maanantai 10. helmikuuta 2025

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

Tuuliajolla Tokiossa

 Elisa Shua Dusapin rakentaa jälleen tinkimättömällä, omaperäisellä tyylillään vieraantumisen ja kohtaamattomuuden näyttämön romaanissaan Pachinko-kuulat.

Hänellä on pyöreät kasvot, veltot käsivarret ja huonosti istuvat housut, joiden lahkeet pitäisi lyhentää. Kun liikautan jalkojani, huomaan että se olen minä.

Elisa Shua Dusapin nousi maailmanmaineeseen ylistetyllä esikoisromaanillaan Sokcho talvella, https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2023/08/elisa-shua-dusapin-sokcho-talvella.html joka muiden palkintojen ohella voitti parhaan käännöskirjan National Book Awardin vuonna 2021.

Hänen toisessa romaanissaan Pachinko-kuulat (Siltala) eteläkorealaisen Sochon talvisen kylpyläkaupungin hiljaiset kadut ovat vaihtuneet elokuisen Tokion helteeseen, tungokseen ja sateeseen. Teoksessa tunnistaa silti Dusapinille ominaista melankoliaa, jonka hän luo näennäisen yksinkertaisin, mutta tehokkain keinoin.

Kolmikymppinen ranskalais-korealainen Dusapin on lainannut taustaansa teoksensa minäkertojalle Clairelle, joka saapuu Sveitsistä viettämään elokuuta korealaisten isovanhempiensa luokse Tokioon. Samalla hän on lupautunut ajankulukseen opettamaan japanilaiselle kymmenvuotiaalle Mieko-tytölle ranskaa.

Mieko ja hänen opettajaäitinsä asuvat hylätyssä hotellissa sen ainoina vieraina. Outo tunnelma valtaa Clairen saman tien kun hän saapuu heidän asumukseensa. Hotellihuoneen ikkunasta aukeaa näkymä saastepilven sumentamalle Fujivuorelle. Miekon huoneen virkaa toimittaa alakerran entinen uima-allas.

Sängyn lisäksi altaassa on kirjoituspöytä, lipasto, joogamatto ja hulavanne, jotka heijastuvat loputtomiin altaan vastakkaisilla seinillä olevista peileistä. Dusapin lavastaa lukuisilla tarkoilla yksityiskohdilla teoksensa kulissit kuin näyttämön.

Yhtä outoon miljööseen Claire saapuu Nipporin kaupunginosassa, jossa hänen Korean sotaa paenneet isovanhempansa asuvat. He omistavat nuhjuisen Pachinko-pelihallin, jonka Shiny-nimi johtaa harhaan. Kahdeksankymppinen isoisä on puurtanut siellä 50 vuotta aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Pachinko-pelikoneet muistuttavat pystyyn nostettuja flippereitä. Räikeä musiikki ja koneiden putkistoista ämpäreihin kolahtelevien kuulien räminä kaikuvat kadulle saakka. Roland Barthesin mukaan ”Pachinko on kollektiivinen yksinpeli”. Pelaajat istuvat vieri vieressä vilkaisemattakaan toisiinsa, vaihtamatta sanaakaan keskenään.

Elisa Shua Dusapinin teoksia on käännetty
35 kielelle. Kuva: Romain Guelat
Pachinko toimii vertauskuvana myös Clairen ja häntä ympäröivien ihmisten vähäiselle kommunikaatiolle. Hänen isovanhempiensakin sosiaaliset suhteet rajoittuvat pelihallin ympäristöön. Kaiken lisäksi he kieltäytyvät puhumasta japania, sillä heidän kotimaassaan korean puhuminen oli kuoleman uhalla kiellettyä Japanin vallan alla.

Claire puolestaan on unohtanut korean kielen. Niinpä hän käy kömpelöä keskustelua isovanhempien kanssa alkeellisella englannilla ja muutamilla korean sanoilla. ”Ok, ok, go, go”, isoäiti hokee. Kulttuurien, kielten ja sukupolvien välinen kuilu ammottaa ylittämättömänä.

Paremmin ei suju Miekon ja hänen äitinsäkään kanssa, sillä yhteisiä puheenaiheita ei tunnu löytyvän, vaikka Claire osaa sujuvaa japania. Kaikkialla muovinen keinotekoisuus vilkkuvine värivaloineen lisää vieraantuneisuuden tunnelmaa. Se tiivistyy Tokion Disneylandissa, jonne Claire on Miekon toiveikkaana vienyt.

Haluaisin että hänellä olisi hauskaa. Että hän pitäisi hauskaa. Haluaisin tarttua häntä korvista, kiskoa niistä, kumartua toisen korvan juureen ja rukoilla: pidä nyt hauskaa.

Kirjan sivuille ilmestyy tuon tuosta mainoskylttinainen kuin välimerkki. Isoisä on palkannut hänet tepastelemaan Packhinko-hallin edustalla suuret mainoskyltit yllään ja latelemaan kehotuksia mikrofoniin: ”Aamuin illoin aina Shinyyn, Shinyssa elämä hymyilee…”

Öisin nauhoituksesta kaikuva mainoskylttinaisen kailotus valvottaa Clairea. Hänen huoneensa jalkakäytävän tasolla olevasta ikkunasta näkyy ohi vilahtelevia jalkoja ja kenkiä. Käännän usein katseeni pois ikkunasta etten näkisi niitä enää, mutta niiden varjot jatkavat kulkuaan seinällä, katulyhtyjen valon sumentamina, epämuodostuneina.

Yksityiskohdista syntyy vahva, aistittava tunnelma. Dusapin lennättää elävällä tekstillään minut Tokion hämärille kujille, joissa surrealistiset näyt seuraavat toinen toistaan. Sumopainija polkee ohi pikkuriikkisellä polkupyörällä. Verryttelypuvussa, hiukset vahatulla nutturalla.

Dusapin osoittaa jälleen olevansa mielenliikahdustemme ja lausumattomien sanojemme tarkkasilmäinen havainnoija ja tulkki. Claire hakee kontaktia lähimmäisiinsä, mutta etsii samalla myös itseään, omaa identiteettiään. Loppua kohden olen näkevinäni tunnelin päässä häämöttävää valoa.

Kääntäjä Anu Partasen suomennos soljuu eleettömän tyylikkäästi. Sockho talvella suomennoksestaan hän sai parhaan ranskankielisen käännöskirjan Maurice de Coppet -palkinnon.

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

(Les Billes du Pachinko). Ranskasta suomentanut Anu Partanen. Siltala. 2024. 175 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

lauantai 1. helmikuuta 2025

Hannu Väisänen: Viisikko

Älkää unohtako mitään!

Hannu Väisänen on kirjailijanakin taidemaalari, joka loihtii siveltimenvedoillaan sanoillaan rikkaan ja inhimillisen kuvakudoksen elämisen ehdoista, vanhenemisesta ja muistoista. Värikkäitä vivahteita romaaniin Viisikko tuovat hänen omat kokemuksensa.

Sydämeni laskokset pyrkivät aina liimautumaan yhteen. Avatakseni ne, minun olisi revittävä ne yhä uudelleen erilleen.”  Ludvig Wittgenstein

Hannu Väisänen, palkittu kirjailija ja kuvataiteilija, on kertonut kuusiosaisessa omaelämäkerrallisessa Antero-sarjassaan värikkäästä elämäntaipaleestaan Oulun kasarmeilta entiseen pappilaan Dordognen laaksossa Ranskassa.

Sarjan viidennessä osassa Elohopea  Antero matkustaa Pariisiin opiskelemaan musiikkia. ”Hannu Väisänen rinnastaa pientä ja ylevää, näkee arkisimmassakin harmaassa odottamattomia elohopean välähdyksiä. Ja mikä parasta, hän osaa pukea tämän välkkeen kirjallisuudeksi, joka on perusinhimillistä, tunnistettavaa ja samastuttavaa. Ja joka nostaa jonnekin korkeammalle, antaa iloa ja lohtua”, luonnehdin teosta.

Sanat sopivat vallan mainiosti kuvaamaan myös hänen uutta romaaniaan Viisikko (Siltala). Vaikka se ei olekaan omaelämäkerrallinen, siinä hän kuitenkin tönäisee Anteroa muutaman kerran kuin ohimennen, muistuttaa häntä menneistä.

Kun villisikojen, vuohien ja mytologisten hahmojen somistama koristeompelein parsittu pöytäliina hulmahtaa verannan klaffipöydälle, syntymäpäivänvietto voi alkaa. Viiden lautasen viereen on katettu kirjan kannessa kuvatut luuvartiset vanhat aterimet.

Oulun kasarmilla lapsuutensa viettänyt neljän sisaruksen parvi saapuu kukin omalta taholtaan juhlimaan veljensä syntymäpäivää ja viettämään pari viikkoa hänen luonaan entisessä pappilassa Lounais-Ranskan maaseudulla. Talon isäntä on taiteilija, joka on saanut kunnian toimia Viisikon kertojana.

Kirkkoisien entisessä asumuksessa kun ollaan uskonasioista leimahtaa sisarusten välille vilkas väittely. Taiteilija vakuuttaa, ettei hän suin surminkaan rupea uskovaiseksi, sillä hänen kirkkoihin maalaamansa alttaritaulut on tuomittu kelvottomiksi. Sisko sen sijaan uskoo ”sielun hengitykseen”, joka ilmenee hänen tulkintansa mukaan myös taiteessa.

Poliisit ja yömajat ovat jääneet isoveli Santerin railakkaaseen menneisyyteen, kun humalan korvasi Jumala. Varmuuden vuoksi hän kuljettaa monitoimihousujensa taskussa Raamattua. Nuorin veli Aleksi on puolestaan hurahtanut buddhalaisuuteen. Huolestuttavan terveen oloinen fysioterapeutti on aina valmis jakamaan muille ohjeita terveydenhoidosta ja nepalilaisista luonnonlääkkeistä.

Viisikon neljättä veljeä Sakaria lapsena sairastettu aivokalvontulehdus on hidastanut, tehnyt hänestä ”leudon”. Kehitysvamma ei kuitenkaan estä häntä rustaamasta runoja. Hän on kuin ihminen, joka heräilee hitaasti unestaan, on saamassa täyden tajuntansa, ja sitten kuitenkin vajoaa takaisin uutimien taakse.

Taiteilija on ilmeikkäin vedoin luonnostellut sisarusparven lukijalle tutummaksi. Viiden eri silmäparin näkökulmasta Väisänen pääsee kuin huomaamatta kommentoimaan nykymenoa ja sen monenmoisia ilmiöitä. Menneisyyden muistotkin haluavat mukaan kertomukseen. Siskolla on salaisuus, josta hän voi taiteilijalle avautua vain jokirannan sumuun kietoutuneessa pähkinälehdossa.

Siskon paljastus havahduttaa taiteilijan alitajunnan syövereihin painuneet muistot ja nostaa ne tietoisuuden pinnalle. Valtava unohdettujen asioiden joukkue lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

Hannu Väisänen voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan
toiset kengät vuonna 2007. Kuva: Isabella Jan 

Muutaman juhlattoman vuoden jälkeen viisikko on jälleen kokoontunut juhlapöydän ympärille, kun raju ukkosmyrsky iskee ja katkaisee sähköt. Väisänen antaa lennokkaan mielikuvituksensa laukata taiteilijan kertoessa vieraidensa viihdykkeeksi tarinan, joka on saanut inspiraationsa japanilaisesta legendasta.

Sen mukaan vanhat ihmiset karkotettiin Obasute-vuorelle kuolemaan. Taiteilijan faabelissa nimeltä ”Vanhuskorpi” dystopiasta tulee utopia. Korpeen ajetut neuvokkaat vanhukset oppivat metsän tavoille ja pärjäävät niin mainiosti, ettei paluu sivistyksen pariin enää houkuta.

Kertomus ennustaa tulevaa, sillä ajan hammas on puraissut vuosien vieriessä itse kutakin viisikon jäsentä. Ikääntyminen vaatii veronsa. Nelikko ei enää pelmahda juhlataloon, vaan taiteilija puolestaan matkustaa tapaamaan sisaruksiaan entisille kotikonnuilleen Ouluun.

Siskon mieli on karannut tästä ulottuvuudesta. Kaikki puheenaiheet, joita olin valmistellut, valuvat pois. Taiteilija miettii kuumeisesti, millä ihmeen konstilla saisi Siskon hapertuneen muistin herätettyä henkiin. Kunnes Sisko tekee sen itse. Hänen kasvoilleen tulee väriä, ja hän huudahtaa yllättäen: ”Kristallipikari! Sinullahan on se kristallipikari”.

Se on totta. Taiteilijan vitriinissä todellakin komeilee Muranosta hankittu kaunis pikari. Siitä on Siskon mielikuvituksessa tullut olento, kuten iäkkäille esineille joskus käy. Muistot ovat osa meitä, oleellinen osa identiteettiämme. Ne ovat rikkaus, olivatpa sitten ikäviä tai ihania.

Junamatkalla kotiin konduktööri muistuttaa joka asemalla ”Älkää unohtako mitään!” Taiteilija on ihan samaa mieltä.

“Nyt minä istun tyhjässä, kohta entisessä kodissani ja huokaan. Kohta sullon viimeiset pakaasini autoon ja ajan pois. Päivä on kaunis, melkein kuin huhtikuulta lainattua kauneutta. Aurinko tekee valomattoja tyhjälle pyökkiparketille”, Hannu Väisänen kirjoitti Facebook-postauksessaan helmikuun ensimmäisenä päivänä.

Entinen pappila, vanha talo sumuisen laakson harjanteella, liittyy sekin muistojen hämärään ketjuun, jota meripihkan värinen kristallilasi hennosti valaisee. Mutta sitä ennen kohotetaan pikarilla malja muistojen pysyvyydelle, jota Viisikon kaltaiset viisaat kirjat vaalivat.

Hannu Väisänen: Viisikko. Siltala. 2024. 200 s. https://www.siltalapublishing.fi/

 

tiistai 21. tammikuuta 2025

Kontio & Warsta: Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali

Naaliperhe on pelastettava!

Tomi Kontion elävä kerronta ja Elina Warstan ilmeikkäät piirrokset vievät jännittävälle seikkailulle Saamenmaahan lastenkirjassa Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. Tämänkin hyvän sadun tunnistaa siitä, että sen rivien väleissä piilee myös opetus.

            ”Rakkaus on paras koti”, sanon. ”Se kulkee aina mukana ja lämmittää.”

Reipas kymmenvuotias tyttö nimeltään Tiikeri on pitkän vonkaamisen jälkeen saanut vanhemmiltaan luvan ottaa ystävänsä mukaan lapinreissulle. Sillä ehdolla tosin, että nämä peseytyvät ennen junamatkaa. Tämä johtuu kenties siitä, että kaverit, Näätä, Kissa ja Koira, asuvat viihtyisässä merikontissa Vuosaaren satamassa.

Tuokion verran hämmästeltyäni outoa seurakuntaa Näätä-nimen takaa paljastuu vanhempi herra, joka kutsuu itseään leikillisesti ”puliukoksi”. Ainakin hän on sujauttanut reppuunsa lämmittävän ”yömyssyn” matkaevääksi. Hän osaa rakastaa kaikkia ja kaikkea.

Sutjakan kissan nimeltään Koira ei ole tarvinnut erikseen peseytyä, sillä se lipoo muutenkin turkkinsa puhtaaksi joka päivä. Tarinan minäkertojan rooli kuuluu itsestään selvästi hiukan resuisen oloiselle koiralle nimeltään Kissa. Senhän jo teoksen nimikin Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali (Teos) paljastaa. Palkitut tekijät ovat dokumentoineet hänen seikkailujaan jo kolmessa edellisessä kirjassaan.

Tomi Kontio on Suomen tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Minulle erityisen läheinen on hänen runokirjansa Tunturin luokse,rakkaan. Kontio on itse seikkaillut pohjoisen Lapin kiveliöillä ja kertonut kokemuksistaan ja tuntemuksistaan teoksessaan Erämailla.

Elina Warsta on arvostettu kuvittaja ja graafinen suunnittelija, jonka kirjagrafiikkaa on palkittu lukuisat kerrat Vuoden kaunein kirja -kilpailussa.

Elina Warstan ja Tomi Kontion kuvasi Heli Sorjonen.

Nyt kun sinunkaupat on tehty, ei kun reput selkään ja taipaleelle. Koira hyppää saman tien Näädän repun päälle, sillä kaupunkikissan anturoita ei ole luotu kivikkoisessa maastossa tarpomiseen.

Saanatunturin kesäinen luonto on lumonnut leirinuotiolla levähtävän nelikon. ”Minulla on kotoisa olo”, tuumaa Kissa. ”Tämä suuruus ja autius tuntuu niin hellältä ja lempeältä.” Näätä arvelee sen johtuvan siitä, että Kissan isä oli lapinkoira.

Vaeltajien rauha rikkoontuu, kun oranssilla silattu kuukkeli pyrähtää hädissään paikalle. ”Naaliperhe on pulassa. Iso punainen kettu aikoo vallata pesän, karkottaa isän, äidin ja neljä pientä pentua!” Tulisieluinen Tiikeri vihastuu: ”Miten törkeä suunnitelma, meidän on heti lähdettävä apuun.”

Seikkailua siivittävät luonteva sanailu, huumori, elämänviisaudet ja sanaleikit. Warstan tyylikkäiden piirrosten yksityiskohdat höystävät tarinaa. Niiden äärelle kannattaa pikkuväen kanssa pysähtyä ja upota tutkiskelemaan kuvia tarkemmin.

Kun nelivaljakko saapuu pesälle, sen suuaukon edessä toisiaan makaa punaturkkinen repolainen. ”Teen sinusta rosvopaistia mikäkin pesärosvo”, Tiikeri uhkaa. Kettu vain nauraa hekottaa moiselle uhkaukselle.


Näädällä on pitkän elämänkokemuksensa ansiosta paremmat psykologiset taidot. Se valistaa kettua, ettei se pärjää Lapin ankarassa talvessa ja maalaa ihanan kuvan etelän kaupungeista. Hän kertoo takapihoista, ravintoloiden roskakatoksista, lähiöiden hurmaavista cityketuista. Näätä on oivaltanut, että kettu on yksinäinen, sitä vaivaa rakkaudenkaipuu.

Lapinreissu päättyi onnellisesti ystävyyden merkeissä. Naaliperhe sai käpertyä rauhassa suvultaan perimänsä pesäkolon turvaan, kun kettu lähti jolkottamaan kohti etelää etsimään rakkautta ja tyylikästä citymimmiä. Nelikkomme seilasi tyytyväisenä unten maille uudet seikkailut mielessään.

Minut lennokas tarina sai ottamaan selvää naalista, kettua pienemmästä koiraeläimestä, jonka nimi saamenkielellä on njalla. Äärimmäisen uhanalaista naalia on viime vuosina nähty Suomessa liikkuvan vain parisenkymmentä yksilöä.

Kesällä 2022 tehtiin iloinen havainto, kun ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan naalin pesintä onnistui Suomessa. Varmaan urhean ja neuvokkaan nelikkomme ansiosta. Poikasten temmellys tallentui riistakameran kuvaan: 

https://wwf.fi/uutiset/2022/08/aarimmaisen-uhanalainen-naali-pesi-suomessa-kuvaan-tallentui-kolmen-poikasen-pesue/ Pesintä on sen jälkeen onnistunut kolmena vuonna peräkkäin.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. Teos. 2024. 40 s. https://www.teos.fi/  

tiistai 14. tammikuuta 2025

Guillaume Musso: Elämä on romaani

Kumpi on kirjailija, kumpi henkilöhahmo?

Ranskan suosituimman kirjailijan Guillaume Musson Elämä on romaani -teoksessa trilleriksi naamioidussa sukelluksessa kirjoittamisen ytimeen todellisuus ja fiktio kietoutuvat lumoavasti toisiinsa.

Selvitäkseen hengissä on kerrottava tarinoita.

                                                                 Umberto Eco, Edellisen päivän saari.

Umberto Econ lausahdus kuvaa oivallisesti Guillaume Musson hengästyttävää, yllätyksiä pursuavaa Elämä on romaani-teosta (Siltala). Dekkareiden ystäville se tarjoaa polveilevan juonen, jota seuratessa on pideltävä sivuista tiukasti kiinni, jottei putoa kyydistä. Meille kaunon harrastajille se avaa tämän ohella tirkistysluukun kirjailijan työhön ja mielenmaisemaan.

Kissa ja hiiri -leikki lukijan kanssa käynnistyy menestyneen, salaperäisen kirjailijan Flora Conwayn kuvatessa mysteeriä, joka sai alkunsa syksyllä 2010. Hän leikki piilosta 3-vuotiaan tyttärensä kanssa Brooklynin loft-asunnossaan. Kun Carrie katoaa salaperäisesti, Floran maailma romahtaa.

Kuvaan astuvat rikostutkija Mark Rutelli ja Floran kustantaja Fantine de Vilatte. Musso suuntaa luuppinsa todellisuuteen, mutta kyseenalaistaa saman tien sen tarjoaman ”totuuden”. 

Alan jo tässä vaiheessa epäillä, että minua vedätetään, kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei se haittaa, sillä nautin tarinan mielikuvitusta ruokkivista yllättävistä käänteistä täysin siemauksin.

Tarinan kertoja vaihtuu, kun Floran tilalle astuu Pariisissa asuva, hänkin maineikas kirjailija Romain Ozorski, joka saattaa aavistaa, mitä Carrielle on tapahtunut. Romain on uppoutunut työhönsä niin täysillä, että hänen henkilökohtainen elämänsä on kärsinyt kohtalokkain seurauksin.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan olen joka aamu käynnistänyt tietokoneeni, avannut tekstinkäsittelyohjelman ja jättänyt maailman keskinkertaisuuden paetakseni rinnakkaiselämiini.

John Irving komppaa Garpin maailman syövereistä: ”Hän oli jo pitkään ollut onnellinen omassa mielikuvitusmaailmassaan.” Muidenkin tunnettujen kirjailijoiden lausahdukset siivittävät tarinaa. Aina niistäkään ei ole apua, sillä Romain on pahemman kerran jumittunut tekeillä olevan romaaninsa kriittiseen vaiheeseen.

Kaiken lisäksi hän on kadottamassa itsensä käsikirjoitukseensa. Voiko kirjailijan suhde henkilöhahmoihin mennä liian pitkälle? Mitä siitä seuraa? Todellisuuden ja fiktion raja hämärtyy hämärtymistään. Lukiessa alan itsekin tuntea olevani Musson romaanin sivuhenkilö, jota hän mielensä mukaan harhauttaa.

Guillaume Musso on pitkään ollut
Ranskan suosituin ja menestynein kirjailija. 
Kuva: Emanuele Scorcelletti
Musso kirjoittaa niin suvereenisti, että joudun tuon tuosta muistuttamaan itseäni, että tämä on vain fiktiota fiktiossa. Hän on upottanut itsensäkin temmellykseen lainaamalla Romainille omia piirteitään. Musson lailla Romaininkin kirjoja on käännetty yli neljällekymmenelle kielelle ja niitä on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita.

Nyt elämä kuitenkin kolhii Romainia. Hän pakenee julmaa todellisuutta avaamalla läppärinsä kannen, oven tuntemattomaan maailmaan, omaan mielikuvitukseensa. Kuuntelee näppäimistön rauhoittavaa ääntä: Pehmeää, lähes melodista ropinaa. Vapauden ääntä.

Toisaalta, kuten Florakin tietää, romaanin kirjoittaminen vaatii uppoamista oman itsensä syövereihin, pimeään paikkaan. Siellä ovat kaikki huimapäisimmät ideat, äkilliset välähdykset, henkilöhahmojen sielut, luovuuden kipinät. Mutta se on myös vihamielinen kaivo, josta palaaminen vahingoittumattomana vaatii voimia.

Romaanin loppusuoran jo häämöttäessä arvaan, että edessäni on vielä monta yllätystä. Olin oikeassa. Rakkaus ei toistaiseksi ole onnistunut pysyttelemään nopeasti kiitävän tarinan kintereillä. Vauhdin vähitellen hidastuessa sekin kapuaa kyytiin, Shakespearen siunaamana: ”Rakkaus, mi meitä seuraa, vaivamme on joskus, mut silti sitä kiitämme, sill’ onhan se rakkaus.”

Rakkaus on kokenut kolhuja Romainin lailla, mutta tietää saman minkä hän: fiktion kirjoittaminen on kapinointia todellisuuden vääjäämättömyyttä vastaan. Aivan kuten rakkaus. Tähän filosofointiin Henry Miller tuhahtaa:

”Mitä varten kirjat muka ovat, jos eivät siksi, että ne kuljettavat meidät lähemmäksi elämää, saavat meidät nauttimaan siitä ahnaammin?”

Olen samaa mieltä, mutta nyt olen kuitenkin jäänyt pohtimaan Elämä on romaanin herättämää piinaavaa kysymystä: kumpi, Flora vai Romain, on luoja kumpi hänen luomuksensa? Guillaume Musso kohottaa hartioitaan, hänellä ei ole mitään lisättävää.

Sitten napsautan sormiani ja katoan iltahämärään. Kuin mikäkin taikuri.

Guillaume Musso: Elämä on romaani

(La vie est un roman). Ranskasta suomentanut  Anna Nurminen.

Siltala. 2024. 237 s. https://www.siltalapublishing.fi/

keskiviikko 1. tammikuuta 2025

Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa

Arvaamattoman ilmaston armoilla

 Vaeltelu lähiluonnossa sitä tarkkaillen ja kuvaten inspiroivat Jarmo Lehtisen tallentamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan esseistiseen valokuvateokseen Kahdeksan vuodenaikaa.

Niin kauan kuin sävyt säilyvät, niin pimiössä kemikaalialtaista nousevilla kuitupapereilla kuin mielessämme, meillä on mahdollisuuksia.


Maailmankirjat tuntuvat tällä hetkellä olevan yhtä sekaisin kuin elementit Jarmo Lehtisen teoksen Kahdeksan vuodenaikaa (Bokeh) kansikuvassa. 

Tosin vahinkolaukauksena syntynyt kuva toimii hienosti niin sommittelultaan, sävyiltään kuin tunnelmaltaan.

Kuvaa luulisi kaksoisvalotuksella luoduksi, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Hernesaaren jättömaan särkyneen lasin palaset vain innostuivat loihtimaan Lehtisen siluetin ympärille jännittävän kollaasin.

Uransa viestinnän ja journalismin parissa tehnyttä nykyistä harrastelijakirjailijaa ja -valokuvaajaa eivät jännitys eivätkä spektaakkelit kuitenkaan kiinnosta. Lehtinen kaipaa maisemaan ennakoitavuutta ja jatkuvuutta.


Niinpä hän on kuvannut kirjansa pienoisesseiden ja mietelmien tunnelmaan sopivia ”paikallaan pysyviä, elämää hitaasti sykkiviä ja rauhallisesti tihkuvia” mustavalkokuvia. Kun värit loistavat poissaolollaan, jäljelle jää harmaan sävyjä.  Silloin ”todellisuus näyttää hieman tylsemmältä ja vähän ennustettavammalta, armollisemmalta”, hän kirjoittaa.

Lehtinen ehdottaa, että sävyjä kannattaisi viljellä muidenkin kuin vain valokuvaajien. Pikimustan ja vitivalkoisen väliltä löytyy lukemattomia harmaan sävyjä myös ajatuksiin ja puheisiin. Tätä kannattaa harkita, sillä: ”Sävyissä on kohtuullisuutta ja lohtua.” Kenties ne tarjoaisivat uusia näkökulmia monenlaisiin asioihin ja mielipiteisiin.

Jarmo Lehtiseen minut tutustutti joitakin vuosia sitten persoonallinen Gottfried, puhdasrotuinen seropi (sekarotuinen piski). Parivaljakko parantaa maailmaa sympaattisessa teoksessaan KeskustelujaGottfried-koiran kanssa. ( https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2020/08/koira-ja-sen-ihminen-filosofoivat.html ) . Heidän pölyn olemuksesta vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkänsä keskeytyivät tuon tuosta hyväksyviin nyökyttelyihini ja naurunpyrskähdyksiin.

Rissografilla painetut kuvat muistuttavat 
grafiikan vedoksia.

Vaellellessaan klassikkokamera kaulassa lähimaisemissa poikkeukselliset sääilmiöt saivat Lehtisen pohtimaan, mitä vuodenajat oikeastaan merkitsivät? Ihminen keksi nimittää vaihtuvia säätiloja neljäksi vuodenajaksi ja antoi niille nimet. Kalenteri kaappasi ne saman tien kansiensa väliin.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamien ilmiöiden seurauksena vuodenajat eivät kuitenkaan enää suostu entiseen marssijärjestykseen vaan tuuppivat toisiaan ja lipuvat toistensa päälle. Lehtisen mielestä ne tarvitsevat apuvoimia, kumppaneita, joiden avulla arvaamattomaksi käynyttä todellisuutta voisi paremmin luonnehtia.

Ilmansuuntia on kahdeksan, mikseipä siis myös vuodenaikoja, tuumi Lehtinen ja ryhtyi tuumasta toimeen. Hänen keksimänsä neljä uudissanaa pujahtivat sulavasti vuodenaikojen rivistöön. Ne antavat lisää vapausasteita tuntemuksillemme: talvi, TUISKI, kevät, SULAVA, kesä, KYPSÖ, syksy, HARMO.

Mutta riittääkö edes kahdeksan koplakaan luonnehtimaan kokemuksiamme tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos entisestään riehaantuu? Tunkeeko se tukehduttavalla paahteellaan listaan vielä yhdeksännen, ilmastoidun vuodenajan, jolloin ulos ei ole menemistä. Ehdotan tälle mustalle lampaalle nimeä ILMO ja sijoitan sen kesän ja KYPSÖn väliin.

Jarmo Lehtinen esittelee teostaan. Taustalla hänen kaksoisvalotuksella loihtimansa kuva,
jossa Linnanmäki on huvitellut laskemalla mäkeä alas. Kuva: Hannele Salminen.


Onko ilmastonmuutos karannut jo niin pitkälle, ettemme enää saa sitä kiinni? Olemmeko heränneet liian myöhään, vai olemmeko vielä edes heränneet? Näitä kysymyksiä pohtiessaan Lehtinen suree, millaisen perinnön me jätämme: avohakkuita, ojitettuja soita, luontokatoa, aavikoituneita alueita, hirmumyrskyjä, tulvia, sukupuuttoon kuolevia eläinlajeja.

Me tuhoamme jälkipolvien tulevaisuutta itsekkyydellämme, ahneudellamme ja lyhytnäköisyydellämme. Meillä ei ole siihen lupaa, sillä: Toivottavasti jäljissämme kulkee toisia, pieniä ja vielä syntymättömiä, joilla on oikeus jättää omat jälkensä, pienten varpaiden täplittämät.

Meidän on kannettava vastuumme ja tartuttava toimeen, vaikka se vaatii mukavuudenhalustamme ja etuoikeuksistamme tinkimistä. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, sillä viimeinen raja lähestyy uhkaavasti. Lehtinen on kuitenkin toiveikas: Mielikuvituksensa ansiosta ihminen saattaa kyetä ainoana lajina ratkaisemaan ongelmat, jotka se ainoana lajina on kyennyt luomaan.

Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa. Bokeh, 2024. 40 s. Numeroituja teoksia on myytävänä Bokeh-kaupassa: https://holvi.com/shop/bokeh-kauppa/. https://bokeheditions.fi/

Kahdeksan vuodenaikaa on julkaisuprojekti Bokehin ensimmäinen risografilla, https://www.tiedetoimittajat.fi/tiedekeskiviikko/risografia-eli-soijamusteen-charmi, painettu julkaisu. ”Rison karkea rasteri ja syvä musta ottivat kuvista jotain olennaista pois, mutta samalla kuvat saivat uuden ilmeen, jonka turvin ne ”pärjäävät” painotuotteessa”, toteaa Antti Nylén.