sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Martina Moliis-Mellberg: falk

 Runot tarkkoja kuin haukankatse

Martina Moliis-Mellbergin ruotsinkielisen runokokoelman falk merkityksillä ladatut runot vievät haukan siivin menetyksestä ja surusta kohti orastavaa toivoa.

”Ljuset faller på fågelns vingar / och fågeln sträkker dem, glider ut / och skapar rymden.”

                                                                                                                       Bo Carpelan

Haukka liitelee Martina Moliis-Mellbergin minimalistisen runokokoelman falk (S&S) sivuilla ja luo sen visuaalisen maiseman: falken ryttlar invid klipporna / tyngdlös inför lagen / tidvattnet följer dess blick

Teoksen minä on ajautunut alkumerestä rannalle vettä keuhkoissaan ja kidusten arvet vielä kaulallaan. Menneestä ovat jäljellä enää muistot. Eikä niihinkään voi luottaa, sillä samalla kun ne alkavat muotoutua, ne vääristyvät.

Runeberg-raati valitsi falkin tämän vuoden ehdokkaaksi ja totesi perusteluissaan runokokoelman tarjoavan minimalistisessa ulkoisessa ja sisäisessä muodossaan vahvan lukuelämyksen. ”Teksti ei tee pelkästään näkyväksi kielen mahdollisuuksia vaan ennen kaikkea yksittäisten sanojen voimaa niiden toimiessa keihäänkärkien lailla, kun ne kohdistetaan oikein.”

Voisi kuvitella, että pienen, ohuen teoksen kolmiriviset runot olisi nopeasti luettu. Näin ei kuitenkaan ole. falkin jokainen rivi pysäyttää näkemään ja kokemaan niihin tallentuneita maisemia ja kiteytyneitä merkityksiä. Voi vain ihailla, mikä voima sanoilla on, kun niitä Moliis-Mellbergin lailla osaa oikein käyttää. Näin maisema muuttuu eleettömästi minuksi:

en obruten horisont / en rosenträdgård vid havet / djuret i mitt bröst

falk on surutyö, joka alkaa menetyksen säkeillä. Uusimaa-lehden haastattelussa kirjailija kertoo, että ”kirja on yritys päästää irti, jatkaa pois surusta”. Hän korostaa kuitenkin, että runous syntyy lukijan kautta: ”se mitä näet ja koet on oikein juuri sinulle”.

Martina Moliis-Mellbert on kirjailija ja elokuvakriitikko
Kuva: Helen Korpak

Moliis-Mellberg on ollut ahkera viime vuonna. Niukkasanainen, merkityksillä ladattu falk ilmestyi keväällä ja sen vastakohta, sanoja suoltava monologi Pisces szn syksyllä. Näiden lisäksi hän Maimouna Jagne Soreiaun ja Martin Welanderin kanssa valitsi runot antologiaan Bländad av död och kärlek – 130 år finlandssvensk poesi. Hänen omia runojaan on siinä myös mukana samoin kuin Bo Carpelanin lumoava avaruuden haltuun ottava runo.

falkin kolmannessa osassa painostava suru kevenee kaipaukseksi, ja minä alkaa koota maailman tuuliin kadonneita palasiaan: bryter loss delar av mig själv / matar vinden / sväljer det som blåser tillbaka. Runot jatkavat tarinaa, alkavat kesken, jäävät kesken lukijan täydennettäväksi.

Raskasta menetystä, painavaa höyhentakkia, kukaan ei jaksa loputtomiin kantaa, eikä surussa piehtaroida: oförmågan att bärä / fjädrarnas tyngd över skuldran / det som sjunker skall åter stiga

Säkeet soivat ja pysäyttävät lukijan miettimään kokemuksiaan ja antamaan runoille merkityksiä. Kuten Moliis-Mellberg totesi me luemme runoja itsemme läpi, omien kokemustemme siilaamana.

Olemme pisteessä utanför det som kändes möjligt. Kaikki on kuitenkin mahdollista runoudessa. Vaikka kokoelman ainoa yksirivinen säe palauttaa meidät maanpinnalle: hjärtat fortsätter att vara en muskel, runoratsu ei tuosta välitä, vaan haukka jatkaa lentoaan.

oceanöga / söker sig uppåt / letar efter ett rörligt fäste

Koin falkin lopun lohtuna ja lupauksena. Bo Carpelanin ja Martina Moliis-Mellbergin linnut lentävät yhä laajenevin kierroksin ja luovat siiveniskuillaan avaruuden. On uuden aika, jätän hyvästit ja ojennan käteni kohti tulevaa.

falken cirklar / slår sina lovar vidare / jag höjer armen

Martina Moliis-Mellberg: falk. 2021. 69 s. Emma Strömberg on suunnitellut falkin elegantin ulkoasun.

Bländad av död och kärlek – 130 år finlandssvensk poesi. Koonneet Maimouna Jagne Soreiau, Martina Moliis-Mellberg ja Martin Welander

Schildts & Söderströms

lauantai 8. tammikuuta 2022

Maisku Myllymäki: Holly

”Minä jätin hänet henkiin”

Maisku Myllymäki tunnustaa kirjoittaneensa esikoisromaaninsa Holly vasten kirjallisuuden helmiä. Silti merestä, saaresta, linnuista ja kahdesta naisesta syntyy omaperäinen tarina halusta, muutoksesta ja kuolemasta.

”Häntä en juurikaan enää ajattele. Ajattelen itseäni, ehkä se on melkein sama asia.”

Kolmikymppinen Eva elää äitinsä tohvelin alla symbioottisesti samassa asunnossa. Äiti on Ihmisen luonto -lehden julkkiksista skuuppeja kärkkyvä päätoimittaja. Linnuista kiinnostuneen Evan hän on palkannut lehteensä toimittajaksi.

Kun yksinäiselle meren saarelle vetäytynyt tunnettu viisikymppinen näyttelijätär Holly vinkkaa nähneensä saarellaan harvinaisen vihermehiläissyöjän, Eva lähetetään tekemään juttua paitsi säihkylinnusta ennen kaikkea Hollysta ja hänen elämästään karun luonnon helmassa.

Eva ihmettelee, onko vihermehiläissyöjä, joka harvoin harhautuu Suomeen asti, eksynyt reitiltään. Vai onko se tehnyt kunnon irtioton rutiineistaan? Myllymäki sirottelee pitkin matkaa vinkkejä, jotka vihjaavat tuleviin tapahtumiin. Oivalsin sen vasta, kun kirjan luettuani kävin sitä uudelleen läpi.

Maisku Myllymäen Holly (WSOY) viekoittelee lukijan mukaan kahden, peräti erilaisen naisen viikon mittaiseen piirileikkiin rappeutuneessa huvilassa meren rannalla. Seurasin uteliaana, miten naiset vähitellen tutustuvat toisiinsa, ja outo jännite heidän välillään kasvaa.

Iris Murdochin vuonna 1978 Booker-palkinnon voittanut hieno, psykologinen romaani Meri, meri vilahtaa Hollyn taustalla ja sivuilla. Holly puolestaan valittiin viime vuonna Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Lehden haastattelussa Myllymäki tunnusti velkansa hienoille kirjailijoille.

”Soudin saareen Marja-Liisa Vartion ja Raija Siekkisen kanssa. Kutsu oli lähetetty myös Monika Fagerholmille, Markku Pääskyselle, Hannele Mikaela Taivassalolle ja Anna-Kaari Hakkaraiselle.” Teoksensa loppuun Myllymäki on vielä listannut kirjat, joita vasten hän on Hollyn kirjoittanut.

Vihermehiläissyöjä 
(Merops persicus)
Esikuvien tunnelmat ja asetelmat ovat Hollyssa tunnistettavia, mutta Myllymäki luo silti täysin omalakisen ja psykologisesti oivaltavan tarinan, jota rento kieli ja lukuisat yksityiskohdat höystävät.

Palataan saarelle, jonne Eva on juuri yhteysveneeltä rantautunut. Holly tarkkailee tulijaa pettyneenä: Eivätkö kaikki lintuharrastajat olekaan miehiä? Häpeilemätön, riehakas, peräti rietas Holly tuo Evan mieleen linnun: strutsin, flamingon tai jalohaikaran.

Peilatessaan itseään Hollya vasten pyyteetön äidin tyttö näkee elämättömän elämänsä: Minussa on valtavan paljon kohtia, joita kukaan ei ole koskenut. Holly sen sijaan osaa nauttia elämästä. Hän on nainen, joka ajattelee vartalollaan, kun taas Eva ajattelee vartaloaan. Häpeä voisi olla hänen toinen nimensä.

Evassa herää halu tulla Hollyn lailla näkyväksi ja saada jotain, mitä lumoavalla näyttelijättärellä on. Myllymäen herkulliset kielikuvat luovat visuaalisia mielenmaisemia: Eva tuntee olevansa tyhjä taulu tai hylätty taajama, jokin unohdettu ontto pinta, joka vain odottaa, että asioita alkaisi tarttua siihen.

Näin tapahtuu. Paitsi Holly – ja viini-illat hänen kanssaan – saaren luonto ja sen hiljainen tunnelma lumoavat Evan. Hän ei kaipaa mitään entisestä elämästään ja kokee saarella hetkiä, joiden sisällä tuntuu hyvältä ja oikealta.

Maisku Myllymäki on Lahteen päätynyt
kirjastonhoitaja. Kuva: Tomi Reunanen
Meri kimaltelee, pauhaa, kuohuu ja tuoksuu Hollyn sivuilla. Elämä saarella soljuu aistillisena, peräti elimellisenä. Kolmantena päivänä Holly on jo meressä. …mutta Eva. Eva tutisee vedenrajassa. Seisoo siinä alusvaatteisillaan, reidet sinilaikkuisina, tummat ihokarvat pystyssä, kainalot ja selän kuopat viinintahmaisina.

Kukin Hollyn luku kertoo yhden päivän tapahtumista saaressa naisten suhteen kehittyessä intiimimmäksi (ainakin Evan mielestä). Ne alkavat epilogeilla, aurinkoisen souturetken kuvauksilla, jotka edetessään heittävät yhä synkemmän trillerin varjon Hollyn ylle. Kirjailija on kertonut halunneensa huiputtaa lukijoitaan. Siinä hän melkein onnistui.

Evan ja Hollyn yhteiselo rakoilee hetkellisesti, kun saarella piipahtaa Hollyn eksä, komeudestaan tietoinen Robert purrellaan. Vierailu lisää särmää, jännitettä ja jännitystä piirileikkiin. Evalle valkenee, ettei Hollykaan ole täydellinen.

Myllymäki eläytyy Evan mielenmaisemaan niin täysillä, että lukija ajautuu kuin huomaamatta itsekin Evan nahkoihin. Viikon aikana äidin tytössä hiljalleen tapahtunut muutos johtaa kliimaksiin. Harmaavarpunen tekee saman kuin vihermehilässyöjä: kunnon irtioton. Evasta tulee viimein näkyvä, kun Holly sivelee karmiinia punaa hänen huulilleen.

Myllymäki käyttää taitavasti kirjan taittoa tehokeinona vahvistamaan tarinan odottamattomia käänteitä. Tyhjä aukeama kertoo enemmän kuin sille kirjoittamattomat sanat. Lukija saa ne itse sommitella mielessään.

Kriitikko Helena Ruuska ennusti arviossaan, että Holly saattaa olla kirjasyksyn parhaimpia esikoisia. Ennustus toteutui. Maisku Myllymäki astuu Hollyn seurassa komeasti kirjalliselle kentälle. Jään uteliaan innostuneena odottamaan jatkoa.

Maisku Myllymäki: Holly. WSOY, 2021. 255 s.

tiistai 28. joulukuuta 2021

Pirkko Saisio: Passio

 Elämän merkitystä etsimässä

Pirkko Saision Finlandia-ehdokasromaani Passio vie hurjaan pyöritykseen 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin. Vaelluksen punaisena lankana kiemurtelee hyvän ja pahan tiedon puu. Koru, jolla on valta muuttaa kantajansa elämä.

”Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.”


Priori Girolamo Savonarolan käskystä Firenzen Piazza della Signorinalla leiskuu turhuuksien rovio heinäkuussa vuonna 1497. Parannussaarnaaja on tuominnut kansalaisten moraalisen rappion merkit liekkien ruoaksi, joten tuleen on heitettävä taulut, kirjat, huonekalut ja korut.

Ruhtinatar Vasari ei kuitenkaan uhraa tulelle arvokasta riipustaan, kultaista hyvän ja pahan tiedon puuta. Jalokivin koristellun puun ympärillä korussa kiemurtelee timanttisilmäinen kaksikielinen käärme. Se näytti rubiinikieltään kaikille, jotka pysähtyivät katsomaan tätä ällistyttävää luomusta.

Näin alkaa muotoaan muuttavan korun matka haltijalta seuraavalle historian vankkurien vieriessä. Vuosisatojen vaihtuessa valtakuntien rajoja vedetään uudelleen, vallankumoukset seuraavat toisiaan, ja hallitsijat nousevat valtaistuimille kunnes heidät mestataan. Ihmiset sinnittelevät kuka mitenkin väistämättömän kohtalonsa edessä.

Pirkko Saision idea kuljettaa korua punaisena lankana, joka kytkee Passion episodit toisiinsa, toimii oivallisesti. Tarinan uskomattomien ja yllättävien käänteiden lumoissa odotin malttamattomana, milloin ja missä muodossa kulta ja kimaltavat kivet jälleen ilmestyvät luotsaamaan Passion ihmiskohtaloita.

Romaanin monilukuinen henkilökaarti sukkuloi korun saattelemana halki mullistusten kourissa kärvistelevän Euroopan. Kirjan lukujen nimet kertovat, missä kulloinkin mennään: Firenze, Venetsia, Wien, Krakova, Goluboje Selo (Vaaleansininen Kylä), Haapsalu, Solovetsk ja viimein Helsinki.

Saisio, pitelemätön tarinankertoja ja tinkimätön ihmismielen tulkki, rakentaa henkilöhahmoistaan monitasoisia, ristiriitaisia ihmisiä. Vaikka heidän tekonsa eivät monesti kestä päivänvaloa, ymmärrän heidän motiivejaan. Tällaisia me raadolliset ihmiset olemme: vallanhimoisia, ahneita, kateellisia ja kaunaisia, mutta myös rakastavia, lempeitä ja avuliaita.

Koukuttavan tarinan, kulttuurihistorian ja kiinnostavien henkilöhahmojen lomaan Saisio on upottanut filosofista pohdintaa. Monet Passion ihmiset etsivät. Mitä? Sitä monikaan ei tiedä. Kenties rakkautta, sielunrauhaa, merkitystä elämälleen, vastausta kysymykseen mistä me tulemme, keitä olemme, mikä meitä kuoleman jälkeen odottaa? Entä mikä on sielu?

Marsalkka Grigoriin epätoivoisesti rakastunut diakoni Andrei kysyy itseltään: Miksi minä en osaa elää? Hän hapuilee kohti näkymätöntä maailmaa, joka on hänelle paljon todellisempi kuin näkyvä. Taidemaalari Jaan Haamer tekee saman taiteensa keinoin. Kreivi von Weisburgin sanoin: ”Te maalaatte asioita, joita ei ole olemassa, mutta jotka silti ovat totta”. ”Se on taiteen tehtävä”, toteaa taiteilija ykskantaan.

Theotokos ikoni Vardziasta, Georgiasta
Hyvän ja pahan tiedon puu kadottaa matkan varrella kimaltavia kiviään ja muuntuu moneksi: kultaiseksi kauhaksi, Pyhän Jekaterina Laulajan ikonin suojakuoreksi riisaksi sekä kultaisista kyynelistä punotuksi Jaan Haamerin maalauksen esiripuksi. Korun myötä muuntuvat myös sen haltijat. Joskus niin on tehtävä, vaihdettava identiteettiä, jotta henkikulta säilyisi.

Vihdoin lähestytään kirjailijan kotikulmia, Helsingin Kruununhakaa. Charles Baudelairin runoista innostunut, yliopistossa opiskeleva Yrjö osoittaa kihlatulleen Lindalle naisen ikiaikaisen paikan: Minä otan vastuun pois isältäsi, ja vallan myös, sinulla ei ole mitään pelättävää.

Saision elävät kielikuvat luovat Yrjön sanoille osuvan tunnelman: Auki jätetyn ikkunan edessä värisi verho kuin viluissaan, mahapiironki turposi hämärässä, ja suoraselkäiset tuolit, joilla istujia oli vuosi vuodelta yhä vähemmän, näyttivät hylättyinäkin kopeilta.

Konservatiivinen elämä ei ole Lindaa varten. Hänen verensä vetää vallankumouksen pyörteisiin, luomaan työläisten joukoissa oikeudenmukaisempaa maailmaa. Hän suunnittelee pelastavansa maalauksen esiripun kultaisella kyyneleellä vossikkakuskin Suomenlinnan vankileiriltä. Lopuilla pisaroilla hän ostaisi itselleen uuden elämän.

Vankileirien saaristossa, Solovetskin ojennusleirillä, Linda oppii, ettei elämässä aina käy niin kuin on suunnitellut. Elämän syvyys tulee hänelle tutuksi, kun todellisuus paljastaa monimuotoiset kasvonsa.

Pirkko Saisio voitti Finlandia-palkinnon Punaisella erokirjalla vuonna 2004.
Kuva: Laura Malmivaara

Ennen kuin kultaisista pisaroista sommiteltu esirippu viimein laskeutuu Passion eteen, hyvän ja pahan tiedon puu näyttäytyy vielä kerran. Se välähtää Tšehovin Kolmen sisaren Mašan kultaisena etuhampaana Eino Leinon patsaalla vuonna 1955.

Pirkko Saision ilmeikäs kieli ja elävä kerronta tempaavat Passion pyörteisiin heti ensimmäisiltä sivuilta. Kun yli seitsemänsataasivuinen romaani päättyy, minusta tuntuu kuin se olisi jäänyt kesken. Passiosta jää pitkä, täyteläinen jälkimaku.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala, 2021. 732 s.

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Annie Ernaux: Vuodet

Kollektiivisen tietoisuuden hieno manifesti

Annie Ernaux’n Vuodet limittää omaperäisesti naisen kasvutarinan sodanjälkeisen Euroopan ajankuviin. Muistelmaklassikossa arjesta, populaarikulttuurista ja maailmanpolitiikasta syntyy kiehtova kokonaisuus.

Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.


Ranskan eturivin kirjailijan Annie Ernaux’n (s. 1940) Vuodet (Gummerus) nousi heti ilmestyttyään Ranskassa vuonna 2008 arvostelu- ja myyntimenestykseksi. Se sai muun muassa MargueriteDuras -palkinnon. 

Englanninkielinen painos kymmenen vuotta myöhemmin nousi Booker-ehdokkaaksi. Nyt kirja on viimein saatu suomeksi Lotta Toivasen oivallisesti suomentamana.

Helsingin Sanomien haastattelussa Ernaux kertoo asettavansa teoksessaan taustan, sen mikä henkilöä ympäröi, etualalle: ”Ajattelen, että synnymme maailmaan ja kollektiiviseen tietoisuuteen, joka vaikuttaa meihin. Halusin kirjoittaa yhteiskunnasta, joka muuttui vuosien varrella, ja minä siinä mukana”.

Vuodet alkaa lyhyillä välähdyksillä elämästä, kirjallisuudesta ja elokuvista.

Simone Signoret’n kasvot elokuvan Therese Raquin mainosjulisteessa

huussi joen yllä talon takapihalla Lillebonnessa, soliseva vesi kuljettaa ulosteita ja vessapapereita hiljalleen pois

varhaisten vuosien hämärät kuvat, joissa näkyy kesäsunnuntain valoläikkiä, unikuvat, joissa suvun vainajat heräävät henkiin ja kuljemme outoja polkuja

Teos jatkuu pidemmillä muistikuvilla, jotka pyydystävät katoavan ajan virrasta tapahtumia ja tilanteita, joita lukija tunnistaa. Minunkin mieleni syövereistä nousi Ernaux’n herättämänä muistoja, jotka olivat jo painuneet unohduksiin.

Suvun sunnuntai- ja juhlapäivälliset sekä vanhat, kellastuneet valokuvat vilahtelevat virstanpylväinä, kun ajan hammas raksuttaa eteenpäin. Ernaux syntyi Normandian takapajuisessa pikkukaupungissa köyhään perheeseen. Kaikkea oli niukasti, tavaroita, kuvia, huvituksia, selityksiä maailmasta ja ihmisenä olosta.

Nuori kirjailija Éduard Louis, jonka ensimmäinen teos Ei enää Eddy järkytti ja puhutti Ranskassa ja herätti maailmalla huomiota, on kertonut Ernaux’n inspiroineen häntä. Louis tulee samanlaisesta taustasta kuin Ernaux ja hänenkin romaaninsa ottavat poliittisesti kantaa heikompiosaisten puolesta.

Nurkkakuntaisilla, sisäänpäin käpertyneillä pikkupaikkakunnilla luokkarajoja ei noin vain ylitetty. Rikkaat sanoivat liian korea-asuisista myyjättäristä ja konekirjoittajista ”Tuo kantaa koko omaisuutta yllään”.

Ernaux tiivistää niin aineellisesti kuin henkisesti köyhät teinivuotensa toteamalla kuivasti: (Käydä kaupungilla, uneksia, tyydyttää itsensä ja odottaa, siinä nuoren maalaistytön elämä pähkinänkuoressa.)

Opiskelut avasivat Ernaux’lle tien maailmaan: kirjallisuuteen, filosofiaan, politiikkaan. Sunnuntailounaista (pyykinpesureissuista) vanhempien luokse tuli monituntinen uhraus, jonka aikana olisimme voineet lukea Virginia Woolfin Aallot. Ernaux ja kumppanit oivalsivat, ettei tuolla maailmalla ollut heille enää mitään annettavaa.

Annie Ernaux on palkittu elämäntyöstään.
Kuva: Catherine HeliecGallimard
Ernaux on etäännyttänyt itsensä, kuten hän kirjoittaa, ”persoonattomasta elämäkerrastaan” käyttämällä hän ja me muotoa sekä passiivia minän sijasta. Näin hän sulauttaa erityisen elämänsä oman sukupolvensa kokemuksiin ja liikehdintään.

Turmelus nuorison keskuudessa levisi kielloista ja valvonnasta huolimatta. Brigitte Bardot lumosi elokuvassa Ja Jumala loi naisen, James Deanin nimikirjaimet kaiverrettiin pulpettiin. Francois Saganin Tervetuloa ikävä, Freudin Seksuaaliteoria ja Kinseyn raportti luettiin salassa.

Tavaratulva ja kuluttamisen vimma työnsivät vähitellen menneisyyden yhä kauemmas mielen perukoille. Ernaux’n mukaan samalla ajattelu köyhtyi, ja usko mahdollisuuteen parantaa maailmaa hiipui. Työn ja perhe-elämän uuvuttamat eivät enää jaksaneet huolestua yhteiskunnan tilasta.

Avioero tarjosi heille mahdollisuuden palata hetkeksi takaisin nuoruuteen, viettelysten markkinoille John Cassavetesin ja Michelangelo Antonionin elokuvien johdattamina. Ajan pyörä kierähti hetkeksi taaksepäin. Pieni rako ehkäisypillerin ja AIDsin välillä salli naisillekin lyhytaikaisen seksuaalisen vapauden vailla pelkoa ei-toivotusta raskaudesta.

Oli koittanut nautinnon aika, jolloin kaikkea, mikä ennen oli ollut kiellettyä, kehotettiin nyt tekemään. Elokuvissa pyöri Viimeinen tango Pariisissa. Ernaux katselee maailmanmenoa paitsi tarkasti myös pilke silmäkulmassa. Ilmassa väreili halu luoda ja toteuttaa itseään. Mutta jos ei osannut maalata tai soittaa poikkihuilua, saattoi aina luoda itsensä uudelleen menemällä psykoanalyysiin.

Kuva: Hannele Salminen

Vuodet
-teosta lukiessa tuntuu kuin Ernaux’n muistot olisivat soljuneet vaivatta paperille. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on kertonut, että kirjan teko oli vaivalloista ja kesti peräti kymmenisen vuotta. Muistikuviensa lomassa hän pohtii kirjoittamistaan:

Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattivat hänet tähän päivään?

Samaa ovat pohtineet monet kirjailijat ja taiteilijat. Juha-Pekka Inkisen mainiossa teoksessa Pysäkkiaikakirjat ajankuvan dokumentteina komeilevat bussipysäkkien mainosjulisteet.

Leena Krohnin esseeteoksessa Mitä en koskaanoppinut hänen filosofiset pohdintansa limittyvät luontevasti arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”.

Annie Ernaux’n ajatus kulkee samoja polkuja, kun hän toisinaan kokee olevansa useammassa päällekkäin väreilevässä elämänsä hetkessä: siinä ajassa nykyhetki ja menneisyys asettuvat päällekkäin, sekoittumatta, siinä ajassa hänessä ovat hetken aikaa olemassa kaikki hänessä joskus olleet olomuodot.

Vaikka aika raksuttaa sekunti kerrallaan tasaisesti eteenpäin, silti tuntuu kuin sen meno nykyisenä digiaikana vain kiihtyisi klikkailujen siivittämänä. Ammennammeko me todellisuuden tyhjiin, elämämmekö loputonta nykyaikaa? Ernaux pohtii, päättää aloittaa tämän kirjan, sillä hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse

kylätanssit ja tivolin törmäilyautot Bazoches-sur-Hoënessa

Hocine Zaourarin valokuvan naisesta Algerian verilöylyssä, se on kuin Pietà-kuva

San Michelen kirkon seinällä hehkuvan auringonvalon Fondamenta Nuoven rantakadun varjoista käsin nähtynä

Annie Ernaux: Vuodet

(Les Années). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. Gummerus. 215 s. 

perjantai 3. joulukuuta 2021

Kalevi Jäntin palkinnot neljälle nuorelle kirjailijalle

Katri Naukari esikoisromaanillaan Yhden puun tuho, Sanna Puutonen proosateoksellaan Sydänmuuri, Pauli Tapio runokokoelmallaan Koko meren laajuus ja Joonatan Tola esikoisromaanillaan Punainen planeetta voittivat vuoden 2021 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Pauli Tapio, Katri Naukari, Sanna Puutonen ja Joonatan Tola.
Kuva: Jouko Vatanen

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 131 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 56 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma on yhteensä 72 000 euroa, joten kukin neljästä palkitusta saa 18 000 euroa.  Kirjojen taso oli tänä vuonna poikkeuksellisen korkea, joten raadilla oli suorastaan runsaudenpula voittajia valitessaan.

 

Mikä luontosuhteessamme on vialla?


Katri Naukarin
(s. 1984 Forssassa) matkakertomus Yhden puun tuho (Otava) on laaja esseistinen romaani maailmanlopun myyteistä, japanilaisesta estetiikasta, luksuskuluttamisesta, luontoterapiasta ja nykyihmisen omavalintaisesta yksinäisyydestä.

Raadin mielestä Naukari yhdistää esikoisromaanissaan elegantisti filosofisen ja esseistisen esitystavan romaanimuotoon, johon on upottanut lopun aikojen tarinansa.

Kirjailija kertoi samoilleensa pitkin Helsingin rantaviivaa ja odottanut näkevänsä villiä ja kaunista. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan hän koki ajatusryöpyn, lähtölaukauksen teokselleen. Alkoi armoton itsetutkiskelun aika.


Minä olen käynyt metsässä. Se ei auta. Olen kylpenyt tulivuorten vulkaanisissa vesissä ja kuumassa hiekassa muuttumattomana. Olen juonut itseni humalaan ja huutanut unissani. Olen kiusannut itseäni Henry David Thoreaulla, YouTube-videoilla ja Raamatun viisauksilla, mutta aika käy vähiin. Tuho etenee minussa ja elinympäristössäni koko ajan kiivaammin.

 

Viileän komiikan onnellinen lapsi



Sanna Puutosen
(s. 1989 Lapualla) esikoisteos Sydänmuuri (Otava) on raadin mielestä eheä, varmavaistoisesti sommiteltu ja ilmaisultaan täsmällinen. Olemme siis hyvän proosan äärellä:

”Rakennetun ympäristön ja ihmisen vuorovaikutus ei äkkiseltään kuulosta riehakkaalta aiheelta, mutta esikoiskirjailijan näkemys kantaa. Sydänmuurin proosatekstit vievät ylvään teorian ja sattumanvaraisen elämän leikkauspisteeseen, sinne missä formaali suunnitteluprosessi kohtaa levottoman ihmisen.”

Neljäs parveke romahtaa, eikä ääntäkään kuulu. Laatta napsahtaa siististi irti liitoskohdasta ja joustaa polvista osuessaan maahan, heittää sitten muutaman kuperkeikan ja antaa liike-energian purkautua kitkaksi kallioperään. Paikalleen jäätyään se murenee, varistaa itsensä päivä kerrallaan olemattomiin ja painuu osaksi maan kuorta.

 

Haavikkomaisia kaikuja

Pauli Tapion (s. 1986 Oulussa) runoteos Tyhjä, suuri ja öinen (Poesia) uudistaa raadin mielestä taidokkaasti runoelman muotoa. Se on kunnianhimoinen, tasapainoinen ja hiottu kokonaisuus:

”Runoelmassa keinot ja rekisterit liikkuvat notkeasti, kieli vie taiturillisesti ylevästä koomiseen ja liikuttavaan. Rytmi on Pauli Tapion teoksen punainen lanka, viisas ja kerrostunut kokonaisnäkemys sen sydän.” Teoksessa luonto elää vahvasti mukana.

Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, / ottakaa oppia menneistä ajoista. / Te äänitätte kaiken, mutta ette kuuntele äänitteitä. / Muistinne on täynnä valokuvia, mutta valokuvaatte silti lisää. / Näytevarasto pursuaa yli äyräiden. 

Kuka inventoisi sen? / Kuka luetteloisi kallion kaiut ja sammumattoman kaipauksen, kuka siirtäisi pölyttömään vitriiniin viidakon varjot ja suviniityn  kasvit?

 

Hulvaton romaani kaoottisesta perheestä ja selviytymisestä


Joonatan Tolan
(s. 1983 Haukivuorella) esikoisromaani Punainen planeetta (Otava) on osin arkistomateriaaliin perustuva romaani melkoisen kaoottisesta perheestä, jossa alkoholisoituneen ja psyykkisesti sairaan isän kyky vastustaa auttamisyrityksiä on omaa luokkaansa.

Raadin mielestä teos on tavallaan musertava, mutta ennen kaikkea odottamaton: ”koontitavaltaan, huumoriltaan ja siinä, mitä se kertoo ihmisen mahdollisuudesta selviytyä, toimia toisin kuin lapsuudenperheessä oli tapana ja jollakin tapaa antaa anteeksi”.

Tolan lapsuudenmuistot karmaisevat: Hiivimme sisälle. Sisällä haisi tärpätti ja viina ja kusi ja isä makasi sikiöasennossa tärpättipullo tyynynään taulukankaiden päällä sennäköisenä kuin olisi kuollut. Pöhöttyneet verestävät silmät möllöttivät auki kuin kuolleella kalalla.

Me lapset pidimme yöllä kriisipalaverin. Me karkaisimme, vaarille. Suunnitelma oli laskeutua lakanoista solmitulla köydellä parvekkeelta alas. Perhetyöntekijä kävi meillä kerran kuussa ja aamulla hän ihaili lakanoita parvekkeella, näytti ehkä siltä että meillä oli pyykätty, että vuodevaatteita tuuletettiin.

Kirjansa lopuksi Tola toteaa: Koko romaanini on lopulta yritykseni rakentaa rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisuuden keinoin. Elämäntarina on nyt saanut ehyen, palkitun muodon.

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Lista osoittaa, että palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Katri Naukari: Yhden puun tuho. WSOY. 2021. 328 s.

Saara Puutonen: Sydänmuuri. Otava. 2021. 128 s.

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen. Poesia. 2021. 64 s.

Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava. 2021. 344 s.

Tilaisuudesta on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)

tiistai 30. marraskuuta 2021

Meri Valkama: Sinun, Margot

Kuka minä olen?

Meri Valkaman palkitussa esikoisromaanissa Sinun, Margot DDR:n luhistumisen pyörteissä vietetyn ajan muistot piinaavat vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Mikä on totta, mitä tapahtui todella?

”Muisti on edellytys ymmärrykselle itsestä, ja tämä pätee niin yksilöihin kuin yhteiskuntiinkin.”

Helsingin Sanomat jakaa vuosittain 15 000 euron suuruisen palkinnon parhaalle esikoisteokselle. Tänä vuonna se myönnettiin Meri Valkaman romaanille Sinun, Margot (WSOY). Raadin mukaan se on ”vasta-alkajan äärimmäisen kypsä ja hallittu teos, joka puhuttelee koko maanosaamme”.

Romaanin tapahtumien kulisseissa DDR katoaa, ja Berliinin muuri murtuu. Teos ei silti tarkastele vain ideologioiden ja maailman muutosta. Se kuljettaa monissa teemoissaan myös muistin haurautta, unelmien romahdusta ja yksilön identiteetin etsintää. Teoksen sitovana voimana kiemurtelee elämää suurempi rakkaus, kosto ja julma petos.

Tämä kuulostaa melodramaattiselta, mutta taidokkaasti rakennettu teos on kaikkea muuta. Valkama kirjoittaa eläytyen, ilmeikkäästi ja rehellisesti niin ihmisistä kuin heidän eroavista käsityksistään siitä, mitä tapahtui. Tarkalla psykologisella silmällä hän kuvaa henkilöidensä tunnemaailmaa ja heidän kehitystään ihmisinä vuosikymmenten vieriessä.

Tarina alkaa, kun vannoutunut sosialisti Markus Siltanen saa pestin Itä-Berliiniin Kansan Voiman ulkomaankirjeenvaihtajana vuonna 1983. Kyse on unelmatyöstä, sillä hän haluaa olla mukana rakentamassa oikeudenmukaisempaa maailmaa ja raportoida sen menestysaskelista DDR:n ytimestä.

Mukaan neljän vuoden komennukselle lähtevät hänen vaimonsa Rosa sekä lapset Matias ja kirjan päähenkilö Vilja, tässä vaiheessa vasta parivuotias. Perheen arki loksahtaa pian urilleen punaisia pisaroita sylkevän neulamaisen televisiotornin ja Berliinin harmaan taivaan alla.

Mikään ei kuitenkaan mene, kuten Markus on unelmoinut. Hänen suunnittelemansa todellisuus väistyy taka-alalle, ja hän joutuu kohtaamaan elämän sattumanvaraisuuden silmästä silmään. Kun muutoksen tuulet alkavat horjuttaa Berliinin muuria ja romuttaa sosialismin utopioita, vallankumoustakin suurempi voima vavisuttaa Markuksen elämää: luvaton rakkaus.

Kaisa-Tuulia Tuomen maalaus Sinfonia.
Epätoivoisena Markus tuskailee: ”Oliko sittenkin niin, että elämän parhaat ja pahimmat asiat olivat joskus sama asia. Oliko mahdollista, että ihminen teki samaan aikaan elämänsä virheen ja parhaan päätöksen ikinä?”

Sinun, Margot kulkee kahdella aikatasolla: 1980-luvulla sekä vuonna 2011, jolloin Markus menehtyy Helsingissä. Rakkaan isänsä kotia tyhjentäessään Vilja törmää nippuun vanhoja kirjeitä, jotka on allekirjoittanut salaperäinen Margot, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään.

Kymmenet kirjeet kertovat kaipauksesta ja rakkaudesta sekä pahenevasta ahdingosta Stasin saappaankoron alla. Kirjeet, päinvastoin kuin kirjan kaksi aikatasoa, kulkevat ajassa taaksepäin. Näin ne rytmittävät kirjan kerrontaa välimerkin tavoin.

Mullistuksen vuonna 1989 Margot kirjoittaa Berliinistä odottaessaan Markusta takaisin luokseen Berliiniin: ”Toisaalta pelkään, että tapaamme vain huomataksemme, että välillemme kasvanut aika on muuttanut meidät toiseksi. Mitä jos emme enää osaakaan olla toisillemme elävässä elämässä?”

Kirjeitä lukiessa Viljan uteliaisuus herää. Hänen huterat muistikuvansa Berliinin ajasta kuitenkin pakenevat hänen yrittäessä ottaa niistä kiinni. Onko hän kirjeissä kaivattu Kastanja? Kuka oli kavaltaja? Entä oliko isällä jotain tekemistä Stasin kanssa? Yhdellä tasolla romaani saa trillerin muodon Viljan lähtiessä etsimään vastauksia kysymyksiinsä Berliinistä.

Totuus menneestä riippuu siitä, kuka sitä muistelee ja siitä kertoo. Näin myös DDR:n todellisuutta voi jälkeenpäin katsoa monelta kannalta. Muuri murtui, mutta nousi uudelleen näkymättömänä ja erotti entiset ystävät.

Meri Valkama on toimittaja, kirjailija ja 
varavaltuutettu. Kuva: Otto Virtanen.
Rosan ja hänen (entisen) ystävänsä Uten mielipiteet Saksojen yhdistymisestä eroavat rajusti. Ute: ”Oli naiivia olettaa, että kaikki kääntyisi paremmaksi. Rosa, usko kun sanon: palkat, eläkkeet, asunnot – kuilu on kasvanut älyttömäksi ja kasvaa vielä lisää”.

Teekuppi kaatuu, kun Rosa pomppaa pystyyn ja räjähtää pilkalliseen nauruun: ”Aivan tosissasiko puhut DDR:stä ja solidaarisuudesta samassa lauseessa? Kaiken paljastuneen jälkeen? Milloin sinä oikein avaat silmäsi”.

Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksestä vuonna 1986 sosialistinen lehdistö kirjoitti pikku haaverina, ” joka oli koetellut Neuvostoliiton energiatuotantoa mutta joka korjattaisiin kyllä”. Tosiasiassa Prypjatin aavekaupungista tuli kymmenien tuhansien ihmisten hautausmaa. Uutisen kuultuaan Markuksen valtaa pelko ja apokalyptinen kauhu maailman tulevaisuudesta.

Valkamalla on taito upota ihmisensä mielenmaisemaan ja luoda eläviä, tunnistettavia henkilöhahmoja. Teoksen palaset loksahtelevat kerronnan mittaan toistensa lomiin ja niistä syntyy monivivahteinen, rikas kuva. Viljakin saa lopulta tavoittelemansa: menneisyytensä.

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY, 2021. 556 s.

Kaisa-Tuulia Tuomi: Kevät-näyttely GalleriaG12:ssa 16.12. saakka.

torstai 18. marraskuuta 2021

Kirjoja lapsille ja lapsenmielisille

Sadut vievät seikkailuun

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon fantasiasarjan ensimmäisessä osassa Mustan kuun majatalo tapahtuu peräti merkillisiä asioita. Tita Rossi puolestaan vie kahdessa kirjoittamassaan ja kuvittamassaan lasten kuvakirjassa Eelis-pojan seikkailulle kuuhun ja joulumaahan.

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto esittelivät 
kirjaansa Oodin kolmannessa kerroksessa.

Ystävykset, kuvittaja Katri Kirkkopelto ja kirjailija Reetta Niemelä, suunnittelivat tekevänsä pienen opuksen paikasta, jossa toden ja mielikuvituksen raja olisi häilyvä. ”Homma lähti kuitenkin lapasesta”, tekijät tunnustavat nauraen. Fantasiatrilogian avaava Mustan kuun majatalo (Lastenkeskus) sisältää kuvineen peräti kolmisensataa sivua.

Teoksessa monenmoiset mytologioista ja myyteistä karanneet taruolennot – hiidet, koirankuonolaiset ja vampiirit muiden muassa – sekoittavat reippaan Saimi-tytön ja hänen eläinlääkäri-isänsä elämän. Heidän aikomuksensa perustaa Sinimäen kaupungin entiseen Mustan kuun majataloon eläinsairaala saa outoja käänteitä, sillä autio, salaperäinen rakennus tuntuu jo asutulta.

Buller, Saimi ja Morri.
Saimi tutustuu majatalossa majailevaan outoon väkeen, muttei anna otusten vähätellä itseään ja kutsua häntä tytön tylleröksi. Niinpä yksivarpaiset Buller ja Morri saavat kuulla Saimilta kunniansa: 

”En voi sille mitään, että minua vähän vaivaa, kun kissat muuttuvat naisiksi, pensaat juoksentelevat pitkin puutarhaa ja räävikkäät pesivät komeroihin!” Vähemmästäkin moni meistä hermostuisi ja tivaisi vastauksia moiseen menoon.

Reetta ja Katri huomasivat jonkin ajan kuluttua kirjahankkeeseen ryhdyttyään, että tarinalla oli ihan oma tahto. Kertomus muuttui yhä monimuotoisemmaksi, se alkoi kuljettaa itse itseään, laajeta ja kerrostua. Myyttiset hahmot muuntuivat matkan varrella todellisiksi, ja heistä tuli tekijöidensä jokapäiväisiä tuttavia.

Kirjantekijät eläytyivät täysillä otustensa monenlaisiin vaiheisiin ja huomasivat, ettei kukaan heidän luomistaan hahmoista ollut vain yhdenlainen. Ne kaikki muuttuivat ja kehittyivät matkan varrella koko ajan, kuten me ihmisetkin. 

Reetta ja Katri ovat päivittäneet eri puolilla maailmaa syntyneitä myyttejä ja legendoja nykyaikaan. Niinpä he saattoivat niiden avulla käsitellä ajankohtaisia teemoja kuten luonnon monimuotoisuuden säilymisen tärkeyttä.  Huumorista ja kutkuttavasta jännityksestä parivaljakko ei silti tinkinyt.  Katrin tunnelmalliset maalaukset ja piirrokset luovat teokseen oman salaperäisen lumonsa.


Tita Rossi
vie perheen pienimmät jännittävälle avaruusseikkailulle kuvakirjassaan Eeliksen kuumatka. Kuu näyttää salaperäiseltä, minkälaisia ihmeitä sieltä mahtaakaan löytyä? pohtii Eelis tähystellessään planeettaa kaukoputkellaan. Siitä on otettava selvää, hän päättää.

Tuumasta toimeen. Kuumatkaa varten tarvitaan tietenkin avaruusalus. Neuvokas isoisä taitaa rakennuspiirrosten teon, niinpä Eelis kumppaneineen alkaa vasaroida kuurakettia fafan kaavojen mukaan. Tämän lisäksi monenlaiset matkavalmistelut vievät aikaa ennen kuin kaverukset singahtavat avaruuteen.

Kun raketti vihdoin on onnellisesti laskeutunut kuun pinnalle, kuu-ukko tuottaa jymy-yllätyksen. Minulta on turha udella millaisen, sillä olen visusti luvannut Eelikselle säilyttäväni salaisuuden.

Kuusta käsin Eelis suuntaa kaukoputkensa kohti kotiplaneettaa ja huomaa, millaisia aarteita maapallolta löytyy: jääkarhuja, pingviinejä ja norsuja, kukkia ja perhosia sekä kaikki neljä vuodenaikaa! Eelikselle valkenee, että joskus on tehtävä pitkä matka, jotta näkisi lähelle.


Koska joulu on jo ovella, Eelis kumppaneineen päättää seuraavaksi matkustaa Korvatunturille Joulupukkia tapaamaan. Tita Rossi on tallentanut matkan tunnelmalliset vaiheet kuvakirjaansa Eeliksen joulukirja. Reissu alkaa Kalasatamasta ensin metrolla Rautatieasemalle ja jatkuu sieltä kaukojunalla kohti Oulua. Loppumatkan kaverukset tarpovat syvässä lumessa tonttujen opastamina.

Eelis on kutsunut eri puolilla maailmaa asuvia tuttaviaan Korvatunturille viettämään eksoottista suomalaista joulua, johon kuuluu saunassa vihtomista ja lumessa kieriskelyä. Joulupöytään katetaan matkalle mukaan pakattua suomalaista jouluruokaa: silliä, silakkaa, lohta, rosollia ja joululaatikoita. Jälkiruoaksi tarjolla on joulutorttuja ja pipareita.

Kun lapset jäävät herkuttelemaan, Joulupukin työilta vasta alkaa. Harmaaparta valjastaa Petteri poronsa reen eteen ja karauttaa jakamaan lahjoja kaikille lapsille. Mutta miksi Joulupukilla on nenällään fafan silmälasit?

Tita Rossi ja pikkuystävä.

Tita Rossin tekstin lämmin sävy ja kirjojen rento kuvitus luovat perheen pienimmille turvallisen ympäristön, jossa sadunlukija voi tarinan käänteiden lomassa kertoa tärkeistä asioista kuten luonnonsuojelusta, yhteisöllisyydestä ja suvaitsevaisuudesta. Perheen yhteisissä lukuhetkissä lapsi kokee, että hänestä välitetään ja häntä kuunnellaan. Hän on tärkeä.

Kirjoilla on ominaisuus, joka virtuaalisilta härpäkkeiltä puuttuu: ne opettavat lukijaansa keskittymään ja syventymään, kehittävät empatiaa ja luovuutta. Mustan kuun majatalo sopii jo lukemaan oppineille, mutta myös yhteisiin lukutuokioihin taaperoiden kanssa.

Fantasiakirja tarjoaa nuorille jännitystä ja ruokkii heidän mielikuvitustaan. Saimin seikkailut jäävät koukuttavasi kesken, mutta onneksi jatkoa on vielä luvassa kahden kirjan verran. Kenties Eeliksenkin matkakuume taas nousee, ja pääsemme hänen mukanaan samoilemaan uusiin jännittäviin maisemiin.

Luin kirjat eläytyen ja upposin niiden maailmoihin niin täysin, että unohdin itseni. Eläköön leikki ja haltioituminen, sillä ne kantavat meitä aikuisenakin. Friedrich Schillerin sanoin: ”Man only plays when he is in the fullest sense of the word a human being, and he is only fully a human being when he plays.”

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto: Mustan kuun majatalo. Lastenkeskus, 2021. 317 s.

Tita Rossi: Eeliksen kuumatka. 2021. 32 s.

Tita Rossi: Eeliksen joulukirja. 2021. 32 s.