin detaljit löytyvät arkistojen kätköistä.”

Näin kirjoittaa Érik Vuillardin kirjan 14. heinäkuuta (Siltala) kääntäjä Lotta Toivanen saatesanoissaan. Hän on suomentanut myös Vuillardin edellisen, Ranskan Goncourt-palkinnon voittaneen teoksen Päiväkäsky. Toivanen palkittiin sen korkeatasoisesta käännöksestä J.A. Hollo -palkinnolla viime vuonna.

Uudessa teoksessaan Vuillard tempaa lukijan vauhdilla mukaan historian saranakohtaan, jonka jälkeen maailma ei enää ollut ennallaan. Tapahtumien melskeessä Bastiljin keskiaikainen linnoitus, jonka rakentaminen oli kestänyt 12 vuotta, tuhottiin päivässä 14. heinäkuuta 1789.

Vuillard höystää kertomustaan lukuisilla arkistojen kätköistä penkomillaan historiallisilla yksityiskohdilla. Hän siirtyy notkeasti tyylilajista toiseen, yltyy puhekielestä ja kaskuista suorastaan runolliseksi. Hän luettelee henkilöiden nimiä, ammatteja ja asuinpaikkoja hengästyttävään tahtiin antaessaan kasvot ja äänen tavallisille, sorretuille ihmisille.

Ranskassa riehui noihin aikoihin nälänhätä. Työläisiä ja työttömiä kuoli nälkään, mutta etuoikeutettu porvaristo vaurastui siirtomaiden ja teollisuuden tuotoilla. Ranska oli vararikon partaalla, silti pörssissä keinoteltiin valtionlainoilla. Kansan ääntä ei haluttu kuulla, eikä sitä huolittu säätykokoukseen. Ristiriita oli räikeä.

Kun kuninkaallisen tapettitehtaan omistaja Jean-Babtiste Réveillon ilmoittaa huhtikuussa alentavansa työntekijöidensä palkkoja, kansan raivo kiehahtaa yli äyräiden. Väkijoukko valtaa tehtailijan suuruudenhullun palatsin Folie Titonin ja panee sen tuusannuuskaksi. Kolmas sääty testaa lihaksiaan, katsoo, miten pitkälle se voi mennä.

Kuninkaan hovissa Versailles’ssa, parinkymmenen kilometrin päässä Pariisista, törsäilevä elostelu jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuningas Ludvig XVI metsästelee kuten yleensä ja kuningatar Marie-Antoinette pelehtii palatsissa rakastajansa ruotsalaiskreivi Axel von Fersenin kanssa.

Érik Vuillard on palkittu ranskalai-
nen kirjailija. Kuva: Melania Avanzato
Vuillard myöntää, että hänen (ilkkuen) luettelemiaan hovin ylenpalttisia tapoja voisi luulla absurdiksi sepitteeksi. Ne ovat kuitenkin surullisen totta. ”Kuninkaan makuuhuoneessa on neljä kellomestaria, joista yhden tehtävänä on pelkästään vetää aamuisin hallitsijan rannekello.”

Pariisissa köyhälistö on vaihtanut raatamisen kiivailuksi. Kaduilla huudetaan ja kiroillaan, kapakoissa kilistellään tuoppeja ja pidetään palopuheita. Nuori asianajaja Camille Desmoulins nousee Foy-kahvilan pöydälle ja pitää ensimmäisen puheensa.

Vaikka hän änkyttää, sanat uppoavat kuulijoihin ja valavat uskoa: ”Kaukana kielen menueteista ne antavat merkin, joka on käsittämätön mutta jonka kaikki silti ymmärtävät. Hän puhuu tavallisen ihmisen sanoilla”.

Kymmentuhatpäinen väkijoukko ryöstää Invalidisairaalan varastosta aseita, joilla puolustautua kuninkaan joukkoja vastaan. Kaiken sekasorron ja melskeen yläpuolella Bastiljin linnoitus kohoaa vallan synkkänä monumenttina kahdeksan torninsa ja kolme metriä paksun yhdysmuurinsa suojelemana.

Aikakirjojen mukaan lähes puolet kaupungin asukkaista, likimain kaksisataatuhatta henkeä velloi Bastiljin ympärillä 18. heinäkuuta. Koska kaikille ei riittänyt kivääreitä, neuvokkaat valtaajat tempaisivat verhotangon keihääkseen tai tuolinjalan kepakoksi.  Paremman puutteessa korkkiruuvikin kelpasi aseeksi.

Jean-Pierre Louis Laurent Hovelin maalaus
Bastiljin valtauksesta.

Vuillard tunnustaa, ettei tiedä, mitä heinäkuun 14. päivänä oikeastaan tapahtui. Säilyneet aikalaisselostukset ovat puutteellisia, paisuteltuja jopa vääristeltyjä. Miten siis kertoa siitä, mistä ei ole tietoa?

Vuillard on ratkaissut ongelman ravitsemalla mielikuvitustaan arkistojen löydöillä. Hän on sulautunut nimettömään väkijoukkoon, eläytynyt valtaajien kohtaloihin ja päätellyt asioita ”lukumääristä, turuilla ja toreilla kerrotuista kaskuista, taskunpohjalta löytyneistä esineistä, …”. Hän kutsuu meidät mukaan valtaukseen:

Kuvitelkaa synkkä myrskytaivas, hiostava länsituuli, kasvoihin liimautuvat hiukset, silmiä ärsyttävä pöly, mutta ennen kaikkea: kuvitelkaa tuo väkijoukko ojanpientareilla, talojen ikkunoissa, puissa, katoilla, kaikkialla.”

Näin pitää historiasta kirjoittaa: on herätettävä mennyt henkiin niin elävästi, että lukijan ajantaju katoaa ja hän uppoutuu kertomukseen kuin jännittävään elokuvaan. Vuillard vyöryttää linnoituksen valtauksen kirjansa sivuille niin autenttisesti, että näen hänet ryntäämässä etujoukoissa kohti Bastiljin portteja talikko tanassa.

Kun Lotta Toivanen tapasi Érick Vuillardin Helsingissä lokakuussa 2019, hän ”totesi kirjoittavansa nykyajasta historian kautta”. Tämä luo Vuillardin teokseen uuden ulottuvuuden. Historia toistaa itseään, joten siitä voi oppia.

Panssarivaunuja Myanmarin Yangonissa
14. helmikuuta 2021.

Ranskan suuresta vallankumouksesta alkoi uusi aika, joka toi muassaan ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteen. Nyt näitä perusarvoja horjutetaan jälleen monin paikoin: Hong Kongissa, Myanmarissa, Venäjällä, Euroopassakin. Heinäkuun 14. päivän tapahtumat ovat surullisen ajankohtaisia tälläkin hetkellä.

Éric Vuillard: 14. heinäkuuta

(14. Juillet). Ranskasta suomentanut  Lotta Toivanen. Siltala, 2021. 206 s.

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Simo Ristan hienoissa valokuvissa arjesta tulee juhla

Rakkaani, elämänkumppanini yli 20 vuotta Simo Rista menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen 18.2. Alla kirjoittamani juttu ilmestyi päätoimittaja Mirja Pyykön pyynnöstä Krunikka-lehden syysnumerossa. Siitä tuli tietämättäni muistokirjoitus.

Simo Rista. Kuva: Hannele Salminen

Valokuvauksen maestroa Simo Ristaa on aina kiinnostanut arjen kuvaus, oltiinpa sitten Paimion parantolan nurmikolla, Syyrian vanhojen kivirakennusten raunioilla tai Liisankadulla. Tämä näkyy Simon tunnelmallisista valokuvista. Niistä kaikenlainen pönötys on kaukana, elämä saa näkyä iloineen, suruineen ja ruhjeineen. ”Arki on parasta, se on minulle juhlaa”, valokuvaaja toteaa.

Simo Renvall syntyi Krunikasta katsoen lahden toiselle puolen kuvanveistäjäpariskunnan Essi ja Ben Renvallin kulttuurikotiin Kulosaaressa. Yli viisikymmenvuotisen uran taidevalokuvaajana tehnyt Simo aloitti työteon jo varhain. Essi ihmetteli, kun Simo ei koskaan pyytänyt häneltä taskurahaa. Hänen ei tarvinnut, sillä nuori Simo oli valehdellut ikänsä ja mennyt Sörkän satamaan töihin Essiltä salaa.

Essi ei halunnut pojastaan taiteilijaa, sillä hän tiesi, miten kivinen taival ammatin harjoittajaa odotti. Niinpä kun Simo pyrki ja pääsi Ateneumiin, hän ei kertonut tästäkään äidilleen. Vasta kun perhetuttu Kustaa Vilkuna paljasti asian todellisen laidan parin vuoden kuluttua, Essi sai tietää asiasta. Koska ei halunnut ratsastaa kuuluisien vanhempiensa maineella, Simo muutti nimensä Renvallista Ristaksi.

Simo valmistui taidemaalariksi Sam Vannin mukaan ”hänen parhaana oppilaanaan”. Sattuma puuttui kuitenkin peliin, eikä Simosta lopulta tullut taidemaalaria – valokuvataiteen onneksi. Kamerasta tuli Simon sivellin: ”Minä maalaan kameralla”.

Kaikki sai alkunsa, kun eräs tuttu äiti pyysi Simoa valokuvaamaan lastaan avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten Ensikotiin. Simo osti satamahommista ansaitsemillaan rahoilla ensimmäisen kameransa: itäsaksalaisen palkkikameran Contax D:n ja otti pyydetyn kuvan. Sen nähtyään muutkin äidit halusivat ikuistaa pienokaisensa.

Simo oli loistava valon kuvaaja.
Jos kerran osaat kuvata lapsia, niin kai taiteilijalta jonkin tönönkin kuvaaminen onnistuu? häneltä kysyttiin seuraavaksi. Palkkikamera mahdollisti arkkitehtuurin kuvauksen, joten Simo otti arkkitehti Toivo ”Toke” Korhosen talosta vihdoin kuvan, jota tämä oli pitkään halunnut. Valokuva päätyi Arkkitehti-lehden kanteen, ja sille tielle Simo jäi.

Hänestä tuli arkkitehtitoimistojen luottokuvaaja, Alvar Aalto etunenässä. Simon kuvia nähtyään arkkitehdit nimittivät hänet ”arkkitehtuurin kriitikoksi”, sillä niin analyyttisen tarkkoja ja oivaltavia hänen kuvansa ovat.

Myös designin ja muodin suunnittelijat halusivat teoksistaan Simon ottamia kuvia. Asiakkaita riitti. Simo työskenteli pitkään muun muassa Armi Ratian, Timo Sarpanevan ja Tapio Wirkkalan kanssa. Monenlaisista ansioistaan valokuvataiteen parissa Simolle myönnettiin Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan kunniamerkki.

Työtilaisuudet veivät valokuvauksen mestarin kuvausreissuille maailman eri kolkkiin. Näillä matkoilla varsinkin Lähi-itä – Egypti ja Syyria erityisesti – tulivat tutuiksi. Syyriassa Simo kuvasi Amos Andersonin taidemuseon upean Petra-näyttelyn vaikuttavat valokuvat. Osan näistä ainutlaatuisista kulttuuriaarteista Isis on myöhemmin tuhonnut. Vain kuvat ovat jäljellä.

Näillä reissuilla olosuhteet olivat joskus haasteellisia, joten luovaa ongelmanratkaisukykyä tarvittiin. Kansainvälisen tutkimusryhmän kuvauksilla Kaakkois-Turkissa Simon tehtävänä oli dokumentoida viisituhatta vuotta vanhan pronssikautisen Ziyarat Tepen kaupungin raunioiden löydöksiä: ruukunkappaleita, rahoja, koruja, neuloja ja nauloja – muinaisen arjen sirpaleita.

Simo rakensi paikalle ”ministudion” A4-arkeista ja valaisi sen kynttilällä ja taskulampulla. Taidokkaiden muinaisesineiden valokuvista varjoineen tuli niin veistoksellisia, että niistä syntyi tieteellisen julkaisun ohella näyttely Assyrian arkea ”kotigalleriaaan” Laterna Magicaan. Tutkimusryhmän Suomen edustajana toimi yksi maailman tunnetuimpia assyriologeja Simo Parpola. Kruunhakalainen hänkin.

Simon kuvia on julkaistu monissa kirjoissa ja lehdissä eri puolilla maailmaa. Erityisesti Alvar Aallon tuotanto Simon kuvaamana tuntuu kiinnostavan edelleen, varsinkin Paimion parantolan kuvat ovat haluttuja. Eduskuntatalo ja Säätytalo saivat remonttiensa jälkeen hienot teokset Simon kuvittamana.

Simo palasi synnyinseudulleen, kun Kulosaariseura pyysi häntä kuvaamaan Kulosaaren huviloita vanhojen valokuvien antamien mallien mukaisesta kulmasta uudelleen. Projektista syntyi kiinnostava kirja, jossa aika tuntuu paikoitellen pysähtyneen. Tämä on nykyaikana harvinaista.

Monipuolisen valokuvaustyöskentelynsä ohella Simo on toiminut pidettynä opettajana entisessä opinahjossaan, nykyisessä Aalto yliopistossa sekä hoitanut lukuisia luottamustoimia muun muassa Taiteen keskustoimikunnassa, joka tuolloin sijaitsi Maneesikadulla. Myös Valokuvataiteilijoiden liitossa hän on toiminut aktiivisesti. Simo oli eturintamassa, kun valokuvaajista leivottiin taiteilijoita: valokuvataiteilijoita.

Ammatillisen valokuvauksen lisäksi Simo on pitänyt yli 50 yksityisnäyttelyä eri gallerioissa. Valokuvien aiheet ovat vaihdelleet Sansibarin soittajista Minä idän! -teokseen. Viimeksi mainittu esittää riehaantuneesti itävää perunaa. Nimen mainiolle valokuvalle antoi Simon ystävä, nyt jo edesmennyt Krunikan kundi, psykiatri Ylermi Hytönen: ”Siinähän sinä olet ja idät!”.

Näissä ”vihannesvalokuvissa”, joista on tehty myös näyttely, näkyy Simon kiinnostus arkeen sen kaikissa muodoissa. Vuosikausia Helsingin arjen taltiointi ”oli hänelle lähes elämäntapa”. Simo kulki kamera mukanaan ja aina nähdessään jotain kiinnostavaa, otti tilanteesta kuvan. Koska hän on asunut Kruununhaassa lähes puolet ikäänsä, on selvää, että Krunikka on tässä netistä löytyvässä tiedostossa ”Stadin taivaan alla – valokuvia Helsingistä” hyvin edustettuna.


Krunikkalainen taiteilija Omppu Omenamäki lahjoitti Simolle hänen 80-vuotisjuhlissaan hienon muotokuvapiirroksen päivän sankarista. Taideteoksen nimeen tiivistyy valokuvataiteilijan työn ydin: ”Simon silmässä”. Arki muuttuu juhlaksi, kun sitä Simon silmin osaa oikein katsoa.

Lepää rauhassa rakas Simo. 

torstai 11. helmikuuta 2021

Jari Järvelä: Klik

Matkalla kuvasta kuvaan

Jari Järvelän romaanissa Klik kameran etsin tarkentuu 1900-luvun Euroopan historiallisiin hetkiin. Mutta nappasiko kuvat Henri Cartier-Bresson, Robert Capa vai Iris Rukka?


Jari Järvelän
skaala on laaja. Hänen edellinen, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaaninsa Kosken kahta puolta oli vaikuttava romaani nuoren pojan näkökulmasta sisällissodan muistoihin. Sitä edeltävä romaani, hyytävä dekkari Seken tulee viimeiseksi vei koukuttavaan pudotuspeliin Korsikan karuille rinteille.

Klik on jälleen uusi aluevaltaus. Romaani tarkastelee vaihtoehtoista historiaa: miten meille kaikille tutut ikoniset valokuvat olisivat voineet syntyä. 

Samalla Klik tekee kunniaa niille muutamille naispuolisille valokuvaajille, jotka onnistuivat murtautumaan maineeseen – jotkut tosin vasta kuolemansa jälkeen – miehisen kaanonin rinnalle.

Romaanin minäkertojaa ja päähenkilöä Iristä ei ole koolla pilattu: 128 senttiä pidemmäksi hän ei veny. Mutta sitä suurempi roihu hänen sisälleen syttyy, kun itse Signe Brander vihkii hänet valokuvauksen saloihin tullessaan tilaustyönä kuvaamaan tuolloin kymmenvuotiaan Iriksen kotikartanoa.

Brander vie Iriksen sisälle taikalaatikkoon, maakellariin, jonka oveen hän on porannut pienen reiän. Sen kautta maisema heijastuu nurin niskoin takaseinälle levitettyyn huopaan. Camera Obscura, reikä ja viltti kulkevat pitkään Iriksen ainoina työvälineinä.

Perhe karkottaa Iriksen vuosikausiksi "taikavuorelle", Himmelblauhun, keskieurooppalaiseen parantolaan. Kitukasvuinen Iris ei näet ole hyvää mainosta suvun menestyvälle terveysjuomabisnekselle. Iris joutuu monesti vielä elämänsä varrella huomaamaan, että perhe on pahin.

Jari Järvelä on kiertänyt kuuluisien ku-
vien tapahtumapaikoilla ja tutkinut niiden
taustoja. Kuva: Markko Taina

Järvelä näkee jälleen terävästi ja kirjoittaa oivaltavasti ja hauskasti. Iriksen harharetket alkavat toden teolla parikymppisenä. Nyt hänellä on matkaseurana jo oikea kamera, Rolleiflex, ja kuvaaminen voi alkaa.

Valitettavasti hänen matkaseuraansa tuppaavat myös ”ratkaisevan hetken” kuvaaja Henri Cartier-Bresson ja sotavalokuvaaja Robert Capa. Vuorollaan he varastavat Iriksen kuvia ja julkaisevat niitä omissa nimissään lehdissä.

Cartier-Bresson ei ainoastaan varasta Iriksen kuvia vaan myös hänen katseensa. ”Henri kulkee kymmenisen metriä perässäni kamera alituisesti valmiina. Minun on mahdotonta karistaa hänet kannoltani, vaikka yhä useammin haluaisin kulkea yksin.”

Järvelä on tehnyt tarkkaa taustatyötä, joten fiktion faktat ovat kohdallaan. Kyllä sekalaisella matkaseurueella on välillä hauskaakin . Ei ole mahdotonta, että Magnum Photos sai alkunsa marnelaisella mutapellolla, kun sinne päätynyt kuvauspoppoo avaa pistimellä räjähdyksessä ainoana ehjäksi jääneen magnumkokoisen samppanjapullon.

Kuvauskeikat vievät Iriksen kumppaneineen Espanjan sisällissodan verisille tantereille. ”Jaoimme sokaisevan auringon ja terävät varjot ja halkeilevan ihon. Rullat postitettiin Ranskaan kehitettäviksi.” Kun kuvat myöhemmin päätyvät lehtiin, niiden kuvaaja on aina Robert Capa.

Iris tietää paremmin, miten maailman kuuluisin sotavalokuva syntyi ja tuntee siitä syyllisyyttä: ”Minä otin kuvan Federicosta, joka sai luodin päähänsä juostessaan pyynnöstäni heinikkoista rinnettä alas”. Nykyään tutkijat uskovat, että Robert Capan kuva on lavastettu https://yle.fi/uutiset/3-5854437.


Kun Jari Järvelän kyytiin lähtee, tietää, että reunoista on pideltävä kiinni, sillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Hänellä on taito luoda kohtaukset niin aidoiksi, että lukija eläytyy niihin täysillä ja katselee ohivilahtavia tapahtumia kuin parastakin elokuvaa.

Normandian maihinnousun alku oli täysi kaaos. Tuhansia sotilaita kaatui ensimmäisessä aallossa Omaha Beachille. He, jotka selvisivät, tekivät kuten Iris. ”He makaavat vesirajassa sieraimet vedenpinnan yläpuolella ja teeskentelevät kuollutta, antavat veden keinuttaa heitä ja muiden tallata päälleen. Se on ainoa keino pysyä hengissä.”

Robert Capan ottamissa kuvissa (niitä on vain yksitoista) ei näy taisteluja, sillä hän saapui paikalle vasta, kun ne olivat jo ohi. Selitys, että loput kuvat tuhoutuivat kuivauskaapissa, ei voi pitää paikkaansa. Kuten tarkkanäköinen todenpuhuja Järvelä toteaa, hyvin on selitys tähän saakka yleisöön uponnut.

Iriksen vuosikymmenten mittaiselle taipaleelle mahtuu myös seesteisempiä kuvaussessioita. Yksi herkullisimmista on John Hustonin ohjaama Sopeutumattomien filmaus Nevadan autiomaassa. Se jäi sekä Marilyn Monroen että Clark Cablen viimeiseksi elokuvaksi. Järvelä on kuvitellut ”lastentarhansa” toilailut Renossa traagisen elävästi.

Miehistä ei ollut Irikselle kunnon kollegoiksi – muusta puhumattakaan. Mutta sielunsisaren hän löytää vielä loppusuoralla New Yorkista. Kuvatessaan metropolin vilinää, liikennettä, ihmisiä ja heijastuksia, hän kohtaa pitkään, leveälieriseen hattuun pukeutuneen naisen, jolla riippuu kaulassaan Rolleiflex.

Vivian Maier ja Rolleiflex

Paljastuu, että nainen on lastenhoitaja, valokuvaaja Vivian Maier. ” – Otan yhden rullan päivässä, Vivian sanoo. – Kaksitoista kuvaa. En enempää, en vähempää. Ne ovat päiväkirjojani. Ne ovat minä.”

Maier nousi kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen 150 000 kuvan arkistonsa löydettiin. Varaston vuokrat olivat jääneet maksamatta. Suomen valokuvataiteen museossa oli viime vuonna hänen menestyksekäs näyttelynsä. Se saa jatkoa Valokuvataiteen museo K1:ssä avautuvassa näyttelyssä.

1900-luvun naisvalokuvaajien (kyllä, ”nais-”, sillä tuolloin sukupuolella oli väliä) kohtalo ei ollut häävi. Nykyään esimerkiksi Signe Branderin nimeen ja kuviin törmää lähes viikottain. Hänen kohtalonaan oli kuitenkin kuolla nälkään Nikkilän mielisairaalassa, jonne hänet oli evakuoitu Kivelän sairaalasta Helsingin pommituksilta turvaan.

Olisiko hänet joidenkin muiden mukana siirretty parempiin oloihin takaisin Helsinkiin jo vuoden 1942 alkupuolella, jos hänen etunimensä olisi ollut vaikkapa Sigfried? Näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia on kiehtovaa pohtia Jari Järvelän Klikin innoittamana.

Jari Järvelä: Klik. Tammi.  2020. 235 s.

Vivian Maier 15.2.-18.4.2021 Valokuvataiteen museo K1, Kämp Galleria, Mikonkatu1, Hki 

torstai 28. tammikuuta 2021

Patrick Modiano: Dora Bruder

Kadonnut: Nuori tyttö

 Nobel-palkittu Patrick Modiano etsii teoksessaan Dora Bruder 15-vuotiaan nimihenkilönsä jälkiä juutalaisvainojen ajan Pariisista. Dokumenttiromaanissa hänen oma tarinansa kietoutuu osaksi muistin taidetta.

Ruotsin akatemia myönsi vuonna 2014 ranskalaiselle Patrick Modianolle Nobelin kirjallisuuspalkinnon ”muistin taiteesta, jolla hän piirtää esiin kaikkein vaikeimmin tavoitettavat ihmiskohtalot”. Perustelu pätee erityisen hyvin hänen viime vuonna suomennettuun kirjaansa Dora Bruder (WSOY).

Vuonna 1988 Modiano huomasi sattumalta Paris Soir -lehden ”Eilen ja tänään” -palstalla 31. joulukuuta 1941 päivätyn ilmoituksen, jossa M. ja Mme Bruder, boulevard Ornano 41, etsivät kadonnutta tytärtään Doraa: ”15 vuotta, 1 m 55 cm, soikeat kasvot, harmaa urheilutakki …”

Ilmoitus jäi Modianon mieleen, sillä lapsuudessaan ja nuoruudessaan hän oli viettänyt paljon aikaa bulevardi Ornanon liepeillä. ”Tammikuu 1965. Pimeys laskeutui boulevard Ornanon ja rue Championnet’n risteykseen kuuden aikaan. Minä olin olematon, sulauduin iltahämärään, katuihin.”

Tuolloin Modiano ei vielä tiennyt Dora Bruderista mitään, mutta kirjoittaessaan hänestä romaania kolmekymmentä vuotta myöhemmin (teos julkaistiin Ranskassa vuonna 1997) hänestä tuntui, että jo noihin aikoihin hän kulki tiedostamattaan Doran ja hänen vanhempiensa jalanjäljissä.

Modiano on vuosikymmenten ajan taltioinut ohikiitäviä hetkiä, satunnaisia kohtaamisiaan, kahviloiden ja katujen nimiä ja osoitteita vihkoihin. Näistä muistiinpanoista hän ammentaa materiaalia palatessaan monissa teoksissaan menneisyyteensä. Modiano onkin todennut kirjoittavansa aina samaa romaania pohtiessaan muistojaan ja niiden vaikutusta identiteettiinsä.

Veronica Österman: Läsnäolo
Modianosta tuntuu, että tietyissä paikoissa aika menettää merkityksensä, jolloin mennyt ja nykyisyys kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. ”Pariisissa on kortteleita, joissa en voi olla ajattelematta Doraa ja aistimatta hänen läsnäolonsa kaikuja.”

Kirjoittamalla Modiano muuntaa kadonneiden ihmisten painostavan poissaolon läsnäoloksi. Tätä on kirjallinen muistin taide, jonka Lotta Toivanen on jälleen eleettömän sujuvasti suomentanut.

Modianon kuljettaa lukijaa tuttavallisesti Pariisin kaduilla ja kahviloissa, kun hän kärsivällisesti alkaa etsiä jälkiä Dorasta. Alkujaan tehtävä tuntuu hänestä mahdottomalta, sillä Pariisin miehitysajan "juutalaiskysymysten poliisi" tuhosi parhaansa mukaan dokumentit ja rekisterit pidätyksistä ja keskitysleirikuljetuksista.

Vähitellen, kahdeksan vuoden etsinnän tuloksena, Modianon löytämistä tiedonsirpaleista ja ihmisten muistojen säikeistä kuva Dorasta alkaa hahmottua. Hänen serkkunsa muistaa tytön olleen jo nuorena itsenäinen ja kapinallinen, ”oikea heitukka”.

Yhdessä huoneessa asuminen rue Ornanolla kävi Brudereiden kolmihenkiselle perheelle varmaan ahtaaksi. Kenties Dora sen vuoksi sijoitettiin Marian pyhän sydämen sisäoppilaitokseen. Siellä hän ei viihtynyt, vaan karkasi vuoden kuluttua 14. joulukuuta 1941.

Huolestuneet vanhemmat etsivät tytärtään Paris Soir -lehden ilmoituksella. Missä Dora  vietti talviset kuukaudet Pariisissa, josta oli tullut juutalaisille vaarallinen paikka? Vastaus on hukkunut ajan sumeaan nieluun.

Modiano samastuu Doraan ja muistaa hetkellisen ikuisuuden tunteen, hurmion kaikkien siteiden katkaisemisesta, kun hän itse aikoinaan karkasi sisäoppilaitoksestaan. ”Tuo on eittämättä ollut yksi niistä harvoista tilanteista elämässäni, jolloin olen todella ollut oma itseni ja astellut omaan tahtiini.”

Patrick Modianon ansiosta Pariisissa vihittiin
kesäkuussa 2015 käyttöön päähenkilön
nimikkokatu Promenade Dora-Bruder.
Kuva: Robert Jean-Francois

Modiano pohtii teoksissaan myös moraalisten rajojen häilyvyyttä poikkeuksellisissa oloissa. Hänen isänsä, joka pelastui hädin tuskin kuljetukselta tuhoamisleirille, ajautui lainsuojattomana juutalaisena mustan pörssin rämeikköön pysyäkseen hengissä, kun muitakaan mahdollisuuksia ei ollut.

Kovia kokeneella isällä ei ole voimia tukea poikaansa, vaikka Modiano jo parikymppisenä on alkanut kirjoittaa tämän kokemuksista palkittua esikoisromaaniaan La Place de’Etoile; Tähden paikka (ei suomennettu).

Modiano kirjoittaa uskovansa sattumiin, sillä niihin hän on törmännyt monesti. Tähden paikan nimeenkin liittyy outo yhteensattuma. Saatuaan esikoisteoksensa valmiiksi, Modiano menee ahdistuneena ja masentuneena tapaamaan lääkäriä, jolle tuo sen tuliaisena. Tämä noutaa hämmästyneenä kirjahyllystään ohuen niteen: Robert Desnos’n teoksen La Place de l’Etoile.

Tohtori Ferdiere kertoo editoineensa ystävänsä teoksen vuonna 1945, ”joitakin kuukausia sen jälkeen kun Desnos oli kuollut Therienstadtin leirillä, samana vuonna jona minä synnyin”. Modiano tuntee varastaneensa Desnos’lta kirjansa nimen.

Viimeinen kuva Dorasta.
Miehitysviranomaisten julmuudet juutalaisia kohtaan olivat ”normaali” käytäntö, jota varten natsit olivat laatineet tarkkoja sääntöjä. Pariisin miehitysaikana esimerkiksi juutalaistähden puuttuminen rintapielestä oli vakava rikos. Modiano onnistui löytämään joitakin raportteja tästä johtuneista pidätyksistä ja niitä seuranneista keskitysleirikuljetuksista.

Hänen kirjaan liittämänsä dokumentit puhuvat hyytävää kieltään aikakaudesta, jota on mahdotonta ymmärtää. Modiano lähestyy aihetta dokumenttiromaanissaan kuitenkin kiihkottomasti ja vaimeasti. Mutta hänen riviensä välistä kaikuu tukahdutettu kysymys: Voisiko sama toistua?

Uinuvia muistoja -romaanissaan Modiano kirjoittaa: ”Esitän vielä viimeisen kerran nämä kysymykset, ennen kuin ne katoavat vailla vastausta aikojen yöhön”. 

Dora Bruderin jäljet katoavat Auschwitzin kauhuihin, kun hänet tuhannen muun mukana lähetetään sinne junalla 18. syyskuuta 1942. Mutta hänen muistonsa ei katoa, sillä Patrick Modiano on kirjoittanut hänet eläväksi. Jotta emme koskaan unohtaisi.

Patrik Modiano: Dora Bruder (Dora Bruder). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen.

WSOY. 2020. 158 s.

Veronica Östermanin näyttely Valo AVA Galleriassa 14.2.2021 saakka 

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Clarice Lispector: Tähden hetki

 Kuka minä olen?

 Modernissa klassikossaan Tähden hetki Clarice Lispector kurkottaa sanojen ja lauseiden tuolle puolen, kohti olemassaolon vaikeasti tavoitettavaa ydintä. Omaperäisellä tyylillään hän vetää lukijan mukaan pohtimaan kysymyksiä identiteetistä, kirjoittamisesta ja sisäisestä maailmasta.

Brasilialaista Clarice Lispectoria (1925–1977) pidetään yhtenä 1900-luvun arvoituksellisimmista ja tärkeimmistä kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.


Lispectoria on verrattu Marguerite Durasiin ja Virginia Woolfiin hänen tavassaan kirjoittaa henkilöistään sisältäpäin pureutumalla heidän alitajuntaansa ja mielenmaisemaansa.  Tätä hän ei tee suoraviivaisesti kirjoittamalla vaan luomalla monitasoisella kerronnallaan tunnelman, jonka lumoissa lukija pikemminkin aavistaa kuin ymmärtää kirjailijan sanoman.

Lispectorin suomentaja Tarja Härkönen onkin todennut: 

Clarice on tunnettu näkemyksestään, että kaikki tärkeä on rivien välissä, että sanat eivät kykene kertomaan todella tärkeitä asioita elämässä. … sillä kieli estää todellisuutta pääsemästä pintaan, ja silloin ainoa tapa voittaa tämä este on pyrkiä kohti suurempaa todellisuutta: se käy hiljaisuuden kautta.”

Härkönen innostui kuullessaan, että Teos-kustantamo julkaisee hänen aiemmin suomentamansa Tähden hetken uusintapainoksen Lispectorin syntymän satavuotispäivän kunniaksi. Kirja oli aikoinaan vuonna 1996 avannut suomentajalle portugalinkielisen maailman. Nyt Härkösellä oli mahdollisuus – käännettyään viisi Lispectorin teosta – palata juurilleen.

Omasta uudelleenkääntämisestäni – niin juuri! – voin sanoa, että huomasin jo ensimmäisestä virkkeestä, että tylsää päivää ei tulisi”, hän kirjoittaa Tähden hetken jälkisanoissa, kääntämisen haasteita pohtivassa esseessään Kyyneleinen tarina balladin tapaan. Se on yksi Tähden hetken kolmestatoista vaihtoehtoisesta nimestä, jotka Lispector kirjansa alussa luettelee.

  Clarice Lispector
”Kyyneleistä tarinaa” kirjoittaa Tähden hetken kertoja, kirjailija Rodrigo S. M. (ilmiselvästi Lispectorin alter ego). Hänen päähenkilölleen – köyhälle, kuihtuneelle 19-vuotiaalle Macabéalle – ei ole siunaantunut eväitä elämää varten.

Tyttö on ajautunut Rio de Janeiron tornitaloslummiin Brasilian karusta ja köyhästä koillisesta, josta Lispector itsekin on kotoisin. Macabéaa on kuitenkin onnistanut, sillä hän on saanut töitä alipalkattuna konekirjoittajana. Tosin häntä uhkaavat potkut lukuisten tavausvirheiden vuoksi.

Rodrigo S. M. tarjoaa Lispectorille alustan pohtia kirjoittamista: ”Ei, ei ole helppoa kirjoittaa. Se on kovaa kuin kallion särkeminen. Mutta kipinät ja sirut lentävät kuin hehkuvasta teräksestä”. Macabéa puolestaan on Lispectorille näyttämö, jolla hän tarkastelee sisäisen elämän syntyä ja identiteetin muodostumista.

Härkönen kirjoittaa jälkipuheessaan käyttäneensä uudessa käännöksessä yksinkertaisempaa kieltä kuin aiemmassa suomennoksessaan. Hän on pyrkinyt entistä enemmän kielelliseen tarkkuuteen, sillä suomennettuaan viisi Lispectorin teosta hänelle oli tullut selväksi, että tämän ”jokaisella sanalla ja lauserakenteella on syynsä”.

Lispector esimerkiksi rikkoo tietoisesti kielioppia: hän käyttää pilkkua omintakeisesti hengityksen tahtiin. Härkönen tekee käännöksessään saman, joten Tähden hetken lukemiseen tulee näin kirjailijan hengityksen sanelema rytmi.

Sanojen ja lauserakenteiden ohessa välimerkit kuuluvat Lispectorin omatekoiseen työkalupakkiin. Hänen romaaninsa Oppiaika eli Nautintojen kirja alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen. Näin Lispector osoittaa, että kirjan tarina kertoo vain katkelman päähenkilön elämästä, joka oli alkanut ennen romaania ja jatkuu sen jälkeen.

Myös Rodrigo S. M.n ”kyyneleinen tarina” (Tähden hetki) on keskeneräinen kirja. Kertoja jättää sen lukijoidensa käsiin ja toivoo, että jatkamme sen elämää: ”Sillä kirjoitan samalla hetkellä kun minua luetaan”.

Lispectorin tavassa käyttää kieltä muoto ja sisältö ovat erottamattomat. Niinpä Macabéan vaatimattomasta elämästä ei voi kirjoittaa prameilevin sanoin. ”Siksi minun pitää puhua yksinkertaisesti, jotta saan vangituksi hänen hauraan ja himmeän olemassaolonsa”, Rodrigo S. M. vahvistaa.

Himmeydestään huolimatta Macabéan sisällä roihuaa vahva elämänliekki. Hänellä on luontainen taipumus olla onnellinen ja löytää ilonaiheita vähäpätöisistäkin asioista. Hauras koillisen tyttö sanoo ”kyllä” elämälle – vaikkei sitä usein ymmärräkään.

Stillkuva palkitusta elokuvasta The Hour of the Star, jonka
ohjasi Suzana Amaral.

Tähden hetkeä
on yhdellä tasolla pidetty allegoriana Brasilian tuon aikaiselle yhteiskunnalliselle tilanteelle, jossa lähes puolet kansasta eli köyhyysrajan alapuolella (tilanne on sama edelleen). Lispector kirjoitti köyhien ja syrjäytyneiden ongelmista myös lehtikolumneissaan.

Rodrigo S. M.n luoma Macabéan hahmo pakottaa hänet katsomaan todellisuutta kasvoista kasvoihin: ”Hän on totuus, josta en ole halunnut tietää mitään”. Lispector pohtii samalla myös luovan prosessin mysteeriä: Rodrigo tuntee, että koillisen tytön tarina oli kirjoitettuna häneen valmiiksi jo ennen kuin hän edes aloitti romaaniaan. ”En ole keksinyt tätä tyttöä. Hän murtautui esiin minusta.”

Lispector kävi usein sunnuntaisin São Cristovãon torilla, jossa koillisesta Rio de Janeiroon muuttaneet ihmiset tapasivat toisiaan. Sieltä hän löysi esikuvat päähenkilöilleen Macabéalle, (köyhä tyttö eksynyt katse silmissään) ja tämän kelvottomalle poikaystävälle Olímpicolle.

Olímpicosta tulee yksi Macabéan tajuntaa ravistelevista kokemuksista. Näitä kokemisen hetkiä, jotka Lispector on merkinnyt tekstin lomaan sulkuihin (räjähdys), alkaa ilmaantua yhä tiheämmin, kun Macabéa tapailee heräävän itsetuntemuksensa ensi askelia ja etsii alitajuisesti vastausta kysymykseen: Kuka minä olen?

Kun Macabéa kuulee radiosta Enrico Caruson laulavan Una Furtiva Lagrimaa, hän aavistaa haltioituneena, ”että oli muitakin tapoja tuntea ja hienostuneempia tapoja elää, jopa sellaisia joissa oli sielullista ylellisyyttä”. Hänen sisäinen maailmansa alkaa värähdellä ja täyttyä.

Rodrigo S.M. keskeyttää kertomuksensa tuon tuosta sivuhuomautuksilla. Hän pohtii omaa tilannettaan ja kirjoittamistaan sekä kommentoi kertomuksen tapahtumia lukijalle: ”Olímpico ei tuntunut olevan alkuunkaan tyytyväinen seurusteluunsa Macabèan kanssa – huomaan sen nyt ”.

Lispector luo tasoja limittämällä kokonaisuuden, joka laajenee osiensa summaa suuremmaksi pohdinnaksi olemassaolon mysteeristä. Niinpä Tähden hetki ei tyhjene kertalukemalla. Siihen palatessani uudet oivallukset ja ajatukset suorastaan tuuppivat toisiaan.

Macabéan kompastelevia askelia kohti itsetuntemusta säestää musiikki: viulunsoitto, rummun päristys, Caruson hypnoottinen ääni. Itse tekstikin soljuu kuin musiikki, hengityksen tahtiin. Lispector onkin omistanut kirjansa säveltäjille.

Carmen Marinin maalaus
Emergence (osa).

Kun koittaa tähden hetki, vähäpätöinen Macabéa tulee vihdoin näkyväksi, ja hänet huomataan. Silloin ”kirskuva ja terävä viulunsoitto vetää kultaisen viivan pimenevän kadun mysteerin alle”.

Kuten Rodrigo S. M. ennusti, hänkään ei finaalissa ole enää entisensä: ”Tämän tarinan tapahtumien seurauksena kirkastun joksikin toiseksi ja aineellistun viimein objektiksi. Kyllä, ja ehkä minä tavoitan lempeän huilun jonka ympärille kietoudun kuin pehmeä liaani ”.

Kyllä, Clarice Lispectorille. Kyllä, Tarja Härköselle. Kyllä, Elämälle.

Clarice Lispector: Tähden hetki (A hora de estrela).

Suomennos ja jälkisanat: Tarja HärkönenTeos. 2020. 107 s.

perjantai 25. joulukuuta 2020

Sini Silveri: Titaanidisko

”Puhua noin vain tästä kaikesta”

 Sini Silveri rakentaa omaperäisen, silti tunnistettavan maailman Titaanidiskon peilipallon välkkeeseen. Kalevi Jäntin säätiön palkinnon 2020 voittanut runoteos lumoaa aistillisella voimallaan.

Tulee tuhlailla sanoja esineitä ajatuksia, puhua noin vain tästä kaikesta, pelkäämättä selitystä, olemalla tarkka siinä, tekemällä tarkasti pelko, tekemällä tarkasti sanat, ei-tietäminen.”


Tämän Sini Silveri tekee vaivattoman oloisesti huikentelevaisessa runokokoelmassaan Titaanidisko (Poesia). Kielitaiturin lempeässä otteessa sanat asettuvat luontevasti omille paikoilleen ja tempaavat luonnonkin mukaan karnevaaliin:

Rannalla on kiven ruumis, savipylly johon vesi käy, ympäröi laskee ympäröi katoaa, näky on kiihottava kiva, matalanveden muoto, vettä paljaalla pinnalla.”

Kielen musiikki viekoittelee lukijan diskopallon pyörteeseen. Sen välkkeessä hetket, tilanteet, tunnelmat ja assosiaatiot vilahtelevat, sekoittuvat ja luovat maailman, joka lukemisen myötä tulee tutuksi.

DJ Silverin hyppysissä elottomat esineetkin havahtuvat hereille ja saavat äänensä kuuluville peräti hauskasti: ”automaatti tuijottaa oranssina ja vaikuttaa häkellyttävän lämpimältä. Otto. odottaa kosketusta ja minä kaipaan jonkinlaista keskustelua, katselemme toisiamme”.

Titaanidiskossa piipahtaa tuon tuosta vakioasiakkaita: pilvi, ”joka huijaa ennaltatietämistä”, aurauskeppi ”keräämässä suurta voimaa, lähtemässä ehkä pian kävelylle”. Entäs ne sipsit: ”keltaiset paprikasipsit kadulla, jotta tulisi syksyn ikävä”? Niitä alkaa tehdä mieli.

Tietyt toistuvat elementit sitovat maamerkkeinä kokoelman palasia yhteen, hahmottelevat maiseman ääriviivoja, minäkertojan mielen maisemia ja tunnelmia. Vesikin loiskii kokoelmassa monessa olomuodossa: ”Ojassa on hauki.”

Mistä se epeli sinne molskahti? Kenties Kalevi Jäntin säätiön palkinnon viime vuonna voittaneesta Juhani Karilan romaanista Pienen hauen pyydystys. Mainio teos osoitti kouriintuntuvasti, miten vaivalloisesta pyynnistä oli kyse.

Carmen Marin: The Ocean Spirit (osa)

Minäkertojan taustalla, rivien välissä, vilahtaa salaperäinen sinä, ”tulta nauttiva ja palava eläin”. Kenties Titaanidiskoa voisi lukea eräänlaisena rakkaustarinana, suhteen aistillisten hetkien kuvauksena, johon luonto avosylin tarjoaa vertauskuvia.

Kokoelmassa on ilmaa ja tilaa lukijan hengittää. Tyhjät sivut ja lehdet pysäyttävät minut miettimään lukemaani ja selaamaan sivuja taaksepäin. Valkeat arkit houkuttelevat piirtämään omia mustia merkkejä paperille.

Titaanidiskon riehakas tunnelma ja luottamus sanojen voimaan tuovat mieleen Erkka Filanderin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2013 voittaneen runoteoksen Heräämisen valkea myrsky (Poesia):

Puron ääressä ylikypsien persikoiden hetki, / tahmea mehu puristuu nyrkistä, / sormihuulten hymystä.”

Kokoelmia yhdistää välittömyys, hetken havainnoista ja assosiaatioista, eletystä ja koetusta pulppuavat säkeet. Silti kummankaan teoksen lopullinen versio on tuskin syntynyt spontaanisti. Virkkeiden taustalla aistii harkintaa ja hiomista, sillä niin balanssissa sanat kaikessa huolettomuudessaan sivuille asettuvat.

Pienestä koostaan huolimatta osuuskuntamuotoinen, yhteisöllinen Poesia kunnostautuu palkintoja jaettaessa. Vaikka sen kustantamat teokset eivät ole myyntimenestyksiä, ne pitävät intohimoisesti yllä lyriikan liekkiä.

Sini Silveri on kirjoittaja, runoilija ja esittäjä.

Jäntin säätiön palkintolautakunta tekee arvokasta työtä poimimalla meille herkkupaloja esikoisteosten ja muiden vähemmän tunnettujen kirjojen joukosta. Niin erilaisia aiheiltaan ja käsittelytavoiltaan kuin tänä vuonna palkitut teokset ovatkin, kaikki kolme tarjoavat omaperäistä ja oivaltavaa luettavaa.

Anu Kaajan hulvaton romaani Katie-Kate, Helmi Kajasteen omakohtainen esseeteos Rakenna, kärsi ja unhoita sekä Sini Silverin hersyvä runokokoelma todistavat, miten korkea katto ja leveät seinät hyvän kirjallisuuden diskossa on. Kas näin:

Haluan syödä muovituolit, kylvää jaguaarilla peltoa syyssateessa, ratsastaa suihkulähteellä, tehdä navastani uudenvuonyön kukkulan, hajamielisenä kastella aivoniittyä, juhlia titaanidiskossa.”

Sini Silveri: Titaanidisko. Poesia. 2020. 55 s. 

maanantai 14. joulukuuta 2020

Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita

Illuusioita elävästä ja pysyvästä

 Helmi Kajasteen arkkitehtuuria ja elokuvia yhdistelevät esseet esikoiskirjassa Rakenna, kärsi ja unhoita avaavat omintakeisia näkökulmia aiheeseen. Teos voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon vuonna 2020.                 

Lukijan ei tarvitse olla nähnyt yhtään tässä kirjassa mainituista elokuvista. Niihin voi suhtautua kuin uniin tai juttuihin, jotka tapahtuivat joskus jollekin, sillä sitä ne ovatkin.”


Arkkitehti, cinefiili Helmi Kajaste kertoo ”juttunsa” esseeteoksessaan Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos) niin eloisasti ja persoonallisesti, että kirjan avatessaan lukija lähes kuulee projektorin napsahtavan päälle ja näkee kuvien tulvahtavan mielikuvituksen näyttämölle.

Arkkitehtuurilla ja elokuvilla ei ensi silmäyksellä näyttäisi olevan paljonkaan yhteistä. Kajasteen tarkka katse paljastaa kuitenkin, miten monin tavoin ne kietoutuvat toisiinsa ja miten monia yhteisiä luonteenpiirteitä – eroista huolimatta – niillä on.

Ne molemmat luovat illuusioita. Rakennus uskottelee olevansa pysyvä, tarjoavansa suojaa ja turvaa. Elokuva puolestaan uskottelee olevansa elävä ja alati liikkeessä. Kajaste osoittaa, että tämä kaikki on harhaa.

Monumentaalisimmatkin rakennukset rapautuvat ja tuhoutuvat – hitaasti, mutta ajan hammas tekee tehtävänsä. Rakennuksessa voi myös itää tuhon siemen, joka muuntaa suojan kärsimyksen kammioksi.

Elämää simuloivien elokuvien elävyys ja liike syntyvät pysähtyneiden hetkien kavalkadista, still-kuvista, joiden vähäiset muutokset luovat liikkeen vaikutelman. Ja aivan kuten arkkitehtuuri, filmikin on fyysistä ja sen myötä katoavaa.

Tästä katoavaisuudesta muistuttavat kirjan kansi sekä sen alku- ja loppulehdet, jotka tuovat mieleen pilalle valottuneen filmin kohinan. Näiden kuvien ohella Kajasteen piirrokset kuvittavat kulloinkin käsiteltävää elokuvaa osuvasti.

Guy Maddinin päähenkilöä piinaa outo ongelma hänen kotikaupunkiaan kuvaavassa ”doku-fantasiassa” My Winnipeg. Päähenkilö yrittää kerta toisensa jälkeen päästä pois kaupungista, mutta Winnipeg tuntuu takertuneen häneen pysyvästi oudolla tavalla.

Maddin kuvaa elokuvassaan paikkoja ja rakennuksia, joita hän kutsuu termillä ”heartsick architecture”. Nämä ovat rakennelmia, jotka eivät onnistuneet täyttämään tehtäväänsä. Egyptistä tilattu ja Lontoossa valmistettu Arlingtonin silta kuuluu näihin särkyneen sydämen arkkitehtuuriluomuksiin.

Kerrotaan, että sillan laskelmat menivät jossain vaiheessa pieleen, ja se jäi liian lyhyeksi. Niinpä Winnipeg sai sen halvalla. Nyt silta ulisee lämpöliikkuessaan kylmässä ilmastossa ja kaipaa menetettyä tulevaisuuttaan lämpimässä maassa.

Kajasteen mukaan Maddinin ”aika käsittämätön elokuva” tuntuu lempeästi käsittelevän ja parantavan jotain. Winnipegin särkyneen sydämen rakennukset ”tuntevat samaa hylätyksi tulemisen ja riittämättömyyden kipua kaupungin asukkaiden kanssa, mikä tuntuu luovan tiettyä yhteishenkeä”.

Esseekokoelman nimi Rakenna, kärsi ja unhoita konkretisoituu rakennushankkeissa, joiden tarkoituksena on parsia kokoon repeileviä ihmissuhteita. Rakennusprojektin ajan tunnelma on toiveikas, ruusuiseen tulevaisuuteen luottava. Unelman valmistuttua pariskunta asuu siinä hetken, kunnes eroaa. Autio talo jää odottamaan Dingon nuoria rakastavaisia.

Rakennukset eivät pidättele unelmia sen enempää kuin ihmisiäkään. Tämän sai katkerasti kokea monesti maailman parhaimmaksi elokuvaksi valitun Citize Kanen päähenkilö. Lopulta hän kuolee yksin megalomaaniseksi paisuneessa Xanadu-kartanossaan.

Helmi Kajasteen kuvitusta teokseen.

Kokoaan suurempi pieni kirja sisältää alkusanojen, epilogin ja lähdeviitteiden ohella vain kaksi lukua: Tuho ja Jälleenrakennus. Nämä eivät ole toistensa vastakohtia, sillä jälleenrakennuskin kantaa sisällään tuhoa. Se hävittää paikan historiaa ja sen myötä muistia.  

Toisessa maailmansodassa maan tasalle pommitettu Dresden nousi tulimeren tuhkasta kuin Feeniks-lintu. Kaupungin menneisyys katosi jälleenrakentamisen myötä. Auschwitzin keskitysleirin parakit kaasukammioineen sen sijaan seisovat hiljaa paikoillaan muistuttamassa käsittämättömästä julmuudesta.

Alain Resnais yrittää ymmärtää tapahtunutta vaikuttavassa dokumentissaan Yö ja usva: ”Musiikki ja hellä kertojanääni säestävät kameran pyyhiessä yli rapistuvien rakennusten ja autioituneiden kenttien, etsien edelleen jotain selitystä.”

Helmi Kajasteen kuvasi Meri Björn.

Tiettyjen paikkojen ja taideteosten lumovoima vangitsee meidät taikapiiriinsä ja johdattaa näkyvän todellisuuden tuolle puolen. Kuten Kajaste kirjassaan toteaa, ne rajaavat kokijan ympärille hetkeksi kodin, mielentilan. Samalla ne avaavat todellisuudesta uusia tasoja, joiden jälkeen ympärilleen katsoo uusin silmin.

Kajaste kertoo thaimaalaisen ohjaajan Apitchatpong Weerasethakulin elokuvien laajentaneen hänen havaintokykyään: 

Hän näyttää todellisuudessa jonkin maagisen kerroksen, joka on silmien edessä, mutta jota en yleensä havaitse. Luonto, menneisyys ja selittämätön henkimaailma, jota yleensä välttelemme, ovat läsnä ja kiistämättömiä”.

Esikoiskirjailija on näitä elokuvia katsellessaan hipaissut niitä ”ohuita paikkoja”, joita Joel Haahtela kuvaa pienoisromaanissaan Adèlen kysymys. Varhaiset kelttiläiset kristityt uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Helmi Kajasteen pieni, elokuvien lumoa säteilevä helmi on palkintonsa ansainnut. Se viitoittaa innostavan henkilökohtaisen polun ohuiden paikkojen äärelle.

Helmi Kajaste: Rakasta, kärsi ja unhoita. Kosmos. 2020. 100 s.