sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Hannu Väisänen: Märkä turbaani


Huojuvan tornin ihmeellinen elämä

Hannu Väisänen on pystyttänyt uuteen romaaniinsa Märkä turbaani Pariisin La Défensen tornitalojen rykelmään omanlaisensa Nooan arkin. Sen värikkään asujaimiston hulvaton elämänmeno tuo maailman iholle ja kasvattaa erilaisuuden sietokykyä.

Keltainen tuntuu olevan sekä kuvataiteilijana että kirjailijana kunnostautuneen Hannu Väisäsen omin väri. Hänen edellisen romaaninsa Leimikot jälkeen näppäimistö vaihtui jälkeen kerran siveltimeen. Taiteilija kertoi tuolloin kieriskelleensä keltaisessa maalissa: ”fantastinen kokemus”. Siitä näyttelyn nimi All about Yellow.

Nyt on taas kirjan vuoro. Kun hänen uuden romaaninsa avaa, keltainen leiskahtaa silmille heti sen kansiaukeamalta. Se loimuaa kuin kirkas auringonpaiste, vaikka episodiromaanin nimi Märkä turbaani (Otava) viittaakin sadesäähän. Vettäkin kyllä saadaan saavikaupalla kirjan hurjassa loppupyörityksessä.

Väisäsen notkea kynä koukuttaa heti mukaansa, ja lukija saa olla tarkkana, jotta pysyy hänen moniin suuntiin vihjaavien kommenttiensa ja huomioidensa kyydissä. Tuntuu kuin valkoinen paperi tai näyttöruutu tarjoaisi hänelle leikkikentän, jolla ajatukset ja mielleyhtymät saavat vapaasi poukkoilla ja temmeltää.

Romaanin leikkikenttä on Pariisin laidalla sijaitsevan, öljyfirmojen ja pankkien pääkonttoreiden kansoittaman kaupunginosan tornitalo nimeltään Eevan torni. Aatamiakin suunniteltiin, mutta toistaiseksi sitä ei ole näkynyt.

Eevan ”kymmenen ensimmäistä kerrosta kätkee sisäänsä kaikenlaisia talousrikoksia ja maisemakonttoreita ja tehorannekkeitaan tarkastelevia, kaiken salaavia miehiä ja naisia”.
Toisin on laita seuraavissa 27 kerroksessa. Niissä asuvat monenlaiset eri kansallisuutta edustavat persoonallisuudet ovat perillä toistensa salaisuuksista. Ja jolleivät ole, ottavat niistä tavalla tai toisella selvää.

Utelias ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettu 13-vuotias Anatole-poika, kirjan päähenkilö, toimii valppaana oppaana ja perehdyttää lukijan talon tapoihin sekä sen omalaatuiseen henkilögalleriaan.

Vartiopaikallaan tornin sisääntuloaulassa hän seuraa, miten aulan suuret peilit pyydystävät pinnoilleen värikkäitä saaliita. Yksi heistä on tyköistuvaan moniväriseen moottoripyörähaalariin pukeutunut Ernestus Rentel. Hänen sotisovastaan peilit eivät innostu:

Kun uroskalkkuna on puettu mateen nahkaa muistuttavaan tiukkaan haalariin, joka aina vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty päälle väärin päin, jopa Eevan tornin paljon nähneet peilit vääntyilevät ja yrittävät irrota kuvajaisestaan.”

Hannu Väisäsen asuu nykyisin Ranskassa. Hänellä on koti sekä
pariisilaisessa tornitalossa että entisessä pappilassa maaseudulla.
Kuva: Paula Kukkonen

Kuin muistona menneestä La Défensen aukiolle, tornitalojen katveeseen tarpeettomana unohtunut vanha karuselli on hämmentyneenä pysähtynyt ihmettelemään nykyistä maailmanmenoa, pilvenpiirtäjien lasiseinien välkettä ja niissä vilistäviä pörssikurssien numerolitanioita.

Lähistöllä sijaitseva Boulognen metsikkö sen sijaan poikkeaa täysin taivaaseen kurottelevien pystysuorien linjojen arkkitehtuurista ja vilinästä. Se ”tavoitteli levolleen asettuneen maiseman olemusta”. Mutta asiaan tarkemmin perehtyneet tietävät, että tämä on vain silmänlumetta.

Eevan tornin harmaasilmäinen, Bentleyllä huristeleva mies on huomannut, että näennäisen levollisen puiston ajoreiteillä kurvaillessa saattaa kohdata odottamattomia näkyjä ja kokea ainutlaatuisia elämyksiä. Neitsyen lähteeltä hän löytää majaa pitävän tyttöjoukon, joka on pukeutunut tekoturkkeihin, joiden takapuoleen on ommeltu punavalkea ketun häntä.

Kuva: Hannele Salminen
Tuona kevätyönä, kukkivien itkupajujen tuoksuessa, tunnollinen tilinpitäjä unohtaa numeronsa ja rakastuu suin päin brasilialaiseen kettunarttuun Raposinhaan, jonka sukupuolta ei tiedetty. Onko sillä niin väliä?  

Rakkaus ei kuitenkaan saa täyttymystään Bois de Boulognen lehvästön kätköissä, joten harmaasilmäinen mies alkaa taas laskea. Tällä kertaa ravaamalla Eevan tornin rappusia ja varmistamalla päivittäin, että portaiden luku pysyy samana: 666 askellusta. Tutustuttuaan harmaasilmäiseen mieheen paremmin Anatole ymmärtää, että meillä jokaisella on oma lukumme.

Myös tornissa tunteet jylläävät, ja rakkaus saa senkin uumenissa monenmoisia kolhuja ja lommoja. Anatolen ihailema, parfymoitu Nizzan tyttö, neiti Nicole, hoitaa praktiikkaansa 27. kerroksen huoneistossaan. ”Hänen pitkät silmäripsensä olisivat voineet litistää keskikokoisen ministerin.”

Kun moralistit viimein onnistuvat karkottamaan talosta viehkeän ”nettihuora” Nicolen, hänen myötään tornista katoaa monta rakkauden täyttymystä ja se jää lukuisia eksoottisia tuoksuja köyhemmäksi.

Kreikan ruhjoma rakkaus puolestaan karkottaa pettyneen rouva Talochen ja kruunaa hänet päivittäin erilaisella litimärällä turbaanilla. Mitä kaikkea intohimo ja ennen kaikkea sen katkera loppu voivatkaan saada aikaan! Hannu Väisänen tarkastelee epätäydellistä laumaansa myötätunnolla, tarkalla psykologisella silmällä ja lämpimällä huumorilla.

Märän turbaanin puolessavälissä sen katras on jo tullut lukijalle tutuksi. Tornin asukkaat piipahtelevat toistensa tarinoissa, ja niistä syntyy moniulotteinen kaleidoskooppi meistä ihmisistä ja elämisen ehdoista.

Asukkaat kokoontuvat vuosittain Naapurijuhliin tutustumaan lähemmin toisiinsa ja puhaltamaan ytyä tornin aika ajoin rakoilevaan yhteishenkeen. Šiioja ja sunneja tämä ei tosin koske, sillä riita profeetan oikeasta perillisestä on vielä ratkaisematta. Niinpä he käyvät juhlissa vuorovuosin.

Tuulevi Sivunen: Ukkosmyrsky

Teoksen päättävässä Sähkökatkos-tarinassa taivas repeää, ja ukkonen riehuu ”kuin suuri juopunut retku, jota on juuri loukattu”. Myrsky ravistelee raivokkaasti La Défensen torneja ja rummuttaa niitä rajulla rankkasateella. ”Milloin se otti ylleen vihaisen mullahin, milloin amerikkalaisen metodistisaarnaajan kaavun ja takoi kiihkeät teesinsä tornien katoille.”

Kun modernin maailman meno hyytyy ja tornit pimenevät kerros kerrokselta, aukion vanha karuselli huomaa hetkensä koittaneen. Jostain ihmeen lähteestä se imaisee sähköä ja lonksahtaa käyntiin, alkaa pyöriä vimmatusti välkytellen erivärisiä valojaan. ”Jonkinlainen kansalaistottelemattomuus ja ilon anarkia näyttivät pyörittävän karusellia.”

Karusellin paikallaan laukkaavien hevosten ja Tuhkimon kurpitsavaunujen pyörivässä karavaanissa, pienen turkoosinvärisen sukellusveneen uumenissa unelmat elävät. Anatole on myrskyä uhmaten rynnännyt karusellille ja ryöminyt sukellusveneen sisään odottamaan ihastustaan, oliivisilmäistä Saharia. Kenties rakkaus siivittää hänetkin myrskyn silmästä turvaan sovitulle kohtaamispaikalle.

Hannu Väisänen taikoo jälleen ilmeikkäällä kielellään ankean arjen välkkyväksi ilon ja toivon karuselliksi. Sen kyydissä on hyvä olla.

Hannu Väisänen: Märkä turbaani. Otava, 2020. 318 s.

Tuulevi Sivunen: www.tuuleviart.fi