tiistai 13. helmikuuta 2024

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Lähimmäiseksi kasvamisen taito

Jos on tietoa, herkkä kieli ja mieli, niin 1800-luvun lopun hämäläisestä vaivaistalostakin saa aikaan elävää, koukuttavaa draamaa. Johanna Annola taikoo menneen maailman lukijan silmien eteen romaanissaan Valkenee kaukainen ranta. Kertomuksen teemat ovat ikiaikaisia ja universaaleja.

”Taide voidaan aistia, sitä ei voida selittää, niin kuin ihminen voi aistia toisen ihmisen – syntyy ehkä lämpöä…” Rafael Wardi

Eletään kesäkuuta 1897 pienessä kaupungissa Saimaan rantamilla. Nelikymppisen Ulrikan pieni lapsi on menehtynyt, mutta muuten hänellä menee hyvin: aviopuoliso Antti työskentelee kaupungin kassanhoitajana ja poika Väinö käy lyseota. Perhe asuu hyvin hoidetun puutarhan ympäröimässä kauniissa valkoisessa talossa.

Tämä ei Ulrikalle riitä, hän haluaa enemmän: Antin parempaan virkaan, Väinön ylioppilaaksi, kattokruunuja, koreamman kahviserviisin ja ennen kaikkea pääsyn Rouvasväenyhdistykseen. 

Johanna Annolan tekstin rauhallinen poljento ja vanhahtava kieli hänen ensimmäisessä historiallisessa romaanissaan Valkenee kaukainen ranta (Siltala) tempaa mukaansa heti ensi riveiltä.

Annola on historiantutkija, joten faktat tarinassa ovat kohdallaan. Päärooliin nousee hänen ilmeikäs kerrontansa, joka luo aitoa ajankuvaa ja loihtii kirjan henkilöistä lihaa ja verta olevia ihmisiä. Tekstissä vilahtelevat vanhat sanat ihastuttavat: kyökki, tampuuri, porstua… Voisiko ne ottaa uusiokäyttöön?

Kun kaikki entinen romahtaa, Ulrikan on parsittava elämänsä kokoon niistä sirpaleista, joita jäljelle jää. Mitä mahdollisuuksia on tarjolla miehensä siivellä eläneelle naiselle? Kukkaistyttönä Helsingin katuja kiertelemään hän ei aio ryhtyä. Oljenkortena rutiköyhälle leskelle tarjoutuu mahdollisuus pestautua johtajattareksi vaivaistaloon Hämeen sydänmaille.

Rappiolle päässyt vaivaistalo ja sen lommoposkinen asujaimisto, surkeiden maahisten joukkio, herättää kopeassa johtajattaressa halveksuntaa. Tänne hän ei jää, kunhan vain saisi Väinön ensin kustannettua ylioppilaaksi…

Ulrika pistää tuulemaan ja ryhtyy kohentamaan niin retuperälle repsahtanutta laitosta kuin sen vaivaisten eloa ylenkatseensa voimaannuttamana. ”…vähäisempien kaitseminen lienee aina ollut ylempien säätyjen tehtävä” lennähti hänen suustaan silkinkeveänä talon uudelle voudille.

Nurmijärven vanha vaivaistalo. Nurmijärven museon kuvakokoelma

Nykyajan mukavuuksiin tottuneelta menee sormi suuhun menneen maailman askareiden kuvausta lukiessa. Ei siitä niin kauaa ole – runsaat sata vuotta – kun pyykit ensin liotettiin, jonka jälkeen ne hakattiin kartuilla puhtaaksi, keitettiin, vietiin kärryillä rantaan huuhdottavaksi, väännettiin ja ripustettiin kuivumaan. Patjoihin laitettiin uudet oljet, ja jos laitoksessa oli hurstia valmiina, siitä ommeltiin uudet patjapussit puhki kuluneiden tilalle.

Työnteon lomassa vaivaistalossa eletään kuten muuallakin ihmisten kesken, kenties vain vähän ”luonnollisemmin”: juoruja, nahinoita, tappeluja ja yöjuoksuja piisaa. Annolan vaivihkainen huumori keventää mainiosti kertomuksen tunnelmaa.

Kun kansanvalistuksen nimiin vannova pitäjän opettajatar paikalla piipahtaessaan pahoittelee Ulrikan elämän tapahtumattomuutta syrjäisellä vaivaistalolla, tämä huokaisee: Mikä nyt tapahtumiseksi luetaan.

Ulrikan itselleen sepittämä ylväs sukuhistoria alkaa murentua uusien tietojen valossa. Nyt isoäiti halusi mukaan kertomukseen. Hedvig lavensi tarinaa itsepintaisesti, koukkusi mukaan monta kerrosta uusia värejä, kunnes lopputulos muistutti vikaan mennyttä patalapuntekelettä.

FT Johanna Annolaa kiinnostaa historiassa millaiset
maailmat olivat menneisyyden ihmisille mahdollisia.
Kuva: Laura Malmivaara
Herkällä psykologisella silmällä Annola luo uusia tasoja, merkityksiä, syitä ja seurauksia kertomuksen edetessä. Niiden myötä Ulrikan, maahisten kielellä Röökkinän, maailmankuva alkaa laajentua ja syventyä. 

Hänen hoidokkiensa harmaasta massasta hahmottuu yksilöitä, ihmisiä kohtaloineen ja kärsimyksineen, mutta myös tietoineen ja taitoineen.

Annola ei osoittele vaan antaa ihmistensä puhua. Viimeisillään raskaana oleva nuori Lyyti parahtaa: Kuka palkkaisi piian, jonka asiat ovat tällä tolalla? Niin, ”maattu nainen” ja ”äpärälapsi” eivät armoa ansaitse, vaivaistaloon vaan. Naisen asema ei tuohon aikaan ollut kummoinen.

Kun Ulrika nirskauttaa saksien terät yhteen, Annolan kielikuva rävähtää lukijan tajuntaan kuin salamanisku. Kankaaseen ilmestyi railo, joka kasvoi jokaisella nirskauksella. (…) Ursula leikkasi rikki illalliskutsut, hääjuhlat ja lapsen hautajaiskahvit, kaikki hän silpoi. Vanha pöytäliina saa uuden elämän Lyytin lapsen kapaloliinoina.

Ulrika näkee menneen vihdoin selvästi, tajuaa ahneutensa ja sen hirvittävän hinnan. Niin selvästi, että se tekee kipeää. Kun mennyt on yö, on jatkettava eteenpäin. Valkoinen talo kattokruunuineen saa vaipua muistin syövereihin, sillä Ulrika on löytänyt polunpään, paikkansa maailmassa ja kaukana siintävän rakkauden.

Johanna Annolan uusi, vahva kirjallinen ääni vei mukanaan, herätti henkiin niin vaivaistalon elämänmenon kuin ihmisen kaipuun toisen luo. Jään odottamaan innolla jatkoa.

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala. 2024. 354 s.