Lamppu Laamanen: Madame Krista Mikkola

”Voisitko kirjoittaa minusta kirjan?”

Taide-elämän värikäs eminenssi sai näköisensä hienon kirjallisen muotokuvan Madame Krista Mikkola. Elämäkerran kirjoittaja Lamppu Laamanen on pysytellyt sinnikkäästi kulttuurivaikuttajan taidetta, tapahtumia ja ihmisiä pursuilevan uran vauhdikkaissa vaiheissa.

Rahaa on mennyt, mutta kulttuuria on tullut ja se kaikki on sen arvoista. Jonkun se piti tehdä. Mun taiteilijat ovat tällä hetkellä Suomen huippuja.

”Krista näytteli kerrankin arkaa pyytäessään kainosti: ’Uskallanko kysyä, voisitko kirjoittaa minusta kirjan?’ paljasti tietokirjailija Lamppu Laamanen elämäkerran Madame Krista Mikkola (Johnny Kniga) julkistamisjuhlissa Galleria Halmetojassa.

Laamanen hyppäsi saman tien Krista Mikkolan tarinoiden poukkoilevaan kyytiin ja tuloksena syntyi kerrassaan hulvaton, hauska ja kiinnostava läpileikkaus galleristin, kuraattorin ja kulttuurivaikuttajan  vaiheisiin niin taiteen estradeilla kuin kulisseissa, niin Suomessa kuin maailmalla.

Laamanen on haastatellut kirjaan myös lukuisia Kristan ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Heidän kertomuksensa tuovat oman panoksensa madamen ilmeikkääseen muotokuvaan. Renessanssihahmo Eeropekka Rislakki summaa monen mielipiteen:

”Jos Kristaa ei olisi ollut olemassa, niin kuinka paljon tässä maassa olisikaan jäänyt tekemättä tärkeitä kulttuuri- ja kuvataidepuolen juttuja. Kuinka paljon olisikaan jäänyt kansainvälisiä ja eurooppalaisia yhteyksiä syntymättä.”

Kaikki alkoi eiralaisessa kulttuurikodissa taiteilijaäiti Irjan ja arkkitehti-isä Kirmon kannustavassa ilmapiirissä. Kristan elämään kuuluivat jo tuolloin vanhempien iloiset kulturellit illanvietot. Ranskalainen koulu puolestaan antoi oman silauksensa eurooppalaista sivistystä. Illalla sitten nahkarotsi päälle ja ei kun menoksi!

Hjallis Harkimo ajoi kerran mun prätkän mäsäksi, kun oltiin matkalla hänen Rolle-veljensä juhliin Sipooseen. Hjallis ajoi, koska mä olin vähän huppelissa, hyndäsi ja kaaduttiin, mutta vodkapullo ei mennyt rikki. Otettiin taksi Laruun ja desinfioitiin käsivarsi- ja polvinaarmut sillä vodkalla. Pulloon jäi vielä hömpsyt.

Mikkola sukelsi jo nuorena täysillä taide- ja kulttuurimaailman pyörteisiin ja ilmiömäisenä verkostoitujana solmi suhteita taiteilijoihin ja kulttuurielämän vaikuttajiin Suomessa ja Euroopassa. Omien gallerioidensa ohella hän ehtinyt työskennellä monessa roolissa taiteen kuvioissa niin Amos Andersonin taidemuseossa kuin Hannu Väisäsen yksityissihteerinä.

Galleria Katariinan näyttelysihteerinä työskennellessään Mikkola tutustui Kalervo Palsaan, joka tuli aina vodkapullo mukanaan näyttelyynsä iltapäivällä ja aloitti Kristan vokottelun. ”Lähentely oli kuitenkin hyvin kaunista, jopa filosofista. Siinä oli huumoriakin. Palsa oli äärimmäisen herkkä, sensuelli ja kärsi paljon yksinäisyydestään.”

Krista Mikkola signeeraa elämäkertaansa Galleria Halmetojassa.
Kuva: Hannele Salminen

Mikkolan moniin ansioihin kuuluu suomalaisten naistaiteilijoiden esille nostaminen ja maailmalle vieminen. Etunenässä hänen katraaseensa kuuluivat 1980-luvulla aloittanut vahva taiteilijakolmikko Leena Luostarinen, Marika Mäkelä ja Marjatta Tapiola sekä myöhemmin mukaan tullut Nanna Susi.

”Aika nopeasti mulle selvisi, miten piristävästi Krista vaikutti Helsingin taidemaailmaan. Hän oli kävelevä kipinä, josta loisti uskoa luovaa valoa”, kommentoi Nanna Susi. Mikkolaa luonnehtivien lausuntojen ohella myös taiteilijoiden omalle äänelle ja mietteille taiteen olemuksesta on kirjassa annetuttu tilaa.

Saatuaan teoksen valmiiksi Marika Mäkelä pohtii, kuka tämän oikeastaan teki? Mä olen miettinyt, onko maalauksen salaperäisyys sen oma vai onko se sen maalauksen tekijän. Tuntuu, että maalaus jotenkin sieppaa niin kutsutun tekijänsä sielun ja yhtäkkiä näyttääkin, ettet sinä minua tehnyt”.

Leena Luostarinen puolestaan opasti katsomaan taidetta omaan tinkimättömään tyyliinsä. Mikkola oli myynyt hänen teoksensa Sfax Helsingin kaupungin taidemuseolle. Kun maalaus oli esillä Taidehallissa, eräs toimittaja erehtyi kysymään mitä taiteilija sillä halusi sanoa?

Leena suivaantui täysin: ”Hän (siis taulu) saa itse kertoa! Älä kysy multa, maalaushan on sun kanssa. Siinä silmiesi edessä.”  (HAMissa aukeaa 9.10. museon kokoelmissa olevien Leena Luostarisen hienojen teosten näyttely. Silloin voimme itsekin kuunnella mitä Sfaxilla  on sanottavaa.)

Lamppu Laamasen ja Krista Mikkolan toimiva yhteispeli Madame Krista Mikkolassa on upottanut minut taidemaailman syövereihin, sen vastakohtaisuuksiin ja takaiskuihin, mutta ennen kaikkea taiteen lumoon ja kauneuteen, joita ilman elämää olisi mahdotonta edes kuvitella.

Annetaan Krista Mikkolan ystävän, Torinossa asuvan kirjailijan ja luennoitsijan Eija Tarkiaisen tiivistää olennainen Madame Krista Mikkolan elämästä ja työstä, joita tinkimätön intohimo taiteeseen on johdatellut:

Kyky ottaa oma paikkansa ja nauttia kyvyistään ja lahjoistaan on edellytys sille, että voi käyttää niitä muiden hyväksi ja iloksi.

Lamppu Laamanen: Madame Krista Mikkola. Jonny Kniga. 2026. 303 s. https://www.johnnykniga.fi/  

Lamppu Laamanen on kulttuurielämää laajalti kokenut tietokirjailija, joka on kirjoittanut elämäkerran muun muassa Andy McCoysta. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2018/11/lamppu-laamanen-andy-rocknroll-star.html

Katri Tapola & Selja Raudas: Kiven ja veden kirja

Kun sanat takertuvat kurkkuun, kuvat tulevat avuksi

Katri Tapolan kirjoittama ja Selja Raudaksen kuvittama taidokkaasti toteutettu Kiven ja veden kirja kertoo lapsen näkökulmasta, miltä tuntuu elää epävarmuudessa ja pelossa, kun kotitilanne ei ole kunnossa. Muutos on kuitenkin mahdollinen, kun oikeat sanat löytyvät.

Kertominen on kuin heittäisi pikku kiviä veteen. Heitän monta pikku kiveä. Samalla kun heitän, syntyy sanoja.

Kiven ja veden kirjan (Etana Editions) jokainen aukeama on Selja Raudaksen herkällä kädellä maalaamana kuin taideteos, joka kuvittaa Katri Tapolan proosarunon kaltaisia säkeitä. Yhdessä ne kertovat surullista ja jännittävää tarinaa käsin kosketeltavasti. Tekijät suosittelevat, että lapsi ja aikuinen tutkisivat ja lukisivat kirjaa yhdessä.

Tarina on kerrottu kuvin ja sanoin niin elävästi, että heittäydyin saman tien sen matkaan. Joten seuraavaksi on luvassa juonipaljastuksia…

Kun tarina alkaa, lapsi vilkaisee vielä kerran auringossa kylpevää maailmaa ennen kuin astuu kodin tummalle kynnykselle. Sisällä vallitsee painostava tunnelma. Uhkaava musta varjo on ”sillä tuulella”. Silloin voi tulla mitä vain. Voi tulla sanoja kuin kivisade. Voi tulla jotain, mikä hajottaa. Se on minun vika.

Kirjan aukeama muistuttaa synkkää metsää, vaikka ollaan olohuoneessa. Kukaan ei auta, eikä lapsi ymmärrä, mistä on kyse. Voisin olla kuin helisevä pikkuinen puro, mutta nyt kolhin itseäni sinne tänne, ja huonekalutkin ovat kiviä.

Yö laskeutuu kuin musta huppu. Unessa laiva kyntää synkkää merta, majakkakin on musta ja valoton. Aamulla kivet ovat kurkussa eikä sanoja ole. Sirpaleet on lakaistu maton alle, ja kaikki on näennäisesti taas hyvin. Läksyt ovat jääneet tekemättä.

Mikä avuksi? Tarvitaan vain yksi tuttu aikuinen, joka laskee käden lapsen olalle ja kysyy, mitä kuuluu? Vähitellen sanat alkavat pulputa lapsen suusta ja se helpottaa oloa. Kannamme yhdessä kynnykselle vähän vaaleanpunaista valoa. Majakkakin herää eloon, ja sen valosiivet pyyhkivät myrskyistä merta ja suojelevat. Nyt lapsi tietää, ettei syy tilanteeseen ole hänen.

Unen laiva keinuttaa takaisin aamuun. Laiva on lastattu sanoilla, ja ne ovat omat ja uudet.

Taidekuvakirjan loppuun tekijät ovat laatineet Turvataitotehtävän, aukeaman värikkäisiin kiviin kirjoitettuja sanoja, jotka kertovat mikä lapsen elämässä on hyvää, mikä pelottaa: nalle, nukkua, eskari, salaisuus, itkettää … Niiden avulla lapsi ja aikuinen voivat opetella tunnistamaan ja nimeämään tunteita ja miettimään asioita, joita ei tarvitse kantaa yksin.

Lopuksi mukana on vielä luettelo yhteydenottotietoja tuen tarpeessa oleville lapsille ja heidän kanssaan työskenteleville aikuisille. Kiven ja veden kirja on oiva esimerkki, miten vaikeita ja isoja asioita voi taiteen keinoin käsitellä kiinnostavassa ja helposti lähestyttävässä muodossa.

Kirjailija Katri Tapola on julkaissut nelisenkymmentä teosta lapsille, nuorille ja aikuisille. Hän sai Suomen Kirjailijaliiton lasten- ja nuortenkirjallisuuden Tirlittan-palkinnon 2023 tunnustuksena koko tuotannosta sekä työstä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.

Selja Raudas on kuvittaja ja kuvataiteilija, joka on toiminut laaja-alaisesti kuvataiteen kentällä. Hänen teoksissaan on usein vahvan tunnelman luova havainto tilasta, paikasta ja valosta.

Katri Tapola ja Selja Raudas: Kiven ja veden kirja. Etana Editions. 2026. https://etanaedtions.com   

Meritta Koivisto: Erakko

Voiko taiteella vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin?

Meritta Koiviston rikoskonstaapeli Harriet Jaatisen koukuttavia tutkimuksia elävästi kuvaavan trillerisarjan neljäs osa Erakko on nyt nähnyt päivänvalon myös painetussa muodossa. Lääketeollisuuden etiikkaa kyseenalaistava romaani on polttavan ajankohtainen.

Jokainen yksityiskohta kertoo palapelissä oman osuutensa. Etkä sinä koskaan lopeta, ennen kuin olet saanut vastauksen. Joskus olen ihmetellyt, mikä sinua ajaa sinnikkäästi etsimään totuutta, hakemaan oikeudenmukaisuutta.

Meritta Koivisto Erakon julkistamisjuhlissa Kallion kirjaston 
Dekkarikirjastossa. Kuva: Hannele Salminen

Meritta Koivisto kertoi Erakon äänikirjan (Storytel) julkistamistilaisuudessa viime vuonna, miten jännittävät ja koukuttavat tarinat – joihin lukijat henkeään pidätellen eläytyvät –syntyvät. Tein siitä jutun, jossa samalla muistelin Harrietin aiempia sinnikkäitä tutkimuksia:

Hyppäsin Harrietin matkaan dekkarisarjan toisessa osassa Suojelija. Vauhdikas meno tempaisi saman tien mukaansa. Trillerin käänteet yllättivät kerta toisensa jälkeen ja koukuttivat minut odottamaan seuraavaa dramaattista kohtausta. Mikäli mahdollista, vauhti vain kiihtyi sarjan kolmannessa, itsenäisessä osassa Perijä.

Sarjan neljännessä painetussa teoksessa Erakko (Avain) menneisyyden salaisuudet varjostavat teemoja, jotka käsittelevät vallan väärinkäyttöä ja vaikenemisen kulttuuria. Aiheet on kuitenkin upotettu vetävän psykologisen trillerin rivien väliin osoittelematta. Näin ne havahduttavat kuin huomaamatta pohtimaan nuorten yleistynyttä masennusta ja sen hoitoon kehitetyistä SSRI-lääkkeistä syntynyttä ajankohtaista keskustelua.

Romaanin prologi vie muitta mutkitta jännityksen ytimeen Los Angelesin Malibuun, jossa 17-vuotias Greg katoaa. Tästä alkaa tapahtumaketju, jonka juuret ulottuvat vuoteen 1978, jolloin nuori taiteilija Susan kuoli kansainvälistä lääketehdasta vastaan marssineessa mielenosoituksessa auton yliajamana.  

Tästä pitkältä sairaslomalta Tukholman poliisin rikososastolle palanneella Harrietilla ei ole vielä hajuakaan. Hän on yksinäinen, tunnollinen susi, joka toimii vaistonsa ja aavistustensa ohjaamana. Harriet on raikas poikkeus dekkareista tuttujen eronneiden ja alkoholisoituneiden rikostutkijoiden joukossa. Esihenkilöitä hänen itsenäinen toimintansa ei kuitenkaan aina miellytä.

Harrietin pyöritys alkaa toden teolla, kun Thoreaun lailla materialismia vastustavan eläköityneen sosiologin Theodor Wrightin ruumis löydetään hänen palaneen talonsa raunioista Tukholman läheisestä metsästä. Wright oli erakoitunut metsämökkiinsä, mutta toimi aktiivisesti nettiyhteisössä, jossa keskusteltiin masennuslääkkeiden sivuvaikutuksista.

Kun lähistöltä löydetään nuoren tytön ruumis, Harriet ei voi olla yhdistämättä kuolemantapauksia toisiinsa, vaikka tytön väitetäänkin tehneen itsemurhan. Kesken tutkimusten Harrietille tarjotaan mahdollisuutta lentää Los Angelesiin tutustumaan paikallisen poliisin toimintaan. Turha mainitakaan, että Enkelten kaupungissa paljastuu yllättäviä yhtymäkohtia meneillään olevaan rikostutkintaan.

Vaikka kyse on trillerisarjasta, romaanit ovat silti myös itsenäisiä teoksia, joissa Ledermannien mahtisuvun varjot vaanivat vain sivunkäännön päässä. Sarjaa seuranneet mieslukijat ovat pahoittaneet mielensä siitä, että Koivisto päästi teollisuusmagnaatti Konrad Ledermannin päiviltä Perijässä.

Koivisto kertoo teostensa syntyvän henkilövetoisesti, sillä hänen kirjojensa hahmoilla on oma tahto. ”Ei heitä passaa ryhtyä pakottamaan”, kirjailija naurahtaa. Silti: ”Konrad oli jo täyttänyt tarinallisen tehtävänsä.”

Hänen sijastaan estradilla saa nyt enemmän tilaa ujo ja syrjäänvetäytyvä patologi Albert, joka on korviaan myöten ihastunut Harrietiin. Ilmassa väreilee romanssin siemen. Albert on erakko omalla tavallaan samoin kuin Harriet, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi osastollaan.

Meritta Koivisto tunnistaa itsessäänkin erakkouden oireita. ”Istun kirjoituskammiossani päiväkausia yksin. Eläydyn henkilöhahmojeni kohtaloihin ja se vie voimia. Metsässä kävely rentouttaa ja antaa puhdistautumisen kokemuksen. Kuljeskelen myös kaupungilla ja istuskelen kahviloissa katselemassa ihmisiä. Mutta viihdyn hyvin yksin.”

Konradin kuoleman jälkeen hänen rikas leskensä on puolestaan erakoitunut Strandvägenin luksusasuntoon. Margaretin henkireikänä toimii hänen perustamansa ja johtamansa taidesäätiö, joka yllättäen joutuu tapahtumien myrskyn silmään. Mitä nuori taiteilija Big T. Sam haluaa sanoa kantaa ottavalla installaatiollaan The Crap, joka koostuu lääketehtaan pulloista, pääkallon kuvista ja tuhrituista resepteistä?

Voiko taiteella vaikuttaa, kantaako yhden ihmisen oikeutta vaativa ääni suuremmalle joukolle? Meritta Koivisto uskoo, että näin on. ”Yhdenkin yksilön tekemisillä on väliä. Ei sitä aina edes itse tiedä, miten pitkälle ääni voi kantaa.”

Kun taitavasti punottu juoni viimein purkautuu, Harriet voi hetken hengähtää – kenties Albertin miellyttävässä seurassa. Tarinat päättyvät, mutta henkilöt jatkavat elämäänsä. Toivottavasti vielä tapaamme Harrietin penkomassa entistä mutkikkaampaa rikostapausta.

Meritta Koivisto: Erakko. https://avain.net/. 2026. 248 s.

 

  

Jyri Vartiainen: Tahra

Kun sanat eivät enää riitä

Jyri Vartiaisen lokikirjamainen teos Tahra dokumentoi häntä itseään muistuttavan kirjailijan ponnisteluja kuvataiteen tahraisella polulla. Sekaan on livahtanut pohdiskeluja kirjallisuudesta ja filosofiasta sekä tuokiokuvia taiteilijaelämän taipaleelta, jolloin epäusko ja innostus nokittelevat toisiaan.

Hetki, jolloin muste leviää paperille – erityisesti jos sitä kaataa suoraan putelista – on toistuvien kokeilujenkin jälkeen maaginen. Se sisältää niin paljon mahdollisuuksia ja toiveita siitä, mihin suuntaan kuva voisi mennä.

Jyri Vartiainen on kuopiolaissyntyinen kirjailija, jota pidetään
lyhyen muodon mestarina. Kuva: Sabrina Bqain

Heti alkuun Tahran (Teos) minäkertoja tunnustaa, ettei osaa piirtää eikä maalata, mutta haluaa silti ryhtyä kuvantekoon, sillä hän on kyllästynyt sanoihin. Alkaa vimmainen taiteilu, jolloin alustaksi kelpaa mikä tahansa käteen osuva paperinen esine. Kallis, paksu paperi vain jähmettää taiteilijan käden lentoa, sillä sehän voi mennä hukkaan, jos teos ei onnistu.

Kuvia syntyy aikamoista vauhtia, peräti parisataa kahdessa kuukaudessa. Tuotteliaisuus koettelee parisuhdetta, kun maalaukset ja piirrokset kasautuvat, keittiön pöytä tahriintuu, ja kodin valtaa hallitsematon kaaos. ”Voiko kuvataideharrastus johtaa avioeroon?” taiteenteon aloittanut runoilija huolestuu.

Tahra rakentuu tähtimerkein erotetuista kappaleista, jotka valaisevat kirjailijan kokeiluja taiteen kyntämättömällä saralla. Tuon tuosta muistiinpanot kuitenkin poukkoilevat syrjäpoluille. Erityisesti viime vuosisadan abstraktia ekspressionismia edustavien taiteilijoiden teosten synnyttämiin pohdiskeluihin.

Ensimmäisenä estradille astuu espanjalainen Antoni Tàpies, yksi minunkin suosikeistani. Monet hänen maalauksistaan ja kollaaseistaan ammensivat inspiraatiota italialaisesta arte povera -suuntauksesta, jossa teoksia työstettiin käyttämällä ”köyhiä” materiaaleja kuten hiekkaa, puuta ja lumppua.

Minäkertojan taiteilu arte poveran viitoittamalla tiellä ei tuota toivottua tulosta. Kun hän lorauttaa työn alla olevan installaation puunpalaselle liimaklöntin, hänen kumppaninsa mielestä se ”muistuttaa kuivunutta spermaa”. Netissäkään hän ei saa toivomaansa vastakaikua. Nähdessään hänen someen postaamiaan teoskuvia kaverit huolestuvat: ”Onko Jyrillä kaikki hyvin?”

Teosselostuksia säestävät monenlaiset ajelehtivat mietteet kuten:  Yksinkertaisuuden ilo. Tähti (en löytänyt sitä wordin lisää-vaihtoehdoista). Kivi, joka näyttää siltä että se putoaa. Ja omanlaisensa haiku: Neliö, joka nojaa tyydyttävällä epäluontevuudella paperin tyhjyyteen. Se tuo mieleen Malevitšin Mustan neliön, jota pidetään ensimmäisenä länsimaisena täysin abstraktina maalauksena.

Tässä vaiheessa taiteilu tuntuu saaneen niskaotteen Jyrin kirjailijuudesta: On kuin olisin kuvataiteen suhteen vapaamielisempi ja avoimempi, kirjallisuuden kanssa minut valtaa monesti niuhotus ja tyytymättömyys. Luin kyllä yhden kotimaisen romaanin loppuun junassa, mutta sekin tuntui riittämättömältä.

Kotiasiatkaan eivät kohennu, joten kumppani pakenee taiteellista kaaosta omiin oloihinsa, mutta yökyläilee. Jyrki raportoi arkeaan elävästi: Kahvi kirjoittaa tätä, minulla on rähmää silmissä ja bokserit jalassa, asunto epäjärjestyksessä.

Tästä matalikosta kavutaan vihdoin kuivalle maalle analysoimaan suosikkini yhdysvaltalaiseen Cy Twomblyn omintakeista, vaikuttavaa kuvakieltä. Luen kulmiani kurtistellen Jyrin luonnehdinnan ”miten hän ylevöitti tuhertelun”.

Twomblyn vahvat ja ehdottomat vedot jatkavat siitä, minkä äärellä sanat uupuvat. Hänen pitkästä kokemuksestaan kumpuavat eleet tavoittavat jotain oleellista alitajunnastamme, sen minkä voimme vain aistia katsellessamme hänen maalauksiaan ja piirroksiaan. Vartiaisen sanoin:

..tekee mieli tehdä Twomblyn tapaan aaltomaista liikettä, ehkä Twomblyn kopioijia on siksikin paljon, että hänen kynän liikkeensä ovat ihmiselle niin luontaisia.

Tutustuin Jyri Vartiaisen omaperäiseen kynänjälkeen lyhytproosateoksessa Sanon vielä tämän.    Hän usutti minut katsomaan tarkemmin, pysähtymään pienten eleiden ja liikahdusten, ajelehtivien ajatusten ja unenrippeiden äärelle. Kuuntelemaan mitä niillä on sanottavaa.

Tahrassa tunnistan saman äänen, vaikka teos onkin erilailla rakennettu. Tahra, jos mikä, on autenttista autofiktiota, varjonyrkkeilyä toden ja leikin hämärällä rajamaalla. Annetaan Jyrille viimeinen sana: Matkustan junassa ja näistä tapahtumista on jo aikaa. Kun kaarramme tunneliin, uneksunta täydellistyy, tulee lihaksi. Runoksi.

Jyri Vartiainen: Tahra. Teos. 2026. 179 s. https://www.teos.fi/

Vartiaisen piirroksia ja maalauksia voi nähdä osoitteessa: https://www.instagram.com/roquenart/

  

Aamu Pulkkinen: Sininen tyttö

Irtiotto Intiassa

Aamu Pulkkisen esikoisromaanin Sininen tyttö ajatustenvirta ja pitelemättömät kielikuvat lennättävät perhosen siiveniskuin halun ja rakkauden ytimeen Intiassa.

Päivä putoaa kuumuuden laavataskuun, kohmeeni sulaa ja identiteetin umpijääydin muuttuu liukkaaksi kuin jääpala.

Aaamu Pulkkinen on laulaja, muusikko ja kirjoittaja Helsingistä.
Kuvan otti Ari Haimi

Aamu Pulkkinen vie minut kokeellisella romaanillaan Sininen tyttö (Momentum Kirjat) takaisin Intiaan, jossa joitakin kirjoja sitten seikkailin Tini Sauvon mukana teoksessa Aamuyön matkustajia – Kuvapäiväkirjoja 1970-luvun Intiasta. 

Pulkkinen kokee saman kuin Sauvokin ja välittää näkemänsä lukijalle lennokkain sanoin: Mutaiset koirat porttikongissa kerällä, raiteiden vierellä roskien kerääjät. Koditon perhe värjyy nuotiollaan liikenneympyrässä, rekat, lentokoneet, Minotaurus liikkeessä, kaukana sen karjunta.

Uuden tason reissuun tuo Pulkkisen notkea kieli, joka maalaa alati vaihtuvaa maisemaa elävästi. Mutta ennen kaikkea teksti antaa aistillisen äänen nelikymppisen minäkertojan liekkiin roihahtavalle intohimolle.

Sille on ollut tilausta, sillä suhde miesystävä Anttiin ei juuri lämmitä. Sankaritar pakenee Töölön harmaata talvea ja äitinsä itsemurhasta kumpuavaa syyllisyydentunnetta lomalle Intiaan Antin kanssa.

Junamatka kohti Varanasia enteilee jo tulevaa: Tuijotan katse tuulettimen huojahtelevissa siivissä, tiedän sinkoavani seuraavassa kurvissa omille teilleni ilman Anttia. Minä lähden, uin yksin alkumerenneitona ikuiseen mereen ja maahan rauhaan.

Kestää hetken ennen kuin pysyn Pulkkisen riksan lailla heilahtelevan ajatustenvirran kyydissä. Kun menoon tottuu, se tempaa mukaansa. Seikkailu alkaa, kun junaan ilmestyy tuulenpoika, kaunis, nuori intialainen mies sydämenmuotoisine kasvoineen.

Järjestys menee kerralla uusiksi. Kun Antti nukkuu patjallaan huoneen nurkassa unilääkkeen tuudittamana, ”me liukastelemme kostealla radallamme”. On vihdoin rakkauden ja rakastelun korkean veisun vuoro. Vartalomme kiertyvät, kiipeävät yössä kohti vuorenhuippua, hyökkäämme raatelemaan ja syömään toisiamme sängyn uumenissa.

Intohimon liekeistä syntyy Sininen tyttö, joka kohoaa perhosen lailla siivilleen nautinnon sfääreihin. Intiakin hehkuu entistä värikkäämpänä, ja elämisen ilo peittää alleen edesmenneen äidin kaipuun. Pulkkinen kuljettaa tarinaa psykologisen taitavasti, sytyttää alkuräjähdyksen ja antaa sen hehkua, kunnes horisonttiin alkaa kerääntyä tummia pilviä.

Voisiko romanssista tulla jotain todellista, pysyvämpää? Loma loppuu, mutta etärakkaus ei kanna, sillä vain unelmilla on siivet. Sinistä tyttöä piinaavat panemisen pakko ja läheisyyden kaipuu. Antin kanssa harrastettu taukojumppa ei helpota oloa, eivätkä suudelmat tuntemattomien huulten bilemeressä kykene sammuttamaan tykyttävää kaipuuta tuulenpoikaan.

Kirjan luvut alkavat Pulkkisen runosäkeillä, jotka johdattavat tulevaan. V luvun sanoissa kuulee jo mollisoinnun: Ja ehtoon himmeyteen se siniperho hukkui, / ja lehtoon, himmeyteen, yörastas arka nukkui.

Paluu Intiaan ei enää puhalla tulta hiipuvaan hiillokseen vaan paljastaa, että entisistä rakastavaisista on enää kuoret jäljellä. Sininen tyttö haluaa lennellä pidäkkeettä, tuulenpojan mielessä sen sijaan kangastelee porvarillinen elämä ja tottelevainen vaimo. Intiankin lumo alkaa haihtua. Muodoton aurinko tukehtuu saasteeseen, paksuun, kitkerään savusumuhuppuun.

Silti eletty ja koettu rakkauden ja intohimon aika ei katoa kummankaan mielestä. Sen tietää VI luvun runokin: Ei unhoittaa hän voi / perhoa sinistä, laulua aran rastaan, neitoa sinistä, / ken tanssi tiellä vastaan.

”Tuulenpoika kuin revitty siipi roikkuu selässäni. Vain aika voi pudottaa hänet”, tietää puolestaan Sininen tyttö ja lupaa lähtiessään: ”Palaan tänne merkkeinä, mustina koukeroina valkeilla papereilla.” Sen hän on vaikuttavasti, täysillä eläytyen tehnyt.

Aamu Pulkkinen: Sininen tyttö. 183 s. MomentumKirjat. 2026.

https://www.momentumkirjat.fi/ 

Juha-Pekka Inkinen: Punk-albumi 1983 - 1986

Armotonta tykitystä ilman sääntöjä

Juha-Pekka Inkisen teoksen Punk-albumi 1983 – 1986 riehakkaat kuvat vangitsevat punkin sielun. Keikkalavoilla painetaan täysillä, taustalla herkistellään.

Bändien kuvaaminen ei riittänyt, vaan halusin tallentaa nuoruuden kuohua ja aktiivista elämäntapaa monesta kulmasta.

Ennen kuin uskalsin heittäytyä Juha-Pekka Inkisen Punk-albumin syövereihin googlasin infoa punkista, jonka nimi on peräisin renttumaiselta katujätkältä. Wikipedia tiesi kertoa, että kyse on rocktyylistä, nuoriso- ja vastakulttuurista, johon on usein yhdistetty anarkistisesti sävyttynyt arvomaailma ja elämäntapa.

AI listasi ulkonäkövaatimukset: repaleiset vaatteet, hakaneulat ja erikoinen hiustyyli. Ylen jutussa todettiin, että kyseessä on armotonta tykitystä ilman sääntöjä, eikä raa’an rosoinen yksinkertainen soundi vaadi kummoisiakaan soittotaitoja. Päättelin, että kyse on varmaan hauskanpidosta. Joten sukelsin menoon mukaan.

Legendaarista Lepakkoa ei voi tällä reissulla sivuuttaa. Joskus luolaan oikaistiin Hietaniemen hautausmaan kautta. Pakkanen paukkui ja valkoviini jäätyi pullon seinämiin. Perillä Lepakkoluolassa suurikokoinen akvaario toimitti boolimaljan virkaa Elmun ja Radio Cityn bileissä. Kerrottiin, että eräskin tyylikäs muusikko laskeutui polvilleen säiliöön nuolemaan viimeisiä tippoja.

Arvelinkin, että edessäni häämöttää jälleen poikkeuksellisen jännä matka Inkisen seurassa, sillä olen aiemminkin ollut hänen kyydittävänään. JP:llä on taito bongata yllättävä aihe ja tarkastella sitä omintakeisesta näkökulmasta. Kirjassaan Miten tavarat ovat hän vieraili sisustuksen toisinajattelijoiden luona. ”Joskus sisustukset villiintyvät barokkisiin, peräti surrealistisiin mittoihin. Mikä niiden luojia innoittaa?” ihmettelin teosta lukiessani ja sisustuksia ihaillessani.  

Teokseensa Pysäkkiaikakirjat Inkinen kuvasi 17 vuoden ajan lasikuituisia bussipysäkkejä, niissä odottelevia ihmisiä ja pysäkkien mainosplakaatteja, joissa hän arveli ajanhengen piileksivän. Teos upotti minut filosofiseen pohdiskeluun: ”Pysäkkiaikakirjoissa vallitsee absurdi kaurismäkeläinen tunnelma, vaikka kaikki teoksen kuvat ja tekstit ovat totisinta totta. Aika ja todellisuus ovat vain kameleontteja, jotka muuntuvat – jälleen kerran – joka hetki.”

On aika palata abstrakteista aatoksista raakaan todellisuuteen keikkalavan kupeelle. Siellä raja bändin ja yleisön välillä lainehtii välillä kuin veteen piirretty viiva. Katsojien ja kuulijoiden joukkoon yllättäen kupsahtanut artisti nostetaan yhteisvoimin takaisin estradille, ja meno sen kun jatkuu.

Painajainen Liedossa (yksityiskohta).

Mustavalkoisista valokuvista välittyy paitsi tilanne, tunnelma ja vereslihaiset tunteet monesti myös liike ja ääniaallot. Toisinaan ne vellovat niin hurjina, että kuvan pinta suorastaan aaltoilee kuten Terveet Kädet -bändin keikalla Propaganda-popissa 27.11.1983.

Punk on asenne, jossa ei mietitä mitä muut ajattelevat, eikä kompromisseihin suostuta. Tämä kuvastuu bändien herkullisista nimistä kuten Mellakka, Maho Neitsyt, Vendetta, Smack ja Lama muiden muassa.

Festareista ja leirintäalueista niiden liepeillä muodostui punkväen valtaamia vapauden valtakuntia, joissa ei turhia himmailtu. Vuonna 1986 Provinssirockissa tungeksi peräti 40 000 aatteen ystävää. Inkisen ytimekkäät kuvatekstit ja todistajien lausunnot naulaavat faktat kohdilleen:

”Tuli oltua. Sunnuntaina huomattiin, että oltiin pystytetty teltta torstaina ojaan.”

Ville Nisosen vaatekauppa Dekadenz, himmeästi valaistu luola varusti punkväen – paitsi AI:n hoksaamilla hakaneuloilla – myös mustilla kuteilla, niiteillä, käsiraudoilla ja muilla aatteen vaatimilla hepenillä. Asiantuntijalausunto: ”Tuo oli paras kauppa shoppailla. Aivan parasta oli kannibaalikengät ja panos- ja hylsyvyöt.”

Ja kukapa muu olisi paremmin sopinut Dekandenzin vaatemalliksi kuin Andy McCoy, joka tuntuu suorastaan syntyneen oikeat vermeet yllään. Lamppu Laamasen elämänkerta rokkistarasta ei turhia kursaile: Andy – Rock’n’Roll Star 

Juha-Pekka Inkinen on Helsingissä
asuva valokuvataiteilija ja kirjailija.

Paitsi rajua menoa, uhoa ja uhmaa Inkisen kuvista välittyy myös nuorten ihmisten arkuutta ja haavoittuvuutta. Vaikka hän kirjansa alussa toteaakin olleensa kuvattaviaan kymmenisen vuotta vanhempi ja uineensa kuvioihin mukaan Laama-lehden valokuvaajana, hänet on ilmiselvästi hyväksytty jengin jäseneksi.

Inkinen on saanut kuvata kuin kärpänen katossa; kuvattavat eivät poseeraa eivätkä karsasta. Hän on vanginnut kamerallaan intiimejä, herkkiä hetkiä backstageilla ja treenikämpissä sekä väsähtäneitä ja sammahtaneita punkkareita milloin missäkin nurkassa tai lattialla.

Tinkimätön ajanpyörä raksutti eteenpäin, ja vaikka bileet jatkuivat, väki vanheni. Kaikki alkoi Inkisestä tuntua jo nähdyltä ja koetulta. Tutut naamat katosivat kuka opiskelemaan, kuka työelämään, kuka parisuhteisiin. Nuoruus oli auttamattomasti ohi.

Punk-albumin hienot kuvat dokumentoivat jälleen Inkisen omaperäiseen tyyliin ajan henkeä ja punkkareiden energistä elämäntapaa, joka teoksen kustantaneen Punkmuseon mukaan ei ole suostunut kuolemaan. Uskon, sillä entistä hurjempi hardcore punk on ilmiselvästi hyvissä hanskoissa. Siitä pitävät huolen Pää Kii, Rikoslaki ja Nyrkkitappelu.

Juha-Pekka Inkinen: Punk-albumi 1983 – 1986. Juha-Pekka inkisen valokuvia.

Teos on suomen- ja englanninkielinen. Punkmuseo. 2026. 158 s. https://www.punkmuseo.fi/

 

Tini Sauvo: Ystäväni Afrikka – Kuvapäiväkirjoja 1980-luvun Afrikasta

Afrikka tulee iholle

Tini Sauvo reppureissasi Afrikkaa pitkin ja poikin 1980-luvulla. Hänen matkapäiväkirjojensa katkelmista ja ilmeikkäistä piirroksista syntyi teos Ystäväni Afrikka. Elämää pursuava kirja tempaa lukijan mukaan näkemään ja kokemaan toisenlaista arkea.

Vähän maailman terävää reunaa, vähän sen pehmeää poskea.

Taiteilija, kuvittaja ja animaationtekijä Tini Sauvo teki ensimmäisen pitkän matkansa Euroopan ulkopuolelle Intiaan 1970-luvun alussa. Elämyksellisistä matkakilometreistään hän kertoi kuvittamassaan teoksessa Aamuyön matkustajia (Momentum Kirjat) 

Seuraavana vuorossa oli Afrikka, jonne Tini teki kaksi pitkää matkaa vuosina 1982 ja 1986. Kairossa yösija löytyi olosuhteisiin nähden kelvollisesta hotelli Huvipuistosta. Yksin Tinin ei yötään siellä tarvinnut viettää, sillä sängyssä asuvat elukat viihdyttivät, haukkasivat palan sieltä, toisen täältä. Onneksi ötökät ovat vähälukuisia ja -ruokaisia.

Luxorin kaoottinen liikenne olisi saanut heikkohermoisemman jo tässä vaiheessa luovuttamaan ja kääntymään takaisin. Mutta Tinin sinnikkyydellä sompailu autojen, aasinkärryjen, hevospelien, käsirattaiden, pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden improvisoidun koreografian sekamelskassa sujui kuin tanssi.

Intia-kirjaa lukiessa adjektiivi eksoottinen sai ihan uusia ulottuvuuksia; Afrikka-kirjasta kumpuava kokemus on päinvastainen. Sana eksoottinen hälvenee tarpeettomana, ja sen tilalle astuu arki likanaamaisten, nauravien romunkerääjälasten kujeilussa. Ihan tavallista arkeahan tämä on. Vain toisenlaista.

Assuaninssa Tinin muistikirjaan ilmestyvät rivit: Maailma on minulle sopiva kuin vanha lempivaate, joka on kulunut ja tullut tutuksi. Pesen sen illalla uudeksi ja pukeudun siihen aamulla mielelläni.

Junamatka Wadi Haifasta Khartumiin kesti kaksi päivää kolmannen luokan junassa. Täpötäydessä kulkupelissä Tinin kompastelu ”vessaan”, huonosti sulkeutuvan oven takana ammottavalle reiälle, osoittautui haasteelliseksi.

Kiipeillessä, pujottautuessa tahtoi jalan alle aina sattua jonkun helma, eväät, käsi taikka lapsi.

Rennolla otteella luonnostellut piirrokset tavoittavat ihmiset, tilanteet ja tunnelmat elävästi. Näinhän me kulkiessa näemme elämänmenon ohi lipuvana kavalkadina. Tekstejä lukiessa ja piirroksia tutkaillessa solahdan kuin huomaamatta Tinin siivellä kapealle kujalle, joka kiemurtelee ruokoaitojen välissä.

Kylän asumukset on kyhätty luovasti kokoon siitä mitä saatavilla on. Portit on taottu peltikanistereista. Katon olkitötterön tiukkaan sidotussa huipussa on kumollaan vihreä pullo.

Tini Sauvon tekstiiliteokset saivat inspiraatiota
residenssissä Beninin Villa Karossa. Tässä
taustalla Sateenkaari, tekstiiliväri, applikointi.
Kuva: Hannele Salminen

Tini tutustuu ihmisiin, ystävystyy ja kokee vieraanvaraisuutta. Joskus sitä löytyy yllättävältä taholta. Kassalassa, Sudanissa, seikkailijattaremme joutuu poliisin huostaan. Mutta iloisissa merkeissä: koska hotelliin ei mahtunut, poliisikolhoosi tarjosi majapaikan. Eikä tämä vielä mitään. Vaikka provinssissa on voimassa kieltolaki, poliisi kyllä tiesi mistä pimeä pullo illan ratoksi haettiin.

Lukuisten upeiden auringonlaskujen jälkeen kauneus paljastaa toisen poskensa. Tinin ystävä Razek vie hänet laittomaan, sähköttömään slummiin, joka on rakennettu kaupungin kaatopaikalle katsomaan maiseman kauneutta. Tini ei sitä näe ja miettii, millaista lapsuus täällä mahtaa olla.  Kunnes: Päivän hiipuva ruosteenkajo väritti tomun, ja naisten ohuet vaatteet leimahtivat hehkumaan viimeisen kerran.

 Joskus on matkustettava kauas, jotta näkisi lähelle. Slummissa omat lapsuusmuistot tulvahtavat Tinin mieleen, terva ja ruosteen tuoksu, sammakko-ojat. Lapsuuden halkeilleen asfalttipihan maailmankartta enteili tulevan maailmanmatkaajan seikkailuja.

Tini Sauvo on kirjallaan kuin lentävällä matolla kiidättänyt minua kokemuksesta toiseen; Afrikka on tullut tutummaksi. Lintuperspektiivistä näen torille, jossa tuuli kalisuttaa metallisia pöytiä ja tuoleja. Kuu loistaa lamppuja kirkkaampana. Nainen istuu keskellä aukiota kuin huoneessa ja kirjoittaa, eikä siinä ole mitään ihmettelemistä.

Tini Sauvo: Ystäväni Afrikka – Kuvapäiväkirjoja 1980-luvun Afrikasta. 149 s. Momentum Kirjat. https://www.momentumkirjat.fi/

Tini Sauvon retrospektiivinen näyttely Tekstiilien lumo – teoksia vuosilta 2002–2025 on esillä Laterna Magican Tiili- ja kellarigallerioissa 15.8.2026 asti. https://www.laterna.net/