Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Todellisuuden ydintä etsimässä

Joel Haahtelan pienoisromaani Yö Whistlerin maalauksessa vie jälleen matkalle kohti olemisen perimmäistä mysteeriä. Kaunis, lohdullinen kertomus etsii vastausta kysymykseen: Onko syvempi todellisuus vain mielemme tuote vai jotain konkreettista?

Jos maalia raaputtaisi hyvin varovasti, alta ei paljastuisi kangasta vaan jotain tuntematonta, toinen maailma.

Joel Haahtela tunnetaan runollisten, sisäistyneiden pienoisromaanien luojana. Jaakobin portaisiin päättyneessä trilogiassa kunkin teoksen minäkertoja harhailee itsensä kadottaneena. Elämänsä taitekohdassa kukin heistä tuntee vihdoin tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.

Haahtelan uudessa teoksessa Yö Whistlerin maalauksessa (Otava) liikutaan samoilla aallonpituuksilla. Nelikymppinen kertoja, Kansalliskirjaston kirjastonhoitaja uskoo elävänsä enää vuoden ja haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää.

Hän on opiskellut vanhaa, 1600-luvulta peräisin olevaa kuparinpainatustekniikkaa ja aikoo työstää sen avulla uniikin perhoskirjan, jonka vedokset hän maalaisi akvarellivärein. Kertojasta tuntuu kuin hanke loisi toivoa ahdistavana häämöttävään tulevaisuuteen, ja hänen kupariin kaivertamansa viivat pitäisivät hänet kiinni elämässä.

Niin kuin edessä odottava tehtävä olisi tarjonnut minulle hyvin kaukaisen oviaukon, josta kajasti arkaa ja heiveröistä valoa.

Niinpä hän matkustaa Yorkshireen Englannin jylhälle rannikolle tapaamaan erakoitunutta vanhaa perhoskerääjää, venäläisemigrantti Sergeitä, jonka laajoista kokoelmista hän löytäisi mallit perhosilleen. ”Perhosveljet” tapasivat sattumalta vuosia sitten olleessaan molemmat Naxoksen saarella Kreikassa etsimässä harvinaista kreikankultasiipeä, Lysaena ottomanaa. Tämä perhonen liihottelee kertomuksessa kultaisena lankana.

Heti teoksen ensi lehdillä lukijan valtaa levollisuus, jonka kerronnan rauhallinen poljento ja konstailematon kieli saavat aikaan. Ripaus haahtelamaista tähtipölyä loihtii sivuille unenomaisen tunnelman, aivan kuin perhosen siipi olisi liikahtanut ja osunut pehmeästi lukijan mieleen.

Vaeltaessaan vuorenrinteen karuissa maisemissa Sergein yksinäiselle talolle alhaalla aaltoileva meri tuo kertojan mieleen Josef Sudekin hopeagelatiinivedokset, valokuvat, jotka olivat oudolla tavalla tuoneet hänelle lohtua synkkinä hetkinä.

Josef Sudek: Nimetön sarjasta A Walk in the Magic Garden.

Prahalainen valokuvaaja tallensi pienen pientä puutarhaansa kuviinsa ja loi niistä salaperäisen mystisen maailman. Hänen kuvansa opettivat kertojaa näkemään syvemmälle kuvien taakse, siirtymään pois urautuneesta tavastaan katsoa.

Haahtelan kirjoissa taidehistorian mestariteoksista avautuu ikonien lailla ikkuna toiseen, syvempään todellisuuteen. Taiteilijoiden teoksiinsa lataama näkemys ja tunne välittyvät vuosisatojen halki katsojalle. Jaakobin portaissa Mark Rothkon maalaus säteili syvää meditatiivista valoa ja toi sen katsojalle rauhaa ja lohdutusta.

Haahtelan taiteilijaromaanissa Mistä maailmat alkavat päähenkilö Visa lumoutuu italialaisen maalauksellisen arkkitehtuurin mestarin Morandin hiljaisista asetelmista. Morandin maailmassa aikaa ei ollut, ja olemassaolo oli joitain enemmän kuin elämä. Visa oivaltaa, että hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.

Nyt käänteentekevän taideteoksen roolin saa Sergein ystävän taidokkaasti maalaama kopio James Abbot McNeill Whistlerin öljymaalauksesta Nocturne in Blue and Silver: The Lagoon, Venice, 1879–80.

Sergei mietiskelee iltaisin teoksen äärellä ja muistelee kadotettua rakastettuaan Olgaa, jonka kanssa hän Pariisissa nuorena opiskellessaan kuului ”totuuden etsijöihin”. He halusivat löytää perimmäisen totuuden, todellisuuden itsessään.

Sergei on täysin vakuuttunut, että ihmisellä on kuolematon sielu. Että aineellisen maailman rinnalla oli aineeton maailma, eikä tuo toinen maailma totellut aineellisen maailman lakeja.

Hänen mukaansa maailmasta on katoamassa ”todellinen tieto, siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen”. Meistä tulee persoonia vain suhteessa toisiimme, mutta me olemme myös erottamaton osa luontoa. Samalla olemme menettäneet alkuperäisen intuitiivisen tavan kommunikoida ja meille on jäänyt vain rikkinäinen kieli.

Kertoja puolustautuu: eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien väleissä?

Joel Haahtela on palkittu kirjailija ja 
psykiatri. Kuva: Dorit Salutskij

Aivan kuin hän puhuisi Haahtelan romaaneista. Niiden lukeminen on hidasta, sillä tuon tuosta on pysähdyttävä miettimään lukemaansa niin riveiltä kuin niiden väleistä. Samalla lukija uppoaa omaan mieleensä täynnä ääniä, muistoja ja kuvia, jossa mennyt on alati läsnä.

Mietteliään filosofiset teokset tarjoavat vastapainon, hengähdystauon, yhä kiihtyvämpään tahtiin tykyttävälle nykyajalle, hipaisu- ja kertakäyttökulttuurille. Ne todistavat, että vasta elämän turhuuksien tiedostaminen ja ajan arvostus tarjoavat sisäisen muutoksen mahdollisuuden.

Haahtela on sanonut kirjoittavansa aina samaa kirjaa. Vaikka tapahtumat ja paikat vaihtuvat, teokset vievät niin päähenkilön kuin lukijankin hengelliselle matkalle. Hänen kirjansa ovat niitä ”ohuita paikkoja”, jossa aineellinen ja aineeton maailma hipaisevat toisiaan.

Aikalaiset eivät ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet Whistlerin nokturnoa, yölaulua. He kavahtivat maalauksen sinihämyistä yötä, joka tuntui liudentuvan tyhjyyteen, johtavan pimeyteen kätkeytyvään pelottavaan mysteeriin.

Kertoja kokee toisin. Keskustelut Sergein kanssa ja Whistlerin maalauksesta huokuva rauha ovat tyynnyttäneet hänen mielensä ja häivyttäneet kuolemanpelon. Hän on oivaltanut, ettei Whistlerin yö ole tyhjyyttä vaan täynnä rakkautta, ovi joka on avoinna.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava, 2023. 175 s.

Jyrki Lehtola: Ihan sama

Pirullisen hauskaa – ja osuvaa

Jyrki Lehtolan ristitulelta ei kukaan eikä mikään ole turvassa. Kirjallisia esseitä sisältävässä teoksessa Ihan sama huutia saavat niin herkkyys, särkynyt sielu, nykyarkkitehtuuri, influensserit, terapeutit – mitä kaikkia näitä onkaan. IHAN SAMA.

Vaginamonologit-näytelmän esittäminen tulisi kieltää, koska kaikilla naisilla ei ole vaginaa.

Jyrki Lehtolan esseetrilogian päätösosa Ihan sama (Siltala) ei sovi herkkähipiäisille. Se ei tarjoa turvallista tilaa myöskään poliittista korrektiutta kaipaavalle. On hyvin todennäköistä, että hän kirjaa lukiessaan pahoittaa herkän, rikkinäisen mielensä ja traumatisoituu. Onneksi uhrille on tarjolla moneen makuun sopivia terapeutteja, joista valita.

Moniäänisen teoksen ensimmäisessä esseessä Olen suomalainen Taideyliopistoon ajautunut somalinainen avaa kokemuksiaan suomalaisesta rasismista.

 Kustantamot kiinnostuivat palkitun esseen kirjoittaneesta toisen värisestä ihmisestä. Haluaisitko toimittaa kirjasarjaa Otavan ruskea kirjasto? Tervojen borderterrierillä aloitettaisiin?

Taideyliopistossa hänelle myös valkenee, miten opettajien auktoriteetti ja taide on uhrattu taiteen vapauden alttarille, jossa jokainen ajassa elävä mongerrus saa kukoistaa. Kas näin: Sofokleen Oidipus muuttui tragediasta polyamorisen rakkauden ylistykseksi eikä kukaan nauranut.

Lehtola seuraa haukankatseellaan monenmoisia ilmiöitä ja iskee sumeilematta niiden lähempää tarkastelua kestämättömään ytimeen. Hänen tekstinsä tykittää analyyttisesti, älykkäästi, liioitellen ja hauskasti aikamme ylilyöntejä. Teosta lukiessa hihittelyltä ja naurunpurskahduksilta ei voi välttyä, jos ei omaa herkkää, särkynyttä sielua.

Kirjoittaja on vieraillut asuntomessualueella ja pettynyt siellä vallitsevaan läpinäkyvyyteen. Kaikkialla lasitaloissa ihminen ei enää ole ”mysteeri vaan päivitys”. Ulospäin suuntautuvan läpinäkyvyyden vastapainona sisällä taloissa kaikki on piilotettu tumman puun taakse.

Understatement kirkuu understatementisuuttaan, kun tiloista on häivytetty niin jääkaappi, mikro, ruokailuvälineet ja ruoka. Samalla asumisesta on kadonnut viihtyvyys, ilo ja mukavuus. Toistaiseksi vielä jäljelle jäänyt metsäkaistale tarjoaa nuorisolle sentään mahdollisuuden rakentaa ison kuusen alle katseilta suojaavan majan.

Jyrki Lehtola on tulkinnut kansakunnan kipeim-
piä tuntoja monissa medioissa kirjojen ohella.
Kuva: Jorma Puranen

Olen Lehtolan, tai hänen alter egojensa, kanssa monesti samaa mieltä, mutta Marguerite Durasin kohdalla nousen barrikadeille. Kyllä, ranskalaiskirjailijan upeaan tuotantoon, Mikäon minun totuuteni?, voi upota yhä uudelleen ja uudelleen.

Eikä todellakaan tarvitse keskittyä vain ”välimerkkien herkkyyseroihin”, vaikka Lehtola näin väittää. Yhdyn Italo Calvinon mielipiteeseen, jonka mukaan ”Klassikko on kirja, joka ei koskaan lopeta sanottavaansa”.

Sukupolvikirjaimisto on jäänyt minulta hämärän peittoon, mutta onneksi Lehtola osaa valaista luokittelua. 

Boomerit metsästivät ja kalastivat ruokansa, X-sukupolvi kutsui ruokaansa taiteeksi, musta mies kuljetti millenniaalille valmiiksi leikatun avokadon, Z-sukupolvelta meni viikoksi ruokahalut, kun se äsken luki sanan musta.

Jokaisen sukupolven elintila ja mahdollisuudet kaventuvat polvi polvelta. Z-sukupolvi tulee olemaan niin pennitön, että jos ne saa lapsia, niillä ei ole muita leikkikaluja kuin sukuelimensä, joka sekin on potentiaalisesti väärä, mutta onneksi korjattavissa. Onneksi aakkosista loppuvat kirjaimet. Ja kukapa haluaisi kuulua Ö-sukupolveen?

Tässä vaiheessa ollaan jo terapian tarpeessa. Ei huolta, sillä terapeutteja kyllä riittää. Essee Terapeutin testamentti pureutuu ammatin saloihin ja paljastaa, miten toisten psyykellä tehdään rahaa. Sillä asiakkaita riittää, kun ”oman rikkinäisyyden ja siihen liittyvän kipeän, mutta palkitsevan kasvun hakemisesta on tullut menestyjän merkki”. Ja kukapa ei sitä haluaisi.

Taidealakaan ei välty Lehtolan julmalta katseelta. Hänen mielestään ei ole järkevää, että taiteilijoista yritetään leipoa joka alan asiantuntijoita, vaikka oma taiteentekokin on heille monesti mysteeri. Taiteilijat on myös valjastettu ”helpoimman, yksitulkintaisen ja alleviivaavimman sanoman” esittäjiksi suuntaamalla tukea monitulkintaisen taiteen sijasta näihin hankkeisiin.

Tilannetta pahentaa, että teoslähtöisyydestä on siirrytty entistä enemmän tekijäriippuvaisuuteen. Pahimmillaan taiteilijan vähemmistöidentiteetti, soljuva sukupuoli, kehollisuuden elopaino (Iiu Susiraja) ja marttyyrius ylipäätään riittävät taiteelliseksi ilmaisuksi.

Iiu Susirjan omakuva.

Taiteilija vielä varmistaa, että hänen teoksensa sanoma menee perille julistamalla: ”tämä on positiivisessa hengessä esitetty asiantuntijalausuntoni siitä, että sota ei edistä diversiteettiä , inklusiivisuutta ja se kolmas sana”. (Minä autan: intersektionaalisuutta).

Lehtola kaipaa aikoja, jolloin taide sai vielä vapaana sekoilla, kokeilla ja kehittyä. Jolloin sen sanomaa ei hierottu katsojan naamaan, vaan teoksen monitulkintaisuus vaati sekä taiteilijalta että katsojalta syventymistä ja pohdiskelua. Kenties näin avautui ihan uusia, yllättäviä näkökulmia.

Eläköön sanomisen ja kirjoittamisen vapaus, jota Jyrki Lehtola mielin määrin viljelee. Hänen persoonallinen, satiirinen kirjoitustyylinsä korostaa hänen havaintojensa ja kommenttiensa osumistarkkuutta. Kaiken ilkeilyn ja naureskelun rivien välistä paljastuu kuitenkin, etteivät humoristin silmätikuiksi päätyneet aiheet ole hänelle samantekeviä.

Kirjan luettuani tuntuu kuin raikas tuuli olisi pyyhkinyt kerrostuneen nöyhdän monen nykyajan ilmiön ympäriltä ja osoittanut, ettei keisarilla ole vaatteita. Joku tästä varmaan pahastuu. IHAN SAMA.

Jyrki Lehtola: Ihan sama: kirjallisia esseitä. Siltala. 2023. 382 s.

Merja Salonen Di Giorgio: Roihupelto-Pompeiji

”Maalaan nykyhetkeä tulevaisuudesta katsottuna”

Merja Salonen Di Giorgion taidekirjan Roihupelto-Pompeiji teoksissa aika on pysähtynyt ja tuntuu kuin se edelleen viipyilisi taiteilijan muistikuvista syntyneissä vahvatunnelmaisissa maalauksissa. Korkeatasoinen teos avaa myös maalausten ja arkkitehtuurin yhteyttä sekä teosten syntyprosessia.

Tietoisuus kahdesta paikasta liukuu päällekkäin, ja kokemukset sekoittuvat. Syntyy unenomainen muisto paikasta, jossa en ole koskaan ollut.

Kirjan kannessa on teoksen RP 11, 2019 kuva.

Useissa Merja Salonen Di Giorgion Roihupelto-Pompeiji-maalaussarjan teoksissa tilojen läpi kulkeva tunneli imee katsojan astumaan maalaukseen ja taivaltamaan kohti käytävän päässä hohtavaa valoa. Taidokas esimerkki tästä on Parvs-kustantamon pieteetillä toimittaman suomen-, ruotsin, englannin- ja italiankielisen kirjan kansikuvateos.

Toisinaan tunnelin päässä häämöttää jotain teollisuusalueelle kuulumatonta: palmu tai suihkulähde kuin hallusinaatio toisesta todellisuudesta. Yhtäkkiä jostain materialisoitunut pylväsjono ilmestyy maalaukseen lipuakseen jälleen sen ohi. Aivan kuin hiljainen keskiaikainen musiikki säestäisi maalauksen tapahtumia.

Arkkitehti ja kuvataiteilija Anu Kaisa Koponen kysyy artikkelissaan taiteilijalta, miten toisilleen niin etäisilta tuntuvat paikat kuin Vesuviuksen purkauksessa tuhkaan ja laavaan hukkunut kaupunki ja 1970-luvun Roihupellon pienteollisuusalue ovat päätyneet samaan 48 öljymaalauksen sarjaan?

RP 29, 2020

Selitys on lopulta yksinkertainen. Salonen Di Georgio oli vieraillut Pompeijissa vuonna 2004. Kävellessään pari vuotta myöhemmin Roihupellon teollisuusaluetta halkovien sisäpihojen läpi uudelle työhuoneelleen hän huomasi, että paikoilla oli yllättävän paljon yhteistä. Tilojen arkkitehtuurit muistuttivat toisiaan ja sen lisäksi: Valon ja varjon rytmitys on alueilla hyvin samanlainen.

Taiteilijan alitajunnassa muhivista muistikuvista alkoi syntyä maalauksia, joissa nämä kaksi paikkaa limittyivät ja lopulta sulautuivat toisiinsa. Pompeijilaisen eliitin asuintilat atrium-pihoineen rinnastuivat Roihupellon karuihin kolmikerroksisiin lamellitaloihin, joiden ”sisäpuutarhaa edustaa yksinäinen asfaltin ympäröimä koivu. Pihalle poiketaan lähinnä autokorjaamoon”.

Pikaisesti vilkaistuna maalaukset vaikuttavat huolettomasti kuin luonnostellen maalatuilta. Mutta kun niitä tarkemmin tutkii, huomaa, miten teoksissa sommittelu loksahtaa kohdalleen, ja yllättävät värikompositiot pelaavat hienosti yhteen.

Kirjaan sisältyvässä taidehistorioitsija Synnöve Malmströmin haastattelussa Salonen Di Georgio kertoo käyttävänsä ainoastaan värisävyjä, jotka olivat käytössä ennen 1850-lukua, jolloin keksittiin paljon kirkkaita värejä. Taiteilija kokee näin olevansa osa taidemaalaamisen satoja vuosia vanhaa historiallista jatkumoa.

RP 36, 2020

Salonen Di Georgiosta oli myös kiehtovaa ottaa selville, mitä syntyy värejä rinnastamalla. Niinpä Roihupellon ikkunanauhojen ruudukot ovat muovautuneet muistin hämäryydessä uudenlaisiin muotoihin ja täyttyneet väreillä päätyessään maalauksiin.

Taide-elämys voi viedä kerralla jalat alta Stendhalin syndrooman tavoin tai se voi vangita katsojan mielen vähitellen ajan kanssa teoksiin uppoutumalla. Näin käy Roihupelto-Pompeiji-maalauksia tarkastellessa.

Niiden lumossa on jotain ajatonta, universaalia. Salonen Di Georgio ei nostalgisesti kaipaa Pompeijin loistoon ennen tulivuorenpurkausta ei myöskään Roihupeltoon, joka sekin kaavoituksen myötä muuttuu.

Sen sijaan taiteilija haluaa teostensa välityksellä kertoa eletyn hetken ainutkertaisuudesta. Hän sanoo maalaavansa ”nykyhetkeä tulevaisuudesta katsottuna”. Tämä hetki on tulevaisuuden menneisyyttä. Teosten vahva läsnäolon tuntu syntyy tietoisuudesta kaiken katoavaisuudesta, luopumisen väistämättömyydestä.

Kun kokee haikeutta luopumisesta ja muutoksesta jo etukäteen, se lisää kiitollisuuden tunnetta kaikesta siitä, mitä tällä hetkellä vielä on, ja kaikesta siitä, mitä on ollut. Voimme nauttia tästä hetkestä enemmän kun tiedostamme sen täydesti.

RP 19, 2020

Merja Salonen Di Georgio: Roihupelto-Pompeiji. Parvs, 2023. 115 s.

Roihupelto-Pompeiji – Kahden maailman välissä -näyttely Galleria G12:ssa 1.6. saakka.

Tuula Karjalainen: Taiteesta suoraan

”Sinä saat tästä kyllä potkut!”

 Tuula Karjalaisen muistelmia Taiteesta suoraan lukee kuin jännityskertomusta. Museo- ja taidemaailmaa pöllyttävä teos valottaa asioita, joista moni olisi toivonut vaiettavan.

 Tuntui kuin taidemaailma olisi ollut valtavan suuri fortunalauta, ja pallot taidemaailman toimijoita. Kuoppia oli ollut paljon ja lauta tosi kalteva. Ihmettelin kuinka moni meistä oli päässyt pelin loppuun asti, kunniallisesti eläkkeelle.

Fil.tri Tuula Karjalainen on istunut tuulisen taidekentän näköalapaikalla monessa roolissa. Hän on työskennellyt muun muassa Valtion taidemuseon keskusarkiston, Helsingin kaupungin taidemuseon ja Nykytaiteen museo Kiasman johtajana sekä Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen apulaisprofessorina. Lisäksi hän on kirjoittanut lukuisia tietokirjoja.

Karjalaisen omien kokemusten taustalla heijastuu taidemaailman suuri murros 1990-luvulta tähän päivään teoksessa Taiteesta suoraan (Siltala). Muistelmista paljastuu, että aiheeseensa intohimoisesti suhtautunut taidevaikuttaja sai haastavan työnsä ohessa taistella monenlaisia tuulimyllyjä vastaan.

 Niiden, joiden mielestä ”miehet luovat, naiset katsovat”, oli vaikea sulattaa naista taidemuseon johtajana. 90-luvulla elettiin vielä vahvasti aikaa, jolloin #metoo oli tuntematon käsite. Karjalainen kirjoittaa elävästi, hauskasti ja ilman kostonhimoa tämän asenteen aiheuttamista karikoista, joiden läpi hänen oli luovittava, jotta slogan ”taide kuuluu kaikille” toteutuisi.

Pelko, että ”tytöt” valtaavat museoalan sai toisinaan absurdeja muotoja. Äänekkäin vihaisista miehistä oli J. O. Mallander, joka avautui Suomen Kuvalehden haastattelussa: ”valtio on vienyt meidän visiomme ja unelmamme helmikanoille”.

”Helmikanoihin”, taiteelle vaaralliseen ”naismafiaan”, kului Karjalaisen ohella muitakin museoalalla vaikuttavia, menestyneitä naisia kuten Tuula Arkio ja Maaretta Jaukkuri. Hesarin kriitikko Marja-Terttu Kivirintakin pääsi ”kotkottajien” listalle. Helmikana oli siis laajalle levinnyt ja elinvoimainen siivekäslaji.

Tämän löylytyksen jälkeen Karjalainen aloitti, ”kuin katutappelusta selvinneenä”, Helsingin taidemuseon johtajana vuonna 1993. Oli näytön paikka. Monien järjestelyjen ja henkilöiden avustuksella Meilahteen saatiin maailmankuulun Fernando Boteron laaja näyttely.

Boteron maalaus Tanssijat.
Kirjan kuvitusta.

Katsojat rakastivat Boteron elämäniloa pursuavia maalauksia, näyttely veti väkeä ja toi rahaa. Taidemuseopäivillä tuli kuitenkin lunta tupaan. ”Botero-ilmiöllään” Karjalainen oli astunut sivuun taiteen pyhältä polulta, tuonut museoon ”vääränlaista väkeä ja ryvettänyt taiteen pyhät arvot kaupallisuudella ja julkisuudella”.

Kansainvälisen näyttelyn kokoaminen vaatii paljon matkustelua eri puolilla maailmaa sekä taiteilijoiden, keräilijöiden ja galleristien tapaamisia. Karjalainen kuvaa elävästi herkullisia kohtaamisiaan monien lahjakkaitten persoonallisuuksien kanssa.

Saadakseen upean Frida Kahlon näyttelyn Suomeen Karjalaisen oli vakuutettava edesmenneen taiteilijan puolison Diego Riveran rakastajatar Dolores Olmeiro siitä, että teosten tuonti kylmään pohjoiseen maahan oli turvallista. Madame oli ostanut teokset Riveran pyynnöstä Kahlon jäämistöstä.

Tehtävää ei helpottanut se, että Olmeiro oli ollut Riveran rakastajatar Kahlon vielä eläessä. Madame vihasi Fridaa edelleen ja oli peräti piilottanut tämän teokset ensimmäisiksi vuoksi kellariinsa. Karjalainen ei siis voinut paljastaa suurta ihailuaan Kahloa kohtaan. Minun piti nyt yrittää luovia näiden kahden naisen, elävän ja kuolleen, välillä.

Monien mutkien jälkeen teokset saatiin onnellisesti Suomeen, ja näyttelyn avaajaksi kutsuttiin tasavallan presidentin puoliso. Presidentinkansliasta ei kuitenkaan kuulunut vastausta pyyntöön. Kun Karjalainen soitti kansliaan tiedustellakseen asiaa, sieltä vastattiin töykeästi: ”rouva Ahtisaari ei voi avata kaikenlaisten ulkomaisten kansantaiteilijoiden näyttelyjä”.

Meilahden museo tietenkin pursui väkeä, hyvä että seinät kestivät. Museon kokolattiamatto tosin kului puhki. Vaikka tällä kertaa Kahlon taiteellisesta arvosta oltiin yhtä mieltä, kaikkia näyttely ja sen menestys ei silti miellyttänyt.

Fida Kahlon Omakuva punaisessa ja
kullanvärisessä puvussa. (Yksityiskohta)
Teoksen kuvitusta.

Taidehallin klubilla järjestetyn museoalan tilaisuuden teema oli osoittelevasti ”Tarvitaanko meganäyttelyitä?”. Vastaus oli jyrkkä EI.

 Karjalainen tunsi olevansa syytettynä onnistuneen näyttelyn järjestämisestä. Mutta nyt olikin kyse markkinointirahasta, joka oli törkeästi pihistetty veronmaksajien pussista.

Minulle osoitettiin tilaisuudessa omantunnonkysymys: ”Kuinka paljon maksoit jollekin mainostoimistolle näyttelyn markkinoinnista?” Tähän Karjalainen saattoi huojentuneena vastata: En penniäkään. 

Kahlo teki sen ihan itse. Media – lehdet, radio ja tv – ihastuivat hänen intensiivisiin teoksiinsa , kertoivat näyttelystä ja mainostivat sitä omaan laskuunsa.

Vanhat jähmeät rakenteet alkoivat huojua, kun taidekenttä vähitellen monipuolistui 90-luvulla. MUU ry tuki ja esitti media-, video-, valo- ja äänitaidetta, performanssia, käsitetaidetta, ympäristö- ja yhteisötaidetta. Taideakatemiaan perustettiin tila/aika -linja, ja Taide-lehti otti innokkaasti osaa kansainväliseen taidekeskusteluun.

Henna ja Pertti Niemistön kuvataidesäätiö Ars Fennican ensimmäisen palkinnon vuonna 1990 sai installaatio- ja performanssitaiteilija Maaria Wirkkala. Valokuvakin oli lopulta hyväksytty taiteen lajiksi. Sitä Karjalainen halusi esittää Tennispalatsiin muuttaneessa museossaan.

Siellä esiteltiin Annie Leibowitzin, Lee Millerin, Robert Capan, Sebastião Salgadon ja monen muun maailmankuulun valokuvaajan teoksia. Minä monien muiden ohella olin haltioitunut saadessani nähdä näitä valokuvateoksia ”luonnossa”.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä innoissaan. Kansanedustaja Ritva Laurilan vetämä kaupungin tarkastuslautakunta järjesti aiheen tiimoilta puhuttelun. Luottamusmiehet selittivät minulle vilpittömästi ja täydestä sydämestään, ettei valokuva ole taidetta ja epäilivät, että olin hankkinut tätä ”epätaidetta” Kosmoksen kosteissa illoissa.

Julkisten taideteosten vastaanotto on monesti vilkasta ja yllättävää. Pekka Jylhän kaunis installaatio Lähde Hakasalmen puistossa koettiin vaaralliseksi lapsille ja humalaisille. Hehän voisivat kompastua ja hukkua teoksen metrin syvyiseen lampeen. Alkoi jo näyttää siltä, ettei hanke toteutuisi. Jonkinlaisena kompromissina altaaseen asennettiin portaat mahdollisia hukkuvia varten.

Leena Luostarisen maalaus Yöleopardi.

Olen syvästi pahoillani Matinkylän ruotsinkielisen koulun pienten oppilaiden puolesta, jotka olivat ottaneet omakseen Leena Luostarisen suurikokoisen, villiä kissaeläintä esittävän maalauksen ruokasalissa. Se oli poistettava kuvataideopettajan (!) käskystä, sillä hänen mielestään ”teoksessa kylmät ja lämpimät värit eivät vastanneet oppikirjojen värioppia”.

Huh, huh mitä taidebrutalismia. Kalervo Palsan suuri näyttely Kiasmaan, jonne Karjalainen oli siirtynyt johtajaksi, avattiin syyskuussa 2002. Laaja Toinen tuleminen -näyttely sisälsi myös uskallettuja ja avoimesti seksuaalisia teoksia. Karjalainen halusi tästä huolimatta olla uskollinen edesmennyttä taiteilijaa kohtaan.

Näyttelyn rakentaminen oli vielä kesken, kun maailmankuulu arkkitehti Frank Gehry tuli katsomaan kilpailijansa ja kollegansa Steven Hollin kuuluisaa Kiasmaa. Hänet oli päästettävä kolmanteen kerrokseen vielä vaiheessa olevan näyttelyn sekaan.

Gehry kiinnostui Palsan teoksista ja tutki niitä pitkään. Lopulta hän ihmetteli Karjalaisen uskallusta esittää teoksia: Sinä saat tästä kyllä potkut! Samoilla linjoilla oli pikkupoika, joka ilmaisi aikeensa äidilleen äänekkäästi: ”minä haluan nähdä ne kikkelikuvat!” Lähtiessään hän kertoi mielipiteensä näyttelystä luottamuksellisesti vaatenaulakon hoitajalle: ”Se setä ei kyllä pääse taivaaseen”.

Sain Outilta lahjaksi pienen vedoksen Lehti
kiitokseksi antamistani Kirjain-lehdistä.

Tuula Karjalainen ei urallaan tylsää päivää nähnyt. Eläkkeellä työ taiteen parissa jatkuu. Hän on koonnut ja kuratoinut näyttelyitä eri museoihin ja gallerioihin sekä kirjoittanut lukuisia taiteilijaelämäkertoja muun muassa Tove Janssonista ja Outi Heiskasesta.

Outi Heiskanen – taiteilija kuin shamaani -teos julkistettiin Karjalaisen kokoaman Outi Heiskasen retrospektiivisen näyttelyn yhteydessä Ateneumissa.

Tuula Karjaisen mieleen on jäänyt muisto Outi Heiskasen kanssa tekemästään vaivalloisesta patikkaretkestä Himalajan pyhälle Kailas-vuorelle. Sen jälkeen he kumpikaan eivät enää olleet ennallaan. Outin sanat retken jälkeen tuntuvat oivallisesti sopivan myös museoiden ajattomaan taiteeseen.

On hetkiä, jolloin hermosto ja verenkierto imee soiton sisäänsä, muuttuu itse musiikiksi ja väreiksi, jossa aika ottaa hatun päästään ja kumartaa. Tervetuloa.

Tuula Karjalainen: Taiteesta suoraan. Siltala, 2023. 320 s.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet

”Pääsin kusemaan puhtaan valkealle lumelle”

Suomen eturivin 18 kirjailijaa paljastavat Ville Hännisen pitkissä haastatteluissa Miten kirjani ovat syntyneet. Nykykirjallisuuden valikoitu läpileikkaus vie lukijan kiehtovalle tutkimusmatkalle kirjailijan työn ytimeen.

Levitin kirjan sivuja ympäri Eevan talon valtavaa salia, hahmottelin rakennetta värillisillä post-it-lapuilla ja piirsin draaman kaarta voipaperille. Vähitellen olo vahvistui: tästä voi tulla jotain. Näin kuvaa Katja Kettu Kätilön synnytystä.

Ritva Haavikko toimitti WSOY:n ensimmäisen Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan teoksen vuonna 1969. Se pohjautui kirjailijoiden yliopistolla pitämiin esitelmiin. Kun sarjan viidennestä teoksesta vuonna 2012 oli kulunut kymmenisen vuotta, tietokirjailija, kriitikko Ville Hänninen ehdotti kustantamolle sarjan henkiin herättämistä.

Henkilökuvien ja teemojen sijasta Hänninen halusi luoda taiteilijakuvia ja keskustella teoksista ja niiden estetiikasta 18 kirjailijan kanssa. Hanke, itsenäinen teos Miten kirjani ovat syntyneet, onnistui. Se vastaa moniin meitä lukijoita askarruttaneisiin kysymyksiin. Jokaisen haastattelun lopussa on kirjallisuusluettelo.

Hänninen jättää itsensä taka-alalle ja antaa puheenvuoron kirjailijoille. Ei puhettakaan kysymys-vastaus-kömpelyydestä. Silti hän epäilemättä ohjailee taustalla kirjan sujuvasti soljuvaa puhetta ja kerrontaa. Tunnelma teoksessa on intiimi, ja lukiessa tuntuu kuin kirjailija puhuisi juuri minulle.

Inspiraatio kirjaan syntyy usein sattumalta. Kun Johanna Venho löysi kirjaston poistohyllystä Sylvi Kekkosen Kootut teokset, sen aiheet koskettivat häntä henkilökohtaisesti.

Kun lueskelin niitä, tuntui, että pystyisin käsittelemään niiden kautta itselleni tärkeitä kysymyksiä. Samoin koki moni muukin. Biofiktio Ensimmäinennainen nousi Finlandia-ehdokkaaksi ja lukijoiden suosikiksi.

Mikko Rimminen sen sijaan kammoksuu henkilökohtaisuutta romaaneissaan: Pyrin pääsemään minuuden ohi suoraan kieleen. Runoilijana aloittanut kirjailija vaivaantuu lyyrisen minän henkilökohtaisuudesta: Proosa on eskapistisempaa. Hulvaton tekstivirtuoosi pyrkii myös luomaan kullekin teokselleen oman kieliopin.

Monesti menestystä seuraa takaisku. Rimminen masentui Finlandia-palkinnon voittaneen Nenäpäivän jälkeen. Istuin itäberliiniläisessä kaksiossa kittaamassa viskiä ja katsomassa lätkää. Aika Berliinissä tuotti kuitenkin ”aikamoisen himmelin” romaanin Maailmanluonnollisin asia.

Rimminen ei enää dokaa, sen sijaan hän ajaa satunnaisesti taksia. Se toimii kuten päihteet: Yksikin yö huuhtelee hermoston täysin. Vuoron aikana ei tarvitse ajatella mitään muuta. Seuraavaa romaaniaan varten kirjailijalla on jo valmiina 800 liuskaa. Teos kertoo, mistäs muusta, kuin taksimatkasta. Odotan kyytiä innolla.

Katja Ketun Rose on poissa nousi 
Finlandia-ehdokkaaksi.
Kuva: Hannele Salminen

Minulla oli kaksi päälavastetta mielessäni: vankileiri ja Jäämeri, kertoo rouheasta kielenkäytöstään tunnettu Katja Kettu. Hän asui tuolloin Eeva Joenpellon kirjailijakodissa Sammatissa yksin ilman kännykkää ja Internetiä alkaessaan kirjoittaa Kätilöä.

Kätilön syntyprosessi ei luvannut hyvää: Aluksi Kätilöstä keskusteltiin kustantamossa kuin se olisi eräkirja. Kirjailijan omatkin tunteet heilahtelivat ”ylivertaisuudesta täydelliseen avuttomuuteen”. Saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen mahdottomasta rakkaustarinasta tuli kuitenkin menestys.

Kätilö palkittiin sekä Kalevi Jäntin että Runeberg -palkinnolla, ja Antti Jokinen teki siitä elokuvan. Runeberg-raadin mukaan Kätilön ”lauseet ovat meheviä, maanmakuisia, lihaisia”. Loppukaneettina, käytettyään romaanista ruokavertausta, raati toteaa: ”Se on vastavalmistuneena pöytään tuotu sisälmyslautanen: pelottava mutta kiehtova”.

Aihe oli tuolloin vielä lähes koskematon, joten Kettu pääsi sanojensa mukaan kusemaan puhtaalle lumelle. Myöhemmin Tommi Kinnunen on kirjoittanut samankaltaisesta aiheesta vaikuttavan romaanin Ei kertonut katuvansa.

Kirjarumba jatkui, ja Kettu julkaisi tai oli mukana ryhmäjulkaisussa lähes vuosittain. Lumoava romaani Roseon poissa vie Pohjois-Amerikan intiaanireservaattiin. Se poreilee ehtaa kettumaista maagista realismia kuvatessaan jälleen mahdotonta rakkautta.

Rosen jälkeen Ketulle kävi samoin kuin Rimmiselle. Menestys ja sen vaatima valtava työmäärä kostautuivat äkkipysähdyksenä, jota epäiltiin lieväksi infarktiksi. Tulevana syksynä saamme kuitenkin nauttia jälleen annoksen ehtaa Kettua:

”Erään kissan tutkimuksissa” maaginen realismi sekoittuu jonkinlaiseen autofiktioon ja olen kokenut sekä kertomisen iloa että löytänyt kaikkea hauskaa kielellä.

Ville Hännisen Kirjan kasvot pal-
kittiin vuoden 2017 parhaana tai-
dekirjana. Kuva: Veikko Somerpuro

Anneli Kanto löysi kirjansa aiheen samoin kuin Venho sattumalta, ja se vei saman tien mennessään. Kanto lumoutui keskiaikaisen Hattulan kirkon seinien huimasta maalauskavalkadista: Kokonaisuus oli oman aikansa Powerpoint, kuin suuri sarjakuva.   

Kanto kirjoitti aiheesta supersuositun Finlandia-ehdokkaan Rottien pyhimys. Koska Hattulan kirkkomaalareista ei juuri ollut faktatietoa, Kanto sai vapaat kädet loihtia heidät eloon. ”Missä tietokirjailija joutuu lopettamaan, siellä prosaisti vasta verryttelee”, toteaa Ville Hänninen.

Kokeellisena runoilijana tunnetun ja tunnustetun Harry Salmenniemen ensimmäinen romaani autofiktiivinen autofiktion parodia Varjotajunta kuvaa Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan muutaman päivän niukkoja tapahtumia. Tällaisesta autofiktiosta saa ihan sianpaskaa, jos tyyli ei kanna, mutta tunnen uteliaisuutta sen äärellä, mitä proosan keinovalikoima mahdollistaa.

Monen muun tavoin Salmenniemi kirjoittaa käsin. Aivojen, kynän ja lopputuloksen yhteys tuntuu hänestä ihmeelliseltä: Käsin kirjoittaessa ehdin ajatella paremmin ja tuntea selvemmin mitä teen ja mihin olen menossa.

Jos Salmenniemen romaanissa ei juuri kummoisia tapahdu, Miki Liukkosen mammuttiromaaneissa O ja yli tuhatsivuisessa Elämä: esipuhe tapahtuu senkin edestä. Teokset ovat ahmaisseet kyltymättömiin kitoihinsa kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Minua kiinnostaa oikeastaan kaikki paitsi curling, mankelointi ja sukupuoli-identiteetti, Liukkonen tunnustaa. Hän kirjoittaa dopamiinikiihkossa 10–12-tuntia putkeen, hänkin käsin. Kirjoittamisen pitää hänen mielestään olla vähän epäterveellistä, liiallisen keskittynyttä ja keskeytymätöntä. Armotonta.

Lähes jokaiselle kirjailijalle kustannustoimittaja on välttämätön tukiranka. En kadehdi Liukkosen kustannustoimittajaa Samuli Knuutia, joka saa kerta toisensa jälkeen eteensä tuhatsivuisia käsikirjoituspinkkoja.

Toista, täysin vastakkaista tapaa kirjoittaa edustaa Jukka Viikilä. Hänelle periluterilainen puurtaminen on vierasta, sillä hänen mielestään kirjoittamisen täytyy tuntua helpolta ja tuottaa tekijälleen iloa. Viikilän kirjat syntyvät pienistä tekstifragmenteista, joita hän kirjoittelee päivän mittaan arkisen puuhastelun lomassa.

”Mitättömät tuhat merkkiä päivässä on vuodessa 365 000 merkkiä eli normaalin romaanin verran”, laskee Hänninen. Ei hullumpi tapa luoda kirjallisuutta: se on tuonut Viikilälle kaksi Finlandia-palkintoa romaaneista Akvarelleja Engelin kaupungista ja Taivaallinen vastaanotto.

Aki Ollikaisen kuvasi
Laura Malmivaara

Joskus tietty, vahvasti latautunut visuaalinen havainto sysää kirjan liikkeelle. Eräänä jouluna Aki Ollikainen näki hautausmaalla sankarihautojen kynttilämeren vieressä hautakiven ilman kynttilöitä. Se oli pystytetty nälkävuosina 1866–1868 kuolleiden muistoksi.

Halusin kirjoittaa heille kasvot, Ollikainen kertoo. Hankkeesta syntyi kieleltään kaunis, sisällöltään vavahduttava, palkittu romaani Nälkävuosi. Aiemmassa toimittajan työssään Ollikainen oli tottunut penkomaan arkistoja. On kuitenkin tärkeää, että kuulen ajan äänen ja soinnin enkä vain toimi toisen käden tietojen varassa.

Moni kirjailija on samaa mieltä Ollikaisen kanssa siitä, että todellisuuden tavoittaa joskus paremmin, kun ei pitäydy liian orjallisesti siinä, mitä kenties tapahtui. Ollikainen on kuitenkin käyttänyt teoksissaan taustalla paljon aineistoa, johon on toimittajana törmännyt.

Esimerkki tästä on fiktiivinen romaani Kristuksen toinen tuleminen. Se osoittaa jälleen Ollikaisen taidon tiivistää, maalata komeita näkyjä muutamalla lauseella: Vai liekö tuo valo tullut jostain syvältä maan povesta. Se leijui pakkasilmassa kuin sävelten kaiku sinfonian jo päätyttyä ja soitinten vaiettua.

Ville Hänninen kartoittaa teoksessaan oivallisesti nykyhetken kirjallista maisemaa. Hänen haastattelunsa osoittavat, että vaikka kirjailijat synnyttävät teoksiaan lukemattomin eri tavoin, heille tuntuu olevan yhteistä pyrkimys tulkita ihmiskunnan syvintä olemusta.

Keitä me olemme, ja millainen on maailma, minne meidät on heitetty? ovat kysymyksiä, jotka vaativat lisää kiinnostavia kirjoja ja niiden tekijöitä.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet. WSOY, 2023. 282 s.

Riikka Szalai: Paratiisi on täällä ettekö te näe

Mitä onni on?

Löytyykö onni rappeutuneesta majatalosta Czárda Paprikasta Balaton-järven rannalta? pohtii Riikka Szalain romaanin raskaana oleva minäkertoja. Toteutuakseen yhtälö kaipaisi kuitenkin myös rakastavan aviopuolison.

Do we always stick together / does it really matter / if we go insane, my darling?

Riikka Szalai maalaa elävällä, ilmeikkäällä kielellään romaaninsa Paratiisi on täällä ettekö te näe (Basam Books) lumoavan tapahtumapaikan luonnon helmaan. Kesällä 1995 majatalon puutarha pursuaa antimiaan:

Voipäärynät tihkuivat kullankeltaista mehua, tuoksuivat kuoren alla siemeniään myöten. Viinirypäleet pullistelivat nahkeina ja tuoksuvina, ja karhunvatukat värjäsivät kädet ja suupielet.

Nuori pariskunta, kertoja ja hänen miehensä Miki, olivat tavanneet vuosi aikaisemmin vappuna Helsingissä ja rakastuneet päätä pahkaa. Miki oli tullut Unkarista rakentamaan huonekaluja ja korjaamaan uuneja. Hänen palveluksiaan ei kuitenkaan enää kaivattu.

 Päähenkilö puolestaan ei ole löytänyt töitä valmistuttuaan yliopistosta. Lama oli vienyt työmahdollisuudet mennessään.

Viinitarhojen ympäröimä vanha, osittain romahtanut kivitalo Czárda Paprika puutarhoineen tarjoaa nuorelleparille kuitenkin paikan elää niin omavaraisesti kuin mahdollista. Lisätienestejä pariskunta hankkii vanhempien naapureidensa Arankan ja Ödönin avustamana majoittamalla ja ruokkimalla turisteja puutarhansa antimilla ja viinitynnyreidensä helmeilevällä juomalla.

Majataloa ympäröivä luonto täydentää auvoista tunnelmaa parhaansa mukaan. Itkupajun oksat pyyhkivät keittiön eteen nostettua pöytää, silkinpehmeä ilma vahvistaa tuoksuja, orapihlajan siemeniä sisältävät pavut soivat kuin helistimet tuulisella ilmalla. Poppeleiden vaaleanvihreät lantit eivät lakkaa lepattamasta.

Näen maiseman elävänä silmissäni. Szalai herättää taitavalla kerronnallaan lukijan kaikki aistit avoimiksi. Tuntuu kuin olisin itse Balaton-järven rannalla, näkisin, kuulisin, haistaisin ja – niin, maistaisin kaikkia niitä mausteisia herkkuja, joita majatalon vaatimattomassa keittiössä valmistetaan.

Kuva: Hannele Salminen

Keittäjätär Aranka ja kertoja uppoutuvat ruoanlaittoon täysin voimin aikaansa säästämättä. Herkuillaan he haluavat osoittaa kunnioitusta ja rakkautta lähimmäisilleen, tehdä heidät onnellisiksi. Ruokapöydän ääreen pelmahtavat usein myös Budapestista vierailuilla piipahtavat Mikin sisar Mariska miehensä Tamásin ja heidän kahden pienen poikansa kanssa.

Kertoja on itse raskaana ja unelmoi oman pienokaisensa syntymästä. Kuulostaako täydelliseltä? Näyttämön lavasteet ovat toki kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Szalai rakentaa omanlaistaan kuvaa eräästä avioliitosta lyhyehköjen kohtausten myötä.

Niitä näytellään talossa, puutarhassa, rannalla ja kauppareissuilla arkisten puuhien ja uintireissujen lomassa. Pienessä yhteisössä vallitseva vaivautunut tunnelma paljastuu kuitenkin rivien väleistä ja sanattomien, mutta paljonpuhuvien katseiden myötä.

Tuntuu kuin Mariska perheineen olisi tullut kädet täynnä työtä olevan pariskunnan luokse täysihoitoon. Sukulaiset kun eivät tunnu panevan tikkua ristiin auttaakseen taloudenpidossa. Kaiken lisäksi kyläläiset eivät katsele parhaansa yrittävää uutta tulokasta suopeasti.

Riikka Szalai on aiemmin kirjoittanut novelleja.
Taustalla hänen edesmenneen miehensä 
Jarmo Koivusen maalaus.
Kuva: Hannele Salminen

Tämä ei kuitenkaan ole kertojan suurin huoli. Hän kokee, että Unkariin muuton jälkeen pariskunnan välille on noussut läpipääsemätön muuri. Miki on sulkeutunut omaan kuoreensa, väistää kosketusta ja katoaa alati omiin puuhiinsa. Suudelmat tyrehtyvät ennen kuin ovat edes puhjenneet.

Kertoja kaipaa turhaan vastakaikua lähentymisyrityksilleen. Mikin kasvot ovat muurautuneet umpeen.  Kurkottelin häntä kohti, mutta hänen vartalonsa oli muuttunut minulle sokeaksi.

Kummallakin on menneisyydestä nykyhetkeen ulottuvia traumoja. Elämä Suomessa ei tarjonnut heille tulevaisuutta. Oliko se hukkaan heitettyä aikaa? Mikiä painaa lisäksi hänen äitinsä kuolema toisen lapsen synnytyksessä. Omalla kömpelöllä tavallaan hän yrittää luoda läheisyyttä, mutta työt vievät valtaosan hänen ajastaan.

Kertojan muistot autoritäärisestä lapsuudesta heräävät heti, kun hän kokee Mikin määräilevän häntä. Hän myös kenties tulkitsee ihmisiä oman linssinsä läpi ja tekee tulkintoja ja johtopäätöksiä, jotka eivät vastaa todellisuutta.

Tilanne kriisiytyy räjähdysherkäksi. Kun täysi kastikekattila lentää päin seinää, varjotkin pakenevat. Melkein kuin varjot olisivat unohtaneet palata paikoilleen puiden alle selkä kosteaa nurmikkoa vasten. En voi kuin ihailla Szalain taitoa kirjoittaa luonto mukaan tarinaan ja antaa sen välittää päähenkilön tunteita.

Ristiriita ympäröivän luonnon tarjoaman paratiisin ja Mikin kylmäkiskoisuuden välillä tuntuu kertojasta kestämättömältä. Entä jos vain pakkaisin tavarani ja lähtisin, jättäisin kaiken taakseni? Ainakin yksi asia on varma: pian syntyvää lastaan hän rakastaisi ehdoitta: annan läheisyyden kutoutua välillemme tiiviiksi verkoksi.

Kenties tunnelin päässä kajastaa sittenkin valoa. Päähenkilö on jo maatunut ympäristöönsä ja kokee sen turvallisena. Arankan esimerkki valaa häneen toiveikkuutta. Hänen rauhallinen olemuksensa kertoi, että hän oli varma asiastaan, muurin lävitse oli mahdollista päästä.

Riikka Szalai: Paratiisi on täällä ettekö te näe. Basam Books, 2023. 145 s.