tiistai 13. elokuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla


Himon ja vihan päivät

Pajtim Statovci piirtää raadollisen hienossa romaanissaan Bolla julmuudelle kasvot, joista rakkaus nopeasti kääntää katseensa pois.

Pajtim Statovci on tähdenlennon lailla noussut, ei vain Suomen, vaan myös englanninkielisen maailman kirjalliselle taivaalle. Esikoisromaanillaan Kissani Jugoslavia hän voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. 

The New Yorker hehkutti sitä: ”Omalaatuinen ja erinomainen kirja maanpakolaisuudesta, juurettomuudesta ja yksinäisyydestä.”

Hänen toisesta romaanistaan Tiranan sydän The Guardian totesi: ”Vahvan kirjailijan taidonnäyte”. Odotukset ovat korkealla, kun käsissä on hänen kolmas romaaninsa Bolla (Otava). Eikä se petä. Bolla on Statovcin surumielisin ja säälimättömin romaani, jossa Jugoslavian tragedian kylmät dokumentit ja tilastot saavat kärsivän ihmisen kasvot.

Pristinassa, Kosovon pääkaupungissa, ennen sodan räjähdystä 1995 parikymppinen albaani Arsim rakastuu yliopistolla laihaan, säikkyyn, mutta kauniiseen mieheen, jonka silmien iirikset ”näyttävät myrskyyn valmistautuvalta taivaalta”.  Lääkäriksi opiskeleva serbi Miloš vastaa intohimoon antaumuksella.

Vanhoillisessa kulttuurissa miesten välinen rakkaus on rikos. Sitä ei helpota se, että albaanit ja serbit ovat kirosanoja toisilleen. Eikä se, että Arsim elää hengettömässä, järjestetyssä avioliitossa Ajshen kanssa.

Panssarit vyöryvät kaduilla, rynnäkkökiväärein varustetut joukot marssivat, mutta verhojen takana Arsim ja Miloš kokevat fyysisen onnen ja intohimon hetkiä.

Bollalla on kolme ääntä. Arsim kuvaa preesensissä elämäänsä Kosovon sodan jaloissa, Miloš kirjaa tapahtumia ja muistojaan päiväkirjaansa. Käärmeet luikertelevat läpi Statovcin tuotannon. Nyt vuoron saa käärmeestä ja tytöstä syntyvä kiiltäväsuomuinen, siivekäs Bolla. Sen tarina luo painostavien kokemusten ylle tarunhohtoisen kolmannen ulottuvuuden.


Sota repii rakastavaiset erilleen. Tiedot Ratko Mladićin joukkojen hirmuteoista ajavat viimein Arsimin vaimoineen ja lapsineen maanpakoon Sofiaan. ”Näin on meille kaikille parempi”, hän selittää Milošille. Hylättynä tämän rakkaus muuttuu katkeruudeksi, kaiken sisäänsä sulkevaksi vihaksi.

ja sen vihan jylhyys sitten voi sitä vihan jylhyyttä!
miten helposti se salli minun värväytyä armeijaan, tuosta vain

Kolmeen osaan jakautuvan Bollan toisessa osassa sota tuhoaa, murjoo ihmiset niin fyysisesti kuin henkisestikin. ”… miten nopeasti mieli murtuu, miten äkkiä paha ottaa hyvän paikan ja miten helppoa tappaminen silloin on, vaivatonta ja kevyttä …”, tunnustaa Miloš päiväkirjassaan.

Pajtim Statovcin käännösoikeuk-
sia on myyty yhteensä yli 15 kieli-
alueelle. Kuva: Jonne Räsänen
Statovcilla on ainutlaatuinen taito loihtia historia eläväksi, konkreettisesti lukijan koettavaksi uskottavien henkilöidensä välityksellä. Silti kyse ei ole vain historiasta, hänen tarinansa ovat universaaleja, hirveyksiä tapahtuu tälläkin hetkellä, toisaalla.

Arsim elää itselleen vierasta elämää, ja turhautuminen purkautuu väkivaltana Ajshaa ja hänen lapsiaan kohtaan. Miloš on ajautunut epäinhimilliseen laitokseen, jossa: ”Yksinäisyys kuorii ihmisen ulos ihostaan, leikkaa kielen ja hylkää hitaasti haihtumaan lukitun huoneen ilmaan”.

Unelmat ovat musertuneet todellisuuden armottoman jyrän alle. Silti vuosien vieriessä Arsim ja Miloš eivät kykene unohtamaan toisiaan, onnen kesää 1995. Voisiko menneen vielä palauttaa, elää lopulta haluamaansa elämää rakastamansa ihmisen kanssa?

Kun sodan laineet tyyntyvät, ympyrä sulkeutuu Pristinassa yhdeksän vuoden jälkeen. Arsim jatkaa opiskelujaan, haluaa kirjailijana kertoa kokemaansa. Vaikka tietää: ”Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?”

Statovcin ilmeikkäällä, tinkimättömällä kielellä kerrottu tarina meistä ihmisistä olosuhteiden armoilla saa katsomaan peiliin. Mitä minä olisin tehnyt, millaisia valintoja? Entä mitä alistamisen kulttuurit, joissa kunnia ja kasvot säilytetään väkivalloin, meille tekevät?

Pajtim Statovcin kirjojen ihmiset eivät ole sankareita, he sinnittelevät kuka mitenkin elämänsä aallokoissa. Ei hänen romaaneissaan ole myöskään onnellisia loppuja. Silti niissä toivo elää, valo pilkahtaa. Miloš muistelee päiväkirjassaan Arsimin kertomia taruja Bollasta ilmauksina onnesta:

yhtenä päivänä vuodessa se saa leiskua vapaana ja huolettomana, yhtenä päivänä … se voi lennellä kahleetta vesien ja metsien yllä, ääntelehtiä rauhassa jylhässä melodiassaan…”

Vaikuttava lukuelämys.

Pajtim Statovci: Bolla. Otava, 2019. 240 s.

tiistai 6. elokuuta 2019

”Mikä on minun totuuteni?”



Marguerite Duras venytti kertomisen rajoja, rikkoi kielen ja kirjallisuuden konventioita läpi laajan, ainutlaatuisen tuotantonsa, jossa hän tinkimättä tavoitteli ihmisyyden ydintä.

Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. Ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.”

Ranska on Helsingin Kirjamessujen (24–27.10.2019) teemamaa tänä vuonna. Sen kunniaksi palasin lempikirjailijani Marguerite Durasin (1914–1996) teoksiin, joita löysin hyllystäni parisenkymmentä.

Duras oli vuosisatansa merkittävimpiä kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia, joka mainittiin monesti myös Nobel-palkintoehdokkaana. Hänen tuotantonsa käsittää satakunta kirjaa sekä parikymmentä näytelmää ja elokuvakäsikirjoitusta. Hän myös ohjasi elokuvia.

Durasin kirjoittama ja Alain Resnais’n ohjaama elokuva Hiroshima, rakastettuni nosti hänet kansainväliseen maineeseen Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1959.

Mutta ennen kaikkea hän oli loistava kirjailija, joka teoksissaan pohti kirjoittamisen mahdollisuuksia tavoittaa olennaista elämästä, rakkaudesta, yksinäisyydestä, kuolemasta ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Durasin pelkistetty, ladattu kieli, kesken jääneet lauseet ja dialogit soljuvat ja soivat lukijan alitajunnassa kuin musiikki. Ne luovat lumouksen, jossa mielen, maailman ja kielen rajat hämärtyvät.

Kaunokirjallisessa testamentissaan Kirjoitan (Like, 2005) hän moittii kirjoja siitä, etteivät ne ole vapaita, niissä ei ole yötä eikä hiljaisuutta. Ne ovat liian siistejä ja riskittömiä. Hän kaipasi kirjoja, jotka ”pureutuvat tajuntaan ja ilmaisevat koko elämän mustan surun, joka on kaiken ajattelun yhteistä aluetta”.

En tiedä mitä kirja oikeastaan on. Kukaan ei tiedä. Mutta kun sellainen tulee eteen, sen tunnistaa.” Kirjojensa arvosteluja lukiessaan hän oli hyvillään, ”kun niissä sanottiin, että kirja ei muistuta mitään. Toisin sanoen, se tavoitti kirjailijan perimmäisen yksinäisyyden.”

Marguerite Durasille oma elämä, muistot ja ohikiitävät hetket tarjosivat näyttämön, jolla hän saattoi tarkastella kirjoittamista ja sen suhdetta todellisuuteen. Hyvä esimerkki on hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan viettämänsä aika Indokiinassa, nykyisessä Vietnamissa.

Rakastaja (Otava, 1987), omakohtainen romaani tuolta ajalta kertoo viisitoistavuotiaan tytön eroottisesta heräämisestä, himon ensimmäisestä syleilystä upporikkaan kiinalaisen miehen kanssa. 

Teos voitti vuoden 1984 Goncourt-palkinnon ja siitä on tehty myös elokuva. Romaanissaan hän toteaa: ”Minulla oli jo viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon.”

Kahdeksantoistavuotiaana Duras lähti opiskelemaan Pariisiin, eikä enää palannut Indokiinaan. Sodan aikana hän työskenteli Ranskan vastarintaliikkeessä ja kirjoitti kokemuksistaan päiväkirjaa, joka julkaistiin nimellä Sodan vihkot (Like, 2008). Novellikokoelmassaan Tuska (Otava, 1987) hän palaa samaan aiheeseen.

Sen niminovellissa käydään sydäntä särkevää väsytystaistelua kuolemaa vastaan, kun hänen aviomiehensä Robert Antelme palaa Gestapon vankileiriltä. Enemmän kuollut kuin elävä 178 cm pituinen mies painoi tullessaan 38 kiloa. Kokemuksistaan Antelme kirjoitti myöhemmin dokumentin Aidattu ihminen.

Durasin 50–60-luvun modernistiset teokset Le petits chevaux de Tarquinia, Le Square ja Moderato cantabile nostivat hänet Ranskan nouveau romanin kärkijoukkoon Claude Simonin, Alain Robbe-Grilletin ja Nathalie Sarrauten seuraan. Itse hän ei pitänyt tästä.

Totuus tarvitsee tarinoita. Niitä Duras kertoi. Hänen kirjoissaan samat aiheet, henkilöt ja paikat, usein meren äärellä, toistuvat. Niistä muodostuu alati muuntuvia, taianomaisia variaatioita teemaan rakastamisen ja kommunikaation vaikeudesta.


Päällisin puolin Durasin elämä näytti täydeltä: hänellä oli ollut kaksi aviomiestä, lapsi, useita rakastajia, ja aika ajoin hän piti hovia Pariisin asunnossaan, talossaan Neauphle-le-Châteaussa sekä merenrantahotellissa Trouvillessa. Silti hän tunsi elämänsä tyhjäksi, jollei kirjoittanut.

Olla kuopassa, kuopan pohjalla lähes täydellisessä yksinäisyydessä ja huomata, että vain kirjoittaminen voi pelastaa. Olla ilman ainuttakaan kirjan aihetta, ilman ainuttakaan ideaa, merkitsee, että löytää itsensä, löytää itsensä taas kerran kirja edessään. Ääretön tyhjyys. Mahdollinen kirja”, Duras tunnustaa teoksessaan Kirjoitan.



Elämä ja kirjoittaminen sulautuvat jälleen toisiinsa, kun 65-vuotias Duras tapaa viimeisen rakastajansa, häntä nelisenkymmentä vuotta nuoremman homoseksuaalin opiskelijan kesällä 1980.

Yann Andréa (Durasin antama nimi) oli lumoutunut tämän kirjoihin ja viisi vuotta lähettänyt ihailemalleen kirjailijalle kirjeitä. Vihdoin hän sai kutsun Trouvilleen, tuli ja jäi. Alkoi myrskyinen rakkaussuhde, joka kesti Durasin kuolemaan saakka. Romaani L’Été, 1980 löi alkutahdit tarinan monille versioille.

 Olen ymmälläni. En enää erota toisistaan kirjoja, jotka kirjoitetaan ja meidän tarinaamme”, Yann Andréa kuvailee tilannetta teoksessaan Duras, rakastettuni (Nemo, 2001). Hän naputtelee Durasin sanelemia tekstejä kolmella sormella ja yrittää pysytellä kirjailijan tahdissa. La Maladie de la mort -teoksen syntyvaiheista hän kertoo:

Se on hyvin vaikeaa, hän on täydellisen keskittynyt, etsii sanaa, löytää sen, hävittää lauseen, etsii jotain muuta, toisia sanoja, poljentoa, yhtä valmista sivua kohti kirjoitan kymmenkunta.”

Kyse ei ole vain sanoista: ”Sitä on vaikea ilmaista, te pystyitte siihen koska kirjoititte, joka päivä, etsitte sanaa, ettekä ainoastaan sanaa vaan jotakin mikä edeltää sanaa ja seuraa sitä sanojen välisissä äänettömissä syvänteissä.”



Marguerite Durasille kirjoittaminen oli yhtä kuin kyseenalaistaminen. Hän kyseenalaisti myös itsensä, loppuun saakka. Viimeiseksi jääneen, runollisen teoksensa Ei muuta (Like, 1997) hän omisti ja saneli Yann Andréalle. Sen viimeisellä sivulla hän kysyy: ”Mikä on minun totuuteni? / Jos tiedät sen, kerro se minulle.”

Vastaus löytyy hänen jatkuvasti uudistuneesta, ristiriitaisestakin tuotannostaan, jossa hän itseään säästämättä etsi elämän, ihmisyyden ja rakkauden ydintä, totuutta. Hänen teoksensa ovat samalla meditaatiota kielestä, itseään luovasta kirjoituksesta.

Kun kirjoittaa tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun, ikiaikaisiin metsiin. Tuo alati tunnistettava, kaiken pelkäämisen tila on erilainen kuin mikään muu, itse elämästä erottumaton.”

Marguerite Duras: Kirjoitan
(Écrire). Suomentanut  Annika Idström. Like, 2005. 95 s.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

S/S URST: Kontakti


Tappavan intohimoinen yhteys

Siri Kolun ja Salla Simukan Kontakti rätisee hekumallista lesborakkautta, jota hurjaksi äityvä trilleri kylmäverisesti viiltää.

Siri Kolu ja Salla Simukka ovat tunnettuja ja palkittuja nuortenkirjallisuuden tekijöitä. Nyt ystävykset ovat yhdessä kirjoittaneet romaanin Kontakti (Otava), lyöneet alkutahdit aikuisten trilleritrilogiaan.

Kun kaksi yllytyshullua kirjailijaa korottaa vuoronperään panoksia, tulokseksi syntyy psykologinen dekkari, jossa rakkaus ja kuolema tasapainoilevat mottonaan: Ei jarruja! kirjailijat varoittivat Otavan kevätpressissä.

Ursa ja Stella tapaavat toisensa uudelleen kymmenen vuoden eron jälkeen tehtaanjohtaja isänsä hautajaisissa, painostavassa myrskyn silmässä. Ursa adoptoitiin perheeseen seitsemänvuotiaana. Kymmenen vuotta myöhemmin hän starttasi maailmalle, metropolien hämärille laitamille.

Aikaa on kulunut, mutta sisarusten välinen intohimo kulkee omalla humisevalla taajuudellaan. Ursa leikkaa Stellan palmikot, vapauttaa siskon tehtaan ja ahdistavan kylän vaatimuksilta, tarjoaa kauan kaivattua nautintoa.

Stella levittää Ursan pakaroita ja hänen kielensä on kuuma käärme, joka lipoo Ursaa ja sytyttää hänet palamaan.” Tämä on vasta esileikkiä tulevalle, jossa sisarusten toisiaan kohtaan tuntema intohimo törmää kylän arvoituksiin: oliko isän kuolema luonnollinen?

Salla Simukka ja Siri Kolu seuranaan
tappava URST Otavan pressissä.
Kolu ja Simukka kirjoittavat koukuttavasti, punovat taitavasti tyttöjen välisen ystävyyden vetävään dekkariin. Stella kertoo itse tarinaansa, Ursaa menoa seuraa kertoja. 

Vaellusvuosinaan Ursa rakensi kodin sinnikkäästä opiskelusta, hänestä sukeutui metrokaupunkien infrastruktuurin asiantuntija, joka teki osaamisestaan halutun tuotteen.

Himossaan Ursa ja Stella sulautuvat yhteen, mutta heidän arkiminänsä eivät luota toisiinsa, eivät uskalla paljastaa salaisuuksiaan. He epäilevät toistensa rakkauden kestävyyttä, epäröivät, toivovat. Kirjailijoiden psykologinen silmä tavoittaa aidosti paitsi pariskunnan nautinnon, myös pettymyksen, tuskan ja heikkouden tunteet – kaikki elämän ailahtelut.

– Sinun pitää valita minut sellaisena kuin olen, Ursa sanoo hiljaa. – Iloisena. Vihaisena. Pettyneenä. Raivoisana. Sinun pitää valita kaikki minut. Ei vain sitä joka osaa jaksaa ja pystyy.”

Soppaa hämmentävät isän oudot afäärit, äidin salakähmäiset puuhat, Tohtori, Stellaa kosiskeleva Hart. Mutta ennen kaikkea häilähtelevä Varjo, jonka uhkausviestit kilahtelevat Ursan puhelimeen.

Aino Keinäsen maalaus Herätys.

Stella ja Ursa kiihdyttävät kaistalla, jota he kutsuvat kontaktiksi, sähköiseksi yhteydeksi. Kunnes koittaa valinnan aika. Verikuu, kuunpimennys, kihlaa sisarpuolet kuoleman lähettiläiksi, koston enkeleiksi.

Yhdessä heistä tulee vaarallisia. ”Kun tietää pystyvänsä, voimaansa haluaa käyttää.” Uhkaus väreilee kuin ritisevä sähkövirta, joka odottaa purkautumistaan. Kontakti jää koukuttavasti kesken kriittisellä hetkellä.

Ei huolta – tai sitä juuri – URST jatkaa hengästyttävää kipinöintiään trilogian seuraavissa osissa Koordinaatti ja Korona.

S/S URST: Kontakti. Otava, 2019. 347 s.

Aino Keinäsen teoksia löytyy lisää täältä: www.ainokeinanen.com,
Taikosta www.taiko.fi sekä kirjallisuutta ja kuvataidetta hienosti yhdistävästä
Rikun kirjastosta www.taidelainaamo.fi

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019


Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki

Mies, nainen ja Sebastian

Katri Lipson kutoo mestarillisella kielellään intohimon ja kaipauksen hämärää, kaiken sisäänsä kietovaa seittiä kirjallisuutta uudistavassa romaanissaan Kaikkein haikein leikki.

Katri Lipsonia ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta kirjojensa aihevalinnoissa. Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Kosmonautissa (2008) elettiin pakahduttavan haikeissa tunnelmissa loskaisen Murmanskin korkean taivaan alla 1980-luvulla. Teos oli myös Finlandia-palkintoehdokas.

Hänen toisessa romaanissaan, EU:n kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Jäätelökauppiaassa (2012), Lipson punoo ihmissuhdeverkkoa 1940-luvun Tšekkoslovakiasta 1980-luvun Ruotsiin. Detroitin (2016) polttavan auringon alla koettiin yksi omaperäisimpiä ja vaikuttavimpia rakkaustarinoita, joita olen lukenut.

Sama päätä huimaava ja mieltä kaihertava meno jatkuu Kaikkein haikeimmassa leikissä (Tammi), josta leikki on ajoittain kaukana. Kyse on tapahtumien synnyttämistä kaihoisista muistoista:

 Kauan sitten veri oli mustaa ja varjot säikkyä valoa, kauan sitten olit kiiltona iholla ja sanat odottivat niin kauan kuin kirjoitin, että olit vain sanoja, ne odottivat kuin pyövelit, mutta sitä ennen ne kertoivat, miten olimme tällä tavalla.”

Pohjimmiltaan Kaikkein haikeimmassa leikissä on kyse sanojen lumosta, rytmistä, kyvystä luoda maailmoja, antaa tunteille muoto, jonka me tunnistamme – ja jälleen Lipsonille ominaisella hivelevällä kielellä.

Katri Lipson on suomalaisen kir-
jallisuuden kiehtovimpia tekijöitä.
Kuva: Veikko Somerpuro
Romaani jakautuu kuuteen näytökseen, joista ensimmäistä hallitsee LUMOUS. Kun esirippu nousee, miehen katse hyväilee nuorta tarjoilijapoikaa kylpyläkaupungin vanhassa lasipaviljongissa. Mieleen tulee Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa.

Miehen mielessä tykyttää halu, mutta ainoa mitä hän voi saada, on muisto pojasta, jonka: ”… silmien harmaan tarkan sävyn hän tulee muistamaan suojasään pehmentämästä jäästä.”

Peli ei silti ole vielä pelattu. Mies kiristää otettaan, ja toisessa näytöksessä pojasta tulee SAALIS. Mutta pitääkö mies sittenkin pihdeissään omaa kadotettua poikaansa, Sebastiania? Emme tiedä, sillä jälleen Lipson kutkuttaa lukijan mielikuvitusta, vetää vastustamattomasti mukaan polveilevaan kertomukseensa.

Kolmannessa näytöksessä PEILI kulissit ovat ennallaan: valo lankeaa lasipaviljongin ikkunoista, tarjoilijapoika odottaa tilauksia, mutta aikaa on kulunut vuosikymmeniä. Mies, näyttelijä, on haastateltavana muistelmistaan, joissa hän palaa elokuvaan, jossa esitti tarjoilijapoikaa samassa paikassa viime vuosisadalla.

Mies ymmärtää viimein syvempiä pohjavirtoja, miksi vaimo jätti hänet nuoremman miehen vuoksi. Hän katselee itseään peileistä ja tunnistaa. Kenties Sebastianiksi? Rakkauden korkeassa veisussa edetään neljänteen näytökseen, elokuvantekoon, joka tarjoaa HUUMAA.

Kielesi luikerteli hänen suussaan, laski hampaita, koversi kitalakea ja hellästi miekkaili hänen kielensä kanssa”. Kertojat vaihtuvat kaikkitietävästä minuun ja sinuun ilmeikkäästi, notkeasti. Vaikka intohimon syövereissä vellotaankin, Lipson ei hetkeäkään lipsahda melodramaattiseksi. Siitä pitää huolta pinnan alla kytevä totinen huumori.


TALVI aloittaa naisen ja Sebastianin? julman piirileikin, jonka ”hinta oli hirvittävä, onni raskas ja pimeä, kuin ahmaistu hedelmä, jonka sisällä hampaat kalvoivat vain hampaita”. Näytös vertautuu maalaukseen, jossa Pyhä Sebastian riutuu köytettynä, alastomana, nuolien lävistämänä.

Nainen: ”Koko ajan tiesin, että tämä on tanssi, kauhea ja vaikea, mutta tanssi.”

Kohtauksissa on tarttumapintoja, säikeitä ja toistoja, joista syntyy väreileviä kuvia, joiden ytimessä leijailee Sebastian. Vihdoin, ennen kuin esirippu laskeutuu kylpylähotellin lasipaviljongin ylle, jäljelle jää vain AAVE, kaipauksen korkea veisu:

Sinä hetkenä kun hän tulee, näen mitä tyhjyys oli täynnä.”

Mies ja nainen ovat kertoneet tarinansa. Ainoa, joka ei saanut suunvuoroa, oli Sebastian (nuorena). Mutta kenties hän on ollut äänessä rivien välissä koko ajan hurjassa, hienossa matkassa kaipauksen ytimeen, kaikkein haikeimpaan hetkeen.

Silloin hän ohimennen vilkaisee, että kahvila pysyy paikoillaan, mutta hymyllään kuiskaa, shh, ettei kohtalo meitä huomaisi. Hän tulee huomenna, jää luokseni eilen, jokaisella sanalla sanoin hänen nimensä.”

Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. Tammi, 2019. 218 s.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus


Mitä sun elämässä oikein tapahtuu?

Anna-Leena Härkösen napakassa parisuhderomaanissa Kenraaliharjoitus väljähtyneet avioliitot, kadonneet isät ja tyttöjen välinen ystävyys näyttelevät päärooleja.


Kenraaliharjoituksessa ei kynnetä niin syvissä vesissä kuin Anna-Leena Härkösen edellisessä, mustan huumorin sävyttämässä romaanissa Valomerkki. Siinä minäkertojaa, kirjailijaa, piinasivat masennus ja itsemurha-ajatukset.

Mutta kyllä Kenraaliharjoituksenkin (Otava) nelikymppisellä matkatoimistovirkailijalla Janella huolia piisaa. Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin. 

Viisi vuotta nuorempi aviomies, näyttelijä Mikke on komea ja mukava, yhteisiä lapsia ei ole aiheuttamassa huolia ja asuntolainastakin on lähes puolet maksettu.


Mutta seksi ei pariskunnalta suju. Siitä on tullut Janelle velvollisuus muiden ohessa, joka hoidetaan mahdollisimman nopeasti alta pois. Jos on ihan pakko. Edes reipas riita ei enää pääty sovintoseksiin. Turhautunut Mikki, jota touhu vielä kovasti kiinnostaisi, keksii piristeeksi idean: ”Mitä jos kokeiltas parinvaihtoa?”

Anna-Leena Härkönen tarkastelee parisuhdemarkkinoita raadollisen rehellisesti. Ja hauskasti. Kirjailijan vahva laji, dialogi, hallitsee ja kantaa jälleen teosta. Henkilöiden väliset sananvaihdot kuulostavat niin aidoilta, että voisin kuvitella istuvani baarissa ja kuuntelevani niitä toisella korvalla.

Janen ja Mikin tutustuminen vaihtoparin kanssa ei mene ihan putkeen. Osansa siihen on Janella, joka ei halua kyntää uutta työmaata vaihtoparinsa, makeaa siideriä latkivan tosikkomiehen kanssa. Mikki pyytää Janea vähän skarppaamaan: ”Sun jutut on niin levottomia, että sä oot varmaan syntyny tivolissa.”

Yksityiskohta Aino Kajanimen
kuvakudoksesta Peilikuva 1.
Uutta potkua Janen seksuaalielämään tulee yllättävältä suunnalta. Sattumalta tavattu viisikymppinen kaunis juristinainen Valma bongaa Janesta ihan uuden puolen: ”Mä näen uinuvan lesbouden sinussa.” Tyttöjen välistä ystävyyttä Härkönen kuvaa antaumuksella. Lesboilu tuo Janen elämään aistillisuutta, joka siitä aiemmin oli kateissa.

Vaikka Mikki toivoikin Janen seksuaalisesti vapautuvan, ihan tätä hän ei tarkoittanut. Kun Janen kotiintuloajat lipsuvat, Mikki parahtaa: ”Missä sä luuhaat? Mitä sun elämässä tapahtuu?” Lopulta vastaus on yksinkertainen. Riippuu tosin siitä, miltä kantilta asiaa tarkastelee. Näin Jane asiasta ajattelee:

– Oikeestaan ei ole kyse miehistä ja naisista, sanon.
– Tarvitaan vain ihminen joka lumoaa.

Isänsä Jane kadotti jo kauan sitten, mutta suhde äitiin, Ursulaan, on läheinen. Heidän välisensä riidatkin tuntuvat aidoilta, kuin itse koetuilta. Yllättäen äidin nuoruudesta paljastuu seksuaalista hoipertelua. Yhden yön jutun seuraukset ajavat Janen uuden identiteettikriisin kouriin.

Anna-Leena Härkönen on
kirjailija, käsikirjoittaja ja
näyttelijä.
Kuva:Jouni Haarala
Tästä seuraa kenraaliharjoitus, joka ei mene ihan Janen laatiman käsikirjoituksen mukaan. Mutta näytelmän jatko lupaa valoisampaa aikaa, jotkut polut päättyvät, uudet ovat oraalla. Elämä jatkuu.

Kun Anna-Leena Härköseltä Otavan kevätpressissä tiedusteltiin vinkkejä lomalle lähteville pariskunnille, vastaus tuli empimättä: ”Vältelkää toisianne!” 

Mikäli otatte neuvosta vaarin, hyvän vaihtoehdon tarjoaa ajatuksia herättävä, pureva – mutta ei liian syvälle tunkeutuva – kesälomakirja. Vaikkapa Kenraaliharjoitus.

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus. Otava, 2019. 212 s.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Soili Pohjalainen: Valuvika


Irtiotto Pohjois-Karjalaan

Soili Pohjalaisen napakanhauskassa romaanissa Valuvika sukupolvien välinen silta nitisee, mutta kantaa. ”Nostalgiatrippi” lapsuuden kesämaisemiin avaa uuden räppänän myös nykymenoon kaupungissa.


Vantaalaisen Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä sai Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas. Romaanissa nuori nainen ei pääse pakoon menneisyyttään, joka heittää elämään synkän varjon.

Pohjalaisen uuden teoksen, Valuvian (Atena), pääosassa sinnittelee jälleen nuori nainen. Espoolaista kolmikymppistä Mariaa menneisyys ei piinaa, nykyhetki sitäkin enemmän: ”Minä olen joka paikassa se pala, joka ei kuulu peliin.”  

Hänen sukupolvelleen tutut ongelmat – parisuhde, lapsettomuus, friikun työelämä, suhde omiin vanhempiin – ovat kovia pähkinöitä purtavaksi. Pohjalainen tarttuu niihin kiinnostavalla, raikkaalla tavalla ilmeikkäällä, rekisteriä herkullisesti vaihtavalla tekstillään.

Teräväkielinen Maria saa puhua suunsa puhtaaksi, sarkasmi puree ja osuu maaliin: ”Ihmiset kuvittelevat, että koska minä olen freelancer, niin minulla voi teettää kaikki ne pikkuhommat, joita oikeasti työssäkäyvät eivät pysty päivällä hoitamaan.”

Yksi näistä pikkuhommista on äidin ehdottama piipahdus ukin luona Pohjois-Karjalassa tarkistamassa, ettei Alzheimer vielä ole kouraissut leskimiehenä taloaan asuttavaa Arttua. Huoli syntyi, kun pankista soitettiin Artun käyneen asioitaan hoitamassa jaloissaan pelkät kalsarit.

Soili Pohjalainen on työskennellyt free-lance-
toimittajana, sanataideohjaajana ja tiedottajana.
Kuva: Riikka Kantinkoski
Lähtöpotkun Marian irtiotolle kohti Pohjois-Karjalaa antaa rivakka riita aviomies Jarkon kanssa. Valuviassa ei jäädä kotinurkkiin urputtamaan vaan ampaistaan reippaasti reissun päälle. Se on teokselle eduksi, ja avaa uuden näkökulman napaan tuijottelun sijaan.

Perillä Mariaa ei odota maalaisidylli. Päinvastoin, kelloa on vedettävä parikymmentä vuotta taaksepäin. Aika mörskässä pysähtyi tuolloin. 

Arttu on omanlaisensa jääräpäinen ITE-taideteos, jolle nykyteknologian tarjoama neuvova ruoka-automaatti ei kelpaa: ”Ruppee ropotin kanssa juttelemmaan.”

Kahden tuittupään välinen dynamiikka ja sanailu tarjoavat mielenkiintoista seurattavaa. Yhteistä Artulle ja Marialle on huono käytös, elämän punainen lanka kun on molemmilta hukassa. Paikalla vieraileva järkevä Jarkko pukee tämän osuvasti sanoiksi, kun saunanlämmityskään ei suju sopuisasti:

Sä oot ihan niin kuin toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.”

Valuviassa eletään loppputalvea Artun luona,
mutta voisin kuvitella, että kesällä siellä näyttää
tälläiselta. Kuva Harakan saarelta.

Vähitellen ennakkoluulot puolin ja toisin heittävät volttia. Artun ja Marian yhteiselo mökissä alkaa lutviutua, ja särmät hioutua. Marian äkäisen pinnan alla kytee aito huoli ja välittäminen, Arttukin kyseenalaistaa itsensä: ”Aina vain useammin tuntuu. Etten mie kuulu ennää tähän maailmaan.”

Yllättävä uutinen avaa Marialle ja kumpaneille aivan uuden näkökulman elämään:
 Täällä kaikki asiat menee jotenki oudoks. Täällä on ihan ihme fengshui.

Pieneen romaaniin mahtuu niin mennyt kuin nykyinenkin maailma, jotka lopulta paiskaavat kättä toisilleen. Tuuliajolla ajelehtinut palanenkin löytää kenties paikkansa pelissä ja kutoo uuden silmukan sukupolvien väliseen ketjuun.

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Arttu Tuominen: Verivelka


Ystävyys ja velvollisuus rankalla törmäyskurssilla

Arttu Tuomisen koukuttava psykologinen trilleri Verivelka tuo dekkareihin uutta, ajankohtaista särmää. Miten käy totuuden, kun poliisin moraali, sekä hyvän ja pahan välinen raja osoittautuvat häilyviksi?

Hetki oli ohut ja hauras kuin hämähäkin seitti tai tuulen kuljettama kuiskaus, mutta se oli todellinen.”


WSOY:n uusi Delta-sarja starttaa vauhdikkaasti Arttu Tuomisen kovaotteisella, inhimillisesti tarkkanäköisellä rikosromaanilla Verivelka. Kun menneisyydessä vannottu verivala velvoittaa, omien arvojen ja valintojen punninta ei ole helppoa. Koko elämä joutuu vaakalaudalle.

Arttu Tuominen työskentelee Porin kaupungin ympäristötarkastajana. Lupa- ja valvonta-asiat ovat hänen mukaansa ”ruohonjuuritason ympäristötyötä”. 

Lapsuuden unelma-ammatissaan dekkaristina hän toimii iltaisin omalla ajallaan, kolmelta lapselta se ei ole pois. Verivelka on hänen viides teoksensa.

Verivelka alkaa auvoisesti kesällä 1991. Kaksi päälle kymmenvuotiasta poikaa vannoo ikuisen ystävyyden nimiin. He haluavat tehdä aikamatkan ja hautaavat metsikköön kapselin viesteineen, jonka päättävät kaivaa ylös loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen, 27 vuoden kuluttua.

Mutta aika tekee tehtävänsä, törmää väistämättä syksyyn 2018, Verivelan toiseen tapahtuma-aikaan. Humalaisten ryyppykämpässä Porin Ahlaisissa heilahtaa leipäveitsi kohtalokkain seurauksin. Kukaan ei kuitenkaan tunnu surevan pitkän linjan rikollisen Rami Niemisen kuolemaa.

Rutiininomainen puukotusjuttu alkaa kuitenkin saada outoja piirteitä, kun Porin poliisin rikostutkintayksikön vs. komisario Jari Paloviita kollegoineen saa tutkinnan hoitaakseen. Alkaa kutkuttava, tiivistunnelmainen kissa ja hiiri -leikki, joka tempaisee lukijan mukaansa pohtimaan Tuomisen vinkkaamia juonilinjoja ja johtolankoja.

Onko ympäristötarkastaja tutkinut myös poliisin toimintaa? Niin asiantuntevalta hänen kerrontansa kuulostaa.

Arttu Tuomisen kuvasi Juha Törmälä.
– Esikoisdekkaria kirjoittaessani kynnys pyytää poliisilta apua oli korkea. Mutta sen valmistuttua minulla oli jo näyttöä ja pääsin tutustumaan poliisin toimintaan ja sain kontakteja rikostutkijoihin. Nyt faktat ovat kohdallaan. Pikkuasioista jää kiinni, ja uskottavuus menee. Suurissa kuvioissa voi käyttää mielikuvitusta, Tuominen totesi haastattelussa.

Jari Paloviita ja lähimmät kollegat Henrik Oksman ja Linda Toivonen ovat aitoja ja uskottavia, heidän reipas sanailunsa sujuu luontevasti. Kullakin on työelämänsä ohella myös yksityiselämä, jossa kaikki ei mene kuin Strömsössä. Tuominen limittää taitavasti henkilöidensä hapuilun ihmissuhteissaan rankkaan rikostutkintaan.

Vaikka kirjoitankin juonivetoisia, kovaotteisia trillereitä, lähtökohtani on aina ihminen. Teokseni kiertyvät inhimillisten kipupisteiden ympärille.

Lapsuuden taustat ja traumat viitoittavat kunkin henkilön polkua, eivät jätä rauhaan. Isien pahat teot niittävät synkkää satoa. ”Mää kyllä yritin sitä poikaa. Saatte uskoa että yritin, ei se siitä kiinni ollu. Mutta kun se ei jumalauta uskonu, vaikka verille olisin piiskannu.”

Tuominen tuo ilmeikkäällä kielellään myös paikantunnun ja luonnon lukijan koettavaksi ihan konkreettisesti. ”Ulkona sinersi, aivan kuin valo olisi yrittänyt täyttää maisemaa, mutta ei olisikaan jaksanut kantaa omaa painoaan vaan romahtanut kasaan. Linda ajatteli, että syksy oli kuin nopea sisään-uloshengitys. Riitti elossa pysymiseen, mutta ei juuri muuhun.”

Tuomisen elävä kieli on kenties peräsin siitä, että hän on lukenut kirjallisuutta laidasta laitaan pienestä pitäen. Onko hänellä esikuvia?

Väinö Linna on ohittamaton mestari, hänellä kaikki on kohdallaan. En ikinä pääse samalle tasolle. Leena Lehtolaisen ja Henning Mankelin kirjojen inhimillisen perusvireen tunnen läheiseksi. Stephen Kingiä olen lukenut kenties liiankin pienenä. Hänen kielensä on hienoa vaikka kuvaakin kauhua. Rosa Liksom on upea suomalainen kielenkäyttäjä. Kalle Päätalolle lähettäisin fanipostia, jos se vielä olisi mahdollista.

Kiusaaminen ja löylytykset saattelevat Verivelassa lapsuuden loppua. Sen ohut lanka katkeaa säie säikeeltä, kunnes koittaa kohtalokas juhannus, lapsuuden viimeinen aamu kesällä 1991. Paloviidan on elettävä menneisyyden haamujen varjossa. Ne odottavat aikansa, kunnes nousevat piiloistaan, ja kauan sitten maksamatta jäänyt velka velvoittaa.

Mistä ajatus kirjoittaa Verivelka kumpusi?

Minulla on paljon ideoita, joille aika on hyvä tuomari. Huonot ideat haihtuvat, Verivelka pysyi päässä. Teoksen kirjoittaminen oli helppoa, kun olin sen työmatkoilla jo miettinyt valmiiksi. Jouduin pohtimaan, mikä on niin rankka juttu, mitkä vereslihaiset teot, että niitä ei voi katsoa läpi sormien, eikä vaihtoehtoja ole.

Komisario Jari Paloviita joutuu rankan valinnan eteen. Verivelka on maksettava ja sen aika on nyt tullut. Mutta missä kulkee hyvän ja pahan välinen raja? Kuka sen määrittää? Miten pitkälle solidaarisuus ja ystävyys venyttävät moraalia? Varsin ajankohtaisia kysymyksiä, kun Aarnio-jutusta Saaroineen paljastuu yhä uusia häkellyttäviä yksityiskohtia.

Kuva: Hannele Salminen näyttelystä Täällä kuljin.

Arttu Tuomisen taitavasti rakennettu psykologinen trilleri vie kosmisen kohinan taustoittamalle intensiiviselle, inhimilliselle aikamatkalle, jonka kertosäe vannoo: ” Mä pidän aina mun lupaukseni.”

Verivelka saa Delta-sarjassa jatkoa. Nimi Delta kuvaa Kokemäenjoen deltaa, fysiikassa symboli merkitsee muutosta. Tuominen suunnittelee kaikkiaan 5-6 kirjan sarjaa, jossa kukin Verivelassa esitelty henkilö saa oman kirjan ja puheenvuoron. Jatkossakin iso rikosteema kytkeytyy henkilökohtaiseen tematiikkaan. Jään innolla odottamaan, sillä tuntui, että jotain jäi koukuttavasi kesken. Haluan lukea lisää Jari Paloviidan ja kumppanien armottomasta elämästä.

Arttu Tuominen: Verivelka. WSOY, 2019. 408 s.