keskiviikko 18. kesäkuuta 2025

Heli Rantala: Pummi

Miks mulle piti käydä näin?

 Heli Rantalan viisas nuorisoromaani Pummi vie elämän peruskysymysten äärelle ja tarjoaa ajateltavaa varttuneemmallekin lukijalle. Kun tuntuu, että kohtalo murjoo, ja elämä on säpäleinä, se tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun.

”Sä sekoat tänne bunkkeriisi!” Rannerenkaat kalisevat kuin kalkkarokäärme, kun reipasotteinen Alma herättelee kaksoisveljeään Ahtia. Haluaa hänet mukaan hevifestareille pyörätuolissa.

Lahtisten perhe vajosi syviin vesiin vuosi sitten, kun abiturientti, suunnistajalupaus Ahdilta murtui selkäranka, ja sen seurauksena alaruumis halvaantui. Oli kiire päästä kisaamaan Jukolan yösuunnistukseen. Mutta tuore ajokortti, hälisevä seurue, hiekkatie ja liikaa nopeutta muuttivat sunnitelmat. Se tavallinen, surullinen tarina.

Ahti yritti alkuun pitää perhepoppoon henkisesti pinnalla, mutta uuvahti itse. Mieliala vajosi pohjamutiin, ja Ahti eristäytyi ”bunkkeriinsa”. Pummi on suunnistuksessa aikaa kuluttava virhe. Ahti oli tehnyt elämänsä suurimman pummin ja heikkona hetkenä tuntee itsensäkin pummiksi, yhteiskunnan hyödyttömäksi elätiksi.

Isä oli kannustanut poikaansa suunnistajanuralla. Nyt Ahdista tuntuu, että vaikka isä istuu vastapäätä, hänen ajatuksensa leijailevat jossain muualla, valovuosien päässä. Ylihuolehtiva äiti ehdottaa terapeutin juttusille rullaamista, ”mutta pistin kapuloita rattaisiin”.

Rantalan letkeä, ilmeikäs kieli tempaa lukijan saman tien Pummin menoon mukaan. Vaikka aihe on rankka, hän ei säälittele eikä surkuttele. ”Tykkään rikkoa ennakkoluuloja ja kirjoittaa hurttia huumoria vakavista aiheista. Tilannekomiikka ja musta huumori viehättävät minua”, hän kertoi lehdistötilaisuudessa.

Ahti pakenee ahdistavaa tilannettaan tiirailemalla kiikarillaan öistä tähtitaivasta: Maastokarttojen sijaan aloin suunnistaa tähtikartan avulla…Satojen ja tuhansien valovuosien päässä olevat taivaankappaleet antoivat perspektiiviä – aivan kuin tähdet olisivat naulanneet mut kiinni hetkeen ja samalla muistuttaneet kaiken ohikiitävyydestä.

Yllättävä onnenpotku palauttaa Ahdin tähtitaivaalta takaisin maan kamaralle. Festareiden tiimellyksessä kuvioihin ilmestyy Kukka, uskovainen, mutta rempseä pelastava enkeli. Nenärengas ja pinkki siilitukka toimittavat sädekehän virkaa.

Kukan opastuksella Ahdille avautuu ihan uusi maailma, jossa tutuksi tulevat niin kaviokoukku, maneesi kuin voltti. Pyörätuolin paikalle Ahti saa kyyditsijäkseen kookkaan, mutta lempeän Manuelan (tuttavallisemmin Manun) terapiaratsastustunneilla.

Heli Rantala esitteli kirjaansa Rosebud Sivullisen
tilaisuudessa. Kuva: Hannele Salminen
Entisenä kilparatsastajana tiedän, ettei muu maailma murheineen unohdu missään muualla niin täydellisesti kuin hevosen selässä, jossa on koko ajan oltava skarppina. Ja sokerina pohjalla: näin lähelle kävelemistä en ole päässyt onnettomuuden jälkeen! Ahdin ja Manuelan ystävyys on sinetöity.

Manun Ahtiin lataamat hevosvoimat kuvaannollisesti potkaisevat hänet maailmalle, ulos bunkkerista. Bussimatkat alkavat sujua, ja kroppa herää henkiin kuntosalilla ylätaljaa tempoessa ja vatsalihaslaiteen piinassa.

Elämä ei silti ole kuin silkkiä vaan, sillä matkalle kohti uutta alkua mahtuu niin nousuja kuin laskuja, niin voitonriemua kuin epäröintiä. Pohjakosketukseksi on luettava Ahdin salilla todistama eksän ja entisen parhaan ystävän vaihtama kielari. Rantalan kielikuvat sen sijaan riemastuttavat, sillä niin elävästi ne tilanteita kuvittavat:

Mariannan ja Oulan treenatessa kielilihaksiaan, jossain päin salia rauta kilahtaa ja kolahtaa. Ja siellä mun kurkusta pompannut sydämeni kituu. Littanana lättynä levypainojen välissä.

Kysymykseen mitä Heli Rantala haluaa kirjallaan nuorille sanoa? vastaus tuli saman tien: toiveikkuutta ja valoisuutta. Hän kuvaa Ahdin kipuilua elämän rakennuspalikoiden ja unelmien sorruttua aidosti ja uskottavasti. Tärkeänä kokemusasiantuntijana Rantala kiittää haastattelemaansa alaraajahalvaantunutta motocross-pyöräilijä Hiski Lundénia.

Lopulta Ahdin sisälle patoutuneet kyyneleet murtautuvat häpeän, katkeruuden ja kateuden läpi, kastelevat Manun karvaisen kyljen. Ahdin suhteellisuudentaju herää, hänen maailmankuvansa laajenee ja hän tajuaa saman, minkä keskitysleiriltä pelastunut Viktor E. Frankl: olosuhteille emme aina voi mitään, mutta meillä on vapaus valita oma suhtautumisemme tilanteeseen.

Hän ei enää surkuttele kohtaloaan Miks mulle piti käydä näin? vaan näkee tulevaisuutensa täynnä mahdollisuuksia: Mäkin olen edelleen mä, vaikka en enää juokse enkä suunnista. Se, mitä kaikkea musta voi vielä tulla, on vasta idullaan. Ihan niin kuin puut kantavat sisällään seuraavan kevään ituja.

Aina sanavalmis, fiksu Alma komppaa ja pistää paremmaksi: Nyt sä voi kysyä elämältä, mitä se odottaa sulta. Just tuollaisena kuin olet.

Heli Rantala: Pummi. Avain. 2025. 139s. https://avain.net/tuoteryhma/kustantamo/3172646

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti