sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Arjen draamaa elävästi

Annamari Marttinen kertoo meistä ja nykyisestä elämänmenosta niin aidosti ja tarkkanäköisesti, että lukijasta tuntuu kuin olisi itse keskellä kolmiodraaman vinhasti pyörivää rulettia.

Nelikymppisellä Senjalla on tasokas vaateliike leikkipuiston kupeessa. Siellä peuhaavien lasten näkeminen itkettää, sillä tuohon maailmaan hänellä ei ole pääsyä. Kalliit hedelmöityshoidotkaan eivät ole auttaneet Senjaa ja hänen avopuolisoaan Samia saamaan heidän kipeästi kaipaamaansa lasta.

Tästä asetelmasta Annamari Marttinen punoo romaanissaan Elämä jota en odottanut (Tammi) tiheätunnelmaista arjen draamaa. Taitonsa hän osoitti jo edellisessä teoksessaan Häiriömerkintä, joka kuvasi kahden asunnon loukussa kärvistelevän sinkkunaisen ahdinkoa ja ahdistusta.

Pakkomielteeksi muuttunut lapsensaanti tuhoaa lopulta Senjan ja Samin suhteen ja rakkauden. Rakastelusta on tullut siittämistä, joka sekin lopahtaa, kun Sami muuttaa yhteisen rivitaloasunnon vierashuoneeseen ja lopulta omaan keskustakaksioon.

Eipä aikaakaan kun Sami on jo tarjolla Tinderin tiskillä. Sieltä löytyy kymmenisen vuotta nuorempi Noora, jonka kanssa yhteiselo alkaa vauhdikkaasti, kun tämä saa häädön asunnostaan ja muuttaa saman tien Samin luo.

Tällaisessa turbulenssissa tunteet eivät tahdo pysyä mukana. Marttinen kuvaa psykologisen tarkkanäköisesti kolmikon jäsenten tunnelmia ja tuntemuksia. Miten nopeasti rakkaus voi siirtyä toiseen? Miten tuntemattomaksi kumppani voikaan erossa muuttua? Tunteiden myllerryksessä häpeä, katumus, mustasukkaisuus ja sääli vuorottelevat.

Entä rakkaus, joka pyörii niin huulilla kuin mielessä? Rakastanko häntä todella, entä rakastaako hän minua? Tähän kysymykseen vastasi kruununprinssi Charles monimielisesti kihlattunsa Diana vierellään: ”Love, whatever that means”. Ongelmat ovat samat niin kruunupäillä kuin meillä maatiaisillakin.

Annamari Marttinen on saanut 
lukiolaisten myöntämän Nuori
Aleksis -palkinnon romaanistaan
Korsetti. Kuva: Jarno Saarimies
Kaikkitietävä kertoja tarkastelee tilanteiden kehkeytymistä vuoron perään kolmikon kunkin jäsenen silmin. Näin kokonaiskuvasta tulee lukijalle monimielisempi ja runsaampi. Kun Noora ja Sami rakastelevat, tältä Samista tuntuu:

Sami tuki kämmenensä patjaan ja työnsi puutteensa ja kaipuunsa koko voimalla, jokainen työntö oli kuin hän olisi hakannut Senjaa, työntänyt ja töninyt kovakouraisesti pois.

Pakkaa sekoittaa vielä yllätysraskaus. Se, mitä Senja niin palavasti toivoi, saa alkunsa väärässä kohdussa. Nooraa ei lapsiarki vähääkään kiinnosta, sillä hän haluaa vielä viettää kuherrusaikaa Samin kanssa. Abortti kummittelee mielessä.

Marttisen kurkistusreikä keskiluokkaiseen elämänmenoon paljastaa, miten huteralle pohjalle ihmissuhteet lopultakin rakentuvat. Ero ja sitä seurannut uusi parisuhde purkavat ystävyys- ja sukulaissuhteiden verkostoa, jonka tilalle on punottava uusi. Samalla moniin kysymyksiin on löydettävä vastaus.  Kumman puolella sinä erossa olet? Voinko tavata eksääsi vielä?

Marttisen terävä katse ei jätä kiveä kääntämättä inhimillisten tunteiden rämeikössä. Hän lataa niiden kirjon romaaninsa sivuille niin tunnistettavasti, etten voi olla toistelematta: niin totta, tuolta minustakin tuntui samassa tilanteessa. Elämä jota en odottanut tuo lohtua osoittaessaan, ettet ole yksin vastoinkäymistesi kanssa, eivätkä tunteesi ole ”vääriä”.

Jätetyksi tuleminen satuttaa. Mutta Marttinen porautuu syvemmälle kipupisteisiin: Toivon, että tapaat jonkun -virkkeen sanominen samalla kun toinen jalka on ulkona ovesta, on lyödyn lyömistä. Sanojen ja niiden sisältämän toiveen kuuleminen sinetöi arvottomuuden, yksin jätetyksi tulemisen, mitättömyyden ja tyhmyyden tunteet.

Marttinen lomittaa kolmiodraaman kulloisenkin jäsenen ajatukset ja muistot parhaillaan käynnissä olevaan tilanteeseen. Näin hän luo tunnelman, että kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Lukija kokee olevansa tilanteessa mukana kärpäsenä katossa. Hänen tekisi mieli puuttua keskusteluun silloin, kun joutuu todistamaan valheita, joita osapuolet suustaan päästävät.

Erica Nyholmin valokuva Äiti ja tytär kotona.
Ottamassani kuvassa heijastukset puuttuivat peliin.

Tätä kuitenkin kutsutaan elämäksi, ja tällaisia me vajavaiset ihmiset niin hyvässä kuin pahassa olemme. Marttinen ymmärtää ihmisiään, ei tuomitse heitä. Ruletti saa lisää kierroksia, kun Senjalle valkenee, että lapsen voi saada / tehdä muutoinkin kuin luonnonmenetelmällä.

Hänen mielessään vilahtavat adoptio ja ne kolme jäljellä olevaa pakastettua alkiota lapsettomuusklinikalla… Taitaa kuitenkin olla niin, että luonto vetää lopulta pisimmän korren. Kuten teoksen nimikin toteaa, elämää ei voi ennustaa, se yllättää aina.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut. Tammi, 2023. 286 s.

Erica Nyholmin näyttely OHO Galleryssa 21.6. saakka. 

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Leena Krohn: Luuta

Pikkupiian työnhakureissu

Leena Krohnin lastenkirja Luuta vie elämisen peruskysymysten äärelle. Kirjailija on itse herkullisesti kuvittanut teoksensa, joka antaa ajattelemisen aihetta myös varttuneemmalle lukijalle.

Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille”, kirjoitin palkitun kirjailijan edellisestä teoksesta Mitä en koskaan oppinut.

Totesin myös, että kirjailijan laaja tietomäärä ja kirkkaat ajatukset solahtavat vaivattomasti mielikuvituksellisen fantasian kaapuun hänen monissa romaaneissaan. 

Nyt sama tapahtuu hänen lastenkirjassaan Luuta (Teos). Krohn on kynänsä tueksi tarttunut väriliituihin, jotta pikkupiian työnhakureissu soljuisi lukijan silmissä kuin jännittävä elokuva konsanaan.

Kirjalle oli pakottava tarve, Krohn perustelee: Annoin pojantyttärelleni nukkekotiin kaksi nukkea: vanhan rouvan ja hänen pikkupiikansa. Mutta he eivät mahtuneetkaan nukkekotiin, koska siellä asuivat jo koira, karhu ja heidän kaksi tytärtään ja eräs rouva. Etteivät rouva ja piika jäisi kodittomiksi, päästin heidät tähän kirjaan.

Runomuotoon sommitellun tarinan alku ei lupaa hyvää. Leskeksi jäänyt kenraalitar pitää kovaa komentoa pikkupiialleen, joka raataa tämän palveluksessa kuin orja. Loppusoinnulliset säkeet kertovat piian ankarista oloista. Talon kissaa hemmotellaan herkkupaloilla. Mutta piika ei saanut kuin tähteitä kylmenneitä / ja toisinaan kimpaleen kissan hylkäämää seitä.

Piika saa lähtöpassit, kun kenraalitar epäilee hänen vohkineen kenraalin hänelle antaman sormuksen. Piikanen ei tästä lopulta ole pahoillaan, sillä eiväthän hänen olonsa kummoiset olleet. Sonnustautuessaan mieron tielle hän ottaa vaellussauvakseen kuluneen luutansa. Sen avulla työpaikka varmaan järjestyy. Mutta kuka oli sormusvaras? (Huuleni ovat sinetöidyt.)


Yksinkertaiset, mutta ilmeikkäät piirrokset kuvittavat kertomusta elävästi. Pikkuväen seurassa kirjaa lukiessa kuvien yksityiskohtien avulla voi tarinaa täydentää omin sanoin. Jos lukukumppanilla ei vielä ole aakkoset hallussa, tarinan voi sepittää ihan vain piirrosten perusteella. Sen jälkeen sitä voi verrata Krohnin tekstiin. Aika yhteen kertomukset varmaan menevät.

Matkan varrella piikanen huomaa, etteivät hänen taitonsa ole ihan ajan vaatimusten mukaiset. Eihän hän tunne boullabaissen, ei viiriäispiiraan eikä ratatouin salaisia koodeja! Kun ranskalaisrouva tiedustelee: Ja varmaan teiltä onnistuu myös coq au vin? Piika huoahtaa: Voi madame, vain silloin kun unta nään!

Kenties suuressa tehtaassa ainakin kaivataan luudanheiluttajaa? Turha on piian toive, sillä robotit eivät ihmisiä tarvi. Vanha duunari väsyneenä neuvoo: Sinne ei mennä sovi. / Ei aukene ihmiselle tuon vapriikin ovi.

Mierolainen kohtaa vaelluksellaan peräti outoja ilmiöitä. Kun mies kirves olallaan lähestyy uhkaavasti metsää, puut tempaavat juurensa maasta ja ottavat jalat alleen. 

Tyttönen kauhistuu ja huutaa karkuteille lähteneelle metsälle: Vietkö metsänhenget ja eläimet erämailla? / Mihin joudumme ilman metsää, sen varjoja vailla? Niinpä, minne?

Kun kulkijan tie hukkaa itsensä merenrannan dyyneihin, hiekalta löytyy monenmoista luudalle kelpaavaa: tölkkejä, purkkeja, pizzalaatikoita ja hylätyt bikinit. Piikanen tarttuu rivakasti toimeen. 

Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski, / hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski: … / Kun sinua seuraan, jälleen ihmiseen uskon / ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon.

Kun piikamme vihdoin päätyy suuren kaupungin pilvenpiirtäjien varjoihin, metropoli näyttää hylätyltä. Missä kaikki piilottelevat? ihmettelee matkalainen, kun korttelit kuolleet näki. Oliko tauti kaatanut väen petiin kuumehoureiseen? Mitä luulet? He palaako kaupunkiin aikojen mennen / taas touhuten, tyrkkien, ostaen aivan kuin ennen?

Krohnin vaivihkainen huumori säestää sadun viitan ylleen ottaneen maailmanmenon kommentointia ja kritisointia. Aikuislukijan on surullisen helppo löytää Luudan episodeille vastineita nykyisestä tuhoa kohti kiitävästä ”kehityksestä”. Toivottavasti pikkuväkikin eläytyy piian seikkailuihin ja alkaa pohtia ratkaisuja ongelmiin.

Finlandiapalkitun Leena Krohnin teoksia on julkaistu yli 20 kielellä.
 Kuva: Liisa Takala 

Mierolainen jatkaa sinnikkäästi odysseiaansa. Osaan lakaista, pestä ja keitellä monenlaista, piika mainostaa palveluksiaan oppineelle dosentille. Hui hai, turhia luulet, tutkinto se tiellä pitää. Ei kokemus pelkkä noissakaan hommissa riitä. / Ei ilman diplomia”, sanoi dosentti ”sori vain siitä.”

Kello soi, kun kohtalonhetki lähestyy, ja viikatemiehen pitkä varjo piian lähellä heilahtaa. Saduissa pitää kuitenkin olla onnellinen loppu, niin tässäkin tarinassa. En sitä kuitenkaan paljasta, jotta jännitys säilyy loppuun asti.

Satuihin tulee kätkeytyä myös opetus. Ja kuka olisikaan parempi sen piilottamaan kuin Leena Krohn. Kun entinen piika kirjoittaa muistelmiaan, sai huiskia kynä ja levähtää kärsinyt luuta. Ja nyt seuraa opetus: Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, / on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta.

Rouva ja piika eivät mahtuneet nukkekotiin, mutta saivat lopulta oivan kodin jännittävän kirjan kansien välissä. Sen pituinen se. 

Käy kylässä heillä päin heinäkuussa. / Kun harakka nauraa, tuhma, omenapuussa. Hupsista! Tulinkohan nyt paljastaneeksi sormusvarkaan…

Teksti ja kuvitus: Leena Krohn. Luuta

Teos, 2023. 40 s. Kirjan viimeistellyn graafisen ilmeen on suunnitellut Marjaana Virta. 

tiistai 24. tammikuuta 2023

Hannele Mikaela Taivassalo: Mennyt palaa

En halua menettää sinua

Tunteiden, ajatusten ja aistimusten oiva tulkki Hannele Mikaela Taivassalo tavoittelee muistin ja olemassaolon värähteleviä sirpaleita romaanissaan Mennyt palaa. Voiko sirpaleet koota ja palata menneeseen?

Kuin muistot jotka väikähtivät ja katosivat, vain palatakseen saman tien takaisin – kuin muistutuksena siitä ettei mikään oikeastaan ikinä katoa, ei edes se minkä toivoisi häviävän.

Edellisessä romaanissaan Lopussa minun pitäisi kuolla Hannele Mikaela Taivassalo sukelsi mahdottoman rakkauden pyörteisiin. Intohimo varattuun mieheen ajoi minäkertojan hajoamisen partaalle. Hänen uudessa romaanissaan Mennyt palaa (Otava) entiset rakastavaiset haluavat unohtaa, mutta intohimon poltinjäljet kuumottavat.

Nainen: Ehkä olen luonut muiston siitä mikä on nyt, vähän samaan tapaan kuin pelkään tekeväni miehelle. Joskaan hän ei ole täällä, täällä on vain hiljaisuus. Hiljaisuus ja yksinäisyydentunne väreilevät käsinkosketeltavina niin naisen huoneessa kuin kirjan sivuilla.

Toisaalla, toisessa maassa, maaseutulinnan hylätyissä huoneissa, jotka miehen, valokuvaaja Selimin, pitäisi tallentaa kuviinsa, tämä ajattelee naista: Hän on varmasti poistanut minut puhelimiensa luettelosta. En uskalla katsoa. Illat hän istuu yksinään linnan puutarhassa, jonka puihin ripustetut koristevalot värähtelevät toisiaan vasten kuin kristallit.

Kolmas näkökulma kuuluu teoksen kertojalle: Hän ajattelee miltä tuntui liikkua naisessa, kuin tämän jokainen värähdys olisi levinnyt häneen. Näistä kolmesta äänestä, miehestä, naisesta ja kertojasta, syntyy muistojen ja ajatusten toisiinsa kietoutuva kavalkadi, vuoropuhelu.

Näytelmästä puuttuu vielä kaksi esiintyjää. Ensimmäinen heistä on naisen sisar, Alisa, joka kuului erottamattomana, intiiminä osana hänen lapsuuteensa ja puberteettiinsa. Kunnes Alisakin katosi toiseen maahan, hänen puhelimensa vain piippasi ja lopulta vaikeni. Mitä Alisalle oli tapahtunut?

Kertoja ja nainen vetävät tarinaan mukaansa myös lukijan – sinut ja minut. Tämän tempun Taivassalo teki taitavasti jo edellisessä romaanissaan. Nainen: Ehkä ajattelet jotakuta toista, kun minä luulen meidän ajattelevan Selimiä. Vastaan: Olet oikeassa, niin ajattelen.

Hannele Mikaela Taivassalo on palkittu
suomenruotsalainen kirjailija.
Kuva: Jonne Räsänen
Taivassalon tekstin parissa viihtyy, ja sitä lukiessa uppoaa omaan mieleensä ja muistoihinsa. Näin hyvässä romaanissa käy: lukijan kokemukset punoutuvat osaksi kertomusta. Kirja herää eloon, piirtää muistin karttaa, joka meillä jokaisella on omamme. Taivassalo antaa sanat sille, mitä on olla ajatteleva ja tunteva ihminen.

Teoksen lyhyet luvut välähtelevät kuin muistot menneisyyden kaleidoskoopin peileistä. Näistä sirpaleista kokonaisuutta on vaikea hahmottaa. Kenen muisto on aito, tosi, kun omatkin muistot häilyvät, hämärtyvät ja piirtyvät jälleen esiin uuden muodon saaneina?

Silti: Muistamme niin hyvin kaiken minkä mieluiten unohtaisimme. Miten poissaolon saa pois mielestään! Ja kaipauksen. Tämä on paradoksi, jolle emme mahda mitään. Selimin hoitokodissa olevalta muistisairaalta äidiltä se onnistuu. Hänen muistinsa on hylännyt logiikan ja karannut tuntemattomille teille.

Mies ja nainen haluaisivat kumpainenkin tahollaan unohtaa punaisena hohtavan yön, sen äänet, valot ja hekuman, kauan sitten toisella mantereella. Kuva tuolta yöltä on kuitenkin jähmettynyt miehen kännykän taustakuvaksi. Nainenkaan ei pääse punaisen hehkun muistosta eroon. Kaipaus tuntuu hänen ihollaan, ja mennyt palaa yhä uudelleen.

Seuraa toinen yö pienessä talossa meren rannalla. Samppanja on jähmettynyt vihreässä lasissaan tulossa olevaa katastrofia ounastellen. Kaikkitietävä kertoja varoittaa: Älkää sanoko mitään Alisasta nyt, kuplien ympärillä on haurasta. Se ei auta. Vihreä lasi pirstoutuu kivilattialle, sirpaleet viiltävät paljaita jalkoja. Pariskunnan välille aukeaa kuilu.

Yksityiskohta Hanna Ugglan öljymaalauksesta Leikki.

Klassinen sessio ”Meidän täytyy puhua” ei toteudu, sillä kehot muistavat ja puhuvat, sanat jäävät silloin sanattomiksi. Siksi, että on ihmisiä jotka ovat jo etukäteen saaneet salaisen kartan ja kompassin toistensa kehoon. Tällainen rakkaus on poissulkevaa, se ei siedä muita muodostelmia.  Se hylkii jopa omiaan kuin magneetti napaansa.

Taivassalon tekstiä lukee kuin proosarunoa. Sen toistot ja rytmi luovat unenomaisen tunnelman ja kuljettavat kohti väistämätöntä. Raija Rintamäen suomennos soljuu jälleen niin luontevasti, että unohdan lukevani käännöstä.

Ajanpyörä vierii ihmisistä piittaamatta eteenpäin ja luo mennessään uusia muistoja, uusia menneisyyksiä. Kaikkitietävä kertoja tunnustaa: Mutta siitä mitä nyt seuraa emme tiedä mitään… Niinpä jään malttamattomana odottamaan Hannele Mikaela Taivassalon seuraavaa tutkimusretkeä elämisen, olemisen ja rakastamisen mysteereihin.

Hannele Mikaela Taivassalo: Mennyt palaa.

(Det förflutna återvänder). Suom. Raija Rintamäki). Otava, 2023. 294 s.

Hanna Ugglan näyttely Leikki, Lek, Play Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 12.2. saakka. 

sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo

Kirjoittamisen välttämättömyydestä

Hannu Mäkelä paljastaa teoksessaan Kirjoittamisen ilo, ettei tulisi toimeen ilman kirjoja – niiden lukemista, mutta ennen kaikkea niiden kirjoittamista. Kirjoittaessaan hän tuntee olevansa enemmän ihminen ja ansainneensa olemisen oikeutuksensa.

Voi olla (ja tähän itse uskon), että minut ovat pelastaneet sanat, ainakin ne ovat auttaneet matkalla juuri silloin kun apua olen tarvinnut.


Taiteen akateemikon, runoilijan ja kirjailijan Hannu Mäkelän taival sanojen parissa jatkuu jo lähes kuudettakymmenettä vuotta. Hänen esikoisteoksensa Matkoilla kaiken aikaa julkaistiin vuonna 1965, ja samana vuonna näki päivänvalon hänen toinenkin teoksensa Kylliksi! tai Liikaa.

Kirjassaan Lukemisenilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja. (Kirjapaja, 2021) hän tutkiskeli lukemisen lumousta: Parhaimmillaan se on vapaata ja vertaansa vailla olevaa nautintoa lauseista, ajatuksista ja ilmaisuista.

Lukeminen on ajattelua, ja kirjoittaminen on sitä vielä enemmän, joten nyt tuli sen vuoro. Mäkelällä jos kenellä on kirjoittamisesta kokemusta ja sanottavaa.

Uudessa teoksessaan Kirjoittamisen ilo – miksi yhä rakastan sanoja (Kirjapaja) hän tarkastelee aihetta laajasti niin omien kokemustensa valossa kirjailijana ja kustannustoimittajana kuin muidenkin kirjailijoiden teosten inspiroimana. Hän pohtii myös kysymystä, onko kyky kirjoittaa elävää tekstiä synnynnäinen lahja vai voiko sitä opettaa?

Vaikka kirjallisuuden lukeminen ja kirjojen menekit laskevat, paradoksaalisesti kirjailijaksi haluavien määrä vain kasvaa. Teoksessaan Haluatko todella kirjailijaksi – matkaopas kirjamaailmaan (Helsinki-kirjat, 2012) Jera Hänninen ja Jyri Hänninen varoittavat alalle aikovaa:

Neuvomme on: ryhtykää tekemään mitä tahansa muuta kuin kirjailijan tai kustannustoimittajan työtä. Jos kovasta vastustelusta huolimatta päädytte alalle, voimia. Ja muistakaa: teitä on varoitettu.

Hännisten ohella Leena Majander-Reenpää kuvaa kirjamaailman äkkikäänteitä ja kiemuroita elävästi muistelmissaan Kirjatyttö – Kustantajaelämää (Siltala, 2021).  Hän on rehellinen, mutta ei ilkeä eikä kostonhimoinen. Kas näin:

Art Housen kustannusohjelmaa kehuttiin päivälehdessä tinkimättömän linjakkaaksi – Parhaat hampurilaiset ja Suuri kastikekirja olivat tarpeellisia myyntikirjoja sielläkin. Paavo Haavikon karisma ja myyttinen nerous muuttivat burgerit ja soosit puhtaaksi runoudeksi.

Elämäkertasarjan kolmas kiitetty osa.
Onni potkaisi kansakoulunopettajaksi valmistunutta, kirjoituskilpailuissa pärjännyttä nuorta Mäkelää, kun hän sai mentorikseen Tuomas Anhavan. Tämän suosituksesta hän pääsi kustannustoimittajaksi tuolloin toisen kirjallisen suurmiehen Paavo Haavikon johtamaan Otavaan.

Mäkelän tehtäväksi tuli siivilöidä graniittilinnan käsikirjoituspinkoista ne tuotokset, joissa olisi ainesta kirjaksi. Hänen punakynänsä kautta kulki vuosittain 300–400 manusta, joista kustannusseulan läpäisi yksi prosentti.

Toimittajaa itseään piinasi kysymys: voiko kustannustalossa työskentely ja oma kirjoittaminen onnistua keneltäkään muulta kuin Haavikolta? Kyllä se Mäkelältä onnistui, vaikka vaatikin täsmällistä rutiinia ja aikaisia ylösnousuja aamuisin.

Sattuma puuttuu monesti odottamatta peliin ja erään kerran se päätti tehdä Mäkelästä satusedän. Kirjailijan tuolloinen vaimo, nykyinen Maikki Harjanne, vaati tätä tekemään jotain juhlissa meluaville lapsille. Kansakoulunopettajan ei auttanut muu kuin aloittaa satuilu: Olipa kerran pieni musta mies herra Huu.

Mäkelän oma poika vaati tämän jälkeen joka ilta uuden herra Huun, joten kirjahan tarinoista syntyi. Haavikko tosin varoitti, että ”sinulta menee maine”, sillä tuohon aikaan 1970-luvulla raavaat miehet eivät sepittäneet lastenkirjoja. Tällä kertaa Haavikon ennustus meni pieleen, sillä Huusta tuli Mäkelän suosituin ja käännetuin kirja.

Muutoin elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Alkoholi ja risaiset ihmissuhteen saivat runoilijan parahtamaan kokoelmassaan Vanha talo: Ihmissuhteet / mieluummin siirrän vuoren paljain käsin. Ensimmäinen avioero tuli saman vuoden syksynä 1973.

Lähtö Otavasta vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1987 helpotti paineita, mutta loi samalla uusia. Kun turvaverkkoja eikä vakituista toimeentuloa enää ollut, jäljelle jäivät vain oma kirjoittaminen ja kosteat illat. Mäkelä tunsi olevansa kuin Ilmari Kiannon lastu lainehilla: Yksiksensä illan suussa? / Virran vettä vaeltamassa.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut ja toimit-
tanut yli kaksisataa teosta.
Kuva: Uzi Varon
Onneksi itsemurha ei sentään onnistunut. Mäkelä tunnustaa noudattaneensa jossain vaiheessa elämäänsä alkujaan Tuomas Anhavalta peräisin olevaa lausahdusta: ”On elettävä sellainen elämä, että syntyy kirjailija”. Monet kompastelut päätyivät hänen kirjoihinsa.

Raitistumisen myötä kirjoittaminen alkoi jälleen sujua. Erno Paasilinnan kanssa käydyn puhelinkeskustelun siivittämänä syntyi Eino Leinon viimeisiä päiviä kuvaava romaani Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema. Sitä varten Mäkelä etsi Leinon ääntä teksteistä ja kirjeistä sekä kulki hänen jalanjäljissään tunnelmia aistimassa. Kirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1995.

Mäkelä pohtii kirjansa epilogissa kysymystä, voiko kirjoittamista opettaa? Hän painottaa lukemisen tärkeyttä, sillä parhaita opettajia hänen mielestään ovat muiden kirjoittamat teokset: Toisten sanat antavat pohjaa sille, mitä itse alat itsestäsi löytää. Silti kopioimaan ei kannata ryhtyä, vaan on löydettävä oma tapa ilmaista ajatuksensa, on löydettävä oma ääni.

Vaikka kirjoittaminen joskus tuntuu kivireen vetämiseltä (tästä Hänniset varoittivat), parhaimmillaan kyse on flow-tilasta, jolloin sanat pulppuavat kuin itsestään, ja sormet kiitävät näppäimillä. Silloin Hannu Mäkelä tuntee olevansa elementissään: Olet ja kirjoitat ja se sujuu tuosta vain, niin kuin joku sanelisi tekstin. Siitä jos mistä syntyy kirjoittamisen ilo.

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja.

Kirjapaja. 2022. 170 s.

sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Jaana Seppänen: Maamme laulu

 Suurten mullistusten alkutahdit

Jaana Seppäsen todellisuuspohjainen romaani Maamme laulu vie keväiseen Helsinkiin vuonna 1904. Kirjailija tavoittaa ajan hengen, joka tällä hetkellä tuntuu pelottavan ajankohtaiselta.

 Elämä on sitä vapaampaa, mitä abstraktimmat ovat ihmisen harrastukset.

 

Vaikka Jaana Seppäsen romaanissa Maamme laulu (Aviador) vilahtelee historiasta tuttuja henkilöitä, hän huomauttaa kuitenkin, että mahdollinen yhteys heidän todellisiin tekoihinsa ja ajatuksiinsa on sattumanvaraista. 

Niin todentuntuisesti hän kuitenkin menneisyyden aikalaisia kuvaa, etten yhtään ihmettele, jos hän monesti osuu nappiin.

 Seppäsen perhe on saanut karjalaisille sukujuurilleen jalansijaa patriisitalon sisäsiivestä. Robert työskentelee kääntäjänä Venäjän kenraalikuvenööri Bobrikovin Senaatinlinnassa. Raskaana oleva vaimo Tilda tuskittelee ison mahansa kanssa ja harjoittelee palveluskunnan pitoa.

Tosin palvelusväki koostuu tällä hetkellä ainoastaan 13-vuotiaasta tytöntylleröstä Maikista. Hötsölän kylän tyttösellä on opittavaa niin palvelemisesta kuin suuren kaupungin ihmeistä. Lapsuuden ja nuoruuden rajamailla haahuilevan Maikin ajatukset heilahtelevat Kappelin kermaleivoksista päätä huimaavaan unelmaan ”omasta miehestä”.

Seppänen loihtii kepeällä siveltimellä todentuntuista ajankuvaa elämänmenosta keväisessä Helsingissä. Hän eläytyy täysillä ihmistensä tunteisiin, ajatuksiin ja askareisiin ensimmäisen sortokauden ikeessä. Venäläistämisoperaatioita riittää asetuksista karkotuksiin ja pidätyksiin.

 Asuntoihin, joissa useimmissa vain kylmä vesi juoksee, lieden korvaa priimuskeitin ja tarpeilla käydään pihanperän pikkulassa, voivat santarmit rynnistää milloin hyvänsä pidättämään kenet tahansa. Seppänen kuvaa elävästi suomalaisten monenmuotoista vastarintaa – niin tehotonta kuin tehokasta.

Tehokkaista toimijoista ylitse muiden nousee Konrad ”Konni” Zilliacus, maanpakoon karkotettu lakkautetun Nya Pressenin päätoimitaja. Konni pelaa menestyksellisesti ”šakkia” Bobrikovin kanssa. Neuvokkuutensa ansiosta hän tuntuu aina olevan siirron verran edellä diktaattoria.

Jaana Seppänen on helsinkiläinen
kirjailija ja kääntäjä.
Kuva: Ari Haimi
Konni jatkaa Tukholmassa ryssän kätyreiden paljastamista Fria Ord -lehdessä ja salakuljettaa maanalaista kiellettyä materiaalia Suomeen Itämerta halkovalla purrellaan. Apunaan hänellä on joukko suffragetteja, naisia, jotka vierailevat Tukholmassa ja palaavat huomattavasti lihoneena takaisin. Mitä he piilottelevat vaatteidensa kätköissä?

Maamme laulun henkilökatraaseen kuuluu myös nuori, synkkä Wennerström, Senaatinlinnan kopisti, jolla ”tuore viha tirsuaa napinlävistäkin”. Hän kuuluu heihin, joiden suuret suunnitelmat aktualisoituvat vain pääkopassa, toimen mieheksi hänestä ei ole.

Koska Wennerström epäilee Robertia ryssän kätyriksi, Maamme laulussa kiemurtelee myös omanlaisensa vakoilutarina. Tosin mikään ei voisi olla kauempana Robertin toimista ja ajatuksista. Työpaikallaan hän kokee olevansa orja, sorron välikappale, joka on pakotettu kääntämään Bobrikovin Suomelle kutomaa pakkopanssaria, järjettömiä armollisia määräyksiä.

Paraikaa hänellä on työn alla virkapukuasetus: Pahassa ilmassa käytettäköön mustalta tahi harmaasti vedenpitävästä kankaasta tehtyä levättiä, päällystakkia tahi viittaa kapuschongeineen sekä kamelinkarvasta tehtyä kaluunalla varustettua baschlikkia.

 Pakopaikan Robertin omalletunnolle ja ajatuksille tarjoavat omat muistiinpanot sekä Tolstoin Sodan ja rauhan käännöstyö. Avioelämä Tildan kanssa takkuaa, sillä kesken Robertille tärkeiden pohdintojen vaimon joutavuudet huushollinhoidosta tuskastuttavat.

Tolstoita lukiessa Robert on oivaltanut vapauden korkeimman sfäärin: älyllisen sisäisen elämän. Mutta niin se vaan on, että ainoastaan silloin kun on omine ajatuksineen ankarasti sidottu kirjoituspöytään, on ihminen täysin vapaa.

Seppäsen luoma romaanin ajankuva täydentyy kielellisellä monimuotoisuudella. Tilda opettaa Maikkia luetuttamalla hänellä Vänrikki Stoolin tarinoita: Myö ku puhutaa ni se o tällast, huomaat sie? Meiä puheenpars … ja nii sen pittääki olla, ett tää runo o iha toist kieltä, ko tää runo o meiä yhteisen hyvän ja kauniin ylistyst!

Eugen Schauman ampui Bobrikovin 16.6. 1904.
Tuntemattoman tekijän piirros.

Vaikka vihollinen on yhteinen, samaa ”Maamme laulua” eivät eripuraiset suomalaiset eivätkä suomenruotsalaiset kuitenkaan laula. Skismoja ja erimielisyyksiä niin kielikysymyksessä kuin politiikassa puidaan kabineteissa ja kuorojen piireissä. Sääty-yhteiskuntakin kukoistaa, vaikka juhlapuheissa muuta väitetään.

Parhaillaan käynnissä olevaa Venäjän Japanin sotaa Venäjän ministerivaltiosihteeri von Plehwe kutsuu ”pieneksi sotilaalliseksi manööveriksi”. Hänen mukaansa Venäjä tarvitsee ”pientä ja voittoisaa sotaa vallankumouksen ehkäisemiseksi”. Nämä mietteet kalskahtavat pelottavan ajankohtaisilta, sillä näinhän tämän päivän diktaattori Putinkin ajattelee.

Seppäsen välitön tyyli kirjoittaa imee mukaansa kevään 1904 tapahtumiin ja houkuttaa vertaamaan mennyttä ja nykyisyyttä toisiinsa. Paljon on edistytty tieteessä ja tekniikassa, mutta muuttuuko ihminen? Kuinka paljon pahaa ja tuhoa täytyy paiskautua ihmiskunnan silmille ennen kuin kurssi muuttuu?  Sen vain aika näyttää.

Jaana Seppänen: Maamme lauluAviador Kustannus. 2022. 349 s. 

maanantai 26. joulukuuta 2022

Kikka Niittynen & Heikki Willamo: Valon ja varjon talo

Mäkimeirami karkuteillä

Kikka Niittysen ja Heikki Willamon Valon ja varjon talossa ja sen pihapiirissä ihmiset ja muu luomakunta elävät sulassa sovussa. Humaani kertomus elämästä luonnon helmassa säestää teoksen hienoja valokuvia.

Camera obscura, Manu 2019

Valokuvataiteilijat Kikka Niittynen ja Heikki Willamo muuttivat maalle 1980-luvun jälkipuoliskolla. Nyt he ovat asuttaneet yli satavuotiasta punamultaista Niittywillaksi nimeämäänsä entistä koulua Karjalohjalla lähes kolmekymmentä vuotta. Upeasti kuvitettu teos Valon ja varjon talo (Parvs) kertoo sen elämänmenosta.

Talon historia ulottuu kauas menneisyyteen, sillä sen vanhimmat hirret aloittivat kasvunsa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Sisähirsien harmaa väri kertoo, että ne ovat aiemmin palvelleet jonkin toisen rakennuksen ulkoseinässä. Pihapiirin männyilläkin on ikää toistasataa vuotta.

Aamun aurinko heijastelee talon sisäseinille jännittäviä varjoja epätasaisesta puhalluslasista valmistettujen ikkunoiden läpi. Tuulen tuudittamat kasvit, ja auringon kulku taivaankaarella heiluttavat kuvioita, kunnes auringon noustessa lakipisteeseensä jäljelle jää enää valoviiru matolla.

Pariskunnan nostalginen unelma luonnonmukaisesta elämästä monimuotoisen luonnon sylissä osoittautui varsin pian utopiaksi, jonka todellisuus murskasi. Ympäristön metsiä hakattiin kovalla vauhdilla, mustikka- ja sienikankaat muuttuivat rikkirevityiksi raiskioiksi.

Viime aikoina tuhoaminen on vain kiihtynyt. Kun lähimetsä hakattiin, pihamaalla hämärissä hiippailevalta mäyrältä meni koti. Toivottavasti pesässä ei ollut pentuja. Pariskunta kokee tämän tuhoamisvimman henkisesti raskaaksi: Jokainen menetetty aari kouraisee syvältä, henkinen elintilamme kutistuu vuosi vuodelta.

Niittywilla kuutamolla 2022
Heikki Willamo hautautui jäljelle unohtuneisiin pieniin sirpaleisiin, joissa metsä vielä näytti metsältä. Näistä metsäkaistaleista löytämistään palasista hän kokosi kuin palapeliä rakastamansa aarnimetsän kuvaa, mielenmaisemaansa. Tästä hän kertoo kuvin ja sanoin teoksessaan Metsä minussa.

Katasrofin vastapainoksi pariskunta alkoi luoda talostaan, sen pihapiiristä ja ”Puolen hehtaarin metsästä” tunnelmallista elämänkeidasta tehotalouden tuhojen keskelle. Nykyään keidas tarjoaa kodin ja turvapaikan lukemattoman monille eläin- ja eliölajeille.

Ilmaston lämpenemisen myötä jotkin lajit ovat kadonneet pihapiiristä, mutta uusia tulijoitakin riittää. Tiklin helkytys vastaa pihan perusäänestä, jota kultarinta ja mustapääkerttu säestävät parhaansa mukaan. Yöllä satakieli lumoaa laulullaan.

Puukiipijä pesii rakennusten sopukoissa, ja komean huonehämähäkin suku jatkaa elämäänsä vessan nurkassa. Niittywillan isäntäväki tervehtii erityisellä ilolla tervapääskyjen paluuta, sillä ne tuovat mieleen lapsuuden muistoja. Kun naapuruston pelloilla siirryttiin luomuheinän viljelyyn, on toivoa kuulla korvissaan vielä ruislinnun laulua.

Aiemmin siivosti kukkapenkeissä pysytelleet kasvit ovat lähteneet karkuteille viettämään vapaata elämää pihamaalle, etunenässä mäkimeirami. Annoimme tuon erinomaisen hyönteiskukan muodostaa villikasvuston, joka hehkuu heinä-elokuussa mehiläisten, kimalaisten, kukkakärpästen ja perhosten kansoittamana vaaleanpunaisena kukkamerenä.

Pihan lintupöntöt ovat ahkerassa käytössä. Vuosien saatossa niissä on pesinyt kolmetoista lintulajia, räkättirastas sen sijaan katsoi parhaaksi rakentaa pesänsä pöntön katolle. Siivekkäiden ohessa lepakot, liito-orava ja metsähiiri ovat löytäneet pöntöistä kodin pesueilleen.

Kottarainen 2020

Talvella pihan ruokintalaudoilla käy vilske. Herkkupöytien anteja popsivat niin tiaiset, keltasirkut, kottaraiset, peipot, vihervarpuset kuin oravat, rusakot, metsähiiret ja -myyrät. Ilmaisella lounaalla piipahtavat myös valkohäntäkauris ja supikoirapari, eikä mäyrienkään suu ole tuohesta.

Kun revontulten vihertävä huntu maaliskuussa leimahtaa taivaalle pihapiirin ylle, huuhkajien kumeat bassot, ilvesuroksen soidinmourunta ja samalla asialla olevan ketun käheä ja pitkä haukahdus tervehtivät luonnon ilotulitusta. Hetken voisi kuvitella olevansa kaukana kavalasta maailmasta, pohjolan aarnimetsässä.

Yksi syy pariskunnan maallemuuttoon oli halu elää yhdessä eläinten kanssa. Kun he muuttivat ensimmäisestä maalaiskodistaan Kiskosta Niittywillaan, kanat, kissat ja utelias Emma-vuohi köröttivät autossa mukana. Syksymmällä joukon jatkoksi ilmestyi pieni, kovia kokenut kesäkissa Elsa.

Onni ja oravat 2021

Eläimet – niin kesyt kuin vähän villimmätkin – ovat oleellinen osa Niittywillan arkea. Ne tuovat viestiä jostain meille vieraasta – jostain tärkeästä, joka voi laajentaa ymmärrystämme maailmasta. Ne todistavat luonnon monimuotoisuudessa piilevää ainutlaatuisuutta ja arvokkuutta. Meidän tehtävämme on suojella sitä.

Valokuvataiteilijoiden hienot kuvat ovat tutustuttaneet minut tuntemattomiin maailmoihin. Kaikki tuo monimuotoinen elämänkirjo, jota he taidokkaasti ovat ikuistaneet, kuhisee koko ajan ympärilläni, eikä minulla ole kykyä nähdä sitä. Mutta kun Valon ja varjon talo -teoksen avaa, voi astua näihin näkymättömiin todellisuuksiin, joissa havukantojäärä ja mustatäpläkiipijä elävät elämäänsä. Niillä on siihen aivan sama oikeus kuin meilläkin.

Mittarin toukka 20120

Auringon siivittämä valon ja varjon leikki muuntuu taianomaiseksi, kun huoneen ikkunat peitetään mustalla muovilla, johon leikataan vain pieni reikä. Saman tien pihapiiri livahtaa raosta ylösalaisin kääntyneenä huoneeseen, josta on tullut neulanreikäkamera, Camera obscura. Sen sisuksissa ulko- ja sisätila sulautuvat toisiinsa. Ero meidän ja muiden välillä katoaa, olemme yhtä luomakunnan kanssa.

Kikka Niittynen & Heikki Willamo: Valon ja varjon talo. Parvs. 2022. 216 s.

tiistai 20. joulukuuta 2022

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

 Pieni kivi hyisessä purossa

Vilja-Tuulia Huotarinen vie romaanillaan Drive-in satujen saarelle Islantiin. Sen karuissa maisemissa menneisyys, unelmat ja nykyhetki törmäävät, eikä mikään sen jälkeen ole enää ennallaan.

Mitä se rakkaus on, Ella, mitä se oikein on?

Pienenä Ella ryömi kiven sisään, kapeaan kallioluolaan isänsä luomutilan metsässä. Ellalla ei ollut juttukaveria, niinpä hän opetteli kivien kieltä ja jutteli niiden kanssa. 

Ella tiesi, että kivet olivat sisältäpäin värikkäitä, täynnä salaisuuksia, ne täytyisi vain ensin avata, halkaista…

Lapsilla ei ole sanoja kertoa yksinäisyydestään ja tunteistaan, niinpä he kehittävät mielikuvitusolentoja kavereikseen. Näin Ella teki, kun isä hoiti tilaansa toisaalla, hänen Kivikasvoiksi nimeämänsä äiti patosi tunteet sisälleen, ja isosisko Marketta meni menojaan.

Menneisyyden kappaleista, kivistä, tuli Ellalle ammatti. Parhaillaan hän tekee väitöskirjaa tulivuoren laavan vaahtomaisista hohkakivistä Islannin yliopiston geotieteiden laitoksella. Paitsi kivet Ellan toi saarelle kultaharjainen Eyvindur, jonka hän tapasi 17-vuotiaana vaihto-oppilaana Suomessa. Ja rakastui päätä pahkaa.

Drive-in (Siltala) kertoo omanlaisensa islantilaisen saagan, jossa saari tekee tunteet tiettäviksi, nostaa mielen sisäiset liikkeet näkyviin, siihen silmien eteen. Näin tekee myös Vilja-Tuulia Huotarinen kuvatessaan taitavasti Ellan mielen ailahteluja, muistoja ja unia, jotka limittyvät luontevasti monimieliseen tarinaan.

Ella tuntee itsensä elämänsä sivuhenkilöksi, ”pieneksi kiveksi hyytävässä purossa”. Hän on juuttunut välitilaan, eikä tiedä, mihin suuntaa pitäisi kulkea. Väitöskirjakin jumittaa. Äiti ja Marketta kaipaisivat häntä Suomeen auttamaan isän perinnönjaossa. Ella ei kuitenkaan saa itseään liikkeelle, vaikka Islannissa tuntuu vallitsevan vain ”tuuli, sade”.

Vilja-Tuulia Huotarinen, joka asuu vuoroin 
Reykjavikissa ja Helsingissä on voittanut lasten-
ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.
Kuva: Mikko Palonkorpi
Vanha suola janottaa, sillä vaikka suhde Eyvinduriin katkesi viimeistään Islannin pankkien romahdukseen vuonna 2008, Kultapojan muisto ei haihdu Ellan mielestä. Nykyinen eksä, Kjartan, toteaa tämän happamasti: En tiedä, tunnetko muuta rakastamisen tapaa kuin kaipaamisen.

Kesken synkistelyn Ellan jähmettynyt umpikuja alkaa raottua: Valo tekee viillon tummaan taivaaseen, leikkaa sadepilven kahtia ja valuttaa mehunsa vuonoon. Tämä ennustaa tulevaa, sillä Ellan isosiskon Marketan parikymppinen tytär Vala tuo saareen pelmahtaessaan muassaan paitsi taaperonsa myös menoa ja meininkiä.

Valalla on unelma, pähkähullu idea pystyttää Reykjavikin taakse, karuun laaksoon Drive-in-elokuvateatteri joksikin viikonlopuksi. Siellä esitettäisiin suomalaisia rakkauselokuvia! Kulttuurialalla toimiva Vala, toimelias lobbari, on päättänyt luoda lumotun hetken ja toteuttaa mahdottomalta kuulostavan unelmansa.

Hankkeen portinvartijat, sisaruspari, tiukkapipoinen elokuvaviikkojen Birta ja filmi-instituutin iloluontoinen Axel ovat eri mieltä elokuvaviikonlopun toteuttamiskelpoisuudesta. Raha, tuuli, sade, kompastuskiviä riittää.

Drive-inin henkilökatras pyörii kuin kamarinäytelmässä, tosin armottoman luonnon ympäröimänä ja sen ehdoilla. Ihmiset tapaavat, keskustelevat ja soittelevat toisilleen. Ellan puhelimellakin on osuutensa kommunikointiin tai sen puutteeseen.

Vala, islanniksi kivensiru, on hankkeineen kuitenkin vain pieni peruna tulevassa muutoksessa. Kun mannerlaatat törmäävät, maanjäristys heilauttaa Reykjavikia. Tömähdyksen seurauksena Ellan elämän irralliset palaset asettuvat uuteen järjestykseen.

Kivientutkija oivaltaa, että hän ja Eyvindur kummittelevat toisilleen enää muistoissa. Kun harhakuvitelmien verho Ellan sydämen edestä hälvenee, hän näkee tarkemmin ja saa aidon yhteyden sisimpäänsä. On tullut aika etsiä pehmeämpiä olemisen tapoja.

Riitu Uosukainen: Suojassa. Keramiikka, käsinrakennus, kuusi.

Elämä menee menojaan, silti tietyt muistot kivettyvät virstanpylväiksi kuljetulta matkalta, jäävät mieleen. Kenties ne ennustavat tulevaa ja viittaavat uuteen suuntaan. Kun Drive-in, kertomus elämän hauraudesta ja vahvuudesta päättyy, näytös alkaa. Silloin syrjäisessä laaksossa Reykjavikin takana ei tuule, ei sada.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in. Siltala. 2022. 178 s.

Riitu Uosukaisen teoksia Canopy-keramiikkanäyttelyssä Laterna Magicassa 7.1. saakka.