Jon Fosse: Uusi nimi. Septologia VI-VII

”Pian me saamme taas olla yhdessä”

Nobelilla palkitun Jon Fossen suurteoksen Septologian päättävässä kolmannessa osassa Uusi nimi on luopumisen aika. Teos soi kuin hypnoottinen sielunmessu, joka kietoo sisäänsä elämän ja kuoleman, taiteen ja Jumalan. Kirkkaimpana loistavat kaipaus ja kuoleman ylittävä rakkaus.

Jon Fosse on valinnut teoksensa Uusi nimi (WSOY) motoksi Friedrich Nietzscen sanat: Nur Narr! Nur Dichter! Vain narri! Vain runoilija! Näin hän tunnustaa hengellisellä mystiikalla sävytetyn kirjansa alussa, ettei tiedä lopullista totuutta ja ymmärtää olevansa vain runoilija, joka luo omat merkityksensä ja arvonsa.

Fosse on kuvannut tyyliään varsinkin pääteoksessaan Septologiassa mystiseksi realismiksi, missä arkisissa realistisissa kohtauksissa on läsnä mystinen ulottuvuus.

Septologian päähenkilö taidemaalari Asle elelee yksin talossaan Norjan syrjäisellä seudulla vuonon äärellä puolisonsa Alesin menehdyttyä. Hänen harvalukuiseen tuttavapiiriinsä kuuluvat naapurissa asuva kalastaja Åsleik, hänen galleristinsa Beyer sekä Kaima, hänkin taidemaalari Asle, joka parhaillaan viruu alkoholimyrkytyksen aiheuttamassa koomassa sairaalassa.

Septologian toinen osa Minä on toinen on saanut nimensä Arhur Rimbaudin lauseesta Je est un autre. Est viittaa yksikön kolmanteen persoonaan häneen. Tästä syntyy teoksen kaksoisvalotus, sillä Asle olisi voinut olla toinen, Kaimansa, mikäli olisi valinnut toisenlaisen elämänpolun.

”En voi väistää ajatusta, että kaksi Aslea ovat Fossen alter egoja. Hän oli itse aiemmin ateisti, joka joi liikaa, nykyisin hän tunnustaa olevansa katolinen absolutisti. Pimeydestä kumpuava valo, jota Asle maalaamalla tavoittelee, symboloi Fossen pyrkimystä kirjoittaa näkymätön perimmäinen totuus näkyväksi”, kirjoitin luettuani Septologian ensimmäisen osan Toisen nimen.

Fosse on karsinut tekstistään kaiken ylimääräisen, maiseman kuvailun, kielikuvat ja pitkät dialogit. Arkisia tapahtumiakin on niukanlaisesti ja ihmisiä vain kourallinen. Näin hän pääsee syvemmälle, tavoittelee näkyvän takaista näkymätöntä todellisuutta.

Jon Fosse voitti Nobel-palkinnon
vuonna 2023. Kuva Agneta Bruun

Hänen katkeamattoman virkkeensä hypnoottinen poljenta, rytmiä luovat toistot ja Aslen tajunnanvirta imevät lukijan taikapiiriin, jossa se, mitä Fosse haluaa sanoa, rakentuu kertomuksen myötä lukijan mieleen alitajuisesti.  

Asle on kadottanut maalaamisen ilon. Hän huomaa, että kuvat hänen päässään ”ovat alkaneet haalistua, ne ovat alkaneet kerääntyä hitaaksi kuvaksi jota ei tarvitse eikä pidä eikä voi maalata, ne kuvat ovat kerääntymässä hiljaisuudeksi, rauhalliseksi hiljaisuudeksi, minä ajattelen ja minä tunnen rauhan täyttävän minut”.

Asle istuu keittiössään, katselee merelle ja antaa muistojen tulvia mieleensä. Hän aistii rakkaan edesmenneen puolisonsa Alesin läsnäolon voimakkaasti…  ja minä tunnen että hän tarttuu minua kädestä  ja me istumme siinä käsi kädessä, ja minusta tuntuu hyvältä pitää Alesia kädestä, minä ajattelen..

Menneisyyden tapahtumat ja nykyhetki limittyvät ja etenevät vuorotellen Aslen tajunnanvirrassa, solmivat Septologian langanpäitä yhteen, kertovat eletystä. Uuden nimen voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta jos on lukenut Septologian edelliset osat, tietyt yksityiskohdat nousevat mielen syövereistä pintaan kuin omat muistot.

Ales pelasti Aslen Kaiman kohtalolta rakkaudellaan ja johdattamalla hänet katoliseen uskoon. Niinpä Aslen pohdinnat Jumalasta, sielusta ja taiteen yhteydestä korkeampiin voimiin kulkevat jälleen tarinan syvänä, selittämättömänä pohjavirtana.

.. sillä kaikella hyvällä taiteella on henki, hyvällä kuvalla, hyvällä runolla, hyvällä musiikilla, eikä siitä tee hyvää materia, eikä siitä tee hyvää sisältö, idea tai ajatus, ei, siitä tekee hyvän nimenomaan materian ja muodon ja sielun yhdistelmä, ja tästä syntyy henki, minä ajattelen..

Kuten jo Fossen ensimmäisessä suomennetussa teoksessa Aamu ja ilta, laiva on symboloinut ihmisen siirtymää tuonpuoleiseen. Aslen Kaimakin maalasi laivoja myrskyävällä merellä. Asle sen sijaan seilaa Åsleikin Paatilla tämän sisaren luo joulunviettoon vuonon pohjukkaan.

Katkeamattomalla lauseellaan Fosse tavoittelee näkymättömän maailman takaista mysteeriä samoin kuin hänen alter egonsa Asle: minä halusin vain maalata saadakseni sanottua jotain mitä ei voinut sanoa millään muulla tavalla, minä halusin maalata poissaolevaa läsnäoloa

Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Septologian teksti ei edetessään enää ole kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta.

Jon Fosse. Uusi nimi. Septologia VI-VII. WSOY. 2026. 377 s. https://www.wsoy.fi/

(Eit nytt namn. Septologien VI-VII). Uusnorjasta suomentanut Katriina Huttunen.

Sirpa Kähkönen: Marius

Naisena olemisen taito

Sirpa Kähkösen uudessa romaanissa Marius elokuinen hellepäivä puutarhamökillä laajenee pohdintoihin rakkauden häilyvyydestä, muistoista, taiteesta ja elämisen ehdoista. Kauniin balladinomaisen teoksen sivuilla säteilee ymmärrys ja olemisen ilo.

”Jo lapsella on kaipuu olla lähellä toista ihmistä. Meissä säilyy tämä katse ja halu loppuun asti. Halusin näyttää, että vaikka vuodet vierivät, me pysymme haluavina olentoina”, Sirpa Kähkönen luonnehti Marius-teoksensa (Siltala) lähtökohtaa lehdistötilaisuudessa.

Kuusikymppinen vapaa taiteilija ja runoilija Lili haluaa aamulla herätessään vielä viipyillä eilisen illan tunnelmissa. Marius oli istunut korituolissa häntä vastapäätä, kynttilänvalo oli liekkunut kuistin ikkunoissa ja heidän kasvoillaan .. Marius, nuori, komea ranskalaismies on parin viikon ajan autellut Liliä Yön puutarha -näyttelyprojektin ylläpidossa.

Mariuksen vetovoima on yhdessä työskennellessä kietonut Lilin pauloihinsa, ja hänen kauan unessa uinaillut viettinsä alkaa nostaa päätään. Se heräsi tuoksusta, jostakin mitä ei ehtinyt tunnistaakaan, se havahtui, vaati osansa, valvotti. Toivoa muusta kuin ystävyydestä ei kuitenkaan ole. Kenties Marius kuitenkin vielä tänä iltana piipahtaisi?

Lilin puuhastellessa arkisissa askareissaan uskollinen Rauha-koira seuranaan hänen alitajunnallaan on aikaa vapaasti temmeltää. Vanhat esineet, joita hän on mökilleen kerännyt, nostavat mielen pintaan muistoja, kun katse niihin osuu.

Rakkaan isoäidin virkkaaman, sängyllä lepäävän pitsipeiton herättämä näky riipaisee läheltä minuakin. Leskeksi jäänyt isoäiti ”virkkasi pois huolia, yksinäisyyttä, virkkasi surun silmukoita, vanha kultainen sormus välähdellen”. Minun pitsipeittoni lepää sohvani päällä.

Perjantaisaunan lauteilla istuskellessaan Lili miettii, miten miespuolisten kirjailijoiden romaanit pullistelevat kuvauksia naisten avoimista kaula-aukoista ja anatomisista yksityiskohdista. Heidän mieshenkilönsä sen sijaan ”saapastelivat tapahtumapaikoille ilman että kukaan sai tietää, mitä heillä oli yllään tai millainen takamus heidän housuissaan piili”.

Kähkönen tekee toisin, piirtää kauniin muotokuvan loppuun saakka sensuelleista isoäideistään korallinpunaa huulissaan, tukka sulokkailla laineilla: ”ikä peitti heitä kuin kuultava välilehti albumissa, sen takaa he häämöttivät nuorina ja kirkkaina”.

Jos pitsipeite vei Lilin ajatukset isoäitiin, pöytää somistava Arlesista ostettu provencelaisliina puolestaan upottaa hänet rajun hekuman syövereihin. Taikamaton lailla liina lennättää hänet nuoruuden reppureissumatkalle Eurooppaan. Grand Tourillaan nuori Lili törmää sattumalta opettajaansa, jonka työpajassa hän oli perehtynyt Shakespearen näytelmien salaisuuksiin.

Pariisissa Peter Quince puolestaan johdattaa hänet nautinnon lähteille, ja yhdessä he avaavat Lilyn kauan padottuna olleen seksuaalisen halun kahleet. Kähkösen aistillinen aktin kuvaus tempaisee lukijankin mukaan himon sykkiviin syövereihin. Lili ..

.. tunsi miten lämmin pyörre nousi avautuneesta hedelmäisestä viikunanhehkuisesta hävystä, paisuneesta klitoriksesta ja vatsasta ylös rintoihin, kaulalle ja lopulta tietoisuuteen joka hämmästyen käsitti: tämä on se!

Lili oppii myös tuntemaan vapaan rakkauden nurjan puolen. Peter Quincen sanat, ”Lily, ei sovita mitään. Nähdään kun nähdään” putoavat julmasti kuin moukari ja murskaavat hänen haaveensa, tuottavat kipua.  

Sirpa Kähkönen voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2023.
Hänet kuvasi Laura Malmivaara.

Elokuinen ilta alkaa kietoa Vallilan siirtolapuutarhaa muistuttavaa aluetta tummaan, viileään vaippaansa, Mariuksesta ei kuulu pihahdustakaan. Mökkialueen pohjoispuolella, raitiotiekiskojen takana Kumpulan kartano kätkee syliinsä Lilin ja hänen ystävänsä Inan rakentaman taideprojektin Yön puutarhan.

Heidän loihtimansa lumottu puutarha on tulvillaan yöllä kukkivia ja tuoksuvia kasveja, koristetupakkaa, illakkoa ja liljoja, joissa yökköset illastavat kiiltomatojen loisteessa. Taiteilijat kehottivat yöllä vierailevaa yleisöä heittäytymään puutarhassa aistien vietäviksi, maailman aistimelliseen haltuunottoon.

Taideprojektinsa, kaistaleen yöllistä paratiisia ystävättäret omistivat niille naisille, joita oli pidetty vangittuna sukupuolitautien pakkohoitolana toimineessa kartanossa. Miehet, joiden kanssa vangitut naiset olivat haureutta harjoittaneet, saapastelivat vapaina kaupungin kaduilla.

Maagisen realismin laineet pyyhkäisevät Lilin iltakävellylle Rauhan kanssa ja tuovat tullessaan muistoihin kadonneen ystävän, taudin uuvuttaneen Paulin. Hänen tanssinsa lumosi vieraat Yön puutarhan avajaisissa. Paluumatkalle vapauteen, muistojen uumeniin tanssija saa seurakseen kaksi kartanon pakkohoitolaitoksesta aikoinaan hatkalle karannutta nuorta naista.

Sirpa Kähkösen koskettava, kaunis tarina yltää sivujensa tuolle puolen. Marius säteilee kypsän kesän haikeaa runsautta. Arki, historia ja alati läsnä olevat muistot kietoutuvat yhteen puutarhaksi, jossa näkyvä ja näkymätön kietoutuvat yhteen, luovat lumotun todellisuuden.

Sirpa Kähkönen: Marius. Siltala, 2026. 216 s. www.siltala.fi

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi

Onesimus repussa

Juhani Karila on paimentanut otuslaumansa, hiidet, vampyyrit ja muut menninkäiset Lapin letoilta Helsingin keskustaa piristämään uudessa satiirisessa romaanissaan Terapeuttini on ihmissusi.

Vyötärönkorkuinen karvainen otus ilmestyi keittiön oviaukkoon. Jonkinlainen majavan ja marsun risteytys. Yllään musta frakki ilman aluspaitaa, kaulassa rusetti. Housuja sillä ei ollut lainkaan.

Juhani Karilan kuvasi Sabrina Bqain ja kannen suunnitteli Anna-Mari Tenhunen.

Juhani Karila toi komealla molskahduksella Lapin mystiikan suomalaiseen nykykirjallisuuteen edellisellä romaanillaan Pienen hauen pyydystys (Siltala). Se voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon ja kirjan käännösoikeudet on myyty jo parillekymmenelle kielialueelle. 

Karilan uudessa moniaalle kurottelevassa teoksessa Terapeuttini on ihmissusi (Siltala) painiskellaan ihmissuhdeongelmien ja mielenterveyden haasteiden kimpussa. Pöytätennistä pelataan vimmatusti ja Helsinkiä puhdistetaan raaoin ottein vierasperäisestä faunasta.

Kirjan päähenkilön Even kumppani Salla on saanut tarpeekseen yhteiselosta. Painu helvettiin hän vastaa Even anelevaan tekstariin. Karila kuvaa surkuhupaisan tunnistettavasti, millaisia hullutuksia onneton rakkaus meillä teettää.

Eikä tässä vielä kaikki. Even mieltä varjostaa vanha lapsuudesta kumpuava trauma, kadonneen äidin mysteeri, jota hän ei uskalla nostaa päivänvaloon alitajuntansa syövereistä. Tunneköyhästä, töihinsä uppoavasta isästä ei ole lohduttajaksi. Ollaan ilmiselvästi terapian tarpeessa.

Omaperäinen, tyylikkäästi pukeutunut terapeutti, ihmissusi löytyy Kruununhaan korkean jugend-talon uumenista. Otuksen keltaiset silmät hohtavat pistävinä kuin kekäleet, aivan kuin ne näkisivät Even sisimpään, jossa kaikkein kipeimmät ja torjutuimmat muistot piileskelevät. ”Sinun persoonallisuutesi on aivan hajallaan”, ihmissusi analysoi.

 Terapeutin palvelijana puuhastelee tunnollinen, marsua muistuttava Onesimus, josta on jo ollut puhetta. Ruokatarpeet jyrsijä noutaa Stockan Herkusta, taitava kokki ja herkkusuu kun on.

Samanmoisia peijoonia parveili jo Pienen hauen pyydystyksessä. Lapin murre toi palkittuun maagiseen jännityskertomukseen oman arominsa. Helsinkiläisiltä ei tätä maustetta valitettavasti löydy, mutta Karilan kieli polveilee silti pääkaupungissakin letkeänä ja ilmeikkäänä.

Kun Even elämässä kaikki tuntuu tökkivän, pingis tulee avuksi. Pallorallin tuoksinassa ikävät asiat unohtuvat. Avarin spinni oli epävarmempi kuin tavallisesti, mutta hän säntäsi ahneesti palloihin ja blokkasi jopa yhden Rinkon iskun rystyltä.

Tunnustan, että tämä kuulostaa minusta suurimmaksi osaksi heprealta. Tällä kertaa avuksi tulee Karila, joka paljastaa, että pöytätennis koostuu harhautuksista, kyseessä on suorastaan petoksista rakentuva pyramidihuijaus! Onneksi oranssinhehkuinen oranki Johannes heilauttaa itsensä kattopalkeista pelaajien keskelle ja ilmoittaa pelin tällä erää päättyneeksi.

Panokset kovenevat, kun toimistossa, jossa Eve näytösluonteisesti työskentelee, aletaan puuhata Helsinkiin haarakonttoria kansainväliselle firmalle, joka kaupustelee luovaa energiaa säteilevää superpuuta Logia. Kumpi, Ateneum vai Vanha ylioppilastalo, sopisi sen käärmeenpesäksi paremmin?

Näihin jargonia jauhaviin toimistotyyppeihin verrattuna monenmoiset elikot alkavat vaikuttaa ihan järkeviltä. Karilan piruilu nykyisen elämänmenon ylilyönneille saa minulta hyväksyviä nyökkäyksiä.

Logia varten Helsinki on puhdistettava vuorilta vaeltavista haittaeläimistä ilmoittaa elinkeinojohtaja. Keinoja kaihtamatta. ”Näille elikoille on järjestetty asuntoja ja niitä on yritetty saada mukaan työelämään. Minä olen nähnyt ihmissuden silinterihatussa…”, päivittelee elinkeinojohtaja.

Tällä välin silinterihattuinen terapeutti onnistuu sessiossaan hypnotisoimaan Even trauman syntysijoille. Matka mielen perukoille vapauttaa hänet viimein piinaavasta painajaisesta. Pelastusta ei kuitenkaan ole aikaa juhlia, sillä ihmissusi komeilee metsästäjien tappolistan kärjessä. On toimittava ja nopeasti.

Kun saalistajat pyssyineen ja verkkoineen lähestyvät, ihmissusi syöksyy ikkunan läpi pakoon. Eve survoo Onesimuksen reppuunsa ja säntää terapeuttinsa perään kohti Hämeentietä. Pidätän hengitystäni ja tarraan kirjan kansiin henkeni edestä kun draaman kaari kiihtyy kohti huipennustaan.

Aikamoisen sopan Karila on keittänyt. Even kipuilut hajoavan ihmissuhteen ja lapsuuden traumojen syövereissä, gryndereiden härski vallankäyttö ja maahanmuutto höystävät keitosta, jossa toden ja tarun rajat hämärtyvät.

Even ja kumppanien kujanjuoksun lähetessä kohti loppuaan en huomaa enää mitään eroa ihmisten ja otusten välillä. Jokainen heistä on tuonut oman persoonallisen panoksensa tähän inhimilliseen, monitasoiseen näytelmään. Pöytätennistä olisi tosin voinut ripotella soppaan hieman säästeliäämmin.

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi. Siltala, 2026. 347 s. www.siltala.fi

Lamppu Laamanen: Madame Krista Mikkola

”Voisitko kirjoittaa minusta kirjan?”

Taide-elämän värikäs eminenssi sai näköisensä hienon kirjallisen muotokuvan Madame Krista Mikkola. Elämäkerran kirjoittaja Lamppu Laamanen on pysytellyt sinnikkäästi kulttuurivaikuttajan taidetta, tapahtumia ja ihmisiä pursuilevan uran vauhdikkaissa vaiheissa.

Rahaa on mennyt, mutta kulttuuria on tullut ja se kaikki on sen arvoista. Jonkun se piti tehdä. Mun taiteilijat ovat tällä hetkellä Suomen huippuja.

”Krista näytteli kerrankin arkaa pyytäessään kainosti: ’Uskallanko kysyä, voisitko kirjoittaa minusta kirjan?’ paljasti tietokirjailija Lamppu Laamanen elämäkerran Madame Krista Mikkola (Johnny Kniga) julkistamisjuhlissa Galleria Halmetojassa.

Laamanen hyppäsi saman tien Krista Mikkolan tarinoiden poukkoilevaan kyytiin ja tuloksena syntyi kerrassaan hulvaton, hauska ja kiinnostava läpileikkaus galleristin, kuraattorin ja kulttuurivaikuttajan  vaiheisiin niin taiteen estradeilla kuin kulisseissa, niin Suomessa kuin maailmalla.

Laamanen on haastatellut kirjaan myös lukuisia Kristan ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Heidän kertomuksensa tuovat oman panoksensa madamen ilmeikkääseen muotokuvaan. Renessanssihahmo Eeropekka Rislakki summaa monen mielipiteen:

”Jos Kristaa ei olisi ollut olemassa, niin kuinka paljon tässä maassa olisikaan jäänyt tekemättä tärkeitä kulttuuri- ja kuvataidepuolen juttuja. Kuinka paljon olisikaan jäänyt kansainvälisiä ja eurooppalaisia yhteyksiä syntymättä.”

Kaikki alkoi eiralaisessa kulttuurikodissa taiteilijaäiti Irjan ja arkkitehti-isä Kirmon kannustavassa ilmapiirissä. Kristan elämään kuuluivat jo tuolloin vanhempien iloiset kulturellit illanvietot. Ranskalainen koulu puolestaan antoi oman silauksensa eurooppalaista sivistystä. Illalla sitten nahkarotsi päälle ja ei kun menoksi!

Hjallis Harkimo ajoi kerran mun prätkän mäsäksi, kun oltiin matkalla hänen Rolle-veljensä juhliin Sipooseen. Hjallis ajoi, koska mä olin vähän huppelissa, hyndäsi ja kaaduttiin, mutta vodkapullo ei mennyt rikki. Otettiin taksi Laruun ja desinfioitiin käsivarsi- ja polvinaarmut sillä vodkalla. Pulloon jäi vielä hömpsyt.

Mikkola sukelsi jo nuorena täysillä taide- ja kulttuurimaailman pyörteisiin ja ilmiömäisenä verkostoitujana solmi suhteita taiteilijoihin ja kulttuurielämän vaikuttajiin Suomessa ja Euroopassa. Omien gallerioidensa ohella hän ehtinyt työskennellä monessa roolissa taiteen kuvioissa niin Amos Andersonin taidemuseossa kuin Hannu Väisäsen yksityissihteerinä.

Galleria Katariinan näyttelysihteerinä työskennellessään Mikkola tutustui Kalervo Palsaan, joka tuli aina vodkapullo mukanaan näyttelyynsä iltapäivällä ja aloitti Kristan vokottelun. ”Lähentely oli kuitenkin hyvin kaunista, jopa filosofista. Siinä oli huumoriakin. Palsa oli äärimmäisen herkkä, sensuelli ja kärsi paljon yksinäisyydestään.”

Krista Mikkola signeeraa elämäkertaansa Galleria Halmetojassa.
Kuva: Hannele Salminen

Mikkolan moniin ansioihin kuuluu suomalaisten naistaiteilijoiden esille nostaminen ja maailmalle vieminen. Etunenässä hänen katraaseensa kuuluivat 1980-luvulla aloittanut vahva taiteilijakolmikko Leena Luostarinen, Marika Mäkelä ja Marjatta Tapiola sekä myöhemmin mukaan tullut Nanna Susi.

”Aika nopeasti mulle selvisi, miten piristävästi Krista vaikutti Helsingin taidemaailmaan. Hän oli kävelevä kipinä, josta loisti uskoa luovaa valoa”, kommentoi Nanna Susi. Mikkolaa luonnehtivien lausuntojen ohella myös taiteilijoiden omalle äänelle ja mietteille taiteen olemuksesta on kirjassa annetuttu tilaa.

Saatuaan teoksen valmiiksi Marika Mäkelä pohtii, kuka tämän oikeastaan teki? Mä olen miettinyt, onko maalauksen salaperäisyys sen oma vai onko se sen maalauksen tekijän. Tuntuu, että maalaus jotenkin sieppaa niin kutsutun tekijänsä sielun ja yhtäkkiä näyttääkin, ettet sinä minua tehnyt”.

Leena Luostarinen puolestaan opasti katsomaan taidetta omaan tinkimättömään tyyliinsä. Mikkola oli myynyt hänen teoksensa Sfax Helsingin kaupungin taidemuseolle. Kun maalaus oli esillä Taidehallissa, eräs toimittaja erehtyi kysymään mitä taiteilija sillä halusi sanoa?

Leena suivaantui täysin: ”Hän (siis taulu) saa itse kertoa! Älä kysy multa, maalaushan on sun kanssa. Siinä silmiesi edessä.”  (HAMissa aukeaa 9.10. museon kokoelmissa olevien Leena Luostarisen hienojen teosten näyttely. Silloin voimme itsekin kuunnella mitä Sfaxilla  on sanottavaa.)

Lamppu Laamasen ja Krista Mikkolan toimiva yhteispeli Madame Krista Mikkolassa on upottanut minut taidemaailman syövereihin, sen vastakohtaisuuksiin ja takaiskuihin, mutta ennen kaikkea taiteen lumoon ja kauneuteen, joita ilman elämää olisi mahdotonta edes kuvitella.

Annetaan Krista Mikkolan ystävän, Torinossa asuvan kirjailijan ja luennoitsijan Eija Tarkiaisen tiivistää olennainen Madame Krista Mikkolan elämästä ja työstä, joita tinkimätön intohimo taiteeseen on johdatellut:

Kyky ottaa oma paikkansa ja nauttia kyvyistään ja lahjoistaan on edellytys sille, että voi käyttää niitä muiden hyväksi ja iloksi.

Lamppu Laamanen: Madame Krista Mikkola. Jonny Kniga. 2026. 303 s. https://www.johnnykniga.fi/  

Lamppu Laamanen on kulttuurielämää laajalti kokenut tietokirjailija, joka on kirjoittanut elämäkerran muun muassa Andy McCoysta. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2018/11/lamppu-laamanen-andy-rocknroll-star.html

Katri Tapola & Selja Raudas: Kiven ja veden kirja

Kun sanat takertuvat kurkkuun, kuvat tulevat avuksi

Katri Tapolan kirjoittama ja Selja Raudaksen kuvittama taidokkaasti toteutettu Kiven ja veden kirja kertoo lapsen näkökulmasta, miltä tuntuu elää epävarmuudessa ja pelossa, kun kotitilanne ei ole kunnossa. Muutos on kuitenkin mahdollinen, kun oikeat sanat löytyvät.

Kertominen on kuin heittäisi pikku kiviä veteen. Heitän monta pikku kiveä. Samalla kun heitän, syntyy sanoja.

Kiven ja veden kirjan (Etana Editions) jokainen aukeama on Selja Raudaksen herkällä kädellä maalaamana kuin taideteos, joka kuvittaa Katri Tapolan proosarunon kaltaisia säkeitä. Yhdessä ne kertovat surullista ja jännittävää tarinaa käsin kosketeltavasti. Tekijät suosittelevat, että lapsi ja aikuinen tutkisivat ja lukisivat kirjaa yhdessä.

Tarina on kerrottu kuvin ja sanoin niin elävästi, että heittäydyin saman tien sen matkaan. Joten seuraavaksi on luvassa juonipaljastuksia…

Kun tarina alkaa, lapsi vilkaisee vielä kerran auringossa kylpevää maailmaa ennen kuin astuu kodin tummalle kynnykselle. Sisällä vallitsee painostava tunnelma. Uhkaava musta varjo on ”sillä tuulella”. Silloin voi tulla mitä vain. Voi tulla sanoja kuin kivisade. Voi tulla jotain, mikä hajottaa. Se on minun vika.

Kirjan aukeama muistuttaa synkkää metsää, vaikka ollaan olohuoneessa. Kukaan ei auta, eikä lapsi ymmärrä, mistä on kyse. Voisin olla kuin helisevä pikkuinen puro, mutta nyt kolhin itseäni sinne tänne, ja huonekalutkin ovat kiviä.

Yö laskeutuu kuin musta huppu. Unessa laiva kyntää synkkää merta, majakkakin on musta ja valoton. Aamulla kivet ovat kurkussa eikä sanoja ole. Sirpaleet on lakaistu maton alle, ja kaikki on näennäisesti taas hyvin. Läksyt ovat jääneet tekemättä.

Mikä avuksi? Tarvitaan vain yksi tuttu aikuinen, joka laskee käden lapsen olalle ja kysyy, mitä kuuluu? Vähitellen sanat alkavat pulputa lapsen suusta ja se helpottaa oloa. Kannamme yhdessä kynnykselle vähän vaaleanpunaista valoa. Majakkakin herää eloon, ja sen valosiivet pyyhkivät myrskyistä merta ja suojelevat. Nyt lapsi tietää, ettei syy tilanteeseen ole hänen.

Unen laiva keinuttaa takaisin aamuun. Laiva on lastattu sanoilla, ja ne ovat omat ja uudet.

Taidekuvakirjan loppuun tekijät ovat laatineet Turvataitotehtävän, aukeaman värikkäisiin kiviin kirjoitettuja sanoja, jotka kertovat mikä lapsen elämässä on hyvää, mikä pelottaa: nalle, nukkua, eskari, salaisuus, itkettää … Niiden avulla lapsi ja aikuinen voivat opetella tunnistamaan ja nimeämään tunteita ja miettimään asioita, joita ei tarvitse kantaa yksin.

Lopuksi mukana on vielä luettelo yhteydenottotietoja tuen tarpeessa oleville lapsille ja heidän kanssaan työskenteleville aikuisille. Kiven ja veden kirja on oiva esimerkki, miten vaikeita ja isoja asioita voi taiteen keinoin käsitellä kiinnostavassa ja helposti lähestyttävässä muodossa.

Kirjailija Katri Tapola on julkaissut nelisenkymmentä teosta lapsille, nuorille ja aikuisille. Hän sai Suomen Kirjailijaliiton lasten- ja nuortenkirjallisuuden Tirlittan-palkinnon 2023 tunnustuksena koko tuotannosta sekä työstä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.

Selja Raudas on kuvittaja ja kuvataiteilija, joka on toiminut laaja-alaisesti kuvataiteen kentällä. Hänen teoksissaan on usein vahvan tunnelman luova havainto tilasta, paikasta ja valosta.

Katri Tapola ja Selja Raudas: Kiven ja veden kirja. Etana Editions. 2026. https://etanaedtions.com   

Meritta Koivisto: Erakko

Voiko taiteella vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin?

Meritta Koiviston rikoskonstaapeli Harriet Jaatisen koukuttavia tutkimuksia elävästi kuvaavan trillerisarjan neljäs osa Erakko on nyt nähnyt päivänvalon myös painetussa muodossa. Lääketeollisuuden etiikkaa kyseenalaistava romaani on polttavan ajankohtainen.

Jokainen yksityiskohta kertoo palapelissä oman osuutensa. Etkä sinä koskaan lopeta, ennen kuin olet saanut vastauksen. Joskus olen ihmetellyt, mikä sinua ajaa sinnikkäästi etsimään totuutta, hakemaan oikeudenmukaisuutta.

Meritta Koivisto Erakon julkistamisjuhlissa Kallion kirjaston 
Dekkarikirjastossa. Kuva: Hannele Salminen

Meritta Koivisto kertoi Erakon äänikirjan (Storytel) julkistamistilaisuudessa viime vuonna, miten jännittävät ja koukuttavat tarinat – joihin lukijat henkeään pidätellen eläytyvät –syntyvät. Tein siitä jutun, jossa samalla muistelin Harrietin aiempia sinnikkäitä tutkimuksia:

Hyppäsin Harrietin matkaan dekkarisarjan toisessa osassa Suojelija. Vauhdikas meno tempaisi saman tien mukaansa. Trillerin käänteet yllättivät kerta toisensa jälkeen ja koukuttivat minut odottamaan seuraavaa dramaattista kohtausta. Mikäli mahdollista, vauhti vain kiihtyi sarjan kolmannessa, itsenäisessä osassa Perijä.

Sarjan neljännessä painetussa teoksessa Erakko (Avain) menneisyyden salaisuudet varjostavat teemoja, jotka käsittelevät vallan väärinkäyttöä ja vaikenemisen kulttuuria. Aiheet on kuitenkin upotettu vetävän psykologisen trillerin rivien väliin osoittelematta. Näin ne havahduttavat kuin huomaamatta pohtimaan nuorten yleistynyttä masennusta ja sen hoitoon kehitetyistä SSRI-lääkkeistä syntynyttä ajankohtaista keskustelua.

Romaanin prologi vie muitta mutkitta jännityksen ytimeen Los Angelesin Malibuun, jossa 17-vuotias Greg katoaa. Tästä alkaa tapahtumaketju, jonka juuret ulottuvat vuoteen 1978, jolloin nuori taiteilija Susan kuoli kansainvälistä lääketehdasta vastaan marssineessa mielenosoituksessa auton yliajamana.  

Tästä pitkältä sairaslomalta Tukholman poliisin rikososastolle palanneella Harrietilla ei ole vielä hajuakaan. Hän on yksinäinen, tunnollinen susi, joka toimii vaistonsa ja aavistustensa ohjaamana. Harriet on raikas poikkeus dekkareista tuttujen eronneiden ja alkoholisoituneiden rikostutkijoiden joukossa. Esihenkilöitä hänen itsenäinen toimintansa ei kuitenkaan aina miellytä.

Harrietin pyöritys alkaa toden teolla, kun Thoreaun lailla materialismia vastustavan eläköityneen sosiologin Theodor Wrightin ruumis löydetään hänen palaneen talonsa raunioista Tukholman läheisestä metsästä. Wright oli erakoitunut metsämökkiinsä, mutta toimi aktiivisesti nettiyhteisössä, jossa keskusteltiin masennuslääkkeiden sivuvaikutuksista.

Kun lähistöltä löydetään nuoren tytön ruumis, Harriet ei voi olla yhdistämättä kuolemantapauksia toisiinsa, vaikka tytön väitetäänkin tehneen itsemurhan. Kesken tutkimusten Harrietille tarjotaan mahdollisuutta lentää Los Angelesiin tutustumaan paikallisen poliisin toimintaan. Turha mainitakaan, että Enkelten kaupungissa paljastuu yllättäviä yhtymäkohtia meneillään olevaan rikostutkintaan.

Vaikka kyse on trillerisarjasta, romaanit ovat silti myös itsenäisiä teoksia, joissa Ledermannien mahtisuvun varjot vaanivat vain sivunkäännön päässä. Sarjaa seuranneet mieslukijat ovat pahoittaneet mielensä siitä, että Koivisto päästi teollisuusmagnaatti Konrad Ledermannin päiviltä Perijässä.

Koivisto kertoo teostensa syntyvän henkilövetoisesti, sillä hänen kirjojensa hahmoilla on oma tahto. ”Ei heitä passaa ryhtyä pakottamaan”, kirjailija naurahtaa. Silti: ”Konrad oli jo täyttänyt tarinallisen tehtävänsä.”

Hänen sijastaan estradilla saa nyt enemmän tilaa ujo ja syrjäänvetäytyvä patologi Albert, joka on korviaan myöten ihastunut Harrietiin. Ilmassa väreilee romanssin siemen. Albert on erakko omalla tavallaan samoin kuin Harriet, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi osastollaan.

Meritta Koivisto tunnistaa itsessäänkin erakkouden oireita. ”Istun kirjoituskammiossani päiväkausia yksin. Eläydyn henkilöhahmojeni kohtaloihin ja se vie voimia. Metsässä kävely rentouttaa ja antaa puhdistautumisen kokemuksen. Kuljeskelen myös kaupungilla ja istuskelen kahviloissa katselemassa ihmisiä. Mutta viihdyn hyvin yksin.”

Konradin kuoleman jälkeen hänen rikas leskensä on puolestaan erakoitunut Strandvägenin luksusasuntoon. Margaretin henkireikänä toimii hänen perustamansa ja johtamansa taidesäätiö, joka yllättäen joutuu tapahtumien myrskyn silmään. Mitä nuori taiteilija Big T. Sam haluaa sanoa kantaa ottavalla installaatiollaan The Crap, joka koostuu lääketehtaan pulloista, pääkallon kuvista ja tuhrituista resepteistä?

Voiko taiteella vaikuttaa, kantaako yhden ihmisen oikeutta vaativa ääni suuremmalle joukolle? Meritta Koivisto uskoo, että näin on. ”Yhdenkin yksilön tekemisillä on väliä. Ei sitä aina edes itse tiedä, miten pitkälle ääni voi kantaa.”

Kun taitavasti punottu juoni viimein purkautuu, Harriet voi hetken hengähtää – kenties Albertin miellyttävässä seurassa. Tarinat päättyvät, mutta henkilöt jatkavat elämäänsä. Toivottavasti vielä tapaamme Harrietin penkomassa entistä mutkikkaampaa rikostapausta.

Meritta Koivisto: Erakko. https://avain.net/. 2026. 248 s.

 

  

Jyri Vartiainen: Tahra

Kun sanat eivät enää riitä

Jyri Vartiaisen lokikirjamainen teos Tahra dokumentoi häntä itseään muistuttavan kirjailijan ponnisteluja kuvataiteen tahraisella polulla. Sekaan on livahtanut pohdiskeluja kirjallisuudesta ja filosofiasta sekä tuokiokuvia taiteilijaelämän taipaleelta, jolloin epäusko ja innostus nokittelevat toisiaan.

Hetki, jolloin muste leviää paperille – erityisesti jos sitä kaataa suoraan putelista – on toistuvien kokeilujenkin jälkeen maaginen. Se sisältää niin paljon mahdollisuuksia ja toiveita siitä, mihin suuntaan kuva voisi mennä.

Jyri Vartiainen on kuopiolaissyntyinen kirjailija, jota pidetään
lyhyen muodon mestarina. Kuva: Sabrina Bqain

Heti alkuun Tahran (Teos) minäkertoja tunnustaa, ettei osaa piirtää eikä maalata, mutta haluaa silti ryhtyä kuvantekoon, sillä hän on kyllästynyt sanoihin. Alkaa vimmainen taiteilu, jolloin alustaksi kelpaa mikä tahansa käteen osuva paperinen esine. Kallis, paksu paperi vain jähmettää taiteilijan käden lentoa, sillä sehän voi mennä hukkaan, jos teos ei onnistu.

Kuvia syntyy aikamoista vauhtia, peräti parisataa kahdessa kuukaudessa. Tuotteliaisuus koettelee parisuhdetta, kun maalaukset ja piirrokset kasautuvat, keittiön pöytä tahriintuu, ja kodin valtaa hallitsematon kaaos. ”Voiko kuvataideharrastus johtaa avioeroon?” taiteenteon aloittanut runoilija huolestuu.

Tahra rakentuu tähtimerkein erotetuista kappaleista, jotka valaisevat kirjailijan kokeiluja taiteen kyntämättömällä saralla. Tuon tuosta muistiinpanot kuitenkin poukkoilevat syrjäpoluille. Erityisesti viime vuosisadan abstraktia ekspressionismia edustavien taiteilijoiden teosten synnyttämiin pohdiskeluihin.

Ensimmäisenä estradille astuu espanjalainen Antoni Tàpies, yksi minunkin suosikeistani. Monet hänen maalauksistaan ja kollaaseistaan ammensivat inspiraatiota italialaisesta arte povera -suuntauksesta, jossa teoksia työstettiin käyttämällä ”köyhiä” materiaaleja kuten hiekkaa, puuta ja lumppua.

Minäkertojan taiteilu arte poveran viitoittamalla tiellä ei tuota toivottua tulosta. Kun hän lorauttaa työn alla olevan installaation puunpalaselle liimaklöntin, hänen kumppaninsa mielestä se ”muistuttaa kuivunutta spermaa”. Netissäkään hän ei saa toivomaansa vastakaikua. Nähdessään hänen someen postaamiaan teoskuvia kaverit huolestuvat: ”Onko Jyrillä kaikki hyvin?”

Teosselostuksia säestävät monenlaiset ajelehtivat mietteet kuten:  Yksinkertaisuuden ilo. Tähti (en löytänyt sitä wordin lisää-vaihtoehdoista). Kivi, joka näyttää siltä että se putoaa. Ja omanlaisensa haiku: Neliö, joka nojaa tyydyttävällä epäluontevuudella paperin tyhjyyteen. Se tuo mieleen Malevitšin Mustan neliön, jota pidetään ensimmäisenä länsimaisena täysin abstraktina maalauksena.

Tässä vaiheessa taiteilu tuntuu saaneen niskaotteen Jyrin kirjailijuudesta: On kuin olisin kuvataiteen suhteen vapaamielisempi ja avoimempi, kirjallisuuden kanssa minut valtaa monesti niuhotus ja tyytymättömyys. Luin kyllä yhden kotimaisen romaanin loppuun junassa, mutta sekin tuntui riittämättömältä.

Kotiasiatkaan eivät kohennu, joten kumppani pakenee taiteellista kaaosta omiin oloihinsa, mutta yökyläilee. Jyrki raportoi arkeaan elävästi: Kahvi kirjoittaa tätä, minulla on rähmää silmissä ja bokserit jalassa, asunto epäjärjestyksessä.

Tästä matalikosta kavutaan vihdoin kuivalle maalle analysoimaan suosikkini yhdysvaltalaiseen Cy Twomblyn omintakeista, vaikuttavaa kuvakieltä. Luen kulmiani kurtistellen Jyrin luonnehdinnan ”miten hän ylevöitti tuhertelun”.

Twomblyn vahvat ja ehdottomat vedot jatkavat siitä, minkä äärellä sanat uupuvat. Hänen pitkästä kokemuksestaan kumpuavat eleet tavoittavat jotain oleellista alitajunnastamme, sen minkä voimme vain aistia katsellessamme hänen maalauksiaan ja piirroksiaan. Vartiaisen sanoin:

..tekee mieli tehdä Twomblyn tapaan aaltomaista liikettä, ehkä Twomblyn kopioijia on siksikin paljon, että hänen kynän liikkeensä ovat ihmiselle niin luontaisia.

Tutustuin Jyri Vartiaisen omaperäiseen kynänjälkeen lyhytproosateoksessa Sanon vielä tämän.    Hän usutti minut katsomaan tarkemmin, pysähtymään pienten eleiden ja liikahdusten, ajelehtivien ajatusten ja unenrippeiden äärelle. Kuuntelemaan mitä niillä on sanottavaa.

Tahrassa tunnistan saman äänen, vaikka teos onkin erilailla rakennettu. Tahra, jos mikä, on autenttista autofiktiota, varjonyrkkeilyä toden ja leikin hämärällä rajamaalla. Annetaan Jyrille viimeinen sana: Matkustan junassa ja näistä tapahtumista on jo aikaa. Kun kaarramme tunneliin, uneksunta täydellistyy, tulee lihaksi. Runoksi.

Jyri Vartiainen: Tahra. Teos. 2026. 179 s. https://www.teos.fi/

Vartiaisen piirroksia ja maalauksia voi nähdä osoitteessa: https://www.instagram.com/roquenart/