tiistai 27. syyskuuta 2022

Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä


Mitä sinä haluat, Oséias?

 Luiz Ruffaton romaanin Päättyy myöhäinen kesä minäkertoja palaa lapsuutensa maisemiin Brasilian syrjäseuduille. Hän etsii itseään ja vastausta kysymykseen: Millä hetkellä elämä otti takapakkia?

Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste.

                                    Leena Krohn, Mitä en koskaan oppinut.   

Luiz Ruffato on yksi arvostetuimmista brasilialaisista nykykirjailijoista. Hän syntyi ja työskenteli hanttihommissa pienessä Cataguasesin teollisuuskaupungissa, josta hänen uusin suomennoksensa Päättyy myöhäinen kesä (Into) saa alkunsa.  Katujen todellisuuden hän koki asunnottomana Sao Pãulossa ennen menestystään kirjailijana.

Koska lääkäri ei ole antanut paljon elinaikaa entiselle myyntiedustajalle, kuusikymppiselle Oséiakselle, hän haluaa tehdä rauhan menneisyytensä kanssa. Niinpä hän palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Cataguasesiin, josta lähti jo kymmeniä vuosia sitten töihin Sao Pãuloon.

Lapsuuden maisemat eivät ole ennallaan, ne ovat turmeltuneet ja saastuneet. Näky on yhtä murheellinen kuin hänen mielenmaisemansa: 

Roskat ovat levällään pitkin jalkakäytävien reunakiveyksiä. Kerjäläiset ja kamanmyyjät kilpailevat ohikulkijoista. Televisio hypnotisoi asiakkaat puoleensa kapakoissa, baareissa ja ravintoloissa.

Ruffaton luettelemat lukuisat, tarkat yksityiskohdat lipuvat silmien editse kuin elokuvassa. Oséiaksen vaivalloisen vaelluksen vaiheet, ja hänen toimiensa hypnoottinen toisto takovat kuin mantra, joka vie kohti väistämätöntä loppua.

Vaikka mitään kovin ihmeellistä kirjassa ei tapahdu, harvoin olen silti minäkertojan seurassa kulkenut näin intensiivisesti maisemassa ja mielessä. Oséias kaipaa entistä itseään, menneisyyttään ja sen ihmisiä niitä kuitenkaan löytämättä. Hän alistuu kohtaloonsa: Olen pelästynyt haamu, joka törmäilee menneisyytensä paikoissa levottomina liikkuviin vainajiin.

Oséias on kadottanut yhteyden sisaruksiinsa jo kauan sitten, mutta etsii heidät nyt käsiinsä toisen toisensa jälkeen. Ja pettyy, sillä kosketuspinta heihin on hapertunut vuosien myötä. Hänen kopea sisarensa Rosana, joka on naimisissa väkivaltaisen veronkiskurin kanssa, ei innostu tapaamisesta: Mitä sinä haluat, Oséias?

Luiz Ruffato on voittanut lukuisia 
kirjallisuuspalkintoja.
Kuva: Marcia Zoet
Rosanan aikuinen tytär kuvaa elämäänsä vanhempiensa varakkaassa huvilassa, jossa ihmiset korkeintaan sietävät toisiaan: Olemme kiertäviä planeettoja siinä talossa, eno. Aina välillä liikeratamme risteävät ja melkein tuhoudumme siinä.

Brasilian nyky-yhteiskunnan ongelmat – eriarvoisuus, korruptio, väkivalta ja huumeet – piinaavat lähes joka sivulla. Ihmisen arvo mitataan rahassa: ”Minkä tyyppisiä palveluja hän tarjoaa?” ”Jätehuoltoa, hän kerää jätteitä.” ”Ah, ja hän on tohtori?” ”Meille köyhille kaikki rikkaat on tohtoreita”, Valéria sanoo lumoavasti.

Tarja Härkösen suomennos soljuu jälleen niin sujuvasti, etten huomaa lukevani käännöstä. Keskustelut, tapahtumat ja muistot sulautuvat kuin huomaamatta toisiinsa niin Oséiaksen mielessä kuin samassa lauseessa. Näin hänen harhailunsa luo tunteen kuin olisin itse mukana väsyneenä ja hikisenä.

Oséias tuntee epäonnistuneensa ihmisenä. Hänen avioliittonsa päättyi eroon, yhteydet poikaan ja sukuun katkesivat, hän sai potkut töistä. Eniten hänen mieltään kuitenkin varjostaa lapsuudessa sattunut tragedia, hänen sisarensa Lígian kuolema.

Ruffato tekee kuten Tšehov, joka Vanja-enossa esitteli huolettomasti pistoolin kertomuksen varhaisessa vaiheessa. Myöhemmin siitä tuli tärkeä osa tarinaa. Samoin Oséiaksen mainitseman revolverin kohtalokas merkitys hänen elämässään paljastuu tarinan edetessä.

Hannele Salminen: Lehtisommitelma

Hiekka Oséiaksen tiimalasissa valuu: Armoton aika syövyttää salaa nykyisyyttä, joka menee ohi kuin kirjan juoni. Katumus valtaa hänen mielensä: Vaelsin vailla suuntaa aikaa haaskaten, tuhlari … Ja nyt…

Oséiaksen viiden päivän vaelluksen jälkeen päättyy myöhäinen kesä. Hän on taivaltanut pölyisillä kaduilla, parhaat päivänsä nähneissä maisemissa, ihmisten hälinässä matkansa päätepisteeseen. Hän on palannut alkuun, ja ympyrä sulkeutuu. Oséias ymmärtää, ettei menneisyyttä saa takaisin, se elää vain epäluotettavissa muistoissa.

Minulle jää surumielinen, haikea tunnelma kaiken katoavaisuudesta. Tuntuu kuin Luiz Ruffato haluaisi kirjallaan muistuttaa: Carpe diem! Tartu hetkeen nyt heti, sillä se ei palaa.

Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä. (O verão tardio). Suom. Tarja Härkönen.

 Into. 2022. 227 s. 

sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Osattomuuden korkea veisu

Kari Hotakainen laukoo täysillä uudessa romaanissaan Opetuslapsi. Kielivirtuoosi on valjastanut koko sanallisen arsenaalinsa varoittamaan, miten käy, kun epätasa-arvo ja syrjäytyminen yhteiskunnassa ylittävät kipukynnyksen.

Ihminen näyttäytyy teoissa, sumentuu sanoissa.


Kari Hotakainen
aloitti kirjailijanuransa 40 vuotta sitten runoilijana. Viimeisin teos Opetuslapsi (Siltala) ei voisi olla kauempana lyriikasta. Suoraan preesensissä kerrottu tarina uhkuu vihaa, kostoa ja sen oikeutusta.

Siltalan lehdistötilaisuudessa Hotakainen paljasti, mistä teos sai alkunsa: ”Kostofantasiat pyörivät päässäni Taksikuski-elokuvan malliin. Halusin kirjoittaa romaanin, jossa on toimintaa, verta ja väkivaltaa ennen kuin minusta tulee isoisä”.

Romaani alkaa rivakasti: On vaikea kaivertaa hedelmäveitsellä sydäntä otsaan, jos ihminen koko ajan sätkii ja rimpuilee

Teoksen minäkertoja kolmikymppinen Maria on suorittamassa tehtävää, jonka on itselleen antanut. Hän kostaa ihmisille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet.

Välihuomautuksissa Maria juttelee Jumalalle, jonka eräänlaiseksi opetuslapseksi hän itsensä kokee opettaessaan keskiluokkaa tavoille. Hyvä Jumala, loihdit eteeni niin lavean tien ettei sen reunoja näe.

Maria päätyi viisivuotiaana ottolapseksi, sijoitusnartuksi, kuten perheen isä Lauri lohkaisi. Yhteiselosta ei tullut sopuisaa, sillä läski Maria pilasi monin tavoin edustusydinperheen kiillotettua kulissia: En ollut nähnyt kikherneitä enkä tofun palasia aiemmin, ne näyttivät mopon osilta.

Hotakainen listii herkullisesti aikamme kliseitä läpivalaistessaan latteuksien takana piilevää teennäisyyttä. Parempi vanhemmuus -lehden kolumnissa Lauri kertoo, että Maria on ”tuonut hänen elämäänsä uuden ulottuvuuden”. Joogaava, sisäistä eheyttä tavoitteleva ottoäiti Kirsti toteaa pienen Marian olleen ”haastava olosuhde”.

Epäilen, voinko koskaan enää käyttää sanoja kuten eheä, ulottuvuus, haasteellinen tai nöyrä ilman, että Hotakaisen niille sivelemä merkitys kuultaa niistä ikävästi läpi.

Monesti palkitun Kari Hotakaisen teoksia on
käännetty 20 kielelle.
Kuva: Laura Malmivaara
Omasta mielestään suvaitsevaisten, tasapainoisten ja humaanien ottovanhempien kyvyttömyys asettua toisen asemaan ja heidän sokeutensa lähimmäisten hädälle saa Hotakaisen satiirin puhkeamaan kukkaan. Kirsti paijaa vähemmistöjä ja avun tarvitsijoita lämpimillä mielipiteillä. Hänen ei koskaan tarvitse tavata myötätuntonsa kohteita.

Kun suurimmalla osalla ihmiskuntaa ei ole mahdollisuutta valita syökö tänään vai ei, etuoikeutetut voivat poimia noutopöydästä, mitä mielivät: vasemmistoliitto vai vihreät tai kenties tällä kertaa uhkarohkeasti demarit, tofu vai seitan, Malediivit vai Thaimaa.

Kun Marian gradu syrjäytymisestä jäi kesken, hän päätyi autonasentajaksi syrjäiselle huoltamolle. Hän oli vihdoin löytänyt oman paikkansa rasvamontusta, jossa öljyn ja bensiinin tuoksut hurmasivat. Lysti loppui sähköautojen tuloon. Bensiini ja diesel heitettiin helvettiin, missä ne paloivat, kunnes synnit oli lopullisesti sovitettu. Nikkelistä ei puhuttu sanaakaan.

Opetuslapsi saa lisää kierroksia, kun Maria kaappaa vangikseen kolme ihmistä hylätylle huoltamolle. Vakuutuslääkäri, joka on päättänyt potilaittensa elämistä heitä näkemättä, hifistelyllään köyhiä loukannut ravintolakriitikko ja onttoa taidepuhetta suoltava näyttelijä vedetään tilille pahoista teoistaan. He saavat Marian käsittelyssä kokea, mitä kärsimys on.

Sinivuokot ovat kuitenkin jo Marian kinterellä. Hänen kujanjuoksunsa lähestyy kliimaksiaan, kun tulinen ympyrä sulkeutuu eräänlaisen ydinperheen ympärille. Opetuslapsi on viimein tullut näkyväksi ja kuulluksi. Hän on ottanut katkeruuden ja vihan hyötykäyttöön päästäkseen kaipaamaansa ihmisten yhteyteen.

Kari Hotakainen kertoi romaaninsa ensimmäisen version ”pauhanneen kuin tuomiopäivän pasuuna”. Lopulliseen käsikirjoitukseen hän sanojensa mukaan ”lisäsi matalaäänisen fagotin sointuja”.

Kyllä tuomiopäivän pasuuna silti pauhaa korvissani, kun suljen ilmestyskirjan kannet ja alan miettiä syntejäni. Opetuslapsen hätähuuto meni perille.

Kari Hotakainen: Opetuslapsi. Siltala. 2022. 271 s. 

torstai 8. syyskuuta 2022

Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirja

 Kansallisteatteri lautasella

Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirja juhlistaa 150 vuotta täyttävää teatteria. Upeasti kuvitettu teos sisältää näyttelijöiden ruokaohjeita, kuvia ruoka-aiheisista näytelmistä sekä herkullisia tarinoita kulissien takaa.

Kantta koristaa Juha Mäkelän Karamellis-
soitu Päärynä-vuohenjuustosalaatti.


Kansallisteatterin remontin yhteydessä pari vuotta sitten löytyi arkistokaappiin unohtunut koneella kirjoitettu reseptivihkonen. Se oli pari vuosikymmentä sitten laadittu myytäväksi Kansallisteatterin näyttelijäyhdistyksen varainkeruuta varten.

Näyttelijä Sari Puumalainen ja hänen ystävänsä ruoka-ammattilainen Teresa Välimäki päättivät saman tien, että vihkonen on päivitettävä ja siihen on lisättävä uusia ruokaohjeita ja muistoja entisten rinnalle. Hienon teoksen tunnelmallisista ruoka- ja miljöökuvista vastaa valokuvaaja Laura Riihelä.

Reseptikirja on kuin näytelmä itsekin, sillä sen luvut alkavat Lämpiöstä ja jatkuvat näytösten ja väliaikojen myötä Aplodeihin ja viimein Yöpalalle. Siinäkin mielessä teos muistuttaa teatteria, että se on kaikkiruokainen. Mukana on perinnereseptejä, klassikoita, kuriositeetteja ja makuja maailmalta.

Teoksen ideoija Sari Puumalainen saa kunnian kohottaa alkumaljan Lämpiössä. Kun korona-aikana ei päässyt baareihin, hän toi baarin omaan kotiinsa ja alkoi harjoitella drinkkien tekemistä. Tuloksena syntyi Finlandia-vodka – Gimlet. Sarin sanoin drinkki on kuin minä: sitruksinen, mieleen jäävä, raikas ja tarpeeksi tymäkkä.

Sari Puumalainen tarjoaa alkudrinkin.

Moni näyttelijä on saanut reseptin ystävältään. Veikko Honkanen tarjoaa Jukka Sipilältä peräisin olevan yksinkertaisen pikkupalan Täyteläisen naurispaistoksen. Siihen tarvitaan vain nauriita, Aura-juustoa ja 200 asteinen uuni. Taatusti herkullista, taidanpa kokeilla.

Tea Istan tarjoama Jussi Jurkan silli ei ole monimutkaisuudella pilattu sekään. Resepti on kuin runo: Sipulia, silliä / Mustaa pippuria, tilliä / Smetanaa. Aineet ladotaan lasipurkkiin kerroksittain. Ja uudelleen, eli kuten Jussi sanoi: Da capo!

Aksa Korttila on ajautunut toiseen äärimmäisyyteen, sillä hänelle monivaiheinen ja aikaa vievä ruoanlaitto on osoittautunut oivaksi keinoksi päntätä muistiin laajoja tekstimassoja. Michael Baranin näytelmä Tyttö, joka käveli koostui sivujen mittaisista monologeista. Niiden opettelussa ruoanlaitto tuli avuksi. Vaikka käsikirjoitus kokkaillessa kärsi ruokavaurioista:

Sanojen ympärille muodostuneet epäsäännölliset, eri ruoka-aineista koostuvat ja näkömuistiini piintyneet tahrat auttoivat kuitenkin hahmottamaan juonen kulkua. Punaviinitäplät koristelivat Töölön kaduille sijoittuvia pätkiä, oliiviöljyläntti merkitsi hahmon hermoromahdusta.

Hannu-Pekka Björkman, Godota 
odottaessa. Kuva: Stefan Bremer
Hannu-Pekka Björkman muistelee piinaavaa tilannettaan Samuel Becketin kirjoittamassa Godota odottaessa  -näytelmässä. Hän näytteli siinä Pozzoa, jonka oli näyttävästi mässäiltävä kanankoipi muiden katsellessa nälkäisinä. Jossain vaiheessa, esityskertojen ollessa runsaimmillaan, anelin järjestäjiltä pienempiä koipia.

Simo Tamminen keksi samanlaiseen ongelmaan lopulta ratkaisun. Amadeus-näytelmän esitysvuosina tulin hovimestarina syöneeksi näyttämöllä noin 20 metriä tarpeiston tarjoamaa pötkömakkaraa. Osan makkaranpätkistä opin myöhemmin piilottamaan roolivaatteisiini.

Tuomas Mattila kaipailee legendaarisen henkilöstöravintola Morkun herkullista läskisoosia. Se oli myös Tarmo Mannin lempiruoka. Muistan 1980-luvulta erään kerran, kun Tarmo käveli teatterin käytävällä ja samalla söi lautaseltaan läskisoosia. Hän myös kuulutti kovaan ääneen: ”Menen Morkkuun sanomaan, että tekevät sitä ämpärillisen hautajaisiini ja kaatavat sen arkkuuni”.

Moni näyttelijä muistelee myös kaiholla Kansallisteatterin pitkäaikaisen tarpeistonhoitajan, karjalaissyntyisen Lyydia Kiisken loihtimia herkullisia aterioita. Ne olivat suorastaan pääroolissa – ainakin näyttelijöiden muistoissa, kirjoittaa Hanna Korsberg teoksen esipuheessa.

Yksi heistä on Jouko Keskinen, joka kertoo, että Paraatipäivä-näytelmän harjoituksissa oli vielä vaatimattomat ”safkat”. Mutta: Ensi-illassa olikin niin tyrmäävän hyvää ruokaa, että melkein keskityin siihen enemmän kuin itse näyttelemiseen.

Teatteri on yhtä juhlaa!

Kun esirippu laskeutuu, palataan arkeen. Silloin avuksi tulee Yhteishyvän parhaat kotiruoat -keittokirja, johon on koottu yli sata suomalaisten lempiruokien reseptiä. Teos on klassikko jo syntyessään. Se opastaa tekemään arjesta juhlaa ja valmistamaan edullista, herkullista ja helppotekoista kotiruokaa


Kahta maukasta teosta lukiessa vesi herahtaa kielelle. Bon appétit!

Työryhmä Sari Puumalainen, Teresa Välimäki ja Laura Riihelä:

Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirja. Otava. 2022. 144 s.

Sanna Autio ja Mari Lantto (toim.): Yhteishyvän parhaat kotiruoat. Otava. 2022. 239 s.

Teos tulee yksinoikeudella myyntiin S-ryhmän myymälöihin ja se on saatavissa Prismoissa ja S-marketeissa sekä prisma.fi-verkkokaupassa hintaan 19,90 €

maanantai 5. syyskuuta 2022

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule

Mitä tunnelin päässä on?

Emma Kantanen on luonut epätodennäköisistä aineksista: sadevesiviemäreissä vaeltelusta, seksityöstä ja valokuvaamisen opiskelusta monitulkintaisen, ajatuksia herättävän autofiktiivisen romaanin Jos sataa, älä tule.

… tunneli oli tarina, syli ja ovi.

Uteliaisuus ajaa Emma Kantasen romaanin Jos sataa, älä tule minäkertojan Northin, Australiaan valokuvausta opiskelemaan saapuneen suomalaisen naisen, tunnelin suuaukolle. Taipuisalla kielellä kirjailija johdattaa lukijan tunnelin sisuksiin.  Sen pimeydessä aistit herkistyvät ja fyysinen kokemus on jotain ihan muuta kuin maan pinnalla.

… kun tunnelissa oli sisällä, se ei ollut enää outo, vaan sen pimeys oli luonnollinen kuin yö. Hengitin tasaisemmin, näköni tarkentui. Mitä syvemmälle menin, sitä paremmin tunsin hallitsevani tunnelin pimeää syliä ja itseäni.

Tunnelien seinät on koristeltu tekstein ja niihin on maalattu nimiä ja kuvia kuin kuumeunia.  Kadulla kulkevien ihmisten sadevesiritilöiden läpi sisään vilahtelevat heijastukset luovat seinämille taskulampun valokeilassa häilähtelevän varjoteatterin. 

Ovatko Lost Boys – Kadonneet pojat vain urbaani legenda, vai ovatko he tämän maanalaisen valtakunnan herroja?

Northilla on tunneleissa samoilemisen ohessa muitakin rooleja. Hän opiskelee intohimoaan valokuvausta eksentrisen professorin johdolla. Tämän monimieliset kommentit saivat minut ajattelemaan taiteen olemusta: Taiteen kuuluu olla sarja kontrolloituja riskejä. Totta, voi sen noinkin ilmaista. Northia hän kehottaa tekemään jotain peruuttamatonta.

North elää opiskelijakommuunin kummajaisena, kerää syötävää roskasäiliöistä ja näkee nälkää. Kallista opiskeluaan tasokkaassa oppilaitoksessa hän on ajautunut kustantamaan seksityöllä. Sen harjoittaminen oli osasyy hänen pakoonsa koto-Suomesta. North häpeää, mutta pitää ”asiakaspalvelujaan” välttämättömänä osana valokuvaustaan, jonka opiskelua ei muuten pystyisi jatkamaan.

Northin terapeutin mielestä tämä etsii vaaraa niin tunneleista kuin seksityöstäkin. Terapeutti tulkitsee tunneleita, ei niinkään konkreettisesti, vaan mielikuvina vaarasta. Haluaako North pelätä niin paljon, että löytää omat rajansa?

Ajatus tunneleita hallitsevista Kadonneista pojista kytee Northin alitajunnassa. Ovatko he todella olemassa? Näitä miettiessään hän sukeltaa filosofisiin pohdintoihin: Alitajunta on sielumme huijari ja ajatuksia lukeva loisen kaltainen vieras, joka tekee salaa mitä tahtoo. Näin se taitaa olla, tunnistan tunteen.

Vihdoin North alkaa bongata odottamattomista paikoista salamyhkäisiä viestejä, jotka alkavat ujuttautua hänen uniinsa: Feeling down? Go down with the Lost Boys. Lopulta hänet kutsutaan poikien mukaan tunneleihin, katoille ja muureille. Tapaamiskutsun jälkisanoissa kuitenkin varoitetaan: Jos sataa, älä tule. Vasta myöhemmin Northille selviää, että silloin voi hukkua.

Emma Kantanen kirjoittaa nimensä Kammion vieraskirjaan.

Kadonneiden poikien urbaanit tutkimusretket ovat tuottaneet heille salaista tietoa, karttoja ja muuta informaatiota kaupungin infrastruktuurista. Joukon jäseniä yhdistää jokaisen sielussaan kantama ruhje, haava, jota he lääkitsevät toistensa seuralla ja vaarallisilla yöllisillä retkillään. Kantasen kuvaaman virallisen maailman ulkopuolinen yhteisö tuo mieleeni Matias Riikosen hienon teoksen Matara.

North haluaa tutkia itseään eikä tunne tarvitsevansa siihen toisia ihmisiä: Inhosin järjestelemistä, neuvottelemista ja harkintaa. Elämäni kuului olla merkityksellisten heittäytymisten sarja. Tästä huolimatta hän löytää Kadonneista pojista paitsi yhteisön myös nelikymppisen naisen, Longreachin, jonka seura kiehtoo ja tuntuu hänestä rehelliseltä ja merkitykselliseltä.

Emma Kantanen on Aalto-yliopistosta valmistunut
taiteen maisteri ja peligraafikko.
Kuva: Marek Sabogal
Kuvaannollisesti jyrkänteen reunalla kamppailtuaan North on löytänyt itsestään aidon pelon ja omat ylittämättömät rajansa. Tunnelin päässä häämöttää valoa, joten hänen on aika nousta maanpinnalle ja suunnata kohti pohjoista kuten viesti kehottaa: Go North.

Kirjan suljettuani tuntuu kuin minäkin siristelisin silmiäni palattuani tunnelien hämärästä labyrintistä valoon. Lukukokemus jättää mieleeni oudon, selittämättömän tunnelman. North kommentoi: On aina ihmisiä, joita kaikki eivät ymmärrä. Itsekin olin sellainen.

Aavistelen, että Emma Kantanen sanoo toisella romaanillaan paljon enemmän kuin osaan siitä lukea. Jos sataa, älä tule luo omaehtoisen todellisuuden, jonne lukija uppoaa kuin Yarra-joen tunneleihin. Teosta ei kannata yrittää tulkita tai ymmärtää vaan asennoitua siihen kuten Marisha Rasi-Koskinen Parnasson 4/2022 mielenkiintoisessa artikkelissa Katveessa kirjoittaa:

Kun teos ei selitä, käännytä tai yritä olla oikeassa, se jättää halkeamia, joista todellisuudet valuvat toisiinsa ja voi syntyä jotain aidosti uutta.

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule. Gummerus. 2022. 271 s. 

tiistai 30. elokuuta 2022

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär


Hänen kasvoillaan välähti kesytön ilme

Leena Parkkinen vie romaanissaan Neiti Steinin keittäjätär 1900-luvun Pariisiin ja Paraisille. Naisten välinen rakkaus, luokkaerot ja vallankäyttö kietoutuvat elävästi kirjoitetussa tarinassa traagisin seurauksin.

                     Minun tehtäväni on olla nero. Alice hoitaa kaiken muun.                                                                                                                                                 Gertrude Stein

Luulin, että painokone oli tuhrinut Jussi
Karjalaisen suunnittelemaan kanteen
punaista maalia, mutta se olikin verta.
Kuka oli Margit, Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin keittäjätär? pohti kirjailija Leena Parkkinen saatuaan lahjaksi Alice B. Toklasin keittokirjan, jossa Alice – reseptien lomassa – kuvailee elämäänsä kirjailija, mesenaatti Gertruden kumppanina Pariisin kuohuvissa taidepiireissä.

Hän oli kalpea, mutta tarmokas, sivistynyt ja tyylikkäästi pukeutunut suomalaisnainen, Alice kuvailee Margitia keittokirjassaan. Naiset ilmeisesti ystävystyivät puuhaillessaan keittiössä , mutta Margit jäi hänelle silti mysteeriksi. Niinpä Parkkinen käytti tilaisuutta hyväkseen ja päätti sepittää Margitin tarinan.

Vaikka Neiti Steinin keittäjätär (Otava) on fiktiota, Parkkinen toteaa jälkisanoissaan pyrkineensä kuitenkin totuudenmukaisuuteen. Toisaalta ”kirjailijalle totuus on aina suhteellinen käsite”, joten Parkkinen on joustanut tosiasioissa, ”jotta lukijoilla olisi hauskempaa”.

Teos rakentuu kahden kertojan ja neljän aikatason varaan. Pariisissa Alice muistelee aiempaa porvarillista elämäänsä Kaliforniassa ja kuvailee nykyistä vilkasta seuraelämää taiteilijoiden ja intellektuellien suosimassa Gertruden kuuluisassa salongissa. Sen uumenissa Picasso, Matisse ja Hemingway muiden muassa väittelevät kiihkeästi uusista aatteista ja tekemisen tavoista.

Picasson muotokuva Gertrud Steinistä.
Gertrude piti itseään nerona. Vierailleen ”Mama Dada” ylpeili, että Picasson hänestä maalaama muotokuva aloitti kubismin. 

Minun kasvoni antoivat hänelle inspiraation siihen. Niitä ei voinut kuvata millään vanhalla menetelmällä. Sillä minun kasvoni ovat uuden ajan kasvot. Kirjoitustyyliään, kokeellista kielirunoutta, hän kuvaili sanoin: Haluan kirjoittaa niin kuin Picasso maalaa.

Alice oli jo kauan sitten hylännyt haaveensa pianistinurasta. Äitinsä kuoltua hän ajautui perheensä taloudenhoitajaksi Kaliforniassa. Vaikka he Gertruden kanssa olivat rakastavaisia yli kolmekymmentä vuotta Pariisissa, Alice päätyi silti Gertruden sihteeriksi, kustannustoimittajaksi ja jälleen taloudenhoitajaksi.

Harva kirjailija saa teoksensa julkaistuksi ilman lukuisia avustajia. Alicekin ymmärsi roolinsa Gertruden muusana. Vaikka hän uhrautui, tämä antoi hänen elämälleen tarkoituksen: Vain minä ymmärsin Gertruden lahjakkuuden, vain minä voisin auttaa tekemään hänestä suuren kirjailijan.

Kerronnan lukuisat yksityiskohdat luovat elävää kuvaa vuosisadan vaihteen lumoavasta Pariisista sekä Gertruden ja Alicen salongista, jonka seinät lattiasta kattoon oli tapetoitu mestariteoksilla. Parkkinen tavoittaa myös lihaa ja verta olevien ihmistensä monisärmäisyyden sekä heidän erilaiset puheenpartensa. Alicen ja Gertruden välinen nokkela piikittely hymyilyttää.

”Minä en ole kiinnostunut miesten ulkonäöstä”, Gertrude sanoi.

”Kunhan ne ovat nuoria, niillä on tummat silmät ja ne ovat taiteilijoita. Ja mielellään lainaavat rahaa.”

Gertrude ja Alice rue de Fleurus'n salongissa.

Tarinan toinen kertoja Ulriikka, Paraisilla sijaitsevan Gröndahlin kartanon puutarhuri, kirjoittaa kirjeitä Seilin saaren Tohtorille, joka on kiinnostunut Margitin ja hänen pari vuotta vanhemman sisarensa Astridin vaiheista viitisentoista vuotta aiemmin. Muistojensa ohessa Ulriikka tarinoi kirjeissään elämästään tragedian rappeuttamassa, ennen niin kukoistavassa kartanossa.

Näin Ulriikka kuvaa ensikohtaamistaan teini-ikäisten sisarusten kanssa, jotka vanhemmat ovat lähettäneet työhakuun kartanoon: He kävelivät tienviertä harmaissa ryvettyneissä hameissa, paljain säärin, vaikka oli pakkasta. Sisarukset otetaan säälistä töihin.

Leena Parkkinen on palkittu kirjailija, jonka
teoksia on julkaistu 12 maassa.
Kuva: Jonne Räsänen

Pariisilaissalongissa ja Paraisten kartanossa eletään erilaisten oppien mukaan. Vapaat pariisilaistuulet eivät vielä yltäneet Turun saaristoon. Hienona oleminen on pääasiassa sitä, että kieltää olevansa ihminen, kommentoi Gröndahlin kartanon keittäjätär Gun osuvasti.

Konstit oli monet, kun Gröndahlissa tehtiin perusteellinen kevätsiivous: Huonekalut kannettiin pihalle ja alakerran lattiat hangattiin suovalla ja hiekalla ja yläkerran korkkimatot pestiin piimällä, kristallikruunut otettiin alas ja puhdistettiin leivällä.

Kartanossa vallitsi tiukka luokkajako ja hierarkia. Ulriikka pohdiskelee, että kenties tragedia olisi voitu välttää, jos kartanon emäntä Karin ei olisi syntynyt toimettomuuteen jota hänen luokkansa varjeli hyveenä. 

Öisin luokkarajoja tosin rikottiin, kun makuuhuoneiden ovet avautuivat ja sulkeutuivat salaperäisesti.

Niin Pariisissa kuin Paraisilla puhutaan paljon ruoasta ja valmistetaan monenlaisia herkkuja. ”Olen ruokaihminen”, Parkkinen tunnusti Otavan lehdistötilaisuudessa ja jatkoi: ”ruoalla on metaforia ja merkityksiä, joilla pystyy kertomaan paljon”.

Parkkinen kirjoittaa tarinaa lukijan iloksi myös rivien väleissä ja antaa hänelle mahdollisuuden täydentää tarinaa omassa mielikuvituksessaan. Kun intohimot ja vääristyneen vallankäytön aiheuttamat turhautuminen ja raivo lähestyvät purkautumispistettä, minusta tulee salapoliisi.

Uusi aika sarastaa niin Pariisissa kuin Paraisilla, ja moni asia muuttuu. Monia kirjan henkilöitä piinannut kysymys jää kuitenkin ratkaisematta. Oliko se rakkautta? Mitä rakkaus on?

Myös Margit säilytti salaisuutensa niin todellisuudessa kuin Leena Parkkisen kiehtovassa tarinassa. Suljettuani kirjan kannet mieleeni jäi kytemään kysymyksiä, jotka eivät jätä rauhaan. Se on hyvän kirjan merkki.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär. Otava. 2022. 464 s. 

torstai 18. elokuuta 2022

Pirkko Koskenkylä: Tule käymään kanssani kahden

Jalat savessa, pää pilvissä

 Pirkko Koskenkylä on toimittanut äitinsä rakastetulleen lähettämistä sota-ajan kirjeistä koskettavan teoksen Tule käymään kanssani kahden. Viestit kotirintamalta sotatantereille kertovat arjen askareista ja suuresta rakkaudesta.

Aamuin, päivin, iltaisin mä sua muistelen ja vielä unten maillakin mä sua kaipailen.

Pirkko Koskenkylän monipuolinen kirjallinen tuotanto koostuu peräti tusinasta teoksesta. Kun hän vuosi sitten oli perinteiseen tapaansa esittelemässä uusinta kirjaansa Vain muutos on pysyvää Vihdin vanhanajan markkinoilla, hän koki elämänsä yllätyksen.

Häntä lähestyi päättäväisin askelin tuntematon nainen, joka ykskantaan totesi:” Minun isäni ja sinun äitisi olivat kihloissa sodan aikana”. Naisella oli sylissään narulla sidottu paksu kirjenippu, jonka hän ojensi Pirkolle lausuen: ”Näissä kirjeissä puhuu äitisi ääni, ne kuuluvat sinulle”.

Pirkolla ei ollut juuri muistoja äidistään Kyllikistä, sillä hän oli ollut kolmivuotias tämän kuollessa. ”Kukaan ei ollut enää kertomassa äidistä, joten koin, että kirjeet olivat lahja 80 vuoden takaa”, kirjailija kertoi teoksensa Tule käymään kanssani kahden (Airut Kustannus) julkistamistilaisuudessa Hilkka Kotkamaan haastattelemana.

Pirkkoa pelotti, millainen äiti kauniista piirongin päällä sijaitsevasta valokuvasta kirjeiden valossa paljastuisi. Hänellä oli jo valmiina sata liuskaa toista teosta varten, mutta äitinsä kirjeet luettuaan hän koki samanlaista sisäistä pakkoa kirjoittaa niistä kuin Kyllikki niitä kirjoittaessaan.

Kyllikin ensimmäinen kirje salskealle naapurinpojalle Eerolle on päivätty 27.11.1940. Toukokuussa 1941 Eero joutui rintamalle, ja tiivis kirjeenvaihto alkoi. Kyllikki oli parikymppinen, korviaan myöten rakastunut pientilan tytär, joka tunnettiin ”hyvänä työihmisenä”.


Tuohon aikaan elettiin kirjeitä kirjoittamalla ja niitä odottamalla. Viestit olivat elämänlanka, joka piti toivoa yllä. Sotilaat eivät kirjeissään rintaman kauheuksia kuvailleet, toisaalta kotirintamalta viestittiin, että kaikki sujuu kotopuolessa hyvin, vaikka sankarivainajia haudattiin viikottain.

Miesten taistellessa rintamalla naisten oli hoidettava heidänkin työnsä. Kun syksyn juurikkaat oli saatu nostettua saviselta pellolta, ne oli kuljetettava juna-asemalle. Hevosia oli hommaa varten kolme, mutta miehiä vain kaksi. Kyllikki ei epäröinyt tarttua ohjaksiin: Minusta täytyy tehdä kolmas mies. Ei muuta kuin pitkät housut jalkaan ja matkaan.

Kirjeiden kirjoittamiselle jäi aikaa vasta töiden jälkeen iltamyöhällä. Kyllikki kuvailee olosuhteita rakastetulleen: Ei minun tahdo tulla kirjoittamisesta nyt yhtään mitään, kun kaupungin puoli on aina yhtenä tulimerenä ja karpiidilamppukin sammui juuri. Nyt kirjoitan ihan kuun valossa.

Kyllikin Eerolle lähettämiä kirjeitä löytyi tämän kuoleman jälkeen 114 kappaletta repusta, jonka hän oli piilottanut komeron hyllylle. Pirkko toteaa, etteivät kaikki kirjeet varmaan ole säilyneet: ”Osa ei ole löytänyt perille, ja osan Eero on saattanut suutuspäissään hävittää”.

Kirjailija kertoo teoksessa myös omasta elämästään, jonka kolhuista ja vastoinkäymisistä hän löytää yhtymäkohtia Kyllikin vaiheisiin. Hän pohtii vastauksia kirjeiden jättämiin aukkoihin ja niiden herättämiin kysymyksiin sekä täydentää tarinaa aikalaiskertomuksilla. Näin hän maalaa elävää kuvaa tuon ajan ihmisten elämästä ja tunteista:

Tää maailma on niin sekasin, ettei sitä oikeen tahro edes ymmärtää. Voi, voi kun tämä sota vaan loppuis. Koko ajan saa peljätä, kuka sieltä jostain seuraavaksi tulee puises lootas.

On järkyttävää, että Euroopassa tänäkin päivänä soditaan. Venäjän raakalaismaisesta kansanmurhasta Ukrainassa ei nyt kerrota kirjeissä, vaan tekstiviesteissä, ja sodan kauhuja voi seurata iltauutisten suorista lähetyksistä kotisohvalta.

Pirkko Koskenkylä esittelee teostaan
Suomalaisen kirjakaupan tilaisuudessa.
Sodasta huolimatta nuorenparin rakkaus kukoistaa, vaikka ryppyjä rakkauteen alkaakin ilmaantua. Kumpainenkin on ehdoton ja herkkätunteinen, eikä mustasukkaisuudelta ja väärinkäsityksiltä vältytä. Kun kuprut on taas kerran sovittu, pariskunta ostaa kihlat ja alkaa suunnitella juhannushäitä kesäksi 1943.

Kyllikin elämän päämäärä, muiden maalaistyttöjen tavoin, oli päästä naimisiin ja emännöimään omaan taloon. Nyt hänen toiveensa oli toteutumassa. Harvoin elämässä kuitenkaan käy niin kuin toivoisimme.

Kyllikin ja Eeron rakkaustarina kesti melkein koko sodan ajan, lähes viisi vuotta, kunnes kirjeiden tulo loppui kuin veitsellä leikaten viimeiseen kirjeeseen 19.1.1944. Miksi? Sitä voimme vain arvuutella, mutta Pirkko esittää kirjassaan uskottavan selityksen.

Teoksensa lopussa Pirkko summaa kirjeitten antia: Tämä Kyllikin ”äänellä” ja kauniilla käsialalla kerrottu matka opetti minut tuntemaan ja ymmärtämään vähän paremmin myös itseäni. Miksi olen sellainen kuin olen?

Hilkan haastattelussa Pirkko kertoi saaneensa elää myös nuorena kuolleen äitinsä Kyllikin puolesta. Kaunis kuva kammarin lipaston päällä oli muuttunut lihaa ja verta olevaksi vahvasti tuntevaksi ihmiseksi. ”Olen vihdoin saanut itselleni kauan kaipaamani äidin”, hymyilee Pirkko Koskenkylä.

Pirkko Koskenkylä: Tule käymään kanssani kahden. Airut Kustannus. 2022. 278 s. 

keskiviikko 10. elokuuta 2022

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Lumoavaa runoproosaa kaikille aisteille

 Eeva Åkerblad sanoittaa mielenliikkeet ja aistien kertoman taitavasti teoksessaan Huolenpitoja. Runojen ja proosan hybridi toimii oivallisesti.

Aikaan nousee poimuja, solahdan niiden väleihin, painan lauluja luomieni alle.


Elina Warstan
suunnittelema tyylikäs, viileä kansi johdattaa vuorten kainalossa sijaitsevaan salaperäiseen sanatorioon. Eeva Åkerbladin esikoisteoksen Huolenpitojen (S&S) minäkertoja on tarkoin suunnitellut rentoutuvansa ja hellittävänsä siellä:

Aivan näinä päivinä pääsen hoitamaan itseni kokoon.  Aivan näinä päivinä pääsen rentoutumaan lähiaikoina.

Jo junamatka kylpylään paljastaa, millainen kielikuvilla ladattu kirjallinen ilotulitus lukijaa odottaa. 

Otamme toivon muodon, painan yhteiskuvan taskuni unohdukseen. Ohimenevän kristallisilppua häilyy kaiken yllä. Tällä tavalla kaikki elämät muuttuvat hetkeksi kaltaisikseen.

Aamiaispuhvetin äänimaailma kuulostaa niin tutulta: Puheensorinaa, jota kukaan ei saa sanotuksi yksin. Posliinin kilahduksia lusikoiden pyynnöstä. Kielikuvat toisensa jälkeen höystävät menoa herkullisesti: Voitelen ajatuksenpuolikkaat löystyneellä marmeladilla.

Kylpylän rutiinit ruokailuineen, hoitoineen ja illanviettoineen eivät tunnu tuottavan odotettua rentoutusta, sillä ne alkavat muistuttaa arjen oravanpyörää. Mieli sen sijaan saa vapaasti temmeltää: mielenliikkeet, assosiaatiot ja muistot luovat omaa kaunista kieltään. Kieliopista juuri piittaamatta ne uudistavat kirjallista ilmaisua.

Runoproosalla on monia vapausasteita asettua kirjan sivuille haluamallaan tavalla. Tämä tuo tekstiin visuaalista ilmettä ja rytmiä.


Hoivaviettini herää Huolenpitojen sivulla 41, sillä haluan hoitaa sen kuntoon. Ensin luulin, että painokone oli hetkittäin hellittänyt sekin ja jättänyt osan tekstiä niin himmeäksi, että sitä tuskin kykeni lukemaan. Lähempi tarkastelu osoitti kuitenkin, ettei se vain nähnyt tarpeelliseksi toistaa hoitaa-sanaa sen eri muodoissa. Voisin hoitaa sivun ja vahvistaa sanat näkyviksi.

Åkerblad vie proosakerrontaa raikkaasti kohti runoutta ja tajunnanvirtaa. Vaikka teksti hetkittäin vaikuttaakin ajelehtivan hallitsemattomasti, tarinalla on silti ilmeinen juoni ja logiikka. Huolenpitoja vaatii aistimista sekä sanojen luomaan tunnelmaan ja rytmiin heittäytymistä.

On suostuttava tekstin antamiin merkityksiin: Kaipaan mantelia jonka sisällä kukka puristaa lujasti seiniään. Olen toisinaan jossain hyvin kaukana. Ja aistittava tunnelma:

Kaatosade on lakannut, jäljellä heinikoiden keinumisenjälkeinen paino, suin päin hiljaisuus on ottanut vallan, puuskittainen tuuli pitelee itseään.

Säkeet houkuttavat täydentämään tarinaa ja luomaan mielen näyttämölle kuvia: Seitsemäntoista vuotta:                                                                                                            jossakin kaukana tilhi söi marjan, nyt pihalla kasvaa pihlaja.

Eeva Åkerblad on teuvalaissyntyinen
kirjoittaja ja kirjallisuuden ohjaaja.
Kuva: Joonas Puuppo

Joskus aforismit piipahtavat lausumaan viisauksiaan kuten: tulen olemaan luonani aina ja nyt äänen poissaolo on ääni itsessään. Luon omia merkityksiä ja tulkitsen nämä kaipauksen sanoiksi: Meidän reunamme toisiaan vasten ja ääni sinussa on minun lauluni.

Vaikka ovatkin muuten kovin erilaisia, niin Huolenpitoja tuo mieleeni Katri Lipsonin hienon romaanin Kaikkein haikein leikki. Molemmat teokset rakentuvat taitavalle kielenkäytölle ja luovat oudon, unenomaisen tunnelman, joka pitää hyppysissään.

Hidastelen lukemistani, jotten ahmaisisi Huolenpitojen kirjallisia herkkuja liian nopeasti. Haikein mielin suljen viimein sen kannen, olisin suonut sen jatkuvan. Mutta ei hätää, teoksen musiikki jää soimaan kansien väliin ja mieleni maisemaan.

Hamuan henkeni syreeniin, siirryn ylemmäs, nostan jalkani, kirsikankukkia putoilee varpaista maahan. Tummia nuppuja, virtaavat vedet, kirkkaimmat purot ja valo, ja valo.

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja – Runoproosaa eräästä kylpylästä. S&S. 2022. 109 s.