Veikko Halmetoja: Tuomo Saali – Maailman laidalla

”Olen vuorifriikki”

 Tuomo Saali vie katsojan mahtavien luonnonnäytelmien äärelle intensiivisillä maalauksillaan, joissa kaikki tuntuu olevan liikkeessä. Nyt teoksiin voi tutustua hänen 2020-luvun tuotantoa esittelevässä komeassa taidekirjassa Maailman laidalla – Far Reaches of the World.

Maalauksissani tärkeässä roolissa on materiaalisuus. Tutkin öljyvärin fyysisiä, rajattomilta tuntuvia mahdollisuuksia tehdä näkymättömästä näkyvää. Maisema, jota maalaan, ei ole sellaisena olemassa, ja samalla se on tunnistettava olemassa olevaksi.

Galleria Halmetojan julkaisusarjan 13. suomen- ja englanninkielinen teos syntyi galleristi Veikko Halmetojan halusta koota yhteen Tuomo Saalin teoksia, joihin hän tutustui lähemmin kahden Saalin näyttelyn yhteydessä. Kesytön maa (2023) ja Maailman laidalla -näyttelyt veivät pienen vaeltajan henkeäsalpaavien näkyjen sisään.

Saalin teokset eivät kuitenkaan ole vain upeita maisemamaalauksia, vaan kuten Halmetoja kirjoittaa: ”Hänen maisemansa on värisommitelma, klassisen maalauksellinen pinta, joka välillä lähestyy miltei abstraktiota ja tavoittaa informalismin hienoimpia muotoja.”

Halmetoja haastatteli Saalia julkaisuunsa tämän Vallilan työhuoneella keväällä 2026. Keskustelu avaa taiteilijan pitkää taivalta 1970-luvun Savonlinnan taidelukiosta  jo pitempään jatkuneen aihepiirin pariin.

Ateneumissa sijainnut Suomen Taideakatemia tarjosi hyvät edellytykset opiskelulle. Tie taiteilijaksi ei kuitenkaan ole tasainen kuten Saali toteaa: ”Hyvin usein työskennellessäni minulla oli niin sanotusti pallo hukassa. Silloin pidin tauon ja menin katsomaan maalauksia Ateneumiin.”

Saali kertoo aina peilanneensa maalaamistaan taidehistoriaan. Siitä todistaa sekin, että työhuoneella hänen maalipurkkiensa, -tuubiensa, siveltimiensä sekä keskeneräisten ja valmiiden teostensa väliin seinälle on ripustettu juliste espanjalaisen barokkimestari Diego Velázquesin teoksesta Prinssi Baltasar Carlos ratsailla.

Akatemian opettajapersoonista hänelle on jäänyt erityisesti mieleen Rafael Wardi. Kun Saali oli päässyt vierailemaan taiteilijan Merikasarmin studiolle, hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kyseli tältä monenlaisia teknisiä yksityiskohtia, kuten mitä maalinesteitä Wardi käyttää yms. ”Hän vastasi, hetken mietittyään, että näin keväällä kaikki on keltaista.”

Saali on itse opettanut pitkään ja viihtynyt työssään nuorten parissa. Sattuman kautta hän päätyi vetämään maalauskurssia presidentin kansliassa. Tarja Halonen innostui maalaamisesta jo ensimmäisellä kerralla ja jäi vakituiseksi oppilaaksi.

Kun Halmetoja kysyy, mitä mieltä Saali on siitä, että nuoremmat kollegat ovat kutsuneet häntä alkemistiksi, jonka teoksia on mahdoton jäljitellä, hän toteaa, ettei väite ehkä tuulesta temmattu ole: ”Koko taiteilijanurani ajan olen tavallaan maalaamalla tehnyt empiiristä tutkimusta nimenomaan maalaamisesta.”

Tuomo Saali teoksensa Sublime äärellä näyttelynsä avajaisissa.

Saalin teokset tuntuvat olevan jatkuvassa liikkeessä. Vesimassat syöksyvät katsojaa kohti, pilvet karkaavat pyörteillen ja hukuttavat vuoret utuunsa, valo vaihtuu alati. Tässä suuressa luonnonnäytelmässä öljyväri juhlii, toteuttaa itseään niin ohuen ohuena kuin klimpeiksi paakkuuntuneena. Maanläheisistä väreistä syntyy autenttinen tunnelma.

Saali luottaa maalatessaan intuitioon: ”Pitkän kokemuksen myötä taiteen tekemisen luonne on ainakin itselläni muuttunut enemmän tiedostamattomaan tietoon perustuvaksi toiminnaksi.” Hän vertaa tätä hyppäämiseen tai putoamiseen virran vietäväksi: ”Koskaan en tiedä, minne seuraava pyörre minut vie.”

Saalin maisemissa esiintyvä pieni vaeltaja on monesti tällaisen tilanteen edessä, uskallanko ylittää tuon joen, kiivetä tuolle jyrkänteelle? Taiteilija ei enää kiellä, että vaeltaja on hänen alter egonsa.

Saali tunnustaa olevansa ”vuorifriikki”, joka patikoi Euroopan vuorilla. Kauan sitten Dolomiiteilla hän katseli pieniä ihmisiä vaeltamassa suuressa maisemassa. ”Mieleeni tulivat Tove Janssonin kuvitukset Muumi-kirjoissa. Mietin kuvia, joissa pieni otus tuijottaa mereltä nousevaa valtavankokoista myrskyä. Näin syntyi vaeltaja.”

Saattaa olla, että tulevaisuudessa joudumme jättämään hyvästit pienelle vaeltajalle, jolla on ollut tärkeä rooli määrittää mittakaavaa maisemissa: ”Minulla on kuitenkin etiäinen siitä, että vaeltaja tulee lopulta poistumaan näyttämöltä. Annan sen kuitenkin tapahtua luonnollisesti, pikkuhiljaa ja pakottamatta,”

Yksityiskohta teoksesta Far Away.

Minä sen sijaan sukellan vuorostani kirjan maisemiin patikoimaan, vaikka tiedän, että Kauas on pitkä matka. Vaativa polku vie voimia polttavan Auringon alla, sillä Tiettömällä tiellä ollaan Luonnon armoilla. Ajatukseni katoavat Taivaan tuuliin kun ponnistelen Yhä ylemmäs. Tunnen kokeneeni Hetken ikuisuutta, kun vihdoin seison Maailman laidalla.

Kun näyttelyt päättyvät, teokset katoavat ostajien kokoelmiin, taiteilijan tai gallerian varastoihin. Onneksi maalausten taikapiiriin pääsee avaamalla taidekirjan kannen ja antamalla teosten viedä mennessään. Tämän Maailman laidalla -kirja tekee vakuuttavasti.

Veikko Halmetoja: Tuomo Saali – Maailman laidalla, Far Reaches of the World. Halmetojan julkaisusarja. 2026. 112 s. Kirjan voi ostaa galleriasta. https://galleryhalmetoja.com/

Tuomo Saalin näyttely Maailman laidalla on esillä Galleria Halmetojassa 22.11. saakka.

Harri Kalha: Sanojen tuolla puolen

Harri Kalhan satunnaisia kohtaamisia

Kollaaseilla, satunnaisten kohtaamisten taiteella voi antaa ilmiasun alitajunnalle, tunteille, haluille ja fantasioille, joiden äärellä sanat mykistyvät. Harri Kalha vie kollaaseillaan Sanojen tuolle puolen komeassa taidekirjassa.

Leikkaamisessa ja liimaamisessa on oma erotiikkansa. Se voi olla hämähäkin syleilyä, mykkien lintujen viserrystä, leikkiä rikkoontuneella nukella, hurmoksellista valaistumista – kiven sisällä.

Kannen kuva: Sepia-Cyno, 2025

Harri Kalha (1962 – 2026) oli palkittu tutkija, tietokirjailija ja kuvantekijä, joka menehtyi viime toukokuussa aivan liian varhain. Hänen persoonallisia, surrealistisia kollaasejaan esitellään laajasti näyttelytekstien ja haastattelun ohella taidekirjassa Sanojen tuolla puolen (Parvs).

Teoksen saatetekstissä Kalha kertoo aivokasvaimen vieneen häneltä puhe- ja kirjoituskyvyn, mutta sakset pysyivät kädessä. Vaikka hän rakasti sanoja, kuvataide kulki koko ajan rinnalla näyttelyineen. 

Jo ennen sairastumista kollaasit veivät hänet mennessään: ”Olin onnellisempi, kun päätin lopettaa kirjoittamisen ja heittäydyin täydellisesti kuvien matkaan.”

Kirjan surrealististen, unenomaisten kollaasien kavalkadi paljastaa miten taitavasti Kalha satunnaisia kohtaamisiaan sommitteli, leikkasi ja liimasi. Näiden fantasiakuvien elementit liittyvät rajatta toisiinsa yhtä huomaamattomasti kuin maalauksessa. Hän kutsuikin joitain teoksiaan saksimaalauksiksi.

Kirjassa taidekriitikko Asta Kihlmanin haastattelussa Kalha toteaa, että digitekniikoiden käyttö kollaasien luomisessa oli hänelle kauhistus. Sen sijaan: ”Saksien leikkauspinta on terävä, ja nautin suuresti kun saan leikatessa seurata pedanttisesti ääriviivaa.”

Vanhat kuvat saivat uuden elämän, kun Kalha kaivoi ne pölyisten, unohdettujen taidekirjojen uumenista kollaasiensa näyttämöille uudelleen roolitettuina. Leikkaamiaan kuvia hän sommitteli eri kombinaatioihin, leikkasi niitä vähän lisää ja liimasi kuvat lopulta yllättäviin kohtaamisiin:

Ikääntyvä paperi kuiskii korvaani: haluan olla tuon toisen paperinpalan kanssa ennen kuin on liian myöhäistä. Tulen autuaaksi vihkiessäni paperit luonnottomaan yhteiseloon.

Kalha ohjasi ikään kuin näytelmiä, joissa rujot jopa raadolliset hahmot esittävät melankoliaa, toiseutta ja homoerotiikkaa henkiviä outoja kohtauksia. Siellä täällä niissä vilahtele kuin cameoina taidehistoriasta tuttuja näkyjä, hahmoja ja maisemia.

Tähystäjä, 2016

Kalha on rakentanut kollaaseihinsa taidokkaasti läpinäkyvyyksiä, perspektiivejä ja eri syvyystasoja. Luonut tiloja, joissa katsojan silmä vaeltelee uteliaana. Mieli sen sijaan ponnistelee yrittäessään ymmärtää ja tulkita silmän välittämää informaatiota.

Kalha kykeni ilmaisemaan kokemaansa toiseutta taiteellaan paremmin kuin sanoillaan. Näin hänen kollaaseissaan on myös henkilökohtainen taso: ”Kuvia tekemällä koskettaa itseään, toista – ja toista itsessään – haparoivammin ja kenties osuvammin kuin kirjoitetun kielen kautta.”

Hän koki liikkuvansa kollaaseissaan sopivan ja sopimattoman hämärällä rajapinnalla ja kertoo revitelleensä aiemmin rankemmin. Nykyään tavoittelen jazzin harkittuja soranuotteja. Viihdyn sopimattomuuden salakuljettajana.

Kalha ei kuitenkaan halunnut luokitella itseään queer-taiteilijaksi, vaikka myönsikin, että hänen kollaaseistaan löytyy tämäkin taso. Sen sijaan hän toteaa, että halu on ollut hänen työnsä johtimena alusta loppuun. Tom of Finland -kuvia hän kommentoi huumorilla:

En ole erityisen kiinnostunut seksuaalisuuden naapurinpoikaistamisesta, Finlayson-Finlandista. Arvostan kyllä riettailevaa kuvastoa, mutta puhtoisten reippailijoiden sijaan minua inspiroi rujous, jopa raadollisuus.

Kohtaus galleriassa I, 2022

Silti hän totesi luomastaan taidehistorian uudesta kuvastosta: ”Kun vanhojen papereiden liitto on hienovarainen, luonnottoman ja luonnollisen välinen ero hälvenee. Unelma kauneudesta – esteettisestä mielenrauhasta – siintää aina horisontissa, tuskien taivalten takana.”

Harri Kalha jätti meille hienon perinnön, kirjan joka vie hänen taiteensa ytimeen Sanojen tuolle puolen.

Hänen muistonäyttelynsä tulee Galleria Duettoon ensi vuonna 4. – 28.2.2027.

Harri Kalha: Sanojen tuolla puolen – Harri Kalhan kollaaseja. Parvs, 2026. 216 s. www.parvs.fi  

Gareth Moore & Laura Jayne Ayres: Nojatuolietsivän pulmakirja

Olisiko sinusta salapoliisiksi?

Nyt voit testata rikosetsivän taitojasi ja yrittää ratkaista Nojatuolietsivän pulmakirjan 83 kimuranttia tapausta. Keissit eivät ole helppoja, ne vaativat tarkkaa huomiokykyä, loogista ajattelua ja sinnikkyyttä, mutta onhan kelmit saatava telkien taakse.  

Gareth Moore ja Laura Jayne Ayres ovat laatineet monenmoisia rikospähkinöitä ratkaistavaksi teokseensa Nojatuolietsivän pulmakirja (Kirjapaja).

 Kääri hihat ylös, kaappaa kynä käteen ja sukella ensimmäiseksi monipolvisen rikosvyyhdin syövereihin, jossa sinun on selvitettävä useita pankkitilejä valenimillä avanneen huijarin oikea identiteetti.

Tunnustan, että tämä monimutkainen tapaus vei ensi näkemältä sormen suuhun. Onneksi kirjan tekijät ovat taustoittaneet mysteerit silminnäkijähavainnoilla ja vihjeillä sekä liittäneet ratkaisujen avuksi taulukoita ja ruudukoita. Kun niitä vinkkien antamilla tiedoilla täyttää, tapausten kulku alkaa kirkastua ja syyllinen paljastua.

Joitakin mysteerejä aikani pähkäiltyäni minun on tunnustettava, että lunttasin oikean vastauksen kirjan Ratkaisut-osiosta. ”Olisihan minun tuo pitänyt huomata!” tuumasin luettuani vaikean pähkinän tapausselvityksen. Seuraaviin tutkimuksiin päätin pyytää avukseni muutaman maineikkaan asiantuntijan.

Korttihuijari paljastui saman tien, kun minua avitti suomalainen pokeriammattilainen Patrik Antonius, joka on live-turnauksistaan netonnut peräti 34,8 miljoonaa dollaria. Yhtä helpolla en pääse, kun seuraavaksi kehään astuu kansainvälinen rikollisliiga, joka harrastaa rahanpesua.

Suurista rahansiirroista minulla ei ole minkäänlaista kokemusta, joten saan avukseni Raymond Chandlerin kovaksikeitetyn dekkarin Philip Marlowen. Hänen avullaan selviää, että suurin rahasumma päätyi Caymansaarille.

Klassikkoromaanin ensipainoksen katoamistapaus tuntuu jo huomattavasti tutummalta kuin kansainvälinen rahanpesu. Varmuuden vuoksi kutsun kuitenkin Mika Waltarin kokeneen Komisario Palmun avukseni tapausta selvittämään. Hänen hoksottimiensa ja suurennuslasinsa avulla kallisarvoinen ensipainos löytyi.

Sormenjälkien tunnistaminen on salapoliisityön peruskauraa. Yksi rikollisista on jättänyt peukalonjälkensä rikospaikalle. Tunnistatko sen kuuden muun sormenjäljen joukosta? Tällä kertaa homma hoitui ilman taustatukea, se vaati vain keskittymistä ja tarkkaa silmää.

Mystinen myrkytystapaus maalaistalossa vietetyissä juhlissa vaatii sen sijaan jo asiantuntemusta ja kokemusta, jotta ratkaisevat todisteet löytyisivät. Ja kenelläpä muulla kuin Agatha Christien tarkkasilmäisellä Miss Marplella olisi paremmin edellytyksiä ratkaista maalaiskartanon salaperäinen murhatapaus.

Laakereilla ei kuitenkaan ennätä levätä, sillä ovela kleptomaani on pihistänyt useita esineitä ja piilottanut ne matkansa varrelle. Hänet saatiin napattua, mutta tahmanäpin epämääräisten vihjeiden ja vaillinaisen kartan avulla esineiden löytäminen ei käy tuosta vain.

Kysyn Georges Simenonilta pääsisikö hänen Maigret’ sä avuksi ratkaisemaan kiperää tapausta. Kuuluisan komisarion intuitio ja tekniset menetelmät olisivat korvaamaton apu kleptomaanin kätköpaikkojen selvittämisessä. Maigret’lle keikka sopii, joten tapaan hänet läheisessä bistrossa pastis-lasillisen äärellä, jotta voin kertoa hänelle mitä tapauksesta tiedetään.

Monet taustoitetut rikostapaukset voisivat olla päivän lehdistä poimittuja; ne kertovat miten monenlaisia rikoksia konnat vehkeilevät. Mysteerien ratkaiseminen ei aina ole helppoa, sillä rikosten skaala on laaja. Mukana on päättely- ja tunnistamistehtäviä, kielipelejä, labyrinttejä sekä rikollisten ja kätkettyjen saaliiden jäljittämistä.

Ratkaisut vaativat tarkkaa silmää pienten yksityiskohtien tutkimisessa, psykologiaa epäiltyjen tarkkailemisessa sekä peräänantamattomuutta. Ennen kaikkea tehtävien ratkaiseminen vaatii hoksottimia ja päättelykykyä, jotta sekalaisista vihjeistä syntyisi looginen kokonaisuus, joka johtaa oikeaan ratkaisuun. Saitko konnan telkien taakse?

Sain, mutta epäilty oli onnistunut avaamaan sellinsä oven. Hän kurotti kätensä kaltereiden välistä, näpytteli lukon avaamiseen vaadittavan nelinumeroisen koodin ja livahti tiehensä. Konna oli onnistunut lypsämään vartijalta lukon avaamiseen tarvittavasta koodista vihjeitä seuraavasti:

9852 Kolme oikeaa numeroa, kaksi numeroista väärässä sijainnissa.

9836 Kolme oikeaa numeroa, yksi numeroista väärässä paikassa.

3142 Yksi numeroista oikea, mutta väärässä paikassa.

8541 Kaksi numeroista oikein, molemmat väärissä sijainneissa.

Osaatko päätellä: Mikä oli sellin lukon koodi? (Vastaus paljastuu jutun lopussa).

Gareth Moore & Laura Jayne Ayres. Nojatuolietsivän pulmakirja. Kirjapaja. 2026. 224 s. Armchair Detective Puzzle. Suomentanut Kirsi Nisula. https://kirjapaja.fi/etusivu/

(Sellin lukon koodi on 5839.)

Jon Fosse: Uusi nimi. Septologia VI-VII

”Pian me saamme taas olla yhdessä”

Nobelilla palkitun Jon Fossen suurteoksen Septologian päättävässä kolmannessa osassa Uusi nimi on luopumisen aika. Teos soi kuin hypnoottinen sielunmessu, joka kietoo sisäänsä elämän ja kuoleman, taiteen ja Jumalan. Kirkkaimpana loistavat kaipaus ja kuoleman ylittävä rakkaus.

Jon Fosse on valinnut teoksensa Uusi nimi (WSOY) motoksi Friedrich Nietzscen sanat: Nur Narr! Nur Dichter! Vain narri! Vain runoilija! Näin hän tunnustaa hengellisellä mystiikalla sävytetyn kirjansa alussa, ettei tiedä lopullista totuutta ja ymmärtää olevansa vain runoilija, joka luo omat merkityksensä ja arvonsa.

Fosse on kuvannut tyyliään varsinkin pääteoksessaan Septologiassa mystiseksi realismiksi, missä arkisissa realistisissa kohtauksissa on läsnä mystinen ulottuvuus.

Septologian päähenkilö taidemaalari Asle elelee yksin talossaan Norjan syrjäisellä seudulla vuonon äärellä puolisonsa Alesin menehdyttyä. Hänen harvalukuiseen tuttavapiiriinsä kuuluvat naapurissa asuva kalastaja Åsleik, hänen galleristinsa Beyer sekä Kaima, hänkin taidemaalari Asle, joka parhaillaan viruu alkoholimyrkytyksen aiheuttamassa koomassa sairaalassa.

Septologian toinen osa Minä on toinen on saanut nimensä Arhur Rimbaudin lauseesta Je est un autre. Est viittaa yksikön kolmanteen persoonaan häneen. Tästä syntyy teoksen kaksoisvalotus, sillä Asle olisi voinut olla toinen, Kaimansa, mikäli olisi valinnut toisenlaisen elämänpolun.

”En voi väistää ajatusta, että kaksi Aslea ovat Fossen alter egoja. Hän oli itse aiemmin ateisti, joka joi liikaa, nykyisin hän tunnustaa olevansa katolinen absolutisti. Pimeydestä kumpuava valo, jota Asle maalaamalla tavoittelee, symboloi Fossen pyrkimystä kirjoittaa näkymätön perimmäinen totuus näkyväksi”, kirjoitin luettuani Septologian ensimmäisen osan Toisen nimen.

Fosse on karsinut tekstistään kaiken ylimääräisen, maiseman kuvailun, kielikuvat ja pitkät dialogit. Arkisia tapahtumiakin on niukanlaisesti ja ihmisiä vain kourallinen. Näin hän pääsee syvemmälle, tavoittelee näkyvän takaista näkymätöntä todellisuutta.

Jon Fosse voitti Nobel-palkinnon
vuonna 2023. Kuva Agneta Bruun

Hänen katkeamattoman virkkeensä hypnoottinen poljenta, rytmiä luovat toistot ja Aslen tajunnanvirta imevät lukijan taikapiiriin, jossa se, mitä Fosse haluaa sanoa, rakentuu kertomuksen myötä lukijan mieleen alitajuisesti.  

Asle on kadottanut maalaamisen ilon. Hän huomaa, että kuvat hänen päässään ”ovat alkaneet haalistua, ne ovat alkaneet kerääntyä hitaaksi kuvaksi jota ei tarvitse eikä pidä eikä voi maalata, ne kuvat ovat kerääntymässä hiljaisuudeksi, rauhalliseksi hiljaisuudeksi, minä ajattelen ja minä tunnen rauhan täyttävän minut”.

Asle istuu keittiössään, katselee merelle ja antaa muistojen tulvia mieleensä. Hän aistii rakkaan edesmenneen puolisonsa Alesin läsnäolon voimakkaasti…  ja minä tunnen että hän tarttuu minua kädestä  ja me istumme siinä käsi kädessä, ja minusta tuntuu hyvältä pitää Alesia kädestä, minä ajattelen..

Menneisyyden tapahtumat ja nykyhetki limittyvät ja etenevät vuorotellen Aslen tajunnanvirrassa, solmivat Septologian langanpäitä yhteen, kertovat eletystä. Uuden nimen voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta jos on lukenut Septologian edelliset osat, tietyt yksityiskohdat nousevat mielen syövereistä pintaan kuin omat muistot.

Ales pelasti Aslen Kaiman kohtalolta rakkaudellaan ja johdattamalla hänet katoliseen uskoon. Niinpä Aslen pohdinnat Jumalasta, sielusta ja taiteen yhteydestä korkeampiin voimiin kulkevat jälleen tarinan syvänä, selittämättömänä pohjavirtana.

.. sillä kaikella hyvällä taiteella on henki, hyvällä kuvalla, hyvällä runolla, hyvällä musiikilla, eikä siitä tee hyvää materia, eikä siitä tee hyvää sisältö, idea tai ajatus, ei, siitä tekee hyvän nimenomaan materian ja muodon ja sielun yhdistelmä, ja tästä syntyy henki, minä ajattelen..

Kuten jo Fossen ensimmäisessä suomennetussa teoksessa Aamu ja ilta, laiva on symboloinut ihmisen siirtymää tuonpuoleiseen. Aslen Kaimakin maalasi laivoja myrskyävällä merellä. Asle sen sijaan seilaa Åsleikin Paatilla tämän sisaren luo joulunviettoon vuonon pohjukkaan.

Katkeamattomalla lauseellaan Fosse tavoittelee näkymättömän maailman takaista mysteeriä samoin kuin hänen alter egonsa Asle: minä halusin vain maalata saadakseni sanottua jotain mitä ei voinut sanoa millään muulla tavalla, minä halusin maalata poissaolevaa läsnäoloa

Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Septologian teksti ei edetessään enää ole kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta.

Jon Fosse. Uusi nimi. Septologia VI-VII. WSOY. 2026. 377 s. https://www.wsoy.fi/

(Eit nytt namn. Septologien VI-VII). Uusnorjasta suomentanut Katriina Huttunen.

Sirpa Kähkönen: Marius

Naisena olemisen taito

Sirpa Kähkösen uudessa romaanissa Marius elokuinen hellepäivä puutarhamökillä laajenee pohdintoihin rakkauden häilyvyydestä, muistoista, taiteesta ja elämisen ehdoista. Kauniin balladinomaisen teoksen sivuilla säteilee ymmärrys ja olemisen ilo.

”Jo lapsella on kaipuu olla lähellä toista ihmistä. Meissä säilyy tämä katse ja halu loppuun asti. Halusin näyttää, että vaikka vuodet vierivät, me pysymme haluavina olentoina”, Sirpa Kähkönen luonnehti Marius-teoksensa (Siltala) lähtökohtaa lehdistötilaisuudessa.

Kuusikymppinen vapaa taiteilija ja runoilija Lili haluaa aamulla herätessään vielä viipyillä eilisen illan tunnelmissa. Marius oli istunut korituolissa häntä vastapäätä, kynttilänvalo oli liekkunut kuistin ikkunoissa ja heidän kasvoillaan .. Marius, nuori, komea ranskalaismies on parin viikon ajan autellut Liliä Yön puutarha -näyttelyprojektin ylläpidossa.

Mariuksen vetovoima on yhdessä työskennellessä kietonut Lilin pauloihinsa, ja hänen kauan unessa uinaillut viettinsä alkaa nostaa päätään. Se heräsi tuoksusta, jostakin mitä ei ehtinyt tunnistaakaan, se havahtui, vaati osansa, valvotti. Toivoa muusta kuin ystävyydestä ei kuitenkaan ole. Kenties Marius kuitenkin vielä tänä iltana piipahtaisi?

Lilin puuhastellessa arkisissa askareissaan uskollinen Rauha-koira seuranaan hänen alitajunnallaan on aikaa vapaasti temmeltää. Vanhat esineet, joita hän on mökilleen kerännyt, nostavat mielen pintaan muistoja, kun katse niihin osuu.

Rakkaan isoäidin virkkaaman, sängyllä lepäävän pitsipeiton herättämä näky riipaisee läheltä minuakin. Leskeksi jäänyt isoäiti ”virkkasi pois huolia, yksinäisyyttä, virkkasi surun silmukoita, vanha kultainen sormus välähdellen”. Minun pitsipeittoni lepää sohvani päällä.

Perjantaisaunan lauteilla istuskellessaan Lili miettii, miten miespuolisten kirjailijoiden romaanit pullistelevat kuvauksia naisten avoimista kaula-aukoista ja anatomisista yksityiskohdista. Heidän mieshenkilönsä sen sijaan ”saapastelivat tapahtumapaikoille ilman että kukaan sai tietää, mitä heillä oli yllään tai millainen takamus heidän housuissaan piili”.

Kähkönen tekee toisin, piirtää kauniin muotokuvan loppuun saakka sensuelleista isoäideistään korallinpunaa huulissaan, tukka sulokkailla laineilla: ”ikä peitti heitä kuin kuultava välilehti albumissa, sen takaa he häämöttivät nuorina ja kirkkaina”.

Jos pitsipeite vei Lilin ajatukset isoäitiin, pöytää somistava Arlesista ostettu provencelaisliina puolestaan upottaa hänet rajun hekuman syövereihin. Taikamaton lailla liina lennättää hänet nuoruuden reppureissumatkalle Eurooppaan. Grand Tourillaan nuori Lili törmää sattumalta opettajaansa, jonka työpajassa hän oli perehtynyt Shakespearen näytelmien salaisuuksiin.

Pariisissa Peter Quince puolestaan johdattaa hänet nautinnon lähteille, ja yhdessä he avaavat Lilyn kauan padottuna olleen seksuaalisen halun kahleet. Kähkösen aistillinen aktin kuvaus tempaisee lukijankin mukaan himon sykkiviin syövereihin. Lili ..

.. tunsi miten lämmin pyörre nousi avautuneesta hedelmäisestä viikunanhehkuisesta hävystä, paisuneesta klitoriksesta ja vatsasta ylös rintoihin, kaulalle ja lopulta tietoisuuteen joka hämmästyen käsitti: tämä on se!

Lili oppii myös tuntemaan vapaan rakkauden nurjan puolen. Peter Quincen sanat, ”Lily, ei sovita mitään. Nähdään kun nähdään” putoavat julmasti kuin moukari ja murskaavat hänen haaveensa, tuottavat kipua.  

Sirpa Kähkönen voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2023.
Hänet kuvasi Laura Malmivaara.

Elokuinen ilta alkaa kietoa Vallilan siirtolapuutarhaa muistuttavaa aluetta tummaan, viileään vaippaansa, Mariuksesta ei kuulu pihahdustakaan. Mökkialueen pohjoispuolella, raitiotiekiskojen takana Kumpulan kartano kätkee syliinsä Lilin ja hänen ystävänsä Inan rakentaman taideprojektin Yön puutarhan.

Heidän loihtimansa lumottu puutarha on tulvillaan yöllä kukkivia ja tuoksuvia kasveja, koristetupakkaa, illakkoa ja liljoja, joissa yökköset illastavat kiiltomatojen loisteessa. Taiteilijat kehottivat yöllä vierailevaa yleisöä heittäytymään puutarhassa aistien vietäviksi, maailman aistimelliseen haltuunottoon.

Taideprojektinsa, kaistaleen yöllistä paratiisia ystävättäret omistivat niille naisille, joita oli pidetty vangittuna sukupuolitautien pakkohoitolana toimineessa kartanossa. Miehet, joiden kanssa vangitut naiset olivat haureutta harjoittaneet, saapastelivat vapaina kaupungin kaduilla.

Maagisen realismin laineet pyyhkäisevät Lilin iltakävellylle Rauhan kanssa ja tuovat tullessaan muistoihin kadonneen ystävän, taudin uuvuttaneen Paulin. Hänen tanssinsa lumosi vieraat Yön puutarhan avajaisissa. Paluumatkalle vapauteen, muistojen uumeniin tanssija saa seurakseen kaksi kartanon pakkohoitolaitoksesta aikoinaan hatkalle karannutta nuorta naista.

Sirpa Kähkösen koskettava, kaunis tarina yltää sivujensa tuolle puolen. Marius säteilee kypsän kesän haikeaa runsautta. Arki, historia ja alati läsnä olevat muistot kietoutuvat yhteen puutarhaksi, jossa näkyvä ja näkymätön kietoutuvat yhteen, luovat lumotun todellisuuden.

Sirpa Kähkönen: Marius. Siltala, 2026. 216 s. www.siltala.fi

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi

Onesimus repussa

Juhani Karila on paimentanut otuslaumansa, hiidet, vampyyrit ja muut menninkäiset Lapin letoilta Helsingin keskustaa piristämään uudessa satiirisessa romaanissaan Terapeuttini on ihmissusi.

Vyötärönkorkuinen karvainen otus ilmestyi keittiön oviaukkoon. Jonkinlainen majavan ja marsun risteytys. Yllään musta frakki ilman aluspaitaa, kaulassa rusetti. Housuja sillä ei ollut lainkaan.

Juhani Karilan kuvasi Sabrina Bqain ja kannen suunnitteli Anna-Mari Tenhunen.

Juhani Karila toi komealla molskahduksella Lapin mystiikan suomalaiseen nykykirjallisuuteen edellisellä romaanillaan Pienen hauen pyydystys (Siltala). Se voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon ja kirjan käännösoikeudet on myyty jo parillekymmenelle kielialueelle. 

Karilan uudessa moniaalle kurottelevassa teoksessa Terapeuttini on ihmissusi (Siltala) painiskellaan ihmissuhdeongelmien ja mielenterveyden haasteiden kimpussa. Pöytätennistä pelataan vimmatusti ja Helsinkiä puhdistetaan raaoin ottein vierasperäisestä faunasta.

Kirjan päähenkilön Even kumppani Salla on saanut tarpeekseen yhteiselosta. Painu helvettiin hän vastaa Even anelevaan tekstariin. Karila kuvaa surkuhupaisan tunnistettavasti, millaisia hullutuksia onneton rakkaus meillä teettää.

Eikä tässä vielä kaikki. Even mieltä varjostaa vanha lapsuudesta kumpuava trauma, kadonneen äidin mysteeri, jota hän ei uskalla nostaa päivänvaloon alitajuntansa syövereistä. Tunneköyhästä, töihinsä uppoavasta isästä ei ole lohduttajaksi. Ollaan ilmiselvästi terapian tarpeessa.

Omaperäinen, tyylikkäästi pukeutunut terapeutti, ihmissusi löytyy Kruununhaan korkean jugend-talon uumenista. Otuksen keltaiset silmät hohtavat pistävinä kuin kekäleet, aivan kuin ne näkisivät Even sisimpään, jossa kaikkein kipeimmät ja torjutuimmat muistot piileskelevät. ”Sinun persoonallisuutesi on aivan hajallaan”, ihmissusi analysoi.

 Terapeutin palvelijana puuhastelee tunnollinen, marsua muistuttava Onesimus, josta on jo ollut puhetta. Ruokatarpeet jyrsijä noutaa Stockan Herkusta, taitava kokki ja herkkusuu kun on.

Samanmoisia peijoonia parveili jo Pienen hauen pyydystyksessä. Lapin murre toi palkittuun maagiseen jännityskertomukseen oman arominsa. Helsinkiläisiltä ei tätä maustetta valitettavasti löydy, mutta Karilan kieli polveilee silti pääkaupungissakin letkeänä ja ilmeikkäänä.

Kun Even elämässä kaikki tuntuu tökkivän, pingis tulee avuksi. Pallorallin tuoksinassa ikävät asiat unohtuvat. Avarin spinni oli epävarmempi kuin tavallisesti, mutta hän säntäsi ahneesti palloihin ja blokkasi jopa yhden Rinkon iskun rystyltä.

Tunnustan, että tämä kuulostaa minusta suurimmaksi osaksi heprealta. Tällä kertaa avuksi tulee Karila, joka paljastaa, että pöytätennis koostuu harhautuksista, kyseessä on suorastaan petoksista rakentuva pyramidihuijaus! Onneksi oranssinhehkuinen oranki Johannes heilauttaa itsensä kattopalkeista pelaajien keskelle ja ilmoittaa pelin tällä erää päättyneeksi.

Panokset kovenevat, kun toimistossa, jossa Eve näytösluonteisesti työskentelee, aletaan puuhata Helsinkiin haarakonttoria kansainväliselle firmalle, joka kaupustelee luovaa energiaa säteilevää superpuuta Logia. Kumpi, Ateneum vai Vanha ylioppilastalo, sopisi sen käärmeenpesäksi paremmin?

Näihin jargonia jauhaviin toimistotyyppeihin verrattuna monenmoiset elikot alkavat vaikuttaa ihan järkeviltä. Karilan piruilu nykyisen elämänmenon ylilyönneille saa minulta hyväksyviä nyökkäyksiä.

Logia varten Helsinki on puhdistettava vuorilta vaeltavista haittaeläimistä ilmoittaa elinkeinojohtaja. Keinoja kaihtamatta. ”Näille elikoille on järjestetty asuntoja ja niitä on yritetty saada mukaan työelämään. Minä olen nähnyt ihmissuden silinterihatussa…”, päivittelee elinkeinojohtaja.

Tällä välin silinterihattuinen terapeutti onnistuu sessiossaan hypnotisoimaan Even trauman syntysijoille. Matka mielen perukoille vapauttaa hänet viimein piinaavasta painajaisesta. Pelastusta ei kuitenkaan ole aikaa juhlia, sillä ihmissusi komeilee metsästäjien tappolistan kärjessä. On toimittava ja nopeasti.

Kun saalistajat pyssyineen ja verkkoineen lähestyvät, ihmissusi syöksyy ikkunan läpi pakoon. Eve survoo Onesimuksen reppuunsa ja säntää terapeuttinsa perään kohti Hämeentietä. Pidätän hengitystäni ja tarraan kirjan kansiin henkeni edestä kun draaman kaari kiihtyy kohti huipennustaan.

Aikamoisen sopan Karila on keittänyt. Even kipuilut hajoavan ihmissuhteen ja lapsuuden traumojen syövereissä, gryndereiden härski vallankäyttö ja maahanmuutto höystävät keitosta, jossa toden ja tarun rajat hämärtyvät.

Even ja kumppanien kujanjuoksun lähetessä kohti loppuaan en huomaa enää mitään eroa ihmisten ja otusten välillä. Jokainen heistä on tuonut oman persoonallisen panoksensa tähän inhimilliseen, monitasoiseen näytelmään. Pöytätennistä olisi tosin voinut ripotella soppaan hieman säästeliäämmin.

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi. Siltala, 2026. 347 s. www.siltala.fi

Lamppu Laamanen: Madame Krista Mikkola

”Voisitko kirjoittaa minusta kirjan?”

Taide-elämän värikäs eminenssi sai näköisensä hienon kirjallisen muotokuvan Madame Krista Mikkola. Elämäkerran kirjoittaja Lamppu Laamanen on pysytellyt sinnikkäästi kulttuurivaikuttajan taidetta, tapahtumia ja ihmisiä pursuilevan uran vauhdikkaissa vaiheissa.

Rahaa on mennyt, mutta kulttuuria on tullut ja se kaikki on sen arvoista. Jonkun se piti tehdä. Mun taiteilijat ovat tällä hetkellä Suomen huippuja.

”Krista näytteli kerrankin arkaa pyytäessään kainosti: ’Uskallanko kysyä, voisitko kirjoittaa minusta kirjan?’ paljasti tietokirjailija Lamppu Laamanen elämäkerran Madame Krista Mikkola (Johnny Kniga) julkistamisjuhlissa Galleria Halmetojassa.

Laamanen hyppäsi saman tien Krista Mikkolan tarinoiden poukkoilevaan kyytiin ja tuloksena syntyi kerrassaan hulvaton, hauska ja kiinnostava läpileikkaus galleristin, kuraattorin ja kulttuurivaikuttajan  vaiheisiin niin taiteen estradeilla kuin kulisseissa, niin Suomessa kuin maailmalla.

Laamanen on haastatellut kirjaan myös lukuisia Kristan ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Heidän kertomuksensa tuovat oman panoksensa madamen ilmeikkääseen muotokuvaan. Renessanssihahmo Eeropekka Rislakki summaa monen mielipiteen:

”Jos Kristaa ei olisi ollut olemassa, niin kuinka paljon tässä maassa olisikaan jäänyt tekemättä tärkeitä kulttuuri- ja kuvataidepuolen juttuja. Kuinka paljon olisikaan jäänyt kansainvälisiä ja eurooppalaisia yhteyksiä syntymättä.”

Kaikki alkoi eiralaisessa kulttuurikodissa taiteilijaäiti Irjan ja arkkitehti-isä Kirmon kannustavassa ilmapiirissä. Kristan elämään kuuluivat jo tuolloin vanhempien iloiset kulturellit illanvietot. Ranskalainen koulu puolestaan antoi oman silauksensa eurooppalaista sivistystä. Illalla sitten nahkarotsi päälle ja ei kun menoksi!

Hjallis Harkimo ajoi kerran mun prätkän mäsäksi, kun oltiin matkalla hänen Rolle-veljensä juhliin Sipooseen. Hjallis ajoi, koska mä olin vähän huppelissa, hyndäsi ja kaaduttiin, mutta vodkapullo ei mennyt rikki. Otettiin taksi Laruun ja desinfioitiin käsivarsi- ja polvinaarmut sillä vodkalla. Pulloon jäi vielä hömpsyt.

Mikkola sukelsi jo nuorena täysillä taide- ja kulttuurimaailman pyörteisiin ja ilmiömäisenä verkostoitujana solmi suhteita taiteilijoihin ja kulttuurielämän vaikuttajiin Suomessa ja Euroopassa. Omien gallerioidensa ohella hän ehtinyt työskennellä monessa roolissa taiteen kuvioissa niin Amos Andersonin taidemuseossa kuin Hannu Väisäsen yksityissihteerinä.

Galleria Katariinan näyttelysihteerinä työskennellessään Mikkola tutustui Kalervo Palsaan, joka tuli aina vodkapullo mukanaan näyttelyynsä iltapäivällä ja aloitti Kristan vokottelun. ”Lähentely oli kuitenkin hyvin kaunista, jopa filosofista. Siinä oli huumoriakin. Palsa oli äärimmäisen herkkä, sensuelli ja kärsi paljon yksinäisyydestään.”

Krista Mikkola signeeraa elämäkertaansa Galleria Halmetojassa.
Kuva: Hannele Salminen

Mikkolan moniin ansioihin kuuluu suomalaisten naistaiteilijoiden esille nostaminen ja maailmalle vieminen. Etunenässä hänen katraaseensa kuuluivat 1980-luvulla aloittanut vahva taiteilijakolmikko Leena Luostarinen, Marika Mäkelä ja Marjatta Tapiola sekä myöhemmin mukaan tullut Nanna Susi.

”Aika nopeasti mulle selvisi, miten piristävästi Krista vaikutti Helsingin taidemaailmaan. Hän oli kävelevä kipinä, josta loisti uskoa luovaa valoa”, kommentoi Nanna Susi. Mikkolaa luonnehtivien lausuntojen ohella myös taiteilijoiden omalle äänelle ja mietteille taiteen olemuksesta on kirjassa annetuttu tilaa.

Saatuaan teoksen valmiiksi Marika Mäkelä pohtii, kuka tämän oikeastaan teki? Mä olen miettinyt, onko maalauksen salaperäisyys sen oma vai onko se sen maalauksen tekijän. Tuntuu, että maalaus jotenkin sieppaa niin kutsutun tekijänsä sielun ja yhtäkkiä näyttääkin, ettet sinä minua tehnyt”.

Leena Luostarinen puolestaan opasti katsomaan taidetta omaan tinkimättömään tyyliinsä. Mikkola oli myynyt hänen teoksensa Sfax Helsingin kaupungin taidemuseolle. Kun maalaus oli esillä Taidehallissa, eräs toimittaja erehtyi kysymään mitä taiteilija sillä halusi sanoa?

Leena suivaantui täysin: ”Hän (siis taulu) saa itse kertoa! Älä kysy multa, maalaushan on sun kanssa. Siinä silmiesi edessä.”  (HAMissa aukeaa 9.10. museon kokoelmissa olevien Leena Luostarisen hienojen teosten näyttely. Silloin voimme itsekin kuunnella mitä Sfaxilla  on sanottavaa.)

Lamppu Laamasen ja Krista Mikkolan toimiva yhteispeli Madame Krista Mikkolassa on upottanut minut taidemaailman syövereihin, sen vastakohtaisuuksiin ja takaiskuihin, mutta ennen kaikkea taiteen lumoon ja kauneuteen, joita ilman elämää olisi mahdotonta edes kuvitella.

Annetaan Krista Mikkolan ystävän, Torinossa asuvan kirjailijan ja luennoitsijan Eija Tarkiaisen tiivistää olennainen Madame Krista Mikkolan elämästä ja työstä, joita tinkimätön intohimo taiteeseen on johdatellut:

Kyky ottaa oma paikkansa ja nauttia kyvyistään ja lahjoistaan on edellytys sille, että voi käyttää niitä muiden hyväksi ja iloksi.

Lamppu Laamanen: Madame Krista Mikkola. Jonny Kniga. 2026. 303 s. https://www.johnnykniga.fi/  

Lamppu Laamanen on kulttuurielämää laajalti kokenut tietokirjailija, joka on kirjoittanut elämäkerran muun muassa Andy McCoysta. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2018/11/lamppu-laamanen-andy-rocknroll-star.html