Juha-Pekka Inkinen: Punk-albumi 1983 - 1986

Armotonta tykitystä ilman sääntöjä

Juha-Pekka Inkisen teoksen Punk-albumi 1983 – 1986 riehakkaat kuvat vangitsevat punkin sielun. Keikkalavoilla painetaan täysillä, taustalla herkistellään.

Bändien kuvaaminen ei riittänyt, vaan halusin tallentaa nuoruuden kuohua ja aktiivista elämäntapaa monesta kulmasta.

Ennen kuin uskalsin heittäytyä Juha-Pekka Inkisen Punk-albumin syövereihin googlasin infoa punkista, jonka nimi on peräisin renttumaiselta katujätkältä. Wikipedia tiesi kertoa, että kyse on rocktyylistä, nuoriso- ja vastakulttuurista, johon on usein yhdistetty anarkistisesti sävyttynyt arvomaailma ja elämäntapa.

AI listasi ulkonäkövaatimukset: repaleiset vaatteet, hakaneulat ja erikoinen hiustyyli. Ylen jutussa todettiin, että kyseessä on armotonta tykitystä ilman sääntöjä, eikä raa’an rosoinen yksinkertainen soundi vaadi kummoisiakaan soittotaitoja. Päättelin, että kyse on varmaan hauskanpidosta. Joten sukelsin menoon mukaan.

Legendaarista Lepakkoa ei voi tällä reissulla sivuuttaa. Joskus luolaan oikaistiin Hietaniemen hautausmaan kautta. Pakkanen paukkui ja valkoviini jäätyi pullon seinämiin. Perillä Lepakkoluolassa suurikokoinen akvaario toimitti boolimaljan virkaa Elmun ja Radio Cityn bileissä. Kerrottiin, että eräskin tyylikäs muusikko laskeutui polvilleen säiliöön nuolemaan viimeisiä tippoja.

Arvelinkin, että edessäni häämöttää jälleen poikkeuksellisen jännä matka Inkisen seurassa, sillä olen aiemminkin ollut hänen kyydittävänään. JP:llä on taito bongata yllättävä aihe ja tarkastella sitä omintakeisesta näkökulmasta. Kirjassaan Miten tavarat ovat hän vieraili sisustuksen toisinajattelijoiden luona. ”Joskus sisustukset villiintyvät barokkisiin, peräti surrealistisiin mittoihin. Mikä niiden luojia innoittaa?” ihmettelin teosta lukiessani ja sisustuksia ihaillessani.  

Teokseensa Pysäkkiaikakirjat Inkinen kuvasi 17 vuoden ajan lasikuituisia bussipysäkkejä, niissä odottelevia ihmisiä ja pysäkkien mainosplakaatteja, joissa hän arveli ajanhengen piileksivän. Teos upotti minut filosofiseen pohdiskeluun: ”Pysäkkiaikakirjoissa vallitsee absurdi kaurismäkeläinen tunnelma, vaikka kaikki teoksen kuvat ja tekstit ovat totisinta totta. Aika ja todellisuus ovat vain kameleontteja, jotka muuntuvat – jälleen kerran – joka hetki.”

On aika palata abstrakteista aatoksista raakaan todellisuuteen keikkalavan kupeelle. Siellä raja bändin ja yleisön välillä lainehtii välillä kuin veteen piirretty viiva. Katsojien ja kuulijoiden joukkoon yllättäen kupsahtanut artisti nostetaan yhteisvoimin takaisin estradille, ja meno sen kun jatkuu.

Painajainen Liedossa (yksityiskohta).

Mustavalkoisista valokuvista välittyy paitsi tilanne, tunnelma ja vereslihaiset tunteet monesti myös liike ja ääniaallot. Toisinaan ne vellovat niin hurjina, että kuvan pinta suorastaan aaltoilee kuten Terveet Kädet -bändin keikalla Propaganda-popissa 27.11.1983.

Punk on asenne, jossa ei mietitä mitä muut ajattelevat, eikä kompromisseihin suostuta. Tämä kuvastuu bändien herkullisista nimistä kuten Mellakka, Maho Neitsyt, Vendetta, Smack ja Lama muiden muassa.

Festareista ja leirintäalueista niiden liepeillä muodostui punkväen valtaamia vapauden valtakuntia, joissa ei turhia himmailtu. Vuonna 1986 Provinssirockissa tungeksi peräti 40 000 aatteen ystävää. Inkisen ytimekkäät kuvatekstit ja todistajien lausunnot naulaavat faktat kohdilleen:

”Tuli oltua. Sunnuntaina huomattiin, että oltiin pystytetty teltta torstaina ojaan.”

Ville Nisosen vaatekauppa Dekadenz, himmeästi valaistu luola varusti punkväen – paitsi AI:n hoksaamilla hakaneuloilla – myös mustilla kuteilla, niiteillä, käsiraudoilla ja muilla aatteen vaatimilla hepenillä. Asiantuntijalausunto: ”Tuo oli paras kauppa shoppailla. Aivan parasta oli kannibaalikengät ja panos- ja hylsyvyöt.”

Ja kukapa muu olisi paremmin sopinut Dekandenzin vaatemalliksi kuin Andy McCoy, joka tuntuu suorastaan syntyneen oikeat vermeet yllään. Lamppu Laamasen elämänkerta rokkistarasta ei turhia kursaile: Andy – Rock’n’Roll Star 

Juha-Pekka Inkinen on Helsingissä
asuva valokuvataiteilija ja kirjailija.

Paitsi rajua menoa, uhoa ja uhmaa Inkisen kuvista välittyy myös nuorten ihmisten arkuutta ja haavoittuvuutta. Vaikka hän kirjansa alussa toteaakin olleensa kuvattaviaan kymmenisen vuotta vanhempi ja uineensa kuvioihin mukaan Laama-lehden valokuvaajana, hänet on ilmiselvästi hyväksytty jengin jäseneksi.

Inkinen on saanut kuvata kuin kärpänen katossa; kuvattavat eivät poseeraa eivätkä karsasta. Hän on vanginnut kamerallaan intiimejä, herkkiä hetkiä backstageilla ja treenikämpissä sekä väsähtäneitä ja sammahtaneita punkkareita milloin missäkin nurkassa tai lattialla.

Tinkimätön ajanpyörä raksutti eteenpäin, ja vaikka bileet jatkuivat, väki vanheni. Kaikki alkoi Inkisestä tuntua jo nähdyltä ja koetulta. Tutut naamat katosivat kuka opiskelemaan, kuka työelämään, kuka parisuhteisiin. Nuoruus oli auttamattomasti ohi.

Punk-albumin hienot kuvat dokumentoivat jälleen Inkisen omaperäiseen tyyliin ajan henkeä ja punkkareiden energistä elämäntapaa, joka teoksen kustantaneen Punkmuseon mukaan ei ole suostunut kuolemaan. Uskon, sillä entistä hurjempi hardcore punk on ilmiselvästi hyvissä hanskoissa. Siitä pitävät huolen Pää Kii, Rikoslaki ja Nyrkkitappelu.

Juha-Pekka Inkinen: Punk-albumi 1983 – 1986. Juha-Pekka inkisen valokuvia.

Teos on suomen- ja englanninkielinen. Punkmuseo. 2026. 158 s. https://www.punkmuseo.fi/

 

Tini Sauvo: Ystäväni Afrikka – Kuvapäiväkirjoja 1980-luvun Afrikasta

Afrikka tulee iholle

Tini Sauvo reppureissasi Afrikkaa pitkin ja poikin 1980-luvulla. Hänen matkapäiväkirjojensa katkelmista ja ilmeikkäistä piirroksista syntyi teos Ystäväni Afrikka. Elämää pursuava kirja tempaa lukijan mukaan näkemään ja kokemaan toisenlaista arkea.

Vähän maailman terävää reunaa, vähän sen pehmeää poskea.

Taiteilija, kuvittaja ja animaationtekijä Tini Sauvo teki ensimmäisen pitkän matkansa Euroopan ulkopuolelle Intiaan 1970-luvun alussa. Elämyksellisistä matkakilometreistään hän kertoi kuvittamassaan teoksessa Aamuyön matkustajia (Momentum Kirjat) 

Seuraavana vuorossa oli Afrikka, jonne Tini teki kaksi pitkää matkaa vuosina 1982 ja 1986. Kairossa yösija löytyi olosuhteisiin nähden kelvollisesta hotelli Huvipuistosta. Yksin Tinin ei yötään siellä tarvinnut viettää, sillä sängyssä asuvat elukat viihdyttivät, haukkasivat palan sieltä, toisen täältä. Onneksi ötökät ovat vähälukuisia ja -ruokaisia.

Luxorin kaoottinen liikenne olisi saanut heikkohermoisemman jo tässä vaiheessa luovuttamaan ja kääntymään takaisin. Mutta Tinin sinnikkyydellä sompailu autojen, aasinkärryjen, hevospelien, käsirattaiden, pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden improvisoidun koreografian sekamelskassa sujui kuin tanssi.

Intia-kirjaa lukiessa adjektiivi eksoottinen sai ihan uusia ulottuvuuksia; Afrikka-kirjasta kumpuava kokemus on päinvastainen. Sana eksoottinen hälvenee tarpeettomana, ja sen tilalle astuu arki likanaamaisten, nauravien romunkerääjälasten kujeilussa. Ihan tavallista arkeahan tämä on. Vain toisenlaista.

Assuaninssa Tinin muistikirjaan ilmestyvät rivit: Maailma on minulle sopiva kuin vanha lempivaate, joka on kulunut ja tullut tutuksi. Pesen sen illalla uudeksi ja pukeudun siihen aamulla mielelläni.

Junamatka Wadi Haifasta Khartumiin kesti kaksi päivää kolmannen luokan junassa. Täpötäydessä kulkupelissä Tinin kompastelu ”vessaan”, huonosti sulkeutuvan oven takana ammottavalle reiälle, osoittautui haasteelliseksi.

Kiipeillessä, pujottautuessa tahtoi jalan alle aina sattua jonkun helma, eväät, käsi taikka lapsi.

Rennolla otteella luonnostellut piirrokset tavoittavat ihmiset, tilanteet ja tunnelmat elävästi. Näinhän me kulkiessa näemme elämänmenon ohi lipuvana kavalkadina. Tekstejä lukiessa ja piirroksia tutkaillessa solahdan kuin huomaamatta Tinin siivellä kapealle kujalle, joka kiemurtelee ruokoaitojen välissä.

Kylän asumukset on kyhätty luovasti kokoon siitä mitä saatavilla on. Portit on taottu peltikanistereista. Katon olkitötterön tiukkaan sidotussa huipussa on kumollaan vihreä pullo.

Tini Sauvon tekstiiliteokset saivat inspiraatiota
residenssissä Beninin Villa Karossa. Tässä
taustalla Sateenkaari, tekstiiliväri, applikointi.
Kuva: Hannele Salminen

Tini tutustuu ihmisiin, ystävystyy ja kokee vieraanvaraisuutta. Joskus sitä löytyy yllättävältä taholta. Kassalassa, Sudanissa, seikkailijattaremme joutuu poliisin huostaan. Mutta iloisissa merkeissä: koska hotelliin ei mahtunut, poliisikolhoosi tarjosi majapaikan. Eikä tämä vielä mitään. Vaikka provinssissa on voimassa kieltolaki, poliisi kyllä tiesi mistä pimeä pullo illan ratoksi haettiin.

Lukuisten upeiden auringonlaskujen jälkeen kauneus paljastaa toisen poskensa. Tinin ystävä Razek vie hänet laittomaan, sähköttömään slummiin, joka on rakennettu kaupungin kaatopaikalle katsomaan maiseman kauneutta. Tini ei sitä näe ja miettii, millaista lapsuus täällä mahtaa olla.  Kunnes: Päivän hiipuva ruosteenkajo väritti tomun, ja naisten ohuet vaatteet leimahtivat hehkumaan viimeisen kerran.

 Joskus on matkustettava kauas, jotta näkisi lähelle. Slummissa omat lapsuusmuistot tulvahtavat Tinin mieleen, terva ja ruosteen tuoksu, sammakko-ojat. Lapsuuden halkeilleen asfalttipihan maailmankartta enteili tulevan maailmanmatkaajan seikkailuja.

Tini Sauvo on kirjallaan kuin lentävällä matolla kiidättänyt minua kokemuksesta toiseen; Afrikka on tullut tutummaksi. Lintuperspektiivistä näen torille, jossa tuuli kalisuttaa metallisia pöytiä ja tuoleja. Kuu loistaa lamppuja kirkkaampana. Nainen istuu keskellä aukiota kuin huoneessa ja kirjoittaa, eikä siinä ole mitään ihmettelemistä.

Tini Sauvo: Ystäväni Afrikka – Kuvapäiväkirjoja 1980-luvun Afrikasta. 149 s. Momentum Kirjat. https://www.momentumkirjat.fi/

Tini Sauvon retrospektiivinen näyttely Tekstiilien lumo – teoksia vuosilta 2002–2025 on esillä Laterna Magican Tiili- ja kellarigallerioissa 15.8.2026 asti. https://www.laterna.net/

Tero Puha: Innocence ’93

Viattomuuden kesä

Tero Puhan Innocence ’93 -taidekirjan ilmeikkäät piirroshahmot vievät mielikuvista, kohtaamisista ja tunnetiloista toiseen. Ne luonnostelevat nuoren tekijänsä hapuilua kohti omaa identiteettiä.

Nämä piirustukset syntyivät yhden kesän aikana, mutta ne sisältävät kokonaisen elämäntilanteen. Niissä on mukana liike kaupungissa, yö, katseet, etäisyys, läheisyyden mahdollisuus ja ajatus siitä, että tulevaisuus on vielä avoin.

Tutustuin Tero Puhan taiteeseen hänen valokuvateoksensa Intiimivalo | Intimate Light siivellä nelisen vuotta sitten. Tuolloin kirjoitin ihastellen: ”Valo ja varjot hyväilevät alastomien miesten kehoja kun Tero Puhan kamera piirtää niiden ääriviivoja ja tallentaa kuvattaviensa katseita, ilmeitä ja liikettä”.

Uudessa, ”ajatusvirtana” syntyneistä piirroksista koostuvassa Innocence ’93 -teoksessaan nykyinen valokuvaaja ja visuaalinen taiteilija palaa sinne, mistä kaikki alkoi, kesään kolmisenkymmentä vuotta sitten. Parikymppinen taideopiskelija oli päässyt ensimmäistä kertaa viettämään koko kesän Helsingissä.

Elämäni keskittyi kahteen asiaan: rakkauden etsimiseen ja taiteilijaksi tulemiseen. Helsingin yöelämä ja tuolloin vielä pieni gay-skene muodostivat ympäristön, jossa vietin lähes kaikki kesäni illat. Piirtäminen oli tapa jäsentää kaikkea sitä, mitä tapahtui ympärilläni ja sisälläni samaan aikaan.

Puha palasi alitajunnasta kummunneiden piirrostensa pariin ja huomasi niiden muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden, joka on nyt päätynyt kirjaksi. Sitä varten kuvien lyijykynällä luonnostellut viivat on digitaalisesti vahvistettu mustaksi, jolloin niiden rytmi on korostunut.

Hän toivoo, että teoksesta muodostuisi eräänlainen ”mentaalinen värityskirja”, jota katsoja voi täydentää omilla muistoillaan ja kokemuksillaan. Otan kopin vastaan ja heittäydyn hänen notkean, arvaamattoman viivansa vietäväksi ja annan piirrosten kertoa tarinaansa omien muistojeni siivilän läpi.

Matkan alkaessa ilmassa on epäröintiä, hahmo on ymmällään, solmussa itseensä kietoutuneena. Vähitellen hän alkaa viritellä lankoja, etsiä ulospääsyä labyrintistään silmä tarkkana. Silmät ja katseet nousevatkin päärooliin tässä identiteetin rakennusprojektissa kuten tulevalle valokuvaajalle sopii.

Kädet hapuilevat sinne tänne, tavoittelevat kosketusta, yhteyttä. Monesti kuvaan ilmestyy myös peili, jota hahmo pitelee, tuijottaa omakuvaansa kuin kysyäkseen: Kuka minä olen? Mikä minusta tulee? Kunnes peili saa väistyä uusien kohtaamisten ja kokemusten tieltä.

Piirroskokoelmaa lehteillessäni tunnelma vaihtuu välillä aktiivisesta väsähtäneeksi, sillä kukapa nyt baanalla iltakaudet jaksaisi riekkua. Silmäluomet painavat, ja katse väistää lukijaa. Kunnes koittaa jälleen uusi päivä – ja ilta. Silloin yksi silmäpari ei riitä, vaan silmiä tarvitaan useampia, jotta mikään kiinnostava ei jäisi huomaamatta.

Joskus silmät sulkeutuvat, ja kaikki tuntuu olevan lukossa. Onneksi avain on tallella. Sillä vain lukko auki ja ei kun menoksi kohti uusia seikkailuja. Niitä piirrokset tarjoavat roppakaupalla. Kirjan kansikin tuntuu vihjaavan: Voisiko meistä tulla pari? Ehkä ei sittenkään..

Lanka katkeaa. Kunnes vihdoin koittaa ilta, jolloin pusuhuulet löytävät toisensa. Mutta sitoutuminen arveluttaa. On jälleen vakava peiliin katsomisen paikka. Kenties oma apu on sittenkin paras apu.

Innocence ’93 viekoitteli minut mukanaan muistoihin ja tunnelmiin, jotka olivat hautautuneet alitajuntani syövereihin. Vaikka kokemukset ovat jokaiselle omanlaisiaan, niillä on kuitenkin yhteinen nimittäjä, sillä ihmisenä oleminen on universaali projekti, johon me kaikki osallistumme. Tero Puha on piirtänyt sille herkät kasvot.

Tero Puha: Innocence ’93.  Tero Puha Studio. www.teropuha.com
Teos on suomen- ja englanninkielinen.

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

Olemmeko me todella tällaisia?

 Lena Andersson läpivalaisee ruotsalaisten tekopyhyyttä ja omahyväisyyttä tarkkanäköisistä moraliteeteista koostuvassa teoksessaan Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä.

Hänen mielestään elämä tapahtui vähäisissä ja yksinkertaisissa asioissa, ja niissä elämää myös laiminlyötiin. Kaikki mikä kiinnosti ihmisiä oli Simonesta kiinnostavaa ja hänen huomionsa arvoista.

Ruotsalainen Lena Andersson tuli tutuksi August-palkinnon voittaneella teoksellaan Omavaltaista menettelyä, jossa hän tarkasteli vallankäyttöä ihmissuhteissa. Samaa aihetta hän käsittelee satiirisesti uusimmassa suomennoksessaan Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä (Siltala).

Teos koostuu tarinaryppäistä, kirjailijan omien sanojen mukaan ”moraliteeteista, elämän pirstaleista”, jotka on nimetty niissä esiintyvien naisten mukaan. Koin itseni salapoliisiksi bongatessani toistensa tarinoissa piipahtelevia rakkautta ja hyväksyntää kaipaavia naisia. Ajan myötä he ovat jatkaneet elämäänsä, ja heidän olosuhteensa ovat muuttuneet. Asenteet eivät niinkään.

Yhden heistä, Amandan tapaan nuorena naisena, jolla on jo valmis käsitys omasta arvostaan ja asemastaan maailmanjärjestyksessä. Hän naurahtaa hyväntahtoisesti ja suvaitsevaisesti kaikille, ”jotka ovat ymmärtäneet elämästä vähemmän kuin hän”.

Heihin kuuluu poikaystävä Benjamin, joka epätoivoisesti yrittää puolustaa ilmiötä nimeltä rakkaus. Se ei kuulu Amandan sanavarastoon eikä hänellä ole sille käyttöä. Niinpä keskustelu ja suhde päättyvät umpikujaan, jota Andersson kuvaa ilmeikkäästi:

Jos hän olisi katsonut Benjaminia, hän olisi nähnyt nuoren miehen, joka on luopunut yrityksistä löytää elonmerkkejä raunioiden alta luonnonmullistuksen jälkeen.

Kangaskaupan esinainen Anki on #metoon jälkimainingeissa saanut feministisen herätyksen ja ”tullut kaapista” naisena, joka tiedostaa yhteiskunnassa valitsevan epätasa-arvon, erityisesti miesten sopimattomat ehdotukset ja lähentelyt. Valitettavasti tarinan edetessä hänen moraaliposeerauksensa pintakuorrutus karisee.

Hän vinkkaa alaiselleen tunnolliselle Matildalle, miten tämä voisi saada miehet kiinnostumaan itsestään. Jos vaihtaisi kampausta, korostaisi silmiä ja punaisi vähän huulia, avautuisi uusia mahdollisuuksia.

Matilda kuuluu teoksen harvojen, syvällisemmin ajattelevien naisten joukkoon. Hän on tajunnut elämästä jotain oleellista. ”Eivät ihmiset elä sillä tavalla!” hän halusi huutaa. ”Ihminen elää sisältäpäin ohjautuvasti, ei ulkoapäin!”

Lena Andersson on Ruotsin kii-
tellyimpiä ja kiistellyimpiä kirjai-
lijoita. Kuva:Jan Danielsson

Lena Andersson on taluttanut näyttämölleen rykelmän naisia, joiden keskusteluista syntyy sanallisia pelejä. Niihin osallistuminen vaatii valppautta, jotta osaisi asettaa sanansa siten, ettei putoaisi hyveellisyyssignaaleja vilkuttelevien kanssasisarten kyydistä.

Yksi pelureista, Ellinor kuulostelee varovaisesti missä sävyssä Matildaa tänään piikitellään. Hän kävelee yksiöisellä jäällä, haparoi eteenpäin sanojen ja äänensävyjen keskellä, etsii äännähdyksiä jotka kielivät vastaanottavuudesta.

Tapaan Amandan myöhemmin uudelleen – ikävä kyllä – nyt Venäjältä Ruotsiin muuttaneen Olgan kertomuksessa. Olga työskentelee opettajana koulussa, jota Amanda hallitsee kaikkitietävänä ja -valtaisena rehtorina.

Olga ei suostu tanssimaan Amandan pillin tahtiin, sillä hänellä on omat käsityksensä opettajan tehtävästä. Hän näkee Amandan ilkeilyn läpi tavassa, jolla tämä käyttää puheessaan tarpeettomasti termiä ”tietääkseni”. Sen tarkoitus on tölväistä ja osoittaa toiselle hänen paikkansa.

Kotona Olga ja hänen aviopuolisonsa Nikolai kertaavat päivän tapahtumia, kokemiaan ja kuulemiaan kummallisuuksia. Nikolai puuskahtaa tuskastuneena: En ymmärrä, miten näin epäluuloisessa yhteiskunnassa on mahdollisia puhua yhtään mistään.

En ymmärrä minäkään, mutta luulen ettei tilanne ole ihan niin toivoton kuin Lena Andersson antaa moraliteettiensa perusteella ymmärtää. Haluan karkuun näiden – kieltämättä tarkkanäköisesti kuvattujen – stereotyyppien seurasta raikkaampiin tunnelmiin.

Voisin istahtaa lasilliselle Lenan, Matildan ja Olgan kanssa keskustelemaan mitä Willy Kyrklund mahtoi tarkoittaa filosofisen pienoisromaaninsa Mestari Man alkusanoilla: ”Etsin kysymystä, johon ihmiselämä on vastaus.”

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä.

Studie i mänskligt beteende. Suomentanut Sanna Manninen. Siltala. 2026. 149s.

Maylis de Kerangal: Jälkimaininkeja

”Teitä koskeva tapaus”

Pohjoisranskalainen satamakaupunki Le Havre nousee toiseksi päähenkilöksi Maylis de Kerangalin romaanissa Jälkimaininkeja. Minäkertojan muistot ja nykyisyys kietoutuvat toisiinsa, mutta voiko omia jälkiään seurata menneeseen?

Mutta vain yksi mies – kuin kaupunki.  William Carlos Williams: Paterson                                                                     

Palkitun ranskalaisen kirjailijan Maylis de Kerangalin ensimmäinen suomennettu teos, vaikuttava Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, kertoi surffailijapojan Simon Limbresin sydämestä, joka halusi elää kuoleman jälkeen.  Toinen suomennettu romaani Maailma käden ulottuvilla vei lumottuihin maailmoihin, kuvataiteen illuusioihin.

Romaanissa Sillansynty (Siltala) hän loi jälleen omintakeisen universumin. Näyttämönä toimi jättimäinen siltatyömaa kuvitteellisessa Cocan kaupungissa Kaliforniassa. Kirjailijalla on todella maailma hyppysissään, näppäimistön ulottuvilla.

Uudessa romaanissaan Jälkimaininkeja (Siltala) de Kerangal palaa lapsuutensa maisemiin Le Havreen. Kirjan minäkertojan, pariisilaisen viisikymppisen perheenäidin aika rämähtää rikki, hajoaa kahdeksi, kun hän saa soiton Le Havren rikostutkijalta, joka haluaa haastatella häntä ”teihin liittyvän tapauksen tiimoilta”.

Paljastuu, että Le Havren rannalta, aallonmurtajan läheisyydestä on löytynyt tuntemattoman miehen ruumis, jonka taskusta löytyneessä elokuvalipussa on kertojan puhelinnumero. Mennyt herää henkiin, kun nainen palaa selvittämään tapausta entisen kotikaupunkinsa maisemiin, jossa ”olin kasvaa rehottanut kuin rikkaruoho”.

Liittoutuneiden hyökkäyksessä toisen maailmansodan loppuvaiheissa Saksan valtaama kaupunki pommitettiin lähes maan tasalle. Tuhansia ihmisiä kuoli, ja kolme neljäsosaa rakennuksista tuhoutui. Kun Le Havre rakennettiin uudelleen modernistisia periaatteita noudattaen raunioiden lohkareista ja betonista, kaupungin historia hautautui järkäleiden alle.

Le Havren historia rinnastuu teoksessa kertojan sielun syvyyksiin käpertyneeseen muistoon intohimoisesta ensirakkaudesta, jonka hän koki kaupungissa 16-vuotiaana. Le Havren muinainen loisto hautautui lohkareiden ja betonin alle, muiston kadonneesta rakastetusta nuorukaisesta nimeltä Craven hälvensivät päälle kasautuvat uudet kokemukset.

Tunsinko minä hänet? Oliko hänellä minulle asiaa? kysymykset piinaavat naista, joka ryhtyy salapoliisin lailla jäljittämään kuolleen miehen henkilöllisyyttä. Tiedonmurusista ja vanhoista muistoistaan hän yrittää koota palapeliä tapahtuneesta. Aivan kuin rikostutkijan puhelinsoitto olisi jälkimainingin lailla paiskannut hänet kolmenkymmenen vuoden taakse menneisyyteen.

Maylis de Kerangal on Ranskan palkituimpia ja 
kiitetyimpiä kirjailijoita. Kuva: Francesca Mantovani

Romaani koostuu kertomuksenpätkistä, joissa mennyt ja nykyisyys limittyvät. Niiden lomassa vilahtelee tuon tuosta ajankohtaisia teemoja. Nainen on tarinoita rakastava dubbaaja, taitava äänitallennetulkitsija. Hänen koe-esiintymisensä Pariisissa menee kuitenkin mönkään, sillä eihän ääninäyttelijä pärjää keinoälylle. Siinäkin hommassa AI:tä koulutetaan yhä etevämmäksi.

Naisen sattumalta Le Havren kahvilassa tapaamat kaksi nuorta ukrainalaista naista ovat paenneet henkensä kaupalla Harkovan pommituksia. Historia toistaa surullisesti itseään. Kohtaaminen tuo hänen mieleensä lukion lopputyön, jossa hän haastatteli Le Havren pommituksista selvinnyttä naista.

.. olimme kivipölyn peitossa, hiukset, iho ja vaatteet täynnä tuhkaa, kuin aaveet, ja vasta viimeisellä askelmalla tajusimme että suojan portaat olivat ainoa pystyssä oleva rakennuksen osa sillä alueella..

de Kerangalilla on taito eläytyä henkilöidensä ajatuksiin ja tunteisiin, välittää tilanteet, tapahtumat ja maisemat niin elävästi, että lukija väistämättä tempautuu mukaan, alkaa elää tarinassa – ja upota samalla omiin muistoihinsa. Sillä nehän elävät kanssamme joka hetki.

de Kerangal jättää kertomuksensa lopun koukuttavasti auki ja antaa näin lukijalle mahdollisuuden koota lukemistaan tapahtumista oman palapelin. Aallonmurtajalta löydetty kuollut mies saa viedä puuttuvan, ratkaisevan palan mennessään.

Maylis de Kerangal: Jälkimaininkeja (Jour de ressac).

Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala. 2026. 238 s. https://siltala.fi 

John Dewey: Yhteinen usko – luentoja uskonnonfilosofiasta

Omanlaisensa uskonpuhdistaja

 Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey oli aikansa radikaali, joka kyseenalaisti uskonnollisten instituutioiden aseman ja pyrki määrittelemään uudelleen, mitä tarkoittaa olla uskonnollinen. Vuonna 1934 julkaistu ja nyt suomennettu Yhteinen usko herättää ajatuksia tänäkin päivänä.

Mikä tahansa toiminta, jota harjoitetaan ihanteellisen päämäärän puolesta esteitä vastaan, huolimatta henkilökohtaisen tappion uhasta ja sitoutuen sen yleiseen ja kestävään arvoon, onominaislaadultaan uskonnollista.

”John Deweyn asemaa erityisesti 1900-luvun alkuvuosikymmenten keskeisimpänä yhdysvaltalaisena intellektuellina on vaikea yliarvioida”, Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström kirjoittaa teoksen Yhteinen usko – luentoja uskonnonfilosofiasta (Gaudeamus) esipuheessa.

 Deweyn lähes sata vuotta sitten esittämät ajatukset herättävät edelleen intohimoja puoleen ja vastaan. Hänen keskeinen teemansa oli ”luonnollisen inhimillisen kokemuksen mahdollisuus sisältää uskonnollinen kvaliteetti ilman yliluonnollisia metafyysisiä sitoumuksia”, Pihlström toteaa.

 Dewey tuuletti uskontoja rivakalla kädellä. Hän halusi erottaa uskonnollisuuden uskonnollisista instituutioista, jotka hän koki painolastina. Mutta hän meni vielä pidemmälle haluamalla poistaa yliluonnollisen elementin uskonnollisuudesta, koska: Vasta silloin, ensimmäistä kertaa, kokemuksen uskonnollinen puoli saa kehittyä esteettä omilla ehdoillaan.

 Tämä oli aikoinaan ja on edelleen kova pähkinä purtavaksi. Selvää on, etteivät uskonnolliset piirit tätä voi hyväksyä. Toisaalta vastakkaiseen leiriin kuuluvien ateistien mielestä yliluonnollisen hylkäämisen lisäksi paitsi uskonnot myös kaikki uskonnollisuuteen viittaava on hylättävä.

 Pihlströmin mukaan Dewey puolestaan hylkäsi nämä molemmat ääripäät, sillä ”ne kadottavat inhimilliseen kokemukseen sisältyvät aidot uskonnolliset kvaliteetit ja näin redusoivat kokemuksemme köyhemmäksi ja kapeammaksi kuin se voisi olla”.

 Uskonnollinen kokemus oli Deweylle asenne, joka voi liittyä ”esimerkiksi esteettiseen, tieteelliseen, moraaliseen tai poliittiseen kokemukseen, samoin kuin esimerkiksi ystävyyden tai toveruuden kokemuksiin”. Näistä hän johtaa määritelmän Kaikkivaltiaalle:

 On nimittäin olemassa ihanteita luovia ja ylläpitäviä luonnon ja yhteiskunnan voimia. Ne yhdistyvät toisiinsa vielä kiinteämmin, kun toiminta suo niille yhteyttä ja kiinteyttä. Kutsuisin tätä aktiivista ihanteellisen ja aktuaalisen välistä suhdetta ”Jumalaksi”.

 Hänen määrittelemänsä uskonnollisuus – yhteinen pyrkimys kohti demokraattisia ihanteita – perustui toiveeseen edistyksen ja tieteen riemuvoitoista, joiden avulla ihmiskunta kehittyy yhä paremmaksi. Historia on osoittanut tämän haaveen harhaksi. Kuten me tänäkin päivänä voimme surullisina todeta.

 Selvää on, että tarvitsemme tiedettä ja älyä, oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa, tasa-arvoa, ystävyyttä ja rakkautta. Mutta eiväthän nämä kannatettavat arvot pyyhi pois hengellistä mystistä kokemusta. Mitä Dewey olisi menettänyt, jos hän olisi tämän hyväksynyt?

 Hän kaappasi uskonnoilta uskonnollisuuden ja karisti siitä samalla hengellisen elementin, mystisen kokemuksen, jolle kaikki uskonnot rituaaleineen perustuvat. Radikaali temppu, mutta ei hän silti Jumalaan täydellistä pesäeroa tee. Pihlströmin mukaan ”hän ei koskaan täysin torjunut Jumalan ideaa, vaikka hän hylkäsikin käsitteen perinteisen teologisen käytön”.

 Toista näkökantaa uskonnollisuuteen edustaa psykiatri, kirjailija ja ortodoksinen diakoni Joel Haahtela, joka on kertonut uskovansa ”selittämättömään ja siihen, että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä”. Trilogiassaan Adélen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat hän on kaunokirjallisesti lähestynyt aineettoman maailman mysteeriä.

 Näin kirjoitin arviossani Adélen kysymyksestä: ”Ihmeiden mahdollisuutta kertoja pohtii sattumalta jyrkänteellä tapaamansa kirjailijan, Yvonnen, kanssa. Tämä kertoo lukeneensa varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken.”

 Toinen näkyvän maailman takaista mysteeriä romaaneissaan käsitellyt kirjailija on Nobel-palkinnon vuonna 2025 voittanut norjalainen, katoliseksi kääntynyt Jon Fosse. Kirjoitin hänen magnumopuksensa Septologian toisessa osassa Minä on toinen hänen päähenkilönsä taidemaalari Aslen oivalluksesta:

 ”Aslen pohdinnat Jumalasta kulkevat teoksen syvänä pohjavirtana kuten aiemminkin. Vaikka Asle tuntee Jumalan läsnäolon hiljaisuudessa, kuvissaan ja kaipauksessaan, hän tietää että Jumalan ymmärtää silloin, kun ymmärtää ettei Jumalaa voi ymmärtää. ”

 John Dewey: Yhteinen usko – luentoja uskonnonfilosofiasta.

A Common Faith. Suomentanut Lauri Väkevä. Gaudeamus. 2026. 121s.

Lászlo Krasnahórkai: Seiobo tuolla alhaalla

Ytimeltään piilossa näennäisesti esillä

 Vuonna 2025 kirjallisuuden Nobelin voittaneen László Krasnahorkain episodiromaani Seiobo tuolla alhaalla vie eri aikakausina ja eri paikoissa työskennelleiden taiteilijoiden ja artesaanien sekä heidän teostensa pariin. Näin hän tavoittelee taiteen syvempää kokemista ja merkitystä ihmisille.

.. ja hän leikki, kuten niin usein aiemminkin, sanojen merkitysten erilaisilla kerrostumilla, hän halusi saada merkitykset sointumaan yhteen, jotta paikat ja hahmot ja tapahtumat asettautuisivat keskenään odottamattomiin yhteyksiin ..

Näin unkarilainen kirjailija László Krasnahorkai kuvittelee novellissa ”Zeamin on mentävä” Sadon saarelle karkotetun japanilaisen nō-teatterin perustajan Zeami Motokiyon (1363 – 1443) tuumineen kirjoittaessaan mestariteostaan Kintōshoa, matkapäiväkirjan, runouden ja filosofisen pohdiskelun yhdistelmää.

Kyseinen novelli on yksi Krasnahorkain17 kertomuksesta rakentuvaa teosta Seiobo tuolla alhaalla (Teos). Aivan kuin hän kuvaisi näin myös omaa kirjaansa, sillä sekin koostuu matkailijoiden kokemuksista sekä filosofisista pohdiskeluista. 

Silloin tällöin löyhästi toisiinsa liittyvät episodit hän on numeroinut noudattaen Fibonaccin lukujonoa, missä kahden peräkkäisen luvun summa on kolmannen numero.

Novellissa ”Christo Morto” elämänsä turhaksi kokeva matkailija palaa vuosien kuluttua Venetsiaan tarkistamaan tapahtuuko hänelle sama ihme kuin aiemmin. Tuolloin Kristusta esittävästä maalauksesta säteilevä rauha oli lumonnut hänet. Mutta mikä ihmeellisintä Jeesuksen suljetut silmäluomet olivat värähtäneet hänen niitä katsellessaan.

Tätä ennen Krasnohorkai on sivukaupalla selvittänyt, ettei maalaus lopultakaan ollut Tizianin tekemä. Joka tapauksessa matkailijan uudella käynnillä Kristuksen silmät eivät vain värähdä vaan avautuvat hitaasti ja niistä kuvastuu loputonta murhetta luomakunnan tilasta. ”Kukaan ei enää kaipaa häntä – aika on kulkenut hänen ohitseen”, matkailijaa puistattaa.

Toinen salaperäinen katse kummittelee novellissa ”Erään buddhan säilyttäminen”. Krasnahorkai uppoaa tällä kertaa perusteellisesti buddhalaisiin rituaaleihin, jotka on suoritettava ennen kuin buddhaa esittävän Amida-veistoksen restaurointi voi alkaa. Mutta kun veistos on purettu osiin pöydälle, mitä silloin tapahtuu sen puoliavointen silmien kuuluisalle katseelle? Löytyykö se konservaattorin sielusta?

Moniin novelleihin tuntuu sisältyvän kehotus pelkän pinnallisen katsomisen sijaan nähdä syvemmälle asioiden perimmäiseen olemukseen. Näin tapahtuu kertomuksessa ”Hän nousee aamunkoitteessa”, jossa mestari veistää taidokasta teatterissa käytettävää nō-naamiota. 

Mestarilla ei ole enää tarvetta luoda siitä suurenmoista. Kokemus on hänelle opettanut, että täydellisyyteen pyrkiessä ”lopputulos on vääjäämättä ja väistämättä se kaikkein rujoin mahdollinen”. Mestari vain työskentelee mieli tyhjänä, kädet ja taltta tietävät, miten naamiosta syntyy taianomainen.

László Krasnahorkai on voittanut 
 myös Man Booker -palkinnon.
Kuva: Czimbal Gyula

Jotkut kertomusten hahmoista ovat fiktiivisiä, toisilla on todellisuudessa esikuva. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluu yksi sukupolvensa merkittävimpiä taiteilijoita romanialainen Ion Grigorescu (1942-), jonka minäkin olen tavannut hänen vaikuttavassa näyttelyssään Taidehalli Kohtassa.

Novellissa ”Edessä jokin palaa” hän vierailee taideleirillä Lacul Sfânta Anan kraatterjärvellä. Kuuluisuus ei osallistu muiden rientoihin, eivätkä nämä ymmärrä mitä hän puuhailee. Kunnes paljastuu, että hän on kymmenen päivän ajan varhain aamulla kaivanut kolme metriä leveää ja viisi metriä pitkää valtavaa kuoppaa.

Siellä hän tänäkin aamuna työskentelee, edes hänen päänsä ei pilkistä kuopan reunan yli. Monttuun kurkistavat leiriläiset yllättyvät näkemästään, sillä Grigorescu oli maa-aineksesta veistänyt kuoppaan luonnollisen kokoisen hevosen, joka laukkasi hurjaa vauhtia irvistävää turpaansa sivulle heittäen.

Taiteilija oli vapauttanut hevosen vankilastaan. Katsojien ihaillessa taideteosta Grigorescu vain piirsi maiseman ylle lavean kaaren. Niitä on vielä vaikka kuinka paljon, hän sanoi vaimealla äänellä. Kertomus tarjoaa oivallisen esimerkin siitä, mitä me emme näe, mutta jonka taiteilija pinnan alle kaivautuessaan tekee näkyväksi.

Näin käy myös mysteerissä ”Mestari Kazuyuki Inouen elämä ja työ”. Siinä jumalatar Seiobo laskeutuu alas valon säkenöivästä Valtakunnasta, jossa ”muoto välkehtii, tulvii ja virtaa ja kaiken täyttää ei-mikään”. Hän astuu teatterin nō-näyttämölle palatakseen takaisin Taivaan mittaamattomiin lakeuksiin tuumien: ” Seiobo kävi tuolla alhaalla”. Katsojat ovat saaneet hetken kokea jonkin ylimaallisen läsnäolon.

Novellissa ”Etäinen valtuutus” pohditaan mikä Alhambra on? Mitä varten upea palatsikompleksi on rakennettu? Krasnahorkai aloittaa aiheesta jälleen yksityiskohtaisen historialuennon. Näillä lukuisilla sivupoluilla harhailu tuntuu ajoittain raskaalta.

Vinkkaako Krasnahorkai lukijalle silmää Alhambrasta kirjoittaessaan: että taideteos – miten tämä pitäisi muotoilla, ettei tulisi turhan päiten hämärtäneeksi koko asiaa – pysyy piilossa, mutta näennäisesti esillä, johonkin tämäntyyppiseen johtopäätökseen näitä dilemmoja pyöritellessä tulee..

Saman hän on todennut toisin sanoin Yale Review’n haastattelussa: ”Beauty is a construction, a complex creation of hope and higher order.”

Lászlo Krasnahórkai: Seiobo tuolla alhaalla.

Unkarinkielinen alkuteos: Seiobo járt odalent. Suomentanut Minnamari Sinisalo.

Teos. 2026. 469s. www.teos.fi