Pirkko Saisio: Suliko

”Sinä haiset vereltä”

Pirkko Saision syväsukellus ”Isä Aurinkoisen” elämään ja mielenmaisemaan romaanissa Suliko on yritys hahmottaa, miten väärien valintojen ja yhteiskunnallisen umpikujan seurauksena idealistista sikisi terroristi ja kansanmurhaaja Josif Stalin.

On keskusteltava Vladimir Majakovskin kanssa sillä juuri Majakovski löysi vallankumouksen ensi tahteihin ne sanat, jotka innostivat tavallisia ihmisiä nousemaan kohtalonsa yläpuolelle.

Mihin ne sanat ovat kadonneet?

Pirkko Saisio on Finlandia-ehdokasromaaninsa Passion tavoin luonut Sulikon (Siltala) lyhyistä kohtauksista ison historiallisen näyn. Stalinin kuolinvuosi naulaa romaanin kiintopisteen vuoteen 1953. 

Vanhenevan, ihmisiin kyllästyneen diktaattorin ajatukset harhailevat hänen puhellessaan minä-muodossa suosikkilaulunsa Sulikolle. Missä olet Suliko? hän kuiskaa monologissaan.

Näiden hiljaisten ja mietteliäiden tuokiokuvien lomassa kertoja luovii muistojen, takaumien ja monenlaisten tapahtumien myötä Neuvostoliiton karikkoisissa vuosissa. 

Kun dramaturgi, ohjaaja, näyttelijä ja kirjailija Saisio yhdistää taitonsa, moniääninen historia vyöryy kirjan sivuilta katsojan tajuntaan kuin hurja epookkielokuva.

Kertoja valottaa kolmannessa persoonassa alkujaan Ioseb Besarionis dze Jughasvili -nimisen georgialaisen pojan tietä, hänen köyhää, väkivaltaista lapsuuttaan, aikaa teologisten opintojen parissa sekä sinnittelyä Siperian vankileirillä. Vallankumousliikkeessä Stalinista tuli ateisti, mutta häilyikö hänen mielensä taustalla silti jonkinlainen uskonnollisuus?

Tarinassa Stalinin lukuisista keskusteluista läheistensä sekä historiallisten henkilöiden kanssa välittyy elävä kuva, miten alkujaan tasa-arvoon ja hyvinvointiin tähdännyt ideologia ja usko vallankumouksen välttämättömyyteen murenivat sortovuosien, teloitusten ja karkotusten hurmeeseen.

”Miten ne eivät ymmärrä kärsimyksen ja koettelemusten välttämättömyyttä vallankumoukselle?”, ihmettelee Stalin vielä kuolemansa kynnyksellä Saision dramatisoimassa muotokuvassa.

Pirkko Saisio sai Finlandia-palkinnon
vuonna 2003 Punaisesta erokirjasta.
Kuva: Hannele Salminen

Sitä ei ymmärrä Stalinin vaimokaan. Alkujaan kirkassilmäinen Nadežda Sergejevna jakoi puolisonsa idealismin, kunnes hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi julmien teloitusten äärellä. ”Älä tule, sinä haiset vereltä”, hän nyyhkyttää miehelleen. Sergejevna ampui itsensä mauserilla samoin kuin Majakovskikin.

Talousuudistukset kompuroivat, horjahtelevat taaksepäin, jonot kauppojen edessä pitenevät kunnes ostettavaa ei enää ole. Uuden neuvostoihmisen synnytys kangertelee, kun nälänhätä piinaa, ja kaikki varastavat kaikilta. ”Ikkunat tuijottavat kauhuissaan tyhjiä katuja, ja kaupunki vaikenee”, Saision loihtimat kuvat upottavat lukijan terrorin ytimeen.

Kirjansa lehdistötilaisuudessa Pirkko Saisio kertoi diktaattoreiden kiinnostavan häntä. ”Stalinilla oli alkuun visioita, mutta ”viemärirotta” Putinilla ei niitä koskaan ole ollutkaan”, hän totesi ja pohti, miten yksinäinen hänkin mahtaa olla 2 000 huoneen palatsissaan vainoharhaiseksi muuttuneen Stalinin tavoin.

Kun Stalinilla ei ole enää ketään, johon luottaa, hän puhelee laulun Sulikolle:” ilman rakkauttasi kuolee sieluni, / missä olet, missä, Suliko…” Georgiaksi suliko tarkoittaa sielua. Saision mukaan tämä antoi tarinaan yhden perspektiivin lisää. Etsiikö Stalin Sulikossa vereen hukkunutta sieluaan, kaipaako hän alkuaikojen vallankumouksen illuusiota?

Stalinin suuren puhdistuksen vuosina 1936–1938 miljoonat ihmiset menettivät henkensä julman terrorin uhreina Neuvostoliitossa, suomalaisia joukossa oli yli 25 000. Nyky-Venäjällä Stalin nauttii suurta arvostusta.

Miten tämä on mahdollista? Mistä nämä diktaattorit sikiävät? Valheiden verkostoista, joissa valta sokaisee, rahanahneista alamaisista, joita ensin houkutellaan palopuhein, kunnes hakataan hiljaisiksi. Mieleltään sairaat, säälimättömät diktaattorit ovat taitavia pelureita. Elämme parhaillaan Sulikon jatkokertomuksessa, jota viemärirotta Putin kirjoittaa mausereillaan Ukrainassa.

Pirkko Saisio: Suliko. Siltala, 2024. 411 s.

Jyri Vartiainen: Sanon vielä tämän

Arjen hillittyä lumoa

 Jyri Vartiaisen lyhytproosateoksessa Sanon vielä tämän arki kaikessa vähäpätöisyydessään saa pääroolin. Tuokiokuvien näyttämöllä sen pinnan alta paljastuu vivahteikas maailma.

Mies ei ajattele, että runous olisi rakastamista, runous vain on. Sitä kertyy. Mies pyöräilee pitkää tietä pitkin.

Jyri Vartiaisen ensimmäinen lyhyt kertomus Luostari luo mollivoittoiset alkutahdit hänen kokoelmalleen Sanon vielä tämän (Teos). Kertojan isä on kuollut ja äiti hoitokodissa, joten hän elää yksin ja yksinäisenä lapsuuskodissaan. Sanat kuten rakkaus, ystävyys tai yhteiskunta eivät juuri koskaan käväisseet hänen mielessään.

Kuntopyörä jököttää keskellä olohuonetta kurinalaisen elämän toteemina. Nuori mies havainnoi ympäristöään tarkasti, löytää sieltä ilonaiheen, pihalla kasvavan suuren vaahteran. Lapsena sen alla loikoillessaan hän ei ollut kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, nyt vaahterasta on tullut tärkeä.

Hän ajatteli, että jos joku saisi päähänsä kaataa tuon vaahteran, se olisi kaiken loppu. Hänen täytyisi sen jälkeen muuttaa.

Jii on jäänyt työttömäksi ja kertomukselle nimensä lahjoittanut Jouluarpa raaputtamatta. Kuntopyörän sijasta olohuoneeseen on parkkeerannut pyykkiteline, jonka tyhjennyttyä on aika pestä pyykkiä. Ilmassa väreilee epämääräistä toivottomuutta.

Lehmuksen ovat korvanneet iloa tuovat television snooker-matsit. Jii rakastaa vihreän veran peittämän pöydän ympärillä vallitsevaa pyhää keskittyneisyyttä. Uneen vaipuessaan hän näkee vihreän veran leviävän pöydän laitojen yli kumpuilevaksi niityksi.

Tähän yksinäiseen hiljaiseloon tulee säpinää, pikemminkin värinää, tarinassa Vibraattori. Kookkaan laitteenkaan – jota kertoja tottuneesti käsittelee – avulla ei kuitenkaan synny syvempää yhteyttä, rakkaudesta puhumattakaan. Sillä vempaimen omistaja ”ei ole seurustelevaa tyyppiä”.

Tällä näyttämöllä huumorilla on sivurooli, mutta sen se sitten hoitaakin mallikkaasti: Olisi liioittelua sanoa, että siitä oli tullut minulle työvälineen kaltainen jatke, mutta jonkinlaista läheisyyttä minä laitteen kanssa koin.

Tuntuu kuin lukisin proosakatkelmien sijasta romaania, sillä niin yhtenäinen tunnelma tarinoissa vallitsee. Jalkapallo-otteluksi nimetyssä kertomuksessa on jo päästy edellisiä tarinoita pidemmälle, mutta pian eroon päättyvä liitto palauttaa yksinäiset alkuasetukset.

Oli aika luovuttaa, ja muistin menneisyydestäni, että luovuttaminen oli ennenkin tuonut elämääni hyviä asioita.

Proosateosten ohella Jyri Vartiainen on 
julkaissut myös runokokoelmia.
Kuva: Olli-Pekka Tennilä

Vartiainen katsoo tarkasti ja rakentaa näkemistään arjen pienistä nyansseista ja ajatuksenpoikasista vivahteikkaan maailman. Lyhyitä kertomuksia lukiessa mieleen häivähtää monesti tuttuuden tunne. Näissä tilanteissa, tunnelmissa ja mietteissä olen minäkin piipahtanut oman elämäni variaatiossa.

Vartiainen saa minut havahtumaan, katsomaan tarkemmin, pysähtymään pienten eleiden ja liikahdusten, ajelehtivien ajatusten ja unenrippeiden äärelle. Kuuntelemaan mitä niillä on sanottavaa.

Ihmisen ikävä toisen luo kaivertaa minäkertojaa myös Kultainen noutaja -kertomuksessa. Laajempaa yhteyttä lemmikin emännän kanssa ei kuitenkaan synny. Kertoja joutuu kiertämään kohdettaan kuin satelliitti radallaan: meidän osamme oli vain kävellä yhdessä jonkinlaisena kolmikkona.

Sanon vielä tämän -kokoelman viimeinen lyhyt kertomus Tie vie runouden ja muunkin kirjallisuuden ytimeen, sinne missä oikein valituista ja asetetuista sanoista syntyy enemmän kuin niiden summa.

Vaikka olenkin entisessä elämässäni ollut matemaatikko, allekirjoitan pitkää tietä pitkin pyöräilevän runoilijan metaforan: Runoutta tapahtui jo ennen kirjoitus- ja puhetaidon syntyä, tarvittiin vain matemaattinen totuus 2 on enemmän kuin 1 ja 1+1=3. Jiri Vartiaisen Sanon vielä tämän osoittaa väitteen todeksi.

Jyri Vartiainen: Sanon vielä tämän. Teos. 2024. 138 s. https://www.teos.fi/ 

”Jokainen sana kuin lihan läpäisevä luoti”

Pajtim Statovcin uuden romaanin Lehmä synnyttää yöllä taustalla häilyy Kosovon sodan synkkä varjo. Maaginen kertoja läpivalaisee väkivallan ja julmuuden seurauksia niin perhepiirissä kuin kansojen välillä.

... ja minä olen kevyt, pala avaruutta johon vierähdän vuoteeltani kuin heinäkasaan, lasillinen yön valtamerestä jossa uin läpi tajuntani unia, ja olen lapsi taas, ennen muistia ja mielikuvia ...

Pajtim Statovci nousi tähdenlennon lailla kirjalliselle taivaalle jo esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia. Se voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon 2014 ja sitä on kiitelty maailmalla. 

Kun kirjailijalta tuolloin kysyttiin: Miksi kirjoitat? Vastaus kuului: ”Intohimosta, saadakseni mahdollisuuden kertoa jostakin vielä aukiselittämättömästä. Sen jakaminen lukijoiden kanssa on valtavan hienoa.”

Tätä työtä hän on jatkanut menestyksekkäästi romaanissaan Tiranan sydän ja vuonna 2019 Finlandia-palkinnon voittaneessa Bollassa. 

Uudessa teoksessaan Lehmä synnyttää yöllä (Otava) hän palaa samaan aihepiiriin Kosovosta Suomeen perheensä kanssa paenneen Kujtimin rankkojen kokemusten myötä.

Yhdeksänvuotias Kujtim viettää kesää 1996 Kosovossa isoisän maatilalla, kun lähestyvän sodan kauhut jo vaanivat nurkan takana. Suvun miehet lyövät, tekevät mitä lystäävät. Isoisä, julmin kaikista, käyttää poikaa hyväkseen, pieksee niin ihmisiä kuin eläimiä. Välillä minun on keskeytettävä lukeminen ja suljettava silmät, joista alkaa valua kyyneliä.

Poika ystävystyy talon lehmän kanssa, viettää aikaa sen seurassa, kertoo sille tarinoita. Lempeässä eläimessä kulminoituu kaikkien viattomien kärsimys. Statovcin teoksissa lentelee ja kiemurtelee myös taruolentoja, jotka tuovat rankkoihin kohtauksiin ilmaa, keveyttä ja kiehtovaa maagisuutta. Kujtim saa kumppanikseen kolmipäisen kimeerin.

Sen siivellä tarujen maailma livahtaa kirjan sivuille. Kun Kujtim havahtuu ympärileikkauksen jälkeisestä horroksesta, kimeeri lennähtää vierelle.

”Sinä olet elossa”, se toteaa nyyhkyttäen sänkyni reunalla ja alkaa hivellä poskeani, sen ryhti on lysyssä, hurja pehko kauttaaltaan kastunut, nahka kuin pakkasen näykkimä, ja väsyneet päät huojuvat kuin kolme puolityhjää vappupalloa vieretysten. Tällaista tekstiä kirjoittaa vain sanojen armoitettu velho.

Pajtim Statovci on Suomen kansainvälisesti
menestyneimpiä kirjailijoita. Kuva: Ano Kurki

Miten kuvata julmuuden todellisuutta, joka hajoaa ja vääristyy muistin hämärissä huoneissa? Statovcilla on kyky koota menneen ja nykyisyyden, tarujen ja muistojen sirpaleista vaikuttava palapeli. Lehmä synnyttää yöllä ei ole helppoa luettavaa, mutta äärimmäisen tärkeää ja taidokkaasti kirjoitettua.

Kujtimista on aikuisena kehkeytynyt menestyvä kirjailija. Silti hän tuntee, ettei kuulu minnekään, on hukassa elämänsä kanssa. Menneisyyden aaveet eivät jätä häntä rauhaan. Hän yrittää karistaa ahdistavat muistot ajatuksistaan kirjoittamalla kirjeitä kuolleelle isälleen. Mutta olisiko sittenkin parempi unohtaa?

Olisinko yhtä onneton kuin nyt olen, mietin usein, jos en kirjoittaisi sinua pois – sana kerrallaan tätä uhkaa, tätä pysyvää yötä loitommas.

Kujtim lähtee äitinsä pyynnöstä tämän seuraksi käymään raunioituneessa Kosovossa sodan jälkeen. Äitinsä kysymykseen ”kirjoitatko parhaillaan jotain? Kujtim toteaa, että se on vaikeaa, sillä ”ihmisillä on aina vain ankarampia asenteita ja mielipiteitä ja odotuksia, on tuhoisaa yrittää kirjoittaa heille kaikille”.

Niin, miten kirjoittaa perheen pakomatkaan säästetyt rahat huiputtaneesta imaamista Turkissa, entä rasistisesta opettajasta Suomessa? Juuri tämän Statovci tekee. Hänen läpitunkeva katseensa ei väistä eikä kumarra ketään. Hän pyörittää vimmaisesti tarinansa kaleidoskooppia, antaa välähdysten upota lukijan tajuntaan.

Kun kosovolainen mies kirjallisuusfestivaaleilla penää, ”mikset kirjoita miehistä, jotka eivät ole niin erikoisia ja naisista, jotka tekevät muutakin kuin siivoavat ja alistuvat?” Kujtim toteaa, että ”joskus taiteilijan täytyy saada satuttaa ja suututtaa, joskus pitää olla vihainen ja kostonhimoinen että viesti menisi perille”.

Loppusuoralla Kujtimin on tasoitettava tilit häntä terrorisoineen isoisänsä kanssa. Jollei hän sitä tee, hän polkee paikallaan, ei pääse elämässään eteenpäin. Kujtim haluaa näyttää säälittävälle vanhukselle, miten hyvin hänellä nykyisin menee, miten paljon valtaa hänellä on, ”jokainen sana kuin lihan läpäisevä luoti”.

Pajtim Statovci kirjoitti jälleen hurjan, vaikuttavan romaanin, jonka tarina ei lukemisen jälkeen jätä minua rauhaan, suostu pysymään kansiensa välissä. Lehmä synnyttää yöllä tavoittaa maailmamme moni-ilmeiset rujot kasvot tietämättömyyden, teeskentelyn ja valheiden takana.

Kuva ei ole kaunis, mutta meidän on katsottava sitä silmästä silmään kuten Pajtim Statovci komeassa romaanissaan tekee. Kun Kujtimin sisko käskee veljeään: ”Älä sano mitään. Älä tee mitään. Lopeta jo”, olen eri mieltä. Sinun kaltaisiasi todenpuhujia tarvitaan maailmassa, jossa rauha on vasta kaukainen haave.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava. 2024. 279 s. https://otava.fi/

Ville Ranta: Viininjuojat

Naamiot riisutaan viinin voimalla

Ville Rannan sarjakuvaromaani Viininjuojat ei ole ryyppyretkitarina – ”niitä piisaa muutenkin” – ei se myöskään ole moraliteetti. Teos kuvaa kirjailijan hurjaa nuoruutta pienen pohjoisen kulttuurilehden piirtäjänä. Ja paluuta menneeseen, jota ei enää ole.

Meillä oli aina ollut tapana juoda ja touhuta ja juoda ja siten saavuttaa yhdessä eräänlainen filosofinen tila, jossa syvällisin viisaus yhdistyy täyteen tollouteen…

Kun sarjakuvataiteilija Ville Rannan Viininjuojien (WSOY) burgundinpunaisen kannen avaa, pääsee mukaan hänen alter egonsa nostalgiatripille, jossa nykyisyys ja haaleammalla punaisella piirretyt muistot pallottelevat.

Kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, kun Ville pyyhki pohjoisen pölyt jaloistaan ja pakeni lämpimämmille laitumille. Nyt hän palaa tapaamaan vanhoja kavereitaan, päätoimittaja Appelgrenia ja toimittajia Juttaa ja Samuelia.

 Vanheneminen on alkanut huolestuttaa keski-ikäistä piirtäjää. Piristäisikö entisten viininjuojien hilpeä seura?

”Olen altis viininjuonnille. Se herättää yleviä mielikuvia, viinissä on sitä paitsi kauneutta, joka minua esteetikkona on aina kiehtonut”, Ranta avautui Viininjuojien julkkareissa Rosebud Sivullisessa. 

Ja muistutti Christer Kihmanin sanoista: ”Viiniä juodessa aivoni puhkeavat kukkaan.”

”Viini on parhaimpia pakopaikkoja, joita tiedän. Voimme sitä juodessamme lähestyä vaikeita teemoja, riisua naamiot pois hyvässä seurassa”, Vuoden 2023 journalistiksi valittu Ranta totesi. Liika on kuitenkin aina liikaa.

”Kun piirtäminen alkaa tökkiä, pari lasillista viiniä auttaa. Kolmannen lasin jälkeen käden motoriikka muuttuu, eikä piirtäminen enää onnistu. Työpäivä päättyy, mutta viininjuonti saattaa silti jatkua…” Näin evästettynä lähden ottamaan tarkempaa selkoa asioista pohjoiseen Villen siivellä.

Sarjakuvataiteilijan ruhjeiset, kuin huolimattomasti huitaistut piirrokset tavoittavat ihmiset, tilanteet, maisemat ja tunnelmat häkellyttävän tarkasti, eläytyen. Kohtaukset ja tapahtumat vilistävät silmieni editse kuin mieleni valkokankaalla. Äkkiä minut valtaa déjà-vu, outo tuttuudentunne.

Enhän minä ole ollut Oulussa Kaltiota rustaamassa? Et, mutta puuhastelit toisessa pienessä kulttuurilehdessä, KirjaIN:ssä, joka myöhemmin sai nimen Kirjain, seitsemisen vuotta, 2006–2013. Joten onhan sinulla kosketuspintaa aiheeseen. Muistoja alkaakin pulpahdella mielen sameista syövereistä…

Miten tutulta tämäkin kuulostaa: ”Muuten, missä päätoimittaja on?” Usein heitä KirjaIN:n toimituksessakin kaipailtiin. Pyöröovi kävi, heitä tuli ja meni. Hällä väliä, lehti oli siitä huolimatta saatava valmiiksi. Haasteelliset tilanteet vaativat eksistentiaalisia palavereja. Ja missäs muualla niitä olisi vietetty kuin baarin inspiroivassa hämärässä, lasillisen äärellä.

Ville Ranta kohottaa maljan uudelle teokselleen Rosbud Sivullisessa.
Elokuussa hän aloitti Hesarin pilapiirtäjänä. Kuva: kirjoittajan

Aika kultaa muistot sanotaan. Villen kohdalla näin on päässyt käymään. ”Nuoruuden katteettoman itseluottamuksen ja uskon menettäminen… Se on liian suuri hinta iän tuomasta ymmärryksestä…!” hän julistaa ja jatkaa: ”Kun …kun teimme yhdessä lehteä kaksikymmentä vuotta sitten, olimme kaikki parempia kuin nyt!” Yhdyn Samulin lakoniseen kommenttiin: ”Puhu vain omasta puolestasi!”.

Matkan varrella toimituksen hullunkurinen perhe on tullut tutuksi. Taidanpa istahtaa heidän seuraansa lasilliselle. Yhdellä aloitetaan, mutta illan edetessä jokainen kirjan luku vaatii, totta kai, omansa. Niinpä loppuun päästyä laseja on kumottu jo kuusi, kokonainen pullollinen. Huominen työpäivä on siis pilalla. Mutta hulvaton matka oli sen väärti.

Ville Ranta: Viininjuojat. WSOY. 2024. 240 s. https://www.wsoy.fi/

Salli Kari: Vedestä ja surusta

 

Miten rakentaa silta kuoleman railon yli?

Salli Karin esikoisromaanissa Vedestä ja surusta Islannin lämpimien lähteiden syleilyt ja syöpähoitojen tykitykset limittyvät. Eriparisten elementtien vuoropuhelusta syntyy yksi kirjavuoden vaikuttavimmista teoksista.

On luovuttava paljosta tehdäkseen tilaa tälle elämälle, jossa kuolema on läsnä.

”Kuinka kauas on lähdettävä päästäkseen itsestään etäälle?” pohtii Salli Karin romaanin Vedestä ja surusta (Siltala) minäkertoja. Hän pakenee suruaan pikkuruiseen Laugarvatnen kylään Islannin syrjäiseen kolkkaan. Hälventäisikö parin kuukauden mittainen residenssiaika hatarassa mökissä muistot menneestä?

Islannin jylhä, ankara luonto tuntuu tulijasta vieraalta, luotaantyöntävältä. Eikä matkalaisen mieli etäisyydestä piittaa vaan ajatukset tapailevat alinomaa mennyttä ja koettua. Ja suru, kuinka siihen saattaa hukkua, niin syvää se on, samoin kaipaus ja ikävä, niiden äkkisyvät pyörteet.

Kertojan itsestään selvältä tuntunut elämä päättyi 27-vuotiaana, rokkitähdille kohtalokkaassa iässä. Rintasyöpä. Pahanlaatuinen. Diagnoosista alkaa työläs luopumisen ja toipumisen aika.

Lehdistötilaisuudessa Salli Kari kertoi kaivanneensa toisenlaista kertomusta sairauden kuvaukseen. Tämän hän romaanissaan tekee, vie lukijan kalvakkaan, hiuksettoman kulissin taakse lihaa ja verta olevan ihmisen elämään.

Kadulle astuessani tunnen ohimoilla tuulen. Esille pääsee jokin kaukainen kehomuisto, hiuksissa piilotellut, olen viimeksi tuntenut saman pienenä lapsena, sylivauvana kenties kesän puhallellessa päälakeen.

Satujen saarella teksti soljuu kuulaana ja runollisena, aivan kuin sen yllä leijailisi usvaa. Siellä korppi, kuin valostaan irronnut varjo, istahtaa pisteeksi pilven virkkeelle. Ja auringon eteen lipuva pilvi puolestaan heittää varjon, joka hivelee mustan vuoren kuvetta.

Tekee mieli lukea näitä säkeitä yhä uudelleen, nähdä ne sielun silmillä. Kirjan turkoosina kupliva sisäkansi ja väljä, ajatuksille aikaa ja tilaa antava taitto saivat aplodeja niin ystävältäni kuin minulta.

Salli Kari on teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti.
Kuva: Hannele Salminen

Romaani on kehollinen tavalla, johon en aiemmin ole kirjallisuudessa törmännyt. Vähitellen, kuin huomaamatta kertoja solahtaa osaksi karua, alati muotoaan muuttavaa maisemaa. Aistii sen koko olemuksellaan, samaistuu siihen. Kylpy kylmässä järvessä piirtää keholle ääriviivat.

Jos kirkkaudella olisi muoto, se olisi tämä läpi-iskevä kylmyys, joka kokoaa ihmisen uudelleen ja käärii säkenöivään huntuun.

Vesi kaikissa olomuodoissaan lipuu näyttämölle, esiintyy lukemattomissa rooleissaan: kesytettynä uimalassa, geysirin poreilussa, lämpimän lähteen höyryssä, piiskaavassa sateessa, poskia pitkin vierivissä surun sävelissä.

Kunpa osaisin ottaa oppia vedestä täällä, millaista on olla yhtä aikaa tyyni lampi, kirpeänä liplattava puro, ryntäävä putous, notkeasti sopeutuva virta.

Toisenlaiset kehon muistot, vastakuvat veden syleilylle, nousevat kertoja mieleen kuin mutaisen lammen huokaukset. Korppiko ne kuljetti nokassaan? Kehoon on piirretty tussiviivat, joita kirurgien veitset pian noudattavat. Ne viiltävät railon aikaan ennen ja nyt.

Aika on suhteellinen käsite, ihmisen aika ei sitä riitä mittaamaan. On aikoja aikojen sisällä. Valtamerten ikiaika, sydämenlyönnin hetki, jatkoaika auenneen railon jälkeen. Miten elää kuolemantietoisuuden kanssa? Voisiko se olla myös voimavara?

Nämä mietteet särkevät tiimalasin. Sen sisälle vangittu aika pakenee, pöllyää kuin tulivuoren musta tuhka geysirin valkeaan höyryyn ja katoaa. Mennessään huikkaa: tämä hetki teillä on, muusta ei ole takuita.

Siri Hustvedt kirjoitti esseekokoelmassaan Elää, ajatella, katsoa kehollisesta tietämisestä:

”Totuus tiedostamattomista prosesseista on se, että kirja voi tietää enemmän kuin kirjoittaja, se on tietämistä joka tulee usein ruumiista, kohoaa jostakin oman itsen esiverbaalis-rytmisestä liikkeen kohdasta.”

Juuri tämän Salli Karin hieno esikoisteos Vedestä ja surusta tekee, se on enemmän kuin sanojensa summa. Herkkyydessään vahva teos saa minut odottamaan innolla jatkoa.

Salli Kari: Vedestä ja surusta. Siltala. 2024. 227 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki

Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen

 Modernissa klassikossa Yksinäisten kaupunki Olivia Laingin omat eristyneisyyden ja yksinäisyyden kokemukset johdattivat hänet aihetta käsittelevien taideteosten ja niiden tekijöiden pariin. Tutkimusmatka toi lohtua ja syvempää ymmärrystä aiheesta.

New Yorkiin tullessani olin palasina, ja niin vinksahtaneelta kuin tämä ehkä kuulostaakin, en saavuttanut ehjyyden tunnetta löytämällä uutta ihmistä tai rakastumalla vaan käsittelemällä asioita, joita muut ihmiset olivat luoneet, sisäistämällä niiden kautta hitaasti sen tosiasian, että yksinäisyys ja kaipuu eivät tarkoita epäonnistumista vaan ainoastaan sitä, että on elossa.

Pikarakastuminen oli lennättänyt englantilaisen kirjailijan ja taidehistorioitsijan Olivia Laingin New Yorkiin, mutta jättänyt melkein saman tien eron kohdatessa tyhjän päälle. Hän oli lohduttoman yksinäinen tuuliajolla vieraassa kaupungissa. Urbaanissa ympäristössä toiseuden kokemus tuntui aivan erityiseltä lukemattomien ihmisten keskellä.

Epiktetos tiesi jo parituhatta vuotta sitten, ettei fyysinen läheisyys poista yksinäisyyden tunnetta : ”Vaikka ihminen olisi yksin, ei hän välttämättä ole yksinäinen; ja vaikka hän olisi joukossa, ei se välttämättä estä häntä olemasta yksinäinen.”

Vuoden 1929 päiväkirjassaan Virginia Woolf pitää sisäistä yksinäisyyttä kiinnostavana ilmiönä. ”Vangitsisin tämän tunteen jos pystyisin: tuntemuksen todellisen maailman laulusta silloin kun yksinäisyys & hiljaisuus usuttavat minut pois asutusta maailmasta.”

Voisiko yksinäisyys siis paljastaa todellisuuden luonteesta ominaisuuksia, jotka muuten jäisivät pimentoon? Laing pohti. Hän huomasi myös saavansa lohtua tietyistä kuvista: En ole yksin yksinäinen, meitähän on kokonainen yksinäisten kaupunki.

Omakohtainen aihe ja sen herättämät kysymykset kannustivat hänet tutkimusmatkalle yksinäisyyden visuaaliseen maailmaan. Tuloksena syntyi nyt suomennettu, alkujaan vuonna 2016 julkaistu teos Yksinäisten kaupunki (Teos), joka on tähän mennessä käännetty jo 17 kielelle. Yksinäisyys kiinnostaa maailmanlaajuisesti.

Kun Laing alkoi perehtyä yksinäisyyttä käsitteleviin taideteoksiin, niiden takaa paljastui taiteilijoita, ihmisiä, joiden yksinäisyys kumpusi lapsuuden nurjista kokemuksista, syrjinnästä, sairaudesta, ihonväristä ja normista poikkeavasta seksuaalisuudesta. Laingin aihetta syvällisesti luotaava teos sisältää hänen omien ja muiden kokemusten ohella myös viiteluettelon sekä kattavan listan aihetta käsitteleviä julkaisuja ja kirjallisuutta.

Edvard Hopper: Nighthawks, 1942.

Laing tunsi olevansa Edvard Hopperin maalauksissa esiintyvä nainen. Varsinkin taiteilijan oman lempiteoksen, Nighthawksin, aavemainen voima veti häntä magneetin lailla puoleensa. Yöllisessä kahvilassa ihmiset ovat yhdessä yksin. Maalauksen kylmä vihertävä valo ja hienovaraiset geometriset häiriöt sen sommittelussa herättävät katsojassa epämukavuuden ja vierauden tunteita.

Haastatteluihin nihkeästi suhtautuneelta Hopperilta tivattiin, esittivätkö hänen maalauksensa amerikkalaista yksinäisyyttä? Vähän ennen kuolemaansa hän vihdoin avautui: ”Puhun tunteistani maalauksissani. (..) En usko, että olen koskaan yrittänyt maalata amerikkalaisuutta. Yritän maalata itseäni.”

Seuraavaksi Laing sukeltaa Hopperin kanssa varsin eriparisen yksinäisyyden tulkin, Andy Warholin kompleksiseen elämään. Toisaalta hän kaipasi läheisyyttä ja toisaalta kammosi sitä. Tätä sisäistä ristiriitaa Warhol manifestoi teoksissaan monin eri tavoin ja välinein.

Hän pakeni tunteita ja autenttisuutta niin elämässään kuin taiteessaan kätkeytymällä erilaisten laitteiden taakse. Ja meni tässä niin pitkälle, että kertoi haluavansa olla kone. Kasettinauhuriaan hän kutsui vaimokseen. Warhol teki itsestään eräänlaisen performanssin, karikatyyrin, olemustaan muokkaamalla. Kriitikko John Richardson tulkitsi tämän suojakeinoksi:

”Hän teki hauraudestaan hyveen ja torppasi tai teki ennalta vaarattomaksi kaiken mahdollisen pilkanteon. Kukaan ei ikinä pystyisi parodioimaan häntä. Hän oli tehnyt sen jo itse.” Tämä kertoo Laingin mukaan sekä rohkeudesta että äärimmäisestä torjutuksi tulemisen pelosta.

Olivia Laing kirjoittaa taiteesta ja kulttuurista muun muassa
Guardianiin ja New York Timesiin. Kuva: Sophie Davidson

27.7.1982 tappava virus sai nimekseen AIDS. New Yorkissa sen uhrina kuoli yli 66 000 ihmistä. Tuntematon tauti herätti pelkoa ja inhoa uhreja kohtaan. Voisiko se tarttua minuun? Voinko hengittää samaa ilmaa saastuneen kanssa? Sairastuneilta piti suojautua sen sijaan että heitä olisi hoidettu.

Voin vain kuvitella, miten tuskallista yksinäisyyttä sairastuneet tunsivat, kun tappava tauti riehui sisuksissa, perhe hylkäsi, ja hoitajat kieltäytyivät auttamasta. Yksi Laingin käsittelemistä taiteilijoista, monipuolinen, liian vähän tunnettu David Wojnarowicz, joka itsekin menehtyi AIDSiin, totesi, ettei yksinäisyys ole vain henkilökohtaista vaan myös poliittista.

Teoksessaan Close to the Knives hän kirjoittaa: ”Raivoni johtuu siitä, että kun sain tietää tartunnastani, ymmärsin pian saaneeni niskoilleni myös sairaan yhteiskunnan.” Elämänsä loppuun saakka taiteilija ja aktivisti taisteli uhrien oikeuksien puolesta.

Teoksillaan Wojnarowicz pyrki kommunikaatioon, karkottamaan yksinäisyyttä ja vieraantumista. Hän haastoi meidätkin mukaan: ”Voimme kaikki vaikuttaa toisiimme olemalla niin avoimia, että saamme toisemme tuntemaan itsensä vähän vähemmän ulkopuolisiksi.”

Olivia Laing on samaa mieltä Wojnarowiczin kanssa. Hänen tutkimusmatkansa Yksinäisten kaupunkiin johti kahteen päätelmään. Ensinnäkin: on ymmärrettävä, että ”monet niistä asioista, jotka tuntuvat vaikuttavan meihin yksilöinä, ovat itse asiassa tulosta suuremmista stigman ja ulossulkemisen voimista, joita voi ja pitääkin vastustaa”.  

Toinen Laingin loppupäätelmä johtaa takaisin alkuun, Virginia Woolfin oivallukseen ”todellisen maailman laulusta”, jonka kuulee vain yksinäisyydessä. On opittava ystävystymään itsensä kanssa. Silloin ei ole – Epiktetosta mukaillen – koskaan yksinäinen.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. (The Lonely City). Suom. Sirje Niitepõld.

Teos. 2024. 336 s. https://www.teos.fi/ 

Meritta Koivisto: Suojelija

Miten dekkari syntyy?

Meritta Koiviston Suojelija-trillerin kansainvälisen menon pyörteisiin kätkeytyy – yhtään vauhtia hidastamatta – myös kirjailijan pohdintoja häntä itseään kiinnostavista aiheista kuten vallasta, luokkanoususta ja moraalista.

Teollisuusmagnaatti Konrad Ledermann luki omasta kuolemastaan Afonbladet-iltapäivälehdestä Nizzan rantabulevardin kahvilassa. Lehdet olivat repineet näyttäviä otsikoita helikopterionnettomuudesta jo parisen viikkoa.

Ihastelin ensivilkaisulta kirjan tunnelmallista,
utuista kantta. Kunnes se jollain tavalla alkoi
häiritä silmääni.Takakansiteksti paljasti:
”Kuva luotu hyödyntäen tekoälyä.”

Näin alkaa Meritta Koiviston Suojelija-dekkari (Avain). Se tempaisee saman tien mukaansa, sillä tarinan käänteet yllättävät kerta toisensa jälkeen ja koukuttavat lukijan odottamaan seuraavaa dramaattista kohtausta.

Koiviston uskottavat, lihaa ja verta olevat monitasoiset henkilöhahmot tulevat tututuiksi, ja lukija seuraa heidän kujanjuoksuaan eri puolilla maailmaa herpaantumattomalla jännityksellä. Tämä ei ole ihme, sillä paitsi kirjailija Koivisto on kansainvälisesti palkittu elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja.

Suojelija on itsenäinen jatko-osa Sukulainen-dekkarille, jossa kolmikymppinen, tukholmalainen rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen astui näyttämölle. ”Harrietissa on paljon piirteitä, joita toivoisin itselleni. Hän on systemaattinen ja tarkka sekä kiinnittää huomionsa yksityiskohtiin”, Meritta Koivisto tunnusti kirjan julkistamistilaisuudessa Oodi-kirjaston Saarikoskimatolla.

Harrietin isä Ahti tuli, kuten niin moni suomalainen, töihin Ruotsiin 1970-luvulla. Tuolloin ahtaajana satamassa työskennellyt isä on Harrietille tärkeä, juureva turvapaikka maailman hälyltä. ”Ahdin kautta pystyin käsittelemään suomalaisen työväenluokan tuolloista tilannetta ja luokkanousua. Halusin myös luodata isän ja tyttären välistä suhdetta”, kertoi Koivisto, joka itsekin on asunut Tukholmassa kuutisen vuotta.

Kirjan toinen, itseoikeutettu päähenkilö teollisuusmagnaatti Konrad Ledermann ajaa tahtoaan läpi hinnalla millä hyvänsä. ”Hänen henkilöhahmonsa tarjosi minulle mahdollisuuden tarkastella valtaa. Konrad on ristiriitainen hahmo, jonka nykyisyyden kaikupohjana piilee lapsuuden traaginen kokemus”.

Vaikkei Konrad millään muotoa vietä ”pyhää elämää”, tarinan mutkat heittävät hänet Pohjois-Espanjaan pyhiinvaellusmatkalle. ”Oli hauskaa luoda absurdeja tilanteita hänen kahden, peräti erilaisista elämänoloista tulevien matkakumppaniensa seurassa”.

Kolmantena päähenkilönä tarinaan pyyhältää vuosia yksityiseen psykiatriseen sairaalaan suljettu Sonja. Hän on pakomatkallaan saanut seurakseen peliriippuvaisen nuoren hurjapäisen Cecilian. ”He ovat vaarallinen kombinaatio, joka onnistuu huijaamaan jopa Konradia, mitä hän itse asiassa arvostaa, sillä siihen ei moni pysty.”

Interpolia paetessaan kaksikko ajautuu kirjailijan entiseen kotikaupunkiin Los Angelesiin, missä hän toimi kahdeksan vuotta YLEn ja maikkarin kulttuuritoimittajana. ”Totta kai minun piti sujauttaa parivaljakko hienoon, vanhaan, kaiken nähneeseen Casa del Mar -merenrantahotelliin”, Koivisto muistelee nostalgisena.

Meritta Koiviston kuvasi Ari Haimi.

Mistä kirjailija kehittää näin laajan ihmissuhdeverkoston ja monipolvisen tarinankulun? ”Lähden isolta tarjottimelta, mutta olen tiukka editoija, jonka huoneentaulu Kill your darlings on kaikille kirjailijoille tuttu. Vaikka kuinka pitäisin jostain kohtauksesta, mutta se ei istu kokonaisuuteen, siirrän sen armottomasti Kohtausten varastooni, Koivisto tunnustaa.

Oman twistinsä tarinaan tuo Konradin katolisuus. ”Pääsen kirjan kautta käsittelemään minua kiinnostavaa synnin käsitettä ja epäoikeudenmukaisuuden kokemusta. Miten suhteuttaa asioita eri henkilöiden näkökulmista katsottuna. Tarkastelen toisin sanoen kysymystä: Missä kulkee moraalin raja?”

Koivisto aloitti – ja jatkaa – myös kaunokirjallisuuden parissa. Dekkarin kirjoittamista hänelle ehdotti digitaalinen kirjapalvelu Storytel, joka on julkaissut Harriet Jaatinen -sarjan molemmat osat aiemmin.

Ensi keväänä ilmestyy sarjan kolmas osa Perijä. ”Jouduin miettimään, ketkä henkilögalleriastani otan jatkoon mukaan. Käsittelen tulevassa teoksessani perhedynamiikkaa sekä sitä, miten valta alkaa vaikuttaa ihmisissä myös henkisesti”, kirjailija paljastaa. Tämänkään jälkeen Harriet Jaatinen ei ehdi lepäillä laakereillaan, sillä Koivistolla on jo sarjan neljäs osa työn alla.

Meritta Koivisto: Suojelija. Avain. 2024. 299 s. www.avain.net 

Anni Kinnunen: The Great Escape

Eikö pakotietä ole?

Anni Kinnusen vaikuttavassa valokuvakirjassa The Great Escape valokuvan, performanssin ja taidemaalauksen rajat liudentuvat. Teoksen taidokkaat, surrealistiset valokuvat näyttävät, miten todellisuudesta on tullut meille roolipelien näyttämö samalla kun ajaudumme kohti itse aiheuttamaamme dystopiaa.

Big Bang

Olemme erkaantuneet luonnosta vaikka olemme osa sitä. Me elämme parhaillaan muunnellun todellisuuden aikaa. Näkemiämme kuvia on manipuloitu, tekoäly suoltaa ”totuuksiaan”, ja sosiaalinen media pursuaa disinformaatiota. Onko mikään enää aitoa? Voiko mihinkään enää luottaa?

Anni Kinnunen suuntaa valokeilan näihin ilmiöihin suomen- ja englanninkielisessä valokuvakirjassaan The Great Escape, jonka voisi suomentaa: Suuri pakeneminen. Hän pureutuu aiheeseen käyttämällä valheellisen todellisuuden omia keinoja liioitellen. Hänen kuvansa ovat niin outoja ja nyrjähtäneitä, että niitä luulisi digitaalisesti manipuloiduiksi. Kenties tekoälylläkin on näppinsä pelissä?

Tästä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Kinnunen kuvaa kameralla todellisuutta. Hän luo lavastuksen, kuvaustilanteen ja esiintyy kuvissa itse. Näin niistä tulee eräänlaisia performansseja, eleen taidetta. Kuvat eivät ole omakuvia, vaan hetkeen tallentuneita muistoja, joihin on latautunut niin Kinnusen fyysinen kokemus kyseisessä tilanteessa kuin hänen tunteensakin.

Kuvankäsittelyllä, valon ja värin säätelyllä, Kinnunen on saanut kuviinsa niiden oudon, epätodellisen tunnelman. Monissa kuvissa Kinnusen performanssin taustalla sinisessä hämärässä häämöttää oranssiin vivahtava auringonlaskun horisontti. Hänen kuvansa ovat visuaalisesti upeita, loppuun saakka ajateltuja ja toteutettuja. Niitä voisikin tässä mielessä pitää sävykkäinä, surrealistisina maalauksina.

Ristiriita kauniiden kuvien ja niiden elämäntapaamme kohdistaman kritiikin välillä toimii. Kuvat heijastavat aikaamme ja näyttävät ”todellisuuden” kasvot, keinomaailman jossa elämme. Kuvat ja niiden nimet havahduttavat miettimään, millaista tuhoa kohti olemme ajautumassa. Vanha sanonta kuvasta ja tuhannesta sanasta osuu kuvasarjan kohdalla nappiin.

Anni Kinnunen aloitti valokuvauksen jo kymmenvuotiaana ja on sen jälkeen tehnyt monipuolista uraa alalla, kuvannut lehtiin ja ottanut muotokuvia. Nykyisin hän työskentelee monialaisesti ja tekee valokuvataiteen ohella mediataidetta ja installaatioita. Hän on pitänyt näyttelyitä niin Suomessa kuin maailmalla, ja hänen teoksiaan on useiden museoiden kokoelmissa.

Kuraattori, galleristi Veikko Halmetoja toteaa The Great Escape -teokseen kirjoittamassaan tekstissä Pakoon todellisuutta ”Kinnusen haastavan valokuvan formaattina ja kertovan oman totuutensa konventioista välittämättä”. Teoksen toinen kirjoittaja kuvataiteilija ja tutkija Jyrki Siukonen puolestaan ihmettelee tekstinsä otsikossa ”Mitä hän tekee? Mihin me olemme matkalla?” Hän pitää Kinnusen kuvia ratkaisemattomina, täynnä monimerkityksellisyyttä.

Tarkastelen seuraavassa muutamien kuvien minussa herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä. Seisooko ihminen kirjan kannen kuvassa Big Bang viimeisellä rannalla, pää täynnä karkailevia ajatuksia, jotka tummuvat heijastuessaan veteen? Seuraavassa kuvassa Echo hahmosta on jäänyt jäljelle enää vain kaiku, oranssi tussahdus.

Kultapölyn hivelemänä, punainen tukka tuulessa hulmuten kelpaa sulkea silmänsä ja unelmoida menneestä tai tulevasta paremmasta maailmasta kuten kuvassa Keep on Dreaming. Kinnusen kyky eläytyä, hienot värisävyt ja pään heilautus, ovat yhdessä saaneet aikaan intensiivisen, täynnä tunnetta olevan valokuvan.

Keep on Dreaming

Viittaavatko monet veteen uponneet hahmot, merenneidot ja seireenit, synnyinkotiimme kohtuun vai ihmiskunnan alkuun, jolloin me ryömimme vedestä kuivalle maalle? Onko kohtalomme lopulta vaipua mereen takaisin suuren vedenpaisumuksen huuhtomina kuten kuvasta The Deluge voisi päätellä?

The Deluge

Tuhon enteet saavat meidät etsimään pakotietä, kysymään, mistä löytyisi The Great Escape? Kirjan sankaritar yrittää teoksen nimikkokuvassa paeta nykytodellisuutta ryömimällä vanhojen autonrenkaiden syövereihin. Hän tuskin onnistuu hankkeessaan. Eikö tästä dystopiasta ole poispääsyä?

The Great Escape

En keksi muuta kuin yhden ainoan keinon. Pakotie olemme me itse, meidän tekomme ja valintamme, ne perhosen pienet siiveniskut, jotka muuttavat maailmaa. Niiden aika on nyt.

Anni Kinnunen vei minut hurjalle matkalle alkumerestä viimeiselle rannalle ja havahdutti kuvillaan näkemään, mikä meitä tulevaisuudessa odottaa, jollemme muuta kurssia. Hänen hieno, monimielinen kuvasarjansa on avoin jokaisen omille tulkinnoille.

Anni Kinnunen: The Great Escape. GalleriaHalmetoja ja Parvs. 2024. 64 s.

Miranda July: Nelinkontin

Tuttua lätinää vai kirjallinen ilotulitus?

 Yhdysvaltalainen kirjailija Miranda July syöksyy päätä pahkaa seksin ja erotiikan pyörteisiin maailmalla ylistetyssä romaanissaan Nelinkontin. Toisenlainen road trip ei vie maantieteellisesti pitkälle, mutta ulottuu syvälle identiteetin ja halun kartoittamattomiin syövereihin.

Tunsin irtautuneeni iästäni ja naiseudestani ja uivani uusissa suurissa vapauden ja ajan aalloissa. Sillä tavoin voisin muuntua toistuvasti erilaisten intiimien kokemusten kautta, ja vaikka niin ei voisi suoranaisesti ehtiä vanhenemisen edelle, voisin ainakin omalla tavallani vastata sen omituisuuteen ja erityislaatuisuuteen.

Miranda Julyn romaanin Nelinkontin (Siltala) minäkertoja, multimediataiteilija, on saanut kaksikymmentä tonnia kauan sitten kirjoittamastaan lauseesta viskiyhtiöltä, joka on päättänyt käyttää sitä mainoskampanjassaan. Lause koski runkkaamista, mutta yhteydestään irrotettuna sen saattoi yhdistää myös viskiin.

Hän aikoo antaa rahoilla itselleen 45-vuotislahjan, eräänlaisen etsikkoretken, ja ajaa kotoaan Los Angelesista New Yorkiin. Kotiin jäävät levytuottaja-aviomies Harris, pirteä seitsemänvuotias Sam, kuivahtanut avioliitto ja jumissa oleva luova työ. Tarjoaisiko matka uutta perspektiiviä tilanteeseen?

Sen se totisesti tekee, mutta aika lailla toisin kuin päähenkilö oli kuvitellut. Matka on tuskin päässyt alkuun, kun kertoja tekee täyskäännöksen ja suuntaa takaisin kohti Losia. Hän majoittuu nuhruiseen motellihuoneeseen Monroviassa vajaan puolen tunnin ajomatkan päähän kotitalosta. Mitä ihmettä nyt tapahtuu?

Syynä on kolmikymppisen autovuokraamossa työskentelevän Daveyn satunnainen tapaaminen. Tästä alkaa pariskunnan intiimi, kuumottava suhde, jossa ollaan ”ruumiillisesti aina jonkin uuden kynnyksellä”.

Kuulostaako imelän romanttiselta, jo monesti kerrotulta? Siitä ei kuitenkaan ole kyse. July on aivan liian älykäs, itseironinen ja monitasoinen kirjailija sortuakseen moiseen. Sen sijaan hän tarkastelee ihmiseloa laajalla skaalalla. Erotiikan ohella hän pohtii romaanissaan ystävyyttä, perhettä, vanhemmuutta ja ihmisten valintoja.

Rakastan Nelinkontin romaanin kaltaisia kirjoja, jotka yllättävät joka sivullaan ja näyttävät, että teoksen kansien välissä voi tapahtua ihan mitä vain. Kuten tämä: minäkertoja käyttää matkarahansa sisustamalla nuhruisen hotellihuoneensa upeaksi sviitiksi, jossa kullankertainen valo siivilöityy verhojen läpi.

Sviitistä tulee hänen ”oma huoneensa”, pakopaikka, jossa hän viettää aikaansa niin Daveyn kuin muidenkin seksikumppaniensa kanssa. Hän haluaa intiimejä kokemuksia oppiakseen tuntemaan itseään paremmin ja toteuttaakseen sitä, mistä on aiemmin tehnyt taidetta.

Miranda Julyn monipuolinen tuotanto 
käsittää kauno- ja tietokirjallisuutta, 
elokuvia, performansseja ja musiikkia.
Kuva: Elizabeth Weinberg

Tuotantoni oli täynnä yllättäviä yhdyntöjä, sopimatonta seksiä, surrealismia ja lesboilua. Ilmeisesti Davey oli ottanut sen kaiken kirjaimellisesti. Yritin kuvitella itseäni hänen näkökulmastaan, naimisissa olevaa äitiä, joka oli koko ajan suistumassa raiteiltaan.

Kun kertoja kiintyy partnereihinsa, hän saa maistaa omaa lääkettään. Seksikumppaneillakin on seikkailunhaluinen mieli, ja niinpä he jonkin ajan kuluttua jättävät hänet ja liitelevät tiehensä halujensa vieminä. Seuratessani päähenkilön tunteiden hurjaa vuoristorataa tuntui hetkittäin kuin katselisin Pedro Almodovarin elokuvaa Naisia hermoromahduksen partaalla.

Täytyyhän tähän myllerrykseen olla jokin syy? Tarjolla on helppoja vastauksia: keski-iän kriisi tai esivaihdevuodet kenties? Ei, kyse on naamioiden ja teeskentelyn takaa itseään etsivästä ihmisestä elämänsä käännekohdassa. 

Päähenkilö hakee vastauksia kysymyksiin: Kuka minä pohjimmiltani olen? Mitä minä elämältäni haluan? Ja se tärkein kysymys: Miten elää?

Maailmalla ylistetty romaani on Suomessa saanut kahtalaisen vastaanoton. Herman Raivion kirja-arvio Helsingin Sanomissa (28.7.2024) ”Itseapua omassa huoneessa” sai minut nousemaan takajaloilleni.

Arviossaan hän pitää naisen halun autenttista kuvausta ”koomisena”. Kuinka monessa teoksessa mies on päästänyt halunsa valloilleen ja kuvannut sitä graafisesti, mutta kukaan ei ole tuominnut näitä romaaneja koomisiksi.

Raisio jatkaa: ”Pohdiskelut ovat tuttua, turvallista lätinää. Kirjalla ei ole aiheisiinsa uutta annettavaa.” Juuri kun olen väittämässä vastaan avukseni tulee toimittaja Eleonoora Riihisen kommentti Raision arvostelun kainalossa ”Julyn romaani kertoo ihmisestä murroksessa”.

Riihinen lainaa The Observerin toimittajaa, jonka mukaan ”Nelinkontin on kirja, joka saattaa muuttaa koko elämän”. Riihisen mukaan ”Miranda July on onnistunut luomaan täysin omanlaisensa kirjallisen ilotulituksen”.

Summa summarum: Tuttua lätinää vai kirjallinen ilotulitus? Vastaan: omaperäinen, rohkea, uusia uria aukova kirjallinen ilotulitus. Ehdottomasti.

Miranda July: Nelinkontin. (All Fours). Suom. Hilkka Pekkanen. Siltala. 2024. 429s.

Tarja Pajuniemi: Pöytä

Vipinää eläkeläisten pöydässä

Eläkkeelle jääminen voi olla yllättävän vaikeaa. Miten jatkaa elämää, kun palkkatyö päättyy? Entä miten pärjätä yksin eron tai puolison kuoleman jälkeen? Näiden elämän peruspilareiden horjahtelua Tarja Pajuniemi kuvaa aidosti romaanissaan Pöytä.

Tarja Pajuniemi vie pienoisromaanillaan Pöytä Kuntolan lähiön elämänmenoon. Jos kaupunginosan nimessä vaihtaa u:n ja o:n paikat, lähiö tuntuu heti tutummalta. Sen uumenissa yksiössään vanhuuseläkkeellä sinnittelevä Aaro tuntee itsensä yksinäiseksi. Vaimo häipyi omille teilleen 40 vuoden yhteiselon jälkeen, eikä lapsia siunaantunut.

Onneksi Pub Kurpanpesä aukeaa jo aamuyhdeksältä. Sinne siis. Sitä paitsi aamulla on Happy Hour -hinnat, joten ihan kuin rahaa pankkiin panisi, kun kaljanjuonnin jo varhain aloittaa. 

Pikku hiljaa muitakin jermuja ilmaantuu kantapöytään tuopin ääreen turisemaan. Mitäs muuta tekemistä eronneilla ja yksinäisillä eläkeläismiehillä olisi? (Minulla olisi kyllä moniakin rakentavia ehdotuksia, mutta eiväthän he minulta kysy.)

Pajuniemen kerronta sujuu letkeästi samaan henkeen pöytäseurueen jutustelun kanssa. Aaron ohella tutuksi tulevat muutkin kantapeikot: Juki, Pena, Pekka ja Esa. Pena viettää parhaillaan yksinäistä kaksiviikkoista palkintomatkaansa Pärnussa. Näin syksyllä pittoreskin kylpyläkaupungin kadut ja hiekkarannat ammottavat autioina.

Niin Kurpanpesässä kuin huvimatkalla Pärnussakin Pena tappaa vain aikaa. Pöytää lukiessani en voi olla kysymättä: Tarvitaanko vierelle kumppani, toinen ihminen, jotta elämä tuntuisi elämisen arvoiselta? Sulkeeko ihmisen ikävä toisen luo silmät elämän tarjoamilta monilta mahdollisuuksilta?

Tähän melankoliseen hiljaiseloon tarvitaan nyt vipinää. Onneksi sitä on luvassa, kun Sirpa, Erja, Pirkko ja Riitta askeltavat yksi kerrallaan Pöydän näyttämölle. He sinnittelevät vielä työelämässä, mutta viittä vaille eläkeläisiä daamitkin ovat. Neliapilan energian siivittämänä ihmissuhdekaruselli nytkähtää hiljalleen liikkeelle.

Juki käy tiheään leikkauttamassa kuontaloaan Erjan kampaamossa. Siihen hänellä on hyvä syy. Erjan työpäivä Takkutukassa sujuu kuin siivillä, sillä Juki on pyytänyt hänet illalla treffeille. Uusi mekko ja siihen sopivat saapikkaat siivittävät iloista odotusta. Mutta. Juki tekee oharit, Kurpanpesän vetovoima on liian vahva.

Olen siis vain tavallinen kusipää, en ilmoita mitään ja etsin uuden kampaamon, Juki miettii syntejään. Ihme kyllä, tarina ei pääty tähän. Toisaalla Pirkon tehostetun palveluasumisen yksikön pikkujouluista lähdetään jatkoille. Ja minnekäs muualle kuin Kurpanpesän karaokeen.

Tarja Pajuniemellä on eläkkeellä aikaa kirjallisuudelle
ja kuvataiteelle.

Pirkko kajauttaa komeasti Tuula Amberlan klassisen Lululla oli kolme mieltä ja saa raikuvat aplodit kantapöydästä. Pekka vie hänet pyörähtelemään tanssilattialle. Ihmissuhdekarusellihan pyörii jo ihan lupaavasti.

Toisaalla Sirpa nakkaa talvisaappaat hotellihuoneen nurkkaan ja hypähtää korkkareihinsa valmistautuessaan luokkakokouksen iltajuhlaan. Ei kun menoksi! Mitä minä loppuillasta näenkään: Tanssilattian viimeinen pari, Pena ja Sirpa, nojailee kappaleen loputtua toisiinsa baarin hämärässä nurkkapöydässä.

Karusellin kierros lähenee loppuaan, ja sen vauhti hiljenee. Kon – Kuntolassa on eletty vaihtelevissa tunnelmissa syksystä syksyyn. Ihmissuhdepalapelin palaset ovat kierroksen myötä loksahdelleet paikoilleen – ainakin toistaiseksi.

Eläkeläispöydässä on käynyt kato. Pekan ja Pirkon lupaavasti alkanut suhde on karahtanut kiville. Pekka päivystää nyt yksinäisenä ritarina pöydässä, joka on hiipunut eläkeläisen pöydäksi.

Onneksi pariutuneet kantapeikot käyvät silloin tällöin Kurpanpesässä moikkaamassa ja vaihtamassa kuulumisia. Tarja Pajuniemen mutkattoman kerronnan myötä Pöydän viisikko ja heidän kumppaninsa ovat tulleet tutuiksi. Taidanpa piipahtaa Kurpanpesän kantapöydässä joku päivä yhdellä – tai kahdella – kuulemassa viimeisimmät juorut.

Yllättäen tapaan siellä kirjan tekijän, sopimusasiantuntijana toimineen Tarjan Pajuniemen, jolta utelen kuuluuko hänkin Pesän kantajengiin? Kirjailija kuitenkin toppuuttelee. ”Ryhdyin kirjoittamaan eläkeläisten pöydästä, jotta en löytäisi eläkkeelle jäänyttä itseäni sieltä. Jotakin järkevää tekemistä piti keksiä, joten Eläkkeelle elämään -blogini (https://www.pajutarha.fi/blogi/), runot, novellit ja kuvataide pitävät huolen, etten ehdi istua tuopin ääressä aamusta iltaan.”

Tarja Pajuniemi: Pöytä. Omakustanne. 2022. 89 s.