perjantai 13. toukokuuta 2022

Tarja Roinila: Samat sanat

Kielenrakastajan tunnustuksia

 Tarja Roinilan esseistä ja kirjoituksista koostuva Samat sanat osoittaa, että hänelle kääntämisessä oli kyse kullekin teokselle ominaisen kielen löytämisestä. Samalla loistava kääntäjä kartoitti suomen ilmaisumahdollisuuksia ja loi uutta kieltä.

tarpeeksi tekstin kanssa seurusteltuaan vapautuu yhtäkkiä ilmaisemaan. Silloin tuntee kirjoittavansa itse, pääsevänsä alkutekstin rytmiin ja ajattelevansa yhdessä sen kanssa. Silloin tuntee löytävänsä omasta kielestään asiat, jotka teos haluaa sanoa.

Kääntäjä, taiteilijaprofessori Tarja Roinila (1964–2020) ehti saada aikaan paljon liikenneonnettomuuden seurauksena aivan liian lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Hän suomensi kymmenittäin teoksia, kirjoitti esseitä ja kritiikkiä, opetti ja toimi lukuisissa luottamustehtävissä.

Roinilalta jäi kesken esseekokoelma, jonka hänen pitkäaikainen ystävänsä Mika Kukkonen on täydentänyt valitsemalla kääntäjän laajasta arkistosta hänen työtään ja ajatuksiaan valottavia tekstejä kokoelmaan Samat sanat – Kirjoituksia kääntäjän elämästä (Teos).

Teksteistä paljastuu Roinilan intohimoinen suhde kieleen: Kielet asuvat minussa ja minä niissä. Tämän suomalais-saksalaiseen perheeseen syntynyt kääntäjä oivalsi opiskeltuaan espanjaa ja ranskaa. Näiden ohella hän osasi ”merleaupontya” ja ”bernhardia”. Nämä kielet hän oppi kääntäessään Merleau-Pontyn filosofisia kirjoituksia ja Thomas Bernhardin vaativia teoksia. Edellisestä hän sai J.A. Hollon palkinnon ja jälkimmäisestä valtionpalkinnon.

Kielet ovat yhteismitattomia, joten niiden sanatarkka kääntäminen on mahdotonta. Roinilalle kääntämisen perusyksikkö ei ollut sana tai lause vaan itse teos. Kullekin kirjalle oli löydettävä sille ominainen kieli. Roinila sukelsi lapsen malttamattomuudella ja uteliaisuudella teoksiin. Hän luki kirjoittamalla ja kirjoitti lukemalla.

Kaikki kääntämiseen tarvittava on alkuteoksessa. Se vain ei anna ohjeita kääntämiseen, keinot siihen on keksittävä itse. Roinila perehtyi teoksen terminologiaan, kuunteli kielen rytmiä ja poljentoa, sanalla sanoen heittäytyi kielen vietäväksi. Analyysi ja intuitio kulkivat käsi kädessä.

Otteet Roinilan työpäiväkirjoista palastavat hetkiä, jolloin epäilykset piinaavat: Kaikki on vielä niin levällään. Raakakäännös on ihan söhryä. (..) Missä osaamisen tunne? Vihdoin, tarpeeksi tekstin kanssa muhinoituaan, kääntäjä saavuttaa tietyn taitekohdan, jossa lukeminen on jollain tavoin ”valmis”.

Tarja Roinila tunnettiin erinomaisena taideproosan
ja lyriikan kääntäjänä. Kuva: Marina Meinander

Silloin suomi ottaa vallan ja alkaa kuljettaa tekstiä. Kääntäjästä tulee vain kielen välikappale: olen kokonaan suomen kielen sisällä ja lennän sen siivillä. Äidinkielen mahdollisuudet tuntuvat äärettömiltä, kun se taipuu ehkä sellaisiinkin asentoihin, joita en ole aiemmin nähnyt.

Runojen kääntämistä pidetään vaikeana, jollei peräti mahdottomana. Roinila on eri mieltä. Runo luo oman universuminsa, joka perustuu sanojen aistittavuuteen, äänteisiin ja rytmiin. Kääntäjän on aistit herkkänä kuunneltava, mitä runo haluaa sanoa. 

Roinila kertoo aihetta valottavan esimerkin, miten päätyisi nyt toisenlaisiin suomennosratkaisuihin kuin 17 vuotta sitten käännettyään Coral Brachon runon Agua de bordes lúbricos.

Runon nimen hän suomensi tuolloin muotoon Liukasreunainen vesi. Roinilan mielestä käännös oli liian sanatarkka. Liukasreunainen vesi on kiinteä paketti, josta puuttuu vedelle ominainen soljuvuus. Olisiko ”Vesi, sen liukas lieve” parempi? Alkusoinnun lisäksi siinä on aaltoilevat iu- ja ie-diftongit.

Mutta ei sittenkään. Käännös tuo mieleen kankaan liepeen, jolla ei ole mitään tekemistä runon kanssa. Sitä paitsi lieve on vain yksi reuna, kun veden reuna puolestaan häilyy joka suuntaan amorfisesti. Kääntäjä päättää tappaa darlinginsa. Lopulta hän päätyy muotoon ”Vesi, sen liukas reuna”. Siinä on rajattomuutta ja liikettä, joka jatkuu.

Mark Rohko: Orange and Yellow, 1956
Roinila kirjoittaa, miten hän kerran katsellessaan Mark Rothkon maalausta koki sen ikkunaksi toiseen maailmaan. Sama tunne valtaa hänet Harri Nordellin runoja lukiessa. Nekin muuttuvat ikkunoiksi, vievät rajalle, sanomattoman äärelle. Roinilan mielestä Nordell todistaa, että vain särkynyt ja vajaa kieli voi tulla merkityksenmuodostuksen tapahtumapaikaksi ja saada takaisin maagisen, luovan voimansa.

Miten inspiroiva, kääntämistä ja kirjallisuutta oivallisesti valaiseva teos Samat sanat onkaan! Olen kokenut sen parissa monia ahaa-elämyksiä. Miten esimerkiksi kuvata ohikiitävää hetkeä, joka saman tien muuttuu imperfektiksi. Roinila löytää vastauksen Milan Kunderan esseestä Kadonnutta nykyaikaa etsimässä: Tietyn hetken melodinen totuus. Miten hienosti sanottu.

Roinilalle suoraan ruumista kumpuava puhe on kieltä synnyttävä äiti, luovaa perusvoimaa, joka on epätäydellistä ja hallitsematonta. Kuten elämäkin. Kirjailija rakentaa teoksen puheen, äänen ja läsnäolon. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin kuuluu hengitys.

 Jään kaipaamaan Tarja Roinilan hengitystä.

Tarja Roinila (toim. Mika Kukkonen): Samat sanat – Kirjoituksia kääntäjän elämästä

Teos. 2022. 243 s.

  

maanantai 2. toukokuuta 2022

Nina Honkanen: Sinisiä unia

Viisaita sanoja vanhemmuudesta ja naisen monista rooleista

Nina Honkasen muistelmien, esseen ja päiväkirjan yhdistelmä Sinisiä unia laajenee yksityisestä yleiseen. Rehellisen teoksen kantavana voimana kulkee lähimmäisenrakkaus.


Uuden teoksensa Sinisiä unia julkistamisjuhlissa kirjailija, käsikirjoittaja Nina Honkanen ehdotti sen lukuohjeeksi historioitsija Christopher Laschin sanoja: ihminen on täällä muita, ei itseä varten. Neljän pojan ja kahden bonuspojan äiti on itse noudattanut neuvoa parhaansa mukaan.

Honkaselle kirjailijuus on pakonomainen tapa hahmottaa maailmaa. Kun aihe alkaa vaivata liikaa, siitä on kirjoitettava. Mutta kuten palkittu, edesmennyt kirjailija Matti Pulkkinen on todennut, silloin on oltava rohkeutta laittaa itsensä alttiiksi. Muutoin hommaan ei kannata ryhtyä. 

Tätäkin ohjetta Honkanen on noudattanut kertoessaan avoimesti myös niistä hetkistä, jolloin pimeän tunnelin päässä ei näkynyt valoa.

Joitakin vuosia sitten Honkanen istui kuopuksensa kanssa Kelan toimistossa joulun alla hakemassa toimeentulotukea. Raskas avioero oli ajanut tilanteeseen, jossa muut keinot olivat hukassa. Tuolloin nolotti ja hävetti. Syyllisyyskin painoi.

Julkistustilaisuudessa Honkanen on jo sinut köyhyyden kanssa: ”Ihmisten tilanteet vaihtelevat. Köyhyys ei ole oma vika, se voi kohdata ketä vain”. Tilanteeseen johtaneista syistä hän on kirjoittanut ”lamaromaanissaan” Joka kymmenes vuosi.

Vessattomaan rintamamiestaloon Porissa syntynyt pikku-Nina aloitti päiväkirjojen kirjoittamisen jo viisivuotiaana. Ensimmäisen, cockerspanielikantisen vihkonsa hän aloitti päättäväisesti sanoilla: Minusta tulee isona kirjailija.

Ennustus toteutui, mutta paljon muutakin on elämään mahtunut. Honkanen alkoi odottaa esikoistaan 18-vuotiaana, ja kuopuksensa hän sai nelikymppisenä. Kolme kertaa eronnut Honkanen on näin saanut viettää lapsiperhearkea päälle kolmekymmentä vuotta, joten hän tietää, mistä kirjoittaa.

Nina Honkanen kirjansa julkistamistilaisuudessa
Arkadia International Bookshopissa.
Kuva: Hannele Salminen
Sinisten unien alaotsikko: ja mitä muuta olen äitinä saanut nähdä kuvaa teoksen rönsyilyä yksityisistä kokemuksista inspiraationsa saaneisiin pohdintoihin ihmissuhteista, seksuaalisuudesta, syntymästä, kuolemasta, toivosta ja nykyisestä maailmanmenosta. Teos tempaa mukaansa avoimuudellaan, sujuvalla kielellään ja tekstiä sävyttävällä lämmöllä.

Vaikka lapset ja lapsenlapsi ovat Honkaselle rakkaimmista rakkaimpia, nelikymppisenä univajeinen lapsiarki tuntui joskus ylivoimaiselta. Päivän aterian valmistaminen vastaa vuoren valloitusta, suihkuun meno maratonia ja kaupassa käynti voi tuntua yhtä pelottavalta kuin benjihyppy.

Honkanen kehottaakin hakemaan ammattiapua silloin, kun omat voimat uupuvat. Keskustellessaan kirjailija Anu Kaipaisen kanssa terapian kirjailijan työtä lamauttavasta vaikutuksesta ystävykset ovat kerrankin eri mieltä. Anun tunnustukseen: Ilman vereslihalla olevaa sielunhaavaa ei voi kirjoittaa, Nina kommentoi: ilman terapiaa en kirjoittaisi edes nimeäni saati kirjoja.

Nina Honkasen koti oli uskonnollinen, joten hänelle päivittäinen rukoileminen tulee luonnostaan ja on sekin auttanut pärjäämään vaikeina hetkinä. Rukous voi olla ainoa järjissä pitävä elementti silloin, kun turhautuu ja alkaa epäillä valitsemansa tien tai kaiken ympärillä näkemänsä mielekkyyttä. Honkasen nykyinen puoliso näyttelijä Hannu-Pekka Björkman on ortodoksi.

Suomettumisen kupla puhkesi viimeistään Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Honkasen mielestä sometus ja insta ovat nykyajan sokeita pisteitä, joiden tuhovoimaa emme tajua. Sosiaalinen media luo idealisoitua ihmiskuvaa, jossa todellinen minä häviää niin muilta kuin itseltäkin.

Kun aitoa läsnäoloa ja kohtaamista ei ihmisten välillä synny, kykymme kokea myötätuntoa surkastuu. Hymiöt eivät korvaa kasvojen ilmeitä ja silmien pilkettä, eivätkä klikkaukset ihmisen kosketusta ja halausta. Honkanen toivookin, että nykyinen narsistinen ajanjakso katoaisi pian historian romukoppaan.

Honkanen suree myös lukemisen vähenemistä, jonka digilaitteet ovat aiheuttaneet. Kännykän räplääminen ei kirjan tavoin avaa ovia uusiin ulottuvuuksiin, vie mielikuvitusmatkoille ja avarra lukijan maailmankuvaa. Kirjaan uppoutumalla myös oman pään ja alitajunnan rikas maailma avautuu. Sitä eivät klikkaukset paljasta.

Haastattelija Jyri Hännisen kysymykseen, minkä kirjan ottaisit mukaan autiolle saarelle? Honkanen nimesi edesmenneen ystävänsä ja mentorinsa, monilahjakkaan Jussi Kylätaskun kirjallisen testamentin Pieni polku metsän halki vie.

Jussin ohje nuorelle kirjailijalle kauan sitten kuului yksinkertaisesti: Istut alas ja jatkat siitä mihin eilen jäit. Nina Honkanen on noudattanut neuvoa parisenkymmentä vuotta. Nyt hän pohtii kirjassaan, voisiko vanhenemista ja iän tuomaa kypsyyttä verrata vuosikertaviiniin, joka oikein säilytettynä on saanut vanhetessaan uusia ja syvempiä sävyjä?

Maailmantilanne on huolestuttava, ja luonnontuho jatkuu hälyyttävällä vauhdilla. Pandemia ja sota Ukrainassa ovat osoittaneet, ettei varmuuksia tulevaisuudesta ole. Siitä huolimatta elämä jatkuu. Nina Honkasen pieni lapsenlapsi ojentaa kätensä ja katsoo luottavaisin silmin isoäitiään.

Nina Honkanen: Sinisiä unia – ja mitä muuta olen äitinä saanut nähdä.

Kirjapaja, 2022. 261 s.

 

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

Ystävyydestä, identiteetistä ja katujen lumosta

 Vivian Gornick tunnustaa muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki tarvitsevansa New Yorkin katujen lepattavaa kiihkeyttä tunteakseen olevansa elossa. Kadut tarjoavat hänelle myös loputtomasti aineistoa tutkia inhimillisen kanssakäymisen monenlaisia variaatioita matkalla kohti tietoista olemista.

Meitä kiehtoi eleiden ja ilmaisujen arkailemattomuus: tyylikäs flirttailu, sanavalmiit keskustelut, se että ihmiset innoittivat toinen toisensa ja itsensä henkeviin, säkenöiviin vastauksiin.

Näin amerikkalainen kirjailija ja kriitikko Vivian Gornick kuvaa elämänmenoa rakastamansa New Yorkin kaduilla muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki (Gummerus). Nämä tunteet jakaa hänen kanssaan ystävä, henkevä ja älykäs homomies Leonard heidän pitkillä kävelyretkillään.

Vaikka nämä kaksi ovat olleet läheisiä ystäviä jo vuosikymmeniä, heidänkin kanssakäymisessään Gornick tunnistaa aika ajoin hienosyisiä varjoisia vivahteita. Kumppanukset tapaavat korkeintaan kerran viikossa, sillä useammassa kerrassa olisi liikaa kestettävää.

Leonard tunnustaa, että hänet pitää hengissä ironia, jolla hän estoitta suomii myös Viviania. Ystävysten ajatukset kulkevat kuitenkin samalla aaltopituudella, ja he saavat toisiltaan sitä, mitä ilman eivät tule toimeen: rehellistä ja inspiroivaa keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa. Näin he projisoivat samalla omakuvaansa toiselle lausuessaan ajatuksensa ääneen.

Kun heidän yhteinen ystävänsä Lorenzo on taas ratkennut ryyppäämään ja puolustelee itseään: en tiedä miksi teen kaiken päin helvettiä, Vivian ihmettelee: No miksi hän sitten tekee kaiken päin helvettiä?  Leonardin vastaus osuu ytimeen: ”Miksi? Koska jos hän ei tee kaikkea päin helvettiä, hän ei tiedä kuka hän on”.

Gornick syntyi Bronxissa, joka tuntui hänestä pikkukylältä verrattuna vain metromatkan päässä olevaan Manhattaniin. Kaupunginosa muodosti hänelle maailman keskipisteen, jossa elämä vihdoin alkaisi, kunhan hän ensin pääsisi muuttamaan sinne. Siihen saakka hän mittaili unelmiensa katuja: Broadwaytä etelään, Lexingtonia pohjoiseen, 57. kadun yli, joelta joelle…

Leonard sen sijaan on pysytellyt kotikulmillaan Bronxissa. Hänelle lähiseudun kadut eivät kuitenkaan riittäneet. Hän oli laajentanut reviiriään ja tunsi East Riverin jalankulkusillat; lautat, tunnelit, kehätiet. Hän tiesi Snug Harborin ja City Islandin ja Jamaica Bayn.

Kari Hakli: April in New York, 1983
Suomentaja Arto Schroderus pysyy mainiosti Gornickin kannoilla ja vaihtaa kielirekisteriä aina tarpeen tullen, jotta teksti lepattelee yhtä elävästi kuin kirjailijan mielikuvat, muistot ja mielikuvitus.

New Yorkista ja sen monenkirjavista asukkaista syntyy eloisa tausta Gornickin muistoille. Niitä lukiessa tuntuu kuin uppoaisin itsekin suurkaupungin syövereihin, sillä niin elävästi Gornick kuvaa satunnaisia – triviaalejakin – kohtaamisia ja kuulemiaan keskustelunpätkiä. 

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kuitenkin Gornickin pohdiskelut ihmissuhteista, rakkaudesta, yksinäisyydestä ja minuuden rakentumisesta.

Gornick lainaa ajattelijoita ja kirjailijoita antiikin ajoista lähtien ja jatkaa heidän ajatuskulkujaan pohtiessaan ihmisenä olemisen ikuisia kysymyksiä. Vuosisatojen ajan pidettiin esimerkiksi itsestään selvänä, että ystävät pyrkivät vahvistamaan toistensa hyviä puolia. Gornick toteaa surullisena, ettei tämä enää pidä paikkaansa, sillä nykyinen terapeuttinen kulttuuri on tehnyt meistä itsensäpaljastajia.

Nyt me jaamme häpeänaiheitamme ystävälle ja haluamme, että hän tuntee meidät kaikkine puutteinemme ja vikoinemme. (Tämä ei tosin koske somea, jossa et koskaan voi olla liian kaunis tai ihana.) Mitä enemmän paljastettavaa meillä on, sitä ”rehellisempiä” me olemme. Gornick toteaakin, että kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.

Ranskan vallankumouksesta lähtien naisten tasa-arvoa vaatineita feministejä kutsuttiin ”uusiksi” tai ”vapautuneiksi” naisiksi. Radikaalifeminismin barrikadeilla 1970-luvun lopulla temmeltänyt Gornick käyttää ”vapaan” naisen synonyymina mieluummin Geoge Gissingin teoksesta The Odd Women peräisin olevaa luonnehdintaa ”erikoinen” nainen.

Vaikka Gornick onkin hylännyt radikaalifeminismin rajuimmat iskulauseet: Rakkaus on raiskausta! Vihollinen vuoteessamme! erikoisilla naisilla on edelleen työsarkaa edessään. Demokraattisissa mallimaissa naisten ja miesten tasa-arvo työelämässä on edennyt pitkälle, kodin seinien sisällä sen sijaan on vielä paljon parannettavaa. Naiset uupuvat kaksinkertaisen työtaakkansa alla, koska kodin- ja lastenhoito jää suurelta osin edelleen heidän harteilleen.

Kari Hakli: Hetki kahvilan edustalla, New York 1983
Moni kirjailija on teoksissaan tunnustanut kaupungin vilinän helpottavan heidän yksinäisyydentunnettaan, tai ainakin tekevän siitä siedettävää. Yksi heistä oli kirjailija Samuel Johnson, joka tarpoi 1740-luvulla Lontoon katuja ja kierteli majataloissa keskustelun toivossa.

…hän koki helpotusta nähdessään oman tarpeensa heijastuvan keskustelukumppaniensa kasvoilta: niiden, jotka joivat ja puhuivat ihmisestä ja jumalasta aamunkoittoon, koska eivät itsekään halunneet mennä kotiin.

Kun Gornick illalla katselee 16. kerroksen asunnostaan, miten Manhattanin ihmiskennostojen valaistut ikkunat kohoavat kohti taivasta, hän tuntee kaupungin nimettömän seurakunnan syleilyn… Sen suoma mielihyvä on sanoin kuvaamattoman rauhoittavaa.

Paitsi ystävyyssuhteitaan Gornick pohtii myös syitä, miksi hänen avioliittonsa ja rakkaussuhteensa ovat tyssänneet heti alkuunsa: väärän miehen löytäminen kävi minulta luonnostaan. Hän tajuaa, että seksuaalinen vetovoima oli viekoitellut sen oikean etsimisen harhapoluille: silloin kun ihmistä rakastetaan seksuaalisesti, ei rakasteta sitä, kuka hän oikeasti on, vaan hänen kykyään herättää halua.

Leonard kehottaa Viviania valjastamaan yksinäisyytensä hyödylliseksi yksinoloksi. Tämä ottaa neuvosta vaarin ja oivaltaa: Ihminen on yksinäinen, koska hän kaipaa poissaolevaa, idealisoitua toista, mutta hyödyllisessä yksinolossa minä olen paikalla ja pidän itselleni mielikuvituksen seuraa…

Gornick kirjoittaa, miten hän Edmund Gossen muistelmien Father and Son avulla oppi muotoilemaan oivalluksensa. Gosse kirjoittaa, miten hän kahdeksanvuotiaana löysi itsestään kumppanin ja uskotun: Meitä oli kaksi, ja me saatoimme puhua keskenämme … Sain suurta lohtua, kun löysin ymmärtäjän omasta sydämestäni.

Vivian Gornickin Erikoisen naisen kaupunki valittiin vuonna 2015
National Book Critics Circle Award -finalistiksi. Kuva: Mitchel Bach.

Gornickin pientä muistelmateosta lukiessa tuntuu, kuin juttelisin ystävän kanssa luottamuksellisesti meitä molempia kiinnostavista aiheista. Hän pukee sanoiksi ajatuksia, jotka tunnistan, mutta joita en hänen laillaan ole aiemmin osannut selkeästi sanallistaa.

Vivian Gornic linkittää kiehtovasti abstraktia ajattelua arkipäivän konkretiaan. Hänelle matka kohti itsetuntemusta ja tietoista olemista on tullut yrityksen ja erehdyksen kautta. Erikoinen nainen kiittää tästä kaupunkiaan: Olen elänyt todeksi konfliktini enkä fantasioitani, ja niin on myös New York. Olemme yhtä.

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki. (The Odd Woman and the City.)

Suom. Arto Schroderus. Gummerus. 2022. 165 s.

Kari Hakli,  kari.hakli@gmail.com

 

lauantai 16. huhtikuuta 2022

Ulla-Maija Paavilainen: Jukka Rintala – Elämänviiva

 Jukka Rintala ei ole jokapoika

 Ulla-Maija Paavilainen piirtää lennokkaan Elämänviivan muotitaiteilija Jukka Rintalan lähes puolen vuosisadan mittaisesta menestyksekkäästä urasta.

Räntäinen ja harmaa huhtikuun ilta vaihtui kuin taikaiskusta loistoon ja glamouriin Teatterin Kellobaarissa, kun muodin mestarin Jukka Rintalan elämäkertaa Elämänviiva (Otava) juhlittiin taiteilijan 70-vuotissyntymäpäivän aattona.

Rintala oli tyylilleen uskollisena luonut tilaisuudesta kokonaisvaltaisen visuaalisen elämyksen. Angela Klasin laulu, musiikki ja videot säestivät upeaa pukugaalaa, jonka silkit ja sifongit, paljetit ja kristallit leiskuivat punaisella matolla.

 Tulevan muotisuunnittelijan uran alkuaskeleet Porin Pihlavassa olivat vaatimattomat. Pikku-Jukka piirteli omia muotiluomuksiaan äidin naistenlehtien innoittamana nelikulmaisen keittiönpöydän äärellä. Hän sijoittui kolmannelle sijalle jo 18-vuotiaana Euromuotikilpailussa, johon oli lähetetty 515 asukokonaisuutta.

Nuoruusvuosien menestyksen kruunasi Rintalan suunnittelema miesten nahka-asukokoelma Taideteollisen korkeakoulun lopputyönäyttelyyn. Kokoelmaan kuuluva lammasmokkajakku osoittautui niin vastustamattomaksi, että se pihistettiin näyttelystä ennen avajaisia. Ei ihme, että Rintala palkattiin Friitalalle suoraan koulunpenkiltä.

Pitkän linjan journalisti Ulla-Maija Paavilainen on julkaissut useita romaaneja. Hänen kirjoittamansa elämäkerta Kirsti Paakkasesta Suurin niistä on rakkaus oli vuoden 2020 myydyin kotimainen tietokirja. Tästä huolimatta häntä arvelutti ryhtyä Rintalan elämäkerturiksi.

Vaikka Paavilainen on tuntenut muodin mestarin jo kymmeniä vuosia, hänestä tuntui silti, ettei ollut todella päässyt tämän lähelle. Kun hän lopulta ryhtyi toimeen, ”roikuin hänen nilkassaan kuin mäyräkoira”, Paavilainen paljasti tilaisuudessa metodin, jolla hän yritti saada hankalan haastateltavansa avautumaan.

Illan sankaria juhlitaan Teatterin Kellobaarissa.
Kuva: Hannele Salminen

Lopputulos Elämänviiva soljuu yhtä luontevana kuin Rintalalle ominainen lennokas viiva. Muotitaiteilija ei suunnittelutyössään tarvitse tietokonetta. Teen kaiken vapaalla kädellä enkä koskaan korjaa tekemääni. Ranneliike on tärkein. Viivassani ovat mukana sydän, käsi ja aivot.

Ystävät ja tuttavat kuvailevat Rintalaa luonteeltaan pidättyväksi ja herkäksi. Hän on ollut tinkimätön oman salonkinsa kulkija suhdanteiden ja muotivirtausten pyörteissä. Diivaksi hänestä ei ole: Mikään ei saa mennä päähän. Työn mukana täytyy kasvaa, luoda omaa linjaa ja uskoa siihen. Hän arvostaa yhteistyökumppaneitaan ja yleisöään: Osaavat ompelijat ovat aarteita.

Hänen suurin aarteensa on kuitenkin Matti Vaskelainen, joka Esa Saarisen mukaan on ”ihan supertyyppi”. Kumppanukset tapasivat toisensa Studio Polin diskossa, jossa Matti ehdotti Rintalalle pikkuhuppelissa: Me voitais tehdä yhdessä joku projekti. Yhteisiä projekteja on riittänyt nelisenkymmentä vuotta, eikä loppua näy.

Matista on moneksi: paitsi elämänkumppani hän on myös kokki, taloudenhoitaja ja autonkuljettaja. Hän vastaa myös kaikkien Rintalan näytösten ja näyttelyiden visuaalisesta suunnittelusta ja toteutuksesta. Rintala on kunnianhimoinen perfektionisti, jota Matti tasapainottaa huumorintajullaan ja suurpiirteisyydellään.

Galleria Ars Longan näyttelyssä Elämän juhla oli
esillä Kirsti Paakkasen muistoksi omistettu
Suuri sydän marraaskuussa 2021.
Ennustaja, jonka pakeille Rintala oli Siurossa osunut, näki jo etukäteen toisen Rintalalle tärkeän ihmisen: ”Elämääsi tulee mustatukkainen nainen, joka muuttaa elämäsi suunnan”. Lentäessään Nizzasta Suomeen mustatukkainen nainen näki lehdessä kuvia Rintalan suunnittelemasta värikkäästä Karjalan marjat -mallistosta ja päätti saman tien palkata malliston suunnittelijan Marimekkoon.

Kirsti Paakkanen antoi Jukka Rintalalle Marimekossa areenan, jolla tämä teollisen vaatesuunnittelun kruununa sai mahdollisuuden luoda lumoavia iltapukuja. Parhaimmillaan hänen luomuksiaan vilahteli Linnan juhlassa parisenkymmentä. Miten nämä ylväät, dramaattiset ja linjakkaat puvut syntyvät?

Rintala kertoo saavansa vision henkilöstä ja tälle suunniteltavasta puvusta ”velhovaistollaan”. Ateljeeasujen työ lähtee liikkeelle ihmisestä, sen jälkeen tarvitaan laatukangas. Teatterin tilaisuudessa Rintala painotti, että näistä elementeistä syntyy YKSI luonnos: ”Jos niitä olisi useampia, naiset haluaisivat yhdistellä niitä. Sellaisesta ei synny yhtään mitään”.

Paavilaisen elävä ja eläytyvä teksti loihtii kiehtovia näkyjä lukijan mielikuvitukselle. Helsingin Musiikkitalossa Maria Lund lumosi paitsi laulullaan ja kauneudellaan myös iltapuvuilla, joiden silkkisifonkihelmat pyörteilevät näyttämöllä kuin sumu jäätyneen asfaltin päällä, paljetit tihkuvat erotiikkaa kuin kirsikka, joka on hämmästynyt omasta täydellisyydestään.

Ulla-Maija Paavilainen on pitkän
uran tehnyt journalisti ja kirjailija.
Kuva: Jonne Räsänen
Punavuoren vilskeen vastapainona Rintala rauhoittuu Karkkilan Vaskijärven maaseutukodissa keskellä metsää. Luova mieli saa ladata akkujaan pionien, ruusujen ja jättimäisten rhododendroneiden siimeksessä. Täälläkään kumppanukset eivät silti malta levätä laakereillaan.

Tiluksille on noussut ateljeetalo ja autotallin paikalle kumppanukset suunnittelevat samppanjabaaria. Sitä varten Rintala on jo hankkinut biedermeier-kaluston. Mattia harmittaa

”Jukka osti ne minulta salaa. Elättelin jo toivetta, että ollaan menossa modernimpaan suuntaan”. Suunnitelmissa on myös kulttuuri- ja taidekeskus sekä näyttely Pieksämäen Poleemiin kesällä.

Julkkiskampaaja Marco Limatiuksen mukaan Rintalan imago ja markkinointi ovat omaa luokkaansa. Kuka muu suunnittelija on pystynyt tuotteistamaan oman brändinsä noin monipuolisesti, olipa kyseessä sitten kangas tai kaakeli?

Jukka Rintala on työnarkomaani, jolla on ääretön luomisen nälkä ja pettämätön kauneuden taju. Hänen unelmiensa siivet kantavat. Niistä ei synny kaunista turhuutta vaan asuja ja elämyksiä, jotka vievät kantajansa ja katsojansa arjen tuolle puolen.

Ulla-Maija Paavilainen: Jukka Rintala   Elämänviiva. Otava, 2022. 278 s.

perjantai 8. huhtikuuta 2022

Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Kulttuurit törmäyskurssilla

 Katja Keisalan esikoisteoksessa Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille haaveet särkyvät toinen toisensa jälkeen. Monikulttuurisen avioliiton vastoinkäymiset paljastavat, ettei suomalainen arki suju salsan tahtiin.

Missä sinä olit silloin, kun minä ajattelin itsemurhaa?


Katja Keisalan
romaani Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena) sivuaa kirjailijan omaa elämää ja kuuluu tätä nykyä suosittuun autofiktiiviseen koulukuntaan. Tämä houkuttaa lukijan pohtimaan, mikä kerrotusta on totta, mikä tarua? Suurin osa on varmaan faktaa, sillä kuka keksisi päästään näin surkuhupaisia kommelluksia?

Teos kertoo myös oman versionsa ”Vuosisadan rakkaustarinasta”, genrestä, jonka Märta Tikkanen vakuuttavasti aloitti. 

Tarina alkaa, kun mustatukkainen, komeahko mies, jolla on pehmeät huulet, joutuu bussin töytäisemäksi puolustaessaan tarinan minäkertojaa humalaisen miehen kopeloinnilta.

Kaksi nuorta, kaunista, mutta köyhää ihmistä löytää toisensa: suomalainen minä ja kuubalainen sinä, jolle minäkertoja tarinansa osoittaa. Heillä ei ole varaa huvituksiin, mutta ilmaista lystiä piisaa lakanoiden alla piehtaroidessa. Olo on auvoista, kunnes kuubalaiset kondomit tekevät temppunsa.

Minää se ei haittaa, sillä syntymäperheestään eron ottanut nainen on kaivannut kuubalaisten mainostettua yhteisöllisyyttä ja elämäniloa. Alkuun lapsiperheen elämä sujuukin toiveiden mukaan. Vieraita lappaa eksoottista kuubalaista aviomiestä ihmettelemässä.

Keskeiselle sijalle nousee kuitenkin siipan parin kuukauden Suomessa oleskelun aikana hankkima monikulttuurinen ystäväpiiri ja sen yhteisöllisyys. Pian selviää, ettei se vastaa siihen ladattuja odotuksia. Yhteisöllisyys teettää paljon työtä, jatkuvaa ruoanlaittoa ja kustannuksia. Sen nimissä jotkut alistetaan muiden, yleensä miesten, resurssiksi.

Minäkertoja tekee väitöskirjaa monikulttuurisista avioliitoista, mutta huomaa omien ja haastattelemiensa pariskuntien kokemusten perusteella, etteivät hänen alkuoletuksensa pidä paikkaansa. Hän oli toivonut voivansa osoittaa, että monikulttuuriset parisuhteet mahdollistavat vallitsevista sukupuolirooleista vapautumisen ja aivan uudenlaisten suhteiden rakentamisen.

YTT Katja Keisala toimii tutkijana ja
opettajana. Kuva: Jonne Räisänen

Käy ilmi, että sukupuoliroolit vain vahvistuvat näissä avioliitoissa. Tasa-arvo jää kaukaiseksi haaveeksi. Pehmeähuulisella riittää menoja, kotitöihin hänellä ei ole aikaa. Puhelimeen hän ei vastaa ja katoaa joskus vuorokausiksi ilman selityksiä. Lupauksistaan hän ei pidä kiinni.

Kun vaimo ei suostu poseeraamaan kameran edessä kuubalaiseen tapaan työntämällä rintansa ulos, repimällä kaula-aukkoa alemmas ja pyllistelemällä, pehmeähuulinen tokaisee loukkaavasti: Sinä olet niin suomalainen.

Keisala puolestaan kirjoittaa niin eloisasti, että lukiessa tuntuu kuin istuisin viinilasillisella ystävän kanssa, joka luottamuksellisesti paljastaa sielunsa syövereitä, myöntää katuvansa sinisilmäisyyttään ja herkkäuskoisuuttaan. Keisala ei kuitenkaan vuodata valitusvirttä vaan kuvaa kulttuurien törmäilyä sarkasmilla ja jopa huumorilla.

Jälkikäteen näin voi tehdä, mutta tapahtumien pyörteissä minäkertojan usko siihen, että rakkaus kantaa, alkaa horjua. Kahden pienen lapsen hoito, pesuveden lämmittäminen liedellä ja vanhan rintamamiestalon loputon remontti alkavat syödä hänen voimiaan.

Miksi tämän täytyy aina olla tällaista? Miksi sinä et voi olla iloinen? pehmeähuulinen elämäniloinen aviomies ihmettelee vaimon (oikeutettuja) valituksia. Kaiken kukkuraksi kaikkeen tyytymätön kuubalainen anoppi ilmestyy torppaan ja ajaa tilanteen kuilun partaalle: anopin vierailun jälkeen sain mielenterveysdiagnoosin, mielialalääkereseptin, terapialähetteen ja vuoden sairasloman.


Kuubalaisen miehen januksenkasvot alkavat paljastua. Torppaan tupsahtaa siipan ystävä, erään Maijan Suomeen luotsaama Masculino Kuubasta koettelemaan onneaan. Avioliittosuunnitelmat Maijan kanssa kuitenkin kariutuvat, sillä osoittautuu, että Masculinolla on jo vaimo ja lapsi Kuubassa.

Tässä ei Masculinon mielestä ole mitään ihmeellistä. Maijan kosiminen oli ymmärrettävä pikemminkin rakkauspuheena kuin petoksena. Alkuun kunnolliselta vaikuttanut Masculino paljastuu pahimmanlaatuiseksi häntäheikiksi.

Miehellä on miehen tarpeet”, Masculino puolusteli, nosti olkapäitään ja avasi kämmenensä nivustensa edessä, pikkurillit osoittivatkin suoraan tarpeisiin.

Tässä vaiheessa kulttuurit ovat törmäilleet jo niin monesti, että minäkertojan omatkin epäilykset heräävät. Pariskunta yrittää silti vielä kerran, sillä rakkaus on tunnetusti sokea. Kalajoen särkillä vietetyn romanttisen loman jälkeen paljastunut salaisuus laittaa kuitenkin elämän palaset uuteen järjestykseen.

Kun pehmeiden huulien, salsan ja mojitojen huuma hälvenee, ”itsekäs ämmä” oppii vihdoin pitämään puoliaan. Lohdutin itseäni sillä, että sinun itsekeskeisyydelläsi varustettu mies pystyisi varmasti huolehtimaan itsestään.

Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille. Atena, 2021. 297 s.

 


maanantai 28. maaliskuuta 2022

Max Porter: Francis Baconin kuolema

Vimmainen kirjallinen kollaasi

 Max Porter maalaa sanat ja lauseet siveltimenvetoinaan raadollisen hienon kuvan Francis Baconin hengessä tämän viimeisistä elinpäivistä ja hänen surrealistisesta taiteestaan.

                Se on yritys siirtää taidehistoria syrjään ja antaa maalausten puhua.


Brittiläinen itseoppinut taidemaalari Francis Bacon (1909 – 1992) sai lähtöpassit kotoaan 16-vuotiaana, kun hänen homoseksuaalisuutensa paljastui. Nuorukainen vietti ajelehtivaa elämää, kunnes näki Pariisissa Pablo Picasson näyttelyn, mikä innosti hänet taiteentekoon.

Bacon kuuluu 1900-luvun merkittävimpiin taiteilijoihin, jonka omintakeisten maalausten arvostus ja hinnat ovat nousseet huimasti hänen kuolemansa jälkeen. Baconin ystävästään Lucien Freudista maalaamasta muotokuvasta maksettiin peräti 106 miljoonaa euroa New Yorkin Christie’sin huutokaupassa vuonna 2013.

Maalaamisen tuska ja ekstaasi suorastaan tihkuvat Baconin teosten vääristyneistä muodoista ja toisiinsa sulautuvista väreistä. Taiteilijaa inspiroivat surrealistisen koulukunnan elokuvat, valokuvat ja runot, joita Buñuel, Eisenstein ja kumppanit loivat. Hän kopioi myös häpeilemättä menneiden mestareiden teoksia.

Baconin rujot maalaukset nousevat alitajunnan kuvista ja unista, jotka vääristävät silmin nähtävän. Caravaggion inspiroimat vääntelehtivät hahmot hän vei todellisuuden tuolle puolen niin riehakkaasti, että ne lähes sulavat oman vimmaisuutensa polttamina. Taiteilijan nurjat kokemukset Lontoon Sohon syrjäkujilla antoivat teoksiin oman lisäpotkunsa.

Max Porter lumosi minut teoksellaan Lanny, johon hän maagisen realismin keinoin taikoi sadunomaisen, oudon, mutta tunnistettavan maailman.  Uudessa pienoisromaanissaan Francis Baconin kuolema (WSOY) hän yhdistää kuuluisan taiteilijan mielenmaiseman hänen teoksiinsa ja luo näin monitasoisen kirjallisen maalauksen.

Baconin ja Porterin tunnistaa sielunveljiksi, sillä kumpaisenkin hyppysissä näkyvä muuntuu oudoksi, mutta säilyttää kuitenkin tunnistettavia elementtejä. Porter tunnustaa pienoisromaanisaan: Se on yritys ilmaista tunteeni sellaista maalaria kohtaan, johon minulla on ollut jo kauan epämuodikas fiksaatio.

Max Porterin Lannyn elokuvaoikeudet on ostettu ja kirjan
oikeudet on myyty yli 20 maahan. Kuva: Lucy Dickens

Porter aloittaa kirjallisen maalauksensa luonnoksella, johon hän hahmottelee teoksensa elementtejä: kehikko tai sänky, aukko kuin ikkuna, liha litteä läntti…hahmo kitumassa sairasvuoteella, hoitajan hahmo. Kroonisen astman piinaama Bacon kuoli lopulta sydänkohtaukseen pienessä madridilaisessa hoitolaitoksessa.

Francis Baconin kuoleman luvut on nimetty maalausten tiedoilla: Yksi Öljy kankaalle, 152 x 118 cm. Porter tekee kuten Bacon, varastaa aiheita, mutta mestareiden sijaan hän lainaa ”maalaukseensa” yksityiskohtia tämän teoksista.

Porterin kuvaaman Baconin mielessä mennyt – ystävät, maalaukset ja tapahtumat – lomittuvat nykyisyyteen. Hän maalaa sairaalasängyssäkin silmillään ja ajatuksillaan. Hoitajan päähineen ”valkoisesta purjeesta” hän saa inspiraation: Pää kääntyy; ja siinä se äkkiä on, komea näky, vääntynyt niska, ruskean varjon paksu viiva, sen olin aamulla nähnyt, kalvamaan jäänyt luminen harjanne

Study of a Head, 1952
Paino vuoteen jalkopäässä tuo muistoja potilaan mieleen. Ihmeellistä oikeastaan, muistutus lapsuuden sairastelusta ja samalla raukeudesta yhdynnän jälkeen. Varsin lohdullista. Läheistä.

Porter eläytyy täysin rinnoin Baconin maalausprosessiin. Hän kuvittelee, miten taiteilijan nyrkki mäiskähtää kankaalle kuin märkä möykky ja jättää tahran.  Bacon on tyytyväinen lopputulokseen: se luo pöyhistelevää liikettä hänen kasvojensa suureen autiuteen, aika hyvä oikeastaan, koiramainen, mukana jotain kirmaavaa, jotain kiemurtelevaa

Kaikkia Baconin tuotanto ei innostanut. Itsekin kiistanalainen taidekriitikko John Berger lausuu mielipiteensä tämän taiteesta Porterin kollaasissa: Maalaukset ovat piinaavia, koska Bacon on pikemminkin loistava lavastaja kuin omintakeinen taiteilija ja koska teoksista välittyvä tunne on keskittyneen ja epätoivoisen yksityistä.

Yksityistä kyllä, mutta hänen teoksistaan aistii ja tunnistaa ihmisen hädän ja tuskan. Subjektiiviset kokemukset ja näyt Baconin tuotannossa nousevat universaaliksi hätähuudoksi ihmisen osasta, joka ei aina ole helppo. Porterin sanoin: Se on yritys päästä käsiksi siihen, mitä satutetun ihmisen takana häämöttää.

In Memory of George Dyer tämän 
kuolinvuonna 1971.

Irmeli Ruuska suomentaa Porteria jälleen yhtä elävästi kuin Lannyssa. Hulvaton, humalaisen kielellä soperreltu kuvaus Baconin ja hänen itsemurhan tehneen pitkäaikaisen rakastajansa David Dyerin naintikohtauksesta Caravaggion hengessä on mainio todiste kääntäjän taidosta ja hänen rekisterinsä laajuudesta.

Porter on tutkinut Baconinsa tarkkaan. Tämä ei kuitenkaan estä häntä eläytymästä mielikuvitusleikkiin hänen taiteensa äärellä. Porterin ”siveltimenvedoista” syntyy hurjia kuvia mieleni kankaalle.

Kysymykseen: Miten esittää lyijynraskas päänsärky, joka on piinannut häntä Napolista Porto Ercoleen? hän vastaa: helppo nakki, nosta aivokoppa pois, taittele punertavat aivot ulospäin ja tuhri ne rasvaisiin hiuksiin, toinen silmäkuoppa terävällä esineellä puhkottuna

Max Porter tavoittaa pienellä kirjallaan, kollaasillaan, Francis Baconin taiteen ytimen, jossa elämä ja maalaukset ovat erottamattomasti punoutuneet yhteen. Hän raottaa notkealla, moni-ilmeisellä kielellään mysteerin esirippua ja antaa yhden vastauksen kysymykseen: mistä taide syntyy?

Three Studies of Self, 1973

Kuolema jo kolkuttaa huoneen 417 ovea Clínica Ruberilla Madridissa, mutta viikatemies saa vielä hetken odottaa, sillä pinkissä on vielä elämäntuntua sen staattisesta megalittisesta painosta huolimatta, auringonpaahtama roomalainen Toscanan yössä odottamassa kuolemaa, jospa vähän täplittäisi tuota…

Max Porter: Francis Baconin kuolema. (The Death of Francis Bacon.)

Suom. Irmeli Ruuska.  WSOY. 2022. 68 s. 

maanantai 21. maaliskuuta 2022

Don DeLillo: Hiljaisuus

Digitaaliaddiktin kauhuskenaario

Don DeLillon mestarillinen, mustalla huumorilla silattu dystopia Hiljaisuus ennustaa, mitä kohti olemme väistämättä ajautumassa, jollemme hidasta vauhtia ja muuta kurssia.

 Mitä tapahtuu niille, jotka elävät puhelimessaan?


Mies ja nainen, Jim ja runoilija Tessa, ovat palaamassa lomamatkalta Pariisista. Jim kallistaa istuintaan ja alkaa toistaa matkatavaralokeroiden alapuolelle kiinnitetyn pienen ruudun suoltamia lennon koordinaatteja: 

matkaa jäljellä tuhatkuusisataayksi mailia, température extérieure miinus viisikymmentäseitsemän F… Näin alkaa Don DeLillon pienoisromaani Hiljaisuus (Tammi).

Tessa uppoaa yhteen lukuisista muistikirjoistaan, joihin hän on vuosien varrella tallentanut ideoita, muistoja, sanoja. Hän haluaa nähdä ne omalla käsialallaan kirjoitettuna parinkymmenen vuoden kuluttua (jos olemme vielä elossa silloin) löytääkseni jonkin puuttuvan elementin, sen mitä en näe nyt

Pariskuntaa odotellaan superscreenin äärellä Yhdysvaltojen Newarkissa. Max, Diana ja hänen entinen oppilaansa, lukion fysiikan opettaja Martin valmistautuvat seuraamaan miljoonien muiden tavoin vuoden suurtapahtumaa Super Bowl LVI:tä vuonna 2022.

Kaikki on niin kuin olla pitää, kunnes superscreenin kuva alkaa väristä. Se ei ollut tavallinen visuaalinen häiriö, siinä oli syvyyttä, se muodosti abstrakteja kuvioita jotka liukenivat rytmiseksi sykkeeksi, joukoksi perusmuotoja jotka näyttivät työntyvän eteenpäin ja vetäytyvän.

Sitten ruutu pimenee. Kännykät eivät toimi, liikenne pysähtyy. Infrastruktuuri on sortunut ja teknologiset yhteydet katkenneet. Tekniikan hylkäämät ihmiset reagoivat kukin omalla tavallaan. Martin epäilee kiinalaisten dominanssia, algoritmista apokalypsiä. Diana pelkää sivistyneen maailman tulleen tiensä päähän. Jonkun mielestä kyse on vain häiriöstä voimalaitoksessa.

Alvar Gullichsenin akryylimaalaus
Wormhole 2.
Suuria urheiluvetoja harrastava Max siemailee viskiään ja manailee eetteriin kadonneita rahojaan. Hän tuijottaa pimeää ruutua, selostaa ottelua, jota ei näe, ja höystää esitystään ulkoa oppimillaan mainoksilla. Diana vilkaisee ruutua kuin varmistaakseen, että se on pimeänä, sillä hän kokee asiantilan rauhoittavan itseään oudolla tavalla.

Mitä pitemmälle tekniikka kehittyy, sitä haavoittuvampaa se on. Olemmeko me koe, joka karkasi käsistä, jäljelle jääneitä sivilisaation inhimillisiä sirusia? Minäkin osallistun spekulaatioihin: Onko aika-avaruus vääristynyt pahan kerran, ja madonreikä imaissut meidät mustaan aukkoon?

Joskus 99 harvaan ladottua sivua riittävät klassikkoromaanin syntyyn. Tuntuu kuin olisin lukenut paksun teoksen, sillä niin paljon ajatuksia ja pohdittavaa DeLillo on Hiljaisuuteen ladannut. Samalla hänen terävä katseensa paljastaa meidät ja piintyneet tapamme kaikessa koruttomuudessa. Uhkaavasta katastrofista ja arjen banaliteeteista syntyy surullisen tunnistettava kuva.

Don DeLillo on voitanut lukuisia
arvostettuja kIrjallisuuspalkintoja.
Kuva: Jurgen Frank
Seurueen keskustelu lainehtii päämäärättömästi Einsteinista Jeesus Nasaretilaiseen ja itse kunkin käyttämään lääkitykseen. Dianan ja Martinin vuoropuhelua sävyttää häivähdys eroottista latausta. Maxin sanoin: meillä ei ole muuta sanottavaa kuin se, mitä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.

Jim ja Tessa ovat myöhässä, mutta heillä on siihen pätevä syy. Kun he kävelevät ystäviensä luo pimenneillä kaduilla ohikulkijat, joilta on riistetty mahdollisuus tuijottaa puhelimiaan, säntäilevät päämäärättömästi, kiroilevat ja nujakoivat.

Tessa toteaa sen, mistä olemme olleet alitajuisesti tietoisia jo pitkään. Meitä on varoitettu, olemme nähneet enteitä tulevasta dystopiasta: mutavyöryjen luhistamia taloja, tsunameja, saasteiden peittämiä taivaita, biologisia aseita, kyberhyökkäyksiä, pernaruton, nälänhätiä, pandemian ja Putinin.

Tyhjän katseensa syvyyteen uponnut, Einsteinia pakonomaisesti siteeraava Martin muistuttaa tämän ennusteesta:

En tiedä, millä aseilla

kolmas maailmansota käydään,

mutta neljännessä maailmansodassa

taistellaan kepeillä ja kivillä.

Hiljaisuus ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2020, mutta tällä hetkellä se on entistä ajankohtaisempi. Vaikuttavan teoksen luettuani hiljennyn ja kuvittelen, että kaikki ruudut ovat pimentyneet, kaikki härpäkkeet ja liikenteen melu vaimenneet. Mitä kuunneltavaa, nähtävää ja tunnettavaa meille jää?

Alan vähitellen erottaa tuulen havinaa puiden lehdissä, lintujen viserrystä, laineiden liplatusta, kuiskauksia, hiljaista puhetta. Kenties juuri sellaista hiljaisuutta, jota meidän pitäisi tarkemmin kuunnella, jotta pelastuisimme.

Don DeLillo: Hiljaisuus (The Silence). Suom. Helene Bützow. Tammi. 2022. 99 s.

Alvar Gullichsen: Wormholes & Dissolving Patterns Galleria Heinolla 10.4. saakka.