keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle lupaavalle kirjailijalle


Juhani Karila romaanillaan Pienen hauen pyydystys, Reetta Pekkanen runokokoelmallaan Kärhi ja Pontus Purokuru esikoisromaanillaan Römaani voittivat vuoden 2019 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Pontus Purokuru ja Reetta Pekkanen palkintotilaisuudessa.
Kuvasta puuttuu kolmas palkinnonsaaja Juhani Karila-
hyvästä syystä: hän oli synnytyslaitoksella.
Kuva: Jouko Vatanen

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 124 kirjailijaa. Tänä vuonna myönnettiin kolme 18 000 € suuruista palkintoa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto. Heidän luettavakseen lähetettiin kaikkiaan 33 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

Niin erilaisia kuin palkitut teokset ovatkin – reaalifantasiaa, runoutta, fragmenteista koostuvaa kerrontaa – niitä yhdistää huoli maailman ja ihmisen tilasta, ympäristötuhosta ja millenniaalin ahdistuksesta internetin syövereissä. Silti teoksissa välähtää myös toivoa ja huumoria, joita ilman hienoja teoksia ei synny.

Reaalifantasiaa lappilaisella twistillä




Juhani Karilan (s. 1985 Kemijärvellä) romaani Pienen hauen pyydystys (Siltala) on kielellisesti virtuoosimainen romaani, yhtä aikaa rakkausdraama ja myyttinen fantasia, kansankomedia ja ympäristötuhoa edistävän elämäntapamme säälimätön kritiikki.

Raadin mielestä romaanin ”sydän on kielessä, jolla Koillis-Lapin murretta puhuvat hahmot hurmaavat lukijansa. Tarinan ekofilosofinen elämänkuva syvenee maisemaan, jonka yksityiskohtien kerronta on suomalaista proosaa kauneimmillaan.”

Poliisi ja hänen merkillinen kyytiläisensä jatkavat matkaansa kohti uusia seikkailuja. Niin mekin. Kohoamme yhä korkeammalle. Pian korpitkin jo lentävät altamme. Tuntuu kuin vauhtimme kiihtyisi. Imeydymme pilvien läpi…
    Ihana siunattu painottomuus.
   Eikä meillä ole muuta tekemistä kuin lepuuttaa silmiämme loivasti kaartuvassa maapallossa. Katso tähtiä. Aivan järjetön määrä tähtiä…”


Luopumisen ja kiinnittymisen hienovaraisia kuvia




Reetta Pekkasen (s. 1985 Outokummussa) toinen runokokoelma Kärhi (Poesia) on teos kiinnittymisestä ja irtaantumisesta. Erillisyys ja yhteys saavat erilaisia ilmentymiä, joiden kokoluokka vaihtelee mikroskooppisesta tähtitieteelliseen. Kärhi on runoutta ihmisen kurottautumisesta syvälle itseen ja ulos.

Raati luki kokoelmaa menetyksen kirjoituksena, ihmissuhteen tai elonkirjon katoamisen kuvauksena. ”Tähän mykkään maailmanhetkeen Pekkasen pohdittu, kaunis teos tuo armottoman valon, totuuden äänen, joskus hienovaraisen toivon.”

En voita ketään. Voittaminen ei auta mitään. Pitää sen sijaan auttaa. Minä autan kirjoittamalla, runoilija totesi palkintotilaisuudessa.

Mutta eivät kivet ole, jotta voisivat tulla löydetyksi

edes silloin, kun ovi on kiinni ja koko yön sataa.
Ikuisuuden jäljiltä niin kovana: niin pihalla

Ametisti on halutuin kvartsilaji
Ametisti joka ei hiomista kaipaa

Vaikka tekisi kaikkensa, että pitäisi pintansa
ei mahda huokosilleen mitään

                                                                  Voittaminen ei auta ketään


Mieleenpainuvia kiteytyksiä



Pontus Purokuru (s. 1987 Jyväskylässä) on kirjailija, pop-filosofi ja podcast-artisti. Romaanin muotoa purkava Römaani (Kosmos) on kerronnan rajoja kokeileva teos ystävyydestä, riittämättömyydestä ja rakkaudesta. Römaanissa samoillaan internetin saastuttamassa maailmassa, jossa ihminen on ihmiselle sisällöntuotannon raaka-ainetta.

Raati löysi kollaasiromaanin ahneesta kidasta monenlaisia fragmentteja: proosaa, runoa, esseetä, aforistisia kärjistyksiä, kuvia, merkkejä, emojeja, twittejä. ”Sivu sivulta lukijan eteen rakentuva sanataideteos kertoo vaikuttavasti millenniaalin ahdistuksesta ajassa ja maailmassa, jonka internet on mykistävän täydellisesti vallannut.

Tarkimmillaan Römaani terävöityy mieleenpainuviksi kiteytyksiksi, ja sen depressiivisessä pimeydessä välähtelee kiero, aseistariisuva huumori.”

romaani oli eurooppalainen uuden ajan tekniikka jota lukemalla
ihminen oppi ajattelemaan itseään porvarillisena yksilönä jolla on
sisäinen ääni ja kokemaan itsensä kansallisvaltion alamaiseksi. nyt
romaanin tilalla on sosiaalinen media jossa ihminen oppii olevansa
kilpailija markkinoilla


Kirjailija kertoi epäilleensä ymmärtääköhän kukaan hänen kokeellista romaaniaan? Kaksi ryhmää näytti ymmärtäneen: alta parikymppiset, joita perinteinen kerronta ei kiinnosta ja korkeakulttuuriset piirit, joihin Kalevi Jäntin palkintolautakuntakin kuuluu.


Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Aila Meriluoto, Lauri Viita, Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen, Olli Jalonen, Tuomas Kyrö, Katja Kettu. Palkinto on monesti ennakoinut hyvää tulevaisuutta kirjallisuuden parissa. Onnea tulokkaille!

Juhani Karila: Pienen hauen metsästys. Siltala. 2019. 280 s.
Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia. 2019. 74 s.
Pontus Purokuru: Römaani. Kosmos. 2019. 219 s.

Tilaisuudesta ja kirjailijoista on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia 
valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä


Halun ja kammon eripurainen paritanssi

Mikko Rimmisen surullisen hauskassa Finlandia-ehdokasromaanissa, Jos se näyttää siltä, kommunikaatiokyvyttömyys nousee aivan uusiin sfääreihin.  Sanataituri puolestaan upottaa lukijan juohevasti pimeyden ytimeen, matkalle mieleen ja kieleen.


Mikko Rimminen on Finlandia-rintamalla jo vanha konkari. Elokuvaksikin muokattu Pussikaljaromaani nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 2004. 

Hänen kolmas romaaninsa, Nenäpäivä, nappasi palkinnon vuonna 2010. Maailman luonnollisin asia vuodelta 2017 oli sekin ”aikamoinen himmeli romaaniksi”.

Rimmisen viidennessä, jälleen ehdokkaana olleessa romaanissa Jos se näyttää siltä (Teos) eläkeläisherra Lyysälä, lyhyemmin vain Lyy, sinnittelee kruununhakalaisessa lukaalissaan Pohjoisrannassa ja yrittää toimia ja näyttää niin normaalilta kuin suinkin mahdollista.

Lyyn yritelmät kommunikointiin kanssaihmisten kanssa – hyvistä aikeista huolimatta – tylpistyvät kuitenkin hänen kyvyttömyyteensä tuottaa puhetta, ja seurauksena on silkkoja väärinkäsityksiä ja muita tölväisyjä.

Lyy on sosiaalisesti jumissa. Samankaltaisia henkilöitä minulla on ollut aiemmissakin romaaneissani. Jos se näyttää siltä on vähäeleinen sosiaalinen trilleri. Itsekin jännitin, saako Lyy sanaa suustaan, Mikko Rimminen totesi Teoksen infotilaisuudessa.

Kirjailija tunnustaa, että simppeleihin lähtökohtiinsa nähden kirjasta tuli yllättävän mutkikas matka. ”Siinä missä itselleni on usein ollut haastavaa saada fiktiohenkilöt tekemään ylipäätään mitään, niin tällä kertaa huolta ja hirvitystä aiheuttikin päähenkilön taipumus tehdä oikeastaan kaikkea muuta kuin sitä, mikä olisi hänen oman etunsa mukaista.”

Mikko Rimminen Teoksen toimistolla.
Kirjailija aloitti uransa runoilijana
.
Lyy toimittelee arkisia askareita, käy kaupassa, ajelee autollaan ja vie roskapusseja roskikseen. Tämä osoittautuu kuitenkin haasteellisemmaksi kuin arvaisi, sillä pihapiirin muut ihmiset muodostavat hänelle riskin. 

Suurimman piinan aiheuttaa alati kyttäävä, tympeä naapuri Tietäväinen, joka tuntuu tietävän liikaa Lyyn muinaisuudesta.

Lyyn mielen syövereihin sullottu emotionaalinen ryönä, menettämisen tunne ja syyllisyys, aiheuttavat hänessä kauhua ja pelkoa ja saavat tavallisetkin asiat tuntumaan hänestä uhkaavilta: ”…lattianrajaan sijoitetusta postiluukusta jalkoihin suikertaa niin paksu rasvan ja leivityksen nuopistama silakankatku, että siihen olisi mahdollista kompastua”.

Vaikka Lyyn surullisen hahmon kommunikaatiokyvytön ritari luo kirjaan melankolisen pohjavireen, tarina on silti pitelemättömän hauska. Tämä johtuu Rimmisen sanataituruudesta, uudissanoista, psykologisesta silmästä ja tarkkaan maalinsa osuvasta aistimellisesta kielestä.

Kirja paitsi lemahtaa paistuville silakoille, se paiskaa lukijan silmille ”kahmalokaupalla puuhakasta läsnäoloa talonmiehenrouvan muodossa”. Kuulo- ja tuntoaistikin havahtuvat, kun ”… takalukko laksahtaa auki ja porraskäytävän viileä hämärä mukautuu jäsenten ympärille kuin säkkituolin pitkämuistinen solukko”.

Rimminen on valinnut kirjaansa harvinaisen proosakerronnan muodon. Sen sijaan, että kertoja puhuttelisi lukijaa, hän sinuttelee Lyytä. Sinuttelu edellyttää aikamuodoksi preesensiä ja on Rimmisen mukaan ”syyllistävä kertomisen muoto”.

Teemu Mäenpään teos Hehku
 Tm-Galleriassa.
Syyllistää kertoja osaa, pilkata Lyytä armottomasti: 

Ymmärrä, että jos nyt survaisisit esimerkiksi käsiaseen piipun suuhusi, maistelisit sen kylmää, karheaa, vapautuksesta vihjailevaa metallinmakuista topografiaa, et kerta kaikkiaan pystyisi lähettämään aivojasi pitkin olohuoneen tapetteja. Sinua hävettäisi liikaa.”

Lyyn kohelluksen oleellisiksi maamerkeiksi muodostuvat hiekkalaatikolla tuntitolkulla peltisoikkoa paukuttava poika ja muusiksi mukiloitu, lemuava meritaimen, joka ei malta pysyä roskalaatikossa. Tämä saattaa kuulostaa makaaberilta pilalta, mutta Rimmisen kertomana itsestäänselvältä.

Kun aika – armottomasti vaappuva yrmy heiluri – tökkii päiviä eteenpäin, Lyyn ja ”joksikin kiinteäksi pihakalusteeksi jäsentyneen” pojan välille herahtaa kauan kaivattu ja kammottu yhteydellinen lepatus, kommunikaatio.

Lyyn hauraan pingottunut nykyisyys alkaa pojan myötä saada värejä ja mieleen luikerrella tiettyä kuohkeutta. Onnellisuuden mahdollisuuskin hipaisee mieltä. Pojan nahkoihin Rimminen on sujahtanut vaivatta.

Hetki näyttää auvoiselta, kunnes jonkinlaiseksi ”pysyväksi olomuodoksi prosessoitunut kala” ilmoittaa jälleen olemassaolostaan. Viimeisen puheenvuoron saa luonnollisesti kertoja: ”Katso nyt hyvä ihminen, millaisen sotkun olet saanut aikaan.”

Tarinan opetus? Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä. Teos, 2019. 235 s.
Teemu Mäenpään näyttely Tilanne oli päällä! Tm-Galleriassa 8.12. saakka.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Harri Kalha: Sukupuolen sotkijat


Kielletyn leikin kuvia

Harri Kalhan mainio postikorttien ja valokuvien kavalkadi teoksessa Sukupuolen sotkijat – Queer-kuvastoa sadan vuoden takaa marssittaa esiin nykyhetken esitaistelijoita, pioneereja, joita tuolloin ei virallisesti ollut edes olemassa.


FT Harri Kalha on taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkija sekä monipuolisesta tuotannostaan tunnettu palkittu tietokirjailija, joka on kahdesti ollut Tieto-Finlandia-ehdokkaana. 

Vanhoja postikortteja ja valokuvia hän on tutkinut myös aiemmissa teoksissaan.

Kymmenisen vuotta sitten penkoessaan berliiniläisellä kirpputorilla postikortti- ja valokuvalaatikoita hän äkkäsi oudon valokuvapostikortin:

 ”Tuo miekkonenhan on naikkonen!” Hän jäi pohtimaan näkemäänsä: Mistä oikein oli kyse?”

Vastausta etsiessään hän alkoi kerätä valioyksilöitä, sukupuolen mielikuvaa sotkevia kuvia normiromanttisten kuvien viidakosta. Vinksahtaneita kuvia, jotka esittelivät lesbosuudelmia ja hamosessa poseeraavia nuorukaisia, alkoi löytyä paitsi kirpputoreilta myös divareista ja netistä Suomesta ja maailmalta.

Vihdoin Kalhan paksuksi paisuneeseen kenkälaatikkoon säilötyt aarteet halusivat päästä päivänvaloon. Parvs-kustantamon taitavalla tuella aineistosta syntyi ainutlaatuinen kuvahistoriikki Sukupuolen sotkijat – Queer-kuvastoa sadan vuoden takaa, sekä samanniminen näyttely HAM:iin, Helsingin taidemuseoon.

Postikortit ja valokuvat olivat 1900-luvulla valtavan suosittuja. Ne olivat aikansa some, sosiaalinen media, jonka avulla päivitettiin status ja viestitettiin monimielisesti. Pelkästään vuonna 1900 postikortteja lähetettiin maailmalla 300 miljoonaa, Suomessakin lähes 2 miljoonaa, Harri Kalha kertoi kirjansa ja näyttelynsä tiedotustilaisuudessa HAM:issa.

Julkaisija Dédé, Ranska. Postitettu Suomessa toukokuussa 1923.
(Helviltä Esterille).

Kalha painottaa, että tuon ajan ihmiset katsoivat kuvia toisin kuin monet meistä, joille termi LGBT on tuttu. Sen sisältämiä identiteettikategorioita ei vielä ollut, joten Kalha arvelee, että aikalaisten valtavirta ei aina hoksannut kuvien sisältämiä vinkeitä vinksahduksia, vaan katseli kuvia leikkinä ja fantasiana.

Nimensä kirja on saanut genderfuck-ilmiöstä, jossa sukupuolten kaksinapaisuuden ohella karnevalisoidaan ennakkoluulottomasti myös seksuaalisia vähemmistölokeroita. Kalha toteaa, että termin voisi kääntää paitsi sukupuolen sotkemiseksi myös sukupuolivittuiluksi, ”jos haluaa säilyttää alkukielen ronskin sävyn”.

Kuvista ei voi vetää johtopäätöstä, että 1900-luvun alkupuoli olisi ollut seksuaalisesti vapautunutta aikaa. Kaikkea muuta. Luvattomat kuvat olivat vain marginaali. Seksuaalinormit olivat tiukkoja, ja niistä poikkeavat ihmiset olivat poliisille rikollisia ja lääketieteelle häiriintyneitä friikkejä.



Kaupallisten korttien ohella valokuvastudioissa otettiin kuvia pukuleikeistä privaattiin tarpeeseen, joko itselle tai lähetettäväksi mielitietylle. Niiden kanssa oli kuitenkin oltava varovainen, sillä vääriin käsiin joutuessaan ne olivat raskauttavia todisteita historiasta, jota ei virallisesti saanut olla olemassa.

Harri Kalhan naamioleikkien suosikkeihin kuuluu tyylivalio Yhdysvalloista vuodelta 1920.

 ”Kuvamme tyyliniekat väistelevät viisaasti historioitsijan tulkinnallista taklausotetta. Oliko kyseessä tarkoin käsikirjoitettu vitsi, undrstatementin valeasuun puettu riemukas camp-pilkahdus? Vaiko sittenkin dokumentti kahden miehen koruttomasta ristiinpukeutumisrituaalista?”

Kirjailija Kalle Päätalo muistelee omaelämäkerrallisessa teoksessaan Nuoruuden savotat (1975) uuden ja vanhan yhteentörmäystä 1930-luvun maatalousyhteiskunnassa. Kun kevytmieliset neitokaiset alkoivat käyttää housuja, parahtivat vanhemmat naiset:

– Alakaa olla riettaus huipussaan! Että nuo tuhannen räähkänät, en paremmin sano, ilikijää liikkua kylillä ihan kuin miesten housut jalassaan. Aikoihin on eletty…!” Miehet puolestaan kommentoivat: ”– Eikö, kaverit, koetella kuinka isot munat tuolta parrattomalta pojalta löytyy!” Ei ollut tasa-arvon edelläkävijöillä helppoa.

Kyllä miesoletetutkin osasivat tuulettaa, viljellä vihjailevia silmäniskuja. Hempeästi väritetyssä ”Iloista pääsiäistä” -kortissa ehostettu nuorukainen tarjoaa munaa.” Kalha arvelee, että tämä Ranskassa 1920-luvulla yleinen korttityyppi oli alkujaan suunnattu romantiikannälkäisille heteronaisille.

Historiantutkimus saattaa vielä selvittää olivatko miehet sitä, miltä näyttävät: olivatko he gay vai muuten vain iloisia velikultia, jotka uusi elokuva oli opettanut rakastelemaan kameran kanssa?” Kortit eivät salojaan paljasta, eikä niihin hienotunteisesti suhtautuva Kalhakaan väitä totuutta tietävänsä.

Hän sanoo kuitenkin panevansa baskerinsa pantiksi siitä, ”että näitä kortteja suosivat myös pinnanalaista camp-estetiikkaa vaalivat homot, bisset, lesbot – sekä orastava transväki – joita miellytti koodien sekoittelu.”

Silmiä avaavia kortteja ja kuvia saa jokainen katsoa makunsa mukaan paheksuen, pahastuen, kiinnostuneena hymyillen tai niiden monimielisyydestä nauttien kuten Kalha itse tunnustaa tekevänsä. Hän ajaa monitulkintaisuuden asiaa, ja hänen kuriton katseensa löytää kuvista vihjeitä ja vinoilua, roolileikkejä, halua ja himoa.

Sukupuoli ei ole lokero, vaan mahdollisuuksien karnevaali. Harri Kalhan kirjan kuvat ovat todisteita rohkeista pioneereista, jotka ottivat erilaisuutensa haltuun tehdäkseen maailmasta sallivamman paikan. Filosofi Michel Foucault puki tämän osuvasti sanoiksi vuonna 1977:

Säännöt itsessään ovat tyhjiä ja keskeneräisiä; ne taipuvat eri tarkoituksiin. Historian menestyksekkäistä käänteistä saamme kiittää niitä, jotka pystyivät ottamaan säännöt haltuun, naamioimaan itsensä pervertoidakseen säännöt, kääntääkseen niiden merkityksen – voittaakseen vallanpitäjät näiden itse luomilla säännöillä.”

Karnevalistisen ilottelun hälyssä Harri Kalha vakavoituu ja kiittää paitsi Parvsia ja saamiaan apurahoja, jotka mahdollistivat teoksen päivänvaloon saattamisen, mutta: ”Etenkin kuvateosten kustannusrakenne on Suomessa lähes mahdoton yhtälö.”

Hän toivookin, että säätiöt ja muut kulttuurimyönteiset tahot tukisivat myös teosten painatusvaihetta. Näin me jatkossakin voisimme saada tietoa ja avartaa näkemyksiämme näin hemaisevalla tavalla.

Harri Kalha: Sukupuolen sotkijat
Queer-kuvastoa sadan vuoden takaa
Parvs, 2019. 194 s.
Aiheeseen liittyvä näyttely HAM:ssa 27.9.2020 saakka.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Maylis De Kerangal: Maailma käden ulottuvilla


Illuusion lumo

Maylis De Kerangalin kiehtovassa romaanissa Maailma käden ulottuvilla nuori nainen oppii maalauksen kielen, löytää sen avulla uusia maailmoja ja pitelee aikaa siveltimensä kärjellä.

Palkittu ranskalainen kirjailija Maylis De Kerangal lumosi hienolla romaanillaan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala). Se kertoi sydämestä, joka halusi jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen.


Nyt kirjailija vie lukijan ilmaisuvoimaisella kielellään jälleen uusiin maailmoihin. Teoksessaan Maailma käden ulottuvilla (Siltala) sukelletaan kasvukertomuksen ja rakkaustarinan myötä koristemaalauksen saloihin ja palataan historiassa 20 000 vuoden päähän.

Paula Karst on tuiki tavallinen, vähän saamaton, pariisilainen nuori nainen, joka ei ole löytänyt elämälleen suuntaa. Kunnes pääsee brysseliläiseen koristemaalarikouluun opiskelemaan trompe l’œil -tekniikoita, illuusion taidetta. 

Ammatti vaatii kärsivällistä asioiden haltuunottoa, havaintokykyä ja silmää sekä fyysistä kestävyyttä.

De Kerangal on varmaan itsekin joutunut opiskelemaan aihettaan, sillä niin tarkoilla yksityiskohdilla hän on tarinansa silannut. Aluksi Paula oppii maalaamaan eri puulaatuja: Makassarin eebenpuuta, Kongon mahonkia, poppelin sydänpuuta ja pähkinäpuun kehälustoa. Sen jälkeen käydään marmorin kimppuun. Tutuiksi tulevat: Carrara, grand antique, labrador, henriette blonde, fleur de pécher ja griotte d’Italie.

Paula lumoutuu uuden kielen aakkosista ja oppii käyttämään palettiveistä, kaksikärkistä sivellintä marmorointiin ja pikimäntysivellintä. Tiiviissä opiskelutahdissa käydään läpi myös koristelistat, friisit, tyyliplafondit, patiointi ja kultaus. De Kerangal innostuu joskus liikaakin luennoimaan, mutta se ei haittaa, sillä hän kykenee luomaan luetteloistaan lähes proosarunoa.

Maylis De Kerangal on Ranskan palkituimpia
nykykirjailijoita. Kuva: Catherine 
Helié.
De Kerangalilta kirjoittaminen tuntuu sujuvan yhtä helposti kuin hengitys. Hänen tekstinsä elää ja ryöpsähtelee, joskus sivunkin mittaiset lauseet kantavat ja luovat aidon ajan ja paikan tunnun. 

Samalla Paulan ajatukset ja mielenmaisema tulevat lukijalle tutuiksi. Suomentajat Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat täysillä mukana, ja heidän käännöksensä soljuu luontevasti ja ilmeikkäästi.

Kun Paula saa ensimmäisen vaatimattoman toimeksiannon – hänen on maalattava lastenhuoneeseen taivas – kirjailija innostuu itsekin hyppäämään kyytiin:

”… olisin kovasti halunnut olla hänen päänsä sisällä sinä hetkenä, kun maalatut taivaat alkoivat vilistä hänen aivoissaan, kaikki yhtä aikaa, yhtenä vyörynä, kirkkojen valtavat kupolit missä jumalat asuvat, planeettojen mekaaninen baletti, kosmiset kehät täynnä raketteja ja lentäviä lautasia …”

De Kerangalin teksti tuo mieleen toisen omaperäisen kielen taiturin Monika Fagerholmin. Hänkin vetää lukijan mukaan vahvatunnelmaisiin teoksiinsa yhtä helpon oloisesti kuin ranskalainen kollegansa.

Paula ystävystyy maalarikoulussa lahjakkaaseen Jonakseen ja rempseään, portsarina keikkaa tekevään Kateen. Tämä alkaa epäillä ammatinvalintaansa ja purkaa turhautumistaan: 

kaikki me päädytään väärentämään raunioita pilkkahintaan, peittämään paskaisia seiniä kukkafasadeilla tai koristamaan kurjien hotellien typeriä teemahuoneita”.

Tiina Mielosen maallaus Punainen paita.
Mutta Paula on lumoutunut, hänelle on koristemaalauksen kautta auennut uusia maailmoja, jotka ovat käden ulottuvilla, vain siveltimenvedon päässä. 

Hän upottaa maalauksiinsa paitsi kaiken oppimansa myös kokemuksiaan, muistojaan ja havaintojaan. Maalaamalla hän pystyy liikkumaan ajassa, pysäyttämään sen tiettyyn hetkeen.

Paulasta kasvaa täysiverinen artesaani, nomadi, jota työtilaisuudet kuljettavat eri puolille maailmaa. Ammattitaidon karttuessa hänen vaatimattomat työmaansa paranevat. Mosfilmin suurilla studioilla hänen maalaamistaan odottaa Anna Kareninan salonki, ja Cinecittàn lavastamossa Pietarinkirkon fasadi.

 Cinecittàn kulisseissa harhaillessaan hän perehtyy elokuvanteon historiaan, pohtii todellisuuden luonnetta ja kokee yhden ohimenevistä rakkaussuhteistaan. Entä Jonas, missä he suhteessaan menevät? Eivät he itsekään sitä tiedä.

Vihdoin Paula pääsee esittävän taiteen alkulähteille, mukaan luomaan Lascaux’n luolan täydellistä kopiota. Hän tuntee läheisyyttä luolan upeat kuvat luoneisiin maalareihin, vaikka 20 000 vuotta erottaa hänet näistä lahjakkaista kollegoista.

Luolan seinistä on 3D-mallinnusohjelmalla tehty paneeleille tarkat kopiot, joihin alkuperäiset teokset on maalattava. Kun projektori heijastaa niiden kuvat paneeleihin, tehtäväänsä tutkiva Paula uppoaa sen valokiilassa näihin esihistoriallisiin kuviin.



Hänen aikamatkansa menneisyyteen katkeaa kuitenkin raa’asti, kun kännykkä alkaa piipata Jonaksen lähettämiä huutomerkkejä. Järkyttävä uutinen paljastuu: samaan aikaan kun Paula haaveilee menneisyyden taiteilijoista, terroristit ovat hyökänneet Charlie Hebdon toimitukseen ja tappaneet kaksitoista ihmistä. Piirtäjien murha.

De Kerangal pyyhkii taitavasti pois illuusiot ja palauttaa Paulan ja Jonaksen järkyttävään hetkeen. Mutta aika menee menojaan, sitä ei voi pysäyttää, pitää vain hypätä kyytiin. Niinpä pariskunnan välillä pitkään kytenyt tunne purkautuu viimein. He eivät enää tuhlaa aikaa vaan:

”… tutkiskelevat nautintoa kuin jotakin herkkää rajapintaa käyttäen koko vartaloaan, ihoa, kämmeniä, kieltä, silmäripsiä, kuin maalaisivat toisiaan, olisivat muuttuneet siveltimiksi ja töpöttäisivät, sivelisivät, hankaisivat, kalkioisivat, paljastaisivat sinisiä suonia ja kauneuspilkkuja, nivustaipeita ja polvitaipeiden ihoa …”

Maylis De Kerangal: Maailma käden ulottuvilla
(Un monde à porte de main). Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2019. 255 s. 

Tiina Mielosen näyttely Kaukainen  TM-Galleriassa 17.11. saakka.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Jan-Erik Andersson: Life as Art


Taide ja elämä – erottamattomat

Ruhtinaallisesti kuvitettu, muhkea Life as Art -teos dokumentoi kattavasti monipuolisen taiteilijan Jan-Erik Anderssonin nelikymmenvuotista uraa.

”Häiritsen hyvää makua.”

Vielä 1980-luvulla Jan-Erik Andersson toimi pääosin ”normaalissa” galleria- ja taidemuseokontekstissa, kunnes hän alkoi kaivata vapaampaa foorumia ja tehdä taideprojekteja niiden ulkopuolella. Neljänkymmenen vuoden aikana on tämän jälkeen syntynyt performansseja, arkkitehtuuria, installaatioita, ympäristötaidetta, taiteellista tutkimusta sekä vuorovaikutteista mediataidetta Suomessa ja maailmalla.

Nyt julkaistu kookas, (210 x 297 mm), englanninkielinen teos Life as Art (Parvs) esittelee taiteilijan ”keski-iän retrospektiivin”, tähänastisen elämäntyön. Omanlaisensa hakuteos etenee kronologisesti viimeisimmistä teoksista ensimmäisiin ja sisältää 700 projekteja dokumentoivaa valokuvaa sekä niihin liittyvät lyhyet tekstit, jotka valottavat taustalla olevia ideoita.

Teokseen ovat taiteilijan itsensä ohella kirjoittaneet Penelope Curtis ja Yrjö Haila. Mukana on myös taiteilijan, Marketta Hailan ja Marja-Terttu Kivirinnan keskustelu Artlike Art – Lifelike Art.

Teos julkistettiin Kuvanveistäjien galleriassa Sculptorissa, jossa kaikki alkoi – voi sanoa puhtaalta pöydältä – vuonna 1995 näyttelyllä Clean/Puhdas/Ren. Andessonin henkilökohtaisessa elämässä oli tuolloin ongelmia, ja hän kaipasi puhdasta tilaa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Hän halusi myös kommentoida termiä ”puhdas taide”.

Hän luuttusi rituaalisesti gallerian lattiaa näyttelyn kolmen viikon keston ajan, nukkui sen takahuoneessa, tarjosi kävijöille kahvia ja keskusteli puhtaudesta ja liasta. Yöllä aiheesta syntyi myös laatuaan ensimmäinen online-teos, jonka Kiasma on hankkinut kokoelmiinsa.


Vuonna 2003 taiteilijan yksityisnäyttelyn, The Last Boat, teema Sculptorissa oli kuolema ja menetys. Viimeinen vene oli kunnianosoitus hänen rakkaalle, edesmenneelle isoäidilleen. Osa näyttelyä oli telineille nostettu vene, joka hiljaa sykki valoa. Vene oli rakennettu syötävistä paperiarkeista, joille oli ruokaväreillä printattu kuvia mökiltä, jossa taiteilija oli viettänyt kesiään isoäitinsä kanssa.

Näyttelyn viimeisen päivän performanssissa Andersson vuoli partakoneenterällä palasia veneestä ja tarjosi niitä vieraille syötäväksi. Törmäsin kirjassa kuvaan, jossa minäkin nakerran veneenpalaa. 

Taide todella luo monenlaisia siltoja, herättää muistoja ja tunteita. Vierelläni kuvassa on nyt jo edesmennyt, hyvä ystäväni Aune Jääskinen, Ikoni-Aune, jonka kanssa kävimme monta kiinnostavaa keskustelua taiteesta.

Jan-Erik Anderssonin pääteoksena voidaan pitää kansainvälistäkin huomiota herättänyttä kokonaistaideteosta Life on a Leaf -taloa. Arkkitehti Erkki Pitkärannan kanssa toteuttamassaan talossa hän on asunut perheensäkin kanssa.

Taloteos on malliesimerkki Anderssonin tuotannon läpikäyvästä ajatuksesta, että taide voi olla mukana luomassa arkkitehtonista ja sosiaalista tilaa. Se jatkaa nyt elämäänsä Åbo Akademien taiteen- ja tieteentutkijoiden luovana residenssinä.

Talossa näkyvät taiteilijan työskentelyn tunnusmerkit: värikkyys, leikkisyys, yllätyksellisyys ja yhteisöllisyys. Jan-Erik Anderssonin taiteellinen tutkimusmatka jatkuu, suunnitteilla on kaiken muun ohessa uusi talo…

Life as Art: Jan-Erik Andesson – Works and Collaborations. Parvs, 2019. 304 s.
Teoksen kirjoittajat: Jan-Erik Andersson, Marketta Haila, Yrjö Haila, Marja-Terttu Kivirinta, esipuhe: Penelope Curtis. Englanninkielinen.

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Érik Vuillard: Päiväkäsky


Suuri bluffi onnistui – katastrofaalisin seurauksin

Érik Vuillard suuntaa valokeilan natsien valtaannousun kulisseihin ja paljastaa tragikoomisen tapahtumasarjan, joka johti Itävallan haltuunottoon hyytävän tosipohjaisessa teoksessaan Päiväkäsky.

Suurimmat katastrofit tulevat usein pienin askelin.”


Érik Vuillardin Ranskan Finlandian, Goncourtin, vuonna 2017 voittanut Päiväkäsky (Siltala) ei koollaan mahtaile. Silti pieneen teokseen tiivistyy suuri määrä tutkimustietoa, joka paljastaa ihmisluonnon ahneutta, julmuutta, silmien sulkemista ja myötäilyä. Kun tämän Pandoran lippaan avaa, alkaa tarkastella historiaa aivan uudesta näkökulmasta.

Vuonna 1933 helmikuun 20. päivän kylmässä valossa 24 varjoa saapuu valtiopäivien puhemiehen palatsiin Berliinissä. Koolla on talouselämän kermaa, suurpääoman patriiseja. Puhemies Herman Göringillä on heille asiaa: natsipuolue vaatii rahoitusta, sillä maan talous tarvitsee rauhaa ja napakkaa otetta.


Uutta kansleriakin odotetaan innokkaasti saliin. ”Hitler oli hymyilevä, rento, ei laisinkaan sellainen kuin olisi voinut kuvitella, ystävällinen, niin, jopa herttaisempi kuin olisi luullut.” Yritysjohtajat olivat tottuneet voitelurahoihin ja lahjuksiin, joten rahapussien nyörit aukeavat, ja Hitler saa mitä haluaa.

Nuo 24 varjoa, ”kaksikymmentäneljä laskukonetta Helvetin porteilla” ovat vain naamioita nimille, jotka me tunnemme vallan hyvin: BASF, Opel, IG Farben, Siemens, Allianz, Telefunken. Ne kuuluvat edelleen arkeemme.

Kun kotikenttä oli hallussa, Hitler käänsi katseensa ulkovaltoihin. Niistä ei juuri ollut vastusta. Englannin valtakunnanneuvoston lordipresidentin Halifaxin vierailtua Hermann Göringin kutsusta Saksassa keskustelemassa rauhasta, hän kirjoittaa tapaamisestaan Hitlerin kanssa:

Nationalismi ja rasismi ovat väkeviä voimia, mutta en pidä niitä luonnonvastaisina tai moraalittomina!” Kuten Vuillard toteaa, tällainen oli lähtökohta sille, jota vielä nykyäänkin kutsutaan liennytyspolitiikaksi.

Jo tätä ennen Hitler oli päättänyt aloittaa Euroopan valloituksensa Itävallasta ja Tšekkoslovakiasta. Kulissientakaisten vehkeilyjen ja valheiden jälkeen päiväkäsky on annettu, ja maaliskuun 12. päivänä vuonna 1938 Itävalta liitetään Saksaan. Valtaus, Anschluss, naamioidaan ”kutsuvierailuksi”.

Érik Vuillard on Lyonissa asuva
palkittu kirjailija ja elokuvaoh-
jaaja. Kuva: Melania Avanzato

Vuillardin kepeän pureva kirjoitustyyli ja raadolliset tapahtumat luovat hätkähdyttävän kontrastin. Kirjailija höystää kertomustaan anekdooteilla ja historian alaviitteillä, jotka tuovat henkilöt, tilanteet ja tunnelmat käsinkosketeltaviksi.

Oppositiosta puhdistettu Itävalta on lipuin ja viirein valmistautunut toivottamaan natsit tervetulleiksi. Mutta ”suurta spektaakkelia” saadaan odottaa. Saksan mahtava sotakone on jämähtänyt paikoilleen heti ylitettyään rajan. 

Moottoriviat, polttoainepula ja kaikenlainen sekasorto lässäyttävät suuren paraatin. Blitzkrieg, totisesti. Sana, joka keksittiin myöhemmin hämäykseksi.

Ja se mikä tässä sodassa ihmetyttää, on se, miten uskomattoman hyvin röyhkeys toimii, ja yksi asia kannattaa painaa mieleen: ihmiset antavat bluffata itseään.”

Paikalleen jämähtäneet tankit on saatava ajoissa Wieniin, viralliseen seremoniaan. Niinpä Saksan joukot lastaavat niistä mahdollisimman monta junan tavaravaunuihin. ”Sen on täytynyt olla merkillinen näky, nuo kolkot siluetit, nuo junat kulkemassa pimeässä ruumisvaunujen lailla ja rahtaamassa panssariautoja ja -vaunuja Itävallan läpi.

Maailmansodan tragikoominen esinäytös on lavastettu kuvin ja filmein meidän mieleemme. Manipuloinneissa Anschluss saadaan näyttämään valtavalta menestykseltä. Lavastusmestarina toimi Joseph Goebbels. Ja jotta huiputus olisi onnistunut, tarvittiin suuri määrä elokuvaohjaajia, kuvaajia, leikkaajia, äänimiehiä ja statisteja. Valokuvat rajattiin taitavasti, filmit jälkiäänitettiin.


Kirjansa lopussa Vuillard palaa sen alkuun ja tarkastelee, miten noiden kahdenkymmenenneljän varjon kävi. Vallan hyvin. Sota oli tuottoisa bisnes, josta he nettosivat. Patriisit palkkasivat halvalla tehtaisiinsa keskitysleirivankeja, joiden ennustettu elinaika oli pari kuukautta.

Esimerkiksi Bayer vuokrasi työvoimaa Mauthausenista, BMW ja Agfa Dachausta, IG Farbenilla oli valtava tehdas Auschwitsin leirissä: ”IG Auschwits, joka kaikessa julkeudessaan näkyy edelleen tuolla nimellä yrityksen organisaatiokaaviossa”.

Vuillard muistuttaa, ettei tämä kaikki kuulu kaukaiseen menneisyyteen. Siitä on helppo olla samaa mieltä, kun katsoo, mitä maailmassa parhaillaan tapahtuu. Historiaa pitää jatkuvasti kirjoittaa uudelleen, kyseenalaistaa ja penkoa sen synkimpiä salaisuuksia, kuten Vuillard on tehnyt. Jotta me muistaisimme ja tuntisimme sen likaisimmat, julmimmat varjot. Etteivät ne koskaan palaa.

Erik Vuillard: Päiväkäsky
(L’Ordre du jour). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. Siltala, 2019. 149 s.