perjantai 2. joulukuuta 2022

Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle nuorelle lupaavalle kirjailijalle

Iida Sofia Hirvonen proosateoksellaan Radalla, Veera Milja esikoisrunoteoksellaan Supersalanen tyttöpäiväkirja ja Eeva Turunen romaanillaan Sivistynyt ja miellyttävä ihminen voittivat vuoden 2022 Kalevi Jäntin säätiön palkinnon.

Veera Milja, Eeva Turunen ja Iida Sofia Hirvonen
Jalmari Jäntin suopean katseen alla Kalevi Jäntin säätion 
palkintotilaisuudessa.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 134 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 54 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma oli yhteensä 54 000 euroa, joten kukin kolmesta palkitusta saa 18 000 euroa. Vuoden kirjasadon taso oli ilahduttava, ja tarjonta hyvin monipuolista. Tähän vaikutti se, että monilla nuorilla kirjailijoilla on jo ammattikirjoittajan tausta kuten esimerkiksi toimittaja.

Olisipa aina yö, olen kyllästynyt päivään

Ekstaasia tai muita psykedeelejä ei tarvita, kun Iida Sofia Hirvonen (s.1988 Helsingissä) kiepauttaa lukijan vauhdilla monenmoisiin tajunnantiloihin esikoisromaanissaan Radalla (Kosmos). Hurjassa menossa pienoisesseet kietoutuvat tajunnanvirtaan ja vievät kyberavaruuden tuolle puolen.

Joinain öinä kavereideni huoneet tuntuvat avaruusaluksilta, jotka kulkevat vyöhykkeen läpi kohti toista planeettaa. Aika tiivistyy kristallikuvioiksi ja valuttaa jälkensä ikkunaan.

Radalla oli myös Helsingin sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas. ”Tuntuu, että kirjoittaminen vie johonkin mihin ei muuten pääse ja tekstin avulla pystyy käsittelemään elämän outoutta, sekä sellaisia kysymyksiä, jotka ovat liian ristiriitaisia tai isoja muilla tavoin ymmärrettäväksi”, vastasi Hirvonen kysymykseen: Miksi kirjoitan?

Palkintoraadin mielestä ”Hirvosen esikoisteoksen suuri ansio on ilmaisun kypsyys, kokemus kirjoittajana säteilee rivien raoista. Harkitut yhdys sana virheet ja anglismit sulautuvat vaihteleviin kielirekistereihin rytmisen leikkauksen taiteena, ja teksti flirttailee suvereenisti proosarunouden kanssa”.

http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2022/06/iida-sofia-hirvonen-radalla.html


Kenenkäs tyttöjä

Veera Miljan (s. 1988 Helsingissä) esikoisrunoteos Supersalanen tyttöpäiväkirja (Tammi) vie kipeään elämänvaiheeseen lapsuuden ja nuoruuden hämärälle rajamaalle. Ohut proosarunoteos kantaa raskasta taakkaa: karamellintahmaisia kasvukipuja, unelmia, turvattomuutta, pettymyksiä ja häpeää, toisin sanoen kaikkea sitä, mistä pienet tytöt on tehty.

Miljalla on taito sanallistaa nämä häilyvät, välillä uhmakkaat tunnot hetkiksi, ”jotka oli niin teräviä, että saan vieläkin näiden sivujen selailusta paperihaavoja”: mä käyn vessakopeihin itkemään huonoja tarranvaihtokauppoja, menetettyjä spice girls -kortteja ja syntymäpäiväkutsuja

eikä elämä ota alkaakseen / ei vaikka me ootetaan sylit auki… menee 13 vuotta kunnes alkaa tapahtuu … sinä päivänä kun en enää oo tää sama kenenkäs / sinä päivänä mun pitää päättää kuka oon ite

Raati totesi perusteluissaan: ”Miljan lavea, rönsyilevä puhekielinen teos kannattelee esittävän runouden luontevaa ja kertovaa ilmaisua… Supersalasessa tyttöpäiväkirjassa on nuoruuden paloa, runot liikkuvat lapsuuden ja nuoruuden välissä joskus kivuliaasti, välillä humoristisesti ja elävästi”.


Ukin talon tyhjennys 

Eeva Turusen (s. 1983 Tampereella) romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (Siltala) koostuu epätodennäköisistä aineksista: minäkertojan dialogeista ukin, puolison ja työkaverin kanssa, pöytäkirjoista ja luetteloista sekä uurnapuusepän välillä käydystä kirjeenvaihdosta.

Kaikesta tästä syntyy surureunainen muistokirjoitus arkkitehtiukille, jolta minäkertoja on ammattinsa perinyt. Taustalla kertojan parisuhde rakoilee, ja oma identiteetti huojahtelee. Alavireinen huumori höystää taidokasta mielenliikkeiden kuvausta.

Romaani oli myös Finlandia-palkintoehdokas. ”Romaanin säemäinen ja dialoginen ilmaisumuoto ohjaa lukijan huomion kielen nyansseihin, joiden sävyt ja tunnelmat Turunen hallitsee nautinnollisella tavalla”, perusteli Finlandia-raati ehdotustaan.

kuuntelen itseäni tässä / kuuntelemisen lopputulos: tänään ei kannata koettaa saattaa esirippusaagaa päätökseen / olen havisevassa tilassa / saan ollakin, saan olla hauras

Jäntin säätiön palkintoraati ylisti romaanin monikerroksellista kompositiota, joka ”on hämmästyttävän kevytlukuinen; hillitty ylikorrekti tyyli vie lukijan mukanaan. Niin kuin hienot humoristiset kertomukset, tämäkin tarina päättyy suruvoittoisiin tunnelmiin”.

On hienoa, että asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen sattumia, hienoja kirjoja, joiden tekijöistä moni jää kirjallisuutemme historiaan. Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Lista osoittaa, että palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Iida Sofia Hirvonen: Radalla. Kosmos. 2022. 157 s.

Veera Milja: Supersalanen tyttöpäiväkirja. Tammi. 2022. 80 s.

Eeva Turunen: Sivistynyt  ja miellyttävä ihminen. Siltala. 2022. 439 s.

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

 Jotain minkä voimalla elää

Karin Smirnoffin romaanitrilogian päätösjaksossa sinnikkään Jana Kipon odysseia väkivallan, surun ja intohimon pyörteissä jatkuu. Vaikuttavassa huipennuksessa Sitten menin kotiin Jana löytää viimein etsimänsä.


Kolmikymppinen Jana Kippo on rämpinyt kiperästä paikasta toiseen ruotsalaisen Karin Smirnoffin ”tumman poeettisissa” romaaneissa Lähdin veljen luo ja Viedään äiti pohjoiseen. Sitten menin kotiin -romaanissa hän kaipaa läheistä kaksoisveljeään broria, joka kuoli onnettomuudessa. Vai oliko se onnettomuus?

Teoksen rankka aloitus on tuttua Smirnoffin aiemmista romaaneista. Äiti hirttäytyi ullakolla. Minä perin koristeet, toteaa veljen naisystävä Angelika Janalle, kun he suunnittelevat joulunviettoa. 

Jana on kouluttautunut taiteilijaksi, mutta pestautui syrjäisen Smallångerin kylän kotihoitoon. Hän matkasi pohjoiseen estääkseen veljeään tappamasta itseään viinaan.

Smirnoff luonnostelee seudun ihmisiä nopein vedoin, mutta tavoittaa heistä oleellisen. Kuluttava elämä ankarissa olosuhteissa on kasvattanut itse kuhunkin kovan kuoren, jonka uumeniin tunteet padotaan. Joidenkin pettymykset ja katkeruus purkautuvat vihana ja väkivaltana.

Kenties heilläkin syvällä sisimmässä lepattaa vielä heikko liekki, kaipaus lohtuun ja läheisyyteen? miettii Jana, jonka lapsuuden kokemukset insestistä ja lyönneistä varjostavat hänen elämäänsä. Onneksi seudulta löytyy myös vähäeleisesti toisistaan välittäviä ihmisiä.

Janan ihmis- ja sukulaissuhteet ovat lievästi sanottuna kimurantteja. Ne hankaloittavat hänen muutenkin kuoppaista taivaltaan. Aitoa rakkauttakin olisi tarjolla, mutta se ei Janalle riitä. Hänen viha-rakkaussuhteensa karismaattiseen, mutta äkkipikaiseen taiteilija-Johniin tulee kaiken muun tielle.

Karin Smirnoffin menestystrilogia on myynyt Ruotsissa
yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta.
Kuva: Johan Gunseus

Jana puhelee ajatuksissaan kuolleen veljensä kanssa, pitää häntä näin elossa ja lähellään. Bror saa kommentoida siskonsa edesottamuksia estottomasti. Kun Jana jälleen kerran on palaamassa Johnin luo: Voi helvetti jana veli sanoi. Ei taas.

Smirnoff ei juuri piittaa oikeinkirjoitussäännöistä tykittäessään tarinaa iskevillä lauseillaan. Sen, minkä hän jättää sanomatta, lukija näkee ja kirjoittaa omassa päässään, sillä niin tehokkaasti hän viestinsä välittää. Lyhyet luvut vievät siekailematta tilanteesta toiseen ja pitävät lukijaa imussaan.

Smirnoff osaa kiihdyttää menoa ja yllättää. Ei ihme, että trilogiasta on tekeillä tv-sarja. Voisin kuvitella, että tuloksena syntyy hybridi, jossa Aki Kaurismäen elokuvien vähäeleisyys sekoittuu David Lynchin kauhuelokuvien hyytävään pelontunteeseen. Smirnoffin omalla twistillä totta kai.

Marjatta Tapiolan Syleily, öly ja tempera kankalle.

Sitten menin kotiin
on paitsi täysiverinen kaunokirjallinen teos, myös psykologinen trilleri, jossa vihjeet ja johtolangat suorastaan tihkuvat sivuilta. Romaanin lukuisista juonenpätkistä syntyy monitasoinen, värikäs kudos. Janan kohtaamien ihmisten elämäntarinat kietoutuvat toisiinsa jatkaakseen jälleen omaan suuntaansa. Näinhän elämässä monesti käy.

Kuolema kulkee Janan kintereillä ja vie monta hänelle läheistä ja tärkeää ihmistä. Kertomuksen näennäisen raadollisen pinnan alla lipuu kaipauksen ja menetyksen haikea pohjavirta. Jana tajuaa elämän lopullisuuden vasta silloin, kun se päättyy.

Oli yhä yö. Pirttisohvan valottomassa kotilossa makasimme toisiimme sulautuneina. Ajattelimme samoja ajatuksia. Että oli alku ja loppu. Joiden välisen ajan me olimme tuhlanneet. Ja kohta se olisi ohi.

Takaumat Janan opiskeluvuosiin Tukholmassa tuovat kertomukseen toisen tason. Jana huomaa toistavansa vanhempiensa väkivaltakuviota alistuessaan östermalmilaisen pörssimeklarin leikkikaluksi. Mutta Jana osaa myös kostaa, eikä siinä ole mitään suloista.

Jana on muovaillut tarkkoja yksityiskohtia sisältäviä savihahmoja menneisyydestään ja sen ihmisistä. Pienoisveistokset herättävät ihastusta tukholmalaisen gallerian näyttelyssä: sairaan aitoja! Kun Jana törmää juron, yksinäisessä saaressa asuvan kuvanveistäjä Mikkelin teoksiin, ne ovat kuin isku palleaan, käännekohta hänen taiteenteossaan.

Antero Takalan valokuva Tammikuu Sorsavedellä-

Jana kokee jylhien kiviveistosten kuvaavan omia tunteitaan, omaa elämäänsä: petosta, menetystä ja yksinäisyyttä. Mikkelin mukaan todellinen taide syntyy juuri tästä: tunteista ja kipupisteistä, jotka taiteilija teostensa kautta välittää katsojalle. Se on sitä mitä kutsutaan taiteeksi. Että on jotain mikä on pakko saada ulos.

Savi ei enää taivu Janan hyppysissä entiseen malliin, sillä kädet kaipaavat työkaluja ja kiveä, joka alkaisi puhua. Mikkelin sanat kaikuvat hänen korvissaan: älä yritä kopioida ja näin hallita todellisuutta. Kuvaa tunnetta tai ajatusta.

Jana on vähitellen alkanut hahmottaa itseään ja elämäntehtäväänsä, sillä taiteesta on tullut erottamaton osa hänen elämäänsä. Hän on löytänyt jotain, mikä voimalla elää. Pitkä kujanjuoksu on vihdoin päättymässä. On aika mennä kotiin.

Haikein mielin hyvästelen Jana Kipon, mutta ymmärrän, että hän tarvitsee työrauhaa. Kenties hän myös haluaa rakentaa mahdollista yhteistä elämää tyttöystävänsä Nikin kanssa.

Onneksi Karin Smirnoff ei ole menossa minnekään. Hänet on valittu jatkamaan Stieg Larssonin maineikasta Millennium-kirjasarjaa. Voin kuvitella, että Karin Smirnoff ja Lisbet Salander tulevat mainiosti toimeen keskenään. Parivaljakko aloittaa yhteisen taipaleensa ensi syksynä WSOY:n kustantamalla teoksella Merikotkan huuto.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Sen for jag hem).

Suom. Outi Menna. Tammi, 2022. 320 s.

torstai 17. marraskuuta 2022

Antero Takala: Lumenvaloa - Snowlight

 Valon mestarin talvikertomus

Valokuvataiteilija, professori Antero Takala piirtää Helsingille pehmeät, hämyiset kasvot upealla taidekirjallaan Lumenvaloa – Snowlight ja näyttelyllään Laterna Magicassa.

Pitkän uran mustan taiteen palveluksessa tehnyt, palkittu valokuvataiteilija Antero Takala tunnetaan varsinkin koskemattoman, karun Suomen Lapin kuvistaan. Nyt hän on kääntänyt kameransa linssin kotikaupunkiinsa Helsinkiin.

Takala on 3-4 viime talven aikana samoillut keskustan lumisissa maisemissa ja tallentanut näkemäänsä. Varsinkin taiteilijan kotikulmat Katajanokalla ja sen lähiympäristössä ovat saaneet runollisen tulkinnan hänen kamerallaan.

Uspenskin katedraali, Kauppatori, merenrannan maisemat, vanhat puut ja rakennukset katoavat lumipyryyn, joka kuvissa taikoo maisemat sadunomaisiksi. Vaikka miljööt ovat minulle tuttuja, sillä asun itse Kruununhaassa, tuntuu, että vasta Takalan kuvia katsellessani näen tutut kulmat aidosti, en vain ohimennen vilkaistuna.


Takalan kuvissa aika tuntuu pysähtyneen. Teosten latautunut tunnelma ja niistä huokuva hiljaisuus valtaavat katsojan mielen ja vaativat pysähtymään kuvien äärelle. Talven hämy ja lumi pehmentävät ja luovat kuvista meditatiivisia mielenmaisemia, katseita sisäänpäin. Matti-Juhani Karilan Mietteet täydentävät kuvien tunnelmaa.

Talven lempeä viistovalo lännestä hivelee rantakivien syrjiä. Kuulen etäisen huilun. Kuulenko vai luulenko kuulevani?


Jälkisanoissaan Niille, jotka rakastavat talvea Elina Heikka kirjoittaa: Antero Takalalle (s. 1939) talven tulo on lahja, sillä valokuvaajana hän on talvisen maiseman ja kylmyyden kuvaamisen spesialisti. Hän myös toteaa, että Takala on etsinyt ja löytänyt talven tunnelmasta esteettistä harmoniaa.

Antero Takala Laternan näyttelynsä avajai-
sissa taustallaan teos Uspenski ja ankkuri.
Kuva: Hannele Salminen
Tämä pitää paikkansa, sillä näin tunnelmallisia, lähes romanttisia kuvia ei kirkkaassa valossa voisi saada aikaan. Kaupungin miljöö toimii kulissina, jonka äärellä Takala antaa lumen valolle pääroolin.

Kuvaaja on samalla ”ratkaisevan hetken” tallentaja, sillä valo vaihtuu hetkestä toiseen eikä koskaan toistu samanlaisena. Kuvat eivät myöskään ole musta-valkoisia, sillä niiden esteettinen lumo syntyy harmaan lukemattomien vivahteiden kirjosta.

Lumen vaippa pehmentää kovia kulmia, luo omia ääriviivojaan ja sadun tunnelmaa, toisen todellisuuden. Lumipyry häivyttää yksityiskohdat, tuuli osallistuu tapahtumiin pöllyttämällä ja kinostamalla taivaalta putoilevia valkoisia hiutaleita. Mahtava näytelmä, jos vain osaa oikein katsoa – ja kuvata. Antero Takalalla tämä taito on.

Antero Takala: Lumenvaloa - Snowlight. Musta Taide. 2022. 111 s.

Mietteet teokseen on kirjoittanut Matti-Juhani Karila. Upean kirjan ulkoasu on tinkimättömästä laadustaan tunnetun Mustan Taiteen käsialaa.

Näyttely Laterna Magicassa 3.12. saakka.

keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Ville Hänninen: Käännekohta

 Sanasta kuvaksi

Ville Hänninen analysoi modernismin siivittämää kansitaiteen kultakautta 1950–60-luvuilla runsaasti kuvitetussa teoksessaan Käännekohta. Kirja liittyy Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyyn, jossa on mukana myös ajan innoittamaa kuvataidetta.

… teksti on teos vasta, kun se on painettu ja liittyy osaksi aineen maailmaa.

Kirjallisuuteen ja sen visuaalisiin muotoihin erikoistunut tietokirjailija ja toimittaja Ville Hänninen on tarttunut herkulliseen aiheeseen, kirjankansitaiteeseen. Sodan jälkeen uudet tuulet puhalsivat niin jazzissa, kuvataiteessa kuin kirjallisuudessa. Kuvittajat, mainosgraafikot ja kirjankansisuunnittelijat hyödynsivät näitä virtauksia omissa töissään.

Hänninen tarkastelee ilmiötä kahden lahjakkaan, mutta perin erilaisia kirjankansia suunnitelleen taiteilijan töiden kautta. Graafisen suunnittelijan Martti Mykkäsen (1926–2008)  tuotanto kasvoi legendaarisiin mittoihin. Aikansa eturivin kuvataiteilijoihin kuuluneen Ahti Lavosen (1928–1970) kirjankansituotanto oli huomattavasti suppeampi, mutta sitä vaikuttavampi.

Kansisuunnittelussa käytössä oli kaksi linjaa, toisaalta geometrista muotoa painottava ja toisaalta vapaampi, intuitiota, tunnetta ja liikettä korostava suuntaus. Yhdysvaltalaisen kirjasuunnittelun modernistin Alvin Lustigin mukaan kumpaakin koski kuitenkin kommunikaation vaatimus: ulkoasun oli puhuttava kirjan kieltä ja puhuteltava lukijaa.

Mykkäsen alkuvaiheen vahvat, julistemaisen esittävät kannet muuntuivat ajan mittaan lähes abstrakteiksi. Kirjan henki on niissäkin silti läsnä. Hänen suunnittelemastaan puoliabstraktista kannesta Harri Kaasalaisen runoteokseen Ahtojäitä suorastaan kuulee murtuvan jään ryskeen, kun nuoren runoilijan purkaukset pyrkivät kansien sisältä maailmalle.

Mykkäsen kädenjälkeä on Suomen ikonisin kirjankansi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Teoksesta on otettu yli 90 painosta ja sitä on myyty 800 000 kappaletta. Mykkäsellä oli näppinsä pelissä myös toimitusjohtaja Jarl Hellemannin ideoiman Tammen Keltaisen kirjaston ulkoasun suunnittelutyössä.

Mykkäsen keltaiseen kirjasarjaan loihtimista kansista näkyy hänen kiinnostuksensa konstruktivismin ja typografian käyttöön kansien taiteellisena elementtinä. James Joycen Odysseuksen kannen tyylikkään kirjainsykerön voi kuvitella – teoksen nimen ohessa – kuvaavan Leopold Bloomin harharetkiä Dublinin syrjäkujilla.

Mykkänen oli klassinen modernisti, jolla hänen tyttärensä Raili Mykkäsen mukaan ”oli absoluuttinen mittasuhdesilmä”. Tämän lisäksi hän halusi ensin lukea teoksen käsikirjoituksen ja näin päästä sen tunnelmaan ennen kuin alkoi miettiä kannen visuaalisia ratkaisuja.

Kun uudesta painotekniikasta alettiin etsiä säästöjä, eikä kirjojen tuotantotahti etukäteen lukemista enää mahdollistanut, Mykkänen totesi nelikymppisenä olevansa ”vieras tälle ajalle”. Hän keskittyi 1960-luvun puolivälistä muihin graafikon töihin, joita hänellä riitti.

1960-luvulla Suomen kuvataiteessa yleistyi informalismi, joka oli lähtöisin Yhdysvalloissa 1950-luvulla syntyneestä abstraktista ekspressionismista. Kokeellinen elokuvaohjaaja ja taiteilija Eino Ruutsalo on kertonut suuntauksen mullistavasta vaikutuksesta:

Minulle abstraktin ekspressionismin kausi oli vapauttavan suurenmoinen. Sen läpikäytyäni löysin jotain paljon sisäisempää kuin pelkkä maisema, pelkkä havainto. Sen kautta löysin rytmin, sisäiset näkymät, tunteen tasapainosta ja tavan ilmaista itseäni.

Näin kävi myös oman tiensä kulkijalle Ahti Lavoselle, jonka energiaa ja liikettä sykkivät kirjankannet tuntuvat syntyneen spontaanisti hetken huumassa. Hänen suunnittelemansa kannet sopivat tunnelmaltaan niin mainiosti runojen säkeisiin, että Kai Linnilä puhkesi ylistämään niitä Ylioppilaslehdessä (18.12.1964):

Otavalta tuli kaunis sarja lyriikkaa. Ahti Lavosen kannet Polttilan, Niemisen, Hollon, Ripatin ja Peltosen runoihin ovat kauneinta, mitä runojen päällä on nähty tällä vuosisadalla.

Lavosen kannet eivät kuitenkaan ole itsellisiä taideteoksia vaan Lustigin sääntöä noudattaen ne vuoropuhelevat sisällön kanssa. Pentti Saarikosken Kuljen missä kuljen -runoteoksen kannen lävistävät viivat tulevat sen ulkopuolelta kadotakseen jälleen jonnekin. Ne luonnehtivat teoksen ”läikkyvää henkeä” kulkiessaan milloin mihinkin.

Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle, / kävelin metsässä ja puista satoi pisaroita päälleni, / tulin milloin mihinkin / ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa.

Hänninen rinnastaa kiinnostavasti kansioriginaaleja merkintöineen valmiisiin kansiin. Kuvapareista näkyy, ettei kansi ole syntynyt ainoastaan kansitaiteilijan kynästä, vaan mukaan on tarvittu ammattigraafikon panosta.

Kuvataiteen, taideteollisuuden ja designin kehityksestä ja merkityksestä kansalliselle itsetunnolle sotien jälkeen on kirjoitettu paljon. Mutta ”yhdessäkään taideteollisuutta koskevista myöhemmistä suomalaisista yleisesityksistä ei kuitenkaan käsitellä kirjojen ja niiden ulkoasun merkitystä aikakauden visuaaliselle ilmeelle”, Hänninen kirjoittaa.

Hän korjaa tätä puutetta asiantuntevasti ja eloisasti kirjoittamallaan teoksella. Sen ”näkemyksellisestä”, tyylikkäästä ulkoasusta vastaa Ville Tietäväinen. Käännekohdan jännittävässä kannessa Aila Meriluodon runokokoelman Pahat unet kansiteokselta lainattu silmä tuntuu kiinnostuneena tarkkailevan altansa lipuvaa teosta. Ei ihme, sillä se vie käännekohtaan, josta sanasta tuli kuva entistä ilmeikkäämmin.

Ville Hänninen: Käännekohta – Kansitaiteen nousu 1950–60-luvuilla. Hämeenlinnan taidemuseo. 2022. 112 s.

Käännekohta: suomalaisia 1950–60-lukujen kirjankansia ja ajan innoittamaa kuvataidetta Hämeenlinnan taidemuseossa 30.4. saakka.

Ville Hänniseltä on tänä vuonna ilmestynyt toinenkin kirja, esseeteos  Muuten se on mennyttä.

 

lauantai 5. marraskuuta 2022

Tero Puha: Intiimi valo | Intimate Light

Ihminen paljaimmillaan

Valokuvataiteilija Tero Puha on koonnut parhaimmat vuosien varrella ottamansa miesmuotokuvat upeaan valokuvateokseen Intiimi valo | Intimate Light.

Olen täysverinen esteetikko, kauneuden metsästäjä.

Otto, Fiskars, 2021.
Palkitun valokuvaajan ja visuaalisen taiteilijan Tero Puhan uuden teoksen Intiimi valo | Intimate Light kansi jo paljastaa, ettei kyseessä ole ihan tavallinen valokuvakirja. Puha on suunnitellut teostaan jo pitkään, ja sen valokuvat ovat syntyneet lähes kolmenkymmenen vuoden ajanjaksona 1994–2021.

Kirja sisältää kuraattori ja tietokirjailija Antti Kauppisen Puhasta tekemän haastattelun. Siinä Puha kertoo halunneensa luoda kokonaisvaltaisen katseluelämyksen, jossa kaikki elementit tukevat toisiaan, aina paperin tuntumaa myöten.

Tässä hän onnistuu. Kirjan koko, laadukas taitto ja painotyö luovat puitteet valokuvateokselle, joka tulee katsojan iholle. Puha kertookin haluavansa jatkossa suuntautua yhä enemmän teemallisten valokuvakirjojen julkaisuun, sillä kirjat jäävät eloon, kun valokuvanäyttely päättyy.

Benjamin, Pariisi, 2014.
Valo ja varjot hyväilevät alastomien miesten kehoja, kun Puhan kamera piirtää niiden ääriviivoja ja tallentaa kuvattaviensa katseita, ilmeitä ja liikettä. 

Kuvattavat eivät ole ammattimalleja vaan monenlaisia tavallisia miehiä: nuoria ja vanhempia, atleettisia bodareita ja herkkiä androgyynejä. Kaikille heille on kuitenkin yhteistä vahva karisma, joka kuvista säteilee.

Osa malleista on Puhalle läheisiä ihmisiä, joten kyseessä on myös eräänlainen henkilökohtainen visuaalinen biografia. Jotkut henkilöistä hän on tavannut vain kerran kuvaustilanteessa.

Kuvaussessioita hän ei ole etukäteen kovinkaan paljon suunnitellut, ne ovat syntyneet spontaanisti. Tämä näkyy kuvien rentoutuneessa, vapautuneessa tunnelmassa. Kuvattavat eivät poseeraa vaan esiintyvät aidosti omana itsenään.

Jotkut mustavalkoiset valokuvat muistuttavat taidegrafiikan vedoksia hallitulla sommittelullaan ja esteettisyydellään. Toisista – monesti värillisistä vedoksista – säteilevä ilo ja leikkimielisyys osoittavat, että mallit ovat heittäytyneet mukaan kuvausprojektiin täydellä sydämellä.

Otto, Fiskars, 2021.

Alkujaan analogisen kuvaamisen paremmuudesta vakuuttunut Puha on myöhemmin huomannut, että digitaalinen kamera tarjoaa monesti paremmat eväät erilaisiin tilanteisiin. Puhan kuvaustapa on vuosien varrella myös muuttunut. Varhaisemmissa kuvissa hän pysytteli etäämpänä kuvattavistaan, ja mallit esiintyivät vakavina.

Nykyään hän on tullut rohkeammaksi, ja jäykkä veistoksellisuus on vaihtunut enemmän mallien persoonallisiksi muotokuviksi eleineen ja ilmeineen. Ajan kulku näkyy myös kuvissa. Joitain mallejaan hän on kuvannut viidentoista vuoden välein. Nämä kuvaparit vierekkäisillä sivuilla näyttävät ajan piirtämät merkit ihmiskehossa.

Alex & Nicolas, Pariisi, 2014.
Mies on harvoin objekti, katseen kohde, sillä yleensä se rooli kuuluu naisille. Kauppinen tiedusteleekin Puhalta, millaista palautetta kuvat ovat tässä mielessä saaneet? Puha ei ole asiaa juuri pohtinut. Hän toteaa kuitenkin: ”Typerimmät kommentit olen saanut kuulla joiltain homoystäviltäni, jotka jostain syystä olettavat, että kuvaussessioni miesten kanssa huipentuvat seksiin”.

Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä kuvaustilanteet ovat olleet kaverillisia ja ammatillisia. Eikä riitä, että kuvattavana on kaunis mies, ja valokuvalle oleelliset valo ja sommittelu ovat kunnossa. Kuvasta täytyy välittyä myös tunnetila. ”Jonkin selittämättömän täytyy olla läsnä”, Puha toteaa. Silloin kuvissa on kyse taiteesta.

Teoksessa on mukana kirjailija Juhani Branderin ennen julkaisemattomia runoja. Kauniin ihmisen kauniit kädet. / Anna minun ripustaa ne seinälle, kädet. / Anna yöt, jolloin sormet tulevat kohti.

Tunnelmaltaan vahvan teoksen kuvat todistavat vanhan viisauden: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Monet kirjan malleista katsovat avoimesti ja luottavaisesti kuvaajaa – ja meitä katsojia – aivan kuin haluten sanoa: tällainen minä olen, ihminen paljaimmillaan.

Tero Puha – Intiimi valo | Intimate Light
Kirjoittajat: Antti Kauppinen, Juhani Brander. Kielet: suomi, englanti. 
Parvs, 2022, 152 sivua 

maanantai 31. lokakuuta 2022

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja

 Irtipäästämisen taito

Tommi Kinnusen romaani Pimeät kuut kuvaa psykologisen taitavasti opettajan uupumusta syrjäkylän koulussa sodan jälkeen. Karheankauniissa tarinassa orastaa toivo: luopuminen tekee tilaa uudelle.

Mitä meistä jää, kun pois kuoritaan se, mitä aina luulimme olevamme?

Vaikuttavassa Finlandia-ehdokaskirjassaan Ei kertonut katuvansa Tommi Kinnunen kuvasi sodan jälkeen Norjan vankileiriltä kotiin palaavien naisten raadollista vaellusta. Hänen uudessa romaanissaan Pimeät kuut (WSOY) on siinäkin kyse eräänlaisesta vaelluksesta.

Teos kertoo kuusikymppisen opettajan Elna Suorajärven mielenmatkasta uupumuksen ja pelon läpi kohti omaa itseä, aitoa identiteettiä. Matka kestää kouluvuoden, elokuusta kesäkuuhun. Elna on saanut tuoksi ajaksi pestin rajanpintaan, pieneen Niemen kouluun, jonne ei johda edes tietä, vain polkuja. Kesällä sinne soudetaan kylältä, talvella hiihdetään järvien yli.

Lähtö kotitalosta karmaisee: Isku osuu ohimoon, nyrkkiin piilotetun avaimen kärki repii silmäkulman auki. Tämän tekee Elnan sisko Salli, jonka raivokohtaukset – jo pienestä pitäen – ovat terrorisoineet muuta perhettä, joka pelkää ja vaikenee. Sinä et enää asu täällä, hän huutaa hoipertelevan Elnan perään.

Niemen ”koulu” osoittautuu saksalaisilta jääneeksi puolilahoksi parakiksi, jonka päädyn pienestä sopesta tulee Elnan asunto.  Alkuun koulukirjoja ei ole eikä muitakaan työskentelyyn tarvittavia välineitä, silti Elnan on opetettava kuutta eri luokka-astetta.

Oppilaat ovat hallaisille suomaille asutettujen evakkojen lommoposkisia lapsia, paikatuissa sisaruksilta perityissä vaateparsissa. Koska poltettujen talojen tilalle ei ole ehditty rakentaa uusia, perheet joutuvat asumaan eläinsuojissa ja saunoissa. Isät vaikenevat tai räyhäävät sodasta jäänyt sirpale sielussaan.

Elnan tilannetta pahentavat elimistöä piinaava sairaus, joka vie voimia, mutta ennen kaikkea mielen syövereissä vellovat kipeät muistot ja syyllisyys. Niiden käsittelyyn hänen voimavaransa eivät riitä. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle, ja Elna kokee uppoavansa elämänsä nollapisteeseen.

Tommi Kinnusen teoksia on käännetty
yli 20 kielelle. Kuva: Joonas Brandt
Talvikirjan luvut etenevät kuukausi kuukaudelta. Luonnontuntu huokuu sivuilta, keskellä korpea kun ollaan. Syksyn pimeät kuukaudet tuovat tullessaan yksinäisyyden. Elna erakoituu, ei jaksa tavata oppilaidensa ohella enää muita ihmisiä. 

Elämä ympäriltäni liukenee pois, ihmissuhteet hajoavat ja muistot rapautuvat. Tulevaisuus pelottaa: mikä minua kylällä odottaa tämän kouluvuoden jälkeen, pimeät kuut?

Taitavana ihmiskuvaajana tunnettu Tommi Kinnunen eläytyy sydänjuuriaan myöten henkilöihinsä. Nämä ovat usein oman tiensä kulkijoita, jotka eivät suostu alistumaan epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa olosuhteisiin.  Elna on hyvä opettaja ja pitää oppilaistaan, mutta häneltä vaadittava jatkuvasti kasvava työtaakka johtaa uupumukseen: Minusta on tullut öitä valvova raaskio.

Kinnunen on omistanut teoksensa väsyneille. Tarinan taustalla häämöttää kirjailijan oma työuupumus opettajantoimessa, josta hän on avoimesti kertonut. Olot ovat nyt toiset kuin 1940-luvulla, mutta opettajille lastattu työtaakka kasvaa nykyajan vaatimusten mukana. Kinnunen twiittasi vuosi sitten, ”että hänen työnkuvaansa on lisätty työtehtäviä niin paljon, että vuorokauden tunnit eivät riitä niistä selviämiseen”.

Joulukuussa tunnelin päässä alkaa häämöttää valoa. Elna huomaa viihtyvänsä pienessä valtakunnassaan, ei kaipaa enää ketään eikä mitään. Kinnunen kuvaa taitavasti Elnan mielen ailahteluja ja hiljalleen kasvavaa varmuutta siitä, että hän on muutakin kuin opettajatar. Elna alkaa ravistella opettajuuden kulisseja päältään.

Elnan opetustyöt ja arkiset askareet luovat aitoa ajankuvaa, joskus peräti herkullisesti. Vispipuuro on vatkattava kuohkeaksi kylmässä. Tammikuussa Elna valmistaa puolukkapuuronsa istumalla hohtavanvalkeassa hangessa. Siirrän kattilan jalkojeni väliin, painan reidet sen viileään metalliseen pintaan ja jatkan vispaamista. Sulatan talveen itseni kokoisen tilan.

Talven valkeat kuukaudet tuovat muutakin iloa. Riemukas hiihtoretki oppilaiden kanssa järven jäällä muistuttaa entisestä: Tämä kaikki on ollut minussa tallella ja nyt suostui tulemaan esiin. Vihdoin hän on valmis käsittelemään myös mielensä syövereihin painuneita kipeitä muistojaan. Särkyköön, minkä särkyä pitää.

Valoa ja varjoja. Kuva:Hannele Salminen

Kouluvuosi päättyy kesäkuussa. Silloin koittaa luopumisen aika monessakin mielessä. Elna oivaltaa, ettei irtipäästäminen ole häviämistä vaan viisautta, joka tekee tilaa uudelle. Näkökulman vaihdos saa ennen niin tärkeiltä tuntuneet asia menettämään merkityksensä. Elna on yksinäisen talven aikana löytänyt itsensä ja varmuutensa. Hän tuntee olonsa keveäksi ja menneistä vuosista vapaaksi.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja. WSOY. 2022. 285 s.

sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

Aurinko loistaa lyttääntyneestä tinatuopista

Aki Ollikainen on jälleen kirjoittanut suuren pienen romaanin. Kristuksen toinen tuleminen sulkee sisäänsä koko näkyvän maailman ja pyrkii lyyrisellä kielellään sen tuolle puolen.

Mikä on, on katoava. Mikä on kerran ollut, on aina oleva.

Aki Ollikaisella on taito tiivistää, maalata komeita näkyjä muutamalla lauseella. Tämän hän tekee myös neljännessä hienossa romaanissaan Kristuksen toinen tuleminen. Se alkaa kauniilla kuvalla, riemulla, kun kevättulvan vesimassat laulavat ylistyslaulua alati eteenpäin virtaavalle voimalle, veden ikuiselle kiertokululle.

Euroopassa kuohuu vuonna 2013, niinpä nuori laulajapariskunta Aarne ja Ida ovat lähteneet kaupungin levottomuutta karkuun maaseutukiertueelle.”Ei meitä saa erilleen edes kuolema”, Ida huutaa Aarnen korvaan kosken kuohun yli.

Aarnen keuhkoista purkautuva verenpunaisen kosken kuohahdus sen kuitenkin tekee. Keuhkotuberkuloosia sairastava Aarne passitetaan keuhkotautiparantolaan. Myöhemmin hän kertoo Idan valinnasta nuorelle kohtalotoverilleen Gasellille: Häneltä minä kuolin, kun taudin sain.

Kuolema kulkee tästedes Aarnen kintereillä monenlaisessa ilmiasussa. Sinnikkäimmin sen viestiä kuljettaa kirjankannen hiilenmusta suuri lintu, palokärki, päälaki kuin veriysköksellä pyyhitty. Samoin kuin Ollikaisen edellisessä teoksessa Pastoraalissa tässäkin luonto elää kertomuksessa vahvasti mukana, ja monenlaiset mystiset elementit ja enteet säestävät tarinan kulkua.

Parantolassa Aarnella on aikaa pohtia eksistentiaalisia ongelmia. Kysymykseen, missä elämän korkeaveisu kirkkaimmin soi? hän vastaa: kaikissa sairaissa, joissa kituliaat liekit kieltäytyvät sammumasta ankarimpaankin tuulenpuuskaan. Tämän hän kokee ihan konkreettisesti taikavuorellaan.

Aki Ollikaisen kuvasi Laura Malmivaara.
Samoilla linjoilla liikkuvat myös parantolan viisaan ylilääkäri Behrensin ajatukset. Hän käyttää opetusvälineenä kolhiutunutta tinatuoppia, jonka kylki heijastaa auringon valoa.  ”Tahdotko sinä nyt sanoa, että minä olen tällainen rattaan alle jäänyt tina-astia?” Aarne kysyi. Behrens nyökkäsi ja jatkoi: ”Silti sinustakin voi heijastua koko auringon kirkkaus.”

Kristuksen toinen tuleminen perustuu paljolti elävien henkilöhahmojen jutusteluihin. Sen lyhyet luvut ovat kuin näytelmän kohtauksia. Jotkut niistä ovat niin pakahduttavan sydäntäsärkeviä, etten niitä Nälkävuoden tavoin silmät kuivina kyennyt lukemaan.

Ollikainen onkin inhimillisten tunteiden armoitettu tulkki. Tämän lisäksi hänen elävää tekstiään lukee kaikilla aisteilla, sen näkee, kuulee ja tuntee. Kun aurinko vaipuu vuorten taakse, se jättää jälkeensä oudon sinihehkuisen kajon hangen pintaan. Vai liekö tuo valo tullut jostain syvältä maan povesta. Se leijui pakkasilmassa kuin sävelten kaiku sinfonian jo päätyttyä ja soitinten vaiettua.

Keuhkotuberkuloosi vei Aarnelta äänen ja sen myötä musiikin. Nyt hän pyytää taitavaksi maalariksi osoittautunutta Gasellia tuomaan sen takaisin: ”Maalaa minulle maisema, jonka näet kun suljet silmäsi. Niin kuin yrittäisit vangita kankaalle säveltä.”

Teoksessa risteilee kaksi tarinalinjaa. Toisessa seurataan Aarnen taivalta, toisaalla syrjäisen pohjoisen kylän elämänmenoa. Siellä talollinen ja saarnamies Kustaa Anttola jyrisee väkevää Herran sanaa, kun pirtin ruudun taakse ilmestyy kaitakasvoinen, parrakas mies. Aurinko luo liekehtivän kruunun hahmon pään ympärille.

Yksityiskohta Jami Hynysen maalauksesta
Nothing is real.
Näin sai Kristus lihallisen muodon lempeässä, vajaamielisessä joutomies Viljaamissa. Tämä tiesi olevansa yhtä luomakunnan kanssa, sillä hän oli linnuissa, tuulessa, kanervien tuoksussa. Vain typerykset näkivät hänet ihmis-Viljaamina.

Tarinat kohtaavat toisensa pohjoisessa, jonne Aarne on lähetetty valvomaan Keisarikunnan sotatarvikekuljetuksia Jäämeren rannalle. Huoltoreitin jylhät maisemat lumoavat kulkijan. Meren suunnaton autius saa hänet mietteliääksi.

Jumalan ymmärtäminen vaatii tällaisen maiseman, Aarne ajatteli kuunnellessaan aaltojen paiskautumista loputtomasta pimeydestä vasten rantakalliota.

Kun hurmahenkinen saarnamies Kustaa Anttola näkee lihallistuneen Kristuksen kahtena, alkaa marssi pitkospuita pitkin nevalle. Kristuksen toinen tuleminen johtaa viimein hurjaan Danse Macabreen kurkisuolla. Sen päätyttyä tupasvillojen valkoiset latvukset jäävät hiljaa huojumaan leppeissä tuulenpuuskissa.

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen. Siltala. 2022. 158 s.

Jami Hynysen näyttely Dimensions Galleria G12:ssä 10.11. saakka.