Tero Puha: Innocence ’93

Viattomuuden kesä

Tero Puhan Innocence ’93 -taidekirjan ilmeikkäät piirroshahmot vievät mielikuvista, kohtaamisista ja tunnetiloista toiseen. Ne luonnostelevat nuoren tekijänsä hapuilua kohti omaa identiteettiä.

Nämä piirustukset syntyivät yhden kesän aikana, mutta ne sisältävät kokonaisen elämäntilanteen. Niissä on mukana liike kaupungissa, yö, katseet, etäisyys, läheisyyden mahdollisuus ja ajatus siitä, että tulevaisuus on vielä avoin.

Tutustuin Tero Puhan taiteeseen hänen valokuvateoksensa Intiimivalo | Intimate Light siivellä nelisen vuotta sitten. Tuolloin kirjoitin ihastellen: ”Valo ja varjot hyväilevät alastomien miesten kehoja kun Tero Puhan kamera piirtää niiden ääriviivoja ja tallentaa kuvattaviensa katseita, ilmeitä ja liikettä”.

Uudessa, ”ajatusvirtana” syntyneistä piirroksista koostuvassa Innocence ’93 -teoksessaan nykyinen valokuvaaja ja visuaalinen taiteilija palaa sinne, mistä kaikki alkoi, kesään kolmisenkymmentä vuotta sitten. Parikymppinen taideopiskelija oli päässyt ensimmäistä kertaa viettämään koko kesän Helsingissä.

Elämäni keskittyi kahteen asiaan: rakkauden etsimiseen ja taiteilijaksi tulemiseen. Helsingin yöelämä ja tuolloin vielä pieni gay-skene muodostivat ympäristön, jossa vietin lähes kaikki kesäni illat. Piirtäminen oli tapa jäsentää kaikkea sitä, mitä tapahtui ympärilläni ja sisälläni samaan aikaan.

Puha palasi alitajunnasta kummunneiden piirrostensa pariin ja huomasi niiden muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden, joka on nyt päätynyt kirjaksi. Sitä varten kuvien lyijykynällä luonnostellut viivat on digitaalisesti vahvistettu mustaksi, jolloin niiden rytmi on korostunut.

Hän toivoo, että teoksesta muodostuisi eräänlainen ”mentaalinen värityskirja”, jota katsoja voi täydentää omilla muistoillaan ja kokemuksillaan. Otan kopin vastaan ja heittäydyn hänen notkean, arvaamattoman viivansa vietäväksi ja annan piirrosten kertoa tarinaansa omien muistojeni siivilän läpi.

Matkan alkaessa ilmassa on epäröintiä, hahmo on ymmällään, solmussa itseensä kietoutuneena. Vähitellen hän alkaa viritellä lankoja, etsiä ulospääsyä labyrintistään silmä tarkkana. Silmät ja katseet nousevatkin päärooliin tässä identiteetin rakennusprojektissa kuten tulevalle valokuvaajalle sopii.

Kädet hapuilevat sinne tänne, tavoittelevat kosketusta, yhteyttä. Monesti kuvaan ilmestyy myös peili, jota hahmo pitelee, tuijottaa omakuvaansa kuin kysyäkseen: Kuka minä olen? Mikä minusta tulee? Kunnes peili saa väistyä uusien kohtaamisten ja kokemusten tieltä.

Piirroskokoelmaa lehteillessäni tunnelma vaihtuu välillä aktiivisesta väsähtäneeksi, sillä kukapa nyt baanalla iltakaudet jaksaisi riekkua. Silmäluomet painavat, ja katse väistää lukijaa. Kunnes koittaa jälleen uusi päivä – ja ilta. Silloin yksi silmäpari ei riitä, vaan silmiä tarvitaan useampia, jotta mikään kiinnostava ei jäisi huomaamatta.

Joskus silmät sulkeutuvat, ja kaikki tuntuu olevan lukossa. Onneksi avain on tallella. Sillä vain lukko auki ja ei kun menoksi kohti uusia seikkailuja. Niitä piirrokset tarjoavat roppakaupalla. Kirjan kansikin tuntuu vihjaavan: Voisiko meistä tulla pari? Ehkä ei sittenkään..

Lanka katkeaa. Kunnes vihdoin koittaa ilta, jolloin pusuhuulet löytävät toisensa. Mutta sitoutuminen arveluttaa. On jälleen vakava peiliin katsomisen paikka. Kenties oma apu on sittenkin paras apu.

Innocence ’93 viekoitteli minut mukanaan muistoihin ja tunnelmiin, jotka olivat hautautuneet alitajuntani syövereihin. Vaikka kokemukset ovat jokaiselle omanlaisiaan, niillä on kuitenkin yhteinen nimittäjä, sillä ihmisenä oleminen on universaali projekti, johon me kaikki osallistumme. Tero Puha on piirtänyt sille herkät kasvot.

Tero Puha: Innocence ’93.  Tero Puha Studio. www.teropuha.com
Teos on suomen- ja englanninkielinen.

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

Olemmeko me todella tällaisia?

 Lena Andersson läpivalaisee ruotsalaisten tekopyhyyttä ja omahyväisyyttä tarkkanäköisistä moraliteeteista koostuvassa teoksessaan Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä.

Hänen mielestään elämä tapahtui vähäisissä ja yksinkertaisissa asioissa, ja niissä elämää myös laiminlyötiin. Kaikki mikä kiinnosti ihmisiä oli Simonesta kiinnostavaa ja hänen huomionsa arvoista.

Ruotsalainen Lena Andersson tuli tutuksi August-palkinnon voittaneella teoksellaan Omavaltaista menettelyä, jossa hän tarkasteli vallankäyttöä ihmissuhteissa. Samaa aihetta hän käsittelee satiirisesti uusimmassa suomennoksessaan Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä (Siltala).

Teos koostuu tarinaryppäistä, kirjailijan omien sanojen mukaan ”moraliteeteista, elämän pirstaleista”, jotka on nimetty niissä esiintyvien naisten mukaan. Koin itseni salapoliisiksi bongatessani toistensa tarinoissa piipahtelevia rakkautta ja hyväksyntää kaipaavia naisia. Ajan myötä he ovat jatkaneet elämäänsä, ja heidän olosuhteensa ovat muuttuneet. Asenteet eivät niinkään.

Yhden heistä, Amandan tapaan nuorena naisena, jolla on jo valmis käsitys omasta arvostaan ja asemastaan maailmanjärjestyksessä. Hän naurahtaa hyväntahtoisesti ja suvaitsevaisesti kaikille, ”jotka ovat ymmärtäneet elämästä vähemmän kuin hän”.

Heihin kuuluu poikaystävä Benjamin, joka epätoivoisesti yrittää puolustaa ilmiötä nimeltä rakkaus. Se ei kuulu Amandan sanavarastoon eikä hänellä ole sille käyttöä. Niinpä keskustelu ja suhde päättyvät umpikujaan, jota Andersson kuvaa ilmeikkäästi:

Jos hän olisi katsonut Benjaminia, hän olisi nähnyt nuoren miehen, joka on luopunut yrityksistä löytää elonmerkkejä raunioiden alta luonnonmullistuksen jälkeen.

Kangaskaupan esinainen Anki on #metoon jälkimainingeissa saanut feministisen herätyksen ja ”tullut kaapista” naisena, joka tiedostaa yhteiskunnassa valitsevan epätasa-arvon, erityisesti miesten sopimattomat ehdotukset ja lähentelyt. Valitettavasti tarinan edetessä hänen moraaliposeerauksensa pintakuorrutus karisee.

Hän vinkkaa alaiselleen tunnolliselle Matildalle, miten tämä voisi saada miehet kiinnostumaan itsestään. Jos vaihtaisi kampausta, korostaisi silmiä ja punaisi vähän huulia, avautuisi uusia mahdollisuuksia.

Matilda kuuluu teoksen harvojen, syvällisemmin ajattelevien naisten joukkoon. Hän on tajunnut elämästä jotain oleellista. ”Eivät ihmiset elä sillä tavalla!” hän halusi huutaa. ”Ihminen elää sisältäpäin ohjautuvasti, ei ulkoapäin!”

Lena Andersson on Ruotsin kii-
tellyimpiä ja kiistellyimpiä kirjai-
lijoita. Kuva:Jan Danielsson

Lena Andersson on taluttanut näyttämölleen rykelmän naisia, joiden keskusteluista syntyy sanallisia pelejä. Niihin osallistuminen vaatii valppautta, jotta osaisi asettaa sanansa siten, ettei putoaisi hyveellisyyssignaaleja vilkuttelevien kanssasisarten kyydistä.

Yksi pelureista, Ellinor kuulostelee varovaisesti missä sävyssä Matildaa tänään piikitellään. Hän kävelee yksiöisellä jäällä, haparoi eteenpäin sanojen ja äänensävyjen keskellä, etsii äännähdyksiä jotka kielivät vastaanottavuudesta.

Tapaan Amandan myöhemmin uudelleen – ikävä kyllä – nyt Venäjältä Ruotsiin muuttaneen Olgan kertomuksessa. Olga työskentelee opettajana koulussa, jota Amanda hallitsee kaikkitietävänä ja -valtaisena rehtorina.

Olga ei suostu tanssimaan Amandan pillin tahtiin, sillä hänellä on omat käsityksensä opettajan tehtävästä. Hän näkee Amandan ilkeilyn läpi tavassa, jolla tämä käyttää puheessaan tarpeettomasti termiä ”tietääkseni”. Sen tarkoitus on tölväistä ja osoittaa toiselle hänen paikkansa.

Kotona Olga ja hänen aviopuolisonsa Nikolai kertaavat päivän tapahtumia, kokemiaan ja kuulemiaan kummallisuuksia. Nikolai puuskahtaa tuskastuneena: En ymmärrä, miten näin epäluuloisessa yhteiskunnassa on mahdollisia puhua yhtään mistään.

En ymmärrä minäkään, mutta luulen ettei tilanne ole ihan niin toivoton kuin Lena Andersson antaa moraliteettiensa perusteella ymmärtää. Haluan karkuun näiden – kieltämättä tarkkanäköisesti kuvattujen – stereotyyppien seurasta raikkaampiin tunnelmiin.

Voisin istahtaa lasilliselle Lenan, Matildan ja Olgan kanssa keskustelemaan mitä Willy Kyrklund mahtoi tarkoittaa filosofisen pienoisromaaninsa Mestari Man alkusanoilla: ”Etsin kysymystä, johon ihmiselämä on vastaus.”

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä.

Studie i mänskligt beteende. Suomentanut Sanna Manninen. Siltala. 2026. 149s.

Maylis de Kerangal: Jälkimaininkeja

”Teitä koskeva tapaus”

Pohjoisranskalainen satamakaupunki Le Havre nousee toiseksi päähenkilöksi Maylis de Kerangalin romaanissa Jälkimaininkeja. Minäkertojan muistot ja nykyisyys kietoutuvat toisiinsa, mutta voiko omia jälkiään seurata menneeseen?

Mutta vain yksi mies – kuin kaupunki.  William Carlos Williams: Paterson                                                                     

Palkitun ranskalaisen kirjailijan Maylis de Kerangalin ensimmäinen suomennettu teos, vaikuttava Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, kertoi surffailijapojan Simon Limbresin sydämestä, joka halusi elää kuoleman jälkeen.  Toinen suomennettu romaani Maailma käden ulottuvilla vei lumottuihin maailmoihin, kuvataiteen illuusioihin.

Romaanissa Sillansynty (Siltala) hän loi jälleen omintakeisen universumin. Näyttämönä toimi jättimäinen siltatyömaa kuvitteellisessa Cocan kaupungissa Kaliforniassa. Kirjailijalla on todella maailma hyppysissään, näppäimistön ulottuvilla.

Uudessa romaanissaan Jälkimaininkeja (Siltala) de Kerangal palaa lapsuutensa maisemiin Le Havreen. Kirjan minäkertojan, pariisilaisen viisikymppisen perheenäidin aika rämähtää rikki, hajoaa kahdeksi, kun hän saa soiton Le Havren rikostutkijalta, joka haluaa haastatella häntä ”teihin liittyvän tapauksen tiimoilta”.

Paljastuu, että Le Havren rannalta, aallonmurtajan läheisyydestä on löytynyt tuntemattoman miehen ruumis, jonka taskusta löytyneessä elokuvalipussa on kertojan puhelinnumero. Mennyt herää henkiin, kun nainen palaa selvittämään tapausta entisen kotikaupunkinsa maisemiin, jossa ”olin kasvaa rehottanut kuin rikkaruoho”.

Liittoutuneiden hyökkäyksessä toisen maailmansodan loppuvaiheissa Saksan valtaama kaupunki pommitettiin lähes maan tasalle. Tuhansia ihmisiä kuoli, ja kolme neljäsosaa rakennuksista tuhoutui. Kun Le Havre rakennettiin uudelleen modernistisia periaatteita noudattaen raunioiden lohkareista ja betonista, kaupungin historia hautautui järkäleiden alle.

Le Havren historia rinnastuu teoksessa kertojan sielun syvyyksiin käpertyneeseen muistoon intohimoisesta ensirakkaudesta, jonka hän koki kaupungissa 16-vuotiaana. Le Havren muinainen loisto hautautui lohkareiden ja betonin alle, muiston kadonneesta rakastetusta nuorukaisesta nimeltä Craven hälvensivät päälle kasautuvat uudet kokemukset.

Tunsinko minä hänet? Oliko hänellä minulle asiaa? kysymykset piinaavat naista, joka ryhtyy salapoliisin lailla jäljittämään kuolleen miehen henkilöllisyyttä. Tiedonmurusista ja vanhoista muistoistaan hän yrittää koota palapeliä tapahtuneesta. Aivan kuin rikostutkijan puhelinsoitto olisi jälkimainingin lailla paiskannut hänet kolmenkymmenen vuoden taakse menneisyyteen.

Maylis de Kerangal on Ranskan palkituimpia ja 
kiitetyimpiä kirjailijoita. Kuva: Francesca Mantovani

Romaani koostuu kertomuksenpätkistä, joissa mennyt ja nykyisyys limittyvät. Niiden lomassa vilahtelee tuon tuosta ajankohtaisia teemoja. Nainen on tarinoita rakastava dubbaaja, taitava äänitallennetulkitsija. Hänen koe-esiintymisensä Pariisissa menee kuitenkin mönkään, sillä eihän ääninäyttelijä pärjää keinoälylle. Siinäkin hommassa AI:tä koulutetaan yhä etevämmäksi.

Naisen sattumalta Le Havren kahvilassa tapaamat kaksi nuorta ukrainalaista naista ovat paenneet henkensä kaupalla Harkovan pommituksia. Historia toistaa surullisesti itseään. Kohtaaminen tuo hänen mieleensä lukion lopputyön, jossa hän haastatteli Le Havren pommituksista selvinnyttä naista.

.. olimme kivipölyn peitossa, hiukset, iho ja vaatteet täynnä tuhkaa, kuin aaveet, ja vasta viimeisellä askelmalla tajusimme että suojan portaat olivat ainoa pystyssä oleva rakennuksen osa sillä alueella..

de Kerangalilla on taito eläytyä henkilöidensä ajatuksiin ja tunteisiin, välittää tilanteet, tapahtumat ja maisemat niin elävästi, että lukija väistämättä tempautuu mukaan, alkaa elää tarinassa – ja upota samalla omiin muistoihinsa. Sillä nehän elävät kanssamme joka hetki.

de Kerangal jättää kertomuksensa lopun koukuttavasti auki ja antaa näin lukijalle mahdollisuuden koota lukemistaan tapahtumista oman palapelin. Aallonmurtajalta löydetty kuollut mies saa viedä puuttuvan, ratkaisevan palan mennessään.

Maylis de Kerangal: Jälkimaininkeja (Jour de ressac).

Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala. 2026. 238 s. https://siltala.fi 

John Dewey: Yhteinen usko – luentoja uskonnonfilosofiasta

Omanlaisensa uskonpuhdistaja

 Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey oli aikansa radikaali, joka kyseenalaisti uskonnollisten instituutioiden aseman ja pyrki määrittelemään uudelleen, mitä tarkoittaa olla uskonnollinen. Vuonna 1934 julkaistu ja nyt suomennettu Yhteinen usko herättää ajatuksia tänäkin päivänä.

Mikä tahansa toiminta, jota harjoitetaan ihanteellisen päämäärän puolesta esteitä vastaan, huolimatta henkilökohtaisen tappion uhasta ja sitoutuen sen yleiseen ja kestävään arvoon, onominaislaadultaan uskonnollista.

”John Deweyn asemaa erityisesti 1900-luvun alkuvuosikymmenten keskeisimpänä yhdysvaltalaisena intellektuellina on vaikea yliarvioida”, Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström kirjoittaa teoksen Yhteinen usko – luentoja uskonnonfilosofiasta (Gaudeamus) esipuheessa.

 Deweyn lähes sata vuotta sitten esittämät ajatukset herättävät edelleen intohimoja puoleen ja vastaan. Hänen keskeinen teemansa oli ”luonnollisen inhimillisen kokemuksen mahdollisuus sisältää uskonnollinen kvaliteetti ilman yliluonnollisia metafyysisiä sitoumuksia”, Pihlström toteaa.

 Dewey tuuletti uskontoja rivakalla kädellä. Hän halusi erottaa uskonnollisuuden uskonnollisista instituutioista, jotka hän koki painolastina. Mutta hän meni vielä pidemmälle haluamalla poistaa yliluonnollisen elementin uskonnollisuudesta, koska: Vasta silloin, ensimmäistä kertaa, kokemuksen uskonnollinen puoli saa kehittyä esteettä omilla ehdoillaan.

 Tämä oli aikoinaan ja on edelleen kova pähkinä purtavaksi. Selvää on, etteivät uskonnolliset piirit tätä voi hyväksyä. Toisaalta vastakkaiseen leiriin kuuluvien ateistien mielestä yliluonnollisen hylkäämisen lisäksi paitsi uskonnot myös kaikki uskonnollisuuteen viittaava on hylättävä.

 Pihlströmin mukaan Dewey puolestaan hylkäsi nämä molemmat ääripäät, sillä ”ne kadottavat inhimilliseen kokemukseen sisältyvät aidot uskonnolliset kvaliteetit ja näin redusoivat kokemuksemme köyhemmäksi ja kapeammaksi kuin se voisi olla”.

 Uskonnollinen kokemus oli Deweylle asenne, joka voi liittyä ”esimerkiksi esteettiseen, tieteelliseen, moraaliseen tai poliittiseen kokemukseen, samoin kuin esimerkiksi ystävyyden tai toveruuden kokemuksiin”. Näistä hän johtaa määritelmän Kaikkivaltiaalle:

 On nimittäin olemassa ihanteita luovia ja ylläpitäviä luonnon ja yhteiskunnan voimia. Ne yhdistyvät toisiinsa vielä kiinteämmin, kun toiminta suo niille yhteyttä ja kiinteyttä. Kutsuisin tätä aktiivista ihanteellisen ja aktuaalisen välistä suhdetta ”Jumalaksi”.

 Hänen määrittelemänsä uskonnollisuus – yhteinen pyrkimys kohti demokraattisia ihanteita – perustui toiveeseen edistyksen ja tieteen riemuvoitoista, joiden avulla ihmiskunta kehittyy yhä paremmaksi. Historia on osoittanut tämän haaveen harhaksi. Kuten me tänäkin päivänä voimme surullisina todeta.

 Selvää on, että tarvitsemme tiedettä ja älyä, oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa, tasa-arvoa, ystävyyttä ja rakkautta. Mutta eiväthän nämä kannatettavat arvot pyyhi pois hengellistä mystistä kokemusta. Mitä Dewey olisi menettänyt, jos hän olisi tämän hyväksynyt?

 Hän kaappasi uskonnoilta uskonnollisuuden ja karisti siitä samalla hengellisen elementin, mystisen kokemuksen, jolle kaikki uskonnot rituaaleineen perustuvat. Radikaali temppu, mutta ei hän silti Jumalaan täydellistä pesäeroa tee. Pihlströmin mukaan ”hän ei koskaan täysin torjunut Jumalan ideaa, vaikka hän hylkäsikin käsitteen perinteisen teologisen käytön”.

 Toista näkökantaa uskonnollisuuteen edustaa psykiatri, kirjailija ja ortodoksinen diakoni Joel Haahtela, joka on kertonut uskovansa ”selittämättömään ja siihen, että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä”. Trilogiassaan Adélen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat hän on kaunokirjallisesti lähestynyt aineettoman maailman mysteeriä.

 Näin kirjoitin arviossani Adélen kysymyksestä: ”Ihmeiden mahdollisuutta kertoja pohtii sattumalta jyrkänteellä tapaamansa kirjailijan, Yvonnen, kanssa. Tämä kertoo lukeneensa varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken.”

 Toinen näkyvän maailman takaista mysteeriä romaaneissaan käsitellyt kirjailija on Nobel-palkinnon vuonna 2025 voittanut norjalainen, katoliseksi kääntynyt Jon Fosse. Kirjoitin hänen magnumopuksensa Septologian toisessa osassa Minä on toinen hänen päähenkilönsä taidemaalari Aslen oivalluksesta:

 ”Aslen pohdinnat Jumalasta kulkevat teoksen syvänä pohjavirtana kuten aiemminkin. Vaikka Asle tuntee Jumalan läsnäolon hiljaisuudessa, kuvissaan ja kaipauksessaan, hän tietää että Jumalan ymmärtää silloin, kun ymmärtää ettei Jumalaa voi ymmärtää. ”

 John Dewey: Yhteinen usko – luentoja uskonnonfilosofiasta.

A Common Faith. Suomentanut Lauri Väkevä. Gaudeamus. 2026. 121s.

Lászlo Krasnahórkai: Seiobo tuolla alhaalla

Ytimeltään piilossa näennäisesti esillä

 Vuonna 2025 kirjallisuuden Nobelin voittaneen László Krasnahorkain episodiromaani Seiobo tuolla alhaalla vie eri aikakausina ja eri paikoissa työskennelleiden taiteilijoiden ja artesaanien sekä heidän teostensa pariin. Näin hän tavoittelee taiteen syvempää kokemista ja merkitystä ihmisille.

.. ja hän leikki, kuten niin usein aiemminkin, sanojen merkitysten erilaisilla kerrostumilla, hän halusi saada merkitykset sointumaan yhteen, jotta paikat ja hahmot ja tapahtumat asettautuisivat keskenään odottamattomiin yhteyksiin ..

Näin unkarilainen kirjailija László Krasnahorkai kuvittelee novellissa ”Zeamin on mentävä” Sadon saarelle karkotetun japanilaisen nō-teatterin perustajan Zeami Motokiyon (1363 – 1443) tuumineen kirjoittaessaan mestariteostaan Kintōshoa, matkapäiväkirjan, runouden ja filosofisen pohdiskelun yhdistelmää.

Kyseinen novelli on yksi Krasnahorkain17 kertomuksesta rakentuvaa teosta Seiobo tuolla alhaalla (Teos). Aivan kuin hän kuvaisi näin myös omaa kirjaansa, sillä sekin koostuu matkailijoiden kokemuksista sekä filosofisista pohdiskeluista. 

Silloin tällöin löyhästi toisiinsa liittyvät episodit hän on numeroinut noudattaen Fibonaccin lukujonoa, missä kahden peräkkäisen luvun summa on kolmannen numero.

Novellissa ”Christo Morto” elämänsä turhaksi kokeva matkailija palaa vuosien kuluttua Venetsiaan tarkistamaan tapahtuuko hänelle sama ihme kuin aiemmin. Tuolloin Kristusta esittävästä maalauksesta säteilevä rauha oli lumonnut hänet. Mutta mikä ihmeellisintä Jeesuksen suljetut silmäluomet olivat värähtäneet hänen niitä katsellessaan.

Tätä ennen Krasnohorkai on sivukaupalla selvittänyt, ettei maalaus lopultakaan ollut Tizianin tekemä. Joka tapauksessa matkailijan uudella käynnillä Kristuksen silmät eivät vain värähdä vaan avautuvat hitaasti ja niistä kuvastuu loputonta murhetta luomakunnan tilasta. ”Kukaan ei enää kaipaa häntä – aika on kulkenut hänen ohitseen”, matkailijaa puistattaa.

Toinen salaperäinen katse kummittelee novellissa ”Erään buddhan säilyttäminen”. Krasnahorkai uppoaa tällä kertaa perusteellisesti buddhalaisiin rituaaleihin, jotka on suoritettava ennen kuin buddhaa esittävän Amida-veistoksen restaurointi voi alkaa. Mutta kun veistos on purettu osiin pöydälle, mitä silloin tapahtuu sen puoliavointen silmien kuuluisalle katseelle? Löytyykö se konservaattorin sielusta?

Moniin novelleihin tuntuu sisältyvän kehotus pelkän pinnallisen katsomisen sijaan nähdä syvemmälle asioiden perimmäiseen olemukseen. Näin tapahtuu kertomuksessa ”Hän nousee aamunkoitteessa”, jossa mestari veistää taidokasta teatterissa käytettävää nō-naamiota. 

Mestarilla ei ole enää tarvetta luoda siitä suurenmoista. Kokemus on hänelle opettanut, että täydellisyyteen pyrkiessä ”lopputulos on vääjäämättä ja väistämättä se kaikkein rujoin mahdollinen”. Mestari vain työskentelee mieli tyhjänä, kädet ja taltta tietävät, miten naamiosta syntyy taianomainen.

László Krasnahorkai on voittanut 
 myös Man Booker -palkinnon.
Kuva: Czimbal Gyula

Jotkut kertomusten hahmoista ovat fiktiivisiä, toisilla on todellisuudessa esikuva. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluu yksi sukupolvensa merkittävimpiä taiteilijoita romanialainen Ion Grigorescu (1942-), jonka minäkin olen tavannut hänen vaikuttavassa näyttelyssään Taidehalli Kohtassa.

Novellissa ”Edessä jokin palaa” hän vierailee taideleirillä Lacul Sfânta Anan kraatterjärvellä. Kuuluisuus ei osallistu muiden rientoihin, eivätkä nämä ymmärrä mitä hän puuhailee. Kunnes paljastuu, että hän on kymmenen päivän ajan varhain aamulla kaivanut kolme metriä leveää ja viisi metriä pitkää valtavaa kuoppaa.

Siellä hän tänäkin aamuna työskentelee, edes hänen päänsä ei pilkistä kuopan reunan yli. Monttuun kurkistavat leiriläiset yllättyvät näkemästään, sillä Grigorescu oli maa-aineksesta veistänyt kuoppaan luonnollisen kokoisen hevosen, joka laukkasi hurjaa vauhtia irvistävää turpaansa sivulle heittäen.

Taiteilija oli vapauttanut hevosen vankilastaan. Katsojien ihaillessa taideteosta Grigorescu vain piirsi maiseman ylle lavean kaaren. Niitä on vielä vaikka kuinka paljon, hän sanoi vaimealla äänellä. Kertomus tarjoaa oivallisen esimerkin siitä, mitä me emme näe, mutta jonka taiteilija pinnan alle kaivautuessaan tekee näkyväksi.

Näin käy myös mysteerissä ”Mestari Kazuyuki Inouen elämä ja työ”. Siinä jumalatar Seiobo laskeutuu alas valon säkenöivästä Valtakunnasta, jossa ”muoto välkehtii, tulvii ja virtaa ja kaiken täyttää ei-mikään”. Hän astuu teatterin nō-näyttämölle palatakseen takaisin Taivaan mittaamattomiin lakeuksiin tuumien: ” Seiobo kävi tuolla alhaalla”. Katsojat ovat saaneet hetken kokea jonkin ylimaallisen läsnäolon.

Novellissa ”Etäinen valtuutus” pohditaan mikä Alhambra on? Mitä varten upea palatsikompleksi on rakennettu? Krasnahorkai aloittaa aiheesta jälleen yksityiskohtaisen historialuennon. Näillä lukuisilla sivupoluilla harhailu tuntuu ajoittain raskaalta.

Vinkkaako Krasnahorkai lukijalle silmää Alhambrasta kirjoittaessaan: että taideteos – miten tämä pitäisi muotoilla, ettei tulisi turhan päiten hämärtäneeksi koko asiaa – pysyy piilossa, mutta näennäisesti esillä, johonkin tämäntyyppiseen johtopäätökseen näitä dilemmoja pyöritellessä tulee..

Saman hän on todennut toisin sanoin Yale Review’n haastattelussa: ”Beauty is a construction, a complex creation of hope and higher order.”

Lászlo Krasnahórkai: Seiobo tuolla alhaalla.

Unkarinkielinen alkuteos: Seiobo járt odalent. Suomentanut Minnamari Sinisalo.

Teos. 2026. 469s. www.teos.fi 

  

Katja Kettu: Brita-Kajsa

”Oli tämä mieletön seikkailu”

 Katja Kettu lumoaa taianomaisella kielellään autofiktiossaan Brita-Kajsa. Väkevä, vetävä, raastava ja hauska romaani vie Lars Levi Laestadiuksen puolison värikkääseen elämään ja herätysliikkeen alkuvaiheisiin 1800-luvun kuohuvaan Lappiin.

Kerron meän tarinan, omalla tavallani ja muistini mukasesti. Ja tiiän että moni tästä suuttuu, mutta suuttukoon. Mie en enää sitä tärviötä ole kattelemasa.

Katja Kettu tunnetaan palkittuna kirjailijana, joka luovii taitavasti myös historian tyrskyissä, luo elävää, eläytyvää ajankuvaa pienen ihmisen näkökulmasta.

 Tätä todistavat Runeberg-palkinnon ja Kalevi Jäntin palkinnon voittanut elokuvanakin nähty Kätilö, rakkaustarina Lapin sodan melskeissä sekä suomalaisten siirtolaisten elämää Pohjois-Amerikassa kuvaava Fintiaanien mailla.

Kymmenennessä teoksessaan Brita-Kajsa (Otava) Kettu on perehtynyt aiheeseensa perusteellisesti lähdekirjallisuuden, haastattelujen ja saamelaisarkistojen avulla. Ja antanut sen jälkeen mielikuvituksensa laukata. Mistä idea näin yllättävään aiheeseen tuli?

”Suunnittelin jo parisenkymmentä vuotta sitten kirjaa Lars Levi Laestadiuksesta ja olin kerännyt sitä varten jo materiaaliakin. Mutta koska hänestä oli kirjoitettu jo tuhansia sivua, niin sain ajatuksen kirjoittaa hänen vähemmän tunnetusta puolisostaan, alkujaan Cajsa Birgitta Catharina Ahstadiasta. Lähteestä riippuen hänet kuvataan joko pidettynä parantajana tai Lapin akkana, joka myi viinaa kirkon takana.”

Kettu tempaa lukijan taikapiiriinsä jo ensimmäisillä lauseillaan: Sivakoin niin lujasti ko sikiö mahassa antaa myöten. (..) Hiihän sinua kohti. Sie minua ootat. Sinun luona mie olen turvasa, sinun rakkauen loisteesa.

Brita-Kajsa on kuudennella kuulla raskaana, mutta koska yljästä kirkkoherra Lars Levistä ei kuulu mitään, hän lähtee tämän perässä Karesuandon pappilaan. Alako minua pelottaa, ko vähänen aurinko laski. Ja suet kävi uluvomaan. Järijetön reisu, miksi mie tänne lähin. Tästä alkoi lähes neljäkymmentä vuotta kestänyt avioliitto, joka päättyi Lars Levin kuolemaan.

Teoksen ilmeikäs kieli soi lukijan korvissa kuin musiikki, mistä se on peräisin, onko siinä pohjalla meänkieltä? ”Brita-Kajsa eli kulttuurien ja kielten ristivedossa. Hän osasi saamea, ruotsia, norjaa ja pohjoissaamea. Olisi ollut keinotekoista laittaa hänet puhumaan lapinkieltä, joten kirjoitin Ketun kielellä”, kirjailija tunnusti.

Uppsalan yliopistossa kasvitiedettä opiskellut Lars Levi olisi halunnut tiedemieheksi, mutta hänen äkkiväärä luonteensa torppasi mahdollisuudet. Hän masentui ja katosi harharetkilleen pitkiksi ajoiksi. Siitä alako se syvä kausi, se sinun hukuksissa olemisen aika, joka jatkui aina herätyksiin saakka, Brita-Kajsa kirjoittaa.

Saatuaan herätyksen Lars Levi hylkäsi tieteen ja omistautui täysin rinnoin Lapin käännytykselle. Brita-Kajsa oli kyllä kristitty, mutta samalla kiinni vanhassa kulttuuriperinnössä. Mie kajeksin tuota suurta tulta, joka teissä heränneissä roihusi. Ko koko Lapinmaa oisi syttyny tulehe.

Toisenlainen tuli syttyi vuonna 1852 pohjoisessa, jossa herätyksestä voimaantuneet saamelaiset nousivat virkavaltaa vastaan Koutakeinon kapinassa. Norjan ja Suomen rajat oli suljettu, joten porotokat eivät päässeet vanhoille mailleen, saamenkieltä hyljeksittiin, ja saamelaiset menettivät omaisuuttaan.

”Minulle oli kynnys lähteä kapinaa kuvaamaan, aihe oli herkkä, ja materiaalia siitä on puolin ja toisin. Kirjoitin kapinoitsijoiden näkökulmasta”, Kettu pohti. Hän kertoo surullisista tapahtumista inhimillisesti, ymmärtäen.

Katja Kettu on Rovaniemeltä kotoisin oleva kirjailija, jonka
teoksia on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle.
Kuva: Hannele Salminen

Katja Kettu kirjoitti kirjaansa kolmisen vuotta sen tapahtumaseuduilla. ”Olen sellainen väkkärä, joka on kiinnostunut kaikesta. Nyt suljin puhelimen ja panin luukut kiinni, jotta saatoin keskittyä tarinaan. Lapin oloissa tajusin myös, ettei kukaan tule toimeen ilman toista ihmistä.”

Brita-Kajsan ja Lars Levin avioliitossa aistillista hyvää oloa seurasi myrsky, uskottomuutta ja mustasukaisuutta. Silti intohimoa piisasi. Siitä kertovat parin 15 yhteistä lasta. Vastoinkäymisistä huolimatta rakkaus heidän välillään säilyi loppuun saakka.

Ja tätä mie en varmasti tarpeeksi ussein sinulle ole sanonu. Että ko sie tulit minua liki, niin minnuun sikisi onni. Aina vain ja joka kerta. Hetket Pajalan kirkkoherraksi päätyneen Lars Leevin kuolinvuoteen äärellä vuonna 1861 rytmittävät tarinaa. Viimeinen Brita-Kajsan näkemä maaginen uni tuudittaa Lars Leevin tuonpuoleisiin.

Niin kauniita kuvia avautuu etehen. Karesuannon kevät, tunturimaat, porojen virta, kukkiva sinilatva, suokukka, lemmikki, kaikki samassa hetkesä. Ajat ja paikat valuvat vejen kalvon seassa utuisina ja kauniina.

Tulevaisuus ilman aviomiestä arveluttaa Brita-Kajsaa. Mitä mie tehen iliman sinua. Kunnes usko tulevaan voittaa. Sinun rinnalla mie elin sen seittemän elämää. Nyt mie elän vielä yhen. Ja se on minun oma.

Pitelemätön lapinnoita Katja Kettu heilautti taikasauvaansa ja herätti unohtuneen historian nurkan henkiin. Tunnistan tarinan tuoksinoissa universaalin ihmisyyden, niin hyvässä kuin pahassa. Ja voin vain ihailla, miten hyvä kirja ei ajan kahleita tunnusta vaan lennättää taikamatollaan lukijan sinne minne ei omin voimin ole pääsyä.

Katja Kettu: Brita-Kajsa. Otava, 2026. 322 s. www.otava.fi

Kirjan alussa on Ruotsin ja Norjan kartta, johon on merkitty tarinan tapahtumapaikat, ja lopussa kulkee Lars Levin ja Brita-Kajsan elämän aikajana. Näiden avulla on helppo pysyä mukana tarinan käänteissä.

Sonia Wahlroos: Kehon koodi

Kuuntele kehoasi – ja voi hyvin

Sonia Wahlroos on koonnut kehon hyvinvointia edistävää tieteellistä tietoa, käytännön neuvoja ja terveellisiä reseptejä teokseensa Kehon koodi. Helposti omaksuttavia ohjeita noudattamalla – yksi ateria ja yksi oivallus kerrallaan – jokainen voi löytää kehonsa tasapainon ja voida paremmin.

Tämän kirjan myötä kutsun sinut pysähtymään oman kehosi viestien äärelle – ei syyllistäen vaan kuunnellen ja ymmärtäen. Kehon koodi avaa selkeästi ja käytännönläheisesti kuinka ravinto voi toimia lempeänä lääkkeenä, palauttajana ja energisoivana voimavarana arjessa.

Ravintoterapeutti ja hyvinvointivalmentaja Sonia Wahlroosin viime keväänä ilmestynyt esikoisteos Haarukallinen hyvinvointia singahti saman tien bestselleriksi. 

Uudessa teoksessaan Kehon koodi – tasapaino syntyy syömällä (Otava) hän keskittyy ravintoon ja sen tervehdyttävään voimaan.

Raikkaasta, runsaasti kuvitetusta kirjasta hyvinvointi suorastaan paistaa sivuilta. Teos jakautuu kolmeen teemaan: suoliston tasapainoon, painonhallintaan ja energian lisäämiseen arjessa. 

Kukin osio alkaa tietopaketilla, jota seuraa käytännön osuus: mahdollisuus kokkailla aiheeseen liittyvien reseptien herkullisia ruokia.

Avain kehon hyvinvointiin on suolisto, joka vaikuttaa ruoansulatukseen, ihon kuntoon, mielialaan ja immuniteettiin. Vatsa kertoo, jos suoliston mutkissa kaikki ei ole kunnossa. Turvotus, ilmavaivat ja ummetus ovat merkkejä ravinnon muutoksen tarpeesta. Osion reseptien avulla voit palauttaa suoliston tasapainon ”ilman radikaaleja puhdistuskuureja tai somen viimeisimpiä dieettivillityksiä”.

”Kevennä”-osiossa Wahlroos käsittelee painonhallintaa, mutta kavahtaa kaloreiden laskemista ja näännyttäviä dieettejä. Niiden sijasta hän tarkastelee aineenvaihduntaa, nälän säätelyä ja arjen valintoja, joiden ansiosta paino pysyy kurissa. Luvun reseptit osoittavat, ettei herkullisuudesta tarvitse tinkiä, vaikka annokset kevenevät.

Pyrkimyksenä on, ettei painon tarkkailu hallitse koko elämää, vaan paino pysyy tasapainossa ilman kieltäymyksiä ja dieettejä. Wahlroosin oma tarina on tästä havahduttava esimerkki. Hän pääsi käymänsä kurssin jälkeen Paparazzille malliksi 16-vuotiaana. Kunhan pudottaisi muutaman kilon…

”Ainoa asia, mikä minulle tuolloin oli tärkeää, olivat kalorit.” Parhaimmillaan (pahimmillaan) maailmalla menestynyt 178 cm pituinen malli painoi 50 kg. Kunnes Wahlroosin keho sanoi sopimuksen irti, ja lukuisat terveysongelmat alkoivat piinata. Lääkäri totesi Wahlroosin olevan aliravittu, ja koska hormonitoimintakin oli hunningolla, hänen olisi turha haaveilla lapsista.

Tämä muodostui käännekohdaksi niin ammatillisesti kuin syömisenkin suhteen. Hän alkoi opiskella ravitsemusterapeutin tutkintoa ja ravintovalmennusta. Kun hän alkoi noudattaa oppien mukaista, monipuolista ruokavaliota, oireet loppuivat kuin seinään. Tänä päivänä Wahlroos on kolmen lapsen onnellinen äiti.

Sonia Wahlroos on toiminut lähes parikymmentä vuotta 
hyvinvointialalla ja auttanut naisia löytämään tapoja pitää huolta
itsestään. Kuva: Hannele Salminen

Väsyttääkö sinua jatkuvasti? Epäiletkö sen johtuvan hektisestä arjesta, unen puutteesta ja stressistä? Väsymys saattaa olla myös merkki siitä, että keho on epätasapainossa. Wahlroosin mukaan kyse voi olla verensokerin heittelystä, ravintoaineiden puutoksista tai siitä, että keho käy jatkuvasti ylikierroksilla.

Kirjan kolmannessa osiossa ”Lisää energiaa arkeen” Wahlroos tarkastelee, miten oikealla ruokavaliolla energiatilan vuoristorataa voi tasapainottaa pysyvästi. Hän kehottaa kokoamaan sateenkaaren värit lautaselle monipuolisesti valituilla raaka-aineilla. Värit kertovat ravinteista, ja mitä monipuolisempi väripaletti on, sitä laajempi kirjo ruoassa on kehoa tukevia yhdisteitä.

Päätän kokeilla ja aloittaa päiväni osion ensimmäisen reseptin Energisoivalla kahvismoothiella. Tehosekoittimeen kaadetut espresso, kookosmaito, taatelit, banaani, kukkakaali ja mantelivoi pelaavat mainiosti yhteen, ja lopputuloksena syntynyt cocktail pitää energisenä ja kylläisenä pitkään.

Kirjansa julkistamisjuhlassa Otavassa Sonia Wahlroos tunnusti, että joskus vihersmoothie jää väliin. ”Elämästä pitää nauttia. Syön kirjan mukaisesti, mutta silloin tällöin kokoonnun ystävieni kanssa viinilasin äärelle parantamaan maailmaa.”

Matkalla parempaan oloon epärealistiset suunnitelmat kannattaa unohtaa.”Aloita pienestä, kokeile vaikka yhtä Kehon koodin reseptiä viikossa. Vähitellen alat hahmottaa, miten voit parantaa oloasi, kenties vähentää muutamia kiloja ja tuntea olosi energiseksi pitkin päivää.”

Sonia Wahlroos: Kehon koodi. Otava, 2026. 193 s. https://otava.fi/etusivu/

Kirjoittaja on verkkovalmennuksia tarjoavan Nordic Nutritionistin perustaja. https://www.nordicnutritionist.com/