Tapani Jussila: JAPANI-PASSI

Tervemenoa Japaniin, opaskirjan hyvässä seurassa!

Tapani Jussila testiryhmineen on päivittänyt johtavan suomalaisen oppaan auringonnousun maasta. Taskuun menevä, häkellyttävän paljon yksityiskohtaista tietoa sisältävä JAPANI-PASSI tarjoaa myös nojatuolimatkailijalle kiehtovan turneen yli 3 000 saaresta koostuvan valtion omaperäiseen kulttuuriin, lumoavaan luontoon ja elämänmenoon.

Tutkimusretkien tuloksena JAPANI-PASSin sisältö antaa tarkkaa ajantasaista tietoa Japaninkävijälle: keskeisten alueiden ja kohteiden tietoiskuja, majoituksen arviointeja, kulttuurin esittelyä, ruoka- ja juomaohjeita, yöelämän katsauksia, japanilaisen ihmisen sielun anatomiaa ja muita olennaisia näkökohtia.

Ennen kuin perehdyin Tapani Jussilan luotsaamaan JAPANI-PASSIin (Kanki Press) hatara tietämykseni kirsikankukkien maasta rajoittui kukka-asettelun taiteeseen ikebanaan, viehättäviin bonsai-puihin ja kintsugiin. Se on taidemuoto, joka symboloi epätäydellisyyden kauneutta. Kintsugissa rikkoutuneen esineen korjaus viimeistellään aidolla kullalla.

Näiden taidemuotojen ohella kirjallinen kulttuuri kukoistaa Japanissa. Kunnia yhdestä maailman vanhimmista romaaneista kuuluu japanilaiselle Murasaki Shikibulle, jonka Genjin tarina (Genji Monogatari) ilmestyi noin vuonna tuhat.

Haruki Murakami puolestaan on niin maailmalla kuin Suomessa suosittu nykykirjailija. Toinen pidetty ja palkittu kirjailija Hiromi Kawakami vie Tokion sivukujille epätavallisen rakkaustarinan pauloihin romaanissaan Sensein salkku.

Näiden mietteiden jälkeen hyppään Tapani (Japani) Jussilan kyytiin. Hän on asiantuntija, joka on kirjoittanut 14 Japani aiheista kirjaa ja tuntee Japanin kuin omat taskunsa asuttuaan maassa viisi vuotta.

Nyt ilmestyi viides JAPANI-PASSI, tunnollisesti päivitetty opaskirja, joka vie halki maan 37,1 miljoonan asukkaan Tokion ruuhkaisilta kaduilta korallisaarten luonnonrauhaan.

Jussila ja hänen tiiminsä antavat lukijalle avaimet käteen niin buddhalaisiin temppeleihin kuin LOVE-hotelleihin, joissa Japanin tilanahtaudesta kärsivät pariskunnat voivat viettää intiimin tuokion. JAPANI-PASSIN tekijät ovat tehneet kunnioitettavan perinpohjaista työtä ja heidän jakamansa informaation tarkkuutta voi vain ihailla:

Lähellä Kiotoa sijaitsevia kuumien lähteiden alueita ovat Ohara Onsen (bussi 17, hinta 600 jeniä, tunnin matka, kylpemisen hinta noin 1000 jeniä) ja Kurama Onsen (bussi 4 tai 17 Demachiyamagiin 220 jeniä, sieltä Enzan-junalinja 410 jeniä Kuraman asemalle, josta ilmainen pikkubussi, matka kestää noin tunnin, halvin kylpymaksu 1000 jeniä). Kylpeminen tulee edulliseksi, sillä yksi euro on 160 jeniä.

Kiotostakin löytyy mielin määrin katseltavaa ja koettavaa. Ryoanjin, buddhalaispyhätön mystisesti asetelluista kivistä rakennetussa ”olemattomuuden puutarhassa” voi hiljentyä. Jos kaipaa villimpää menoa, kannattaa suunnata Toei Kyoto Studio Parkiin eli Eiga-Muraan, vanhan Japanin tyyliseen elokuvakylään, samurai-Hollywoodiin, jossa voi ihailla elokuvantekoa ja komeita näyttelijöitä.

JAPANI-PASSI julkistettiin Galleria PIrkko-Liisa Topeliuksessa
iloisissa tunnelmissa. Teosta esittelevät Tapani Jussila ja galleristi
Marika Sibakoff-Uravirta. Kuva: Hannele Salminen

Oppaan tekijät varmistavat jakamansa informaation ajantasaisuuden matkustamalla itse paikan päälle tai vähintäänkin soittamalla ja kysymällä: ”Oletteko vielä toiminnassa?” Tämän ohella JAPANI-PASSI jakaa perustietoja Japanin historiasta, yhteiskunnasta ja politiikasta.

Tekijät opastavat kädestä pitäen teeseremonian rituaaleihin. Meiji kauden (1868 – 1912) taidekriitikko Okakura Kakuzo kirjoitti klassikkoteoksessaan Teekirja: Teeismi on kultti, joka on rakennettu kauneuden ihailulle arkielämän alhaisten tosiasioiden keskellä.

Seremonian jälkeen on palattava alhaisiin tosiasioihin. Muiden majoituspalveluiden ohella tekijät opastavat myös edullisiin ”kapselihotelleihin”, joissa maataan 1,5 metriä matalissa kapseleissa päällekkäin kuin sardiinit tölkissä. Ennen kapseliin ryömimistä voi piipahtaa alkoholiautomaatilla yömyssyllä.

Suositusten ohella PASSIssa myös kehotetaan välttämään tiettyjä paikkoja. Näitä ovat muun muassa ”pelihelvetit”, pachinkot. Ne ovat halleja, joissa pystyyn nostetuissa flippereissä pompahtelevat kuulat pitävät korvia huumaavaa räminää. Mikäli kuitenkin haluat perehtyä asiaan tarkemmin, Elisa Shua Dusapin opastaa siihen romaanissaan Pachinko kuulat 

Muhevasta tietopaketista löytyy myös japanin kielen hyödyllistä perussanastoa. Kuten: tervetuloa = iras-shaimase, yksi kuuma sake = atsu-kan ip-pon, kippis = kampai, näkemiin = sajoo-nara. Tästäkin voi lähtiessä olla hyötyä: passini on kadonnut = pasupooto o naku shimashta. 

Japanin puhekieltä voi opiskella esimerkiksi nettisivustolla pimsleur.com, ”jonka avulla eräs oppaan lukija oppi parissa kuukaudessa aika sujuvaa japanin puhekieltä”. JAPANI-PASSIssa lukijat ja tekijät jakavat myös kokemuksiaan maassa viettämistään ikimuistettavista hetkistä.

”Me menimme illalla läheiseen Enzanin kylään, jossa istuskelimme viinitarhoissa maistellen mainioita japanilaisia viinejä. Jatkoimme pikku izakayaan (edullinen ravintola), jossa saimme melkein heti kutsun yökylään erään Masafumi-sanin kotiin. Aamulla herätessämme japanilaisen talon tatamilla näimme ikkunasta upeasti Fuji-vuoren.”

Taisi matkakärpänen puraista? Silloin vain JAPANI-PASSI taskuun ja ei kun menoksi!

Tapani Jussila: JAPANI-PASSI. Kanki Press. 2025. 320 s. https://www.akateeminen.com/valmistaja/Kanki%2BPress%2BOy

Guillaume Musso: Joku toinen

Kuka murhasi Oriana di Pietron?

Totuus on veteen piirretty viiva, josta jokaisella on oma versionsa. Ranskan suosituin kirjailija Guillaume Musso todistaa tämän vakuuttavasti psykologisella trillerillään Joku toinen.

Totuudet ovat illuusioita, joiden on unohdettu olevan sellaisia.   Friedrich Nietzsche

Huvijahti Luna Blu keinuu Välimeren hopeisten aaltojen tasaisessa liplatuksessa, Rivieran rannikolla siintää Estérel-vuoriston siluetti. Taivas on syvänsininen. Teollisuussuvun rikas perillinen Oriana di Pietro loikoilee jahdin aurinkokannella ja pohtii yllättävää käännettä elämässään.

Näin idyllisissä tunnelmissa alkaa Guillaume Musson neljäs suomennettu romaani Joku toinen (Siltala). Kauaa emme kuitenkaan saa aurinkotuolilla loikoilla, sillä tavoilleen uskollisena Musso keikauttaa tilanteen nurin niskoin heti seuraavalla sivulla. Ilma sähköistyy, aallot tummuvat, ilmassa väreilee outoa uhkaa. Oriana aistii, ettei ole yksin. Ketä hän yhtäkkiä pelkäsi?

Olemme tarinan labyrintin suuaukolla, jonka umpikujissa Musso meitä taitavasti eksyttää ja häkellyttää toinen toistaan seuraavilla yllättävillä juonenkäänteillä. Ja kuten edellisessäkin suomennetussa romaanissaan Elämä on romaani hän kyseenalaistaa yksioikoisen ”totuuden”.

Orianan aavistus osoittautuu kuitenkin todeksi, sillä seuraavana päivänä lehtien lööpit kirkuvat: Rikas italialaisperijätär joutui hyökkäyksen uhriksi huvijahdillaan Ilês de Lérinsin edustalla. Kun Oriana kymmenen päivän kuluttua menehtyy vammoihinsa, spekulaatioista ei ole tulla loppua.

Koska hän on journalistina kirjoittanut niin Napolin mafiasta kuin uusista ”Punaisista prikaateista”, onko kyseessä kostoisku? Entä voisivatko syynä olla parisuhdeongelmat, sillä hänen avioliittoaan lahjakkaan jazzpianistin Adrian Delayn kanssa kuvataan riitaisaksi?

Murhatutkinta on päätynyt umpikujaan, kunnes vihjeen perusteella löytynyt verinen hiilihanko käynnistää ne uudelleen. Hankalaksi osoittautunut tapaus jätetään Nizzan poliisipäällikkö Justine Taillanderin niskoille, avukseen hän saa ”vanhan dinosauruksen” Giuseppe Bergomin.

Guillaume Musson teoksia on sovitettu elokuviksi
ja tv-sarjoiksi. Kuva: Emanuele Scorcelletti

Musson ihmiset ongelmineen ja pikku paheineen ovat lihaa ja verta, heihin on helppo samaistua. Justinen oma elämä on riekaleina, sillä hänen puun takaa tullut avioeronsa varjostaa hänen elämäänsä kuin synkkä pilvi. 

Aviomies otti ja häippäsi kolmikymppisen lastenkirurgin matkaan. Bergomi puolestaan hukuttaa surullisia muistojaan iltaisin sixpackiin.

Kaiken lisäksi Justine on saanut taakakseen julkisuutta rakastavan tyylikkään profiloijan tyhjänpäiväisine raportteineen. Niin Justine kuin Musso tietävät kuitenkin, ettei ihmismieli tottele yhtälöitä, sillä: 

Se oli monimutkaista ainesta, tutkimattomia laskoksia, jotka muodostuivat keskenään ristiriitaisista kerrostumista, todellinen neliulotteinen labyrintti, jossa ei ollut ulospääsyä.

Koska hiilihanko osoittaa kohti Orianan aviomiestä Adrian Delanayta, Justine alkaa hiillostaa häntä ankeassa kuulusteluhuoneessa. Laihoin tuloksin. Tutkinta kuitenkin etenee ja monimutkaistuu. Kuka on Adéle Keller, vajojen nainen, Delanayn rakastajatar?

Justine, Adéle, Oriana ja Adrian saavat kukin kertoa oman totuutensa, tapahtumien kulun, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä vuoron perää. Tämä tuo lukemiseen ihan oman viehätyksensä, sillä tiedän nyt tapauksesta enemmän kuin sitä selvittelevä Justine, toisin kuin Musson edellisessä romaanissa.

Luulisi, että minun olisi nyt helppo bongata syyllinen Orianan murhaan. Hui hai, tavoilleen uskollisena Musso leikittelee lukijan mielikuvituksella kuin kissa hiirellä. (Uskon, että hän nauttii siitä!). Tämän ohella hän loihtii kuin elokuvaohjaaja tilanteet, tunnelmat ja maisemat elävästi lukijan silmien eteen:

Kynttilöiden väräjävät liekit heittivät levottomia ja liikkuvia varjoja, jotka näyttivät juonittelevan huoneen jokaisessa nurkassa. Luksuskin muuttuu uhkaavaksi, kun loistohotellin kuudetta kerrosta ympäröivällä kattoterassilla aurinkotuolien rivi toi mieleen linnoituksen muurin päällä olevan hammastuksen.

Kirjan luvut alkavat tunnettujen tekijöiden elokuvista, filosofiasta tai kirjallisuudesta poimituilla lausahduksilla.  Ne viittaavat omalla kryptisellä tavallaan siihen, mitä on tulossa. – Mikä on elämänne tärkein tavoite? – Tulla kuolemattomaksi ja sitten kuolla. Lainaus on peräisin Jean-Luc Godardin elokuvasta Viimeiseen hengenvetoon.

Trilleriksi yltyvä tapahtumien vyöry, joka sai alkunsa kissan häkistä, teki sen taas, koukutti ja lopulta äimistytti. Ei ihme, että Guillaume Musson teoksia on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita yli neljällekymmenelle kielelle käännettynä.

Niin, kuka murhasi Oriana di Pietron? Vastaus ei ole yksiselitteinen, mutta mitään paljastamatta voin vinkata: Joku toinen. Tarina ei yllättäen pääty vielä tähän. Annan viimeisen sanan Orson Wellesille: Onnellinen loppu riippuu kokonaan siitä, milloin tarina päätetään.

Guillaume Musso: Joku toinen (Quelqu’un d’autre).

Ranskasta suomentanut  Anna Nurminen. Siltala. 2025. 299 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

 

Juha-Pekka Inkinen: Minun aikani

Kadonnutta aikaa kuvaamassa

Juha-Pekka Inkinen jatkaa persoonallista ajan luonteen tutkistelua uudessa valokuvateoksessaan ja näyttelyssään Minun aikani. Ajan vääjäämätön kulku tulee näkyväksi muotokuvapareista, joiden välillä on kulunut lähes 40 vuotta. Samalla ne piirtävät alati muuttuvan ajan muotokuvaa.

Tätä en olisi voinut toteuttaa millään muulla välineellä kuin kameralla. Tämä on juuri valokuvauksen ominta ydintä, ja aika on pääomaani joka vain kasvaa.

Valokuvataiteilija ja kirjailija Juha-Pekka Inkinen on tehnyt aikaa konkreettisesti näkyväksi mainioilla tekstiä ja kuvia yhdistelevillä teoksillaan. Kirjassaan Miten tavarat ovat hän vieraili kodeissa, joissa aika on kerrostunut, ja se saa näkyä sisustuksessa. Konmaritusta ei näissä huusholleissa tunneta.

Teoksessaan Hei elämä– Heräävän Suomen kuvia hän antaa puhuttelevat kasvot modernismiin havahtuvalle Suomelle. Vuosien varrella hänelle oli kertynyt tuhansia orpoja postikortteja, kodittomia kirjeitä ja anonyymejä valokuvia divareista ja kirpputoreilta. Näistä hän sommitteli kirjaansa herkullisia ajankuvia.

Pysäkkiaikakirjat teokseensa hän kuvasi lasikuituisia bussipysäkkejä, niihin kiinnitettyjä mainosplakaatteja ja niillä seisoskelevia ihmisiä 17 vuoden ajan. Kuvia katsellessa tulee nostalginen olo, ja samalla aika tekee pitkän harppauksen ja loihtii mieleeni menneen maailman kuvia ja tunnelmia.

Samalla asialla Inkinen on uudessa valokuvakirjassaan Minun aikani (Bokeh). Projekti alkoi vuonna 1985, kun hän kuvasi muotokuvia ystävistään ja tuttavistaan. Hän kertoo pyrkineensä kuvillaan ilmaisemaan tulevaisuuteen katsomista, voimaa ja uuden, paremman maailman nousua.

Hanke jäi muiden puuhien varjoon, kunnes hän lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen teki aikamatkan ja kuvasi samat ihmiset uudelleen. Hänestä tuntui kuin kuluneet vuodet olisivat haihtunut jonnekin, sillä jutut kuvattavien kanssa jatkuivat luontevasti siitä, mihin ne muinoin olivat jääneet.

Riikka

Mustavalkoisissa muotokuvissa on vahva läsnäolon tuntu. Ihmiset katsovat kuvissa luottavaisesti kameraan niin ennen kuin myöhemmin. Vaikka vuodet ovat jättäneet jälkensä kuvattaviin, heidän silmissään on sama pilke kuin nuorempana ja hymy on herkässä. Monissa vanhempana otetuissa kuvissa ihmisten olemuksessa näkyy kokemusten tuomaa varmuutta ja rentoutta.

Kuvista paljastuu – joistakin enemmän, toisista vähemmän – ajanhenki, aatteet ja asenteet sekä menneen ajan muoti. Nuoruuskuvia katsellessa tulee nostalginen olo. Tuollaisia me olimme, vielä vähän epävarmoja, uhmakkaita tai aavistelevia tulevan edessä. Joistakin kuvapareista puuttuu vanhempi vastine, matka on jäänyt kesken…

Kirjasessa on kuvien lisäksi Inkisen kirjoittama johdanto Minun aikani. ”Edelleen eteen tulee mielenkiintoisia asioita, joihin tekee mieli tarttua. Toisaalta voi olla helpottavaa päästää irti. Elämä kevenee, kun on vähemmän vastuuta. Yksi katsoo lämmöllä mennyttä elämäänsä, toinen odottaa innolla tulevaa.”

Vänä

Kirjanen, jonka editio on 150, on Antti Nylénin taidokasta työtä, jo itsessään taideteos. Nylén on palkittu kirjailija, esseisti ja suomentaja, joka esikoisteoksellaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sai Kalevi Jäntin säätiön palkinnon. Nykyisin hän liikkuu kuvataiteen ja kirjallisuuden hämärällä rajamaalla.

Nylénin perustama Bokeh Editions ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykysenä selailun ja silmäilyn aikakautena se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ”ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”.

Kun avaan Minun aikani -teoksen hopeisena kiiltelevän kannen, näen sisäkannessa hämärästi oman peilikuvani. Tämä pysäytyskuva kuljettaa muistoihin, millainen minä olin 40 vuotta sitten? Entä mitä tulevaisuus tuo tulleessaan? Kirjasta ei selata oikealta vasemmalle vaan alhaalta ylös. Aukeamilta avautuu kuvakavalkadi muutoksista, jotka aika on kuvattaviin veistänyt.

Tätä elämän ja valokuvan paradoksaalista suhdetta Nylén käsittelee kirjasen tekstissä Muodonmuutos pysäytyskuvassa. ”Kun valokuvan ja nyt hetkisen todellisuuden välille kertyy aikaa, tulee koko ajan meneillään oleva muodonmuutos näkyväksi. (..)Valokuvaus auttaa meitä huomaamaan ja hyväksymään muutoksen estämättömyyden.”

Juha-Pekka Inkinen on valokuvaaja ja kirjailija, joka tällä 
hetkellä työskentelee erilaisia todellisuuksia käsittelevien
kollaasien parissa. Kuva: Derrick Frilund

Nuoruutta yleensä ihaillaan, mutta silloin unohdetaan, että yhteisessä aikakapselissa me kaikki olemme. Vanhemmat elävät samaa nykypäivää kuin nuoremmat, mutta sen lisäksi heillä on rikkautena muistoja ja kokemuksia, joita nuoremmilla ei vielä ole.

Kaikki me voimme tarttua tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan Pysäkkiaikakirjojen esipuheessaan esittämään mahdollisuuteen: ”Avaa silmäsi ja katso Ajan suurta työtä: maailmaa, joka muuttuu yhä ihmeellisemmäksi, yhä yllättävämmäksi ja yhä enemmän mahdollisuuksia tarjoavaksi. Yhä kauniimmaksi.”

Juha-Pekka Inkisen poikkileikkauskuvat ovat vanginneet ohikiitävän ajan samalla kun ne kuvaavat jatkuvaa muodonmuutosta. Antti Nylénin sanoin: ”Emme pysty pysäyttämään elämää. Syntyy uusi ihminen, joka hetki, aina hiukan erilainen kuin vanha. Eikä mitään loppua näy.”

Juha-Pekka Inkinen: Minun aikani. Bokeh Editions. 2025. 48 s. https://bokeheditions.fi/en/

 Kirjaan liittyvä näyttely Minun aikani on esillä Hippolyte Korjaamon galleriassa 24.5. saakka. https://hippolyte.fi/korjaamo/

Johanna Lumme: Matka ikimetsän sydämeen

Metsän sydän sykkii meissä

Taiteilija ja kirjailija Johanna Lumpeen lastenkirja Matka ikimetsän sydämeen ja siihen liittyvä näyttely Galleria Kuvituksessa on jännittävä ja värikäs kunnianosoitus luonnon monimuotoisuudelle.

Samassa hän tunnisti metsän sykkeen. Se oli läsnä sammalissa ja puissa, pienissä ötököissä ja suurissa eläimissä. Kaikki he yhdessä muodostivat metsän sydämen.

Johanna Lumme on pienestä pitäen samoillut luonnossa, niin Ranskassa kuin Pohjois-Karjalassa.

”Vapaudun metsässä, tunnen kehollisesti olevani siellä eläin”, hän hymyili näyttelynsä Ikimetsän sydän -avajaisissa Galleria Kuvituksessa.

Hänen äitinsä vahvisti tämän: ”Kerran näin kun Johanna ja hänen kaverinsa eläytyivät eläinrooleihinsa niin täydellisesti, että kömpivät lehvästössä nelinkontin ja kuiskuttelivat varoituksia toisilleen: Tuolla on ihmisiä!”

”Olen kertonut tositarinoita kirjassani ja näyttelyssä. Niiden työstäminen on ollut iso hauska prosessi, jonka varrella kirjaa varten tehtyjä originaaleja, luonnoksia, muistiinpanoja ja tekstejä on nyt esillä näyttelyssä.” Niin kirjan kuin näyttelyn teoksissa rennot, huolettomat siveltimenvedot tavoittavat aidon luonnontunnun. Pääosassa seikkailevan pontevan ketun ilmeikkyys ihastutti niin näyttelyssä kuin kirjassakin.

”Kirjassani ketun maailman rajat muuttuvat, kun hän huomaa tassunsa juuressa kiemurtelevan muurahaisten vanan. Niin kävi minullekin, kun aloin mökillä seurata muurahaisten puuhia, silloin luonnon monimuotoisuus todella valkeni minulle.”

Varoitus: nyt seuraa juonipaljastuksia. Eräänä aamuna, kun kettu heräilee pesäkolossaan, hän kuulee ryskettä ja rytinää. ”Nyt ei kaikki ole kohdallaan”, hän tuumaa ja lähtee tutkimusmatkalle. Mukaan tupsahtaa Ölli yökkönen, jonka meteli on perin pohjin pelästyttänyt.

Kettu ja Ölli yökkönen ikimetsän sydäntä etsimässä.

Kumppanuksia odottaa järkyttävä näky tutulla mustikkapaikalla: metsä on kadonnut, eikä puista tai mustikoista ole tietoakaan, pelkkiä kantoja kaadetulla raiskiolla. Metsää on autettava! kettu tulistuu, meidän on löydettävä sen sydän ja kysyttävä neuvoa.

Rennoin, huolettomin siveltimenvedoin piirretty seikkailu tavoittaa luonnon ihmeet ja monimuotoisuuden elävästi. Maalaukset eivät ainoastaan kuvita tarinaa vaan luovat omia kertomuksiaan ja kuljettavat sivupoluille, joiden varrelta löytää paljon ihmeteltävää kun niitä tarkemmin tutkailee.

Kun parivaljakko sukeltaa myyrän sokkeloiseen luolastoon, (Ölli on varmuuden vuoksi tarrannut ketun hännänpäähän, jotta pysyy kyydissä mukana) he kuulevat puiden juurten keskustelevan ja huokailevan.

Maan päälle palattuaan, kettu pyytää neuvoa vanhalta, komealta männyltä. Se humisee hiljaa ja pudottaa kävyn ketun päähän, josta se pomppaa kohti Ölliä, joka nappaa siitä kopin. Kävyn suomut ovat auenneet ja sisältä pilkottaa pienen pieniä siemeniä. Onnellisen lopun varmaan arvaattekin.

Johanna Lumme näyttelyssään Galleria Kuvituksessa, jonka
seinilläkin luonto kukoistaa taiteilija käden jäljiltä.

”Leikki ja luovuus kumpuavat samasta lähteestä. Lastenkirja on ihmisen ensi kohtaaminen kulttuuriin, siinä yhdistyvät niin kuvataide kuin kirjallisuus”, Lumme toteaa. Kun teos vielä kertoo mukaansa tempaavan ja inhimillisen tarinan kuten Matka ikimetsän sydämeen, se sytyttää liekin pienen luonnon- ja kulttuurinystävän sydämeen.

Johanna Lumme: Matka ikimetsän sydämeen. Otava, 2024. 34 s. https://otava.fi/kustantamo/

Galleria Kuvituksessa pääsee seikkailemaan ikimetsän sydämeen 17.4. saakka. https://kuvittajat.fi/galleriakuvitus/ 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Maalaa se mikä on näkyvän takana

 Joel Haahtela hipaisee pienoisromaanillaan Sielunpiirtäjän ilta näkyvän todellisuuden takaista aineetonta maailmaa. Hänen lempeässä teoksessaan kuultaa lohtua ja ymmärrystä elämän ja kuoleman mysteerin äärellä.

 Näen kartanpiirtäjän kynän, jonka kärki pysähtyy rantaviivalle: siitä alkaa hänen kuvitelmansa.

”Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat kuin vanhojen mestareiden maalauksia. Niissä aika on pysähtynyt, ne tarjoavat pakopaikan maailman hälyltä”, kirjoitin hänen edellisestä romaanistaan Marijanrakkaus. Luonnehdinta sopii oivallisesti myös hänen uuteen pienoisromaaniinsa Sielunpiirtäjän ilta (Otava).

Kun avaan sen kannen, astun tuttuun maailmaan, jonka tunnelma lumoaa, jossa arkipäiväinen ja sen takainen näkymätön todellisuus kietoutuvat yhteen. Kuten monesti aiemminkin taide toimii vertauskuvana hänen pyrkiessään kohti syvempää ymmärrystä elämän ja kuoleman ohuella rajaviivalla.

Teoksen minäkertoja, vanha maalarimestari kapuaa iltaisin talonsa yläkertaan ja astuu menneisyyteen, muistoihinsa, joita hän tavoittelee kirjoittamalla. Jäljitän kynä kädessä ajatuksiani, ajan niitä takaa kuin varasta pimeällä kujalla, näen jälkien katoavan lumeen.

Taustalla soljuu 1600-luvun hollantilaisen kaupungin arki. Taiteilijamestari on menettänyt rakkaimpansa, vaimonsa ja kaksi lastaan, ja viettää nyt hiljaiseloa kahden taloudenhoitajansa kanssa. Arvostettu taiteilija työstää muilta salassa pitämäänsä maalausta. Se on lähes valmis, mutta siitä tuntuu puuttuvan vielä jotain.

Hiljaiselon katkaisee hänen ystävänsä, menestynyt kartanpiirtäjä, jonka piirtämiä karttoja tarvitaan hollantilaisten laivojen maailmanvalloituksessa. Hän tuo mestarille oppipojaksi aran nuorukaisen Jacobin, jonka tämä vastentahtoisesti ottaa oppilaakseen.

Jacob osoittautuu kuitenkin lahjakkaaksi taiteilijanaluksi, jolla lisäksi on jotain selittämätöntä, jota ei voi opettaa. Todelliseen tulikokeeseen Jacob joutuu, kun mestari antaa hänen maalattavakseen vauraan silkkikauppiaan muotokuvan ja kehottaa: maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana.

Maalaus syntyy vähitellen työskennellessä, ja samalla taiteilija keskustelee teoksensa kanssa. Todellinen taiteilija maalaa näin teokseen myös itseään, omaa sisintään. Katsoja näkee ja aistii tämän. Hyvä muotokuva riisuu mallinsa, katsoo rehellisesti suoraan silmiin, huono pukee mallinsa valekaapuun.

Joel Haahtela luo tuotannossaan mietiskeleviä,
syvälle  sieluun uppoavia, lohduttavia teoksia.
Kuva: Marjo Tynkkynen

”Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioituva pimeys”, mestari pohtii. Näin voisi kuvata myös Haahtelan meditatiivisia pienoisromaaneja.

Hänen tuotantonsa teemat ovat suuria: elämä ja kuolema, aika, rakkaus ja Jumala. Nämä mysteerit kietoutuvat hänen pienoisromaaneissaan erottamattomaksi lumoavaksi kokonaisuudeksi. Teoksia on luettava hitaasti ja mietiskeltävä niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Haahtela on useassa teoksessaan käsitellyt ajan olemusta. Aika menettää merkityksensä muistoissamme, joissa on hetkiä ja paikkoja, joista emme ole koskaan lähteneet. ”Lyhyeltä välähdykseltä tuntunut tapahtuma voi jatkua mielessä koko ihmisiän”, mestari pohtii kirjatessaan ajatuksiaan.

Jacobin maalaama muotokuva silkkikauppiaasta onnistuu. Kirjan kantta koristava keltainen silkkihuivi hehkuu hänen kaulassaan kuin liekki. Ajatuksen hänen mielessään voi melkein nähdä. Aika uurtuu kasvoilla, niin kuin se kuluisi paraikaa kankaalla.

Haahtela lisää ohuita kerroksia tarinaansa kuin maalari kankaaseensa. Näin hän antaa äänen sanomattomalle kuten vuoden 2023 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Jon Fosse hienossa romaanissaan Aamuja ilta.

 Molemmat kirjailijat vievät arkitajunnan tuolle puolen, elämän perimmäisten kysymysten äärelle, sille ohuelle rajalle, jossa voimme hipaista aistein tavoittamatonta todellisuutta. Kun kysyin Joel Haahtelalta, joka on paitsi palkittu kirjailija myös psykiatri ja ortodoksikirkon diakoni, miten nämä eri osa-alueet yhdistyvät hänen työskentelyssään, hän vastasi: 

”Ihmisen olemassaolo on aina olemista suhteessa. Kirkon diakonina kurkotan ihmisen Jumalsuhteen puoleen ja psykiatrina taas enemmän ihmisen suhteeseen kohti muita ihmisiä. Kirjailijana voin kauniisti ja jopa ainutlaatuisella tavalla yhdistää kaiken käyttäen apuna taiteen täydellistä vapautta.”

”Sielunpiirtäjän illan mestarin suhde maalaamiseen on kenties samankaltainen, myös hänelle muotokuva kurkottaa kohti ikuista ja toisaalta yrittää nähdä ihmisen rehellisesti, naamioiden takana, kaikessa hänen inhimillisyydessään, ajallisuuden riepoteltavana.”

Kun sielunpiirtäjän viimeinen ilta tummuu, mestari viimeistelee salaisen maalauksensa kultaisena hohtavalla siveltimenvedolla. Aivan kuten Yö Whistlerin maalauksessa -romaanin kertoja hän on oivaltanut, ettei Whistlerin maalaama yö ole tyhjyyttä vaan täynnä rakkautta, ovi joka on avoinna.

Kyyneleet sumentavat silmäni kun suljen kirjan kannen, matkan sieluni maisemaan.

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. Otava, 2025. 237 s. https://otava.fi/kustantamo/ 

Keskustelu J.P. Laitisen Hirviö-romaanista

Data muuttuu tunteeksi

J.P. Laitisen päiväkirjaromaanissa Hirviö palataan historiassa taaksepäin ja korjataan ekokriisiin johtaneita virheitä. Antikronologiaan limittyvät ympäristöaktivismi ja päähenkilön henkilökohtainen suru. Aiheesta käytiin kiinnostava keskustelu Rosebud Sivullisen lavalla.

Ylikulutuksen jarruttaminen ei tarkoita, että hyvinvointi loppuu. Asia on juuri päinvastoin: kun yli varojen eläminen lopetetaan, se turvaa hyvinvoinnin edellytykset pitkällä aikavälillä.

Heti alkuun tunnustus: En ole vielä ehtinyt lukea J.P. Laitisen Hirviö-kirjaa. Sain sen eilen teoksen julkistamistilaisuudessa, jossa merkitsin muistiin inspiroivan keskustelun aiheita. Rosebud Sivullisessa käytyä keskustelua voi seurata striimistä: https://www.youtube.com/watch?v=mYPU_mu7SB0

Ympäristötoimittaja, kirjailija Laitisen kanssa juttelivat hänen pikkuserkkunsa ”ekologikirjallisuuden kuningatar” Anni Kytömäki ja Teos-kustantamon kustantaja Päivi Koivisto. Hänen kysymykseensä ”onko ympäristökriisistä kirjoittaminen serkuksille sukuvika?” tuli sekä myönteinen, että kielteinen vastaus.

Laitisen mukaan ekokriisi hallitsee uutisvirtaa, joten aihetta ei romaanissakaan voi välttää. Tähän Kytömäki hymyillen totesi, että ehkä heissä sittenkin luikertelee aatteenpalongeeni, sillä yksi heidän esi-isistään oli intohimoinen körttisaarnaaja.

Laitinen joutui kirjaa tehdessään miettimään, miten ympäristökysymyksistä voi kirjoittaa fiktiota siten, etteivät ne tunnu päälle liimatuilta, miten datan voi muuttaa tunteeksi. Parisenkymmentä vuotta ympäristöasioista kirjoittaneelta toimittajalta asiaproosa sujui, henkilöhahmot tarjosivat sen sijaan uuden haasteen.

Laitinen kertoi suunnittelevansa ”himmeleitä”, kehikkoja, ennen kuin alkaa kirjoittaa. Hän tunnustautuu myös konservatiiviksi suhteessa kielivetoiseen romaaniin. Hän haluaa kirjoittaa tarinallisia kirjoja, joiden imu ei synny juonesta. ”Esimerkiksi Thomas Bernhardtin Hakkuu: Muuan mielenkuohu -romaanissa ei ole juonta, mutta silti sen tarina vetää.”

Idea kirjoittaa ilmastohistoriasta käänteisesti ei itsessään kantanut. Sen lisäksi Hirviöön tuli mukaan autofiktiivisiä elementtejä, kun Laitinen keksi ladata omia ongelmiaan kirjailijapäähenkilönsä niskaan. 

J.P. Laitinen on monipuolinen kirjoittaja ja taiteilija. Hänen
eskoisromaaninsa Lume voitti kaksi kirjallisuuspalkintoa.
Kuva: Hannele Salminen 

Kytömäen mielestä kirjan antikronologiset kohtaukset olivat lohdullista luettavaa, kun esimerkiksi sukupuuttoon kuolleet eläimet heräsivät vähän kerrallaan henkiin. ”Historiaa takaperin luettaessa aivot on käännettävä uuteen asentoon”, hän totesi. Takaperoisen historian kirjoittaminen oli Laitiselle vaikeaa, joten se oli tehtävä palanen kerrallaan.

Hän näkee menneisyyden mahdollisuudeksi. ”Tulevaisuus pelastetaan menemällä takaperin. Pohtimalla missä kohtaa olisi pitänyt pysähtyä ja korjata kurssia, jota tuhoa kohti menemisen olisi voitu pysäyttää.”

Nykyajan pahin ongelma on hänen mielestään lyhytnäköisyys. Hän on löytänyt historiasta lukuisia esimerkkejä kulttuureista, joissa elettiin sovussa luonnon kanssa, ja katsottiin kauas tulevaisuuteen. Näin taattiin elinmahdollisuudet myös tuleville sukupolville.

Suurin murros huonompaan suuntaa tapahtui kun tieto korvasi arvot ja maailmasta tuli tehdas, jonka piti tuottaa koko ajan enemmän ja enemmän. Hypernopeudella toimiva yhteiskuntamme ei kuitenkaan ole ollut väistämätön kehityssuunta, vaan se on syntynyt meidän valintojemme seurauksena. Voisimme valita toisin ja muuttaa näin kehityksen suuntaa.

Selaan kiinnostavaa kirjaa ja löydän aiheeseen sopivan kohdan. ”Joka uskoo että eksponentiaalinen kasvu voi jatkua ikuisesti rajallisessa maailmassa on joko mielipuoli tai taloustieteilijä”, tutkija ja kirjailija Kenneth Boulding on sanonut.

Mitä yksilö voisi tehdä? ”Ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa ovat tietenkin vähäiset, mutta ainakaan ei pitäisi jättää vaurioittavaa jälkeä maailmaan”, Kytömäki pohti. Molemmat kirjailijat uskovat, että kirjallisuudella voi vaikuttaa kehityksen suuntaan. ”Uusia ajatuskulkuja on jo näköpiirissä ja ne voivat nousta valtavirtaan”, Laitinen toivoo.

Kirjansa jälkisanoissa Laitinen kuvittelee vuodenvaihdetta 2099, jolloin hänen poikansa olisi 93-vuotias. Ehkä hän ajattelee minua: voi faija, etpä arvannut miten tässä kaikessa tulisi käymään. Ehkä matkan varrelta vuoteen 2100 riittävän moni löytää sen salaisen, avaran ja valoisan paikan – oman itsensä sisältä.

J.P. Laitinen: Hirviö. Teos. 2025. 224 s. https://www.teos.fi/

Gabriel García Márquez: Elokuussa nähdään

Elokuun miehiä

Gabriel García Márquezin postuumisti julkaistu pienoisromaani Elokuussa nähdään jättää haikeat jäähyväiset maagisen realismin mestarille. Myös tässä viimeiseksi jääneessä teoksessaan hän jäljittää rakkauden mysteeriä omaperäisellä, psykologisen tarkkanäköisellä tyylillään.

Tämä kirja ei kelpaa mihinkään. Se täytyy hävittää.   Gabriel García Márquez                

   

Vuosikausia sitten suhteeni sen aikaiseen poikaystävääni oli ajautunut umpikujaan. En muista, mistä riidassa oli kyse, mutta hänen kommenttinsa: ”Lue Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys niin ymmärrät kaiken.”

Luin, enkä pysynyt ihan kärryillä romaanin monipolvisessa tarinassa, suhde päättyi, mutta lumoava kirja jätti pysyvän jäljen mieleni maisemaan. Niinpä tartuin innolla Nobel-voittajan pienoisromaaniin Elokuussa nähdään (WSOY).

Ensimmäinen lukukerta tuotti pettymyksen. Ei ihme, sillä maagisen realismin isäksi kutsuttu kolumbialainen Gabo kärvisteli kirjan tekoaikaan jo muistisairauden kourissa.

 ”Muisti on minulle samaan aikaan sekä raaka-ainetta ja työväline. Ilman sitä ei ole mitään”, hän tuskitteli kahdelle pojalleen ja kielsi heitä julkaisemasta keskeneräistä Elokuussa nähdään -käsikirjoitustaan.

Se sai levätä rauhassa lähes kymmenen vuotta, kunnes monien vaiheiden jälkeen siitä työstetty espanjankielinen versio näki päivänvalon viime vuonna, ja nyt teos on ilmestynyt suomeksi. Ja hyvä niin.

Toinen lukukerta murtautui odotusteni tuolle puolen. Vaikka teoksessa on puutteita ja kömpelyyksiä – joita Gabo viimeiseen saakka kustannustoimittajansa kanssa korjaili – sen rivien väleistä säteilee hänen ainutlaatuinen läsnäolonsa.

Jos joku, niin hän on kyennyt raottamaan ja sanoittamaan rakkautta verhoavaa mysteeriä. Antamaan sille kasvot, jotka hälvenevät sillä hetkellä, kun yritämme niitä kuvata. Yhden näistä paljastuksista Gabo tekee myös Elokuussa nähdään -pienoisromaanissaan.

Hän suunnitteli alkujaan episodiromaania, jonka viidellä erillisellä kertomuksella olisi sama päähenkilö Ana Magdalena Bach. Elokuussa nähdään -käsikirjoituksen oli tarkoitus olla romaanin ensimmäinen kertomus. Gaboa haastatelleen toimittajan Rosa Moran mukaan episodiromaanin tarinoita yhdistävä teema käsitteli ”ikäihmisten rakkaustarinoita”.  

Nyt käsillä olevassa ensimmäisessä kertomuksessa viisikymppinen Ana Magdalena Bach matkustaa joka elokuun 16. päivä lautalla Karibianmeren pienelle saarelle viemään äitinsä haudalle kimpun miekkaliljoja. Rituaalin hän on toistanut tunnollisesti jo kahdeksan vuoden ajan, mutta tämänkertainen matka osoittautuu kohtalokkaaksi.

Neitsyenä naimisiin mennyt Ana Magdalena on elänyt tyytyväisenä avioliitossaan jo kolmenkymmenen vuoden ajan syrjähyppyihin sortumatta. Eikä hänellä ole aikomustakaan poiketa kaidalta polulta tälläkään vuorokauden pituisella matkallaan.

Gabriel Garcia Marquez sai Nobelin
kirjallisuuspalkinnon vuonna 1982.
Kuva Luis Miguel Palomares

Illalla hotellin baarissa lemmekkään, haikean boleron soidessa, ginigrogin lämmittämänä Ana Magdalena vaipuu unelmoimaan. Huomaamattaan hän tulee vilkaisseeksi syrjäsilmin tyylikästä, valkoiseen pellavapukuun sonnustautunutta viereisessä pöydässä yksin istuvaa herrasmiestä.

Se on menoa. Heidän iltansa kuluu rattoisasti rupatellen kunnes miehen tarjoamien brandylasillisten rohkaisemana Ana Magdalena tekee jotain, mihin ei kuuna päivänä olisi uskonut ryhtyvänsä.  Illan päätteeksi hän kysyy mieheltä huolettomasti: ”Mennäänkö yläkertaan?”

Ikimuistoisen, yhdessä vietetyn aistillisen yön jälkeen, Ana Magdalenan elämä ei enää ole ennallaan. Hänestä tuntuu kuin kokemus ei olisi muuttanut vain häntä vaan myös kaiken hänen ympärillään näkemänsä, jota hän nyt katselee uusin silmin.

Intohimoisista yhden yön seikkailuista tulee erottamaton osa hänen saarivierailujaan. Seksikohtaukset toistuvat pienin variaatioin joka vuosi Karibian yön kuumassa syleilyssä. Ana Magdalena antaa kohtalon johdattaa aina uuden tuntemattoman rakastajan, elokuun miehen, partnerikseen.

Kumma kyllä hänen äitinsä tuntuu oudosti siunaavan tyttärensä seksiseikkailut haudan takaa. Siihen paljastuu lopulta luonnollinen syy. Kuten odottaa saattaa, muutos Ana Magdalenan käytöksessä ei voi olla heijastumatta hänen perhe-elämäänsä. ”Jotain kummallista sinussa nyt on”, ihmettelee hänen aviomiehensä.

Hänestä on tullut vain satunnainen vierailija aviovuoteessa, joten Ana Magdalena puolestaan epäilee miestään uskottomuudesta, tutkii hänen taskujaan ja nuuhkii hänen sängylle jättämiään vaatteita.

García Márquezin psykologinen silmä sekä tarkoin yksityiskohdin maalatut tilanteet ja tunnelmat ovat hänen tuotannostaan ennestään tuttuja elementtejä myös tässä pienoisromaanissa. Voin vain kuvitella, miten runsas ja pyörryttävä episodiromaanista olisi tullut, jos hän olisi saanut jatkaa sen kirjoittamista täysissä sielunvoimissaan.

Gabolla oli ainutlaatuinen taito uppoutua maagisen realismin keinoin näennäisen pinnan läpi todellisuuden perimmäiseen ytimeen. Hänen humaani katseensa näki ihmismielen syövereihin, ymmärsi heikkouksiamme ja antoi anteeksi.

Gabriel García Márquez: Elokuussa nähdään. WSOY. 2025. 115 s.

En agosto nos vemos. Espanjasta suomentanut  Jussi Lappi-Seppälä. https://www.wsoy.fi/