maanantai 11. lokakuuta 2021

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö

 Kirjatyttö kustannusmaailman aitiopaikalla

Kustantaja Leena Majander-Reenpään muistelmissa Kirjatyttö elämä ja työ nivoutuvat luontevasti. Tekijän ja näkijän intohimo tihkuu kirjan sivuilta ja todistaa sanan ja rakkauden voimaa.

                       ”It is all about passion!”    (Jonas Bonnier)

Kun Leena Majander 23-vuotiaana vasta palkattuna yleisen kirjallisuuden markkinointiassistenttina astui sisään Otavan graniittilinnan ovesta, se oli alku taipaleelle, joka on jatkunut neljänkymmenen vuoden ajan. Hänen pitkälle uralleen on mahtunut niin menestystä kuin katkeria vastoinkäymisiä.

Näkijänä ja tekijänä monessa mukana olleena hän päätti tehdä tutkimusretken omaan elämäänsä. Muistiinpanoista, päiväkirjoista ja sähköposteista syntyi paitsi elämäkerta Kirjatyttö (Siltala) samalla myös kiinnostavaa ja värikästä Suomen kirja-alan historiaa 1970-luvulta saakka. Kirjan alaotsikon mukaisesti: Kustantajaelämää.

Leena sai jo varhain näppituntumaa kirjalliseen maailmaan jutellessaan lapsuudenperheen kesänaapurin Mika Waltarin kanssa. Monenlaiset hilpeät anekdootit kirjatytön taipaleen varrelta elävöittävät teosta alusta loppuun saakka.

Kustantajaansa Touko Siltalaan Leena tutustui 9-vuotiaana samalla luokalla Kulosaaren yhteiskoulussa. Kun koulu teki retken Kumpulan uimalaan, Leena huomasi unohtaneensa pääsymaksurahat kotiin ja lainasi lantit Toukolta. Tulevalla kirjamaailman vaikuttajalla oli jo tuolloin tyyli hallussa. ”Muista maksaa Touko-herralle! hän sanoi kevyesti kumartaen.”

Kirjatytön hiihtosunnuntai Laukkoskella 1964.
Kuva: Taito Majander

Kirjatyttö ei kaihda intiimejäkään paljastuksia; hän on rehellinen, mutta ei ilkeä eikä kostonhimoinen. Elämäkertaan sisältyy myös kohtauksia tekijän kahdesta avioliitosta. Niistä ensimmäinen sai alkunsa kirjallisten jatkojen jatkoilla toimittaja Pekka Tarkan poikamiesboksissa Katajanokalla.

Parisuhde yli kaksikymmentä vuotta vanhemman, kaksi kertaa eronneen Tarkan kanssa järkytti Leenan vanhempia. ”Äiti: Että miun tyttärestäin tuli vanhan miehen huora!” Avioliitto päättyi seitsemän vuotta myöhemmin Tarkan ennustuksen mukaisesti: ”Tämä kurssi tuo meille vielä avioeron!”.

Leena ja Antti kesällä 2020.
Kuva: Anni Reenpää
Rakkaus Otavan teknillisen johtajan Antti Reenpään kanssa oli syttynyt yhteisillä kurssimatkoilla Haikon kartanoon eikä näytä hiipumisen merkkejä. Leena Majander-Reenpäästä tuli osa Otavan omistajasukua – ja sen perhedraamoja.

Kirjatytön pää kolahti lasikattoon, kun hänelle luvattu Otavan markkinapäällikön pesti yllättäen peruttiin. Hänen appensa, firman tuolloinen toimitusjohtaja Olli Reenpää totesi Metsästys ja kalastus -lehtensä takaa: ”Ei allekirjoittanutkaan ollut sinun iässäsi päällikkö. Sitä paitsi, sinä saatat haluta vielä toisen lapsen”. 

Kirjatytön johtopäätös, ”olin väärässä firmassa töissä”, sai hänet jatkamaan matkaa toisaalle.

Monipuoliset tehtävät lennättivät kirjatyttöä eri puolille maailmaa, ja tutuiksi tulivat monet kuuluisuudet Monica Lewinskystä ladakuskina toimineeseen Lennart Mereen, josta yhdeksän vuotta myöhemmin tuli Viron presidentti.

Kirjasäätiön puheenjohtajana Majander-Reenpää toi esille kustannusmaailman ajankohtaisia aiheita puhuessaan Finlandia-palkintojuhlissa. Monet kisan voittajat ovat myös käyttäneet hyväkseen tilaisuutta omaan suunvuoroon ja ladanneet täysillä mielipiteensä kulttuurin ja yhteiskunnan tilasta.

Näin tekivät muun muassa Pentti Holappa: ”kulttuuritoimittaja peittää henkevyyden vajeen ilkeyksillä”, ja Laura Lindstedt: ”maan hallitus harjoittaa huiputusta, sumutusta, kulutusta ja kuristusta”.

Kyllä kirjatyttökin osaa olla napakka. Häntä harmitti, miten vakiintuneet suurkustantajat leimattiin läpikaupallisiksi samalla kun pienkustantamoja ihailtiin sokeasti. ”Art Housen kustannusohjelmaa kehuttiin päivälehdessä tinkimättömän linjakkaaksi – Parhaat hampurilaiset ja Suuri kastikekirja olivat tarpeellisia myyntikirjoja sielläkin. Paavo Haavikon karisma ja myyttinen nerous muuttivat burgerit ja soosit puhtaaksi runoudeksi.”

Kustannusmaailmassa vain muutos on pysyvää. Niinpä kirjatyttö astuu uudelleen Otavan palvelukseen vuonna 2008, tällä kertaa kustannusjohtajana. Piiri pieni pyörii, ja perheoopperan juonenkäänteet yllättävät jälleen. Parinkymmenen vuoden menestyksekkään työrupeaman jälkeen Majander-Reenpää kuulee olevansa” troublemaker, jonka saaminen ulos firmasta puhdistaisi ilman”.

Kun vuorineuvos tämän lisäksi jälleen opastaa: ”Sinun asemasi yhtiössä on olla omistajan vaimo ja toimit siinä ominaisuudessa”, kirjatyttö vetää jo tutuksi tulleen johtopäätöksen: ”Olin totisesti väärässä firmassa töissä”.

Ilta-Sanomat, 15.3.2011

Kun ihminen menettää työnsä, johon on intohimoisesti sitoutunut, hänen elämästään putoaa kantava perusta, ja arvottomuuden tunne valtaa mielen. Näin kävi myös kirjatytölle, joka tilittää työttömän tuntojaan:

 Istun Espan puistossa penkillä vailla paikkaa mihin mennä ja puristan kassia rintaani vasten. Tunnen olevani yksi kaupungilla harhailevista avohoitopotilaista”. Majander-Reenpään hyvä ystävä Jörn Donner, jolle näppäimistö loi turvallisuuden tunnetta, on tiivistänyt olemassaolonsa oikeutuksen osuvasti: ”kirjoitan, siis olen”.

Monia luottamustoimia hoitavan kirjatytön ei tarvinnut kauaa ajelehtia vailla virkaa, sillä hänet kaapattiin Bonnierin strategiseksi neuvonantajaksi ja pian sen omistaman WSOY:n kustantajaksi vuonna 2011.

1980-luvun kirja-alan kultaiset vuodet ovat tässä vaiheessa vain muisto, kun kirjamyynnin laskeva suunta jyrkkenee. Kirjasta on tullut ”lukutuote”, jonka on kilpailtava yleisön ajasta ja rahasta yhä monimuotoisemmaksi muuttuvassa digiympäristössä. Ääni- ja e-kirjat onneksi loiventavat alamäkeä.

Aina pitelemätön Jörn Donner ei ole huolissaan WSOY:n siirtymisestä Bonnierille. Tiedotustilaisuudessa hän pamauttaa siekailematta mielipiteensä, jonka mukaan kustatamon viime vuosien alamäki johtui ”kirjailijoista, jotka sekoittivat päiväkodin ja kustantamon roolit keskenään”.

Kirjatyttö aloitti 15-vuotiaana lukiolaisena
kirja-alalla Kallion Kirjakeskuksen kesä-
myyjänä. Kuva: Anni Reenpää

Kirjatytöllä ei ole helppoa uudessakaan työympäristössä. Voiko tämä olla totta?! Digipalvelujen asiantuntija Tomas Franzén ei kenties ollut sopivin mies konsernijohtajaksi. ”Ensivisiitillään WSOY:ssä Franzén muistutti Google Translate -ohjelman pian hoitavan kirjallisuuden kääntämisen, mikä parantaisi suomennetun kirjallisuuden katetta.”

Siltalan syyspressissä Leena Majander-Reenpää totesi, ettei ole kirjailija. Olen eri mieltä. Kyllä hänessä ainakin aineksia alalle on, sillä luen Kirjatyttöä kuin koukuttavaa romaania. Kirjoittajan elävä kieli, kiinnostavat henkilökuvat, kohtausten ja tilanteiden yksityiskohdat sekä draaman kaari vetävät lukijan imuunsa kirjamaailman pyörteisiin.

Leena Majander-Reenpäälle hyvä suomen kieli on arvo, jota käännösohjelmat eivät korvaa. ”Identiteetti syntyy lukemisen kautta”. 

Samaa mieltä on Hannu Mäkelä, joka teoksessaan Lukemisen ilo kirjoittaa, että joskus hänelle riittää pelkkä kirjan fyysinen läsnäolo, sillä se ”luo tunteen siitä, että maailma on paikallaan ja kirjojen vuosien myötä rakentama ja muodostama minuuteni yhä edelleen koossa”.

 Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö – Kustantajaelämää. Siltala, 2021. 495 s.

tiistai 28. syyskuuta 2021

Henrik Meinander: Terävää jälkeä

Kuva ja sana ajan hermolla

Henrik Meinanderin runsaasti kuvitettu esseeteos Terävää jälkeä valottaa Henrik Tikkasen roolia yhteiskunnallisen murroksen tarkkailijana ja tulkkina vuosina 1967–1972 Helsingin Sanomissa.

Historian professori Henrik Meinanderille Helsingin Sanomat oli luonnollisesti tärkeä lähde, kun hän kokosi aineistoa vuonna 2019 ilmestyneeseen kirjaansa Samaan aikaan: Suomi ja maailma 1968. Lehden digitaaliseen Aikakone-arkistoon on talletettu Hesarin ja Päivälehden paperilehdet vuosilta 1889–1997.

Arkistoa penkoessaan Meinander löysi Henrik Tikkasen (1924 – 1984) sanoin ja tussikynän vedoin piirtämät ajankuvat. Ne osoittivat, miten valpas ja terävä yhteiskunnan tarkkailija Hesarin taiteellinen johtaja, piirtäjä ja journalisti oli ollut.

Tikkanen nousi suuren yleisön tietoisuuteen 1970-luvun puolivälissä ihastusta ja vihastusta herättäneellä osoitekirjatrilogiallaan, jossa hän läpivalaisi suomenruotsalaisen sivistyneistön pimeää puolta. 

Hänen merkittävä yhteiskunnallinen tuotantonsa on jäänyt näiden paljastuskirjojen varjoon. Meinander päätti korjata puutteen. Näin syntyi Tikkasen kuvilla varustettu kymmenen esseen teos Terävää jälkeä – Henrik Tikkasen ajankuvia 1967–1972 (Siltala).


Television läpimurto mullisti informaation tarjontaa. Vaalivalvojaiset televisioitiin ensimmäisen kerran kevättalvella 1968. Tikkasen piirros puoluetoimitsijoista ruudun äärellä suorastaan tihkuu vaalijännitystä.

1960-luvulla Suomessa elettiin murroskautta monella rintamalla. Kaupungistuminen, Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset ja seksuaalinen vapautuminen ravistelivat vanhoja arvoja. Helsingin Sanomien päätoimittaja ja omistaja Aatos Erkko aisti yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksen ja osti vuonna 1967 Henrik Tikkasen Hufvudstadsbladetilta, jossa tämä oli työskennellyt vuodesta 1947 lähtien.

Meinanderin mukaan Erkko ei niinkään halunnut muuttaa Helsingin Sanomien linjaa vaan tuoda yhteiskunnassa vallitsevia eri mielipiteitä paremmin esiin. Tämä kuvastuu siinäkin, että lehden kaksi piirtäjää, konservatiivinen Kari Suomalainen ja edistyksellinen Henrik Tikkanen, olivat esimerkiksi vallanpitäjiä kuvatessaan eri linjoilla. ”Karin Urkki pysyi kierona juonittelijana, Tikkasen UKK taas näyttäytyi aina tyynenä valtiomiehenä.”

Tikkanen hyväksyi Kekkosen joustavan pelin ja tasapainoilun Neuvostoliiton suhteen eikä piirtänyt pilakuvia Kremlin johtajista. Sitäkin enemmän sivalluksia saivat heidän yhdysvaltalaiset kollegansa Lyndon B. Johnson ja Rikhard Nixon. Vaikka Tikkanen ummisti silmänsä Tšekkoslovakian miehitykseltä, hän kritisoi silti dogmaattisen vasemmiston vallankumousintoilua.


Suomen Taiteilijain näyttely kevättalvella 1968 inspiroi Tikkasen dokumentoimaan, miten ”ihmiset saavat henkevän ilmeen siron teräsveistoksen edessä, ottavat plastillisia asentoja työn rytmin mukaan ja jopa tuntuvat yrittävän muuttua munaksi munanmuotoista veistosta katsellessaan”.

Tikkasen maine edistyksellisenä naisten tasa-arvon puolustajana sai kolhun, kun hänen vaimonsa Märta Tikkanen julkaisi menestysteoksensa Vuosisadan rakkaustarina vuonna 1975. Paljastusromaanissaan Märta kuvaa raadollisen rehellisesti elämäänsä itsekeskeisen ja alkoholisoituneen – mutta rakkaan – taiteilijapuolisonsa kanssa.

Meinander huomauttaa esipuheessa, ettei hänen aiheenaan Terävää jälkeä -teoksessa ole Henrik Tikkanen henkilönä vaan se, miten hän tämä koki oman aikansa ja tulkitsi sitä. Hän ei myöskään analysoi Tikkasen tuotantoa taidehistoriallisesta tai kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta. Märta Tikkanen, Erik Kruskopf ja Johan Wrede ovat jo ansiokkaasti kartoittaneet nämä alueet.

Henrik Tikkasen tuotannon repertuaari oli laaja. Hän piirsi ja kuvitti, kirjoitti pamfletteja, yhdisti kuvaa ja sanaa puhuvissa päissään, Henrikit-aforismeissaan. Hän laati laajoja matka- ja tunnelmakuvauksia, jotka valmistivat häntä kirjailijan uralle. Tikkanen joutui myös kuvittamaan muiden kirjoittamia kantaaottavia artikkeleita ja reportaaseja, joista oli eri mieltä tai joista hänellä itsellään ei ollut voimakasta omaa mielipidettä.


Vaikka autot kiehtoivat Tikkasta – hän peräti kirjoitti automuistelmat Renault, rakkaani – hän ymmärsi myös ärtymystä, jota autopaljous Helsingissä aiheutti.

Tikkasen ilmeikäs, lennokas ja huoleton, mutta samalla tarkka viiva vangitsi maiseman, ihmiset ja hetken tunnelman taidokkaasti. Hänelle rakkaissa kaupunkikuvissa upeat jugend-rakennukset sekä kaduilla ja puistoissa kulkevat ihmiset tuovat piirroksiin vahvan läsnäolon ja liikkeen tunnun.

Taiteellisesti korkeatasoiset arkkitehtuuri- ja kaupunkinäkymät olivat Tikkasen piirrosten keskeinen teema. Hän vastusti kiivaasti 1960-luvun purkamisvimmaa, jolloin hävitettiin monia arvokkaita rakennuksia. Yksi niistä oli upea Heimolan talo, jonka tilalle nousi tympeä laatikko.

Henrik Meinander on kirjoittanut lukuisia kirjoja, 
tieteellisiä artikkeleita ja kolumneja. 
Kuva: Laura Malmivaara
Teoksessaan Minun Helsinkini Tikkanen kirjoittaa: ”Kauppahallia eivät kaupunkisuunnittelijatkaan ole pysyneet nujertamaan”. Nyt Tikkasta tarvittaisiin taas kipeästi, kun kaupunkisuunnittelijat ovat jälleen purkamisvimman ja tiivistämisrakentamisen lumoissa. Rakennusten lisäksi tuhoamislistalla on nyt myös kaupunkiluonto.

Tikkanen osoitti piirroksillaan ja teksteillään ongelmia ja herätti ajatuksia, mutta jätti vastaamisen ja johtopäätökset lukijalle. Hänen piirrostensa kesken jääneet viivat ja tyhjät tilat sekä tekstien paradoksit haastoivat lukijan osallistumaan hänen pohdintoihinsa. Meinanderin sanoin: ”Ehkä Tikkasen terävyys perustui juuri siihen”.

Henrik Meinander: Terävää jälkeä. Henrik Tikkasen ajankuvia 1967–1972. Suomentanut Kari Koski. Siltala. 2021. 136 s.

tiistai 21. syyskuuta 2021

Polly Samson: Haaveilijoiden saari

Vain unelmilla on siivet

 Polly Samson lyö 1960-luvun vapautumisen ajan alkutahdit elävästi romaanissaan Haaveilijoiden saari. Leonard Cohen ja Marianne Ihlen eivät olleet ainoita, joiden rakkaus syttyi ja hiipui Hydralla.

”Näyttää siltä, ettei kenenkään liitto selviydy Hydrasta.”

Tuskin 18-vuotias Erica saa neuvon kuolevalta äidiltään.”Seikkaile vähän, hän sanoi. Uskalla unelmoida.”  Tytär ottaa neuvosta vaarin ja äitinsä jättämän pienen perinnön turvin hän päättää paeta sodan vaurioittaman tyrannimaisen isänsä kynsistä.

Erican määränpää on selvillä. Äidin ystävätär kirjailija Charmian Clift on kuvannut omaelämäkerrallisessa teoksessaan Peel me a Lotus perheensä boheemia elämää Kreikan lumoavalla Hydran saarella. Niinpä Erica veljensä, poikaystävänsä ja muutaman muun nuoren haaveilijan seurassa suuntaa unelmien saarelle.

Haaveilijoiden saari (Docendo) pohjaa löyhästi kansainvälisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteisön todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin Hydralla. 

Nuoren Erican kasvutarina luo kiinnostavat kehykset Samsonin eläytyen ohjaamille draamoille, joita esitetään ”haaveilijoiden teatterissa” jyrkkien vuorten sylissä lepäävällä hevosenkengän muotoisella rannalla. Samsonin teoksen alkuperäinen nimi on osuvasti A Theatre of Dreamers.

Tulijat sulautuvat kuin huomaamatta Charmianin ja hänen kirjailijamiehensä George Johnstonin ympärillä pyörivään taiteilijoista, kirjailijoista ja sellaisiksi haluavien muodostamaan hoviin. Joukkue kokoontuu iltaisin Katsíkaksen tavernan pöytien ääreen.

Ouzoa ja retsinaa kuluu, kun illanistujat, mukana Göran Tunström ja Gregory Corso, väittelevät Dostojevskista, Rilkestä ja Sartresta. Beat-runoilijoiden Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin teokset saavat ansaitsemaansa huomiota.

Charmian yhtyy keskusteluun: ”Ihan hyvä, mutta missä ovat naisäänet? Miksei ole naispuolisia beat-runoilijoita?”. Vastaus on kylmäävä. ”Kyllä naispuolisiakin beatnikkeja on”, Corso sanoo ja lyö nyrkkinsä pöytään. ”Ongelmana on, että vanhemmat ovat teljenneet heidät kaikki laitoksiin, joissa heille annetaan sähkösokkeja.”

Saaren olot ovat alkeelliset, sillä idyllissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Mukavuuksien puute ei kuitenkaan haittaa haaveilijoita. Heidän nälkänsä lähtee hedelmillä, ja janonsa sammuu retsinalla. Jasmiinin ja timjamin seassa ilmassa tuoksuu makea libanonilainen hasis. Yöllisten alastomien kuutamouintien jälkeen ”hypimme sängystä toiseen kuin kirput”.

Marianne ja Leonard tavernan pöydän äärellä ystävineen.

Mehevin mustasukaisuusdraama alkaa kehkeytyä, kun laivasta kapuaa nuori kanadalainen runoilija Leonard Cohen Olivetti laukussaan ja kitara selässään. Norjalaisen kirjailijan Axel Jensenin ja hänen vaimonsa Marianne Ihlenin avioliitto rakoilee jo sopivasti Axelin uskottomuuden vuoksi. Loppu on historiaa.

Samson lomittaa aikatasoja luontevasti. Preesensin käyttö tuo menneet tapahtumat nykyisyyteen ja luo kiinnostavan kirjallisen kollaasin. Kerronta on niin elävää ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, että joka kerta kirjan avatessani tuntuu kuin joku vetäisi minulle tuolin tavernan pöydän alta, ja toinen kaataisi viiniä lasiini.

Charmian varoittaa Ericaa, ettei tämä rupeaisi ”luovien nerojen piiaksi”. Itse hän on tähän ajautumassa yhä hankalammaksi käyneen alkoholisoituneen ja sairaan kirjailijamiehensä vaatimuksesta. Juovuspäissään Charmian toteaa ilkeästi ”Axelin kouluttaneen Mariannesta Leonardille valmiin muusan”.

Ville Väkikankaan maalaus Holy Painter.
Kesän edetessä paratiisin varjot pitenevät. Laiva tuo hylkäysviestejä, runot jäävät puolitiehen, siveltimet kovettuvat purkeissaan. Monen haaveilijan mielen valtaa epäilys: Tuleekohan minusta koskaan mitään? ”Kaikkein kurinalaisimmatkin meistä ovat lakanneet teeskentelemästä, että tekevät töitä.”

Saarelaisten pitkästyminen, syrjähypyt ja niitä seuraavat mustasukkaisuusdraamat nakertavat idylliä. Jotkut päätyvät toistensa kirjoihin kuten Charmian Georgen teokseen Closer to the Sun. Teos ei imartele vaimoa, ja seuraukset ovat kohtalokkaat.

Leonardin ja Mariannen rakkauskaan ei kanna. Samson on laittanut Leonardin suuhun sanat: ”Miehen ja naisen välinen suhde on todella hämmentävä asia. Ihan helvetillisen hankala. Siis eihän se onnistu keneltäkään”.

Kiinnostava vertailukohta Haaveilijoiden saarelle on Madeline Millerin kirjoittama teos Kirke. Se vie kreikkalaisten mytologioiden maailmaan, mutta tarkastelee niitä nykynaisen näkökulmasta. Lukija ei tarvitse kuin ripauksen mielikuvitusta huomatakseen, etteivät olot muinaistarujen maailmasta ole paljonkaan muuttuneet.

Polly Samson on kirjojen ohella 
tehnyt myös sanoituksia neljälle 
ykkösalbumille.
Hydralla syksy lähestyy, ikkunaluukkuja suljetaan, aurinkokatokset lepattavat ja vaikeroivat, mieliala laskee, ja väki vähenee. Kirjan luettuani oloni on haikea ja minusta tuntuu kuin joutuisin hyvästelemään ystäväjoukon, joka on tullut tutuksi niin hyvässä kuin pahassa.

Lähes kuudenkymmenen vuoden kuluttua Erica saa tiedon Leonardin kuolemasta. Hän kapuaa tämän talolle Hydralla. ”Marmorilaatat kiiltävät satojen vuosien kulutuksesta, valo on puhdasta.” Mennyt ja nykyinen lomittuvat: ”aivan kuin kahdeksantoistavuotias minäni kuultaisi ikuisesti nykyhetken ohuen pintakerroksen alta. Minä muutun, olen sama”.

Moni haaveilija poltti siipensä Hydralla tavoitellessaan aurinkoa. Erica onnistui lopulta toteuttamaan itseään. Hän kirjoitti ja eli unelmaa, jota Charmiankin tavoitteli. Kaikesta huolimatta äidin neuvo kantoi: uskalla unelmoida.


Polly Samson: Haaveilijoiden saari. (A Theatre of Dreamers.) Suom. Laura Jänisniemi.  Docendo. 2021. 365 s.

Ville Välikankaan näyttely Täällä mä oon GalleriaA2:ssa 10.10. saakka. 

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Taina Latvala: Torinon enkeli

Naisen haluista ja haluttomuudesta

Taina Latvalan Torinon enkeli -teoksessa taiteilijaresidenssin oudot, paranormaalit ilmiöt luovat maagiset kulissit minäkertojaa piinaavalle kysymykselle: Pitäisikö minun synnyttää lapsi?

Heti alkuun Taina Latvalan romaanin Torinon enkeli (Otava) päähenkilö, nelikymppinen kirjailija, tunnustaa: ”Minusta tuli äiti 24. joulukuuta vuonna 2019. Tuo odottamaton hetki koitti vähän ennen keskiyötä Torinon kaupungissa, kadulla nimeltä Via Montana”.

Ihan tavallisesta synnytyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Äidin ei tarvinnut tuskissaan punnertaa maailmaan limaista, veristä olentoa. Lapsi on syntyessään jo viisivuotias, tummahiuksinen, valkomekkoinen tyttö. Hän vaeltelee Torinon kujilla ja aukioilla vailla varjoa eikä tallennu kameroiden kuviin.

Latvala luo kiinnostavan kontrastin hyvän ja pahan voiman kaupungin, Torinon, maagisen tunnelman ja päähenkilönsä arkisten pulmien ja muistojen välille. Torinon enkelin mystisistä elementeistä ja naisen valintojen pohdinnasta ei synny maagista realismia vaan kiehtovaa vuoropuhelua.

Kertoja kaipaa irtiottoa Helsingin kuvioista ja on sitä varten hankkinut itselleen jouluksi residenssipaikan Torinosta. Ero pitkäaikaisesta avomiehestä, Samista, kaihertaa mielessä. Lopullisen niitin säröilevälle liitolle löi pariskunnan erimielisyys lapsen hankinnasta. Sitä mukaa, kun Samin vauvakuume tavoitteli taivaita, kertojan vauvapelko sai mitä rujoimpia muotoja hänen painajaisissaan.

Taina Latvalan esikoisteos Arvostelukappale
voitti Kalevi Jäntin palkinnon.
Kuva: Tommi Tuomi
Latvala sanallistaa päähenkilönsä tunteita ja mielenliikahduksia tunnistettavasti. Hänen notkea ja elävä kielensä tavoittaa tämän kuvitelmat ja pelot rehellisesti: pelkään kahleita, lihomista, soseita ja vellilautasia. Hän ei halua menettää vastuusta vapaata elämäänsä, liihottelua diskopallojen välkkeessä eikä kohtaamisia Rytmin nurkkapöydässä.

Latvalan kynästä syntyy tuttuun tyyliin myös raadollisen hauskaa tekstiä. Päähenkilö pelkää, ”että lopulta päätyisimme kipeään, repivään eroon ja minusta tulisi vuoroviikoittainen yksinhuoltaja, jonka raskausarvista voisi toteuttaa inhorealistisen valokuvasarjan Kiasmaan”.

Lapsentekoon tarvitaan (yleensä) seksiä. Sitä päähenkilö ei kavahda. Päinvastoin. Torinon enkelin sivuilla tuoksahtaa kiimaneste ja rivien välit kostuvat tuon tuosta. Kertojan ”virtuaaliset soidinmenot” Pohjanmaalla asustavan Subaru-miehen (jolla ei ole edes kirjastokorttia!) kanssa eivät tee hyvää hiipuvalle avoliitolle.

Kun lakeuksien mies tekstaa kertojan ansaitsevan ”piiskaa” piikittelystään, tämä vaihtaa puhelimen dildoon. Hän tunnustaa, että ilman fantasioita hänen seksielämänsä olisi paljon kapeampaa.

Tiina Heiskan teos Fantasy of Violence.
Päästäkseen huipulle kertoja tarvitsee jotain ”rajua”, jota ei ikipäivinä haluaisi käytännössä toteuttaa: ”näissä fantasioissa ei ole mitään muuta vaaraa kuin sidotuksi tulemisen riemu”. Latvalaa voisi teoksen rehellisten seksifantasioiden ansiosta pitää raikkaana kevytversiona Charles Bukowskista.

Kun kertoja törmää Karl Ove Knausgårdin nimeen residenssin vieraskirjassa, hän toteaa, ”miten Knausgårdin lauseitten yllä leijui viiltävä vaaran tuntu”. Hän ihailee, miten taitavasti tämä kirjoissaan tavoittaa tavallisen elämän turvattomuuden.

Entä jos nainen olisi kirjoittanut kuusiosaisen kirjasarjan omasta elämästään? Olisiko kertojan kaltainen nuori nainen – kaiken lisäksi blondi – ollut yhtä uskottava, vakavasti otettava? Tätä blondi pohdiskelee yhdessä residenssin isännän Lorenzon kanssa, joka hurmaa kaikki pelkällä parransängellään.

Keskelle näitä mietteitä lennähtää valkomekkoinen pikkutyttö, tarinoiden äitiään etsivä astraalihahmo Bianca. Kertojasta tulee hetkeksi hänen ”äitinsä”. Moni residenssin asukas kertoo vieraskirjassa nähneensä hänet, muttei ollut onnistunut tallentamaan häntä kamerallaan.

Yksityiskohta Tiina Heiskan teoksesta Cherries.

Kaupungin saasteinen ilma, residenssihuoneen painostava tunnelma ja tytön arvaamaton käytös luovat Torinon enkeliin knausgårdilaista selittämätöntä kauhua. Kertojan tilapäisesti adoptoiman lapsen silmissä välähtää milloin viha, milloin niissä kimmeltää rakkaus.

Torinon enkeli paljastuu jokeriksi, jonka varjopuolen riiviön kynsisakset satuttavat. Kertoja etsii epätoivoissaan Uudesta testamentista neuvoja, miten tytön kanssa tulisi menetellä. Raamatun säkeet eivät kuitenkaan vastauksia tarjoa.

Lorenzo esittelee residenssivieraansa kirjakaupan tilaisuudessa ja lukee hänen isästä ja tyttärestä kertovan novellinsa. Tunnelmallinen tarina saa kuulijoiden silmät kostumaan. Joku yleisön joukosta tiedustelee kirjailijalta, aikooko tämä itse jonain päivänä hankkia lapsia? Residenssikirjailija vastaa miettineensä asiaa paljon.

Taina Latvalan kyydissä viihtyy, oltiinpa sitten viettämässä venetsialaisia Pohjanmaan lakeuksilla tai kipuilemassa residenssissä outojen harhojen piinaamassa Torinossa. Varjoton Biaca jää sen kujille harhailemaan ja etsimään – äitiään.

Taina Latvala: Torinon enkeli. Otava. 2021. 333 s.

Tiina Heiskan näyttely Qu’est ce que tu penses, Séverine? Mitä sinä ajattele Severiné? Galleria AMAssa 3.10. saakka. 

lauantai 4. syyskuuta 2021

Juha-Pekka Inkinen: Pysäkkiaikakirjat

Kadonnutta ajankuvaa etsimässä

Valokuvataiteilija Juha-Pekka Inkinen kuvasi 17 vuotta lasikuituisia bussipysäkkejä, niillä odottelevia ihmisiä ja pysäkkien mainosplakaatteja. Lakonisuudessaan ilmeikkäät kuvat ja niitä höystävät lyhyet tekstit teoksessa Pysäkkiaikakirjat houkuttelevat pohtimaan ajan suhteellisuutta.

”Maailmankaikkeutta voi ajatella valmiina rakenteena, jossa kaikki ajanhetket ja kaikki tapahtumat ovat olemassa aina ja ikuisesti.”  (Syksy Räsänen)


Pohdiskellessaan ajankulun dokumentointia Juha-Pekka Inkinen arveli ajan piileksivän bussipysäkkien mainoksissa. Niinpä hän 35 vuotta sitten, täsmällisesti sanottuna 1.11.1986, aloitti alkujaan seitsemäksi vuodeksi aiotun matkansa ajan halki. Taival venähti lopulta 17 vuoden pituiseksi.

Pysäkkien kuvaamisen lomassa Inkinen piti näyttelyitä ja kirjoitti toinen toistaan herkullisempia teoksia, joista viimeisimmät, runsaudensarvi Mitentavarat ovat ja modernismiin heräävän Suomen kuvia esittelevä teos Hei elämä, dokumentoivat nekin omalla tavallaan monenlaisia elämäntapoja ja ajan kulkua.

Kun Pysäkkiaikakirjat (Minerva) on nyt nähnyt päivänvalon, lähtölaukauksesta aikaa on vierähtänyt peräti 35 vuotta. Se antaa jo perspektiiviä aiheen syvälliselle pohdinnalle. Ajan paradoksien sokkeloihin lukijan johdattaa alan asiantuntija, tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja esipuheessaan Onko aikaa olemassa?

Valtaoja tunnustaa, että hänenkin mysteerilistansa kärkisijoilla komeilevat aika ja tietoisuus. Tähtitieteilijä lainaa filosofi Aristotelesta, joka totesi, että aika ei ole muutosta, mutta aika näkyy muutoksena, ja ilman muutosta ei ole aikaakaan.

Tästä toteamuksesta emme selviä ilman tietoisuuden käsitettä. Valtaoja arveleekin, että kenties aika ja tietoisuus ovat saman mysteerin kaksi puolta, erottamattomasti toisiinsa kietoutuneita. Finlandia-palkittu kirjailija Leena Krohn on myös pohtinut näitä kimurantteja kysymyksiä laajassa tuotannossaan.

Viimeisimmässä teoksessaan Mitä en koskaan oppinut Krohn toteaa, että ainakin tietoisuus ja todellisuus ovat erottamattomia, sillä todellisuutta ei ole ilman tietoisuutta. Entä mitä tietoisuus on? Sille tiede ei ole kyennyt laatimaan teoriaa, joten tekoälyllekään ohjelmoijat eivät pysty sitä koodaamaan.


Inkinen taltioi kirjan kannen kuvan 5.5.1987. Sen yhteyteen hän on liittänyt tekstin: ”Einstein sanoo 80 vuotta sitten, että menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero on vain sitkeä, pysyvä illuusio”.

Nykyisyys, tämä hetki, on ainakin illuusio. Yritäpä napata siitä kiinni, niin se on jo mennyt menojaan. Leena Krohn kuitenkin onnistui tässä mahdottomassa tehtävässä. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on menneiden päivien kooste”.

On aika siirtyä menneisiin päiviin Inkisen kuvien myötä. Ihastuin sympaattisiin, marketin pihamaata tunnollisesti koristaviin joulukuusiin. Ne toimivat eräänlaisina välimerkkeinä kirjassa siirryttäessä vuodesta toiseen. Tämä toiveikas kuusi vuodelta 1996 on suosikkini.


Pysäkkiaikakirjoissa
vallitsee absurdi kaurismäkiläinen tunnelma, vaikka kaikki teoksen kuvat ja tekstit ovat totisinta totta. Aika ja todellisuus ovat vain kameleontteja, jotka muuntuvat – jälleen kerran – joka hetki. Ei niitä voi tavoittaa, mutta sateenkaaren päätä metsästäessä pääsee yhä lähemmäs niiden perimmäistä olemusta.

Inkinen kuvaisi pysäkkejä aikakirjoihinsa kenties edelleen, jollei lasikuitupysäkkejä olisi korvattu lasisilla. Niissä ei enää ollut mainoksia, joten ne eivät aikaakaan enää kartoittaneet. ”15.12.2003. Pysäkkien dokumentointi päättyy. Lämpötila 0 astetta. 2003 on normaali vuosi. Moni toive toteutuu. Heinäkuussa WHO julistaa SARSin nujerretuksi.”

Hyvä kirja ei pysy kansiensa välissä vaan jatkaa tarinaansa lukijan mielessä. Pysäkkiaikakirjat vei minut omalle aikamatkalle. Sen kuvia, päiväyksiä ja tekstejä tutkiskellessa mielessäni heräsi kysymyksiä. Missä minä tuolloin olin? Mitä elämässäni silloin tapahtui?

Näistä muisteluista on aika siirtyä kvanttifysiikan edustamaan rankkaan todellisuuteen: ”Pysäkkikin on todellisuudessa kvanttikenttien mutkikasta värähtelyä, joka lyhyen ajan onnistuu säilyttämään muotonsa ja pitämään itsensä tasapainossa ennen kuin hajoaa taas tomuksi”.

Näin synkeisiin tunnelmiin emme kuitenkaan halua hautautua. Annetaan Esko Valtaojan lohduttaa. ”Avaa silmäsi ja katso Ajan suurta työtä: maailmaa, joka muuttuu yhä ihmeellisemmäksi, yhä yllättävämmäksi ja yhä enemmän mahdollisuuksia tarjoavaksi. Yhä kauniimmaksi.” Pysäkkiaikakirjat auttaa silmien avaamisessa oivallisesti.


Juha-Pekka Inkinen: Pysäkkiaikakirjat.
Minerva, 2021. 164 s.

Esipuheen teokseen on kirjoittanut tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja.

lauantai 28. elokuuta 2021

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo

Lukemisen korkea veisu

Hannu Mäkelälle painettu kirja on aina ollut itsestään selvyys ja kulttuurin keskeisin väline. Teoksessaan Lukemisen ilo hän kertoo henkilökohtaisesta matkastaan kirjojen ihmemaassa ja paljastaa, miksi yhä rakastaa kirjoja.

”Kirjaan minulla on hellä suhde: olemme sen kanssa kaksistaan, ja maailma sulkeutuu ympäriltä.”  (Pate Mustajärvi)

Vincent van Goghin tunnel-
mallinen maalaus kannessa.

Kirjailijan, taiteen akateemikon Hannu Mäkelän taival lukijana alkoi jo varhain, kun hänen kansakoulunopettajaäitinsä perehdytti hänet kirjaimiin kaksivuotiaana. Viisivuotiaana Hannu luki ensimmäisen kirjansa Marsin matka, eikä meno ole sen jälkeen hidastunut.

Kirjat osoittautuivat jo varhain pelastusrenkaaksi yksinhuoltajaperheen puutteen leimaamassa kodissa Kalliossa. ”Kun rahaa ei ollut, sitä ei ollut, minkä äiti kerran näytti avaamalla käsilaukkunsa ja tyhjentämällä sen sisällön itkien pöydälle. Ei lantin lanttia.”

Äiti uskoi kuitenkin kirjallisuuden voimaan, ja kotiin hankittiin kaikesta huolimatta kirjoja. Vaikkei maallista mammonaa ollut, muori oivalsi, että lukijan elämä on silti rikas. Kirjallisuus antaa niin paljon ja on kaikkien ulottuvilla. Teoksessaan Lukemisen ilo (Kirjapaja) Hannu Mäkelä kertoo lukijalle kuin ystävälleen monipuolisesta, pitkästä matkastaan kirjojen parissa.

Mahtavasta kivilinnasta, Kallion kirjastosta, tuli luonnollisesti Mäkelän kirjallisen kasvatuksen kehto. Veikko Huovisen ja Charles Dickensin ohella suosikkikirjailijaksi nousi Aleksis Kivi. Heitä seurasivat T.S. Elliot, Eeva-Liisa Manner ja Paavo Haavikko, idoli, jonka alaisena Mäkelä työskenteli pitkään Otavassa.

Toisessa kauniissa kulttuurikehdossa, Helsingin vanhassa pääkirjastossa Rikhardinkadulla, Mäkelä vieraili usein tapaamassa ystäväänsä Bo Carpelania, joka kirjallisen työnsä ohella toimi sen apulaisjohtajana. Kaksi Finlandia-palkintoa voittanut Carpelan kirjoitti juhlarunon remontoidulle ”yliopistolleen”, ” jossa jälleen voin ujuttautua kirjojen hyvään hiljaisuuteen”.

Antikvariaatit ansaitsevat itsestään selvästi Lukemisen ilossa oman lukunsa. Mäkelä suree kirjallisuuden viihteellistymistä: ”Jos useat kirjakaupat ovat jo lähes unohtaneet kulttuurivelvoitteensa ja kirjojen menneisyyden ja historian, antikvariaatit säilyttävät niitä vielä”.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut ja
toimittanut yli kaksisataa teosta.
Kuva: Uzi Varon
Vanhojen kirjojen taikaa Mäkelä löytää yhä Kruununhaan legendaarisesta Laterna Magicasta. Sen tiiliseiniä komistavat kirjojen ohella vaihtuvat taidenäyttelyt, ja paikalla järjestetään myös monenlaista kulttuuritoimintaa. Gallerian suosituimman tilan lattiana komeilee 1.8 miljardia vuotta vanha peruskallio.

Mäkelän tuhannen kirjan kokoelman rakkaimmat eepokset löytyvät hänen makuuhuoneestaan. Siellä lepää monia klassikoita, joihin voi aina palata, sillä ne eivät lukemalla tyhjene vaan niistä löytyy aina uusia ulottuvuuksia. Italo Calvino totesi tämän sattuvasti: ”Klassikko on kirja, joka ei koskaan lopeta sanottavaansa”.

Joskus Mäkelälle riittää pelkkä kirjan fyysinen läsnäolo, sillä se ”luo tunteen siitä, että maailma on paikallaan ja kirjojen vuosien myötä rakentama ja muodostama minuuteni yhä edelleen koossa”.

Kun katselen kirjahyllyäni, minut valtaa tunne kuin olisin uskollisen ystäväjoukon ympäröimä. Minun ei tarvitse kuin tarttua umpimähkään kirjaan, avata se ja voin upota juttelemaan ystävän kanssa. Joillakin kirjailijoilla on taito luoda lukijalle tunne kuin hän puhuisi suoraan sinulle. Mäkelän mukaan yksi heistä on Tove Jansson. Ilmankos hänen muumeihinsakin on helppo samastua eri puolilla maailmaa.

Joskus kiinnostavaa kirjaa lukiessa hidastan tahtia, ettei se loppuisi liian pian. Suljen teoksen kannen ja jätän sen kesken, sillä haluan jatkaa lukunautintoa myöhemmin. Hyvät kirjat eivät kuitenkaan suostu pysyttelemään kansiensa välissä, vaan ne jatkuvat meissä lukijoissa kuten Mirjam Polkunen on osuvasti todennut.

Outi Heiskanen lahjoitti minulle Kirjain-
lehden kunniaksi vedoksen Lehti.
Mäkelän mielestä painettu kirja on edelleen paras käyttöliittymä. Se ei tarvitse sähköä, sitä ei tarvitse ladata eikä se katoa sähköisten tiedostojen tavoin eetteriin, kun sähkökatkos yllättää. Fyysinen kirja ei katoa minnekään, ja se tarvitsee energiakseen vain järjen valoa. Mäkelä vierastaa myös äänikirjoja, joilla on  toki paikkansa tietyissä tilanteissa.

Olen samaa mieltä Mäkelän kanssa siitä, ettei omaa lukemista koskaan voi korvata toisen ihmisen ääni. Tarvitsen omia silmiäni, mieleni puhetta ja keskustelua kirjan kanssa. Haluan myös määrätä lukemisen tahdin itse. Olemme kirjan kanssa kahden, kolmatta pyörää ei tarvita.

Hannu Mäkelä tuo tähän vielä uuden näkökulman: ”Kirjan lukeminen ihan itse, tuo kahdenkeskinen mykkä hiljaisuus sanojen kanssa on luovuutta”.

Yksi Mäkelän rakastamista klassikoista on Suomalaisen modernismin uranuurtaja Eeva-Liisa Manner, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Sen kunniaksi Tammi julkaisee hänen kootut runonsa juhlalaitoksena Kirkas, hämärä, kirkas ja joulukuussa elämäkerran Matka yli vaihtelevien äärten.

Kirjat opettavat, avaavat ovia maailmalle ja omaan mieleen. Lukeminen on silti paljon muutakin, kuten Mäkelä toteaa: ”Parhaimmillaan se on vapaata ja vertaansa vailla olevaa nautintoa lauseista, ajatuksista ja ilmaisuista”.

Millaisia ulottuvuuksia yksikertainen virke voikaan sisältää, kun sen oikein osaa asettaa. Tämän taidon Eeva-Liisa Manner hallitsi: ”Runo on kaiku, joka kuullaan, kun elämä on mykkää”.

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja. Kirjapaja, 2021. 190 s. 

perjantai 20. elokuuta 2021

Matias Riikonen: Matara

Tästä on leikki kaukana

Matias Riikonen sukeltaa täysillä poikien mielikuvitusmaailmaan romaanissaan Matara. Kesän leikit alkavat oudosti muistuttaa todellisuutta.

”Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi.”

Näin alkaa pikkuveljen kesä sotajoukon tiedustelijana Mataran valtakunnassa, todellisuuden tuolla puolen. Todellisuus on nuorten poikien kesäleiri, jonka parakeissa käydään vain nukkumassa, kun ”varjot olivat pidempiä ja kuusten oksilla valolaikkuja kuin päivän viimeisiä rippeitä etsimässä turvapaikkaa lähestyvältä yöltä”.

Päivisin pojat rakentavat Mataran valtakunnan majoja ja harjoittelevat sodankäyntiä puumiekoin. Kesä kesältä luonnon helmaan poikien rakentama pienoisyhteiskunta elää omien lakiensa mukaan.

Hierarkkinen järjestelmä koostuu lakanoihin puetuista senaattoreista, optimaateista, populaareista, plebeijeistä ja sotilaista harjaskypärineen. Joukkoon mahtuu myös teatteriryhmä ja taiteilija. Kaikkein ylimpänä arvoituksiaan lausuu auguuri.

Naisia edustavat parturikampaamojen irtopäät ja nuket, joita puristetaan rintaa vasten ja suudellaan. Meno Matarassa ei muutoinkaan kestä lähempää tarkastelua, kuten isoveli pikkuveljelle huomauttaa: ”sanonpa vaan ettei äiti ja isä ikinä päästäis meitä ja varsinkaan suo tänne jos ne tietäis millaista tää touhu täällä on. Maalle raittiiseen ilmaan… Voi saakeli”.

Matias Riikosen kielitaituruus loistaa Matarassa (Teos). Ajoittain tuntuu kuin lukisin proosarunoa. Kirjailija osoittautuu myös varsinaiseksi biologiksi, sillä niin elävästi ja monimuotoisesti floora ja fauna ympäröivät poikien puuhia, vaikka eivät niistä piittaakaan.

Jostain ylhäältä pyrähti västäräkki pystysuoraan alas … se kipitti hetken ja vilkuili ympärilleen kuin todeten, ettei tämä pimeä paikka ollut sitä varten, ja sitten se siipesi latvojen takaiseen maailmaan, joka oli pelkkää tuulta ja kirkkautta ja yksin lentäville olennoille varattu.”

Matias Riikonen voitti Kalevi Jäntin
säätiön palkinnon vuonna 2017.
Minusta tuntuu kuin olisin sukeltanut paitsi lumottuun metsään myös lumottuun kieleen, jonka kaikkia sanoja en ymmärrä. Mitä esimerkiksi ovat ahde, mella ja nulkki? Isoveli ja pikkuveli kulkevat tiedusteluretkillään kaikki aistit avoinna: ”kun tuuli malttui, heidän askeleensakin moinasivat”.  Riikonen kuvaa tämän kaiken niin elävästi, että näen, haistan, kuulen ja tunnen kuin veljekset.

Veljekset eivät samoile tiedusteluretkillään turhaan, sillä ympärillä uhkaavat viholliskansat: verenhimoiset kermit, kallet ja partialaiset. Puumiekan tappava isku poistaa sinut iäksi Mataran valtakunnasta. Pahinta on jäädä vangiksi, sillä vankeja nöyryytetään pieksämällä, alasti riisumalla ja teettämällä pakkotyötä.

Kuten kaikissa valtioissa myös Matarassa vehkeillään ja juonitellaan, harrastetaan lahjontaa ja selkään puukottamista. Sotaherra Kaiusta ei miellytä Mataran hiljaiselo, hän haluaa lähteä sotimaan:

Jos me ei nyt mennä ja kukisteta noita hampaisiin asti aseistautuneita ja sotakiimaisia kalleja me voidaan olla varmoja et ne liittoutuu kermien kanssa ja silloin niitä ei pidättele enää mikään”.

Samoin ovat sotaherrat kautta historian kansalleen valehdelleet. Voisin todeta yksinkertaisesti: mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Mataraa voi lukea paitsi upeana luontokuvauksena, jännittävänä tarinana myös surullisena analogiana ihmisen ikuisesta vallanhalusta.

Jari Järnström: Eksistenssi
Monille arkielämässään syrjitylle ja  itsensä vähäpätöiseksi tuntevalle pikkupojalle Mataran valtakunta tarjoaa mahdollisuuden olla joku, tulla nähdyksi ja saada arvostusta sotimalla. Ylpeiden poikien parissa he tuntevat olevansa kotona, Kaiuksen sanoin: ”kaikki näiden kesien jälkeen on yhtä tyhjän kanssa”.

Leikin loppu häämöttää, kun Matara suistuu sisällissotaan ja uhrien määrä kasvaa. Supistuneella väestöllä valtiotakin on vaikea enää puolustaa. Moni on muuttanut mieltään kesän mittaan ja kaikki alkavat olla vähän hukassa. Pikkuvelikin on pelattu pelistä pois.

Ei kukaan tällaista pysty kirjoittamaan, jollei itse ole kokenut jotain samankaltaista. Matara onkin Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin toinen osa. Itse hän kutsuu teoksiaan spekulatiiviseksi autofiktioksi. Ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset julkaistiin vuonna 2019, ja se oli Jarkko Laine -palkintoehdokkaana. Luin Mataran itsellisenä teoksena.

Askel painuu maahan tutussa rytmissä, kun pikkuveli lähtee vielä kerran metsään kohti lammen rantaa. Se ”oli tumma ja tyven ja näytti pullolliselta mustetta, johon demiurgi kastaisi sulkansa ja kirjoittaisi menneen ja tulevan, kurillaan kuin pilaileva poika”.

Matias Riikonen: Matara. Teos, 2021. 310 s.

Jari Järnströmin Eksistenssi on nähtävissä Galleria Brondan myyntikokoelmassa.