Vinhaa menoa Ruovedellä

120-vuotias Vinhan kirjakauppa nousi kuin Feeniks-lintu tuhkasta, kun sen yhteyteen kehkeytyi vilkas kulttuurikeskus Ruoveden luonnonkauniissa maisemissa. Kirjakaupan lisäksi kauniista talosta löytyy antikvariaatti, majoitusta, galleria, kahvila, verkkokirjakauppa ja kustantamo. Kevään kirjauutuuksia juhlittiin Rosebud Postitalossa.

O.Heis (Outi Heiskanen). Ex libris Dialogue Janne Laineen teoksesta.

Vinhan kustantamo perustettiin viime vuonna, ja saman tien sen ensimmäinen kirja Etelään lentävä ruutana nousi bestselleriksi. Nyt ruovesiläinen koulunjohtaja ja opettaja Tea Mäkipere on laatinut menestysteokselleen jatko-osan Horoskoopiltaan etana. Siihen kootuista oppilaiden hulvattomista koevastuksista löytyy luovaa ongelmanratkaisua tyyliin:

Mitä kondomin käytössä on hyvä ottaa huomioon? V: Poistetaan esinahka ennen käyttöä.

Ruoveden maine noitapitäjänä inspiroi laajan skaalan kirjailijan JP Koskisen käynnistämään Ruovesi noir -sarjansa jännärillä Ruoveden paholainen. Akseli Gallen- Kallelalta jäävät erämaa-ateljeen rakennushommat kesken kun hän oppipoikansa Hugo Simbergin kanssa alkaa jahdata seutua piinaavaa murhaajaa. Kuten jo arvaattekin mysteeriä höystävät elävä ajankuva ja suomalainen taidehistoria.

Näistä kotoisista tunnelmista Anneli Vehkoo kiidättää lukijan Pariisin bulevardien kiihkeään sykkeeseen romaanissaan Kaksi askelta kaipuuseen. Kirjailija-toimittaja kieltää, että kyseessä olisi autofiktio, vaikka teoksen päähenkilö Oonan ja hänen oman elämänsä vaiheista löytyy yhtymäkohtia.

Pitkään Pariisissa viihtyneen kirjailijan romaanissa keski-iän kriisissä kipuileva pariskunta muuttaa valon kaupunkiin, mutta auttaako maisemanvaihdos pitämään rakoilevan avioliiton koossa? Intiimissä, realistisessa tarinassa ulkopuolisuuden tunne, valinnanvaikeus ja unelmat lomittuvat arkea suuremman elämän kaipuuseen.

Vinhan sarjakuvatuotanto starttaa komeasti legendaarisen underground -sarjakuvan Grand Old Manin Robert Crumbin Harhaisilla tarinoilla. Sarjakuvaneuvos Juhani Tolvasen suomentamassa Tales of Paranoiassa muisteluista, esseistä, neurooseista ja salaliittoteorioista syntyy tymäkkä cocktail.

Palkitun taidegraafikon Janne Laineen viime vuonna ilmestynyt taidekirja Ex libris päivittää kirjanomistajamerkin 2000-luvulle kuten teokseen esipuheen laatinut kuraattori, galleristi Veikko Halmetoja toteaa.

Laineen valokuviin perustuvat grafiikanvedokset ovat pienikokoisia taideteoksia. Niiden monesti tunnelmallinen, usvainen maisema vie pintaa syvemmälle omistajansa psyykeen. Symbolisesti tulkituissa ex libriksissä valon käsittely tuo kuviin kauniin hohteen. Mikäli sinua kiinnostaisi teettää oma kirjanomistajamerkki, ota yhteyttä Janne Laineeseen:  studiojannelaine@gmail.com,   https://www.jannelaine.net

Suomen suurimman kirjavalikoiman ohella Vinhan kirjakauppa tarjoaa joka kuukausi monipuolista, kiinnostavaa ohjelmaa. Täältä lisää tietoa: https://vinhankirjakauppa.fi/. Vinhan riemukkaita kirjajuhlia vietetään 24. – 25.7. kirjakaupan puutarhassa, galleriassa ja ylisillä.

Luvassa on eturivin kirjailijoiden haastatteluja, keskusteluja ja elävää musiikkia. Galleriassa avautuu samalla Hannu Väisäsen noitapitäjään oivasti sopiva näyttely Pakanoita ja paranvoita. Sillä on kirjailija-kuvataiteilijan mukaan ollut uudistava vaikutus hänen tuotantoonsa: ”Maahiset, saunatontut ja hiidet auttavat taiteilijaa vaihtamaan heikkoverisen palettinsa uuteen.” Siispä mukaan mainioon menoon Vinhan vilkkaaseen kirjakauppaan!

Vincenzo Mascolo: Taivas ja kaupungit

Maisema joka ei vaikene

Italialainen runoilija Vincenzo Mascolo näppäilee lyyran kieliä soinnikkaasti Taivas ja kaupungit -runovalikoimassa. Jouni Inkalan elävästi suomentamassa teoksessa muinaiset myytit sulautuvat erottamattomasti osaksi nykykulttuuria ja inhimillisiä tunteita.

Mutka joka merkitsi kohtaloni / on yhtynyt muihin kämmenen viivoihin / eikä ole enää alkua eikä loppua / nyt kun jokainen raja on kaatunut / ja elämän aika on lähtenyt viimein / runouden matkaan.

Runoilija ja suomentaja Jouni Inkala tutustui Vincenzo Mascoloon ja hänen tuotantoonsa runofestivaaleilla Italiassa ja innostui laatimaan suomennosvalikoiman Taivas ja kaupungit (Siltala) hänen viimeisimmästä runoteoksestaan Il minimo comune viaggiatore, Pienin yhteinen matkamies vuodelta 2024.

Valikoiman ensimmäinen osa sarjasta Taivas ja kaupungit alkaa rakkauden siivin: On hyväntuoksuinen temppeli tänä iltana vartalosi / ja minä sivelen sen kaaria kevyesti / kuten voisi tehdä maankiertäjä, / mies temppelin suuaukolla / (…) sillä hän ymmärtää että matkalla / jotta saavutettaisiin taivas / jokainen yksityiskohta osaa tekeytyä rukoukseksi.

Lontoossa astutaan T.S. Eliotin maalle ja muistellaan hänen modernistista runoaan Autio maa vuodelta 1922. Se kuvaa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa pettymystä kuuluisalla lentävällä lauseellaan: ”Huhtikuu on kuukausista julmin”. Mutta kuten Eliotin runossa myös Mascolon vastineessa orastaa toivo: Ja tämä ymmällään oleminen / tämä muukalaiseksi itseni maailmassa aistiminen / sen seuralaisena / on ilon aikaa, jota ei voi todistaa.

Valikoiman jälkisanoissa, jotka Inkala on osuvasti nimennyt otsikolla ”Ihmiskulttuurin runoilija” hän varoittaa Mascolon haastavan lukijan sivistysperinteen laajuutta ja syvyyttä. ”Jokainen sitaatti, alluusio ja upotus – viittaukset toisiin taiteilijoihin, runoilijoihin ja säveltäjiin – on taiteen vastarintaa nopeiden ja yksinkertaistettujen totuuksien edessä.” Nyt jos koskaan tällaista vastarintaa tarvitaan.

Mutta vaikkei olisikaan perehtynyt antiikin mytologiaan ja Euroopan kulttuurihistoriaan suvaitsevaisen runoratsu Pegasoksen satulaan kannattaa silti kavuta. Eläytyä säkeiden loihtimiin tunnelmiin ja nauttia niiden musikaalisesta soinnista. Kas näin:

rakastan myllerrystä joka syntyy / musteen pienistä hiukkasista / jotka muuttavat kouriintuntuvan kovan hiljaisuuden toisenlaiseen tilavuuteen. Menoa siivittää italian ja suomen kielten melodinen poljento, joka syntyy vokaalien runsaudesta. Sillä kuten Inkala kirjoittaa kielissämme vokaalien ja konsonanttien suhde on täsmälleen sama, ja vokaalien runsaus yltää Euroopan ja kenties koko maailman ennätykseen.

Vuodesta 2006 Mascolo on toiminut Roomassa
vuosittain järjestettävän Ritratti di poesia
(Runouden muotokuvia) -runousfestivaalin
taiteellisena johtajana.

Valikoiman toisessa osassa Orphée-runoelmassa upotaan antiikin runoilijan Ovidiuksen opastamana vuosisatojen lauluun, alkuaikojen tarustoon, joka laajenee ajalliseen tilaan. Jean Cocteau, James Joyce ja kumppanit saattelevat meidät Eurooppaan, josta ”on tullut loukkoon ajettu aave”.

Pegasoksen laukka päättyy runoelmaan Orfinen hymni. Sen katkeamattoman lauseen virrassa menneisyys vilistää silmien ohi Beatlesit Cat Stevens Neil Young Pink Floydin jäsenet minun vuoden -77 ujoissa säpsähdyksissä noiden vuosien lyijy jota kukaan ei osannut muuttaa kullaksi Inho Sivullinen maailma joka haihtui pois Gauloise-savukkeiden savuna

 Vähemmästäkin voisi herätä epätoivo, vähintäänkin epäilys: en tiedä hyödyttääkö selata aikaani tuottaa värinää lyyran kielillä etsiä tasapainoa hiljaisuuden ja harmonian kautta jos kirjoitus korvaa elämän jos tuntee rakkaus enemmän.

Mascolo ja Inkala eivät vakavissaan näin ajattele vaan kuuntelevat Rooman suden ulvontaa ja Väinämöisen laulua näppäillessään lyyran kieliä. He asettavat toivonsa lyriikkaan: ”Runous ei ole museo tai linnoitus. Se on inhimillisen todellisuuden reitistö ja verkosto; maisema joka ei vaikene.”

Vincenzo Mascolo. Taivas ja kaupungit. Siltala. 2025. 66 s. https://siltala.fi/  

Italiankielisestä alkuteoksesta Il minimo comune viaggiatore valikoinut ja suomentanut Jouni Inkala.

Viggo Wallensköld: Hypnoottiset sienet

Piispanmörskästä juoponkääpään

Viggo Wallensköldin hullaannuttava, moniaalle rihmastonsa ulottava Hypnoottiset sienet tarjoaa ainutlaatuisen oppaan aiemmin tuntemattomien hallusinatoristen sienten maagiseen maailmaan. Ilmeikkäiden kuvien ja monimielisten tekstien symbioosi viekoittelee unohtumattomalle sieniretkelle.

Kaunis syksyaamu ilman hermojääräkkään tuottamaa tärinää ja huitovien käsien toimeliasta harmoniaa on kuin kansallisrunoilija ilman gladiolusseppelettään, hohtavan keltaista tai paloauton punaista.

Kirjailija, taidemaalari Viggo Wallensköldin taiteilijaisä oli hänen sanojensa mukaan varsinainen sienihemmo, äitikin opetti sienten saloja neuvojana. Niinpä ei olekaan ihme, että Viggo jatkaa perinnettä jo seitsemännellä sienikirjallaan Hypnoottiset sienet (Siltala).

Kun hän tarjosi ensimmäisen sieniteoksensa Anatolj D. Mbdrinov, sienitieteilijä käsikirjoitusta Otavalle, hänet ohjattiin käytännön tietokirjaosastolle, Art Housessa ja Nemossa ihmeteltiin silmät ymmyrkäisinä ”mikä tämä on?” 

Punavuoren ahvenessa viimein tärppäsi, kun legendaarinen kriitikko Otso Kantokorpi innostui: Tottakai Taide kustantaa tämän!”

Hypnoottisten sienien oppaaseen kannattaa tutustua varoen, sillä sen sisuksista lemahtava tuoksu pökerryttää, ja ihmeelliset apokalyptiset näyt hyökyvät yllesi. Aikani sienikirjassa samoiltuani popsin sen uumenista koriin poimimani kavalakärpäsvahveron. 

Hallusinatorinen herkku vaivutti minut transsiin, vei oudon tunnistettaviin maisemiin. Julmatunkelon, raivorouskun ynnä muiden transsendentaalisten lakillisten lomassa hiiviskeli tutunoloista jengiä.

Yksi seurakunnan kyseenalainen edustaja neidonjyrsiö on singahtanut lööppeihin, sillä siitä ollaan raivokkaasti eri mieltä. Toiset pitävät sitä vaniljantuoksuisena ja hyväkäytöksisenä. Toisten mielestä se on karkeapiirteinen, vastenmielisen kulmikas, kömpelö ja eritteiden hajua peittämään tarkoitetun nuorisopartaveden hajuinen, töykeä, huonosti kasvatettu ja leviämään päässyt. Se on nuorten naisten makuun.

Mistä nämä pitelemättömät mielikuvituksen tuotokset oikein sikiävät? Järsiikö Viggo seitikin jalkaa saadakseen inspiraation itiöt lentoon? Päinvastoin. Mainion oppaansa julkistamistilaisuudessa hän paljasti kammonneensa sieniä kuusivuotiaasta lähtien. Viime aikoina hän on tosin tehnyt varovasti tuttavuutta tuiki tavallisen herkkusienen kanssa.

Senkään kannustusta ei tarvita kun Viggo aamuisin heittäytyy pariksi tunniksi sanojen vietäväksi. Hän ”antaa tulla sen, mikä on tullakseen ja hioo tekstiä myöhemmin”. Tämän jälkeen on kuvien vuoro. Ne muodostavat tekstin kanssa kokonaisuuden, eivät toimi vain kuvituksena.

Viggo Wallensköldin teoksia on useissa merkittävissä
kokoelmissa niin Suomessa kuin ulkomailla.

Oppaan lukuisat alaviitteet upottivat minut kuin huomaamatta sienten maanalaisen rihmaston syövereihin. Siitä manalasta ei noin vain kivuttukaan takaisin ihmisten ilmoille. Onneksi lähistöllä partioiva suojyrsiö kauhaisi minut lakillaan kohtalokkaaksi osoittautuneesta alamaailmasta sammalikon suojiin.

Seikkailu suolla herätti kiljuvan nälän. Mutta ei hätää, sillä apu on käden ulottuvilla. Vaikka myrkkysieniopas maanalisessa reissussa vähän rähjääntyikin, vesi herahtaa kielelle sen mystisiä ruokaohjeilta tavaillessa.

Annos paistettuja tuoksujyrsijöitä sipuliviinijuuresten kera kuulostaa houkuttelevalta. Herkkuruoka valmistuisi muuten tuossa tuokiossa, mutta ensin on odotettava, että baarimikko sammahtaa. Vasta sen jälkeen hänen annokseen tarvittavaa eliksiiriään voi lorauksen pihistää.

Hypnoottiset sienet pitävät paitsi nälän myös psykiatrin loitolla. On tieteellisesti todistettu sielullisesti järkkyneen koehenkilön henkisen tasapainon palautuneen hullunherkkusienen aiheuttaman transsitilan jälkeen. Seurantatutkimukset ovat osoittaneet tämän luonnonantimen vastaavan viittä psykiatria ja kuutta psykologia. Ja kuinka paljon mukavampaa tämä on asiakkaallekin!

Herttuansieni Amanita Duc

Lopuksi on vielä korostettava, miten arvokkaita hypnoottiset sienet ovat. Niitä ei ole myytävänä, eikä kukaan omistaan suosiolla luovu. Ja mikäli haluat nautiskella julmatunkelostasi kaikessa rauhassa kenenkään häiritsemättä, kannattaa noudattaa sienitutkija Analolj D. Mbdrinovin hyväksi havaittua neuvoa:

Ennen kuin kukaan huomaa, sieni livautetaan huulen alle ja pureskellaan salaa niin että näyttää kuin leuka vain vähän tärisisi.

Viggo Wallensköld: Hypnoottiset sienet. Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia.

Siltala. 2026. 341 s. https://www.siltalapublishing.fi/

Jon Fosse: Minä on toinen. Septologia III-V

Pimeydestä säteilee poissaolevan läsnäolo

Jon Fosse, nobelilla palkittu kirjallinen mystikko jatkaa siitä, mihin hänen seitsenosaisen suurteoksensa Septologian kaksi ensimmäistä osaa käsittävä Toinen nimi päättyi. Hän antaa omalaatuisella proosallaan äänen sanomattomalle, pyrkii kohti näkymätöntä, perimmäistä totuutta.

minä halusin vain maalata saadakseni sanottua jotain mitä ei voinut sanoa millään muulla tavalla, minä halusin maalata poissaolevaa läsnäoloa

Ylistetyn norjalaisen kirjailijan Jon Fossen ensimmäinen suomennos ”Aamu ja ilta välkähtelee jokaisella särmällään kuin tarkkaan hiottu jalokivi, vie taiturillisesti elämän perimmäisten kysymysten äärelle”, kirjoitin hänen avainteoksena pidetystä pienoisromaanistaan.

Se johdatti niiden teemojen pariin, joiden käsittelyä hän jatkoi Toisessa nimessä. Magnum opuksensa ensimmäisessä niteessä hän tavoitteli näkyvän maailman takaista mysteeriä katkeamattomalla lauseellaan. 

Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Raamatun Ilmestyskirjasta nimensä saaneen teoksen teksti ei edetessään enää ole kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta.

Septologian päähenkilö taidemaalari Asle asuu yksin talossaan Norjan syrjäisellä seudulla vuonon äärellä puolisonsa Alesin menehdyttyä. Hänen harvalukuiseen tuttavapiiriinsä kuuluvat naapurissa asuva kalastaja Åsleik, hänen galleristinsa Beyer sekä kaima, hänkin taidemaalari, joka parhaillaan viruu alkoholimyrkytyksen aiheuttamassa koomassa sairaalassa.

Minä on toinen (WSOY) on saanut nimensä Arhur Rimbaudin lauseesta Je est un autre. Est viittaa yksikön kolmanteen persoonaan häneen. Tästä syntyy teoksen kaksoisvalotus, sillä Asle olisi voinut olla toinen, kaimansa, mikäli olisi valinnut toisenlaisen elämänpolun.

”En voi väistää ajatusta, että kaksi Aslea ovat Fossen alter egoja. Hän oli itse aiemmin ateisti, joka joi liikaa, nykyisin hän tunnustaa olevansa katolinen absolutisti. Pimeydestä kumpuava valo, jota Asle maalaamalla tavoittelee, symboloi Fossen pyrkimystä kirjoittaa näkymätön perimmäinen totuus näkyväksi”, kirjoitin luettuani Toisen nimen.

Minä on toinen -teoksessa Asle palaa muistoissaan nuoruuteensa, ensitapaamisiin Alesin ja kaimansa kanssa. Nykyhetkessä Asle on minä, menneisyydessä hän, toinen: …huomenna hän pinnaa koulusta ja lähtee Bjørgviniin ja menee siellä Taidekouluun ja käyköön sitten niin kuin on käydäkseen, hän ajattelee ja minä istun tuolillani ja katson samaa Sygnejøella olevaa kohtaa jota minulla on tapana katsoa…

Tässä katkeamattoman lauseen pätkässä menneisyys ja nykyisyys sulautuvat saumattomasti toisiinsa, ne ovat vapautuneet ajan kahleista, jolloin myös poissaolevat ovat läsnä nykyhetkessä: … ja silloin myös Ales on lähellä ja minun vanhempani ovat, ja Alida-sisko, ja Mummi, ja Sigve, ja minun sisimpääni tulee hiljaista ja minä ajattelen että kaikkien ihmisten sisimmässä on syvä kaipuu…

Jon Fossen teoksia on käännetty yli 40 kielelle, ja hänen 
näytelmiään esitetään ympäri maailmaa. Kuva: Agnete Brun

Aslen pohdinnat Jumalasta kulkevat teoksen syvänä pohjavirtana kuten aiemminkin. Vaikka Asle tuntee Jumalan läsnäolon hiljaisuudessa, kuvissaan ja kaipauksessaan, hän tietää että Jumalan ymmärtää silloin, kun ymmärtää ettei Jumalaa voi ymmärtää. Katriina Huttusen suomennos soljuu jälleen niin elävänä, että tekstiin uppoutuessani unohdan lukevani käännöstä.

Vene, joka symboloi siirtymistä elämänvaiheesta toiseen tai tuonpuoleiseen purjehtii eri variaatioissaan Fossen päättymättömän lauseen laineilla. Kaima maalasi laivoja myrskyävällä merellä kunnes päätyi kohtalokkaana iltana Viimeinen laiva -nimiseen kapakkaan. Aslen Hiljainen vene -maalauksen pimeydestä säteilee valoa. Sitä hän maalauksiinsa tavoittelee samoin kuin Fosse kirjoihinsa.

Minä on toinen, kuin äänetön meditaatio vie Aslen Hiljaisella veneellä ihmisenä olemisen ytimeen, tavoittelee näkyvän todellisuuden takaista mysteeriä, missä sanat kalpenevat voimattomina. Vai kalpenevatko? Käsitteiden ja teorian avulla Fossen proosa ei aukea. On hypättävä hänen hypnoottisen, rytmikkään kerrontansa virtaan, annettava sen kuljettaa sanojen tuolle puolen.

 … kuva voi puhua yhdellä ainoalla siveltimenvedolla, mikä on käsittämätöntä, minä ajattelen ja minä ajattelen että sama pätee siihen runouteen jonka lukemisesta minä pidän, tärkeä ei ole se mitä se suorasanaisesti sanoo jostain asiasta vaan jokin muu, jokin mikä puhuu äänettömästi lauseissa ja niiden väleissä…

Odotan malttamattomana Septologian viimeistä nidettä VI-VII, sitä mitä se äänettömästi lauseillaan ja rivien väleissään kertoo.

Jon Fosse. Minä on toinen. Septologia III-V. WSOY. 2026. 377 s. https://www.wsoy.fi/

(Eg er ein annan. Septologien III-V). Uusnorjasta suomentanut Katriina Huttunen.

Guillaume Musso: Seinen tuntematon

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Ranskan suosituin kirjailija Guillaume Musso leikittelee jälleen totuudella hyytävässä trillerissään Seinen tuntematon. Viisi päivää kestävässä eräänlaisessa teatteriesityksessä todellisuus ja illuusiot kietoutuvat koukuttavasti toisiinsa.

Dionysos on illuusioiden mestari ja saa (…) palvojansa näkemään maailman sellaisena kuin se ei ole.    Donna Tartt

 ”Olemme tarinan labyrintin suuaukolla, jonka umpikujissa Musso meitä taitavasti eksyttää ja häkellyttää toinen toistaan seuraavilla yllättävillä juonenkäänteillä”, kirjoitin hänen edellisestä psykologisesta trilleristään Joku toinen.

Sen ensilehdillä kaunis Oriana loikoili Välimeren aalloilla kelluvan loistojahdin aurinkoisella kannella, Seinen tuntemattomassa (Siltala) näyttämönä sen sijaan on sateinen ja sumuinen Pariisi joulukuussa. Eikä sankaritarkaan, elämäänsä pettynyt nelikymppinen ylikonstaapeli Roxanne Montchrestien vedä vertoja rikkaalle perijättärelle. Samppanjan sijasta hän aloittaa aamunsa kahdella tuplaespressolla.

Tämä vain lisää uuden mysteeritrillerin tummaa, kohtalokasta tunnelmaa. Roxanne on mokailun vuoksi hyllytetty muinoin perustetulle paranormaaleja ilmiöitä tutkivaan, nyt jo unohdettuun yksikköön sen ainoan työntekijän Marc Batailleyn tilalle tämän loukkaannuttua. Siperiankissa Putin lohduttaa häntä uuden työpaikan uumenissa korkeassa kellotornissa Pariisin kattojen yllä.

Roxannelle ei ymmärrettävästi tunnu avautuvan työsarkaa, kunnes Seinestä Pont Neuf-sillan kupeesta pelastetaan alaston, sekavasti käyttäytyvä nainen, jolla on vain kello ranteessaan. Olen sen verran kokenut Musso-fani, että arvaan kellon (aito Résonance-platinakello) vielä ilmaantuvan tarinaan.

Hysteerinen nainen karkaa ambulanssista, kun häntä ollaan kuljettamassa psykiatriseen sairaalaan. Hiustuposta saatu DNA-profiili paljastaa hänen olevan kuuluisa konserttipianisti Milena Bergman. ”Salaiset kansiot” tulevat mieleen, kun paljastuu että Milena kuoli lento-onnettomuudessa vuosi sitten koneen syöksyttyä mereen Madeiran edustalla.

Tästä alkaa yllättävien tapahtumien ja käänteiden vauhdikas vuoristorata, jonka nousuja ja laskuja seuraan henkeäni pidätellen. Lisää näyttelijöitä astuu Musson lavastamalle estradille, kun Roxanen ohella tapausta alkaa tutkia Marc Batailleyn poika Raphaël, kirjailija jonka naisystävä Milena oli.

Kuten aiemminkin Musso höystää tarinaansa tunnettujen henkilöiden osuvilla lausahduksilla. Thomas Mannin pienoisromanista Tristan peräisin oleva määritelmä kirjailijasta sopii luonnehtimaan epävakaata Raphaëlia: ”ihminen jonka on vaikeampi kirjoittaa kuin muiden”.

Guillaume Musson teoksia on myyty kymmeniä
miljoonia kappaleita yli 40 kielelle käännettynä.
Kuva: Emmanuele Scorcelletti

Musson henkilöhahmot eivät ole sankareita, vaan lihaa ja verta olevia samaistuttavia ihmisiä muistoineen, pettymyksineen ja unelmineen. Lotta Toivasen oivallinen suomennos kuljettaa tarinaa luontevasti. Kerronnan lukuisat yksityiskohdat vilistävät silmien editse kuin elokuvassa, luovat autenttista tunnelmaa.

Kirjan kertojan ohella puheenvuoron saavat myös Roxanne, Raphaël ja Marc. Näin lukijalle syntyy useampia tirkistysaukkoja tapahtumien kulkuun. Kun Dionysoksen baladiinit vielä ilmaantuvat näyttämölle, tarraan tuolini käsinojiin. Kyse on anarkistisesta teatteriseurueesta, jonka tavoite on kumota todellisuus ja vapautua sen kahleista Dionysoksen, ekstaattisen hurmion ja rituaalisen hulluuden jumalan viitoittamalla tiellä.  

Ripauksen maagista realismia tarinaan tuo Raphaëlille tuon tuosta ilmestyvä pikkusisko, joka menehtyi traagisesti nelivuotiaana. Silti tämäkin juonne kuuluu oleellisena osana tarinaan. Ei voi kuin ihailla, miten taitavasti Musso lankojaan tarinassa punoo. Vaikka langanpätkät, sivupolut, tuntuvat kuuluvan eri kankaaseen, lopussa niistä syntyy yhtenäinen kudos.

Kun esirippu nousee viimeisen näytöksen alkaessa, Raphaëlin on seurattava kohtaloaan, toisin sanoen droonia, joka johdattaa hänet auton luo. Sen GPS:ään on ohjelmoitu reitti, joka vie maailman äärelle Bretagnen Finistéren tyrskyjen piiskaamalle saarelle. Hyytävän teatteriesityksen loppukohtauksessa Seinen tuntematon astuu vielä kerran näyttämölle, riisuu naamionsa ja paljastaa kasvonsa.

Päättyykö tarina onnellisesti? Orson Wellesin mukaan ”onnellinen loppu riippuu kokonaan siitä, milloin tarina päätetään”. Eikä tämä tarina ole vielä päättynyt, sillä merivartioston raportti tiedottaa: Seuraamme tilannetta…

Guillaume Musso: Seinen tuntematon

(L’Inconnue de la Seine). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. 

Siltala. 2025. 302 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Kaunis, lohdullinen romaani sovituksen mahdollisuudesta

Joel Haahtela vie kirja kirjalta kohti syvempää ymmärrystä olemassaolon perimmäisistä kysymyksistä. Vaikka pienoisromaanissa Talvikappeli eletään 1300-luvulla kysymykset todellisuuden luonteesta, kuolemasta ja rakkaudesta, petoksesta ja sovituksesta ovat universaaleja ja ajattomia.

Talvella maailma ohenee ja muuttuu samalla syvemmäksi. Tulee ajatuksia, joita kesällä ei ajattele, mieli liikkuu huoneissa, jotka on ajat sitten suljettu.

Kun avaan Joel Haahtelan uuden pienoisromaanin Talvikappelin (Otava) kannen, tiedän jo muutaman sivun luettuani astuneeni hänen lumottuun maailmaansa, jossa näkyvän takainen todellisuus väreilee taustalla, ”niin kuin maailma asettuisi hivenen herkempään tilaan”.

Hänen kirjansa ”tarjoavat pakopaikan maailman hälyltä”, kirjoitin hänen edellisestä romaanistaan Sielunpiirtäjän ilta. Sen päähenkilö vanha maalarimestari viimeisteli teostaan 1600-luvun hollantilaisessa kaupungissa. 

Talvikappelissa palataan kolmesataa vuotta taaksepäin Pohjois-Italian talviselle maaseudulle, jossa salvia tuoksuu, ja sypressit kurottelevat kohti taivasta.

Villakaupalla omaisuutensa hankkinut ruhtinas on palkannut romaanin minäkertojan freskomaalarin kuvittamaan maaseutuhuvilalleen rakennuttamansa kappelin seinät. Hän toivoo, että freskot kuvaisivat Jeesuksen viimeisiä päiviä. Tilauskirjeensä lopussa hän esittää yllättävään kysymyksen ”voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin”.

Poikasena freskomaalari piirteli kepillä hiekkaan katoavia kuvia. Kun vanha mestari Filippo näki ne, hän otti tämän oppipojakseen mukaan maalaamaan Perugian seudun kirkkoja. Mestari Filippo opetti minut rakastamaan työn yksitoikkoisuutta, koska siihen on kudottu elämän täyteys.

Freskomaalari aistii kappelin tunnelmaa, tunnustelee mitä se häneltä toivoo, ihailee sisään lankeavaa vaivihkaista valoa. Apunaan hänellä on orvoiksi jääneet veljekset Matteo ja Giovanni, jotka valmistavat ja rappaavat seiniin laastin, giornatan, jonka päälle hän suunnittelee maalaavansa Jeesuksen kavaltamisen, kärsimyksen ja ylösnousemuksen ihmeen.

Kristuksen kuvaaminen tuottaa freskomaalarille ongelmia, sillä eihän ole helppoa loihtia Jumalan pojalle ylimaallista hohdetta savesta uutetuilla väreillä. Ihmisten kuvaaminen sen sijaan sujuu vaikeuksitta, sillä vinoon mennyt siveltimenveto sopii meihin itse kuhunkin.

Seudulla riehunut rutto, musta surma on pakottanut ruhtinaan jäämään Venetsiaan, mutta hänen vaimonsa Marghareta ilmestyy kuin aave istumaan puhumattomana kappelin hämärimpään nurkkaan seuraamaan freskojen valmistumista.

Monesti palkittu Joel Haahtela tunnetaan pienoisromaanien
mestarina. Kuva: Marjo Tynkkynen / Otava

Haahtela maalaa sanoillaan kuin freskomaalari siveltimellään, luo lauseillaan mielenmaisemia ja tunnelmia, joiden äärellä on hyvä viipyä. Sanojen takana hohtaa sisäistä, ajatonta valoa kuin hyvin maalatussa freskossa. Käden tulee olla vapaa ja kuvan siirtyminen mielestä seinään salaisuus, hetki, jota parhainkaan maalari ei voi ajatuksellaan tavoittaa.

Maalauksen alla on valkea seinä, freskomaalari pohtii, mutta mitä on tämän maailman takana? Haahtela käsitteli tätä näkymättömän maailman arvoitusta Jaakobin portaisiin päättyneessä trilogiassaan, joka vei minutkin näkyvän ja näkymättömän todellisuuden rajalle:

 ”Joel Haahtela näkee maailman runolliset yhteydet. Hän välittää ne kirjoissaan lukijalle, joka tuntee tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.”

Näistä mietteistä on palattava takaisin tarinaan. Freskomaalari huomaa kaipaavansa kappelissa Signora Margharetan läsnäoloa, hänen hiljaisuuttaan. Mikä heitä yhdistää, onko kappeli sittenkin hänen tilaamansa? Mitkä muistot eivät suostu haalistumaan ajan virrassa? Miksei freskomaalari pysty maalaamaan Jeesuksen kavaltaneen Juudaksen kasvoja?

”Haahtelan mietteliään filosofiset teokset tarjoavat vastapainon, hengähdystauon, yhä kiihtyvämpään tahtiin tykyttävälle nykyajalle, hipaisu- ja kertakäyttökulttuurille. Ne todistavat, että vasta elämän turhuuksien tiedostaminen ja ajan arvostus tarjoavat sisäisen muutoksen mahdollisuuden”, kirjoitin hänen teoksestaan Yö Whistlerin maalauksessa.

Tämä pätee myös Talvikappeliin, jossa ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä. Freskomaalari astuu yöllä kappeliin ja oivaltaa sen muuttuneen Kristuksen hautaluolaksi. Onko hänellä sieltä poispääsyä?

Giovanni on hoivannut hellästi siipensä loukannutta leivosta. Signoran kasvoille puhkeaa ensimmäisen kerran hymy, kun leivonen toivuttuaan muistaa vuosituhansien takaa periytyneen taitonsa, kohoaa korkeuksiin ja alkaa laulaa. Kenties lintunen lupaa sovituksen syntisille.

Juudas on saanut kasvonsa, ja freskomaalari apulaisineen jatkaa matkaa. On varhainen aamu, kevyt ja viileä, itseään vielä uneksiva. Jotain tällaista Luojalla täytyi olla mielessään, kun hän alkoi työstää ajatustaan maailmasta.

Joel Haahtela: Talvikappeli. Otava, 2025. 207 s. www.otava.fi

 

Kontio & Warsta: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän

Rakkauden ja surun paradoksi

Tomi Kontion ja Elina Warstan saumaton yhteistyö Finlandia Juniorilla palkitussa teoksessa Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän käsittelee rankkoja teemoja, kuolemaa, menetystä ja surua. Silti kertomus säteilee lämpöä ja tuo lohdutusta, ylistää kuoleman ylittävää rakkautta.

”Pelko pois, rakkaat ystävät”, Näätä sanoo. ”Minun on aika, mutta rakkaudella ei ole aikaa.”

Ystävykset Kissa, Koira ja Näätä elelevät sataman laidalla hylätyssä kontissa. He ovat tulleet tutuiksi Tomi Kontion elävästi kirjoittamissa ja Elina Warstan ilmeikkäästi kuvittamissa teoksissa. 

Haikean viisaassa kirjassa Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos) meidän on jätettävä hyvästit paitsi Näädälle myös kirjasarjalle.

Jollette vielä ole kolmikkoon aiemmin tutustuneet, esittely on paikallaan: Tarinaa kertoo pipopäinen hiukan resuisen oloinen koira nimeltään Kissa, Koira puolestaan on hiilenmusta, sinisilmäinen fiksunoloinen kissa.

 Näätä on ihminen, ”puliukko” omien sanojensa mukaan, mutta lämminsydäminen ja kaikkia rakastava.

Kumppanit viihtyvät kontissaan, katselevat kynttilän valossa pulleasilmäistä vanhaa televisiota, joka tosin on rikki. Mutta ei se haittaa, eihän konttiin tule sähköäkään. 

”Mutta päässä meillä on virtaa!”, Näätä ylpeilee, sillä kumppanukset keksivät tarinoita juoksukilpailuista telenovelleihin, joita he televisiosta mielikuvituksen siivin katselevat.

Pinnallinen nykymeno surettaa viisasta Näätää: ”Me katsomme tyhjää ruutua ja yhtäkkiä se alkaa elää. Mutta voi miten surullista on nähdä metrossa ihmisiä, joita ruutu katsoo ja imee heidät tyhjiksi.” Näädällä ei myöskään ole kiire minnekään, sillä silloin ei pääse perille tähän hetkeen, sen syvyyteen ja rikkauteen. Ei näe sen kauneutta, sitä mikä elämässä on arvokasta.

Teoksen monitasoisesta kerronnasta riittää ammennettavaa kaiken ikäisille. Vaikka aiheena on ystävän poismeno, mukana on paljon muutakin, iloa, huumoria, sanaleikkejä ja jännitystä. Perimmältään Kontio tavoittelee näkyvän takaista, luonnon kiertokulun kaltaista ajattomuutta, hahmottelee ikuisuuden ääriviivoja.

Kuoleman ja surun äärellä me aikuiset olemme yhtä ymmällämme ja murheissamme kuin lapsetkin. Kauniisti ja lohdullisesti Kontio saattaa Näädän viimeiselle matkalle. Kun valkoinen perhonen siivet välkkyen tuo auringon ja tuulen kutsun toisesta maailmasta, Näätä taivaltaa ystäviensä kanssa Mustavuorelle lehtoon, jossa hänen uusi elämänsä alkoi.

Näätä kertoo, miten hänen ollessaan nuori vastoinkäymiset ja viha työnsivät häntä kohti elämän reunaa tässä samassa lehdossa. Ja miten jokin hahmo otti häntä kädestä kiinni, auttoi, loi uskoa. Silloin ajattomuus sai nimen rakkaus. Julma huhtikuu ja ankara elämä olivat muuttuneet armeliaaksi huhtikuuksi ja kauniiksi elämäksi.

Elina Warsta on palkittu kuvittaja ja graafikko, Tomi Kontio on
ikäpolvensa arvostetuimpia kirjailijoita. Kuva: Heli Sorjonen

Näätä kaappaa ystävänsä kainaloon ja käy pitkäkseen keskelle kerälle rullautuneita saniaisten alkuja, jotka kohta avaavat nyrkkinsä ja levittävät kotkansiipensä kohti taivasta. ”Rakkaus pitää meidät yhdessä kuoleman jälkeenkin”, hän lupaa, sillä rakkaus ei kuole.

Rakkaus on paradoksi, joka vain lisääntyy, kun sitä jakaa. Suru on rakkauden varjopuoli, suru on rakkauden hinta, tuumii Kissa. Suru pitää poismenneen lähellä kenties enemmän kuin hänen eläessään. Rakkaus ja suru nivoutuvat yhteen, ne raottavat maailmaan uuden näkökulman, iloonkin tulee surun tuomaa syvyyttä. Se on surun paradoksi.

Kissa ja Koira ovat Näädän lohduttelusta huolimatta hädissään: Miten me pärjäämme kovassa maailmassa ilman sinun turvaasi? Näätä kehottaa heitä lähtemään reippaan kymmenvuotiaan Tiikeritytön luo. Tiikeri on kumppanusten vanha ystävä, jonka kanssa he Saanatunturilla pelastivat naaliperheen viekkaan ketun kavalilta aikeilta teoksessa Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2025/01/kontio-warsta-koira-nimeltaan-kissa-ja.html

Matka Tiikerin kotitalolle ei suju kommelluksitta.  Koiran terävillä kynsillä on tiirikoitava vankilan lukko auki, ja Kissan on ponkaistava komea loikka suljetun portin yli. Pakomatka päättyy onnellisesti kunTiikeri ottaa ystävänsä avosylin vastaan.

Tiikerin surutyö vie kolmikon meren rannalle, missä he tuntevat Näädän läsnäolon. Kuin aallot hän tulee ja menee maailman rytmissä, maininkien huokaillessa, pienten kivien kilkattaessa. Uuden elämän aamu sarastaa rakkauden leimaamalle kolmikolle, on aika jatkaa matkaa.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän.

Teos. 2025. 110 s. https://www.teos.fi/