maanantai 28. maaliskuuta 2016

Poika varjoisalta kujalta – Antero valon kaupungissa


Hannu Väisänen: Elohopea. Otava, 2016. 363 s.



Kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisänen matkaa alter egonsa Anteron vanavedessä valon kaupunkiin, Pariisiin, omaelämäkerrallisen kirjasarjansa viidennessä osassa Elohopea.

Antero on jättänyt Taivaanvartijoiden (Otava, 2013) kuvataidemaailman taakseen ja päättänyt keskittyä täysillä musiikin opiskeluun. Vaikka originellia laululehtoria kuunnellessa mielessä kaihertaa vanha rakkaus: ”Ajattelen, miten joutuisa kynä ja pisara innokasta mustetta synnyttäisivät hänestä jotain suurenmoista hieman huokoiselle paperille”.

Hannu Väisäsellä on ilmiömäinen taito herättää hengettömät esineet eloon, lainata kepeää, ilmaisuvoimaista ja ilottelevaa ääntään kirjansa henkilöille. Häntä lukee ahmien, odottaen jälleen uutta, havainnon synnyttämää kielellistä välähdystä. Tähän tyyliin: ”Aivan kuin itseään koskevan imperatiivin voisi sijoittaa esineen suuhun, kuulen selvästi miten hirttäytyneen tätini maalaama tarjotin sanoo peltisellä äänellään: Vie minut takaisin etelään”.

Kun Anteron vierailu konservatoriossa tyssää alkuunsa, on mietittävä, millä muulla rintamalla voisi vielä tehdä jotain. Mutta musiikki ei silti taukoa. Se soi kirjan joka kappaleessa, säestää menoa sanoin ja mielikuvin. En koskaan aikaisemmin pyöräillessäni ollut ajatellut ajavani soittimella. Elohopean luettuani kuuntelen Crescentiäni ihan toisella korvalla.

”Ketjut, polkimet ja hammasrattaat luovat kevyen lyömäsoittimen aiheen. Sen päälle kohoaa pyörien ja asfaltin synnyttämä suhina, joka tuo mieleen jousisoittimen tremolon, sekä polttimon rihlatun kiekon nopea nakutus, joka taas on sukua kastanjeteille…”

Musiikin ohella kirjan toinen johtoteema on elohopea, levoton, pitelemätön alkuaine, joka suostuu yhtä vähän kiinnittymään mihinkään kuin maalattavaksikaan. Se kuvaa Hannu Väisästä itseään, monilahjakkaan taiteilijan halua olla suitsimatta luovuuttaan, tehdä sitä, mitä inspiraatio vaatii, oli se sitten työskentelyä musiikin, kuvataiteen tai kirjallisuuden parissa.

                                                   Mitään vähäistä ei ole

Epäonnisten lauluopintojen jälkeen nuorukainen lähtee etsimään onneaan muualta. Ja mistäs boheemi taiteilija sitä etsisi kuin Pariisista. Valon kaupungin varjoisalla puolella Anterolla on muutama etäinen tuttavuus, joiden avulla kotoutuminen kaupunkiin alkaa.

Omaperäiseen henkilögalleriaan kuuluu kokotti – suuri vaakatason elätti, hopealameeseen pukeutunut Schubertia metrotunnelissa soittava harpisti, muotokuviaan jatkuvasti maalauttava tohtori ja himojaan Seinen siltojen alla öisin tyydyttävä ystävä Jean-Jacques. Jonka mukaan Antero on ”omaksunut nopeasti tämän kylän poukkoilevan, logiikkaa pakenevan sykkeen”.

Jean-Jacquesissa tiivistyy Pariisin lumo ja paheellisuus. Hän on sivistynyt ranskan kielen opettaja ja suomalaisen runouden ranskantaja. Repussaan Eeva-Liisa Mannerin teoksen raakakäännös hän ramppaa Calaisin ja Pariisin väliä tapaamaan Anteroa kadotakseen yöllä kasvottomien ja nimettömien pariin Saint-Martinin kanavan sillan aliseen hämyyn.

”Kun Pariisin harmaankeltainen aamu koittaa ja itkupajut jo hörppivät Seinen ruskeaa vettä, palailemme viimein koteihimme, minä pyörällä ja Jean-Jacques jalan, toistellen jotakin onnistunutta käännösvärssyä, enkä voi kuin iloita siitä, millaiselle näköalapaikalle minut on saateltu. Tuntuu että minulla on nautinto-oikeus johonkin, mitä ei mainita yhdessäkään oppaassa.”



Jean-Jacquesin tarina on totta, kertoi Hannu Väisänen teoksensa julkistamistilaisuudessa Galerie Forsblomilla ennen näyttelynsä Revitty kimono avajaistilaisuutta. Traagisuudestaan huolimatta episodi on kirjan kauneimpia, ylistys suvaitsevaisuudelle ja ystävyydelle.

Toinen, valoisampi tositarina kertoo rakkauden kaipuusta ja etsimisestä. Kun se vihdoin osuu kohdalle, puksipuun takana vaihdettu kömpelö suudelma tuntuu laajentavan Anteroa kuin ”kaikkiin suuntiin pyrkivä elohopea”.

Hannu Väisänen rinnastaa pientä ja ylevää, näkee arkisimmassakin harmaassa odottamattomia elohopean välähdyksiä. Ja mikä parasta, hän osaa pukea tämän välkkeen kirjallisuudeksi, joka on perusinhimillistä, tunnistettavaa ja samaistuttavaa. Ja joka nostaa jonnekin korkeammalle, antaa iloa ja lohtua.

Hänen mieleensä kasautuneet tähtikuviot saavat pudota kirjan lehdille.Nämä kuviot ovat arkistoja kaikesta koetusta, yhtyneenä tulevan aavisteluun, ne ovat monimutkaisia kuin mehiläiskennot eikä niitä näe päivänvalossa. Ne tulevat vain kun oppii, että mitään vähäistä ei ole.


Hannu Väisäsen näyttely Revitty kimono Galerie Forsblomilla 3.4. saakka.