keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Ville Hänninen: Muuten se on mennyttä

Oranssin hehkua – betonin lumoa

Ville Hänniselle taide on välttämätön osa elämää. Hänen moneen suuntaan avautuvassa, henkilökohtaisessa esseeteoksessaan Muuten se on mennyttä aistien ja tunteiden synnyttämä ajattelu läpäisee taiteiden välisiä raja-aitoja virkistävän omaperäisesti.

Että joku kirjoittaisi, mistä on todella kyse. Ei puheenaiheista teoksen ympärillä vaan mitä tässä on. Mikä taiteistaa taiteen?


Palkittu tietokirjailija, kulttuuritoimittaja ja kriitikko Ville Hänninen on taiteistanut taidetta hankkimalla ensin tietoa, lukemalla, katsomalla, ajattelemalla ja ennen kaikkea eläytymällä. Nyt kirjailija antaa äänen häntä puhutelleille taiteilijoille ja teoksille esseekokoelmassaan Muuten se on mennyttä (Arktinen Banaani).

Henkilökohtaiset muistot syventävät esseiden sanomaa. Varsinkin lapsuusmuistot ovat hauraita ja, kuten Hänninen toteaa, usein keksittyjä. Vaikka niihin ei voi luottaa, varhaisimmista, rakkaimmista muistikuvistaan kirjailija ei kuitenkaan halua luopua. 

Olkoon hentoa kunhan on vahvaa, olkoon epämääräistä, kunhan kumisee kirkkaasti, hän kirjoittaa ylväästi.

Hännisen vankasta kulttuurintuntemuksesta versovien esseiden taustalla niiden avoin henkilökohtaisuus ja humaani vasemmistolainen vakaumus luovat teokseen intiimin tason. Tuntuu, etten lue vain kirjaa, vaan ihmistä, joka sen on kirjoittanut. Hännisen kolme kovaa T:tä: Työ, Taistelu ja Taide korvaavat jumalattoman miehen uskonnollisen uskon, sillä ”ilman uskoa ja toivoa ei ole mitään”, hän tunnustaa.

Esseisti suree nykyistä maailmanmenoa, kaipaa 1960-luvun lopun tulevaisuususkoa ja sen innostavaa poliittista laululiikettä. Yhteinen rintama hajosi tuolloin nopeasti, sillä ihanteet ja todellisuus eivät kohdanneet. Roihusta jäi jäljelle vain oranssina hehkuva hiillos.  Kaj Chydeniuksen ja Arvo Salon Lapualaisooppera, Aulikki Oksasen Kenen joukoissa seisot ja Agit Propin laulut lämmittävät Hännistä silti edelleen. Ne tuovat hänelle lähes päivittäin lohtua ja iloa.

Toisen pelastusrenkaan Hänniselle tarjoaa hänen työhuoneessaan vallitseva sotku. Hyllyt tuntevat itsensä tarpeettomiksi katsellessaan kaikkialla kohoavien kirjapinojen ja -kasojen luovaa kaaosta. Tällaisessa atmosfäärissä ja miljöössä ”hankkeiden ja irtonaisten toiveiden” on hyvä kypsyä. Kirja- ja lehtiläjien uumenista lukuisat lukemattomat teokset kuiskivat lupauksia avaamattomien kansiensa välistä.

Ajan henkeä lietsova juliste löytyi
Rosebud Sivullisen takahuoneesta.
Edustushyllynsä Hänninen on täyttänyt hänelle mieluisimmilla jutun ja ajatuksen aiheilla. Sieltä löytyy yhden viime vuosisadan huomattavimman älykön Raoul Palmgrenin ”tuotannon ydin lähes kokonaisuudessaan”. Esseessään Täyteen mittaan Hänninen kuvaa vasemmistolaisen vaikuttajan taivalta poliittisesta myrskynsilmästä seuraavaan.

Näin Kirsti Simonsuuri luonnehtii itsenäisen Palmgrenin kuoppaista elämänpolkua Pohjoisessa yökirjassaan: Muistelen, että hän on ollut ahtaalle suomalaiselle vasemmistolle liikaa. Lopulta Oulun yliopiston kirjallisuustieteen professoriksi päätynyt Palmgren osoitti tämän vakuuttavasti todeksi. Kun ”punaisen” Tampereen yliopiston opettajat lähettivät hänelle vetoomuksen oppilasdemokratian puolesta, Palmgren tykitti:

Se että olen marxilainen, ei merkitse, että olisin anarkoromantikko, sukupolvimasokisti ja joukkoperseennuolija. En allekirjoita.

Esseitä lukiessani huomaan keskustelevani niiden kanssa. Mutisen hyväksyvästi, kun olen samaa mieltä ja höystän käsiteltävää aihetta omilla ajatuksillani ja muistoillani. Barrikadeille nousen kuitenkin minäkin, kun Hänninen esseessään Harmaan korkea veisu tunnustaa rakkautensa raakaan, käsittelemättömään betoniin. Betonibrutalismin nimissä tuhottiin paljon kaunista, kokonaisia puukaupunginosia ja vanhoja, arvokkaita kivitaloja. Tämän Hänninen tosin itsekin myöntää.

Silti hän herkistyy vanhan betonin alakuloisten läiskien ja valumien äärellä. Aikoinaan Helsingin Sanomien äänestyksessä Suomen rumimmaksi kirkoksi äänestetty Aarno Ruusuvuoren suunnittelema Tapiolan betonibunkkeri saa Hännisen herkistymään. Koskettamattakin hän tuntee sen seinien harmaiden harkkotiilien suloisen karheuden sormenpäissään. Harkkoja katsellessaan hän vaipuu meditatiiviseen tilaan.

Tarkastellessani Merihaan betoniseinää aloin 
löytää siitä Hännisen kuvaamaa lumoa.

Arkkitehtuurista Hänninen tekee yllättävän – ja ilahduttavan – loikan kirjallisuuteen. Hän löytää samaistumiskohteen itävaltalaisen Peter Handken romaanista Puhtaan kokemisen hetki. Sen päähenkilön henkinen kriisi vapauttaa tämän mielen pinttyneistä urista katsomaan maailmaa uusin silmin, avoimena sen tarjoamille elämyksille.

Haltioitua voi niin pelkistetyssä betonikirkossa kuin Mark Rothkon maalauksen äärellä tai, kuten minun laitani on, Marguerite Durasin ohuita kirjoja lukiessa. Kyse on eläytymisestä, uppoutumisesta, joka vie teoksen ja sen kokijan väliseen vuoropuheluun. Hänninen kirjoittaa nauttivansa taiteesta, joka antaa minun ajatella. Lumo syntyy teoksen aukinaisuudesta, tilasta, jossa se sallii minun elää ja tuntea. Niin totta.

Hännisen suosikin Dennis Potterin televisiotaide on täynnä ”unten ja psykoanalyysin peruskuvastoa”. Järjestimme muinoin Laulava salapoliisi -iltoja hänen uransa hienoimman, kuusiosaisen sarjan kunniaksi. Edesmennyt elämänkumppanini valokuvaaja Simo Rista ja ystävämme psykiatri Ylermi Hytönen rakastivat sarjaa. Simppa ja Ylkky eläytyivät sarjaan täysillä. Luulenpa, että he olivat puhtaan kokemisen äärellä.

Ville Hänninen on erikoistunut kuviin, sanoihin ja niiden seoksiin.
Kuva: Hannele Salminen

Muuten se on mennyttä
avaa ovia moneen suuntaan, polveilee kulttuurin ja taiteen, tunteen ja poliittisen vakaumuksen viemänä. Hänninen kehottaa katsomaan tarkemmin ja kokemaan intensiivisemmin. Vaikka en tunne kaikkia hänen esittelemiään taiteentekijöitä ja heidän teoksiaan, kriitikon kiinnostavat analyysit houkuttavat tutkimusretkille.

Yhteisestä ystävästämme, edesmenneestä ”Alastomasta kriitikosta” Otso Kantokorvesta Hänninen kirjoittaa: Tuntui siltä, että hän otti maailman tosissaan. Samaa voisin sanoa Ville Hännisestä luettuani hänen esseeteoksensa. Sen paikoin surumielistä tunnelmaa keventää ja valaisee intohimo taiteen moniin ilmenemismuotoihin. Tähän minäkin uskon: taide pelastaa maailman.

Teoksensa lopuksi Ville Hänninen lupaa: Kirjoittaminen on minulle prosessi, joka ei varsinaisesti ala eikä lopu. Hyvä näin, Pentti Saarikosken sanoin: en soisi sen päättyvän.

Ville Hänninen: Muuten se on mennyttä Kirjoituksia taiteesta.

 Arktinen Banaani. 2022. 216 s.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Iida Sofia Hirvonen: Radalla

 Maailma muuttuu – eksistenssiongelmat pysyvät

 Ekstaasia tai muita psykedeelejä ei tarvita, kun Iida Sofia Hirvonen kiepauttaa lukijan vauhdilla monenmoisiin tajunnantiloihin esikoisromaanissaan Radalla. Hurjassa menossa pienoisesseet kietoutuvat tajunnanvirtaan ja vievät kyberavaruuden tuolle puolen.

Olisipa aina yö, olen kyllästynyt päivään.


Iida Sofia Hirvosen
Radalla-teoksen (Kosmos) minäkertoja E on toipumassa vuorokausia kestäneistä bileistä, reiveistä, joissa yö nieli päivät ja musiikki kutoi aikaa ja tilaa esiin pimeyden keskeltä. Tästä alkaa matka kyberavaruuteen ja tuonpuoleisiin ulottuvuuksiin, jotka solmiutuvat erottamattomasti toisiinsa.

Hirvosen persoonallinen, välitön ja ilmaisuvoimainen kieli tavoittaa kolmikymppisen päähenkilön mielenmaiseman ja elämänmenon aidosti. Samalla fragmentaarisista kohtauksista, keskusteluista ja pohdinnoista syntyy kyseisen zenniaalin ajankuvaa.

Joinain öinä kavereideni huoneet tuntuvat avaruusaluksilta, jotka kulkevat vyöhykkeen läpi kohti toista planeettaa. Aika tiivistyy kristallikuvioiksi ja valuttaa jälkensä ikkunaan.

E ajelehtii tilanteista, töistä ja ihmissuhteesta toiseen ja kokee olevansa epäonnistunut. Hän tarkkailee itseään ja ympäristöään herkeämättä ja kommentoi kärkkäästi. Ihmisenä oleminen tuntuu hänestä hankalalta ja pelottavalta. Ei ole mitään paitsi tämä ’burning’, joka pitää minut hengissä.

Masennuslääkkeet itkettävät ja vievät E:n kyvyn ajatella sanoilla, joten lääkkeiden syöminen on lopetettava. Hänen suhteensa kieleen on ristiriitainen. Sanojen ja todellisuuden välinen yhteys on E:lle avoin kysymys, joka on vaivannut lapsesta saakka. Kieli tuntuu tunkevan mielen ja  todellisuuden väliin. Toisaalta: Ilman kirjoittamista en tietäisi ajatuksistani mitään.

Tajunnanvirran lomaan Hirvonen on upottanut kiinnostavaa pohdiskelua: Kieli on pihti, joka noukkii elävästä todellisuudesta paloja ja vääntelee niitä niin etteivät enää sovi kiinni siihen vaikutusten kokonaisuuteen, minkä osana ne kerran olivat. Hirvonen puolestaan käyttää pihtiä taitavasti ja tavoittaa sillä minäkertojansa ajatusten ja tunteiden piirileikin elävästi.

Jani Tolinin teos sarjasta Invisible Cities.

E:n päivät vapaana toimittajana puuduttavat, eikä Internetkään tuo helpotusta tilanteeseen. Kyberavaruus on hänelle vain monimutkainen kaupunki, eksyttävä labyrintti, johon koko ajan kohoaa uusia rakennuksia. Onneksi yöelämä tarjoaa helpotusta E:n eksistentiaalisiin ongelmiin: musiikkia, ihmisiä ja keskusteluja, joita kukaan ei olisi voinut käydä missään muussa tilaisuudessa.

Kun E etsii reittejä ihmisyydestä pakoon puhtaiden ideoiden maailmaan, huumeet antavat potkua hankkeelle. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse nauttia psykedeelejä, piriä, kettua tai valkoista jauhetta yltääkseen samoille tietoisuuden tasoille. Riittää kun eläytyy E:n kuvailemalle useamman sivun mittaiselle ekstaattiselle tripille.

”Minä” irtosi ruumiistani, niin kuin repäisisi irti laastarin nopeasti, se sattui vain hetken, mutta kun minua ei enää ole, ei ole mitään muutakaan, jäljelle jää vain kosmista kauhua ja valoa, lasersäde: A Screaming Comes Across the Sky.

Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen
toimittaja. Kuva: Meri Bjorn
Sfääreistä on kuitenkin palattava maan pinnalle. On erottava samalla aaltopituudella leijailevasta poikaystävästä, jonka mielestä: sussa on ihan liikaa yötä… E haluaisi palata ajassa taaksepäin, mutta nyt se on jo liian myöhäistä: on asioita, jotka olisi pitänyt ottaa vakavasti ja ymmärtää paljon aikaisemmin… Sanatkaan eivät auta, sillä rakkaus tapahtuu siellä, missä ne loppuvat.

Tunnistan tunteen. Se tuo mieleen äskettäin lukemani elämänmenoa taidokkaasti kartoittavan Elizabeth Stroutin romaanin Voi William!  Muistot ja nykyisyys vuoropuhelevat hänen päähenkilönsä Lucy Stroutin päässä ja luovat mielenmaisemaa, jossa katumus ajoittain nostaa päätään. Mutta niinhän elämässä on: tajuamme monet asiat vasta kun on liian myöhäistä.

Vuosikymmenten vaipuessa historian hämärään ohikiitävät trendit kuorruttavat kulloisenkin sukupolven elämää. Nykyisin on mahdollista olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa. Voi kadota kyberavaruuteen tai antaa piristeiden potkaista korkeampiin ulottuvuuksiin. Marjapuuronpunaisella Radalla kaikki on mahdollista:

Olen ukkosenjohdatin jossain äärimmäisen korkealla. Kädet ja jalat kohisevat. Vereni avaa portaalin. Taivas ulvoo ja maa lohkeilee auki tulivuorten purkautuessa. Musta lohikäärme lentää ylitse.

Näistä lukemattomista vaihtoehdoista huolimatta yksi kysymys jää vastausta vaille: Miten olla ihminen tässä maailmassa?

Iida Sofia Hirvonen: Radalla. Kosmos. 2022. 157 s.

Jani Tolinin näyttely Acquired Lens Galleria Brondassa:ssa 23.6. saakka.

 

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Elizabeth Strout: Voi William!

Voi meitä!

 Elizabeth Strout läpivalaisee teoksissaan inhimillisiä heikkouksiamme. Siitä huolimatta – tai kenties juuri siksi – hänen kirjoistaan huokuu lämpöä ja ymmärrystä. Lucy Barton jatkaa elämäänsä ja palaa muistoihinsa hänen uudessa romaanissaan Voi William!

Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.

                                                                                                           Olive Kitteridge

Tutustuin yhdysvaltalaiseen kirjailijaan Elizabeth Stroutiin hänen pienoisromaanissaan Nimeni on Lucy Barton ja ihastuin. En ollut ainoa. Teos oli arvostelumenestys, ja Suomessa kirjabloggarit äänestivät sen vuoden 2018 parhaaksi käännösromaaniksi.

Toinen kiehtova – joidenkin mielestä ei niinkään herttainen – daami Stroutin tuotannossa on Olive Kitteridge, jonka tarinasta Strout sai Pulitzer-palkinnon vuonna 2009. 

Aikaa kului, kunnes Stroutin mukaan Olive vaati uusia tarionoita. Suorasanaisen ladyn askel on hidastunut, mutta mieli yhtä terävä kuin ennenkin romaanissa Olive, taas.

Pelkistetyllä, konstailemattomalla tyylillään Elizabeth Strout kaappaa lukijan jälleen kuin huomaamatta elämän arvaamattomaan virtaan pohtimaan ihmisenä olemisen ongelmia. Hänen uudessa romaanissaan Voi William! nyt seitsemänkymppisen loistutkija William Gerhadtin tarinaa kertoo hänen entinen vaimonsa Lucy Barton.

Kun Lucy astui estradille 1980-luvun puolivälissä, ei ollut vielä kännyköitä. Sen jälkeen tekniikka ja trendit ovat harpponeet vauhdilla eteenpäin. Ajankuva hymyilyttää: William tuntee olevansa yhä hyvässä vedossa, vaikka Manhattanilla nuoret pyyhälsivät ohi tiukoissa joustotrikoissa, langattomat kuulokkeet korvissa, kuminauhalla rullatut joogamatot olalla.

Williamilla on menossa kolmas vaimo, häntä parisenkymmentä vuotta nuorempi Estelle. Lucy puolestaan on menettänyt ”sen oikean”, rakkaan toisen miehensä Davidin. Williamia ja Lucya yhdistävät edelleen heidän jo aikuiset tyttärensä.

Erojen ja uusien liittojen myötä syntynyt piiri kokoontuu kutsuilla yhteen, mukana niin eksät kuin nykyisetkin puolisot. Merkittäviä katseita vaihdetaan ja äänensävyistä voi päätellä paljon aivan kuten Woody Allenin elokuvissa. Pakahduttavat tunteet padotaan pinnan alle.

Elizabeth Strout kuuluu Amerikan parhaisiin
kirjailijoihin. Kuva: Leonardo Cendamo
Lucya piinaavat lapsuudessa koetun rakkaudettomuuden aiheuttamat paniikkikohtaukset. Muistot ja nykyisyys vuoropuhelevat hänen päässään ja luovat mielenmaisemaa, jossa katumus ajoittain nostaa päätään. 

Mutta niinhän elämässä on: tajuamme monet asiat vasta kun on liian myöhäistä.

Joudun muistuttamaan itseäni, että Voi William! on fiktiota, ei Elizabeth Stroutin omaelämäkerta, sillä niin aidosti hän tarinaa kertoo. Kristiina Rikmanin suomennos tavoittaa hyvin Lucyn tuttavallisen tyylin kertoa muistoistaan ja ajatuksistaan. Dialogit kuulostavat puhekieleltä, eivät sujuvalta kirjakieleltä, juuri niin kuin pitääkin.

Lucy kertoo kahdesta tapahtumasta, jotka muuttavat niin Williamin kuin hänen läheistensäkin elämää. Toisen niistä saa aikaan sukututkimus, joka paljastaa aiemmin tuntemattomia seikkoja tämän taustasta. Entiset – molemmat nyt sinkkuja – puolisot lähtevät etsimään lisää tietoja Mainen köyhtyneille syrjäkylille.

Vaikka pariskunta erosi sopuisasti, syyt eroon ja avioliiton karut hetket nousevat matkan varrella Lucyn mielestä kuin kuplat mutaisen lammen syövereistä. Heikkoina hetkinään hän ei muistele Williamia hyvällä: Hänen kopean miellyttävyytensä takana piileskeli poikamainen ärtymys, murjotus joka lepatti hänen sielussaan

Mutta niinhän se on, kaikki me koemme yllätyksiä ja pettymyksiä toistemme suhteen. Ihmiset eivät pysty edes läheisilleen kertomaan, mitä todella haluaisivat sanoa. Puhumattomuus ja kommunikaation puute näivettävät ihmissuhteita. Nämä Lucyn yksityiset ajatukset ovat meille kaikille tuttuja.

Lucy alkoi kirjoittaa tosissaan erottuaan Williamista. Meillä kaikilla olisi samanmoisia tarinoita kerrottavanamme, jos vain osaisimme Elizabeth Stroutin tavoin luoda pienillä episodeilla sivu sivulta syvenevää ja rikastuvaa kuvaa elämisen ehdoista ja tunnistettavista mielen maisemista.

Kuva: Hannele Salminen
Kun Lucy istuu yksin asunnossaan, hän kaipaa Davidia ja tuntee itsensä loputtoman yksinäiseksi. Hän katselee ikkunastaan näkyvää Empire State Buildingia ja tornitalojen valoja, jotka tuovat lohtua. Muistelmateoksessaan Erikoisen naisenkaupunki Vivian Gornick kokee samoin. Hän kirjoittaa tuntevansa silloin kaupungin nimettömän seurakunnan syleilyn…

Yksinäisyys kulkee Stroutin kirjojen punaisena lankana. Teoksessaan Nimeni on Lucy Barton hän kuvaa, kuinka kirjat tulivat avuksi, kun pienestä Lucysta tuntui, että hänen ainoa ystävänsä oli keskelle peltoa törröttämään jätetty puu. 

En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivät ihmiset tunne olevansa yksin.

Samaa voisi sanoa Elizabeth Strout. Hän kirjoittaa, jotta me oppisimme tuntemaan itsemme ja toiset paremmin, oivaltaisimme arjen arvon, emmekä tuntisi itseämme niin yksinäisiksi.

Elizabeth Strout: Voi William!

(Oh William!). Suom. Kristiina RikmanTammi. 2022. 226 s. 

maanantai 23. toukokuuta 2022

Hanna-Reetta Schreck & Saara Karhunen (toim.): Tanssi!

Tanssiinkutsu

 Hanna-Reetta Schreckin ja Saara Karhusen toimittama Tanssi! valottaa tanssin historiaa modernin murroksesta näihin päiviin. Esseeteos kertoo myös kiinnostavin esimerkein, miten taiteilijat ovat onnistuneet vangitsemaan hetken katoavan liikkeen teoksiinsa.

Tanssi on ruumiista kumpuavaa runoutta.


Yleistajuisessa tietokirjassa Tanssi! Kirjoituksia tanssista ja kuvataiteesta (Teos) kymmenen taiteentutkijaa, tanssikriitikkoa ja tanssitaiteilijaa tarkastelee aihetta erilaisista näkökulmista. Näin syntyy mielenkiintoinen koreografia tanssin ja kuvataiteen vuoropuhelulle. 

Kirja liittyy HAMin ja Oulun taidemuseon näyttelylle Tanssi! Liikettä kuvataiteessa 1880–2020, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena.

Kuvataide ja tanssi irtautuivat samaan tahtiin 1800-luvun lopulla perinteistä ja konventionaalisista ilmaisun tavoista kohti modernia tanssia ja kuvataidetta. Modernin murroksessa syntyi myös vaatimus naisen tasavertaisesta asemasta miehen rinnalla itsenäisenä toimijana.

Moderni tanssi oli naisen vapautumisen liikettä. Tanssin radikaali uudistaja, ”hetken ja eleen mestari” Isadora Duncan sai inspiraationsa antiikista ja luonnosta. Tutkija, kirjailija ja kuraattori Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa esseessään Sama tanssi ei voi kuulua kahdelle, miten Duncanin mielestä oli olemassa vain yksi todellinen tanssi: meidän jokaisen oma tanssimme.

Tuon ajan pariisilaiset kuvanveistäjät Auguste Rodin etunenässä hullaantuivat Duncanin vapaasta liikekielestä. Helsinkiläinen Maggie Gripenberg puolestaan hylkäsi kuvataiteilijan uransa nähtyään Duncanin tanssivan. Nuori säätyläisnainen heittäytyi säädyttömään ammattiin tanssijaksi suvun kauhistukseksi.

Taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt puolestaan lumoutui nähdessään Gripenbergin tanssivan paljain jaloin liehuvissa vaatteissa. He ystävystyivät, ja Gripenbergistä tuli taidemaalarin rakkain malli, jonka tanssiesitykset olivat kuvataiteilijalle ”kuin välähdyksiä ikuisuudesta”.

Toinen taiteilija, joka myös innostui tanssin ja liikkeen kuvaamisesta oli Ellen Thesleff. Schreck on kirjoittanut hänestä hienon elämäkerran Minämaalaan kuin jumala. Thesleffille kangas ei ollut vain paikka jäljentää todellisuutta vaan siellä oli meneillään tapahtuma, aivan kuin teatterin lavalla.

Edgar Degas: The Dance Lesson, 1879

Edgar Degas
oli ensimmäisiä, joka lukuisissa balettiaiheissaan onnistui vangitsemaan liikettä. Hänen teoksiaan kyllä ihailtiin, mutta niitä pidettiin rumina. Degas ei halunnut kuvata idealisoituja esityksiä vaan näyttää tanssin hikisiä harjoituksia ja kulissien takaista elämää. Hänen oppi-isänsä Ingres’n mukaan ”tanssijat näyttäytyivät hänen teoksissaan liian punaisina ja väsyneinä”.

Degas’ maalaukset vaikuttavat sattumanvaraisilta otoksilta, kuin hetken tuokiokuvilta. Tanssijan jalka on rajautunut teoksesta ulos, jonkun käsi peittää toisen kasvot. Vaikutelma kuitenkin pettää. Aivan kuten balettitanssija hioo esitystään lukemattomilla toistoilla, Degas’kin teki maalauksistaan useita versioita pyrkiessään balettitanssijan tavoin kohti perfektionismia.

Tietokirjailija ja tanssikriitikko Hannele Jyrkkä kertoo esseessään Elossa toisten katseissa viettäneensä vuosia elämästään katsomalla ja kirjoittamalla tanssista. Viime vuonna häneltä ilmestyi tietokirja Etsijä – Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle. Silti Tero Saarisen uusin tanssiteos Transit yllätti hänet:

Kohtaus Transitista.

Mieltäni jäivät askarruttamaan teoksen loppupuolen lyijykynällä alkujaan piirretyt lentävät kivenmurikat, jotka taiteilijaryhmä IC-98:n luomassa häikäisevässä, piirustusta ja animaatiota yhdistävässä videoinstallaatiossa näyttävät tulevan suoraan kohti katsojia
.

Saarinen kertoi seuranneensa jo pitkään kuvataiteilijoiden Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin kantaa ottavia videoanimaatioita ihmisen toiminnan aiheuttamasta luonnontuhosta. Saarinen mietti, millaista vuoropuhelua parivaljakon teokset voisivat käydä tanssin kanssa?

Lopputuloksena syntyi vimmainen rituaali, enne katastrofista, huikea tanssiteos Transit. Estradilla tanssin ja kuvataiteen raja hälvenee Jyrkän mukaan tanssikuvataiteeksi tai kuvataidetanssiksi.

Jyrkältä kysytään usein, miten nykytanssia voi ymmärtää, miten sitä pitäisi katsoa? Hän ehdottaa, että katsoja antautuisi teokselle, heittäytyisi hetkeen mukaan. Jyrkkä tuo myös meidät katsojat mukaan estitykseen. Olemme elimellinen osa hetkessä elävää tapahtumaa, pidämme esityksen hengissä katseellamme.

Jyrkkä pohtii myös katsommeko esitystä seuratessamme myös itseämme varten? Kenties saamme vastauksen mieltämme vaivaavaan kysymykseen tanssijan katseesta, liikkeiden sarjasta tai esityksen intensiivisestä tunnelmasta.

Yksityiskohta Rafael Wardin tussipiirroksesta
Tanssijoita III, 1951
Tutkijatohtori Hanna Poikonen yhdistää työskentelyssään tieteellistä tietoa ja kehollista kokemista. Kiinnostavassa esseessään Peilisolujen liikettä Rafael Wardin tanssijoiden ja luonnontieteen rajapinnalla hän kuvaa, miten Wardin piirrosten viivat ja kehot kutsuvat katsojan tanssiin.

Päämäärätietoisen tarkkaavaisuuden sijaan annamme tilaa joutilaan tilan neuroniverkostolle, joka lipuu hellävaraisesti teoksen osiosta toiseen maalaten sävyjä sisäisen maailmamme kankaalle.

Esteettinen kokemus synnyttää empatiaa, herkistää kuuntelemaan, vastaanottamaan ja tutkimaan erilaisia tapoja olla olemassa. Silloin ahdistus, stressi ja vieraantuneisuuden tunne helpottuvat. Niinpä teoksen toimittajat kehottavat: Tanssi!

Hanna-Reetta Schreck & Saara Karhunen (toim.): Tanssi!

Kirjoituksia tanssista ja kuvataiteesta. Teos. 2022. 207 s.

Tanssi! Liikettä kuvataiteessa 1880–2020 Taidemuseo HAMissa 11.9.2022 saakka.

Näyttely siirtyy syksyllä 2022 Oulun taidemuseoon.

  

perjantai 13. toukokuuta 2022

Tarja Roinila: Samat sanat

Kielenrakastajan tunnustuksia

 Tarja Roinilan esseistä ja kirjoituksista koostuva Samat sanat osoittaa, että hänelle kääntämisessä oli kyse kullekin teokselle ominaisen kielen löytämisestä. Samalla loistava kääntäjä kartoitti suomen ilmaisumahdollisuuksia ja loi uutta kieltä.

tarpeeksi tekstin kanssa seurusteltuaan vapautuu yhtäkkiä ilmaisemaan. Silloin tuntee kirjoittavansa itse, pääsevänsä alkutekstin rytmiin ja ajattelevansa yhdessä sen kanssa. Silloin tuntee löytävänsä omasta kielestään asiat, jotka teos haluaa sanoa.

Kääntäjä, taiteilijaprofessori Tarja Roinila (1964–2020) ehti saada aikaan paljon liikenneonnettomuuden seurauksena aivan liian lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Hän suomensi kymmenittäin teoksia, kirjoitti esseitä ja kritiikkiä, opetti ja toimi lukuisissa luottamustehtävissä.

Roinilalta jäi kesken esseekokoelma, jonka hänen pitkäaikainen ystävänsä Mika Kukkonen on täydentänyt valitsemalla kääntäjän laajasta arkistosta hänen työtään ja ajatuksiaan valottavia tekstejä kokoelmaan Samat sanat – Kirjoituksia kääntäjän elämästä (Teos).

Teksteistä paljastuu Roinilan intohimoinen suhde kieleen: Kielet asuvat minussa ja minä niissä. Tämän suomalais-saksalaiseen perheeseen syntynyt kääntäjä oivalsi opiskeltuaan espanjaa ja ranskaa. Näiden ohella hän osasi ”merleaupontya” ja ”bernhardia”. Nämä kielet hän oppi kääntäessään Merleau-Pontyn filosofisia kirjoituksia ja Thomas Bernhardin vaativia teoksia. Edellisestä hän sai J.A. Hollon palkinnon ja jälkimmäisestä valtionpalkinnon.

Kielet ovat yhteismitattomia, joten niiden sanatarkka kääntäminen on mahdotonta. Roinilalle kääntämisen perusyksikkö ei ollut sana tai lause vaan itse teos. Kullekin kirjalle oli löydettävä sille ominainen kieli. Roinila sukelsi lapsen malttamattomuudella ja uteliaisuudella teoksiin. Hän luki kirjoittamalla ja kirjoitti lukemalla.

Kaikki kääntämiseen tarvittava on alkuteoksessa. Se vain ei anna ohjeita kääntämiseen, keinot siihen on keksittävä itse. Roinila perehtyi teoksen terminologiaan, kuunteli kielen rytmiä ja poljentoa, sanalla sanoen heittäytyi kielen vietäväksi. Analyysi ja intuitio kulkivat käsi kädessä.

Otteet Roinilan työpäiväkirjoista palastavat hetkiä, jolloin epäilykset piinaavat: Kaikki on vielä niin levällään. Raakakäännös on ihan söhryä. (..) Missä osaamisen tunne? Vihdoin, tarpeeksi tekstin kanssa muhinoituaan, kääntäjä saavuttaa tietyn taitekohdan, jossa lukeminen on jollain tavoin ”valmis”.

Tarja Roinila tunnettiin erinomaisena taideproosan
ja lyriikan kääntäjänä. Kuva: Marina Meinander

Silloin suomi ottaa vallan ja alkaa kuljettaa tekstiä. Kääntäjästä tulee vain kielen välikappale: olen kokonaan suomen kielen sisällä ja lennän sen siivillä. Äidinkielen mahdollisuudet tuntuvat äärettömiltä, kun se taipuu ehkä sellaisiinkin asentoihin, joita en ole aiemmin nähnyt.

Runojen kääntämistä pidetään vaikeana, jollei peräti mahdottomana. Roinila on eri mieltä. Runo luo oman universuminsa, joka perustuu sanojen aistittavuuteen, äänteisiin ja rytmiin. Kääntäjän on aistit herkkänä kuunneltava, mitä runo haluaa sanoa. 

Roinila kertoo aihetta valottavan esimerkin, miten päätyisi nyt toisenlaisiin suomennosratkaisuihin kuin 17 vuotta sitten käännettyään Coral Brachon runon Agua de bordes lúbricos.

Runon nimen hän suomensi tuolloin muotoon Liukasreunainen vesi. Roinilan mielestä käännös oli liian sanatarkka. Liukasreunainen vesi on kiinteä paketti, josta puuttuu vedelle ominainen soljuvuus. Olisiko ”Vesi, sen liukas lieve” parempi? Alkusoinnun lisäksi siinä on aaltoilevat iu- ja ie-diftongit.

Mutta ei sittenkään. Käännös tuo mieleen kankaan liepeen, jolla ei ole mitään tekemistä runon kanssa. Sitä paitsi lieve on vain yksi reuna, kun veden reuna puolestaan häilyy joka suuntaan amorfisesti. Kääntäjä päättää tappaa darlinginsa. Lopulta hän päätyy muotoon ”Vesi, sen liukas reuna”. Siinä on rajattomuutta ja liikettä, joka jatkuu.

Mark Rohko: Orange and Yellow, 1956
Roinila kirjoittaa, miten hän kerran katsellessaan Mark Rothkon maalausta koki sen ikkunaksi toiseen maailmaan. Sama tunne valtaa hänet Harri Nordellin runoja lukiessa. Nekin muuttuvat ikkunoiksi, vievät rajalle, sanomattoman äärelle. Roinilan mielestä Nordell todistaa, että vain särkynyt ja vajaa kieli voi tulla merkityksenmuodostuksen tapahtumapaikaksi ja saada takaisin maagisen, luovan voimansa.

Miten inspiroiva, kääntämistä ja kirjallisuutta oivallisesti valaiseva teos Samat sanat onkaan! Olen kokenut sen parissa monia ahaa-elämyksiä. Miten esimerkiksi kuvata ohikiitävää hetkeä, joka saman tien muuttuu imperfektiksi. Roinila löytää vastauksen Milan Kunderan esseestä Kadonnutta nykyaikaa etsimässä: Tietyn hetken melodinen totuus. Miten hienosti sanottu.

Roinilalle suoraan ruumista kumpuava puhe on kieltä synnyttävä äiti, luovaa perusvoimaa, joka on epätäydellistä ja hallitsematonta. Kuten elämäkin. Kirjailija rakentaa teoksen puheen, äänen ja läsnäolon. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin kuuluu hengitys.

 Jään kaipaamaan Tarja Roinilan hengitystä.

Tarja Roinila (toim. Mika Kukkonen): Samat sanat – Kirjoituksia kääntäjän elämästä

Teos. 2022. 243 s.

  

maanantai 2. toukokuuta 2022

Nina Honkanen: Sinisiä unia

Viisaita sanoja vanhemmuudesta ja naisen monista rooleista

Nina Honkasen muistelmien, esseen ja päiväkirjan yhdistelmä Sinisiä unia laajenee yksityisestä yleiseen. Rehellisen teoksen kantavana voimana kulkee lähimmäisenrakkaus.


Uuden teoksensa Sinisiä unia julkistamisjuhlissa kirjailija, käsikirjoittaja Nina Honkanen ehdotti sen lukuohjeeksi historioitsija Christopher Laschin sanoja: ihminen on täällä muita, ei itseä varten. Neljän pojan ja kahden bonuspojan äiti on itse noudattanut neuvoa parhaansa mukaan.

Honkaselle kirjailijuus on pakonomainen tapa hahmottaa maailmaa. Kun aihe alkaa vaivata liikaa, siitä on kirjoitettava. Mutta kuten palkittu, edesmennyt kirjailija Matti Pulkkinen on todennut, silloin on oltava rohkeutta laittaa itsensä alttiiksi. Muutoin hommaan ei kannata ryhtyä. 

Tätäkin ohjetta Honkanen on noudattanut kertoessaan avoimesti myös niistä hetkistä, jolloin pimeän tunnelin päässä ei näkynyt valoa.

Joitakin vuosia sitten Honkanen istui kuopuksensa kanssa Kelan toimistossa joulun alla hakemassa toimeentulotukea. Raskas avioero oli ajanut tilanteeseen, jossa muut keinot olivat hukassa. Tuolloin nolotti ja hävetti. Syyllisyyskin painoi.

Julkistustilaisuudessa Honkanen on jo sinut köyhyyden kanssa: ”Ihmisten tilanteet vaihtelevat. Köyhyys ei ole oma vika, se voi kohdata ketä vain”. Tilanteeseen johtaneista syistä hän on kirjoittanut ”lamaromaanissaan” Joka kymmenes vuosi.

Vessattomaan rintamamiestaloon Porissa syntynyt pikku-Nina aloitti päiväkirjojen kirjoittamisen jo viisivuotiaana. Ensimmäisen, cockerspanielikantisen vihkonsa hän aloitti päättäväisesti sanoilla: Minusta tulee isona kirjailija.

Ennustus toteutui, mutta paljon muutakin on elämään mahtunut. Honkanen alkoi odottaa esikoistaan 18-vuotiaana, ja kuopuksensa hän sai nelikymppisenä. Kolme kertaa eronnut Honkanen on näin saanut viettää lapsiperhearkea päälle kolmekymmentä vuotta, joten hän tietää, mistä kirjoittaa.

Nina Honkanen kirjansa julkistamistilaisuudessa
Arkadia International Bookshopissa.
Kuva: Hannele Salminen
Sinisten unien alaotsikko: ja mitä muuta olen äitinä saanut nähdä kuvaa teoksen rönsyilyä yksityisistä kokemuksista inspiraationsa saaneisiin pohdintoihin ihmissuhteista, seksuaalisuudesta, syntymästä, kuolemasta, toivosta ja nykyisestä maailmanmenosta. Teos tempaa mukaansa avoimuudellaan, sujuvalla kielellään ja tekstiä sävyttävällä lämmöllä.

Vaikka lapset ja lapsenlapsi ovat Honkaselle rakkaimmista rakkaimpia, nelikymppisenä univajeinen lapsiarki tuntui joskus ylivoimaiselta. Päivän aterian valmistaminen vastaa vuoren valloitusta, suihkuun meno maratonia ja kaupassa käynti voi tuntua yhtä pelottavalta kuin benjihyppy.

Honkanen kehottaakin hakemaan ammattiapua silloin, kun omat voimat uupuvat. Keskustellessaan kirjailija Anu Kaipaisen kanssa terapian kirjailijan työtä lamauttavasta vaikutuksesta ystävykset ovat kerrankin eri mieltä. Anun tunnustukseen: Ilman vereslihalla olevaa sielunhaavaa ei voi kirjoittaa, Nina kommentoi: ilman terapiaa en kirjoittaisi edes nimeäni saati kirjoja.

Nina Honkasen koti oli uskonnollinen, joten hänelle päivittäinen rukoileminen tulee luonnostaan ja on sekin auttanut pärjäämään vaikeina hetkinä. Rukous voi olla ainoa järjissä pitävä elementti silloin, kun turhautuu ja alkaa epäillä valitsemansa tien tai kaiken ympärillä näkemänsä mielekkyyttä. Honkasen nykyinen puoliso näyttelijä Hannu-Pekka Björkman on ortodoksi.

Suomettumisen kupla puhkesi viimeistään Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Honkasen mielestä sometus ja insta ovat nykyajan sokeita pisteitä, joiden tuhovoimaa emme tajua. Sosiaalinen media luo idealisoitua ihmiskuvaa, jossa todellinen minä häviää niin muilta kuin itseltäkin.

Kun aitoa läsnäoloa ja kohtaamista ei ihmisten välillä synny, kykymme kokea myötätuntoa surkastuu. Hymiöt eivät korvaa kasvojen ilmeitä ja silmien pilkettä, eivätkä klikkaukset ihmisen kosketusta ja halausta. Honkanen toivookin, että nykyinen narsistinen ajanjakso katoaisi pian historian romukoppaan.

Honkanen suree myös lukemisen vähenemistä, jonka digilaitteet ovat aiheuttaneet. Kännykän räplääminen ei kirjan tavoin avaa ovia uusiin ulottuvuuksiin, vie mielikuvitusmatkoille ja avarra lukijan maailmankuvaa. Kirjaan uppoutumalla myös oman pään ja alitajunnan rikas maailma avautuu. Sitä eivät klikkaukset paljasta.

Haastattelija Jyri Hännisen kysymykseen, minkä kirjan ottaisit mukaan autiolle saarelle? Honkanen nimesi edesmenneen ystävänsä ja mentorinsa, monilahjakkaan Jussi Kylätaskun kirjallisen testamentin Pieni polku metsän halki vie.

Jussin ohje nuorelle kirjailijalle kauan sitten kuului yksinkertaisesti: Istut alas ja jatkat siitä mihin eilen jäit. Nina Honkanen on noudattanut neuvoa parisenkymmentä vuotta. Nyt hän pohtii kirjassaan, voisiko vanhenemista ja iän tuomaa kypsyyttä verrata vuosikertaviiniin, joka oikein säilytettynä on saanut vanhetessaan uusia ja syvempiä sävyjä?

Maailmantilanne on huolestuttava, ja luonnontuho jatkuu hälyyttävällä vauhdilla. Pandemia ja sota Ukrainassa ovat osoittaneet, ettei varmuuksia tulevaisuudesta ole. Siitä huolimatta elämä jatkuu. Nina Honkasen pieni lapsenlapsi ojentaa kätensä ja katsoo luottavaisin silmin isoäitiään.

Nina Honkanen: Sinisiä unia – ja mitä muuta olen äitinä saanut nähdä.

Kirjapaja, 2022. 261 s.

 

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

Ystävyydestä, identiteetistä ja katujen lumosta

 Vivian Gornick tunnustaa muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki tarvitsevansa New Yorkin katujen lepattavaa kiihkeyttä tunteakseen olevansa elossa. Kadut tarjoavat hänelle myös loputtomasti aineistoa tutkia inhimillisen kanssakäymisen monenlaisia variaatioita matkalla kohti tietoista olemista.

Meitä kiehtoi eleiden ja ilmaisujen arkailemattomuus: tyylikäs flirttailu, sanavalmiit keskustelut, se että ihmiset innoittivat toinen toisensa ja itsensä henkeviin, säkenöiviin vastauksiin.

Näin amerikkalainen kirjailija ja kriitikko Vivian Gornick kuvaa elämänmenoa rakastamansa New Yorkin kaduilla muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki (Gummerus). Nämä tunteet jakaa hänen kanssaan ystävä, henkevä ja älykäs homomies Leonard heidän pitkillä kävelyretkillään.

Vaikka nämä kaksi ovat olleet läheisiä ystäviä jo vuosikymmeniä, heidänkin kanssakäymisessään Gornick tunnistaa aika ajoin hienosyisiä varjoisia vivahteita. Kumppanukset tapaavat korkeintaan kerran viikossa, sillä useammassa kerrassa olisi liikaa kestettävää.

Leonard tunnustaa, että hänet pitää hengissä ironia, jolla hän estoitta suomii myös Viviania. Ystävysten ajatukset kulkevat kuitenkin samalla aaltopituudella, ja he saavat toisiltaan sitä, mitä ilman eivät tule toimeen: rehellistä ja inspiroivaa keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa. Näin he projisoivat samalla omakuvaansa toiselle lausuessaan ajatuksensa ääneen.

Kun heidän yhteinen ystävänsä Lorenzo on taas ratkennut ryyppäämään ja puolustelee itseään: en tiedä miksi teen kaiken päin helvettiä, Vivian ihmettelee: No miksi hän sitten tekee kaiken päin helvettiä?  Leonardin vastaus osuu ytimeen: ”Miksi? Koska jos hän ei tee kaikkea päin helvettiä, hän ei tiedä kuka hän on”.

Gornick syntyi Bronxissa, joka tuntui hänestä pikkukylältä verrattuna vain metromatkan päässä olevaan Manhattaniin. Kaupunginosa muodosti hänelle maailman keskipisteen, jossa elämä vihdoin alkaisi, kunhan hän ensin pääsisi muuttamaan sinne. Siihen saakka hän mittaili unelmiensa katuja: Broadwaytä etelään, Lexingtonia pohjoiseen, 57. kadun yli, joelta joelle…

Leonard sen sijaan on pysytellyt kotikulmillaan Bronxissa. Hänelle lähiseudun kadut eivät kuitenkaan riittäneet. Hän oli laajentanut reviiriään ja tunsi East Riverin jalankulkusillat; lautat, tunnelit, kehätiet. Hän tiesi Snug Harborin ja City Islandin ja Jamaica Bayn.

Kari Hakli: April in New York, 1983
Suomentaja Arto Schroderus pysyy mainiosti Gornickin kannoilla ja vaihtaa kielirekisteriä aina tarpeen tullen, jotta teksti lepattelee yhtä elävästi kuin kirjailijan mielikuvat, muistot ja mielikuvitus.

New Yorkista ja sen monenkirjavista asukkaista syntyy eloisa tausta Gornickin muistoille. Niitä lukiessa tuntuu kuin uppoaisin itsekin suurkaupungin syövereihin, sillä niin elävästi Gornick kuvaa satunnaisia – triviaalejakin – kohtaamisia ja kuulemiaan keskustelunpätkiä. 

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kuitenkin Gornickin pohdiskelut ihmissuhteista, rakkaudesta, yksinäisyydestä ja minuuden rakentumisesta.

Gornick lainaa ajattelijoita ja kirjailijoita antiikin ajoista lähtien ja jatkaa heidän ajatuskulkujaan pohtiessaan ihmisenä olemisen ikuisia kysymyksiä. Vuosisatojen ajan pidettiin esimerkiksi itsestään selvänä, että ystävät pyrkivät vahvistamaan toistensa hyviä puolia. Gornick toteaa surullisena, ettei tämä enää pidä paikkaansa, sillä nykyinen terapeuttinen kulttuuri on tehnyt meistä itsensäpaljastajia.

Nyt me jaamme häpeänaiheitamme ystävälle ja haluamme, että hän tuntee meidät kaikkine puutteinemme ja vikoinemme. (Tämä ei tosin koske somea, jossa et koskaan voi olla liian kaunis tai ihana.) Mitä enemmän paljastettavaa meillä on, sitä ”rehellisempiä” me olemme. Gornick toteaakin, että kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.

Ranskan vallankumouksesta lähtien naisten tasa-arvoa vaatineita feministejä kutsuttiin ”uusiksi” tai ”vapautuneiksi” naisiksi. Radikaalifeminismin barrikadeilla 1970-luvun lopulla temmeltänyt Gornick käyttää ”vapaan” naisen synonyymina mieluummin Geoge Gissingin teoksesta The Odd Women peräisin olevaa luonnehdintaa ”erikoinen” nainen.

Vaikka Gornick onkin hylännyt radikaalifeminismin rajuimmat iskulauseet: Rakkaus on raiskausta! Vihollinen vuoteessamme! erikoisilla naisilla on edelleen työsarkaa edessään. Demokraattisissa mallimaissa naisten ja miesten tasa-arvo työelämässä on edennyt pitkälle, kodin seinien sisällä sen sijaan on vielä paljon parannettavaa. Naiset uupuvat kaksinkertaisen työtaakkansa alla, koska kodin- ja lastenhoito jää suurelta osin edelleen heidän harteilleen.

Kari Hakli: Hetki kahvilan edustalla, New York 1983
Moni kirjailija on teoksissaan tunnustanut kaupungin vilinän helpottavan heidän yksinäisyydentunnettaan, tai ainakin tekevän siitä siedettävää. Yksi heistä oli kirjailija Samuel Johnson, joka tarpoi 1740-luvulla Lontoon katuja ja kierteli majataloissa keskustelun toivossa.

…hän koki helpotusta nähdessään oman tarpeensa heijastuvan keskustelukumppaniensa kasvoilta: niiden, jotka joivat ja puhuivat ihmisestä ja jumalasta aamunkoittoon, koska eivät itsekään halunneet mennä kotiin.

Kun Gornick illalla katselee 16. kerroksen asunnostaan, miten Manhattanin ihmiskennostojen valaistut ikkunat kohoavat kohti taivasta, hän tuntee kaupungin nimettömän seurakunnan syleilyn… Sen suoma mielihyvä on sanoin kuvaamattoman rauhoittavaa.

Paitsi ystävyyssuhteitaan Gornick pohtii myös syitä, miksi hänen avioliittonsa ja rakkaussuhteensa ovat tyssänneet heti alkuunsa: väärän miehen löytäminen kävi minulta luonnostaan. Hän tajuaa, että seksuaalinen vetovoima oli viekoitellut sen oikean etsimisen harhapoluille: silloin kun ihmistä rakastetaan seksuaalisesti, ei rakasteta sitä, kuka hän oikeasti on, vaan hänen kykyään herättää halua.

Leonard kehottaa Viviania valjastamaan yksinäisyytensä hyödylliseksi yksinoloksi. Tämä ottaa neuvosta vaarin ja oivaltaa: Ihminen on yksinäinen, koska hän kaipaa poissaolevaa, idealisoitua toista, mutta hyödyllisessä yksinolossa minä olen paikalla ja pidän itselleni mielikuvituksen seuraa…

Gornick kirjoittaa, miten hän Edmund Gossen muistelmien Father and Son avulla oppi muotoilemaan oivalluksensa. Gosse kirjoittaa, miten hän kahdeksanvuotiaana löysi itsestään kumppanin ja uskotun: Meitä oli kaksi, ja me saatoimme puhua keskenämme … Sain suurta lohtua, kun löysin ymmärtäjän omasta sydämestäni.

Vivian Gornickin Erikoisen naisen kaupunki valittiin vuonna 2015
National Book Critics Circle Award -finalistiksi. Kuva: Mitchel Bach.

Gornickin pientä muistelmateosta lukiessa tuntuu, kuin juttelisin ystävän kanssa luottamuksellisesti meitä molempia kiinnostavista aiheista. Hän pukee sanoiksi ajatuksia, jotka tunnistan, mutta joita en hänen laillaan ole aiemmin osannut selkeästi sanallistaa.

Vivian Gornic linkittää kiehtovasti abstraktia ajattelua arkipäivän konkretiaan. Hänelle matka kohti itsetuntemusta ja tietoista olemista on tullut yrityksen ja erehdyksen kautta. Erikoinen nainen kiittää tästä kaupunkiaan: Olen elänyt todeksi konfliktini enkä fantasioitani, ja niin on myös New York. Olemme yhtä.

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki. (The Odd Woman and the City.)

Suom. Arto Schroderus. Gummerus. 2022. 165 s.

Kari Hakli,  kari.hakli@gmail.com