keskiviikko 10. elokuuta 2022

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Lumoavaa runoproosaa kaikille aisteille

 Eeva Åkerblad sanoittaa mielenliikkeet ja aistien kertoman taitavasti teoksessaan Huolenpitoja. Runojen ja proosan hybridi toimii oivallisesti.

Aikaan nousee poimuja, solahdan niiden väleihin, painan lauluja luomieni alle.


Elina Warstan
suunnittelema tyylikäs, viileä kansi johdattaa vuorten kainalossa sijaitsevaan salaperäiseen sanatorioon. Eeva Åkerbladin esikoisteoksen Huolenpitojen (S&S) minäkertoja on tarkoin suunnitellut rentoutuvansa ja hellittävänsä siellä:

Aivan näinä päivinä pääsen hoitamaan itseni kokoon.  Aivan näinä päivinä pääsen rentoutumaan lähiaikoina.

Jo junamatka kylpylään paljastaa, millainen kielikuvilla ladattu kirjallinen ilotulitus lukijaa odottaa. 

Otamme toivon muodon, painan yhteiskuvan taskuni unohdukseen. Ohimenevän kristallisilppua häilyy kaiken yllä. Tällä tavalla kaikki elämät muuttuvat hetkeksi kaltaisikseen.

Aamiaispuhvetin äänimaailma kuulostaa niin tutulta: Puheensorinaa, jota kukaan ei saa sanotuksi yksin. Posliinin kilahduksia lusikoiden pyynnöstä. Kielikuvat toisensa jälkeen höystävät menoa herkullisesti: Voitelen ajatuksenpuolikkaat löystyneellä marmeladilla.

Kylpylän rutiinit ruokailuineen, hoitoineen ja illanviettoineen eivät tunnu tuottavan odotettua rentoutusta, sillä ne alkavat muistuttaa arjen oravanpyörää. Mieli sen sijaan saa vapaasti temmeltää: mielenliikkeet, assosiaatiot ja muistot luovat omaa kaunista kieltään. Kieliopista juuri piittaamatta ne uudistavat kirjallista ilmaisua.

Runoproosalla on monia vapausasteita asettua kirjan sivuille haluamallaan tavalla. Tämä tuo tekstiin visuaalista ilmettä ja rytmiä.


Hoivaviettini herää Huolenpitojen sivulla 41, sillä haluan hoitaa sen kuntoon. Ensin luulin, että painokone oli hetkittäin hellittänyt sekin ja jättänyt osan tekstiä niin himmeäksi, että sitä tuskin kykeni lukemaan. Lähempi tarkastelu osoitti kuitenkin, ettei se vain nähnyt tarpeelliseksi toistaa hoitaa-sanaa sen eri muodoissa. Voisin hoitaa sivun ja vahvistaa sanat näkyviksi.

Åkerblad vie proosakerrontaa raikkaasti kohti runoutta ja tajunnanvirtaa. Vaikka teksti hetkittäin vaikuttaakin ajelehtivan hallitsemattomasti, tarinalla on silti ilmeinen juoni ja logiikka. Huolenpitoja vaatii aistimista sekä sanojen luomaan tunnelmaan ja rytmiin heittäytymistä.

On suostuttava tekstin antamiin merkityksiin: Kaipaan mantelia jonka sisällä kukka puristaa lujasti seiniään. Olen toisinaan jossain hyvin kaukana. Ja aistittava tunnelma:

Kaatosade on lakannut, jäljellä heinikoiden keinumisenjälkeinen paino, suin päin hiljaisuus on ottanut vallan, puuskittainen tuuli pitelee itseään.

Säkeet houkuttavat täydentämään tarinaa ja luomaan mielen näyttämölle kuvia: Seitsemäntoista vuotta:                                                                                                            jossakin kaukana tilhi söi marjan, nyt pihalla kasvaa pihlaja.

Eeva Åkerblad on teuvalaissyntyinen
kirjoittaja ja kirjallisuuden ohjaaja.
Kuva: Joonas Puuppo

Joskus aforismit piipahtavat lausumaan viisauksiaan kuten: tulen olemaan luonani aina ja nyt äänen poissaolo on ääni itsessään. Luon omia merkityksiä ja tulkitsen nämä kaipauksen sanoiksi: Meidän reunamme toisiaan vasten ja ääni sinussa on minun lauluni.

Vaikka ovatkin muuten kovin erilaisia, niin Huolenpitoja tuo mieleeni Katri Lipsonin hienon romaanin Kaikkein haikein leikki. Molemmat teokset rakentuvat taitavalle kielenkäytölle ja luovat oudon, unenomaisen tunnelman, joka pitää hyppysissään.

Hidastelen lukemistani, jotten ahmaisisi Huolenpitojen kirjallisia herkkuja liian nopeasti. Haikein mielin suljen viimein sen kannen, olisin suonut sen jatkuvan. Mutta ei hätää, teoksen musiikki jää soimaan kansien väliin ja mieleni maisemaan.

Hamuan henkeni syreeniin, siirryn ylemmäs, nostan jalkani, kirsikankukkia putoilee varpaista maahan. Tummia nuppuja, virtaavat vedet, kirkkaimmat purot ja valo, ja valo.

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja – Runoproosaa eräästä kylpylästä. S&S. 2022. 109 s. 

tiistai 2. elokuuta 2022

Henri Hirvenoja: Venus ja Jupiter

Runoja ruutuvihon laajuisella leikkikentällä

Henri Hirvenojan lapsuuden ja nuoruuden runot vievät aikamatkalle menneeseen. Runokokoelma Venus ja Jupiter paljastaa, miten maailma vähitellen alkaa kasvavalle runoilijanalulle hahmottua ja oivaltavasti sanallistua.


Henri Hirvenoja
(s. 1970) kertoo teoksensa esipuheessa löytäneensä isänsä kuolinpesää siivotessaan pahvilaatikon, jossa oli siististi arkistoituna vihkoja ja paperinippuja. Niihin hän oli aikoinaan käsin ja koneella kirjoittanut runoja ja luonnoksia päivämäärineen. 

Hän on nyt julkaissut vuosina 1975–1995 kirjoittamansa runot alkuperäisessä muodossaan runoteoksessa Venus ja Jupiter (Basam Books).

Koska runoilijanalku ei vielä viisivuotiaana osannut kirjoittaa, hän saneli ensimmäiset runonsa äidilleen. Hänellä oli jo tuolloin omintakeinen katse maailmaan ja kyky ilmaista näkemäänsä ja kokemaansa sanallisesti. Runoilijan sielu nousee kepeästi lentoon kuin perhonen.

Kun perhonen / herää aamulla, / se ottaa siipensä, / ja nousee / taivaalle lentämään, // ja tanssii taivaalla / kuin pikkuinen pilvi, / joka on ilostunut.

Kymmenvuotias runosielu on jo oivaltanut kuvataiteen sisimmän olemuksen. Sen, miten taiteilijan sanoma teoksen kautta heijastuu katsojalle ja synnyttää vuorovaikutuksen. Kun teoksia katsoo eläytyen, sanoja ei tarvita, jotta ymmärtäisi näkemänsä.

Tauluilla on ihmeellisin / maailma. / Jos katsot / ja kosketat / voit joutua / sen sisään. // Taulut eivät puhu, / vaan haluavat ihmisiä / omaan taulumaailmaansa.

Murrosikä ansaitsee, totta kai, omat tuskaiset säkeensä. Viisitoistavuotias Henri on jo kovia kokenut. Hän katsoo itseään ymmärtäen ja piirtää tunteensa kaihtelematta paperille. Ilma on sulaa lasia. / Se kovettuu häneen. / Silmissä kipunoivat / kyynelten tähteet. // Pian hän on iskunkestävää, / vaikka kontrolli onkin / vaarassa haljeta. Oi (voi) noita aikoja!

Henri Hirvenoja on helsinkiläinen runoilija, 
Kruununhaasta. Kuva: kotialbumista

Runoilija tunnustaa, etteivät rakkausrunot luonnistu häneltä: runot ja rakkaus / kun eivät tunnu / aidoilta yhdessä. Sydänsurut sen sijaan suorastaan vaativat tulla kirjoitetuksi. Samalla on raastavan itsetutkiskelun paikka.

Ei täällä ole ketään. / Turhaan keikkasin / hänelle ruusukimpun // ja toilailin väärän / rapun ulkopuolella / osamääränä itsetunnostani. Tyttöjen kanssa e aina ole helppoa.

Henrin runosuoni ehtyi lähes kymmeneksi vuodeksi, kunnes harjoitusaika Opetusministeriössä 1994–1995 sai sen taas pulppuamaan. Nämä sanat vain antoivat / odottaa itseään jossain / paperilta ja kynältä piilossa // minä kuitenkin paljastan ne / ilmiannan ne / teen niille muodon

25-vuotias nuorimies on saanut makua arjen haasteista. onko tämä sitä / mitä kutsutaan / arkipäiväksi? // vai onko tämä / sitä mitä kutsutaan paoksi? Työelämästä on runoilu kaukana. Tehdyt työt / voivat saada // pahalle päälle / vaikka niissä / olisi allekirjoitus // diaarinumerot / momentit // kaikki se / oleellinen // kaikki se / joka tekee / työelämästä / niin epäoleellisen

Onneksi ilonaiheitakin löytyy ja Maurinkadun Alkokin on lähellä. Jos minulla ei / olisi muuta kuin / sinut niin siinä / olisi jo monta // syytä ja tekosyytä / lasilliseen viiniä / ja ehkä toiseenkin / lasilliseen // eikä Maurinkadun / Alkoonkaan olisi loppujen lopuksi / pitkä matka // eikä itse asiassa  / olisi pitkää matkaa / minnekään // paitsi todellisuuteen

Vaikka runoilija toisin väittää, niin kyllä todellisuus on vahvasti läsnä hänen kuudennessa runokokoelmassaan. Viehättävä pieni teos vie lukijan matkalle omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Tunnistan runojen tunteet ja tunnelmat, hymyilen Henrille ja itselleni. Elämä kantaa.

Henri Hirvenoja: Venus ja Jupiter. Lapsuuden ja nuoruuden runot 1975–1995.

Basam Books. 2022. 175 s.

lauantai 30. heinäkuuta 2022

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Esikoisromaani Shuggie Bain vei Booker-raadilta jalat alta

 Douglas Stuartin Booker-palkittu Shuggie Bain, kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin perustuva kertomus nuoren pojan rakkaudesta alkoholisoituneeseen äitiinsä riipaisee raadollisuudellaan. Samalla teos on lohdullinen tarina selviytymisestä.

Sun on nyt yritettävä sulautua paremmin joukkoon. Sun on yritettävä olla niin kuin ne muutkin vajakit.

Elämä ei jakanutShuggie Bainille valttikortteja. Päinvastoin. Kriitikkojen ylistämä ja lukijoiden rakastama teos Shuggie Bain (WSOY) kertoo pienen, homoseksuaalin pojan rankan tarinan. Samalla Thatcherin köyhdyttämästä Glasgow’n työväenluokan elämästä 1980-luvulla syntyy häkellyttävän armoton kuva.

Romaani starttaa vuonna 1992, kun 16-vuotiaan Shuggien aamu ruokamarketin tiskin takana uuvuttaa. Hän on saanut hoidettavakseen paitsi oman leikkele- ja juustotiskinsä myös sairastuneen työkaverinsa grillipisteen. 

Päivä ei voi alkaa hyvin, jos seurana on seitsemänkymmentä raakaa broileria, ja juuri tänään ne laimensivat hänen haaveittensa suloisuutta.

Tuossa vaiheessa Shuggie on jo selvinnyt pahimman yli. Hän asuu yksin ja käy koulua silloin, kun hänellä oli varaa olla tekemättä töitä marketissa.

Douglas Stuart on kertonut halunneensa opiskella kirjallisuutta, mutta opettaja oli todennut, ettei se hänen taustallaan varmaan onnistuisi. Niinpä Stuartista tuli muotisuunnittelija. Ja Booker-voittaja.

Intron jälkeen varsinainen tarina alkaa kymmenisen vuotta aiemmin Skotlannin köyhtyneessä länsiosassa. Glasgow’n teollisuus on ajettu alas, tehtaita, valimoja ja varustamoja on suljettu. Miehet ovat jääneet työttömiksi, ja slummeihin jäljelle jääneellä nuorisolla ei ole tulevaisuutta.

Elämä on kituuttamista vähillä armopaloilla. Kun viikon tukirahat on käytetty, kaasu- ja muita kolikoilla käyviä mittareita keplotellaan auki ja niistä pihistetään viimeisetkin pennoset. Stuart kuvaa raadollista elämänmenoa eläytyen, intiimeimpiäkään yksityiskohtia kaihtelematta.

Näissä karuissa tunnelmissa Shuggien äiti Agnes sipsuttelee ylpeästi korkokengissään ja viininpunaisessa samettimekossaan. Vuokrakasarmien kaunotar muistuttaa etäisesti Liz Tayloria eikä tunne kuuluvansa slummien köyhään väkeen.

Hän elää kolmen lapsensa, viisivuotiaan Shuggien ja häntä vanhempien sisarusten veli Leekin ja sisko Catherinen kanssa vanhempiensa luona. Iso Shug, hänen puolisonsa, häippäsee toisen naisen matkaan. Hän jättää jälkeensä epätoivoisen kysymyksen, johon ei löydy vastausta:

Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että oisit ollu juomatta?

Glasgow'ssa syntynyt Douglas Stuart asuu 
nykyisin New Yorkissa miehensä kanssa.
Kuva: Clive Smith / WSOY
Agnesin ja Shuggien välinen kiintymys kiemurtelee kirjan punaisena lankana, mutta Stuart luo elävää ajan- ja paikankuvaa myös muiden perheenjäsenten vaiheista. Kukin heistä etsii lohtua ja rakkautta omalla tavallaan. Yöllä taksia ajava Iso Shug saalistaa ja käyttää hyväkseen heikompiaan. Rankka elämä raaistaa.

Veli Leek katoaa omiin maailmoihinsa lyijykynän ja lehtiön kanssa. Hän taltioi näkemäänsä ja sen vastapainona unelmiaan taitaviin piirroksiinsa. 

Stuart ei kauhistele eikä paisuttele elämänmenon raadollisuutta. Hänellä on taito yhdistää kauheus ja inhimillinen välittäminen. Hän ei tuomitse vaan ymmärtää ihmisiään, joiden on elettävä niillä vähillä eväillä, jotka heille on suotu.

Agnes turvautuu paitsi pieneen Shuggieen, oluttölkkeihin, joita hän piilottelee ympäri asuntoa ja joista hän lorauttelee pitkin päivää huikkia teemukiinsa. Agnes haluaa ”elää vähän”, toisin sanoen vetää kännit.

Pieni Shuggie hoivaa äitiään, yrittää piilottaa häneltä avustuskupongit, jotta saisi ostettua vähän ruokaakin. Vahtii setiä, joita ilmaantuu asuntoon kassiensa kanssa. Shuggie tiesi, että hänen läsnäolonsa vaikeutti pahojen aikeiden toteuttamista.

Shuggiella on omiakin ongelmia. Hänen on annettu ymmärtää, ettei hän ole ”normaali”, muttei hän tiedä, mikä hänessä on vikana. Kiusattua poikaa halvennetaan armottomasti: homppeli, hinttari, neiti, sanat kaikuvat hänen perässään. Leek yrittää opettaa Shuggieta kävelemään ja puhumaan ”muiden vajakkien tavoin” siinä onnistumatta, vaikka Shuggie sinnikkäästi yrittää näitä taitoja opetella.

Laura Jänisniemi suomentaa oivallisesti kielirekisterin eri sävyt slangista kirjakieleen. Hän tavoittaa Stuartin lempeän ja inhimillisen tekstin poljennon sekä jännityksen ja draaman, joita arjen vastoinkäymiset synnyttävät.

Kohtaukset vaihtuvat kuin huomaamatta tilanteesta toiseen. Romaania lukiessa tuntuu kuin katsoisin elokuvaa, jonka Stuartin ilmeikäs kieli teoksen sivuille heijastaa. Niinpä ei olekaan ihme, että teoksen televisiosarjaoikeudet on ostettu.  ”Saapasepisodi” on elokuvallisuudesta oiva esimerkki.

Jari Järnströmin maalaus Pyhä sankari.
Shuggie ja Leek ovat pihistämässä suljetusta kaivoksesta kuparilankaa, jotta Leek voisi siitä saaduilla rahoilla kustantaa opintonsa taidekorkeakoulussa, jonne hänet on hyväksytty. Vartija kuitenkin yllättää veljekset, ja hurja takaa-ajo alkaa hiilipölyn mustaamalla turvemaalla.

Ahnas mutainen maa imaisee Shuggien saappaat, kun Leek kumartuu pelastamaan hänet pinteestä. Nyt on kiire karkuun, mutta vaikka takaa-ajaja lähestyy uhkaavasti, Leek ei saa veljeään hievahtamaankaan. ”Mä en voi mennä kotiin.” Shuggie huitoi dramaattisesti käsiään. ”Ilman saappaita. Äiti tappaa mut! Niistä on vielä osa maksamatta.”

Agnes yrittää raitistua, mutta kuivat kaudet eivät kestä pitkään, ja hänen itsemurhayrityksensä ajavat tilanteen viimein umpikujaan. Hän ei enää juo juhliakseen, hän juo unohtaakseen, koska ei tiennyt, kuinka muuten olisi pitänyt tuskan ja yksinäisyyden loitolla.

Kun Leek vuorollaan lähtee, hänen neuvonsa pikkuveljelle saa ihon kananlihalle: Jos sua pelottaa jättää äiti yksin, piilota kaikki pillerit kylppäristä. Piilota samalla myös partaterät ja pihviveitset. Shuggie ei kuitenkaan ole menettänyt uskoaan äitiinsä. Hän haluaa näyttää Leekille, että voi auttaa Agnesta parantumaan: Mun on vaan yritettävä enemmän.

Kaikesta karmeudestaan huolimatta teoksen sanoma on lohdullinen: lapset selvisivät. Heitä kantoi välittäminen ja perheenjäsenten välinen solidaarisuus, jotka tekstistä kauniisti välittyvät. Douglas Stuart on omistanut kirjan äidilleen. Rakkaudella on Shuggie Bainin kasvot.

Douglas Stuart: Shuggie Bain 

(Shuggie Bain).  Suom. Laura Jänisniemi. WSOY. 2022. 496 s.

 Jari Järnströmin teoksiin voi tutustua ja niitä voi hankkia Taidelainaamosta. 

torstai 21. heinäkuuta 2022

Ruusunnuppu puhkesi kukkaan

 Rosebud-kirjakauppojen historia liittyy tiiviisti Krunikan maisemiin. Hannu Paloviidan ja kumppanien unelma omasta kustantamosta, kirjapainosta ja -kaupasta on vaatimattoman alun jälkeen muuttanut osoitettaan, muotoaan ja nimeään. Nyt Rosebudin kruununjalokivenä komeilee Suomen suurin kirjakauppa Sivullinen Kaisaniemessä.


Rosebudin tarina alkoi kruunun hevostallin vintillä Limeksen kirjapainon tiloissa Kirkkokatu 6:ssa vuonna 1987. Limes on Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö, jossa Hannu Paloviita, Timo Ernamo ja Ari Ollinen muiden idealistien mukana pyörittivät kirjapainoa.

Oikeastaan idea syntyi jo ennen hevostallia, tarkentaa Rosebudin toimitusjohtaja Hannu Paloviita. Hänen, Mika Siltalan ja muutaman muun filmihullun tarkoitus oli alkujaan kustantaa elokuvakäsikirjoituksia nimellä Lieke (LImeksen ElokuvaKErho). 

Hanketta kypsyteltiin illanistujaisissa Krunikan legendaarisissa baareissa: vanhassa Pataässässä, Kolmessa Liisassa ja Savannassa.


Lieke ei tule koskaan kannattamaan, sen perustajajäsenetkin tietävät ja melkein myöntävätkin. Lieke on nykyisen kustantamoinnostuksen epätoivoisimpia ja romanttisimpia yrityksiä. Samalla tavalla kuin maalta karkotetut haaveilevat punaisesta mökistä mustaviinimarjapensaiden keskellä, työstään vieraannetut eivät lakkaa unelmoimasta omasta lehdestä tai, sen jälkeen kun Steve Jobs Applen keksi, omasta kustantamosta. 

– Saska Saarikoski, Ylioppilaslehti, 1987

Näiden synkkien pilvien alla toiminta oli tuskin ennättänyt pyörähtää käyntiin, kun kohtalo iski romantikkoja odottamattomalta suunnalta. Lieken suvun lakimies ilmoitti tylysti, että Lieke oli suojeltu nimi, jota ei ollut lupa käyttää. Ongelma kuitenkin ratkesi, kun Lieke-nimestä pudotettiin ensimmäinen e-kirjain pois: Like näki päivänvalon.

Rosebudin toimitusjohtaja
Hannu Paloviita.

Liken matka jatkui Vironkatu 9:n sisäpihan kellariin ja sieltä Kulmakatu 6:en kolmeen kerrokseen, jossa sijaitsivat toimisto ja paino. Ensimmäinen kirjakauppa, Arto Mellerin inspiroima Elävien kirjoissa, avautui sitä vastapäätä Kulmakatu 3:ssa. Kaikkiaan Krunikassa on vuosien varrella sijainnut parisenkymmentä Rosebudin varasto- ja toimistotilaa sekä yli kymmenen työsuhdeasuntoa, joissa puolet firman työntekijöistä asui.

Rosebud onkin yksi Kruununhaan suurimpia yksityisiä työllistäjiä, jonka palkkalistoilla parhaimpaan Like-aikaan oli yli 25 ihmistä. Yksi heistä, Armando Alvarez, tuli Suomeen äitinsä mukana Equadorista kymmenvuotiaana ja aloitti työskentelyn siivoojana. Nykyisin hän toimii Rosebudin korvaamattomana tuotantopäällikkönä.

Rosebudin taipaleella pop-up-myymälöitä on noussut kuin sieniä sateella. Yhteensä rakennettuja kirjakauppoja on ollut kaikkiaan peräti 80 ja yhtä aikaakin toiminnassa tusinan verran. Myymälät ovat sijainneet keskustassa, etäpisteitä ovat olleet Kaapelin, Korjaamon ja Vuosaaren kaupat. Etäisin, Kuopion kauppahallin myymälä, täytti juuri kymmenen vuotta.

Kun Liken julkaisutoiminta paisui vuosi vuodelta, töitä yötä myöten paiskinut Hannu tuumasi, että oli muutoksen paikka. Hän myi kirjankustantamisen liiketoiminnan Otavalle vuonna 2005, kun Like oli juuri muuttanut Liisankadulle. Nyt se jatkaa toimintaansa itsenäisenä Otavan sisäpihan puutalossa Uudenmaankadulla.

Like-nimi meni kustannustoiminnan myötä, joten jälleen oltiin nimiongelman äärellä. Kirjakauppatoiminta tarvitsi uuden nimen. Tämä ei tuottanut suurtakaan päävaivaa, sillä Hannulle oli itsestään selvää, että kirjakauppaketjusta tulisi Rosebud.

Itsekin elokuvateatterissa työskennellyt Hannu oli 1980-luvulla osallistunut muiden filmifriikkien mukana Mukkulan Citizen Kane -elokuvaseminaariin ja katsonut kyseisen elokuvan kymmenisen kertaa. Rosebud (ruusunnuppu) on monesti maailman parhaimmaksi äänestetyn elokuvan pienen Kanen puisen kelkan nimi. Se merkitsi lapselle rakkautta ja turvaa.

Aino Keinäsen taiteilijakirjateos Nuppu Gallerian näyttelyssä.

Tällä hetkellä Rosebudin toimistotilat sijaitsevat Meritullinkatu 21:ssä. Ainoan oman tilan Hannu osti entisestä Elannon talosta Mariankatu 21:sta vuonna 2007. Sen tiloissa toimii kirjakaupan ohella Nuppu Galleria, jonka vaihtuvissa näyttelyissä on ollut esillä niin maalauksia, valokuvia kuin installaatioita.

Parhaillaan nähtävänä on Aino Keinäsen ja Antti Raitalan teoksia, jotka vievät todellisuuden tuolle puolen. Heidän monitasoiset ”veistoskollaasinsa” ja installaationsa ihastuttavat estetiikallaan ja kutsuvat katsomaan tarkemmin niiden pinnan alle. Teokset myös hymyilyttävät hiljaisella huumorillaan. Näyttely jatkuu 3.9. saakka.

Tärkeintä kuitenkin ovat kirjat ja ennen kaikkea painetut kirjat. Ne ovat kokonaistaideteoksia, joiden kannet, taitto, päänauhat ja kuvitus luovat kutkuttelevan kouriintuntuvaa odotusta ennen kuin niiden kansien välisiin maailmoihin sukeltaa.

Rosebud Sivullinen on kirjallisuuden ystävien aarreaitta.

Hannun toistaiseksi suurin hanke, Rosebud Sivullinen, sijaitsee Kaisa-talossa entisen Pukevan 1 400 neliön tiloissa osoitteessa Kaisaniemenkatu 5. Valoisan ja avaran myymälän hyllyiltä ja varastoista löytyy tasokasta kirjallisuutta moneen makuun: kaunoa ja tietoa, suomen- ja vieraskielistä. Eri kirjanimikkeitä on tarjolla kaikkiaan lähes 45 000 kappaletta.

Sivullisessa myös tapahtuu koko ajan. Sen stagelle, lavalle, mahtuu kuusi ihmistä keskustelemaan kirjallisuudesta, ja yleisölle on varattu sata istumapaikkaa. Stagen tilaisuudet myös striimataan, joten niitä voi myöhemminkin katsella ja kuunnella, jollei itse ehtinyt paikalle. Sivullinen_Stage -linkistä pääsee aarteen äärelle.

Me krunalaiset olemme onnekkaita, kun aivan nurkan takana aukeaa kirjallisuuden ihmemaa. Ei tarvitse kuin avata ovi Mariankadulla tai Kaisaniemenkadulla ja astua sisään. Saska Saarikoski oli sittenkin väärässä. Hannu Paloviidan unelmilla on siivet, jotka kantavat.

Rosebud Books

perjantai 15. heinäkuuta 2022

Tuija Välipakka: Kirjailijan keittiössä

Kirjallinen Á la carte

Tuija Välipakka tarjoilee teoksessaan Kirjailijan keittiössä paitsi kirjailijoiden kokkaamia herkullisia aterioita myös heidän ajatuksiaan ja tarinoitaan, jotka monin tavoin kiertyvät ruoan ympärille.

Kirjailija havaitsee hienoimmatkin nyanssit ja sopii siksi parhaiten keittotaiteen harjoittajaksi.                                  Alexandre Dumas teoksessaan Le Grand Dictionnaire de Cuisine (1873)

Nämä herkkuporkkanat olivat lahja
Ville Hytösen naapurilta.
Kuva: Tuija Välipakka
Kun avaan Tuija Välipakan kookkaan, herkullisesti kuvitetun teoksen Kirjailijan keittiössä (Siltala) sen kansien välistä tulvahtaa tuoksuja – aivan kuten Arundhati Royn Booker-voittajasta Joutavuuksien jumala – jeeraa, garam masalaa, kanelia, sahramia ja korianteria.

Välipakka on vieraillut kahdessatoista kirjallisessa keittiössä juttelemassa emäntien ja isäntien kanssa ruoan ja kirjallisuuden suhteesta herkkupatojen äärellä. Kirjansa alkupalana hän tarjoilee annoksen keittokirjojen historiaa.

Näiden opusten resepteistä paljastuu ruoan monia ulottuvuuksia.  Aikojen saatossa keittokirjojen taloudelliset ja sosiaaliset painotukset ovat vaihtuneet nykyisiin ruoan eettisyyttä ja vegaanisuutta korostaviin ominaisuuksiin. Kirjoittaja tunnustaa istuvansa usein alas ja vierailevansa keräämissään keittokirjoissa, sillä teokset ovat hänelle huoneita, joissa on ikuinen juhla ja joulu.

Enpä tiennyt, että ruokahifistely ja fine dining ovat saaneet alkunsa giljotiinista! Ranskassa kerrotun tarinan mukaan kokit jäivät työttömiksi, kun heidän aateliset isäntänsä menettivät päänsä giljotiinissa. Niinpä he alkoivat perustaa ravintoloita, ja näin porvaristokin pääsi nauttimaan hovien herkuista.

Moni kirjailija on kuvannut ajan henkeä ruoan avulla. Leena Parkkisen romaanissa Säädyllinen ainesosa naisten välinen kielletty intohimo purkautuu hillittömänä mässäilynä. Toisinaan ”gastrofiktiossa” voi ruoasta nautiskelun sijaan olla aiheena ravinnon puute, riuduttava nälkä. Aki Ollikaisen ohutta, Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittanutta Finlandia-ehdokasta Nälkävuotta en kuivin silmin kyennyt lukemaan.

Joskus jo teoksen nimi herättää kirjallisen ruokamuiston. Johanna Sinisalon dystooppinen jännäri Auringon ydin puraisee mieltäni yhtä julmasti kuin chilin kapsaisiini makuhermoja:

Tuija Välipakka on tamperelainen 
kirjailija. Kuva: Emilia Välipakka
Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun olkikasaan heitetty tulitikku.

Moni kirjailija osoittautuu varsinaiseksi masterchefiksi. Sofi Oksasen Munakoisopadan valmistus vie lähes kuusi tuntia. Jälkiruokapäärynät hän kuullottaa valoviinissä ja kuorruttaa itse valmistetulla toscalla.

Helpommalla pääsee, jos noudattaa Ville Hytösen Nälkätaiteilijan keittokirjan mainioita hävikkiruokareseptejä. Ollin huulirasvapastan valmistuksesta selviää tumpelompikin kokki käden käänteessä. Ville oppi köyhäilyn jo 16-vuotiaana muuttaessaan pois kotoa opiskelemaan. ”Olin aivan sairaan köyhä”, kommentoi kirjailija tuon aikaista ahdinkoaan.

Nykyään kirjailija ja maailmanmatkaaja asuu puolisonsa Anniina Ljokkoin kanssa idyllisessä puutalossa Suurupin pienessä majakkakylässä 25 kilometrin päässä Tallinnan hälinästä. Puoliso on jo valmistanut vieraalle alkupalaksi Paprikadipp Kreeka pähklitegaa eli saksanpähkinäistä paprikadippiä

Kirjailijat tarjoilevat meille teoksillaan hengen ravintoa. Jotta tämä olisi mahdollista, heidän on pysyttävä hengissä ja ansaittava elantonsa. Valmistaessaan Muhan libanonilaista kanaa Sirpa Kähkönen paljastaa rankan totuuden: Yli kympin lounas satunnaistuloja nauttivalle taiteilijalle on kova hinta.

Juha Itkonen on havainnollistanut kirjailijalle maksettavia korvauksia Kirjailija-lehdessä osuvasti: Syödessäni yhden ravintolalounaan syön melkein neljä kovakantista tai vaihtoehtoisesti peräti kaksikymmentä pokkaria.

Kähkönen on riipaisevasti kuvannut jatkosodan jaloissa sinnittelevien siviilien ponnisteluja Lakanasiivet-romaanissaan, kun Anna tempoo maasta voikukkaa, nyt trendikkäänä pidettävää vihannesta:

Hän ei pelännyt kokeilla mitään sellaista, oli kulkenut äitinsä kanssa seitsemän vanhana keräämässä suovehkaa, sitä kuivannut ja siitä hätäleipää leiponut sinä talvena, kun mitään ei ollut.

Viggo Wallensköld kokkaa pasta bolognesea.
Kuva: Tuija Välipakka

Hienoista sukupuoli-identiteettiä kyseenalaistavista maalauksistaan tunnettu Viggo Wallensköld oppi sienten salat taiteilijavanhemmiltaan. Hän jakaa tietouttaan professori Anatolij D. Mbdrinovin psykedeelisistä tutkimuksista kertovissa kirjoissaan. 

Humoristis-mystisten teosten rihmastot ovat harhauttaneet jopa antikvaristia, joka oli luokitellut sielutieteilijän sienitutkimuksen puutarhakirjoihin.

Wallensköld tunnustaa, ettei ole kummoinenkaan ruoanlaittaja. Ruokakirjoja hän on silti ahminut pienestä pitäen kuin romaaneja ihan vain viihtyäkseen: 

Lautasella saattoi olla Saarioisten valmispitsa, mutta luin sen kanssa keittokirjoja. Niistä näki, miten söivät onnelliset ihmiset.

Tuija Välipakan asiantunteva, eloisa ja välitön kerronta luo Kirjailijan keittiöön kotoisan tunnelman. Aivan kuin itsekin istuisin hänen ja kulloisenkin kirjailijan seurassa juttelemassa ruoasta ja kirjallisuudesta popsiessani Juha Siron linnunpesiä ja Anneli Kannon keskiaikaista pannaria.

Kirjansa loppuun Välipakka on kattanut jälkiruoaksi kuuden sivun mittaisen luettelon kaunokirjallisia teoksia, joissa ruoka on osa tarinaa. Vesi kielellä listaa tutkiskellessani on vaikea päättää tilaisinko Muriel Barberyn Kulinaristin kuoleman vai Bubul Sharman Munakoison kiukun? Pitkän harkinnan jälkeen päädyn lupaavalta kuulostavaan Satu Taskisen Täydelliseen paistiin.

Tuija Välipakka: Kirjailijan keittiössä. Siltala. 2022. 264s.


sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Anna Alanko: Ensimmäinen kesäpäivä

Ydinperheen raunioilla

 Anna Alangon rehellinen raportti erään avioliiton lopusta Ensimmäinen kesäpäivä tavoittaa viiltävästi minäkertojan päättämättömyyden ja sinnittelyn: Erotako vai ei? Ja jos, niin miten?

Puolisoni kysyy, haluanko jatkaa hedelmöityshoitoja, vaikka ei ole takeita, että suhteemme jatkuu.


Anna Alangon
esikoisromaanin Ensimmäinen kesäpäivä (Otava) nelikymppisellä päähenkilöllä näyttäisi olevan kaikki hyvin, ainakin Facebookin perusteella: työpaikka yliopistolla, taapero ja aviomies. Facebookille on kuitenkin helppo valehdella.

Perheen elo ei ole niin auvoista, kuin voisi kuvitella. Ensioireita tulevasta näkyi jo pariskunnan seurusteluaikana, kun kumppani ei halunnut määritellä heidän suhdettaan. 

Pienten kellojen olisi pitänyt kilistä viimeistään eräänä aurinkoisena kesäpäivänä, kun puoliso tuntui haluttomalta muuttamaan yhteiseen asuntoon muuttopäivänä.

Pariskunnan väliset painostavat kohtaukset toistuvat niin usein, ettei niitä voi enää pitää jokaista suhdetta silloin tällöin vaivaamana eripurana. Perheen elämää varjostaa kommunikaatio-ongelmien lisäksi minäkertojan lähes pakkomielteinen halu saada toinen lapsi. Monesti lapsen saamisen toivotaan parantavan parisuhdetta. Harvoin näin kuitenkaan käy.

Hedelmöityshoitoja seuraavan raskauden keskenmeno ei helpota tilannetta. Alanko luo perhekuviosta vakuuttavasti hapettoman ja ahdistavan tilan, pakohuoneen, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä. Monenmoisista terapioistakaan ei ole apua, sillä ne eivät tunnu tavoittavan pariskunnan välisen kriisin ydintä.

Alkuun oudoksutti Alangon tinkimätön, lähes karu tyyli kirjoittaa romaania kuin raporttia. Kun tyyliin tottui, oivalsin, että analyyttinen ote sopii vaikean aiheen käsittelyyn. Se tuo kohtauksia eräästä avioliitosta ja sen murenemisesta koruttomasti suurennuslasin alle. Sanottavaa ei piiloteta rivien väliin eikä silata tunteilemalla, vaan asiat tykitetään suoraan niin kuin minäkertoja ne kokee:

Hän sanoo, ettei ole kymmeneen vuoteen iloinnut mistään. Järkytyn, mutta en oikein osaa sanoa mitään. Juuri noista kymmenestä vuodesta viimeiset kahdeksan ja puoli ovat olleet aikaa minun kanssani.

Rakkauslukkoja Katajanokan sillan kaiteella. 

Ihmissuhdekaruselli pyörähtää käyntiin, kun puolison entinen opiskelukaveri alkaa kummitella parisuhteen taustalla. Oletko sä ihastunut siihen opiskelukaveriin? … yllättäen puolisoni romahtaa ja sanoo joo ja melkein nyyhkyttää, että se on molemminpuolista.

Tästä huolimatta minäkertoja ei halua päästää irti ja erota puolisostaan. Kenties avoin suhde olisi ratkaisu pattitilanteeseen? Se ei kuitenkaan tule kyseeseen, sillä opiskelukaverikin haluaa naimisiin puolison kanssa.

Karusellin vauhti kiihtyy, kun kyytiin hyppää minäkertojan vanha tuttu, rumpali. Jos kerran puoliso, niin miksen minäkin hankkisi avioliiton ulkopuolista suhdetta, sillä monisuhteisuudestahan puhutaan nykyisin paljon, tuumii minäkertoja. Rumpali putoaa kuitenkin kyydistä, kun hyräilevä mies ilmestyy kuvioihin. Toinen lapsi syntyy vihdoin sekavan tilanteen keskelle.

Vauva valvottaa ja syö ahnaasti koko yön. Sen seurauksena ihoni menee rikki, ja nänneistä vuotaa verta. Kun vauva vielä itkee kurkku suorana, isosisko tuumaa, ettei hartaasti odotettu tulokas ole ihan sellainen kuin hän oli kuvitellut.

Anna Alanko on helsinkiläinen sosiologi, joka 
on yrittänyt elää ydinperheessä. 
Kuva: Nicklas Mäkelä

Tragikoominen huumori keventää ahdistavaksi ja kaoottiseksi muuttuneen perhe-elämän kuvausta. Tätä menoa puolisosta tulee ”lasteni isä”, eivätkä asumis- ja lasten tapaamisjärjestelyt hänen kanssaan luonnistu yhtään sen paremmin kuin parisuhdekaan.

Avioliiton – josta tuntuu, ettei se koskaan alkanutkaan – loppu alkaa vihdoin häämöttää, kun pariskunnan välinen kaupankäynti alkaa, ja lapsista tulee vaihtokapuloita. Surullinen tilanne toistuu monissa eroperheissä.

Minäkertoja tunnistaa paitsi ”lasteni isän” myös omat pimeät puolensa. Pariskunta on edelleen naimisissa, mutta asuu erillään. 

Koska ”lasteni isän” opiskelukaveri haluaa tämän kanssa naimisiin, minäkertoja tunnustaa: voin ylläpitää avioliittoa ihan kiusankin vuoksi, koska ei usko itse enää haluavansa naimisiin.

Alanko käy Ensimmäisessä kesäpäivässä tunnistettavasti läpi inhimillisten tunteiden laajan kirjon ihastumisista ja rakastumisista kateuteen, mustasukkaisuuteen ja vihaan. Myös nykyajan monipuoliset suhdekiemurat saavat läpivalaisua kaikkine ongelmineen. Pariskunnan tilanne keikahtaa vielä kerran uuteen asentoon, kun ”lasteni isä” ei sittenkään halua erota.

Hyräilevällä miehellä oli vasta vähän aikaa sitten iso uusperhe, kun hän alkoi seurustella minäkertojan kanssa. Tämä puolestaan on juuri saanut toisen lapsen puolisonsa kanssa. Kaikki ovat vähän pihalla siitä, mikä tällainen perhe on. Alanko onkin omistanut kirjansa ”monimutkaisille perheille”.

Anna Alanko pesee esikoisteoksellaan tositeeveen mennen tullen. Ensimmäistä kesäpäivää voisi pitää eräänlaisena self-help-teoksena. Se ei opeta eikä jaa neuvoja vaan osoittaa tinkimättömän rehellisesti: Kun rakkaus loppuu, on päästettävä irti. Silloin tulee tilaa uudelle, ja rakkauskin saa kenties toisen mahdollisuuden.

Anna Alanko: Ensimmäinen kesäpäivä. Otava. 2022. 304 s.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Ville Hänninen: Muuten se on mennyttä

Oranssin hehkua – betonin lumoa

Ville Hänniselle taide on välttämätön osa elämää. Hänen moneen suuntaan avautuvassa, henkilökohtaisessa esseeteoksessaan Muuten se on mennyttä aistien ja tunteiden synnyttämä ajattelu läpäisee taiteiden välisiä raja-aitoja virkistävän omaperäisesti.

Että joku kirjoittaisi, mistä on todella kyse. Ei puheenaiheista teoksen ympärillä vaan mitä tässä on. Mikä taiteistaa taiteen?


Palkittu tietokirjailija, kulttuuritoimittaja ja kriitikko Ville Hänninen on taiteistanut taidetta hankkimalla ensin tietoa, lukemalla, katsomalla, ajattelemalla ja ennen kaikkea eläytymällä. Nyt kirjailija antaa äänen häntä puhutelleille taiteilijoille ja teoksille esseekokoelmassaan Muuten se on mennyttä (Arktinen Banaani).

Henkilökohtaiset muistot syventävät esseiden sanomaa. Varsinkin lapsuusmuistot ovat hauraita ja, kuten Hänninen toteaa, usein keksittyjä. Vaikka niihin ei voi luottaa, varhaisimmista, rakkaimmista muistikuvistaan kirjailija ei kuitenkaan halua luopua. 

Olkoon hentoa kunhan on vahvaa, olkoon epämääräistä, kunhan kumisee kirkkaasti, hän kirjoittaa ylväästi.

Hännisen vankasta kulttuurintuntemuksesta versovien esseiden taustalla niiden avoin henkilökohtaisuus ja humaani vasemmistolainen vakaumus luovat teokseen intiimin tason. Tuntuu, etten lue vain kirjaa, vaan ihmistä, joka sen on kirjoittanut. Hännisen kolme kovaa T:tä: Työ, Taistelu ja Taide korvaavat jumalattoman miehen uskonnollisen uskon, sillä ”ilman uskoa ja toivoa ei ole mitään”, hän tunnustaa.

Esseisti suree nykyistä maailmanmenoa, kaipaa 1960-luvun lopun tulevaisuususkoa ja sen innostavaa poliittista laululiikettä. Yhteinen rintama hajosi tuolloin nopeasti, sillä ihanteet ja todellisuus eivät kohdanneet. Roihusta jäi jäljelle vain oranssina hehkuva hiillos.  Kaj Chydeniuksen ja Arvo Salon Lapualaisooppera, Aulikki Oksasen Kenen joukoissa seisot ja Agit Propin laulut lämmittävät Hännistä silti edelleen. Ne tuovat hänelle lähes päivittäin lohtua ja iloa.

Toisen pelastusrenkaan Hänniselle tarjoaa hänen työhuoneessaan vallitseva sotku. Hyllyt tuntevat itsensä tarpeettomiksi katsellessaan kaikkialla kohoavien kirjapinojen ja -kasojen luovaa kaaosta. Tällaisessa atmosfäärissä ja miljöössä ”hankkeiden ja irtonaisten toiveiden” on hyvä kypsyä. Kirja- ja lehtiläjien uumenista lukuisat lukemattomat teokset kuiskivat lupauksia avaamattomien kansiensa välistä.

Ajan henkeä lietsova juliste löytyi
Rosebud Sivullisen takahuoneesta.
Edustushyllynsä Hänninen on täyttänyt hänelle mieluisimmilla jutun ja ajatuksen aiheilla. Sieltä löytyy yhden viime vuosisadan huomattavimman älykön Raoul Palmgrenin ”tuotannon ydin lähes kokonaisuudessaan”. Esseessään Täyteen mittaan Hänninen kuvaa vasemmistolaisen vaikuttajan taivalta poliittisesta myrskynsilmästä seuraavaan.

Näin Kirsti Simonsuuri luonnehtii itsenäisen Palmgrenin kuoppaista elämänpolkua Pohjoisessa yökirjassaan: Muistelen, että hän on ollut ahtaalle suomalaiselle vasemmistolle liikaa. Lopulta Oulun yliopiston kirjallisuustieteen professoriksi päätynyt Palmgren osoitti tämän vakuuttavasti todeksi. Kun ”punaisen” Tampereen yliopiston opettajat lähettivät hänelle vetoomuksen oppilasdemokratian puolesta, Palmgren tykitti:

Se että olen marxilainen, ei merkitse, että olisin anarkoromantikko, sukupolvimasokisti ja joukkoperseennuolija. En allekirjoita.

Esseitä lukiessani huomaan keskustelevani niiden kanssa. Mutisen hyväksyvästi, kun olen samaa mieltä ja höystän käsiteltävää aihetta omilla ajatuksillani ja muistoillani. Barrikadeille nousen kuitenkin minäkin, kun Hänninen esseessään Harmaan korkea veisu tunnustaa rakkautensa raakaan, käsittelemättömään betoniin. Betonibrutalismin nimissä tuhottiin paljon kaunista, kokonaisia puukaupunginosia ja vanhoja, arvokkaita kivitaloja. Tämän Hänninen tosin itsekin myöntää.

Silti hän herkistyy vanhan betonin alakuloisten läiskien ja valumien äärellä. Aikoinaan Helsingin Sanomien äänestyksessä Suomen rumimmaksi kirkoksi äänestetty Aarno Ruusuvuoren suunnittelema Tapiolan betonibunkkeri saa Hännisen herkistymään. Koskettamattakin hän tuntee sen seinien harmaiden harkkotiilien suloisen karheuden sormenpäissään. Harkkoja katsellessaan hän vaipuu meditatiiviseen tilaan.

Tarkastellessani Merihaan betoniseinää aloin 
löytää siitä Hännisen kuvaamaa lumoa.

Arkkitehtuurista Hänninen tekee yllättävän – ja ilahduttavan – loikan kirjallisuuteen. Hän löytää samaistumiskohteen itävaltalaisen Peter Handken romaanista Puhtaan kokemisen hetki. Sen päähenkilön henkinen kriisi vapauttaa tämän mielen pinttyneistä urista katsomaan maailmaa uusin silmin, avoimena sen tarjoamille elämyksille.

Haltioitua voi niin pelkistetyssä betonikirkossa kuin Mark Rothkon maalauksen äärellä tai, kuten minun laitani on, Marguerite Durasin ohuita kirjoja lukiessa. Kyse on eläytymisestä, uppoutumisesta, joka vie teoksen ja sen kokijan väliseen vuoropuheluun. Hänninen kirjoittaa nauttivansa taiteesta, joka antaa minun ajatella. Lumo syntyy teoksen aukinaisuudesta, tilasta, jossa se sallii minun elää ja tuntea. Niin totta.

Hännisen suosikin Dennis Potterin televisiotaide on täynnä ”unten ja psykoanalyysin peruskuvastoa”. Järjestimme muinoin Laulava salapoliisi -iltoja hänen uransa hienoimman, kuusiosaisen sarjan kunniaksi. Edesmennyt elämänkumppanini valokuvaaja Simo Rista ja ystävämme psykiatri Ylermi Hytönen rakastivat sarjaa. Simppa ja Ylkky eläytyivät sarjaan täysillä. Luulenpa, että he olivat puhtaan kokemisen äärellä.

Ville Hänninen on erikoistunut kuviin, sanoihin ja niiden seoksiin.
Kuva: Hannele Salminen

Muuten se on mennyttä
avaa ovia moneen suuntaan, polveilee kulttuurin ja taiteen, tunteen ja poliittisen vakaumuksen viemänä. Hänninen kehottaa katsomaan tarkemmin ja kokemaan intensiivisemmin. Vaikka en tunne kaikkia hänen esittelemiään taiteentekijöitä ja heidän teoksiaan, kriitikon kiinnostavat analyysit houkuttavat tutkimusretkille.

Yhteisestä ystävästämme, edesmenneestä ”Alastomasta kriitikosta” Otso Kantokorvesta Hänninen kirjoittaa: Tuntui siltä, että hän otti maailman tosissaan. Samaa voisin sanoa Ville Hännisestä luettuani hänen esseeteoksensa. Sen paikoin surumielistä tunnelmaa keventää ja valaisee intohimo taiteen moniin ilmenemismuotoihin. Tähän minäkin uskon: taide pelastaa maailman.

Teoksensa lopuksi Ville Hänninen lupaa: Kirjoittaminen on minulle prosessi, joka ei varsinaisesti ala eikä lopu. Hyvä näin, Pentti Saarikosken sanoin: en soisi sen päättyvän.

Ville Hänninen: Muuten se on mennyttä Kirjoituksia taiteesta.

 Arktinen Banaani. 2022. 216 s.