Kalevi Jäntin palkinnot kirjailijalle ja kahdelle runoilijalle

Salli Kari esikoisromaanillaan Vedestä ja surusta, Carlos Lievonen esikoisrunokokoelmallaan Vain heteitä ja Milka Luhtaniemi runokokoelmallaan Tauoton voittivat vuoden 2024 Kalevi Jäntin säätiön palkinnon.

Kalevi Jäntin palkinnon voittajat Salli Kari ja Milja Lehtovaara
Hildur ja Jalmari Jäntin muotokuvien äärellä palkintotilaisuudessa.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria, lupaavia kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 139 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä VTT Anna Alanko, VTM Leena Alanko, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil. tri h.c. Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 34 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma on yhteensä 60 000 euroa, joten kukin kolmesta palkitusta saa 20 000 euroa.  Tänä vuonna kolmen kärki nousi selvästi läpi tarjokkaista, eikä raadin tarvinnut pidempään pohtia voittajia.

Miten rakentaa silta kuoleman railon yli?

Salli Karin (s.1986 Espoossa) esikoisromaanissa Vedestä ja surusta (Siltala) Islannin lämpimien lähteiden syleilyt ja syöpähoitojen tykitykset limittyvät. Eriparisten elementtien vuoropuhelusta syntyy yksi kirjavuoden vaikuttavimmista teoksista.

Satujen saarella teksti soljuu kuulaana ja runollisena, aivan kuin sen yllä leijailisi usvaa. Siellä korppi, kuin valostaan irronnut varjo, istahtaa pisteeksi pilven virkkeelle. Ja auringon eteen lipuva pilvi puolestaan heittää varjon, joka hivelee mustan vuoren kuvetta.

Jos kirkkaudella olisi muoto, se olisi tämä läpi-iskevä kylmyys, joka kokoaa ihmisen uudelleen ja käärii säkenöivään huntuun.

Salli Kari kertoi kaivanneensa toisenlaista kertomusta sairauden kuvaukseen. Tämän hän romaanissaan tekee, vie lukijan kalvakkaan, hiuksettoman kulissin taakse lihaa ja verta olevan ihmisen elämään.

Palkintoraadin mielestä ”Irtautuminen kotiympäristöstä pieneen islantilaiseen kylään mahdollistaa sairauden merkityksen pohtimisen, surusta luopumisen ja elämän peruselementtien löytämisen”.

Kiitospuheessaan Kari totesi, että nyt on huono aika ruveta esikoiskirjailijaksi, kun tunnetutkin tekijät lähtevät alalta ovet paukkuen. Näinä aikoina tarvitaa jääräpäisyyttä ja uskoa, sillä vaikka taidetta ei haluta sitä tarvitaan. "Taide on ihmisyyden taitoa."

https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2024/09/salli-kari-vedesta-ja-surusta-miten.html

Sänky lainehtii eikä mikään ole kiellettyä

Carlos Lievosen (s. 1992 Helsingissä) esikoisrunoteos Vain heteitä (Otava) oli myös Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokas. Lehden haastattelussa Lievonen kertoi ”haluavansa tuoda maailmaan jotakin uutta koettavaa ja/tai pohdiskeltavaa. Omalle taiteelleni kieli on osoittautunut parhaaksi työkaluksi”.

Rakkaudesta päihtyneissä säkeissä luonto ja erotiikka kietoutuvat toistensa ympärille kuin ruumiinjäsenet. Häpeämättömän romanttisissa runoissa ilotellaan estoitta aistien nautinnoissa. Homoerotiikka saa teoksessa uuden, poliittisesta julistuksesta riisutun ilmaisun.

Vaellamme jälleen metsän häpyyn, / kämmenesi polkuja / kohti valoa. / Heitämme taas ruhoa vasten ruhoa / ja lihan keskellä syntyy kukkasten kiteitä.

Carlos Lievosen kuvasi Jonne Räsänen / Otava

Palkintolautakunta yhtyy ilotteluun: ”Suuren hurmion runous syntyy liekehtivästä kuvastosta ja taitavasta rytmiikasta. Vain heteitä ankkuroituu vahvasti kirjalliseen perinteeseen ja mytologiaan, mutta teoksen intiimi ruumiillisuus on vahvasti omaäänistä ja vaikuttavaa”.

Lievonen ei päässyt palkintotilaisuuteen, mutta lähetti Espanjasta viestin: Runous on seksikkäämpää kuin mikään muu!

 

Hitauteen kastettu muisti 

Milka Luhtaniemen (s. 1992 Joensuussa) esikoisrunokirja Kirnu (2021) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja sille myönnettiin Silja Hiidenheimon muistostipendi. Nyt palkitussa hänen toisessa runokokoelmassaan Tauoton (Gummerus) ovat läsnä luonto, sinä ja minä kuten Lievosen teoksessakin. Mutta ei haltioituen vaan aavistellen, hiljaisina eleinä.

Luhtaniemi luo runoteoksensa valkeille sivuille maiseman, johon kieli, keho ja mieli saumattomasti sulautuvat. Kerrankin haluan lukea tauottomasti, heittäytyä Luhtaniemen säkeiden vietäväksi, soljua niiden ajatuksenvirtaa pitkin.

hengitän sanoilla, jotka eivät ole vielä / menneet huulista läpi / ne lepäävät leualla rentoina osina / raskaat norkot

Jäntin säätiön palkintolautakunnan mielestä taidokas runoteos tuo lukijalleen valoa. ”Teoksessa punnitaan poissaolon ja läsnäolon, läheisyyden ja etäisyyden suhdetta, etsitään musiikin ja kehon liikkeen yhteyttä, liikkeen ja tauon kautta tapaa olla maailmassa.”

Palkintopuheessaan Luhtavaara totesi kirjoittamisen olevan hänelle suojeltu ei-tietämisen tila, intiimiä läsnäoloa, kuiskuttelevan hälyn hiljaisuutta.

Asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen iloksemme kirjoja, joiden tekijöistä moni jää kirjallisuutemme historiaan. Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Lista osoittaa, että palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Salli Kari: Vedestä ja surusta. Siltala. 2024. 227 s.

Carlos Lievonen: Vain heteitä. Otava. 2024. 94 s.

Milka Luhtaniemi: Tauoton. Gummerus. 2024. 66 s.

  

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Jon Fosse antaa äänen sanomattomalle

Vuoden 2023 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Jon Fosse raottaa pienoisromaanissaan Aamu ja ilta syntymän ja kuoleman takaista verhoa. Hänen outoa lumoa säteilevä romaaninsa vie tajunnan tuolle puolen, sinne, minne arkijärjellä ei ole pääsyä.

kaikki tämä on hänen paikkansa maailmassa, tämä kaikki, mäet, venevajat, vuorovesirannan kivet, ja sitten hänestä tuntuu ettei hän näe tätä enää koskaan, vaan että se jää häneen äänenä, melkein kuin hänessä olevana äänenä, Johannes ajattelee

Kalastaja Olai elää saaressa, vaatimattomassa itse rakentamassaan talossa vaimonsa Martan ja pienen Magda-tyttärensä kanssa. Ollaan aamussa, elämän ihmeen äärellä, sillä Marta synnyttää parhaillaan.

Olai ei voi olla ajattelematta pahinta, miten Martan ja vielä syntymättömän Johanneksen käy? Olain pohdiskelut ajautuvat olemisen perimmäisiin kysymyksiin Jumalasta, kuolemasta, elämästä ja sen merkityksestä: olemattomasta olemattomaan, niin eihän se niin mene, on olemassa paljon enemmän kuin se, mutta mitä se kaikki muu on?

Fosse kirjoittaa elämän ensi tahdeista proosarunoa. Kun syntymän ihme on tapahtunut, Marta makaa silmät suljettuina ”jossain elämän ulkopuolella, suuren rauhan sisällä”. Poika päästää huudon, ja sanat alkavat syntyä elämän sarastaessa. Johanneksesta tulee kalastaja kuten isästäänkin.

Vuodet ovat vierineet. Teoksen toisessa luvussa ollaan Johanneksen elämän illassa, viimeisen päivän eteisessä, elämän ja kuoleman välitilassa. Vaikka sinä aamuna kaikki näyttää olevan ennallaan, Johannes kokee kaiken eri tavalla kuin ennen. Hänen vaimonsa Erna on kuollut, silti Johanneksesta tuntuu kuin hän istuisi vastapäätä keittiön pöydän ääressä kuten niin monesti aiemminkin.

Ulkorakennuksessa polkupyörä, saavit, seinillä riippuvat haravat ja lapiot, tehdystä työstä raskaat, näyttävät ihmeellisen keveästi leijailevan. Vintillä vanhat kalastusvehkeet hohtavat arvokkaina ja kullanhohtoisina. Johanneksesta tuntuu, ettei hän enää ymmärrä itseään, mitä on tapahtumassa?

Fossen merkityksillä ladatussa meditaatiossa elämän hauraus tuntuu käsin kosketeltavana. Tekstin poljenta vangitsee lukijan mielen kuin manaus tai loitsu, jonka toistot ja rytmi muuntavat arjen pienet sattumukset unenomaisiksi näyksi eletystä elämästä. Katriina Huttusen suomennos soljuu kuten aina ilmeikkäänä ja virheettömänä.

Jon Fossen teoksia on käännetty yli 40 kielelle.
Kuva: Jarle Vines

Tänä viimeisenä iltana kalastaja Johanneksen siima kelautuu taaksepäin kohti aamua, kohti sitä tuntematonta, josta hänen maallinen taivalluksensa alkoi. Samalla edesmenneitä ihmisiä ilmestyy Johanneksen hapertuvaan päivään.

Yksi heistä, hänen paras ystävänsä Peter, kalastaja hänkin, pyytää Johannesta mukaan nostamaan taskurapumertoja. Johanneksen mielestä tämä on kummallista, ”hänen pitäisi kysyä Peteriltä onko tämä kuollut vai elossa, mutta eihän hän voi kysyä, ei sellaista voi kysyä, jotain rajaa”.

Tällaisena iltana kaikki on mahdollista. ”Minut lähetettiin hakemaan sinut, vieroittamaan elämästä”, Peter sanoo ja jatkaa ”nyt katoavat sanat. Sinun pitää vain katsoa taivaalle ja kuunnella aaltoja. Siellä on kaikki mistä pidät”.

Kuoleman mysteerin äärellä Johannekselta katoavat sanat. Jon Fossella ne ovat suvereenisti hallussa. Hänelle sanat ovat elementtejä kuten sävelet tai siveltimenvedot, joista syntyvä taideteos on enemmän kuin osiensa summa. Näin hän Nobel-lautakunnan mukaan ”antaa äänen sanomattomalle”.

Tätä ääntä haluaisin kuulla enemmän. Aamu ja ilta on ensimmäinen Fosselta suomennettu romaani, jota pidetään yhtenä hänen avainteoksistaan. Se välkähtelee jokaisella särmällään kuin tarkkaan hiottu jalokivi, vie taiturillisesti elämän perimmäisten kysymysten äärelle.

Jon Fosse. Aamu ja ilta. WSOY. 2024. 120 s. https://www.wsoy.fi/

(Morgon og kveld). Uusnorjasta suomentanut Katriina Huttunen.

Riikka Szalai: Katoaminen

”Olen liittoutunut sanojen kanssa”

 Riikka Szalain Katoaminen osoittaa, miten pieni runoteos voi perhosen siiven lailla luoda pitkälle kantavia vaikutuksia.

Yön silmä aukeaa / valas / metsässä / kääntyy pyrstö nousee laskee puut kaatuvat. / Minä ja kynä kirjoitamme. Oi aurinko! / Vahakantinen sortuu sulaan.

Riikka Szalain runoteoksessa Katoaminen (Basam Books) ovat samanaikaisesti läsnä elämä ja kuolema, muistot ja nykyhetki. Ja kaiken lävistävä rakkaus, sen kadottaminen ja kuoleman virran ylittävä silta.

Katoamisessa maahan sidottu elämä ei tunnusta kahleitaan vaan rikkoo ne säkeillään. Runot soivat, ja niiden rytmi tempaa mukaansa. Säkeiden lumo vie monenlaisiin tunnelmiin ja mielikuviin, nostaa muistoja mielen pintaan.

Vihdoin tulit ulos luolastasi Amaterasu, / toit toivon keväästä. Vai oliko se pakeneva uni, / jonka huhtikuun luut kuuraava viima irrotti? Kuulen / helinän.

Riikka Szalai kirjoittaa: Olen liittoutunut sanojen kanssa. Kyllä. Sen todistavat hänen Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana ollut novellikokoelmansa Loppukesän vesi ja kiehtova romaaninsa Paratiisi on täällä ettekö te näe. 

Riikka Szalai edesmenneen miehensä 
Jarmo Koivusen maalauksen äärellä.

Riikka Szalain ääni on kirjallisuuden lajista riippumatta tunnistettavan omaperäistä, siinä konkreettinen ja unenomainen kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Katoamisen säkeet koskettavat kuin perhosen siiven hipaisu, luovat tunnistettavan mielenmaiseman.

Varjo sammaleen päällä liikkuu, tunnen paisteen / tuulitakin lävitse, / äkkiä kasvosi valossa. / Riemua siitä, että olit.

Riikka Szalai: Katoaminen. Basam Books. 2024. 68 s. https://basambooks.fi/ 

Taide pidentää ikää – reseptejä HUSin kokoelmista

Lisää elinvuosia taiteen siivittämänä

Taide ei tarjoa vain elämää rikastavia kokemuksia vaan sille altistuminen edistää myös hyvinvointia. Komeassa teoksessa Taide pidentää ikää – reseptejä HUSin kokoelmasta esitellään kokoelman vaiheita ja teoksia sekä kulttuurin positiivisia vaikutuksia terveyteen. Taidehallin näyttelyssä on esillä laaja kattaus kokoelman teoksia 5.1.2025 saakka.

Taidehallin seinät suorastaan pullistelevat ja katollakin on pitelemistä kun HUSin taidekokoelman 6 000 teoksen joukosta valitut parisensataa teosta ovat vallanneet hallin komeat tilat. Vaikka monipuolisia teoksia on paljon, salonkiripustus toimii, ja teoksilla on tilaa hengittää.

Yksityiskohta Susanne Gottbergin
öljymaalauksesta Kopio

”Taide pidentää ikää – reseptejä HUSin kokoelmista -näyttely tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden nähdä eri puolille Uuttamaata terveydenhuollon tiloihin sijoitettuja teoksia”, totesi näyttelyn kuraattori taidehistorioitsija Markku Valkonen näyttelyn lehdistötilaisuudessa.

HUSin taidetoimikunta on bongannnut teoksia näyttelyyn HUSin tiloista niin maan alta kuin potilashuoneista, odotustiloista, auloista ja portaikoista. Näillä etsintämatkoilla löytyi myös tyhjää tilaa, johon taidetta voi jatkossa sijoittaa lisää.

”Potilaathan joutuvat usein makaamaan sängyissä, joten katoillekin pitäisi saada katsottavaa”, monen hankkeen moottorina tunnettu, taidetoimikunnan puheenjohtaja psykiatri Ilkka Taipale innostui. Hänen mukaansa toimikunnan tavoitteena on sijoittaa tulevaisuudessa 10 000 teosta sairaaloihin.

”Kokoelmaamme on joskus nimitelty ”hoivataiteeksi”, mutta yrittäkääpä löytää sellaista täältä. Mitä se sitten lieneekään”, Valkonen hymähtää. Totta, ei sitä näyttelyn monipuolisesta runsaudensarvesta hakemallakaan löydy.

Teemu Mäenpää: Elekieltä,
akryyli ja öljy kankaalle

HUSin taidekokoelma sisältää teoksia 1800-luvun lopulta näihin päiviin: esittävää ja abstraktia maalausta, grafiikkaa, valokuvia, veistoksia ja pisteenä i:n päällä graffiteja. 

Teoksia on hankittu niin nimekkäiltä taiteilijoilta kuin vasta nousevilta nuorilta tekijöiltä, joita säätiö haluaa taloudellisesti tukea.

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin HUSin kokoelmaa ja sen teoksia kattavasti esittelevä Parvs kustantamon samanniminen teos. 

Taiteen ja lääketieteen yhteyksien edistämisestä palkittu professori Seppo Seitsalo kirjoittaa teoksessa, miten paljon tutkittua tieteellistä tietoa maailmalla on julkaistu kulttuurin hyvää tekevistä vaikutuksista.

”Lyhytaikaisesti nautittuna taide vähentää stressiä ja alentaa verenpainetta. Pitkäaikaiset vaikutukset näkyvät siinä, miten kulttuurinharrastajille on luvassa 3-4 vuotta enemmän elinaikaa kuin ”sohvaperunoille”. Taiteelle altistuminen on terveyshyödyiltään verrattavissa tupakoimattomuuteen”, Seitsalo totesi lehdistötilaisuudessa.  

Hän ja Ilkka Taipale ovat aiemmin käsitelleet aihetta toimittamassaan teoksessa Taide vanhinvoitehista. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2020/07/seppo-seitsalo-ilkka-taipale-toim-taide.html

Inspiroivan taidekierroksen päätteeksi Ilkka Taipale lupasi vielä lisäbonuksen, tutkimustuloksia vapaasti tulkiten: ”Tämän näyttelyn katsottuanne saatte kuukauden verran lisää elinaikaa”. Taidanpa piipahtaa näyttelyssä uudelleen, sillä niin paljon silmänruokaa se terveyden ohella tarjoaa.

Taidetoimikunnan voimakolmikko Seppo Seitsalo, Ilkka Taipale ja Marku Valkonen
lähdössä etsintämatkalle Anssi Kasitonnin lasikuitureliefillä Grand Safari.

Taide pidentää ikää – reseptejä HUSin kokoelmista. Parvs. 2024. 311 s. www.parvs.fi

Teoksen kirjoittajat: Kirsti Begström, Seppo Seitsalo, Ilkka Taipale ja Markku Valkonen.

Samanniminen näyttely Taidehallissa 5.1.2025 saakka. www.taidehalli.fi

 

Kirjallista sinnittelyä somen syövereissä

New York Times -bestselleristin Rebecca F. Kuangin mukaan hänen Yellowface-romaaninsa ”on pääosin kauhukertomus yksinäisyydestä alalla, jota leimaa vimmaisa kilpailu”. Samalla teos on pureva satiiri kustannusmaailman ja sosiaalisen median raadollisuudesta.

Tartun harhaisen paniikin leimaamaan vieraantuneisuuden tilaani ja kompostoin sen luovuuden hedelmälliseksi kasvualustaksi – sillä eivätkö kaikki parhaat romaanit ole syntyneet hulluudesta joka taas on saanut alkunsa totuudesta?

Kolmikymppinen amerikankiinalainen Athena Liu ponkaisi heti esikoisromaanillaan bestsellerlistoille. Hänellä on kaikki edellytykset kirjallisen maailman maskotiksi. Athena on nuori ja kaunis, cool, eksoottinen ja sopivasti marginaalinen. Hän on ”Valtaapitävien Voimien valinta”.

Näin alkaa Rebecca F. Kuangin trilleriksi kehkeytyvä Yellowface-romaani (Teos). Sen minäkertojalla June Haywardilla, Athenan opiskelukaverilla, ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri. 

Hänen ensimmäinen kirjansa osoittautui mahalaskuksi. Millaista olisi olla sinä? June pohtii riittämättömyyden tunteiden ja kateuden piinaamana.

Kun Athena menehtyy tapaturmaisesti, on kuin hän ojentaisi soihdun Junelle, keskeneräisen käsikirjoituksensa Viimeinen rintama. Se kertoo ensimmäisessä maailmansodassa Euroopan rintamalla taistelleista kiinalaisista työläisistä.

June astuu Athenan saappaisiin, täydentää ja viimeistelee Viimeisen rintaman omissa nimissään. Käsikirjoitus vaikuttaa niin hänen agenttinsa kuin kustantamonsakin mielestä lupaavalta. Julkisuutta varten June tuunataan aiheeseen sopivaksi. Hänet ristitään Juniper Songiksi, sehän haiskahtaa kiinalaiselta, ja kuvataan siten, että iho vaikuttaa tummemmalta kuin se onkaan.

Romaanin menestys saa aikaan kuohuntaa, sopan, jota saostavat sensitiivisyyslukija, cancel, kulttuurinen omiminen ja hännänhuippuna käänteinen rasismi. Kuangin romaanin ajankuva sekä kirjallisuus- ja kustannusmaailman ylilyönnit naurattavat ja itkettävät. Vaikka ne ovat liioiteltuja, kyllä lukija ne tunnistaa.

Kun netin mutaisista syövereistä poksahtaa syytös Junen kirjallisesta varkaudesta, hän joutuu pilkkakirjoitusten ristituleen. Taistelun tiimellyksessä näkökulmat tuuppivat toisiaan, Athenastakin leivotaan ”rotupetturi”. Huh! Vaikka heitot enimmäkseen eivät osu maaliin, ne satuttavat Junea siitä huolimatta.

Se on lamauttavaa, en voi keskittyä mihinkään muuhun, makaan vain kippurassa sängyssä, selaan joko läppäriä tai puhelinta, luen uusia ja vanhoja kommentteja viideltä eri alustalta.

Junen mielessä välähtää ajatus ryhtyä tekemään jotain ihan muuta. Mutta en voi lopettaa sitä ainoaa asiaa, joka antaa elämälleni tarkoituksen. Sitä paitsi loppupeleissä merkitystä on ainoastaan kassavirralla, kustantaja lohduttaa. Mikä tahansa kiista ja skandaali lisäävät teoksen myyntiä.

Yhdysvalloissa asuva Rebecca F. Kuangin romaani Babel oli
menestys niin Suomessa kuin maailmalla. Kuva: John Packman

Kuang kirjoittaa näennäisen eleettömästi, sarkastisella huumorilla. Samalla hän punoo teoksen monitasoista verkkoa niin taitavasti, että olen huomaamattani uinut sen silmukoihin ja odotan malttamattomasti, millainen käänteentekevä yllätys minua seuraavalla sivulla odottaa.

Ja niitähän piisaa, kun Juniperin on kirjoitettava kustantajan hanakasti odottama seuraava romaani. Mutta kimmoke siihen puuttuu, ja näyttöruutu tuijottaa häntä ilmeettömänä. Junesta tuntuu kuin Athenan haamu kurkistelisi hänen olkansa yli ja virnistelisi: pystytkö johonkin ilman minua?

Kaiken lisäksi Athena ei suostu pysyttelemään haamuna vaan ilmestyy ilmielävänä Junen elämään milloin missäkin. Oliko hänen kuolemansa pelkkä performanssi? Tässä vaiheessa satiirista kehkeytyy lihaa ja verta oleva kauhukertomus, trilleri, jota lukija seuraa henkeään pidätellen.

Koukuttavan tarinan sanoman voisi kiteyttää: totuus on liukas kuin saippuapala, sen voi aina kertoa toisella tavalla näkökulmaa vaihtamalla. Tämän Kuang satiirisessa romaanissaan vakuuttavasti osoittaa.

Mikäli olet ajatellut ryhtyä kirjailijaksi, sinun kannattaa ensin lukea Yellowface, niin tiedät mikä sinua kustannusmaailman syövereissä odottaa. Me muut voimme huoletta nauttia vetävästi kirjoitetusta, monitasoisesta romaanista. Stephen Kingin sanoin: Vaikea laskea käsistä, vielä vaikeampi unohtaa”.

Rebecca F. Kuang: Yellowface. Englannista suomentanut Helene Bützow

Teos. 2024. 336 s. https://www.teos.fi/  

Jutta Ylä-Mononen: Oiva Toikka

”Oivahan sai leikkiä koko ikänsä”

Rakastettu Oiva Toikka on saanut näköisensä komean elämäkerran. Jutta Ylä-Monosen kirjoittama Oiva Toikka – Taiteilijan elämä -teos valottaa poikkeuksellisen lahjakkaan, kansainvälisesti palkitun taiteilijan persoonaa ja hänen monipuolista uraansa ilmeikkäästi.

Toikan taide on täynnä virtuoosimaista osaamista ja lumoavia yksityiskohtia. Lasinpuhalluksen salaisuuksia tuntemattomalle hänen veistoksensa näyttävät ilmestyksiltä, enemmän itsestään syntyneiltä kuin ihmiskäden tuotteilta.           Timo Valjakka Helsingin Sanomissa

                                                                                     

Oiva Toikka (1931 – 2019) syntyi kymmenpäisen lapsikatraan kuopuksena Viipurin lähettyvillä sijaitsevassa Säiniön kylässä. 

Samalta paikkakunnalta on kotoisin hämmästyttävä määrä muitakin kulttuuripersoonia kuten viulutaiteilija Heimo Haitto, graafikko Erik Bruun, taiteilija Unto Pusa ja kirjailija Paavo Haavikko muiden muassa.

Oiva oli perheensä hemmoteltu lellikki, mammanpoika, seikka, jota hän itse poikasena omahyväisesti kommentoi: 

”Minkäs mie sille mahan kun mie oon niin Oiva!” Heitto osoittautui ennustukselliseksi.

Toimittaja ja tietokirjailija Jutta Ylä-Mononen on tehnyt perusteellista työtä valottaessaan Oivan elämän eri vaiheita ja hänen taiteilijanuraansa kirjassaan Oiva Toikka – Taiteilijan elämä (Siltala). Hän on penkonut arkistoja ja tehnyt yli 70 haastattelua Oivan tunteneiden ihmisten kanssa. ”Jokaisen kohtaamani ihmisen ihailu ja rakkaus Oivaan on säteillyt kirjaprojektini ympärillä”, hän kirjoittaa saatesanoissaan.

Oivan taiteellinen ura alkoi jo parivuotiaana, kun hän mahallaan maaten piirteli värikynillä puotipaperille. Joitain vuosia myöhemmin hän piirsi naapurissa asustavalle Björklundin tädille leninkimalleja, jotka tämä teetätti ompelijalla.

Kun Neuvostoliiton pommikoneet moukaroivat Viipuria, perheen oli lähdettävä evakkoon. Kuormurin lavalla seisseestä kahdeksanvuotiaasta Oivasta tuntui, että hän oli matkalla kohti suurta maailmaan. Tämäkin ennustus toteutui.

Rut Brykin ja Birger Kaipiaisen keramiikkateosten inspiroimana hän haki ja pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan Ateneumin keramiikkataiteen osastolle. Oivan tyylitellyt, neliskanttiset keramiikkahevoset miellyttivät myöhemmin niin Rut Brykiä kuin Eero Aarniota, jotka ostivat kumpainen sellaisen kotiinsa.

Kaikki eivät Oivan hevosista lumoutuneet. Kun entiset naapurit kotikylältä, Björklundin pariskunta näki Oivan hevosen Bulevardilla sijainneen gallerian ikkunassa, setä järkyttyi ja tuhahti: ”Oiva Toikka – maanviljelijän poika, eikä tiedä miltä hevonen näyttää!”

Oman elementtinsä ja visuaalisen kielensä Oiva löysi oppilasvierailulla Nuutajärven lasihytissä. Jo ensimmäisillä kokeiluillaan hän sai aikaan hämmästyttäviä teoksia, jotka kuuluvat Suomen lasimuseon pysyvän näyttelyn kokoelmaan Riihimäellä. Tommi Kinnunen on kuvannut lasikylän sodanjälkeistä elämää Oivan lempiromaanissa Pintti.

Kun Oiva kutsuttiin Nuutajärven taiteilijaksi, menestykset seurasivat toinen toistaan. Pisaroivasta Kastehelmestä tuli yksi tunnetuimmista suomalaisista lasisarjoista, Pioni-astiat puolestaan pelastivat Nuutajärven lasitehtaan 1970-luvun lamasta. Urho Kekkonen lahjoitti astiastoon ihastuneelle valtiovierailulla olleelle Englannin kuningatar Elisabethille Pioni-lautaset.

Yksi Oivan lukuisista Lollipopeista.

Oivan maine ulottui myös maailmalle. Tikkukaramellien muodoista ja herkullisista väreistä inspiraationsa saanut Lollipop Isle ostettiin Victoria & Albert -museon kokoelmiin. Yleisö on monena vuonna äänestänyt sen yhdeksi museon suosituimmaksi esineeksi.

Hyvä esimerkki Oivan pitelemättömästä luomisvoimasta ja mielikuvituksesta ovat Pinja-veistokset. Niissä puiden oksat ja rungot on puhallettu ja työstetty käsin. Lehvästöt ovatkin sitten ihan toinen juttu. Oiva keksi kaataa kuumaa lasimassaa lasihytin karkealle lattialle. Permanto liittyi tiimiin ja muotoili Pinjoille lehvästöt.

Oiva piti lasinpuhaltajia kollegoinaan ja arvosti heidän työtään. Hän luotti inspiraatioonsa ja sattumaan eikä karsastanut virheitäkään. Niiden ansiosta lasiveistoksesta ”voikin tulla parempi”. Oivan kanssa työskentely oli lasinpuhaltajille haastavaa, sillä koskaan ei voinut etukäteen tietää, millaiseen lopputulokseen päädytään. Toisaalta tämä teki yhteistyöstä inspiroivaa ja kiinnostavaa.

Oivasta ei voi kirjoittaa mainitsematta hänen rakastettuja lasilintujaan. Ensimmäisinä siivilleen nousivat Sieppo ja Kiikkuri. Loppu on historiaa. Taiteilija bongasi siivekkäitä paitsi lintukirjoista myös mielikuvituksestaan, josta Kesuri ja Luikuri värikkäässä parvessa lennähtivät maailmalle. Oivan lintuja keräillään edelleen eri puolilla maailmaa.

Oivan värikäs lintuparvi.

Lasin loisteen varjoon on jäänyt Oivan pitkä ura teatterin ja oopperan estradeilla puvustajana ja lavastajana. Puvustustahan hän oli harjoitellut jo pikkupoikana naapurin tädille mekkoja piirtäessään. Hedelmällinen yhteistyö ohjaaja Lisbeth Landefortin kanssa kesti vuosikausia.

Heidän ensimmäinen yhteinen produktionsa oli Georg Friedrich Händelin barokkiooppera Julius Caesar vuonna 1981. Vaikka Oiva ei tiennyt oopperasta eikä laulamisesta yhtään mitään, hän osasi eläytyä ja suunnitella lavastuksen ja puvustuksen musiikin hengen mukaisesti.

Parivaljakko ei halunnut tuoda oopperan lavalle aseita. Jotenkin sotakohtaus oli kuitenkin visuaalisesti saatava aikaan. He virittivät näyttämön poikki kuminauhoja ja trumpettien soidessa ne päästettiin toisesta päästä irti. Näyttämön yli sinkoilivat kuminauhat kuin ammukset. Oivan ensimmäinen oopperalavastus oli arvostelumenestys.

Oman lasimekkansa Oiva löysi galleristi Kaj Forsblomin avustuksella Venetsian Muranon lasistudiosta. Oiva rakastui sen laajaan väripalettiin, kirkkaisiin ja kauniisiin väreihin. Hän pääsi työskentelemään yhdessä legendaarisen lasinpuhaltaja Pino Signoretton kanssa. Köyhistä oloista maineeseen nousseen mestarin studiolla myös Salvador Dali ja Pablo Picasso olivat työstäneet lasia.

Jutta Ylä-Mononen on arkkitehtuurista, taiteesta
 ja sisustuksesta kirjoittava toimittaja ja tietokirjaiilija.
Kuva: Kirsi-Marja Savola

Muranossa Oiva innostui tekemään entistä suurempia lasiveistoksia, jotka saattoivat painaa peräti 30–40 kiloa. 

Jossain vaiheessa Signoretto totesi Basta! Riittää! sillä lasia ei enää voinut lisätä ilman särkymisen vaaraa. Tähän Oiva vastasi ainoilla tuntemillaan italiankielisillä sanoilla un popiu grande! Vielä vähän isompi!

Oivan lähes 70 vuotta kestänyt taiteilijanura huipentui näihin upeisiin lasiveistoksiin. Ne ostettiin saman tien loppuun jo Galerie Forsblomin näyttelyiden avajaisista. 

Oiva olisi halunnut maalata myös öljyväreillä ja pyysi maineikasta Leena Luostarista opettajakseen. Olisipa hän vielä senkin ehtinyt tehdä!

Mutta taivas piirtää rajansa. Oiva nukkui pois kolme päivää ennen näyttelynsä avajaisia Galerie Forsblomilla keväällä 2019. Jutta Ylä-Monosen runsaasti kuvitettu teos piirtää hänestä perusteellisen ja elävän taiteilijamuotokuvan.

Oivan vanhimman pojan Jussin tokaisussa tiivistyy taiteilijan teosten ydin: ”Oivahan sai leikkiä koko ikänsä”. Nyt leikki jatkuu hänen elämäniloa ja huumoria säteilevissä teoksissaan.

Jutta Ylä-Mononen: Oiva Toikka – Taiteilijan elämä. Siltala. 2024. 302 s. https://www.siltalapublishing.fi/

  

Hannu Töyrylä: Alussa on kuva

Tekoäly taiteen palveluksessa

Hannu Töyrylä on kouluttanut pienestä tekoälystä itselleen apulaisen luomaan hänen omaan visuaaliseen näkemykseensä perustuvia taideteoksia. Kirjassaan Alussa on kuva – Pieni tekoäly taiteellisessa työssä hän esittelee työmenetelmiään ja teoksiaan.

Tekoäly pyrkii tuottamaan jotakin mahdollisimman monelle kelpaavaa, maksimoimaan todennäköisyydet. Taiteilijan tehtävä on panna sille vastaan, etsiä tie kohti omaa, uniikkia ja persoonallista.

Törmäsin Hannu Töyrylän taiteeseen MUU ry:n Mediataide Tori 2024 -katsauksessa lokakuussa. Hänen näyttelyssä mukana olleen tekoälyavusteisen videonsa nimi on vain mentävä minne muut eivät viittaa hänen taustaansa tutkijana ja taiteilijana. 

Töyrylä on alusta saakka kuulunut maailmanlaajuiseen pieneen porukkaan, joka alkoi kehittää ja käyttää kuvataiteellista tekoälyä kymmenisen vuotta sitten.

Minua viehättänyt video oli kuin tietokoneen ruudulla elävä taulu, koko ajan sulavasti muuntuva akvarelli. Ennen kuin tähän oli päästy, Töyrylä oli kulkenut pitkän tien. 

Taiteentekoon hän päätyi etsiessään tapaa ilmaista kuvien kautta jotain, mihin kieli ja analyyttinen ajattelu eivät yltäneet. Wittgensteinia mukaillen: Mistä ei voi puhua, siitä pitää kuvia tehdä.

Töyrylä lähti liikkeelle omista valokuvistaan, joista hän halusi luoda jotain uutta. Hän alkoi pelkistää niitä abstraktimmiksi käyttämällä tavallista kuvankäsittelyä. Kun tekoälypohjaisen kuvankäsittelyn läpimurto vuonna 2015 alkoi, se oli menoa. Uudeksi apuneuvoksi Töyrylälle tuli neuroverkko, jonka avulla kuvan muuntumista voi säädellä.

Neuroverkko on eräänlainen tietokoneohjelma, joka esimerkkien avulla on opetettu muun muassa tunnistamaan kuvia. Se koostuu valtavasta määrästä toisiinsa kytketyistä keinotekoisista ja alkeellisista hermosoluista, joihin oppiminen tallentuu.

Töyrylä esittää kirjassaan yksinkertaisen tyylimuunnosesimerkin, joka oli ensimmäinen neuroverkkopohjainen menetelmä, jota hän alkoi käyttää ja muokata haluamaansa suuntaan. Hän antoi ohjelman lähtökohdaksi oman kasvokuvansa ja kehotti neuroverkkoa tekemään siihen maalauksen mallin mukaisen muunnoksen.

Tulos ei imartele, mutta tekniikasta avautui uusi maailma, jossa kuvan voi paitsi muuntaa mallikuvien mukaisesti myös purkaa palasiksi muuttamatta sen tyyliä. Töyrylä ei käytä valmiita sovelluksia vaan kokeilee ja rakentaa työprosessinsa kuvallisen tekoälyn ”eräänlaisista palasista, moduuleista, joita yhdistelen eri tavoin”.

Töyrylä ei uppoa teknisiin yksityiskohtiin, sillä hänen helppolukuinen teoksensa on tarkoitettu maallikoille. Hän avaa tekoälyavusteista taiteentekoa niin innostavasti, että tekee mieli kokeilla sitä itse. Ihan tuosta vain se ei kuitenkaan onnistu.

Tekoälypohjainen kuvanteko on ollut Töyrylälle kantapään kautta oppimista ja monenlaisia kokeiluja ennen kuin hän on saanut aikaan toivomiaan lopputuloksia. Hän tasapainoilee tekniikan ja taiteen välimaastossa ja haluaa koko ajan pitää prosessin omissa hyppysissään tekemällä hienosäätöä ja etenemällä vaihe kerrallaan.

Taideteos on hänen mielestään valmis vasta, kun se on vedoksena taidepaperilla grafiikan tapaan, näytöllä vähitellen muuttuvana kuvana, kuin hitaasti elävänä tauluna tai interaktiivisena, katsojaan reagoivana teoksena.

Töyrylää kiinnostaa visuaalinen kokemus: ”miltä kuva näyttää ja miten sen koen. Miten voin muuntaa kuvan visuaalista asua, miltä se sitten tuntuu. Ja samalla oppia itse koko ajan näkemään uudella tavalla”. Minä näen hänen kirjassa esittämissään unenomaisissa kaupunkimaisemissa Monet’n Rouenin katedraalia muistuttavan utuisen maalaussarjan.

Töyrylä korostaa ison ja pienen – omassa hallinnassa olevan – tekoälyn suurta eroa. Isolla tekoälyllä ei ole omaa näkemystä eikä tahtoa luovuudesta puhumattakaan. Se suoltaa automaattisesti kuvia, joiden pohjana olevan materiaalin tekijänoikeuksista ei ole tietoa. Taiteen kanssa ison tekoälyn tuotoksilla ei ole mitään tekemistä.

Töyrylä pelkää, että menetämme visuaalisen tajumme ison tekoälyn suoltamien joutavien kuvien tulvassa. En olisi siitä huolissani. Taiteenteossa kyse ei ole välineestä vaan siitä, mitä taiteilija sillä saa aikaan, haluaa sanoa.

Taide ei suostu pysymään karsinassaan vaan etsii alati uusia tapoja ilmaista keitä me olemme ja mikä on paikkamme maailmassa. Kyllä me taiteen tunnistamme oli se sitten saatu aikaan esihistoriallisena aikana kalliota maalaamalla, taltalla, kameralla tai oman kehon performanssilla. Tai ohjelmanpätkiä koodaamalla ja niiden avulla kuvaa muuntamalla.

Hannu Töyrylä: Alussa on kuva – Pieni tekoäly taiteellisessa työssä.

BoD, https://www.bod.fi/ , 2024. 83s.

Hannu Töyrylän taiteilijasivut: htpp://liipetti.net/visual