Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

Yhtälöt aseina vai apuna?

Benjamín Labatut’n hieno, vaikuttava teos Maailman kauhea vihreys paljastaa tieteen kaksijakoisuuden. Toisaalta luonnontieteen edistysaskeleet luovat hyvinvointia, toisaalta tieteen harppaukset mahdollistavat entistä suuremman tuhon, jollemme pidä varaamme.

Hiroshimassa ja Nagasakissa haljenneita atomeita eivät erotelleet minkään kenraalin rasvaiset kädet vaan joukko fyysikoita aseinaan kourallinen yhtälöitä.                   

Näin kirjoitti yksi 1900-luvun suurimmista matemaatikoista Aleksander Grothendieck

Huhtikuussa 1915 ranskalaiset sotilaat juoksuhaudoissa Ypresin kylän lähellä Belgiassa näkivät valtavan kuuden kilometrin levyisen vihertävän pilven matelevan heitä kohti. 

Kun sumu täytti juoksuhaudat, sadat miehet tuupertuivat kouristellen ja tukehtuivat omiin ysköksiinsä keltaisen liman kupliessa suusta ja ihon sinertyessä hapen puutteesta.

Ensimmäisen joukkotuhoaseen, vihertävän kloorikaasun, oli kehittänyt saksalainen kemisti Fritz Haber. Tieteen Pandoran lipas oli avattu, kun myrkyllinen kaasu tappoi kaiken eteensä osuvan: kasvit, eläimet ja tuhansia ihmisiä.

Haberin vaimo, kemisti itsekin, syytti miestään tieteen väärinkäytöstä nähtyään miten tuskallisen kuoleman kaasu aiheutti. Kun Haber ei piitannut vaimonsa sanoista, tämä ampui itsensä miehensä revolverilla heidän puutarhassaan.

Vuonna 1918 Haber palkittiin Nobelilla keksinnöstä, jolla hän kykeni erottamaan typpeä suoraan ilmasta. Näin saatiin kauan kaivattua lannoitetta, jonka avulla vältettiin maailmanlaajuinen nälänhätä.

Ei voi kuin ihailla chileläisen Benjamín Labatut’n valtavaa tietomäärää ja lennokasta kieltä The Guardianin ylistämässä ”nerokkaassa, monisyisessä ja syvästi ravistelevassa” teoksessa Maailman kauhea vihreys (Tammi). Teos oli ehdolla vuoden 2021 kansainvälisen Booker-palkinnon saajaksi.

Labatut käy läpi 1900-luvun luonnontieteen saavutuksia ja niiden kehittäjien elämää hengästyttävään tahtiin, mutta pitää langat tiukasti käsissään. Tarinoita, jotka perustuvat todellisiin tapahtumiin, hän on höystänyt fiktiolla ja luonut näin jännittäviä, toisiinsa limittyviä kertomuksia. Ne osoittavat, että sanonta ”todellisuus on tarua ihmeellisempi” ei ole tuulesta temmattu.

Fritz Haber (1868 - 1934)

Myöhemmin saksanjuutalaisen Haberin kehittämää syanidia sisältävää kaasumaista hyönteismyrkkyä, Zyclonia, natsit käyttivät miljoonien juutalaisten tuhoamiseen kaasukammioissa. Heidän joukossaan kammottavan tukehtumiskuoleman – suu vaahdossa, veren vuotaessa korvista - kokivat Haberin sisarpuoli, lanko ja sisarenpoika.

Haberin jäämistöstä löytyi kirje, jossa hän tunnusti kantavansa sietämätöntä syyllisyyden taakkaa. Ei tosin siitä, että hän oli osaltaan syyllinen lukemattomien ihmisten kuolemaan. 

Häntä kammotti ”kauhea vihreys”, jonka hänen kehittämänsä lannoite aiheuttaisi. Se saisi kasvit villintymään, valtaamaan maanpinnan ja tukahduttamaan alleen muut elämänmuodot, meidät mukaan lukien.

Labatut’n esittelemät omalaatuiset tieteen jättiläiset elivät oman mielensä universumeissa teorioihinsa ja yhtälöihinsä uppoutuneina. Yksi heistä oli aikansa terävin älykkö Aleksander Grothendieck, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli kaikkien matemaattisten olioiden perustana olevan rakenteen paljastaminen.

Hullun vuoden 1968 liikehdinnät tempaisivat hänet kuitenkin mukaansa vastustamaan asevarustelua ja ydinvoimaa. 42 vuoden iässä maailmankuulu huippumatemaatikko lopetti ainutlaatuisten tutkimustensa teon, poltti kirjoituksensa, hylkäsi perheensä ja alkoi vaellella erakkona.

Grothendieck halusi suojella muita älyltään. Minkälaisia uusia kauhuja syntyisi siitä täydellisestä ymmärryksestä, jota hän tavoitteli? Hänen mukaansa ihmiskuntaa eivät tuhoaisi poliitikot vaan hänen itsensä kaltaiset tiedemiehet, jotka ”kulkivat kuin unissakävelijät kohti maailmanloppua”, jonka syvyyksiin hän oli tutkimuksissaan kurkistanut.

Benjamin Labatut on kirjoittanut useita
palkittuja teoksia.
Kuva: Juana Gomez-Honfrei

Tutkimusmatka kohti todellisuuden ja aineen perimmäistä ydintä oli kuitenkin alkanut, eikä Grothendieck enää kyennyt pysäyttämään marssia kohti ”maailmanloppua”. 

Labatut tempaa yleistajuisella tekstillään lukijan koukuttavasti mukaan matkalle fysiikan syvimpiin syövereihin. Siellä arkijärki pitää jättää narikkaan.

Varsinaisen mullistuksen tuonaikaiseen maailmankuvaan aiheutti vasta 23-vuotias, jo neron maineen saavuttanut  Werner Heisenberg, joka järkytti tiedemaailmaa todistamalla, että klassisen fysiikan lait eivät päteneet hiukkastasolla. 

Hänen kehittämäänsä kvanttimekaniikkaa ei voitu johtaa mistään aiemmista teorioista. Se oli itsessään lähtökohta aivan uudelle tavalle tarkastella hiukkasfysiikkaa.

Heisenbergin epätarkkuusperiaate tuhosi determinismin, universumin kellokoneiston. Sen mukaan hiukkasen paikkaa ja liikettä ei voitu täsmällisesti määrittää. Todellisuuden ydin pakeni yhä kauemmas, kun hänen laskelmansa osoittivat, ettei todellisuutta ole olemassa havainnosta erillisenä.

Yleisen suhteellisuusteorian luojalle Albert Einsteinille tämä radikaali muutos fysiikan perusteisiin – jonka mukaan oli olemassa vain todennäköisyyksiä, ei varmuuksia – oli liikaa. ”Jumala ei heitä noppaa!” hän kivahti Solvayn konferenssissa Brysselissä vuonna 1927.  Kvanttiteorian synnyttämisessä mukana ollut Niels Bohr vastasi tähän kipakasti: ”Keitäpä me olemme sanomaan Hänelle, miten maailmaa pitäisi hallita”.

Heisenbergin epätarkkuusperiaate pitää edelleen pintansa. Einsteinin unelma ”kaiken teoriasta”, joka selittäisi ja yhdistäisi kaikki fysikaaliset ilmiöt, ei ole saanut tuulta purjeisiinsa vuosikymmenten ponnisteluista huolimatta. Moni fyysikko uskoo, ettei sellaista edes ole olemassa.

Aaltoja vai hiukkasia, vai molempia?

Minä muodossa kirjoitetussa loppuluvussa Yön puutarhuri Labatut solmii kirjansa lankoja yhteen Chilen vuoristomökissään. Hänen naapurinsa, yöllä kasvejaan hoivaava entinen matemaatikko, oli Grothendieckin saavutuksiin tutustuttuaan hänkin hylännyt menestyksekkään uransa.

Tämä sattuu minuunkin, entiseen rivimatemaatikkoon. Puutarhuri oli nimittäin oivaltanut, että juuri matematiikka – eivät niinkään ydinpommit, tietokoneet, bioaseet tai ilmastotuho – muutti maailmaa siinä määrin, että jo parinkymmenen vuoden päästä tai nopeamminkin on mahdotonta ymmärtää, mitä merkitsee olla ihminen.

Yön puutarhuri jättää ratkottavaksemme kysymyksen pitäisikö nerojen hylätä teoriansa ja yhtälönsä, jottei hallitsematon kehitys lopullisesti riistäytyisi käsistämme? Entä miten voisimme paimentaa tieteen edistysaskeleet hyvän palvelukseen, pois pahan poluilta? Vaikuttava, ajatuksia ravisteleva teos.

 Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys (Un verdor terrible).

Espanjasta suomentanut Antero Tiittula. Tammi, 2023. 206 s.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Enkelten kaupungin monet kasvot

Aino Frilanderin esikoisteoksessa Los Angeles -esseet ikoninen kaupunki lumoaa kirjoittajan, joka haluaa ottaa sen haltuunsa niin historian kuin nykypäivän kautta. Esseistä aukenee todentuntuinen kuva suurkaupungista, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.

Vaatii tietynlaista puhdasta sisäistä onnea olla onnellinen Los Angelesissa, valita tämä kaupunki ja olla onnellinen täällä.                     Eve Babitz                                                                                                                                                                                                                     

Heti Los Angeles -esseidensä (Kosmos) ensimmäisessä kappaleessa Aino Frilander tunnustaa kateellisena, että olisi halunnut elää losangelilaisen nuoruuden. Mutta ei millaista hyvänsä vaan sellaisen, jota taiteellisiin boheemipiireihin syntynyt kirjailija, juoruilija ja heitukka Eve Babitz eli.

Hän kirjoitti salaviisaita kertomuksia, jotka välittävät 1960- ja 1970-lukujen Hollywoodin tuoksun ja hedonismin ja paheet. Babitzin kirjoja ei juuri luettu, ja parhaiten hänet tunnetaankin valokuvasta, jossa hän parikymppisenä pelaa ilkialastomana shakkia Marcel Duchampin kanssa.

Kerrotaan, että nuori Harrison Ford välitti Evelle huumeita, ja että hänen sängyssään peuhasi joukoittain kuuluisuuksia Jim Morrisonista Annie Leibovitsiin. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten La la Landissa tarpeeksi ei juuri koskaan ole riittävästi, sillä siellä kaikki tuppaa menemään överiksi.

Esseessä Eve vs. Joan älykkökirjailija Joan Didion synkistää Babitzin luomaa kuvaa samppanjaa siemailevien kauniiden ja kuuluisten ihmisten elämästä unelmien kaupungissa. Didionille L.A. oli henkinen joutomaa, jota riivasivat maajäristykset, maastopalot ja moottoripyöräjengit, ja jossa ”kaikki ovat saaneet liikaa aurinkoa, barbituraatteja ja kuuluisuutta”.

Eve ja Joan liikkuivat samoissa piireissä, mutta heidän käsityksensä Enkelten kaupungista eivät voisi olla kauempana toisistaan. Kenties tämä johtui siitä, että monikasvoinen Los Angeles on eräänlainen mielentila, joka näyttäytyy sellaisena kuin sen haluaa ottaa vastaan.

Frilander kirjoittaa elävästi ja eläytyen kaupungista, johon hän on ilmiselvästi ihastunut. Hän uppoutuu Los Angelesin historiaan ihmisten ja kirjojen kautta ja haluaa ottaa sen omakseen myös kävelemällä. Aikamoinen haaste kaupungissa, joka ei ymmärrä jalkakäytävien päälle, koska kaikki kuitenkin ajavat autoilla.

Aino Frilander on helsinkiläinen kirjai-
lija ja toimittaja. Kuva: Meri Björn

Frilander tarkastelee kaupunkia myös bussien ikkunoiden läpi. Tätä ei kuitenkaan suositeta. Kun itse kerroin tulleeni bussilla Venicestä UCLAn kampukselle, tuttavani kauhistuivat ja kielsivät minua koskaan enää tekemästä moista tyhmyyttä: enkö tiedä, että linjurissa voi sattua mitä tahansa siellä sekoilevien huumehörhöjen takia!

Ei, jos Losissa haluaa siirtyä paikasta toiseen, on huristeltava pitkin loputtomia 8-kaistaisia moottoriteiden silmukoita. Frilanderkin hyppää auton rattiin ja suuntaa Nevadan autiomaahan etsimään häntä kiehtovaa ”viivaa maiseman halki”, Michael Heizerin maataideteosta Double Negative.

Autiomaan valo ja värit lumoavat matkalaisen. Loputtomassa tyhjyydessä vaanii kuitenkin vaara: kukaan ei ole auttamassa, jos jotain sattuu. Hiekka-aavikolla ei näe ihmisiä, eikä sieltä löydy puhelimelle kenttää. Kyltit varoittavat, että seuraavalle bensa-asemalle on kymmenien mailien matka.

Sinne tänne viittilöivät Joshua Tree -kaktukset ja tuulen paimentamat vierivät pallopensaat ainoana seuranaan Frilanderin matka jatkuu kohti alati karkaavaa horisonttia. Jännitys tiivistyy, kun auton merkkivalo varoittaa tyhjenevästä takarenkaasta…

Kun Double Negative – Heizerin ja kumppaneiden kaivinkoneilla kaivertama pitkä ja syvä halkeama pöytävuorella – viimein löytyy, se tuottaa hienoisen pettymyksen. Valokuvat olivat antaneet teoksesta liian houkuttelevan kuvan. Sitä paitsi luonto oli jo alkanut ottaa teosta haltuunsa, sen reunat olivat murentuneet ja sen pohjalla kukkivat villiyrtit.

David Hockney: Taiteilijan muotokuva, akryyli, 1971

Suopea ilmasto luo puitteet Losin elämänmenon kehollisuudelle. Babizin mukaan: Ihmiset, joilla oli aivot menivät New Yorkiin, ja ihmiset, joilla oli kasvot, tulivat länteen. Venicen Muscle Beachilla steroideja pullistelevat lihaskimput pumppaavat rautaa, toisaalla vähäpukeiset wannabeet kilistelevät jääkahvejaan terasseilla.

Balettia ja tanssia pitkään harrastanut Frilander ajautuu vääränlaiselle salille lihaskuntorääkkiin ja vetäyty sieltä nuolemaan haavojaan Koreatownin kylpylöiden hellään huomaan. Pandemian lockdownin yksinäisyyttä hänen pienessä yksiössään helpottaa Berliinistä Zoomin välityksellä lähetetty improvisoitu yhteistanssi.

Esseessä Koskeeko tämä minuakin astutaan miinakentälle. Siinä mennään iholle, jossa värillä on väliä. Minäkin pyydän Frilanderin tavoin anteeksi, jos käytän loukkaavia sanoja tai ilmaisuja. Frilander on Miamissa tutustunut karibialaisamerikkalaiseen R:ään, josta tulee hänen kumppaninsa ja lapsensa isä.

Rodney Kingin ja George Floydin murhien sekä Black Lives Matter -liikeen myötä rotukysymys saattaa milloin tahansa leimahtaa mielenosoituksiksi. Kahden erivärisen ihmisen parisuhteeseenkin rasismi luo jännitettä.

Tuntuu, että saatan koska vain sanoa jotain typerää. Kuvittelen, miten R:n ilme muuttuu, ja se on siinä: hän lakkaa rakastamasta minua. Tämä epämukavuuden kanssa täytyy oppia elämään.

Kahvila iltahämärässä Lincoln bulevardilla.
Kuva: Carey More

Tuloerojen ja eriarvoisuuden räikeys sattuu silmiin Los Angelesissa. Silti epätodellisen neonvärisenä laskeva aurinko Santa Monican rannalla valaa hunajaista valoaan niin Jaguaarissaan lekottelevan miljonäärin kuin sen ohitse ostoskärryään työntelevän kodittoman ylle.

Suurta maanjäristystä (San Andreas Fault -mannerlaattojen törmäystä) odotellessaan Enkelten kaupunki jatkaa nuorallatanssiaan Tyynen valtameren huokaillessa sen kupeilla, ja Santa Anan kuumien, hulluksi tekevien tuulten puhkuessa sen niskaan aavikolta.

Annetaan Los Angelesin rakastajattarelle Eve Babitzille viimeinen puheenvuoro, johon Aino Frilander varmaan yhtyy:

Paikka kuuluu ikuisesti sille, joka ottaa sen rajuimmin omakseen, muistaa sen pakkomielteisimmin, repäisee sen itsestään, muokkaa sitä, muodostaa sen, rakastaa sitä niin radikaalisti, että hän tekee siitä itsensä näköisen.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos, 2023. 167 s. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Parodian tuolla puolen

Harry Salmenniemi -niminen romaanihenkilö etsii paikkaansa maailmassa. Hänen havainnoistaan, mielensä ailahteluista ja muistoistaan syntyy luonnos itseään alati kyseenalaistavasta ihmisestä ja kirjailijasta, jolle kirjoittaminen on välttämättömyys. Omaperäinen Varjotajunta pureutuu tinkimättä mieleen ja kieleen.

Taas ajattelen tajuntaa, varjoa.

Varjotajunnan (Siltala) kertoja, kirjailija – väliin minä, väliin hän – haahuilee Mall of Triplassa, sillä juna kotiin Jyväskylään lähtee vasta puolentoista tunnin kuluttua. Hänellä on aikaa uppoutua tarkkailemaan ympäristöään, sen merkityksettömiä pieniä yksityiskohtia.

Syödessään kimchiä, joka ei maistu miltään: Hän ajatteli: Maistan entistä tarkemmin sen, ettei annoksessa ole mitään. Ruoan sisällä on tyhjää. Partikkelien välissä kaikki ammottaa tyhjänä ja epämääräisenä. 

Ulkoisen tyhjyyden ja tapahtumattomuuden korvaa hänen mielensä kuohunta. Kirjailija kokee olevansa liian analyyttinen, ajattelevansa liikaa.

Kaiken lisäksi hän tunnustaa ajattelevansa aivan vääränlaisia ajatuksia. Järkevillä tuumailuilla voisi ansaita rahaa. Minun ajatuksillani saattaa korkeintaan vähän taiteilla. 

Autofiktiolla leikittelevän teoksen Harry Salmenniemellä tuntuu olevan joitain yhteisiä faktoja todellisen, runoilijana ja novellistina kunnostautuneen Harry Salmenniemen kanssa.

Varjotajunnassa, hänen ensimmäisessä romaanissaan, kertojan lyhyet, lakoniset argumentit sumentavat ja kumoavat toisensa: Intuitio ja usko ovat kuvottavia sanoja. Niiden varassa täytyy jatkaa. Hänen suhteensa kirjoittamiseen sisältää myös ristiriidan:

Hänen työnsä oli niin kevyttä ja kiinnostavaa, että hän tunsi säännöllisesti musertuvansa sen alle. Tämänkaltaiset ajatuskiepit imevät lukijan mukaan alkuun oudohkolta tuntuneeseen tekstiin.

Harry Salmenniemi on aiemmin julkaissut
seitsemä runoteosta ja neljä novellikoko-
elmaa. Kuva: Mikko Vähäniitty

Kirjailija on palaamassa työmatkalta, jossa sekä Hesarin että Ylen toimittaja ovat haastatelleet häntä. Ilman, että hänelle maksettiin palkkiota. Kirjailija joutuu siis itse kustantamaan sen, että tekee työtään. Raha saa kirjailijan muutoinkin epätoivoiseksi, sitä ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi.

Tämän lisäksi haastattelut pelottavat ja aiheuttavat kirjailijassa ahdistusta. Hän pelkää, ettei hänellä ole mitään järjellistä sanottavaa tai vielä pahempaa, että hän saa suustaan ulos vain häpeällisiä möläytyksiä. Lopulta haastattelut ajautuvat turhauttavaan höpinään esimerkiksi toksisesta maskuliinisuudesta.

Haastattelijan huomautus, että hän hyppää kirjaa lukiessaan tylsältä tuntuvien kohtien yli hämmentää kirjailijaa. Niin kyllä minuakin. Tähän yhdyn täydestä sydämestäni: Ei kirjoissa voi hypätä kohtia yli. Lukeminen on katumusharjoitusta. Se on eräs ratkaisu olemassaoloon.

Jos kertoja ei anna armoa itselleen (hän elätti itsensä kaupallistamalla harhojaan), hän ei sitä suo muillekaan: Kirjailijat ja kirjallisen kentän toimijat ovat lannistavia, ja he saavat minut vedettyä kanssaan täsmälleen yhtä synkkään epätoivoon. Silti modernistien selän takaa vihdoin nouseva kokeellinen kirjallisuus piristää. Jälleen teesi ja sen antiteesi sparraavat toisiaan.

Nykymenon terävä ajankuva ei meitä imartele. Minä joudun olemaan ihmisten puolesta jatkuvasti pahoillani, kirjailija tunnustaa.  Hän ei omista älykännykkää, eikä esiinny edes salanimellä Facebookissa eikä Twitterissä, joten hän ei oikeastaan ole olemassa.

Epätoivo ja ahdistus vaanivat alati kertojan tajunnan varjona. Istuessaan Mall of Triplan huojuvan sienirakennelman kahviossa edes japanilaisen modernistin Ozamu Dazain teoksen Ei enää ihminen lukeminen ei lohduta kuten yleensä. Tunnelma sienen kahvilassa tuo mieleen Christer Kihlmanin romaanin Tuuliajolla tappion maisemissa. Tosin sen epätoivo oli melankolisempaa.

Varjotajunnan kolikko kierähtää jälleen toiselle kyljelleen, sillä paljastuu, että vaimon rakkaus ja ”pehmeäreisisen” taaperon jokeltelu ja puuhailut tuovat onnea. Perhe ja vastuu sen hyvinvoinnista ovat karkottaneet aiemmin tajunnan reunoilla väijyneet itsemurha-ajatukset mielen periferiaan. Kun tarina näin kiertyy kohti loppuaan, se pehmenee ja yltää parodian tuolle puolen.

Tavallisesti ajatuksia herättävä kirja upottaa minut oman mieleni syövereihin. Varjotajuntaa lukiessani kävi päinvastoin. Solahdin päähenkilön nahkoihin ja liu’uin kuin huomaamatta hänen tajuntaansa, jonka varjoa Salmenniemi taitavasti kirjassaan tavoittelee.

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala, 2023. 246 s.

Laura Finska: Muut esille tulevat asiat

Ihanan mahdoton rakkaustarina

Laura Finska sommittelee lumoavalla kielellään käsistä riistäytyvistä tilanteista elämäksi tunnistettavan kollaasin romaanissa Muut esille tulevat asiat. Esikoiskirjailijasta kuullaan vielä, sillä niin taidokasta hänen tekstinsä on.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

1.    kirje korinttilaisille

Laura Finskan Muut esille tulevat asiat (WSOY) alkaa keväällä, joka tuhlailee surutta omaisuuttaan, luminanssirehevyydessä kypsytettyjä kosiosikermiä, kunnes kaikki on yhtä krookuksen sirkulaaria hymniä, jippojaan tekevää yöttömyyttä ja pelotonta silmua.

Yllä oleva lainaus teoksen ensimmäisestä kappaleesta saa minut vakuuttuneeksi: edessäni häämöttää huima syväsukellus mieleen ja kieleen. Varoitus: juttuni sisältää laittoman paljon lainauksia teoksesta, sillä ne vaan kolahtivat niin herkullisesti.

Kevään auvo ei kaikkia lohduta, sillä kohta 15-vuotias Rafael tuskittelee sekoboltsin taiteilijamutsinsa viimeisimpiä performansseja: Vittu. Sinä keväänä kaikki tuntui siltä niiku joku olis työntänyt virkkuukoukkuja ikeniin. Tästä huolimatta hän edustaa hullunkurisen perheensä tolkullisinta elementtiä ja tekee parhaansa, jotta viritelmä pysyisi jotenkuten kasassa

Faijaan emme juuri ennätä tutustua, sillä hän pakenee perhenäyttämön spektaakkeleita mainostoimistoonsa tai napit korvissaan Kallahden rantaan hakemaan sisäistä tasapainoa. Näkökulmaromaanin toinen kertoja, Luka, Kallion vuokrakämpässä majaileva ratikkakuski turruttaa tajuntaansa rännittämällä lusikassa nestemäiseksi sulatettua metamfetamiinia suoneen.

Parikymppinen Matilda, bakteerikammoinen kontrollifriikki ja tiukka vegaani, sinnittelee lääketieteen opintojensa parissa. Hän yrittää pysytellä viimeisten terveysvillitysten ohjeistamalla kaistalla, vaikka hänenkin tiensä on kiusauksilla silattu. Kertomustaan hän höystää lääketieteellisillä analyyseillä ja diagnooseilla: Huomasin olevani lapidaarinen ja jännittynyt.

Tampereella asuva Laura Finska ei ryhtynyt
vaan syntyi kirjailijaksi.
Kuva: Sami Reivinen / KLIK

Finska tykittää tarkkanäköistä, samanaikaisesti hauskaa ja hurjaa sanallista ilotulitusta hengästyttävään tahtiin. Hän kuljettaa tarinaa kuin Vuoristoradan kuski lempeistä suvannoista vatsaavääntäviin syöksyihin. Pitelen huivistani kiinni ja nautin kyydistä täysin rinnoin.

Tunnen katu-uskottavuuteni horjuvan, kun joudun tunnustamaan, että lääketieteellisen terminologian ohella minulta menivät ohi jotkut nykyisen puheenparren ilmeikkäät ilmaisut.

Lihistä natustava chicksi koetti myydä mulle essoja Columbuksen kulmilla. Se tsiigas mua monttu auki, kun otin hatkat ja rynnistin metroon tsygä völjyssä, Rafael avautuu.

(Kaikki muu kyllä uppoaa, mutta ”tsygä völjyssä”? Tutkiva journalisti otti selvää: s.o. ”fillari messissä”.)

Onneksi tähän näkökulmaromaaniin on eksynyt yksi kaikkitietävä ja luotettava kertoja: ratikka. Se kolkuttelee raiteillaan ja vilkuilee sivusilmin syrjäkujille, joille sillä ei ole pääsyä. Vaihtelua köröttelyyn tuo silloin tällöin ajautuminen väärille kiskoille omissa sfääreissään leijailevan Lukan saattelemana.

Ratikka pääsee todistamaan mahdollisimman eritahtisen parin, Matildan ja Lukan, raivoisan piiritanssin alkutahdit uumenissaan. Tavallisesti varautunut Matilda, jollain tapaa kankeampi kuin kädettömyyden lannistama kynttilä … on pelkkää joustavuutta ja taivasta puhkovaa virnettä kurottautuessaan ohjaamoa kohti. Suomen kieli todistaa ilmaisuvoimaansa juhliessaan Finskan hyppysissä.

Kun rakkaus kaappaa aivot, se on menoa. Lukan ja Matildan on/off-suhde sisältää niin himokasta panemista, lemmekästä lusikkaa, sanallista falangia kuin huutoa, joka syö värit puista. Taitavasti Finska tavoittaa ihmiset herkimmillään ja haavoittuvimmillaan. Silloin yksikin väärä sana tuuppaa liikkeelle täysmittaisen liikekannallepanon.

Lukan ja kumppaneiden huumehuuruinen elämä linkoaa ainakin minut uusiin sfääreihin. Netin pimeän verkon kauppatorien, Torin ja Wickrin, monipuoliset antimet helpottavat kroonista ahdistusta ja eksistentiaalista vitutusta: Nyt olis tarjolla erittäin toimivaa yläkertaa elikkäs laatu kokaiinia kiven muodossa. 1g 150 €.

Iida Sofia Hirvonen tavoitteli samoja universumeja ja vei lukijan kyberavaruuden tuolle puolen romaanillaan Radalla. Mainio teos voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon. Siinä: Joinakin yöinä kavereideni huoneet tuntuvat avaruusaluksilta, jotka kulkevat vyöhykkeen läpi kohti toista planeettaa. Aika tiivistyy kristallikuvioiksi ja valuttaa jälkensä ikkunaan.

Jari Järnströmin maalaus Muotokuva IV

Lukan tripit osuvat lopulta väistämättömiin maaleihin: Meilahden tornisairaalan teholle ja Sörkän vankilan varjoisille kujille. Mutta matka jatkuu. Kaikissa kunnon romansseissa karautetaan lopuksi kohti auringonlaskussa kylpevää horisonttia. Niin tässäkin.

Laura Finska katselee ihmisiään ymmärtäväisesti, suopealla silmällä. Tällaisia me olemme, ymmällämme elämän aallokossa. Karskista kielestään huolimatta teoksen ihmiset välittävät toisistaan – minkä traumoiltaan kykenevät.

Helsinki tekee parhaansa värikkäään, vauhdillaan, äänekkään ja sottaisen kavalkadin näyttämönä. Voi vain ihailla millainen tekstigeneraattori Laura Finskalla on hallussaan. Tunnustan: Olen koukussa. Tätä on saatava lisää.

Laura Finska: Muut esille tulevat asiat. WSOY, 2023. 432 s.

Jari Järnströmin näyttely Hetki / Moment Galleria A2:ssa 12.3. saakka.

Juha Seppälä: Merille

Viimeinen kirja

Juha Seppälän näennäisen lakonisen ja pelkistetyn tekstin taustalla kytee epätoivoa ja vimmaa kirjallisuuden ja kulttuurin tilasta romaanissa Merille. Teos ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee ajankuvan terävällä analyysillä. Se ei meitä imartele.

Viimeinen kirja on kirjoitettava niin kuin ne kirjat, jotka nyt nousevat savuna ilmaan. Että se säilyttää totuutensa, tulkitsemattomuutensa.

Tietokirjoja kirjoittanut ja monenlaisia kirjallisia hanttihommia toimitellut seitsemänkymppinen minäkertoja on pulassa Juha Seppälän romaanissa Merille (Siltala). Mitä tehdä kaikelle kertyneelle paperimateriaalille, ennen kaikkea tuhansille kirjoille, joita hänen Kalasataman asuntonsa pursuilee?

Paperista on tullut ympäristösaastetta yhteiskunnassa, joka tarvitsee enää ykkösiä ja nollia. Meneillään oli kukoistanutta ja rikasta kulttuuria koskeva holokausti. 

Kun painettu kirja kärvistelee henkitoreissaan, digi- ja äänikirjat tarjoavat kirjatonta kirjallisuutta ja mölinää. ”Oliko kirjallisuus kuollut siksi, että maailma oli kuolemassa?” kirjailija pohtii.

Näissä synkissä mietteissä hän ajautuu nuoruuden ystävänsä taidemaalari Bomanin mökille. Sen kivikkorannassa on tervaleppään kytkettynä pieni moottorivene nimeltään Merille. Romaanin maisemat vaihtelevat tältä aaltojen murjomalta rannalta Pohjanmaan lakeuksille Suomen pisimmälle yhtämittaiselle suoralle Närpiön ja entisen Ylimarkun välillä.

Kaksi elämässään sivuraiteelle ajautunutta miestä kotoutuu elämään yhdessä Bomanin mökissä ja välillä erikseen toistensa asunnoissa. Kumpainenkin on irrottautunut siitä, mikä maailmaa pyörittää: rahasta, vallasta ja seksistä. Boman ei enää maalaa, ainakaan mökissä ei ole maalaustarvikkeita. Toisilleen he eivät elämästään juurikaan avaudu.

Tähän alakulon maisemaan ilmestyy nainen kuin Jarvan elokuvasta, hänen jäänsiniset silmänsä tuovat mieleen Charlotte Ramplingin. Seppälä uskoutuu lukijalle: hän asteli laiturille selvästi kirjaan jäädäkseen. Hän oli teksti, jonka alta raaputtamalla voisi löytyä mitä tahansa. Lukija höristää korviaan, jää odottavalle kannalle.

Kirjailijan mielessä vilahtaa, olisiko meistä vielä seksikumppaneiksi? Hänen ajatuksensa harhailevat entisiin naissuhteisiin, lapsettomuuteen ja irrallisuuteen. Seppälä on luonut niukan näyttämön, jolla kirjailijan mietteet saavat pääosan. Niistä päällimmäisenä painaa huoli kulttuurin rappiosta.

Useasti palkitun Juha Seppälän neljä 
teosta ovat olleet Finlandia-palintoehdok-
kaita. Kuva: Laura Malmivaara

Tähän kirjailijan väitteeseen Janne Saarikivi varmaan yhtyisi: Kieli ei enää sanonut, tarkoittanut mitään. Sitä ei osattu. Sillä ei ollut yhteiskunnallista roolia. Sen merkitykset olivat hämärtyneet, haihtuneet ilmaan. 

Muutama esimerkki: ”Pystytään tehdä. Valitsee vaieta. Häiritsevän taidokas.” Ikävä kyllä, tällaista joutuu joka päivä lukemaan ja kuulemaan.

Tietokirjoja kirjoittanut minäkertoja pohtii myös syitä, miksei ole kirjoittanut romaania. Hän on sitä kyllä nelisenkymmentä vuotta yrittänyt, mutta hankkeet olivat tyssänneet kymmeneen sivuun.

 Miksi? Siksi, että kirjan kanssa olisi pitänyt elää, siihen olisi pitänyt muuttaa asumaan ja sille olisi pitänyt paljastaa sisimpänsä. Eikä hän sitä paitsi olisi kestänyt sen vaatimaa kosmista yksinäisyyttä.

Kirjailija kyllä tietää, miten kirja pitäisi kirjoittaa. Mutta miten loihtia ihmisiä olemattomuudesta? polkaista kertojan auktoriteetti tyhjästä? Kirjojen nimiä hänellä kyllä oli, vaikkei kirjaa ollutkaan. Hän myös tietää, että ”kirja täytyy nimetä vähän kohteensa ohi”. Tätä neuvoa Seppäläkin on noudattanut: Merille.

Lukijaa houkuttaa pitää kirjailijan aivoituksia Seppälän omina. Kirjailija tietää, että myös ”valistuneimmatkin tutkijat jäljittävät tekijää, rimpuilevat pois tekstistä, yrittävät nähdä sen läpi…” Jos tämä ei onnistu, ”katsottiin, että kirjailijalta puuttui autenttisen itseilmaisun kyky”. (Tätä pidän kyllä Seppälän omana heittona.) Merillen monitasoisuus viehättää.

Haluan hypätä mukaan. Miksi kirjallisuus on tärkeää, miksi on kirjoitettava uhanalaisia, fyysisiä kirjoja? Koska niiden ääreen voi pysähtyä miettimään, keitä me olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Samalla ne parhaimmillaan valaisevat oman mielemme syövereitä, paljastavat aivojemme laskoksiin piiloutuneita muistoja.

Voisiko kirjallisuus Tomas Tranströmerin sanoin johdattaa? Tavoittaa merkityksiä sanojen takana.  Niin kuin silloin kun valo sammuu portaikossa, ja käsi seuraa – luottavaisena – sokeata kaidepuuta, joka löytää tien pimeässä.

Yksityiskohta Panu Ruotsalon 
maalauksesta turhuuksien tulilla.

Kirjailija puolestaan lietsoo itseään yhä kiivaampaan kritiikkiin nykyistä maailmanmenoa kohtaan. Osansa saavat niin politiikka kuin uskonto, muiden muassa.

 Älyllinen epärehellisyys rehottaa. Sitä kutsutaan politiikaksi. Ideologiaksi. Kun ”Paavalin seurakunnan kirkkoherra tanssii tähtien kanssa ja ilmoittaa intohimoikseen jalkapallon, jeesuksen ja juustot”, on kirkkoon takaisin liittyminen mahdotonta.

Kirjallisuusinstituutio saa sekin korvilleen. Se vähä mitä kirjallisuudesta, kirjallisuudeksi kutsutusta, on jäljellä viruu henkitoreissaan itsekseen houraillen. Ennen kuin lyö lopullisesti hanskat tiskiin kirjailija antaa vielä Aino Eerolalle (nainen laiturilta) ja Bomanille sananvuoron tässä ensimmäisessä kirjassa, joka jää hänen viimeisekseen.  

Olipa vinhaa menoa. Jottei jälkimaku jäisi ”mielensäpahoittajan” vimmaisista purkauksista liian kitkerän katkeraksi, lainaan Eeva Kilpeä, joka myös tuntee maailman kipupisteet, mutta hänen reaktionsa on päinvastainen kuin kirjailijan.

“Siis kauneutta on. / Rakkautta on. / Iloa on. / Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät, / puolustakaa niitä!”

Juha Seppälä: Merille. Siltala, 2023. 213 s.

Panu Ruotsalon maalauksia Galleria Brondassa 5.3. saakka.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Arjen draamaa elävästi

Annamari Marttinen kertoo meistä ja nykyisestä elämänmenosta niin aidosti ja tarkkanäköisesti, että lukijasta tuntuu kuin olisi itse keskellä kolmiodraaman vinhasti pyörivää rulettia.

Nelikymppisellä Senjalla on tasokas vaateliike leikkipuiston kupeessa. Siellä peuhaavien lasten näkeminen itkettää, sillä tuohon maailmaan hänellä ei ole pääsyä. Kalliit hedelmöityshoidotkaan eivät ole auttaneet Senjaa ja hänen avopuolisoaan Samia saamaan heidän kipeästi kaipaamaansa lasta.

Tästä asetelmasta Annamari Marttinen punoo romaanissaan Elämä jota en odottanut (Tammi) tiheätunnelmaista arjen draamaa. Taitonsa hän osoitti jo edellisessä teoksessaan Häiriömerkintä, joka kuvasi kahden asunnon loukussa kärvistelevän sinkkunaisen ahdinkoa ja ahdistusta.

Pakkomielteeksi muuttunut lapsensaanti tuhoaa lopulta Senjan ja Samin suhteen ja rakkauden. Rakastelusta on tullut siittämistä, joka sekin lopahtaa, kun Sami muuttaa yhteisen rivitaloasunnon vierashuoneeseen ja lopulta omaan keskustakaksioon.

Eipä aikaakaan kun Sami on jo tarjolla Tinderin tiskillä. Sieltä löytyy kymmenisen vuotta nuorempi Noora, jonka kanssa yhteiselo alkaa vauhdikkaasti, kun tämä saa häädön asunnostaan ja muuttaa saman tien Samin luo.

Tällaisessa turbulenssissa tunteet eivät tahdo pysyä mukana. Marttinen kuvaa psykologisen tarkkanäköisesti kolmikon jäsenten tunnelmia ja tuntemuksia. Miten nopeasti rakkaus voi siirtyä toiseen? Miten tuntemattomaksi kumppani voikaan erossa muuttua? Tunteiden myllerryksessä häpeä, katumus, mustasukkaisuus ja sääli vuorottelevat.

Entä rakkaus, joka pyörii niin huulilla kuin mielessä? Rakastanko häntä todella, entä rakastaako hän minua? Tähän kysymykseen vastasi kruununprinssi Charles monimielisesti kihlattunsa Diana vierellään: ”Love, whatever that means”. Ongelmat ovat samat niin kruunupäillä kuin meillä maatiaisillakin.

Annamari Marttinen on saanut 
lukiolaisten myöntämän Nuori
Aleksis -palkinnon romaanistaan
Korsetti. Kuva: Jarno Saarimies

Kaikkitietävä kertoja tarkastelee tilanteiden kehkeytymistä vuoron perään kolmikon kunkin jäsenen silmin. Näin kokonaiskuvasta tulee lukijalle monimielisempi ja runsaampi. Kun Noora ja Sami rakastelevat, tältä Samista tuntuu:

Sami tuki kämmenensä patjaan ja työnsi puutteensa ja kaipuunsa koko voimalla, jokainen työntö oli kuin hän olisi hakannut Senjaa, työntänyt ja töninyt kovakouraisesti pois.

Pakkaa sekoittaa vielä yllätysraskaus. Se, mitä Senja niin palavasti toivoi, saa alkunsa väärässä kohdussa. Nooraa ei lapsiarki vähääkään kiinnosta, sillä hän haluaa vielä viettää kuherrusaikaa Samin kanssa. Abortti kummittelee mielessä.

Marttisen kurkistusreikä keskiluokkaiseen elämänmenoon paljastaa, miten huteralle pohjalle ihmissuhteet lopultakin rakentuvat. Ero ja sitä seurannut uusi parisuhde purkavat ystävyys- ja sukulaissuhteiden verkostoa, jonka tilalle on punottava uusi. Samalla moniin kysymyksiin on löydettävä vastaus.  Kumman puolella sinä erossa olet? Voinko tavata eksääsi vielä?

Marttisen terävä katse ei jätä kiveä kääntämättä inhimillisten tunteiden rämeikössä. Hän lataa niiden kirjon romaaninsa sivuille niin tunnistettavasti, etten voi olla toistelematta: niin totta, tuolta minustakin tuntui samassa tilanteessa. Elämä jota en odottanut tuo lohtua osoittaessaan, ettet ole yksin vastoinkäymistesi kanssa, eivätkä tunteesi ole ”vääriä”.

Jätetyksi tuleminen satuttaa. Mutta Marttinen porautuu syvemmälle kipupisteisiin: Toivon, että tapaat jonkun -virkkeen sanominen samalla kun toinen jalka on ulkona ovesta, on lyödyn lyömistä. Sanojen ja niiden sisältämän toiveen kuuleminen sinetöi arvottomuuden, yksin jätetyksi tulemisen, mitättömyyden ja tyhmyyden tunteet.

Marttinen lomittaa kolmiodraaman kulloisenkin jäsenen ajatukset ja muistot parhaillaan käynnissä olevaan tilanteeseen. Näin hän luo tunnelman, että kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Lukija kokee olevansa tilanteessa mukana kärpäsenä katossa. Hänen tekisi mieli puuttua keskusteluun silloin, kun joutuu todistamaan valheita, joita osapuolet suustaan päästävät.

Erica Nyholmin valokuva Äiti ja tytär kotona.
Ottamassani kuvassa heijastukset puuttuivat peliin.

Tätä kuitenkin kutsutaan elämäksi, ja tällaisia me vajavaiset ihmiset niin hyvässä kuin pahassa olemme. Marttinen ymmärtää ihmisiään, ei tuomitse heitä. Ruletti saa lisää kierroksia, kun Senjalle valkenee, että lapsen voi saada / tehdä muutoinkin kuin luonnonmenetelmällä.

Hänen mielessään vilahtavat adoptio ja ne kolme jäljellä olevaa pakastettua alkiota lapsettomuusklinikalla… Taitaa kuitenkin olla niin, että luonto vetää lopulta pisimmän korren. Kuten teoksen nimikin toteaa, elämää ei voi ennustaa, se yllättää aina.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut. Tammi, 2023. 286 s.

Erica Nyholmin näyttely OHO Galleryssa 21.6. saakka. 

Leena Krohn: Luuta

Pikkupiian työnhakureissu

Leena Krohnin lastenkirja Luuta vie elämisen peruskysymysten äärelle. Kirjailija on itse herkullisesti kuvittanut teoksensa, joka antaa ajattelemisen aihetta myös varttuneemmalle lukijalle.

”Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille”, kirjoitin palkitun kirjailijan edellisestä teoksesta Mitä en koskaan oppinut.

Totesin myös, että kirjailijan laaja tietomäärä ja kirkkaat ajatukset solahtavat vaivattomasti mielikuvituksellisen fantasian kaapuun hänen monissa romaaneissaan. 

Nyt sama tapahtuu hänen lastenkirjassaan Luuta (Teos). Krohn on kynänsä tueksi tarttunut väriliituihin, jotta pikkupiian työnhakureissu soljuisi lukijan silmissä kuin jännittävä elokuva konsanaan.

Kirjalle oli pakottava tarve, Krohn perustelee: Annoin pojantyttärelleni nukkekotiin kaksi nukkea: vanhan rouvan ja hänen pikkupiikansa. Mutta he eivät mahtuneetkaan nukkekotiin, koska siellä asuivat jo koira, karhu ja heidän kaksi tytärtään ja eräs rouva. Etteivät rouva ja piika jäisi kodittomiksi, päästin heidät tähän kirjaan.

Runomuotoon sommitellun tarinan alku ei lupaa hyvää. Leskeksi jäänyt kenraalitar pitää kovaa komentoa pikkupiialleen, joka raataa tämän palveluksessa kuin orja. Loppusoinnulliset säkeet kertovat piian ankarista oloista. Talon kissaa hemmotellaan herkkupaloilla. Mutta piika ei saanut kuin tähteitä kylmenneitä / ja toisinaan kimpaleen kissan hylkäämää seitä.

Piika saa lähtöpassit, kun kenraalitar epäilee hänen vohkineen kenraalin hänelle antaman sormuksen. Piikanen ei tästä lopulta ole pahoillaan, sillä eiväthän hänen olonsa kummoiset olleet. Sonnustautuessaan mieron tielle hän ottaa vaellussauvakseen kuluneen luutansa. Sen avulla työpaikka varmaan järjestyy. Mutta kuka oli sormusvaras? (Huuleni ovat sinetöidyt.)

Yksinkertaiset, mutta ilmeikkäät piirrokset kuvittavat kertomusta elävästi. Pikkuväen seurassa kirjaa lukiessa kuvien yksityiskohtien avulla voi tarinaa täydentää omin sanoin. Jos lukukumppanilla ei vielä ole aakkoset hallussa, tarinan voi sepittää ihan vain piirrosten perusteella. Sen jälkeen sitä voi verrata Krohnin tekstiin. Aika yhteen kertomukset varmaan menevät.

Matkan varrella piikanen huomaa, etteivät hänen taitonsa ole ihan ajan vaatimusten mukaiset. Eihän hän tunne boullabaissen, ei viiriäispiiraan eikä ratatouin salaisia koodeja! Kun ranskalaisrouva tiedustelee: Ja varmaan teiltä onnistuu myös coq au vin? Piika huoahtaa: Voi madame, vain silloin kun unta nään!

Kenties suuressa tehtaassa ainakin kaivataan luudanheiluttajaa? Turha on piian toive, sillä robotit eivät ihmisiä tarvi. Vanha duunari väsyneenä neuvoo: Sinne ei mennä sovi. / Ei aukene ihmiselle tuon vapriikin ovi.

Mierolainen kohtaa vaelluksellaan peräti outoja ilmiöitä. Kun mies kirves olallaan lähestyy uhkaavasti metsää, puut tempaavat juurensa maasta ja ottavat jalat alleen. 

Tyttönen kauhistuu ja huutaa karkuteille lähteneelle metsälle: Vietkö metsänhenget ja eläimet erämailla? / Mihin joudumme ilman metsää, sen varjoja vailla? Niinpä, minne?

Kun kulkijan tie hukkaa itsensä merenrannan dyyneihin, hiekalta löytyy monenmoista luudalle kelpaavaa: tölkkejä, purkkeja, pizzalaatikoita ja hylätyt bikinit. Piikanen tarttuu rivakasti toimeen. 

Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski, / hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski: … / Kun sinua seuraan, jälleen ihmiseen uskon / ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon.

Kun piikamme vihdoin päätyy suuren kaupungin pilvenpiirtäjien varjoihin, metropoli näyttää hylätyltä. Missä kaikki piilottelevat? ihmettelee matkalainen, kun korttelit kuolleet näki. Oliko tauti kaatanut väen petiin kuumehoureiseen? Mitä luulet? He palaako kaupunkiin aikojen mennen / taas touhuten, tyrkkien, ostaen aivan kuin ennen?

Krohnin vaivihkainen huumori säestää sadun viitan ylleen ottaneen maailmanmenon kommentointia ja kritisointia. Aikuislukijan on surullisen helppo löytää Luudan episodeille vastineita nykyisestä tuhoa kohti kiitävästä ”kehityksestä”. Toivottavasti pikkuväkikin eläytyy piian seikkailuihin ja alkaa pohtia ratkaisuja ongelmiin.

Finlandiapalkitun Leena Krohnin teoksia on julkaistu yli 20 kielellä.
 Kuva: Liisa Takala 

Mierolainen jatkaa sinnikkäästi odysseiaansa. Osaan lakaista, pestä ja keitellä monenlaista, piika mainostaa palveluksiaan oppineelle dosentille. Hui hai, turhia luulet, tutkinto se tiellä pitää. Ei kokemus pelkkä noissakaan hommissa riitä. / Ei ilman diplomia”, sanoi dosentti ”sori vain siitä.”

Kello soi, kun kohtalonhetki lähestyy, ja viikatemiehen pitkä varjo piian lähellä heilahtaa. Saduissa pitää kuitenkin olla onnellinen loppu, niin tässäkin tarinassa. En sitä kuitenkaan paljasta, jotta jännitys säilyy loppuun asti.

Satuihin tulee kätkeytyä myös opetus. Ja kuka olisikaan parempi sen piilottamaan kuin Leena Krohn. Kun entinen piika kirjoittaa muistelmiaan, sai huiskia kynä ja levähtää kärsinyt luuta. Ja nyt seuraa opetus: Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, / on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta.

Rouva ja piika eivät mahtuneet nukkekotiin, mutta saivat lopulta oivan kodin jännittävän kirjan kansien välissä. Sen pituinen se. 

Käy kylässä heillä päin heinäkuussa. / Kun harakka nauraa, tuhma, omenapuussa. Hupsista! Tulinkohan nyt paljastaneeksi sormusvarkaan…

Teksti ja kuvitus: Leena Krohn. Luuta. 

Teos, 2023. 40 s. Kirjan viimeistellyn graafisen ilmeen on suunnitellut Marjaana Virta.