Vaula Norrena: Littana – Kielletyn lapsen tarina

”Onko PIPPELI vai onko littana?”

Chen Pingping syntyi kahdesti kiellettynä tyttönä Kiinassa ja raatoi lapsityöntekijänä Suomessa. Myöhemmin Jenni Chen-Yenin sinnikkäät ponnistelut kantavat hänet monenlaisten vaikeuksien yli. Vaula Norrena kertoo elävästi hänen uskomattoman tarinansa kirjassaan Littana – Kielletyn lapsen tarina.

Kiinassa yhden lapsen politiikka tuli voimaan vuonna 1979. Chen Pingpingin kohtaloksi tuli syntyä kymmenen vuotta myöhemmin ”pillulapsena” köyhään eteläkiinalaiseen perheeseen. 

Vanhemmilla oli ennestään jo yksi tyttö. Poikaa oli kuitenkin yritetty, sillä hänet olisi annettu anteeksi. Pojat olivat mittaamattoman arvokkaita, perheen kunnia, tytöt sen sijaan pelkkä kuluerä.

Kielletty tyttölapsi saa osakseen haukkumista ja syrjintää, monenlaista kiusaamista. Perhe ja suku joutuvat maksamaan suuret sakot luvattomasta tyttölapsesta. 

Niistä selvitään vain, jos isä lähtee Ruotsiin töihin ja myöhemmin Suomeen. Pingping muuttaa muun perheen mukana Kontulaan viisivuotiaana.

Hänen tarinassaan on yhtymäkohtia ruandalaisen Rita Kostaman vaiheisiin, joita Leena Lukkari vauhdikkaasti kuvaa teoksessaan Rita – Sitruunapuun varjoista Suomeen. Lumi on kumpaisellekin pienelle tulijalle ihmeellinen kokemus. Kun Pingping astuu ulos oranssista metrosta asemalla, maan peittää valkea tomusokeri!

Nopeasti suomen kielen omaksuneesta pikkutytöstä tulee ummikkovanhempiensa ja heidän tuttavapiirinsä asiainhoitaja ja tulkki. Hän joutuu sisarensa kanssa selviämään monenlaisten kaavakkeiden koukeroista. Kukaan virkahenkilö ei koskaan ihmettele, miksi esimerkiksi oleskelulupa- tai avioeroasioita hoitaa 8-vuotias lapsi.

Mikäli asiat eivät suju toivotulla tavalla, isä rähjää: ”Pillulapset teistä ei ole mitään hyötyä!”

Hätkähdän kiinalaisten roisia kielenkäyttöä. Isosiskon hirmuvalta ilmenee sanallisesti: huora, koira, sika kaikuvat pikkusiskon korvissa päivittäin.

Siskon väkivalta ulottuu myös fyysiseen pahoinpitelyyn, jolta vanhemmat sulkevat silmänsä. Nuoremman on alistuttava kongfutsealaisuuden nimissä. Vaikka opettaja koulussa näkee Pingpingin mustelmat, ja kuulee, että isosisko on ne aiheuttanut, hänkään ei auta. Pelkäämmekö me rasisteiksi leimautumista, mikäli puutumme maahanmuuttajaperheissä ilmeneviin vääryyksiin?

Jenni Ye Teos-kustantamon iloisissa kesäjuhlissa
Merimelojien majalla. Kuva:Hannele Salminen

Selvää on, mitä nimi Pingping koulussa saa aikaan: kiusaamista, nimittelyä ja syrjintää. Uuteen kouluun Pingping ei sitä aio mukanaan viedä vaan taistelee itselleen nimen Jenni Chen. Sen kiinalaisyhteisökin voi hyväksyä, sillä olihan se suuren Karl Marxin, kommunistisen talousteorian luojan, vaimon nimi: Jenny.

Kun vanhemmat perustavat ravintolan Itäkeskukseen, on selvää, että tyttärien on kiirehdittävä sinne heti koulun jälkeen pilkkomaan kasviksia ja kantamaan lautasia. Kukaan ei ravintolassakaan ihmettele lapsityövoiman hyväksikäyttöä.

Jennin sinnittely kahden kulttuurin välissä paljastaa maahanmuuttopolitiikan aukkoja. Kongfutselaisen maailmankatsomuksen mukaan lapset ovat vanhempiensa omaisuutta, ja hierarkia on tiukka. Lasten on oltava xiào, hyödyksi ja noudatettava ehdotonta kuuliaisuutta vanhempiaan kohtaan.

Jenniltä jää normaali suomalainen lapsuus ja nuoruus vapaa-aikoineen ystävien seurassa kokematta, kun hänen on aina paiskottava töitä. Toisaalta vanhempien ei tarvitse ponnistella kotoutuakseen, koska lapset toimivat asiainhoitajina. Jennin vanhemmat eivät tälläkään hetkellä osaa lukea suomea.

Vaula Norrena antaa päähenkilön itse kertoa uskomattomista elämänvaiheistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan teoksessaan Littana – Kielletyn lapsen tarina (Teos). Tämä omakohtainen näkökulma tuo Jennin rankat kokemukset lukijan iholle. Monta kertaa kirjaa lukiessani huudahdin mielessäni: Ei voi olla totta, miten tuo on mahdollista!

Norrena toteaakin jälkisanoissaan, että Jennin ”tarina oli niin hurja, että suoraan sanoen mietin, osaisinko edes kirjoittaa siitä niin, että kukaan uskoo”. Hän alkoi tutkia laajempia yhteiskunnallisia taustoja ja syitä Jennin kokemille vääryyksille.

Vaula Norrena on vantaalainen yhteiskuntatieteilijä ja  
kaupunginvaltuutettu. Kuva: Juho Sallinen

Kirjailijan teokseen liittämät ”tietoiskut” avaavat oivallisesti Kiinan historiaa, tapakulttuuria ja arvojärjestelmää sekä suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa 1990-luvulla. Norrenalla oli aiheeseen omakohtaistakin kokemusta, sillä hän oli samoihin aikoihin reppureissannut yksin eteläkiinalaisissa köyhissä kylissä.

Hän myös tunsi suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa sekä kuntapoliitikkona että oman perheensä kautta. Hänen miehensä oli tullut Egyptistä, ja perheen kaksikulttuuriset lapset olivat käyneet maahanmuuttajakouluissa Vantaalla.

Jenni oivaltaa, että asioihin voi vaikuttaa ja ongelmia korjata politiikan avulla. Hän pyrkii ja pääsee Vantaan kaupunginvaltuustoon vuonna 2017. Pahaksi onnekseen hän on isänsä ehdotuksesta mennyt mukaan ”Kiinan Rauhanomaisen Jälleenyhdistymisen Yhdistyksen” toimintaan. Jenni oli ajatellut luovansa näin verkostoja ja suhteita edistääkseen liiketoimintaansa.

Taas tulee takkiin, kun MOT-ohjelmassa paljastetaan, että yhdistys kuuluu Kiinan salaiseen kommunistiseen vaikuttajakoneistoon ulkomailla. Iltapäivälehdet repivät tilanteesta lööppejä ja leimaavat Jennin ”hybridivaikuttajasabotööriksi”. Jenni eroaa yhdistyksestä, mutta siitä huolimatta hänet erotetaan niin kokoomuksesta kuin kaupunginvaltuustosta.

Mutta Jenni on käynyt kovan koulun, eikä vähästä hätkähdä. ”Puuttuvan pippelin tragedialla” on onnellinen loppu. On aplodien aika. Jenni ei ole enää kiusattu Ping-Pong, eikä politiikasta pois potkittu Jenni Chen-Ye, ei littana, lutka eikä koira. ”Olen Jenni Ye ja tarinani jatkuu ja kasvaa vielä”.

Vaula Norrena: Littana – Kielletyn lapsen tarina, Teos, 2023, 298 s.

Leena Lukkari: Rita – sitruunapuun varjoista Suomeen

Te lennätte torstaina Suomeen!

 Rita pakeni 15-vuotiaana Ruandan verilöylyä Afrikan halki ja päätyi monien mutkien kautta kiintiöpakolaisena Suomeen. Sinnikkyytensä ja kunnianhimonsa ansiosta hänet palkittiin vuoden 2016 pakolaisnaisena, joka sai kutsun itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan.

Ehkä tämä kirja voi auttaa jotakuta muuta ihmistä hänen omalla polullaan ja ehkä se auttaa jotakuta ymmärtämään, kuinka erilaisia teitä me elämässämme kuljemme.

Ritan lapsuus pienessä kylässä Ruandassa oli onnellinen. Kotitalon ympärillä kohosivat vehreät kukkulat, hedelmällinen maa tuotti satoa, ja perheen paimenella oli huollettavanaan iso karjalauma. Ilmassa tuoksuivat kukkivat sitruunapuut.

Kymmenlapsinen perhe oli kylän mittapuun mukaan varakas – isällä oli pientä liiketoimintaa, ja äiti hoiti kauppaa – vaikka sisällä ei ollut juoksevaa vettä ja tarpeilla käytiin ulkokäymälässä. Ei ollut väliä, oliko uimaseurana hutuja vai tutseja, sillä kaikki olivat kavereita.

Idylli särkyy kuin salamaniskusta 6.4.1994. Kaunis valoilmiö taivalla, jota Rita on muiden kanssa ihmetellyt, saa selityksen: presidentin lentokone on räjäytetty. Sähköt menevät poikki, alkaa kuulua ammuskelua.

Tilanne leimahtaa pian sisällissodaksi, jossa ihmisiä teurastetaan mielivaltaisesti. Lapset on lähetettävä mierontielle etsimään turvaa. Vanhemmat jäävät kotitaloon, ja myöhemmin heidät pidätetään. Ritan neljä vuotta kestänyt pakomatka alkaa ensimmäisenä etappina Zaire.

Leena Lukkari kirjoittaa Ritan tarinaa minämuodossa koskettavasti ja samastuttavasti teoksessaan Rita – sitruunapuun varjoista Suomeen (Avain). Tuntuu kuin lukisin koukuttavaa jännitystarinaa, jossa olen itse mukana. Teos paljastaa hyytävästi, millaista paperittoman pakolaisen ankara elämä on.

Rita on ollut luokkansa parhaita oppilaita, nyt koulunkäynti jää kesken. Keniassa hän saa hetken opiskella, mutta sieltäkin on lähdettävä, sillä ruandalaisia aletaan lähettää takaisin kotimaahansa, jossa julmuudet jatkuvat.

Leena Lukkari on toimittaja, sisällöntuottaja
ja vapaa kirjoittaja. Kuva: Pia Ingberg

Ruandasta on paennut kaksi miljoonaa ihmistä ja arviolta 800 000 on surmattu. Yksi Ritan sisarista on pidätetty, ja hänen veljensäkin on vankilassa tekaistujen syytösten perusteella.

 Todistajanlausuntoja tehtaillaan rahasta. Nämä niin sanotut todistajat ovat kiertäneet eri maissa antamassa ristiriitaisia, toisiaan kumoavia todistuksia.

Vihdoin Senegalissa, Afrikan länsirannikolla, sota on jo kaukana, mutta Ritan ahdinko jatkuu. Kun hänen turvapaikka-anomuksensa hylätään, hänestä tulee siskon perheen elätti. Pienessä kaksiossa on ahdasta, eivätkä rahat riitä ruokaan kaikille. On lähdettävä kerjuulle.

Vihdoin löytyy maa, joka suostuu antamaan turvapaikan Ritalle ja hänen kahdelle sisarelleen. Heidät lennätetään parin päivän varoitusajalla Suomeen, maahan, joka on turvallinen, mutta jossa on hirveän kylmä.

Sen Rita kokee ihan kantapään kautta, kun hän ohutpohjaisissa kirpparikengissään odottaa bussia tammikuun pakkasissa. Jalat jäätyvät ja niistä katoaa tunto. Lämpimässä bussissa jalat sulavat ja ovat kuin tulessa. Ihmettelin, miten kylmä voi tuntua niin kuumalta.

Ummikolla Ritalla ei Suomessa vuonna 1998 ole esimerkkiä tai samastumiskohdetta. Nyt hän kaiken kokemansa jälkeen haluaa osoittaa uusille tulijoille, että kannattaa luottaa itseensä: Minäkin pystyn! Hän on ystävystynyt toimittaja Leena Lukkarin kanssa ja pyytää: ”Kirjoita minusta kirja, voisin toimia esimerkkinä”.

Vaikka Ritan kokemukset Suomessa ovat pääosin myönteisiä, syrjintää ja huijareitakin on hänen tielleen osunut. Yksi heistä oli Espoossa asuva kenialainen nainen, joka käytti häntä ilmaisena apuna ja houkutteli kauniin Ritan missibisnekseen.

Kampaamossa pyörivät erimaalaiset miehet ehdottelevat rahakasta keikkaa Tallinnassa. Sinun ei tarvitse kuin jutella rikkaiden miesten kanssa ja pitää heitä vähän kädestä, yksi miehistä kuvaili.

Tähän ansaan Rita ei langennut, vaan hän alkaa opiskella sinnikkäästi. Hän valmistuu ennätysajassa ylioppilaaksi ja merkonomiksi, saa stipendin. Seuraava etappi on tradenomin tutkinto.

Rita Kostama on kotoutumisasiantuntija, yrittäjä ja
Järvenpään kaupunginvaltuutettu.
Kuva: Hannele Salminen

Rakkauskin nostaa arastellen päätään, kun Rita tapaa itseään vanhemman, eronneen miehen, Jarin, jolla on poika. Haluaako hän vain sänkyyni? tuumii Rita. Jari puolestaan pelkää, että Rita on hänen lompakkonsa perässä. Epäilyt osoittautuvat turhiksi, pari on nyt onnellisesti naimisissa ja heillä on kaksi tyttöä.

Rita piti kuitenkin päänsä avioliitosta huolimatta. Hän haluaa opiskella ja tienata omat rahansa. Joka aamu vein lapset päiväkotiin ja jatkoin siitä opiskelemaan. Iltapäivällä hain lapset ja lähdin illaksi tavaratalon kassalle töihin. Lapset jäivät Jarin kanssa kotiin.

Ei voi kuin ihailla Ritan sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä. Sen huomasivat muutkin, ja hänet valittiin vuoden 2016 pakolaisnaiseksi. Niinpä hän sai kutsun presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Tarinaan mahtuu vielä yksi kommellus. Ritan puku juhliin ei valmistu ajoissa, joten hyvät neuvot ovat tarpeen. Loistava suunnittelija Jukka Rintala tavoitetaan kesämökiltä ja hän on valmis auttamaan: ”Minulla on kyllä yksi aivan erityinen puku”.

Mutta: se on suunniteltu Saimi Hoyerin mittojen mukaan ja siinä on haaroihin asti ulottuva rohkea halkio. Rintala ompelee tiukan puvun Ritan päälle, niin ettei sitä enää voi riisua. Paljastava halkio peitetään tyllilaahuksella.

Kauhunhetket koetaan heti kättelyn jälkeen, kun Jari astuu vahingossa laahuksen päälle. Onneksi Rintalan ompeleet pitävät ja laahus pysyy paikoillaan. Ritan helpottunut hymy leviää netissä. Voi jospa ihmiset olisivat tienneet, että tämä ei ollut edes mikään vastoinkäyminen verrattuna siihen, mitä olin kokenut!

Leena Lukkari: Rita – sitruunapuun varjoista Suomeen. Avain. 2023. 151 s.

Philip Teir: J&B Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta

”Varo sitä miestä, hän on vaarallinen”

Philip Teirin kirjoittamasta teoksesta J&B – Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta paljastuu, että vasta Jörn Donnerin kuoleman jälkeen hänen laajaa arkistoaan penkoneelle Bitte Westerlundille valkeni, millaisen miehen kanssa hän oli elänyt yhdessä 40 vuotta ja saanut kaksi poikaa. ”Fuck you!” hän kommentoi teoksen julkistamisjuhlissa.

Niin paljon välttämättömiä sopimuksia, niin paljon kompromisseja, jotka voivat ärsyttää ja lamaannuttaa, herättää raivoa meissä ja saada meidät pakenemaan ja kieltämään, että olemme olemassa.

Näin Jörn Donner kuvaa käsitystään avioliitosta kirjassaan Terveenä sairaalassa vuonna 1960. Hän on juuri avioitunut ensimmäisen vaimonsa Inga-Britt Wikin kanssa ja kirjoittaa teostaan Porin sairaalassa siviilipalvelusmiehenä. Jo tuolloin tuli selväksi, ettei Jörniä oltu luotu parisuhteeseen ja avioliittoon.

Avioliittoja hänellä oli kuitenkin takanaan jo kaksi, tosin hän oli vielä naimisissa toisen vaimonsa Jeanette Bonnierin kanssa, kun hän tapasi itseään kolmisenkymmentä vuotta nuoremman Bitte Westerlundin. Kun hän alkoi odottaa parin Daniel-poikaa, ero pantiin vireille.

Räväkän, kapinallisen Jörn Donnerin ansioluettelo hengästyttää: lähes 80 teosta, elokuvia, Oscar-palkinto Fannysta ja Aleksanderista, reportaaseja, valokuvia, kritiikkejä, pääkonsulina Los Angelesissa, toimi EU-parlamentaarikkona…

Itse hän ei ollut saavutuksiinsa tyytyväinen. Kirjassaan Bergman: muistelma hän toteaa: Minun ongelmani on, että minusta, niin kuin Chandler kirjoitti itsestään, voi tulla hyvä second-rate-ihminen monella alalla, mutta en ole vielä keksinyt missä minusta voisi tulla first-rate.

Jörnillä oli vahva työmoraali, sen kaikki hänen kanssaan työskennelleet myöntävät. Hänen henkilökohtaisen elämänsä moraali – tai moraalittomuus – sen sijaan järkyttää Bitteä, kun hän ”kokopäivätoimisena leskenä” vuonna 2020 alkaa perata miehensä valtaisaa jäämistöä, papereita, kirjeitä, päiväkirjoja ja sähköpostiviestejä.

Kirjailija ja toimittaja Philip Teirin alustava suunnitelma kirjoittaa Jörnistä vaihtuu ideaksi laatia Bitte-kirja kunnes suunnitelmat sulautuvat toisiinsa ja tuloksena on rehellinen ja vauhdikas tutkimusmatka ”eräänlaiseen avioliittoon” J&B (Otava).

Jörn Donner vietti kaksoiselämää, halusi pitää elämänsä lokerot erillisinä ja salaisina. Niihin ei muilla ollut pääsyä. Bitte löytää satoja kirjeitä, tarkempaa tietoa matkoista ja kutsuja, joissa hänetkin on mainittu, mutta jotka Jörn on häneltä salannut. Seurallisena ja verkostoituvana ihmisenä hän olisi niihin mielellään osallistunut.

Bitte, Jörn, Daniel ja Rafael Pohjoisranta 12:n kirjastossa.
Kuva: Marica Rosengård

Jörnin isoisä Otto Donner rakennutti vuonna 1890 komean talon Kruununhakaan osoitteeseen Pohjoisranta 12. Se on toiminut Jörnin tukikohtana Bromarvissa sijaitsevan kakkoskodin Bortomsjön ohella. Nyt Jörnin työtilat Kruununhaassa on muutettu kirjailijoiden työskentelyresidenssiksi.

J&B:n oivallisesti suomentanut Jaana Nikula työskenteli parikymppisenä kesän toimistoapulaisena Jörnin luona Pohjoisrannassa. Homma ei ollut niitä helpompia. Jörnillä oli kaksi puhelinlinjaa ja niitä varten kaksi listaa. Toisen listan soittajille oli kerrottava, että Jörn ottaa pian yhteyttä, toisen listan ihmisiä – jotka olivat enimmäkseen naisia – ei saanut yhdistää eteenpäin.

Kun listat kerran menevät sekaisin, Jaana saa saman tien potkut. Seuraavana aamuna Jörn ihmettelee, miksei apulainen ole tullut töihin. Vaikka Suomen seksikkäimpien miesten listalla 1980-luvulla komeillut Jörn oli monien mielestä hurmaava ja charmikas, Jaanasta hän oli ”ikivanha kärttyisä ukko”.

Bitte Westerlund ja Philip Teir.
Kuva: Marjo Tynkkynen

Kun Teir kysyy Bitteltä, oliko Jörn maineensa veroinen ”fantastinen rakastaja”, hän kertoo jutelleensa aiheesta Harriet Anderssonin kanssa, joka eli pitkään avoliitossa Jörnin kanssa. Naiset ovat yhtä mieltä siitä, että Jörn ei ollut erityisen hellä sängyssä. Hän ei esimerkiksi ymmärtänyt mitään esileikistä vaan kävi suoraan asiaan.

1087-sivuisessa omaelämäkerrassaan Mammutti, Jörn setvii rakkauselämänsä kiemuroita. Teoksessa ei kuitenkaan ole henkilöhakemistoa, vaikka sellainen on Danielin mukaan olemassa. Bitten on saatava se käsiinsä! Näin alkaa tutkimushanke, joka on vähällä päätyä tekeillä olevan kirjan nimeksi: ”Bitten etsivätoimisto”.

Kadonneen henkilöhakemuksen arvoitus ratkeaa, ja Bitte alkaa ottaa yhteyttä Jörnin tuntemiin ihmisiin. Lisää pontta tutkimukset saavat luettelosta, johon Jörn on listannut ”naisia, joita olen muistaakseni pannut”. Heitä alkaa löytyä Arja Saijonmaasta Märta Tikkaseen, niin kotimaasta kuin ulkomailta. Naisia ennen ja jälkeen avioliiton solmimisen.

Paljastuksissa olisi jo kylliksi mielipahaa Bittelle, mutta pahin on vielä edessä. Hän ei ole aiemmin kiinnittänyt huomiota Jörnin kommenttiin: ”Minun suuri rakkauteni, mutta hän ei halunnut minua”, kun he katselevat ruotsalaista keskusteluohjelmaa.

Vasta Jörnin kuolinvuoteella paljastuu, että suhde ”suureen rakkauteen” on kestänyt 50 vuotta, loppuun saakka. Bitten etsivätoimisto bongaa merkintöjä naisesta eri nimillä lukuisista Jörnin ja muiden kirjoittamista teoksista.

Jörnin tietokoneelta Bitte löytää 520 sähköpostiviestiä, jotka he ovat kirjoittaneet toisilleen vuosien varrella. Kun Bitte ja H tapaavat Tukholmassa, Bitte ihmettelee, mikseivät he menneet naimisiin? H vastaa koruttomasti: ”Eihän Jörnin kanssa voinut elää, hän oli niin vaikea”.

Mysteerimies. Oliko häntä niin monta versiota kuin ihmisiä, 
jotka hänet tunsivat?

Karjaalta kotoisin oleva Bitte tuntee kelvanneensa tuomaan vain – kuten Jörn kerran luonnehti – ”tervettä maalaisverta Donnerin dynastiaan”. Hän tajuaa eläneensä näytösavioliitossa, jonka kulisseissa Jörn teki mitä lystäsi. Onko hän tuhlannut parhaat vuotensa passaamalla kärttyisää vanhaa miestä, joka kaiken lisäksi petti häntä? kysymys ei jätä häntä rauhaan.

Poikiensa ja ystävättäriensä estelyistä huolimatta Bitten etsivätoimisto jatkaa ”jörnologian” tutkimusta. Eräänlaisesta avioliitosta ei vielä ole lausuttu viimeistä sanaa…

Philip Teir: J&B Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta

(J&B Scener ur ett skenäktenskap). Ruotsista suomentanut Jaana Nikula.

Otava, 2023. 237 s. Ruotsiksi ilmestyneen teoksen on kustantanut S&S.

Maria Matinmikko: Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu

 Kynästä purkautuvat mustelmat

Maria Matinmikon kaunokirjallisessa kuvakirjassa Valohämy ääriviivat hämärtyvät, raja ulkoisen ja sisäisen maailman välillä katoaa. Kun havainnot, ajatukset ja tunteet sekoittuvat, syntyy aivan uudenlainen alitajunta ja kokemusmaailma.

Chiaroscuro ei ole pimeyden tai kirkkauden kauneutta vaan molempia: toistensa läpi liukuvien sävyjen viistoa hehkua.

Solahdan Maria Matinmikon Valohämyyn kuin Liisa kaninkoloon. Sieltä löytyy paljon tuttua ja tunnistettavaa, mutta kutkuttavasti myös sanojen, mielikuvien ja mielikuvituksen outoa lumoa. Edessä aukeaa kiehtova matka mieleen, maisemaan, taiteeseen ja filosofiaan.

Tästä on hyvä aloittaa: Maanalaisten vainioiden kimaltavat turskat, sanon, niitä kohti menen. Kirjan osiossa Kysymyksenasettelu/Materiaalit rannenivel nyökkää: ”Ehkä kaikki on ajateltava uudelleen”. Ehkä kertomukset maailmojen synnyistä ja lopuista avautuvat juuri tällaisten tuulten pyörteistä.

Tässä vaiheessa varmistuu, ettei kyse ole ihan tavallisesta teoksesta. Matinmikko on itse kertonut, että Valohämy on ”kuvallinen, tarinan, esseen ja autofiktion lohkareita käyttävä kontemplatiivinen kirjoitus olemassaolon kauneudesta, historiallisuudesta, outoudesta, väkivallasta, materiaalisuudesta ja tuhosta. Elegia”.

Kirjailijan maisemavalokuvat ja taiteilija Sami Jalosen nyrjähtäneet piirrokset eivät varsinaisesti kuvita teosta, vaan niillä on ihan omaa sanottavaa. Silti kuvissa on tarttumapintaa tekstiin, ne täydentävät, häiritsevät ja kommentoivat sitä sopuisasti.

Matinmikon ilmeikäs kielikin luo omia visuaalisesti ja aistimellisesti nautittavia kuvia. Ne houkuttavat alitajunnan hämäriin huoneisiin: Kynästä purkautunut mustelma tuoksuu yön väriltä, siihen minuudet kiinnittyvät roikkumaan. Jään miettimään minuuksiani, montako niitä on?

Kunnes näen silmissäni kalanperkauksesta purkautuvat värit ja välkkeen, kuulen musiikin:suomut kipristyvät ja leviävät sateenkaarenväreissä ympäriinsä, veden koskettimet. Tuntuu kuin vaeltelisin herkkukaupassa poimimassa ilmaisuvoimaisella kielellä loihdittuja mielikuvien makupaloja.

Tässä vielä yksi monimielinen heräteostos, jossa havainto, kirjoitus ja tunne yhdistyvät: Syötäviä luumuja lumessa kadulla, kirjoituksesta tippuneet välimerkit. Rakkaus hajallaan.

Maria Matinmikko voitti Kalevi Jäntin säätiön
palkinnon teoksellaan Värit (2017).
Kuva: Ville Julius Blad

On aika porautua syvemmälle, upottava aistien valtakunnasta mielessä vellovaan rajattomaan universumiin. Matinmikko on harharetkeä varten laatinut koordinaatit, jotka eksyvät matkalla. Mutta ei se mitään, tie vie jo. Ajatukset venyvät galaksien mittoihin ja palaavat keittiön pöydän ääreen.

Osiossa Rakkaudesta vaanii vaara. Luustossasi kiertää maiseman tuuli, hajottamaton äänen nukka. Katson sinua ja ajattelen: jyrkänne ja vaarallinen putous. Teoksen väljä taitto sallii mielen vaellella riveillä, tekstin alitajunnassa, sen herättämissä ajatuksissa, tunteissa ja muistoissa, luoda kuvia.

Tällä välin koordinaatit ovat palanneet harharetkiltään ja viittovat nyt kohti Kirjallista avaruutta, mielemme ääniä, loppumatonta puutarhaa. Sen hämärissä siimeksissä piileskelee kirja, jonka lukeminen on jäänyt kesken, koska en halua sen loppuvan, tarvitsen sitä keskeneräisenä.

Lukea: janota toisten ajatuksia ja tietoa. Niin totta kuten tämäkin: Muistiinpano on kaiken kirjoituksen alku ja ajattelun uloke. Ville Hännisen teoksesta Miten kirjani ovat syntyneet löytyy lisää näkökulmia ja ulokkeita kirjoittamiseen.

Valollakin voi kirjoittaa. Sillä valokuva on valon kirjoitusta, näkemisen näkemistä. Joskus hämäräkin auttaa näkemään selvemmin. Sumu, reunaton olento, valohämyn seuralainen paradoksaalisesti paljastaa peittäessään. Avaa näkymän siihen, minkä arki ja rutiinit ovat piilottaneet alleen.

Osiossa Tottelemattomuudesta Matinmikko esittää inspiroivan kysymyksen: Miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse? Ei todellakaan tarvitse. Voi katsoa tanssitaidetta installaationa, lukea kirjaa musiikkina, kuunnella musiikkialbumia novellikokoelmana, katsoa maalausta runona.

Onko tämä teoksen omimista vai kenties uuden luomista? Joka tapauksessa näin tarkasteltuna teos avautuu uudesta näkökulmasta ja paljastaa itsestään ja kokijastaan yllättäviä odotushorisonttia järkyttäviä ominaisuuksia.

Miten olen lukenut Maria Matinmikon Valohämyä? Olen astunut sen lohkareelta toiselle, tarinasta runoon, sieltä autofiktioon ja esseeseen. Olen katsellut sitä installaationa, kuunnellut sen soivan, antanut sanojen luoda mieleni näyttämölle kuvia, tunteita ja tunnelmia.

Tinkimätön MargueriteDuras tiivistää teoksessaan Kirjoitan sanojen maagisen voiman, jota Valohämykin onnistuneesti todistaa: Kirjoittaminen on yhtä kuin tuntematon.

Maria Matinmikko: Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu. Siltala & Parvs. 2023. 176 s.

Teoksesta julkaistaan myös Jari Kohon läpisäveltämä elektroninen äänitaideteos, joka on saatavissa äänikirjapalveluista. Äänikirjan lukee Maria Matinmikko.

Rasmus Arikka: Homoromaani

Himon ja häpeän ristitulessa

Rasmus Arikan esikoisteos Homoromaani ei turhia kursaile. Se raportoi suorasukaisesti lapsuuden seksuaalileikeistä kumpuvasta häpeästä ja itseinhosta, jotka eivät anna rakkaudelle mahdollisuutta.

Haluan että näyttelijäpoika haluaa minua, hänen täytyy haluta minua niin paljon että ottaa minut väkisin. Hän työntää pääni jalkojensa väliin ja nussii minua suuhun niin että olen tukehtua. Hän asettaa minut nelinkontin ja panee minua niin että halkean.

Rasmus Arikan Homoromaanin (Tammi) Turusta Helsinkiin muuttaneen minäkertojan elämä pyörii yhden asian ympärillä. Hän vaeltelee kaduilla ja netin treffi- ja seksisivustoilla (Kui iso?) etsimässä kauniita nuoria miehiä. 

Näennäisesti taloustiedettä opiskelevan homon päämäärättömän haahuilun mahdollistavat vähäiset säästöt ja asumistuki.

Hän vilkuilee salaa ympärillään vilahtelevia kireän paidan alla pullistelevia lihaksia, pinkeitä pakaroita ja pullottavia etumuksia. Hänen hakuammuntansa eivät kuitenkaan tuota mainittavia tuloksia.

Niinpä hän huolestuneena kyselee ystävältään, tyylikkäältä pääkaupunkilaishomppelilta Onnilta, ”onko 26-vuotias liian vanha saavuttamaan elämässään enää mitään?” 

Onnin vastaus ei lohduta. Hän toteaa ystävänsä olevan ikäloppu, sillä ”homojen eläkeikä alkaa 22-vuotiaana”. Tämän lisäksi avoimia suhteita kannattava Onni vinoilee, että hänen mielestään kertoja on ydinperheestä haaveileva maakuntabottom.

Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Vaikka kertoja etsiikin merkitystä elämälleen toisen ihmisen kautta, isälleen hän saarnaa, mistä sitä ei ainakaan löydy: ydinperheestä, sillä kakkavaipat ja nuhakuumekorvatulehduskierre ja kurahousuhelvetti eivät tuo kenellekään merkityksellisyyden tunnetta vaikka vanhemmat usein niin valehtelevat. Kokemuspohjaa hänellä ei tästä tosin ole.

Vierailut vanhempien luona ajavat hänet epätoivon partaalle, sillä sukupolvien välinen kuilu ammottaa ylitsepääsemättömänä. Kun isä alkaa vihjailla lasten teosta, kertoja muistuttaa olevansa homo. Silloin äiti käskee puhumaan kauniimmin ja vaihtamaan puheenaihetta. Isän paljonpuhuva katse välittää viestin ”äläviitsihaastaariitaa”.

Lyhyet, sivun tai aukeaman mittaiset tekstinpätkät raportoivat suoraviivaisesti kertojan elämänkulkua, kohtaamisia, tilanteita ja muistoja. Kaikki hänen vuoden mittaan tapaamansa miehet vaeltavat kuin kamelikaravaani kirjan sivuilla: punnertaja, lippispoika, konsultti, lihaskimppu, kiharahiuksinen, ryhdikäs, lierihattu, lukutoukka, komistus, jne.

Tom of Finland, Nimetön, 1962

Kohtaamisten skaala ulottuu homobaarin humalaisista vessapanoista vaivihkaisiin, vihjaileviin silmäyksiin kahvilassa. Kun läheisyys, peräti rakkaus, kerrankin tarjoutuu, kertoja pakenee tunnetta saman tien. Hän tietää tähän syynkin:

En arvosta kaltaisiani, miten voisin, sillä olen aina inhonnut itseäni eikä sellainen kehoon hakattu viha karise sateenkaarimarsseilla tai avioliittolain uudistuksella vaan aktivoituu aina kun yritän rakastaa tai antaa jonkun rakastaa minua.

Miten hän on päätynyt näin epätoivoiseen tilaan? Siihen antaa vastauksen Homoromaanin toinen osa. Se taluttaa lukijan hiekkalaatikolle, jossa 2-vuotias kertoja tapaa itseään muutaman vuoden vanhemman Ison pojan. Kikkelinkosketteluleikit metsässä kävyt selän alla ovat erityisen hauskoja silloin kun kikkelimme ”sojottivat yläviistoon hallitsemattomasti kuin nauravat prinssinakit”.

Rasmus Arikka on kirjoittaja ja teatterintekijä.
Kuva: Iiro Rautiainen / Tammi

Arikka kuvaa poikien suhteen kehitystä, jos niin voi sanoa, psykologisen tarkkanäköisesti ja häkellyttävän yksityiskohtaisesti. Olin ylpeä Ison pojan kikkelistä mutta jouduin harjoittelemaan pitääkseni suuni riittävän auki jotta se mahtui sisääni. Kertoja oli tuolloin nippa nappa yhdeksänvuotias.

Kertoja tietää, että leikki on luvaton, mutta hän ei mahda itselleen mitään, joten ”kielletyt leikit” jatkuvat aikuisuuden kynnykselle. Kertojan himoa ja nautintoa seuraavat väistämättä katumus ja häpeä.

Hänen Ison pojan ympärillä pyörivä maailmansa menee kerralla säpäleiksi, kun Iso poika tunnustaa: Mä en oo sellanen ku sä. .. Mä en oo homo. Itseinhon siemen alkaa itää kertojan mielessä. Vain hänen seksipalvelunsa kelpasivat, hän itse ei merkinnyt Isolle pojalle mitään.

Magnus Enckell, Heräävä fauni, 1914

Arikka on omistanut romaaninsa Magnus Enckellille, joka puki seksuaalisen kaipuunsa kauniiden maalaustensa tunnelmallisiin, vihjaileviin muotokuviin nuorista miehistä ja pojista monesti rantakallioilla, meren äärellä. Heitä kertojakin kaihoisasti katselee Ateneumin näyttelyssä, haluaa seinälleen jokaisen.

Se ei ole mahdollista, mutta löytääkö hänkin viimein merkityksen elämälleen, oman nuoren miehensä, Eiranrannan kallioilta, meren ääreltä?

Homoromaani ei ole kehityskertomus samassa mielessä kuin Édouard Louis’n autofiktiiviset romaanit Ei enää Eddy ja Muutos: metodi. Siinä ei myöskään ole Louis’n romaaneihinsa lataamaa rankkaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Sen sijaan Arikka onnistuu läpivalaisemaan tykyttävää himoa ja siitä kumpuavaa häpeää, syytä ja sen seurauksia rohkeasti ja tunteilematta.

Kaipasin Homoromaaniin lisää monimuotoisuutta ja syvempiä tasoja sekä eloisampaa ja sävykkäämpää kieltä. Hetkittäin kertojan pakkomielteisyys puudutti. Mutta toisaalta Rasmus Arikkaa on kiittäminen siitä avoimuudesta ja rehellisyydestä, jolla hän kipeästä aiheesta raportoi. Näin rivakasta startista on hyvä jatkaa.

Rasmus Arikka: Homoromaani. Tammi. 2023. 255 s.

Tom of Finland – Rohkea matka Kiasmassa 29.10.2023 saakka. 

Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan

Maiseman, kielen ja mielen lumoava liitto

Tomi Kontio juhlii 30-vuotista kirjailijantaivaltaan runokokoelmallaan Tunturin luokse, rakkaan. Pienen kirjan universumiin mahtuu suuria teemoja ja pakahduttavia tunteita. Mutta miten keveästi ne teoksen sivuilla hengittävät.

   kuin hiekanjyvät, kuin pisarat

   loistimmeko me hämärän läpi,

   kosketimmeko, yli tyhjien, tyhjien aikojen?

Tomi Kontio voitti J.H. Erkon palkinnon (nykyään Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto) vuonna 1993 esikoisteoksellaan Tanssisalitaivaan alla. On siis syytä juhlaan, jota taiturillinen sanankäyttäjä viettää Lapin tiettömissä, tinkimättömissä maisemissa teoksessaan Tunturin luokse, rakkaan (Teos).

                                            Joskus tuntureilla ei ole väriä. Joskus niitä ei näy.

                                            Silloin ne juhlivat pilvien kanssa

                                                                          tanssisalitaivaan alla.

Kontio on vuosien ajan retkeillyt pohjoisen Lapin erämaissa poikansa kanssa. Lapin karu, mutta yksityiskohdissaan rikas luonto tarjoaa kulkijalle näkyjä ja niistä versovia eläviä kielikuvia. 

Teksti tempaa mukaansa ihan fyysisesti, sillä niin visuaalisena ja aistimellisena minä sen koen.

Näen ja kuulen, miten teltta lepattaa kuin sopulin sydän ja miten pojan siluetti lammen rannalla / On kuin kapea niemi, / jonka ylitse pikkukuovi lentää. (Nyt poika on jo iso ja joutuu kumartumaan matalien pilvien alla.)

Tässä kuitenkin lepatellaan vielä runokokoelman pinnalla kuin sudenkorento, mutta syvällä sen sisuksissa velloo raskaita teemoja, tunteita ja muistoja, joille luonto antaa muodon. 

Ja äkkiä surullisempi säe / kulkee lävitsemme: / lapinsirkku kurkistaa matalan mättään takaa, / kiven kyynel.

Ei voi kuin ihailla, miten kauniisti ja ilmeikkäästi suomen kieli taipuu Kontion notkeissa säkeissä. Miten maisema ja ajatukset erottamattomasti solmiutuvat toisiinsa: monta valoa ne antavat meille, puut ja niiden varjot, kuin reittejä salaisuuksiin, avaruuden syvyyteen, ikuiseen.

Teoksessa elämän kauneus ja kipu, surun monet sävyt, ja hetken viivähtävä onni elävät rinta rinnan. Rivit kantavat raskaita taakkoja, kuolemankaipuuta, menetyksiä ja eroja. Silti niistä päällimmäiseksi nousee toivo, lohtu. Aivan kuin runoilija sanoittaisi säkeillään omia tuntojani ja muistojani: Suurimmat haavat eivät umpeudu.

On matka, kulkematon, / täynnä surun kehystämää iloa. /On meidän yhä, askeltakaan ottamatta, / meidän, yksin.

En mahda mitään, silmäni kostuvat. Riveissä on häivähdys ikuisuutta. Ne kertovat kaipauksesta, menetyksestä ja rakkaudesta, joka ei kuole. Minulla on ikävä sinua.

Tomi Kontion kirjoja on käännetty lukuisille kielille. Hän voitti
Finlandia-Junior-palkinnon lastenkirjallaan Keväällä isä sai siivet. 
Kuva: Tomi Kontio

Runoilija rakastaa työvälinettään, kieltä, leikkii sen kanssa ja haluaa asettua asumaan sanaan ”ja”. Rinnastuskonjunktio, luonnoltaan kopulatiivinen kuin jänis sanoisi, että syksyisin tunturit hehkuvat kuin kekäleet / ja syysöisin ne palavat vihreällä liekillä, ja, ja,

tuli ilta ja tuli aamu ja minä rakastan sinua / huoneessa, joka liittää meidät yhteen, / kuin elämän ja kielen, maiseman ja toisen. Kenties minäkin rakennan huoneeni jahan.

Meidän mietteistämme piittaamatta porot tolvaavat tunturin laella shamaanirummun kumeiden lyöntien tahdittamina, pitkänä jonona kuin teksti vailla välimerkkejä. Äkkiä valonsäde lävistää pilvet kultaisella keihäällään ja kutsuu meidät juhliin tanssisalitaivaan alle. Otan kutsun riemumielin vastaan ja lähden Tunturin luokse, rakkaan.

Yksityiskohta Vaula Valpolan maalauksesta Lepokausi tuo
Lapin maiseman ja värit mieleen.

Kauniin kaihoisan kirjansa saatesanoissa Tomi Kontio kertoo valinneensa runoilijan vaikean polun, joka ei juuri maallista mammonaa tarjoa, mutta ”jota kulkiessani pystyn luomaan hieman kauneutta maailmaamme, pitämään hengissä kieltämme, jakamaan elämyksiä, ehkä tuomaan jollekulle iloa, jollekulle lohtua”. Kyllä, sen hän tekee, lumoavasti.

Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan. Teos. 2023. 94 s.

Vaula Valpolan maalauksia Galleria Brondalla 10.9. saakka.

Ia Genberg: Yksityskohdat

Yksityiskohdista syntyy elävä omakuva

Ia Genberg luo August-palkinnon voittaneessa romaanissaan Yksityiskohdat tunnistettavan muotokuvan maailmaan heitetystä ihmisestä. Tekevätkö muut meistä sen, kuka me olemme?

Kaiholla, tarkasti ja hiljaisella huumorilla höystetysti Ia Genberg kirjoittaa näkyväksi ne sirpaleet, joista ihminen rakentuu ja antaa äänensä soida kirkkaana, perusteli August-palkintoraati valintaansa.

Ia Genbergin romaanin Yksityiskohdat (Johnny Kniga) minäkertoja makaa viruksen nostattaman kuumeen kourissa. Hän hapuilee luettavakseen Paul Austerin New York -trilogian hyllystään. 

Sen nimiösivulle on kuulakärkikynällä riipustettu 29. toukokuuta 1996: ”Suukkoja (mieluiten huulillesi), Johanna”. Lohdutuksen sanat upottavat hänen houreisen mielensä menneeseen.

Kirjan saadessaan hän virui malarian piinaamana. Kuumeisena tuntuu usein kuin aika poimuttuisi, ja niissä poimuissa pääsen itseni luokse, kahdenkymmenenneljän vuoden taakse. 

Aika-avaruuden laskoksissa kronologia menettää merkityksensä, ja voimme matkailla vapaasti muistojemme sokkeloissa.

Genbergin romaania voisi tässä mielessä verrata Annie Ernaux’n Nobelilla palkittuun teokseen Vuodet. Sen päähenkilö kokee toisinaan olevansa useammassa päällekkäin väreilevässä elämänsä hetkessä: siinä ajassa nykyhetki ja menneisyys asettuvat päällekkäin, sekoittumatta, siinä ajassa hänessä ovat hetken aikaa olemassa kaikki hänessä joskus olleet olomuodot.

Genberg antaa minäkertojan muistojen pulpahdella vapaasti hänen mielensä pinnalle ja houkutella muassaan muita unohduksissa olleita mielikuvia alitajunnan syövereistä. Genberg on kertonut, että vaikka teoksessa on myös hänen omakohtaisia kokemuksiaan, Yksityiskohdat ei silti ole omaelämäkerta.

Jo ennen tarmokasta Johannaa, jolla oli ”homma hanskassa” kertojalla oli suhde täysin vastakkaiseen persoonaan, Nikiin, ”joka oli eräänlainen seikkailu, jatkuvasti liikkeessä pysyvä draama”. Kertoja majoittuu Nikin sotkuisen yksiön nurkkaan patjalle, jonka jalkopäähän hän sijoittaa maallisen omaisuutensa: kaksi pahvilaatikollista täynnä kirjoja ja vaatteita.

Ia Genbergin Yksityiskohtien käännös-
oikeudet on myyty jo 28 maahan.
Kuva: Sara Mac Key

Kirjat olivat Nikin murjussa ramppaavalle porukalle yhteisiä. Ne ruhjoutuivat reissuissa ja vettyivät kylpyhuoneen lattialla, niitä lainailtiin eikä koskaan palautettu. 

Mutta niitä luettiin, niistä keskusteltiin ja väiteltiin kiivaasti samean kotiviinin siivittäminä pitkiksi venähtäneinä iltoina.

Yksityiskohdat tapahtuu pääosin 1980-1990-luvuilla. Todentuntuinen ajankuva synnyttää nostalgisia muistoja meissä tuon ajan riennoissa mukana liehuneissa. 

Silloin emme olleet, päinvastoin kuin nykyään, joka hetki saavutettavissa, olimmepa missä päin maailmaa tahansa. Kännyköiden virkaa toimittivat kirjeet, lankapuhelimet ja puhelinvastaajat. Hätätilassa puhelinkopit. Oi noita aikoja!

Minäkertoja opiskelee, mutta kurssit jäävät kesken, hän ei mene tentteihin, vaan tekee sen sijaan hanttihommia. Hän yrittää kirjoittaa, mutta laihoin tuloksin, koska ei saa ajatuksiaan virtaamaan mielestään paperille. Kirjoitettavaa hänellä kyllä olisi, sillä hänen tarkka silmänsä poimii yksityiskohtia ympäristöstä ja ystävistä armottoman selvänäköisesti.

Kun Nikillä on meneillään jo uusi romanssi, kertoja lausuu siitä mielipiteensä: Heidän suhteensa vaikutti sen sortin rakastumiselta, jota piti esitellä koko maailmalle, se oli olemassa vain silloin kun muut olivat katsomassa… Jaana Nikulan käännös välittää kertojan äänen aidosti ja uskottavasti suomeksi.

Pieni romaani, 159 sivua, jatkaa matkaa mielessäni. Kertomuksen merkityksillä ladatut lauseet pysäyttävät minut tuon tuosta miettimään lukemaani ja upottavat minut omiin variaatioihini Genbergin säveltämään teemaan. Aivan kuin muistoni kävisivät vuoropuhelua kertojan kokemusten kanssa.

Nikin kaltainen toinen ihmispyörremyrsky, chileläinen Alejandro, sekoittaa jälleen kertojan pakan. Hänen sen hetkinen kumppaninsa, eduskunnassa työskentelevä Kristian, ja heidän Årstan kotinsa saavat jäädä, kun tanssija Alejandro ottaa näyttämön haltuunsa: ”hän luovutti vartalonsa musiikin käyttöön, niin että rytmi sai fyysisen muodon..” Psykedeeliset mömmöt siivittävät hänen koreografioitaan.

Saku Santeri Heinosen "Horisontti ei aina minua rauhoita".

Kun kertoja yrittää turhaan tavoitella yllättäen kadonnutta tanssijaansa, Alejandron bändikaveri Jens kohauttaa olkiaan: ”Jotkut ovat sellaisia”, hän sanoi, ”he vain käväisevät toisten elämässä”. Lyhyt suhde, kuin hengenveto, jättää kuitenkin lähtemättömän muistijäljen kertojan tajuntaan. Monestakin syystä…

Genberg esittää kertojansa suulla kiinnostavan ajatusleikin. Eihän minuus mitään muuta olekaan, tai niin kutsuttu ”minuus”, kuin se mitä jää jäljelle muista. Siinä on kai suhteidemme ydin ja siksi ne eivät tavallaan koskaan pääty.

Aika on taltioitunut meihin ja ”siirtää ohuita kulissejaan syrjään”, kun menneet tapahtumat ja ihmiset nousevat mielemme pinnalle. On totta, että aika, ympäristö, ihmiset, kulttuuri, kokemukset ja rakkaudet muokkaavat meitä. Mutta onko tässä sittenkään kaikki?

Yksityiskohdat haluaa kertoa meille, että elämä on joka hetki silmiemme ja kättemme ulottuvilla tässä ainutlaatuisessa maailmassa. Kunhan vain malttaisimme pysähtyä tarkkailemaan ohi lipuvia hetkiä ja yksityiskohtia, joista elämämme lopulta koostuu.

Ia Genberg: Yksityiskohdat (Detaljerna). Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga. 159 s.

Saku Santeri Heinosen näyttely Elefanttimiehen unet Eva International Art Galleryssa 27.8.2023 saakka.