Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Miten yksinäisyys kesytetään

Laura Honkasalo valaisee omien ja muiden kokemusten avulla vaiettua aihetta uudessa kirjassaan Pöytä yhdelle. Yksinäisyys pahimmillaan ajaa masennukseen, parhaimmillaan raivaa tilaa luovuudelle ja itsetuntemukselle.

Parisuhdekeskeisessä yhteiskunnassamme vaatii rohkeutta tunnustaa olevansa yksinäinen. Sillä yksinäisyys on tabu, merkki epäonnistumisesta, josta helposti syyttää itseään: en kelpaa, en ole tarpeeksi älykäs, kaunis, jne. Harvoin tämä kuitenkaan on totta.

Traagiset kokemukset kuten avioero, sairaus, työttömyys tai rahattomuus karkottavat ystäviä ja ajavat marginaaliin, ulkopuoliseksi. Kirjailija Laura Honkasalo sen sijaan ei tarkastele aihettaan ulkopuolisena uudessa teoksessaan Pöytä yhdelle (Kirjapaja) vaan panee itsensä likoon kirjassaan ja tunnustaa jo avioerolapsena olleensa ulkopuolinen omassa perheessä, elämässä ja maailmassa.

Hänen maailmansa tuntui romahtavan lopullisesti, kun oma aviomies puolestaan jätti, ja hän jäi yksin kahden pienen lapsen kanssa. ”Parisängyn tyhjä puoli tuntui kuilulta, jossa tyhjyys humisi korvia huumaavasti. Tuntui, että se voisi koska vain imaista minut, jäisin sinne ikuisiksi ajoiksi, enkä nauraisi enää koskaan.”

Avioero satuttaa aina, ja jos lapsia käytetään koston välineenä, tilanne on vielä raadollisempi. ”Vieraannuttamisen tarkoitus on tuhota lapsen suhde toiseen vanhempaan. Kun vieraannuttaja uhriutuu ja kertoo lapselle kokeneensa vääryyttä, lapsi haluaa olla vanhempansa tukena”, hän kirjoittaa teoksessaan. Asianajaja, kirjailija Marja Toivion uudessa romaanissa Kuka lasta varjelee (Arktinen Banaani) ajankohtainen aihe tulee kouriintuntuvasti iholle kaunokirjallisessa muodossa.

Laura Honkasalo pitää suosittua
Sininen kirjahylly -blogia.

Honkasaloa kiinnosti, miltä yksinäisyys muista tuntui. Hän tutki, mitä nuoret aikuiset ja keski-ikäiset aiheesta kirjoittivat internetissä ja nettikeskusteluissa ja poimi teksteistä näytteitä kirjaansa. Inspiraation lähteinä ovat toimineet myös monet romaanit ja muistelmat yksinäisyydestä. Näistä on luettelot kirjan lopussa.

Raija Siekkinen on hienossa kirjallisessa tuotannossaan antanut yksinäisyydelle suomalaiset kasvot, Virgia Woolfin Mrs Dalloway on kansainvälinen klassikko. William Styron kuvaa Sofien valinta -romaaninsa menestyksen jälkeen seurannutta masennusta teoksessaan Pimeän kuva – Muistelma hulluudesta.

Yksinäisyys saa usein alkunsa jo lapsuudessa. Monet kertoivat julmasta koulukiusaamisesta, joka on varjostanut uhrin koko myöhempää elämää. Sosiaalisen median välityksellä kiusaaminen leviää, kunnes kiusattu eristäytyy ja masentuu.

Pahimmillaan tämä ajaa uhrin vahingoittamaan ympäristöään, moni kouluampuja ja väkivallantekijä on ollut kiusattu ja sen seurauksena sulkeutunut omaan fantasiamaailmaansa. Honkasalo toteaakin, ettei kouluissa vieläkään puututa riittävästi lasten toisiaan kohtaan harrastamaan väkivaltaan.

Mutta kolikolla on kaksi puolta, niin yksinäisyydelläkin. Kun Honkasalon erosta oli kulunut viitisen vuotta, hän huomasi viihtyvänsä yksin, kaipaavansa vapauttaan niin paljon, että purki peräti kihlauksen mukavan miehen kanssa. Mitä oli tapahtunut?

Siihen hänellä ei ole yksiselitteistä vastausta. Vähä vähältä yksinäisyyden varjo vain haalistui ja lopulta katosi. Hän oli oppinut nauttimaan yksinäisyydestä, joka sitä paitsi on välttämätöntä luovaa työtä tekevälle kirjailijalle. Yksinäisyys on myönteinen olotila, kun se on vapaaehtoista. Aiemmin lähes fyysisenä kipuna pakottaneen ”yksinäisyyden poistuminen tuntui kuin varjo olisi lipunut pois, kuin paino noussut päältä”.

Kuutti Lavonen: Ferito d'amore
rakkauden satuttama.

Honkasalo tarkastelee aiheettaan monipuolisesti, empaattisesti ja viisaasti. Jokainen meistä tuntee joskus itsensä yksinäiseksi. Niinpä Pöytä yhdelle -teos on hyödyllistä luettavaa kaikille. Se on kuin hyvä ystävä, joka uskaltaa avautua kipeimmistäkin tunteistaan. Antaa lohtua, ettemme ole yksin.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Kirjapaja, 2016. 168 s.

Kuutti Lavosen grafiikkaa Galleria Duetossa 18.9. saakka.

Kai Merilä: Luottotoimittaja

 One tomatsoup med alkohol!

Viihdetoimittaja Kai Merilä on parisenkymmentä vuotta tehnyt julkkiksia ja heistä lööppijuttuja. Kirjassaan Luottotoimittaja Merilä paljastaa mehevimmät metkunsa kulissien takana.

Kai Merilän Luottotoimittaja-teoksen (Johnny Kniga) sankarina törmäilee itseoikeutetusti maailman paras mäkihyppääjä Matti Nykänen. Muitakin julkimoita mukaan mahtuu: Mervi Tapola, Jasmin Mäntylä Hjallis Harkimo, Petteri Jussila, Mika Myllylä ja monet muut.

– Kukaan ei tunnusta lukevansa Seiskaa tai Hymyä, mutta kummasti kaikki kuitenkin tietävät mitä niissä kirjoitetaan, 16 vuotta Seiskan toimittajana työskennellyt Kai Merilä avasi kirjansa lehdistö- ja kutsuvierastilaisuuden Ravintola Teatterin Kellobaarissa.

Koska kansa halusi jokaviikkoisen Nykäsannoksensa, niin juttuja mäkikotkasta syntyi Seiskaan vuosien varrella yli kaksisataa. Eikä niiden sorvaaminen ollut edes vaikeaa, sillä kun Matista on kyse, niin lööppijuttu järjestyy kuin itsestään ihan pyytämättä.

Ekakerta Matin kanssa tapahtui Somerolla vuonna 1993. Toimittaja etsi Mattia motellista, jonne hänen kerrottiin asettuneen, muttei löytänyt. Hänelle kuitenkin vinkattiin, että sankari lipittää siideriä katolla. ”Saat jutun, jos tuut tänne sidukalle”, Matti lupasi. Näin alkoi erikoinen symbioosi, joka luottotoimittajan mukaan on kuin toinen avioliitto. Hän ei sitä kenellekään suosittele.

Luottotoimittajaa Kellobaarissa haastatteli
kustantaja Jaako Pietiläinen.

– Hovitoimittajille syntyy läheisiä suhteita julkkiksiin ja niiden pohjalta syntyy luotto, tästä nimi luottotoimittaja. Matin Susanna tosin nimitti minua ”juottotoimittajaksi”, Merilä naureskeli.

– Kuvioon kuuluu, että vaikka ollaan kavereita, ikävistäkin sattumuksista täytyy kirjoittaa, joku sen kuitenkin tekee. Verissäpäin skuuppeja ei kuitenkaan metsästetä, jotkut niistä menee mukana hautaan saakka.

Viihdetoimittajuus on myös eräänlainen polttomerkki otsassa. Siitä huolimatta lähes kaikki kuuluisuudet ovat suhtautuneet Merilään positiivisesti. Poikkeuksena Paula Koivuniemi, joka ykstuumaan komensi pukuhuoneestaan: ”Ulos täältä!”

Ja toisin kuin luulisi, luottotoimittajuus ei ole vain bileitä ja samppanja-aamiaisia. Siitä on maksettava kova hinta, ainakin jos kyse on Matti Nykäsen paimentamisesta.

”Hyvällä päällä ollessaan Matti oli ehtymättömien letkautusten seuramies ja ilopilleri. Toisessa ääripäässä mäkilegendan seurassa piti olla varustautunut nopeasti sidottavilla nippusiteillä. Uskokaa pois, minulla oli joskus mukana taskussa tai repussa pari kolme muovista nippusidettä ja niitä tuli myös käytettyä vuosien saatossa.”

Rankan työrupeaman jälkeen luottotoimittajaa ramasee.
Taustalla Mervi Tapola, ex-Nykänen.

 Monelle huippu-urheilijalle aktiiviuran päättyminen on saanut mopon karkaamaan käsistä. Mika Myllylä on tästä surullinen esimerkki. Matin se on ajanut masennukseen, itsemurhayrityksiin ja lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttöön. ” – Mulla meni pahimmillaan Diapameja parikin liuskaa päivässä, Matti kommentoi minulle tätä asiaa kirjaa kirjoittaessani.”

Ei luottotoimittaja itseäänkään säästä, vaan kertoo avoimesti omasta masennuksestaan ja henkisestä romahduksestaan. Vain vaimolta sattumalta tullut puhelinsoitto sai Merilän väistämään viime hetkellä rekkaa, jota kohti kiihdytti samalla kaistalla 150 kilometrin tuntinopeudella. Oli väliajan paikka, oli levättävä ja haettava apua.

"Vaimot vaihtuu, bestman pysyy",
lupasi Matti luottotoimittajalleen.

Se auttoi. Vaimo on edelleen vierellä, ja vapaa toimittajuus tuntuu hyvältä. Fiktiotakin suunnitellaan. Luottotoimittajalla on siis jalat vihdoin tukevasti maankamaralla. Toisin on mäkikotkan laita, täyskiidossa edelleen…

Kai Merilä: 

Luottotoimittaja.

Johnny Kniga, 2016. 265 s. 

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

 Tuuliajolla identiteettiä etsimässä

Pajtim Statovcin toinen romaani Tiranan sydän avaa Balkanin lähihistoriaa ja kertoo intohimoisesti ja rehellisesti ihmisistä, jotka etsivät identiteettiään ja paikkaansa maailmassa.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia (Otava) teki heti läpimurron. Se voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon 2014, ja tähän mennessä sen oikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. Kun kirjailijalta tuolloin kysyttiin: Miksi kirjoitat? Vastaus kuului: ”Intohimosta, saadakseni mahdollisuuden kertoa jostakin vielä aukiselittämättömästä. Sen jakaminen lukijoiden kanssa on valtavan hienoa.”

Saman hän on komeasti tehnyt myös uudessa romaanissaan Tiranan sydän (Otava). Sen tarinoista koostuva kaleidoskooppi vie lukijan kymmenen vuotta kestävälle mierontielle 1990-luvun kommunismin heitteille jättämästä köyhästä Albaniasta läntisen maailman metropoleihin. Mukana välähtelevät ikiaikaiset tarut albaanien historiasta.

Teoksen osuva motto on peräisin Amos Ozin romaanista Tarina rakkaudesta ja pimeydestä: ”Joskus tosiasiat ovat uhka totuudelle.” Niinpä valheilla onkin suuri osuus kirjassa. Niillä voi esimerkiksi rakentaa itselleen sellaisen identiteetin kuin haluaa. Näin tekee teoksen aloittava 22-vuotias kertoja.

”Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kuin minulle parhaiten sopii.” Hänen mielestään ”kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin”.

Silti hän ei ole kenellekään mitään, hän on näkymätön, halveksittu toinen, köyhä maahanmuuttaja. Joka etsii epätoivoisesti uutta alkua, omaa paikkaansa maailmassa. Tämän lisäksi hän on vielä piirun verran huonompi ihminen, ei mies eikä nainen. Hän on ulkopuolinen toiseen potenssiin. Valheet, pettymykset ja petokset seuraavat toisiaan hänen odysseiallaan Roomassa, Berliinissä, Madridissa, Pariisissa ja Helsingissä.

Vuonna 1990 syntynyt Statovci muutti perheineen
Suomeen kaksivuotiaana.

Statovcin ilmeikäs kieli ja tapa kertoa lumoavat tälläkin kertaa. Huomaamatta hän vetää lukijan kertojansa nahkoihin, tuntemaan lyönnit, nälän, kylmän, yritykset saada jalansijaa. Mutta jalka lipeää jo Piazza Navonalla Roomassa: ”rakennukset ympärilläni näyttävät kohtalokkaan kokoisilta ja kivet jalkojeni alla nuolevat jalkapohjiani kuin olisivat valmiit puraisemaan ne irti.”

Pakomatka alkoi Tiranasta, Albanian pääkaupungista, kymmenisen vuotta aiemmin. Kaksi nuorta poikaa Bujar ja Agim sinnittelevät parhaansa mukaan maassa, jossa ”vastasyntyneitä kuolee kuumeeseen ja aliravitsemukseen, miehiä kunnialuoteihin ja miestensä luota karkaavia naisia ammuksiin, jotka heidän oman sukunsa miehet ovat antaneet aviomiehen suvulle häiden yhteydessä”.

Kun Bujarin tarinoita kertova isä kuolee, sisar katoaa kenties ihmissalakuljettajien nieluun, äiti vaipuu suruunsa, ja kun Agimin vanhemmat pieksevät hänet, kun hän leikitellen on pukeutunut äitinsä leninkiin, on lähdettävä. Lähdettävä venepakolaisena etsimään parempaa elämää, unelmien täyttymystä.

Statovci kolkuttelee lukijan omatuntoa ja myös Bujarin, joka tajuaa oman syyllisyytensä maansa tilaan jo varhain. ”Me hyväksyimme ympärillämme olevan maailman muuttumattomana, emmekä tehneet elettäkään muuttaaksemme siitä mitään.”

Kuutti Lavsen kivilitografia Ferito d'amore
Rakkauden haavoittama.

 Taitavasti Statovci punoo tarinat yhteen, luo toimivan kokonaisuuden – ei kaarta – vaan ympyrän, joka sulkeutuu, kun tarinoissa mukana laukkaava sotaratsu pyytää kertomaan tarinansa. On kotiinpaluun aika ja Tiranan sydän palaa sinne, minne se kuuluu, identiteetti on vihdoin löytynyt. Teoksen ytimenä kulkee kaunis, viiltävä rakkaustarina, kaikkien kertomusten sielu.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava, 2016. 271 s.

Kuutti Lavosen grafiikkaa Galleria Duetossa 18.9 saakka.

OTAVAN tarinoiden juhlaa

Otavan perinteisiä pihajuhlia vietettiin innostuneen odottavassa hengessä. Kirjailijat kertoivat uusista teoksistaan, mukana kolme vahvaa naiskertojaa Pirjo Hassinen, Sirpa Kähkönen ja Riikka Pulkkinen.

Kalmari on Pirjo Hassisen
viidestoista romaani.

Pirjo Hassisella ei ollut aikeita palata Popula-romaaninsa (2012) päähenkilön populistipoliitikko Jukka Kalmarin elämään. Toisin kävi, sillä ajanhenki tuntui sitä vaativan. Niinpä hänen uudessa Kalmari-teoksessaan sukelletaan Kalmarin hämärään menneisyyteen. Sieltä paljastuu hänelle kohtalokkaita yksityiskohtia.

– Tuntuu siltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tällä hetkellä vihan kyllästämä. Puolin ja toisin. Mutta silti viha on oudolla tavalla tabu, siitä ei saa puhua. Muistan, että eräässä tilaisuudessa käsittelin aihetta presidentti Tarja Halosen kanssa ja hänkin tuntui peräti kiusaantuneelta, Pirjo Hassinen valotti kirjansa teemoja.

– Myös valta on aina kiinnostanut minua. Olen usein kirjoittanut vallankäytöstä parisuhteissa, nyt teema laajenee. Kalmari on myös eräänlainen terapiakirja, sillä sen henkilöt haluavat vapautua vihantunteesta.

Sirpa Kähkönen puolestaan palaa jälleen Kuopioon sarjan seitsemännessä itsenäisessä osassa Tankkien kesä. Eletään Euroopan ”hullua vuotta” 1968, jolloin Varsovan liiton tankit vyöryivät Tšekkoslovakiaan. Tapahtuman laineet lyövät korkeina myös Kuopiossa.

Sirpa Kähkösen Graniittimies on ehdolla
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon
saajaksi.

– Kirjani on paitsi poliittinen myös intiimi ja sadunomainen. Sen ydin muodostuu siitä, miten sanoilla luodaan todellisuutta. Jo muinaissuomalaiset kertoivat lehdoissaan tarinoita ja myyttejä. Lehdoista on enää jäljellä vain muutama pihapuu, mutta kertomukset elävät, tarinoiden kuningatar Sirpa Kähkönen luonnehti romaaniaan.

Kirja tarvitsee kertojan. Mutta tällä kertaa hän ei enää suostunutkaan yhteistyöhön.

– Kirjoittamisprosessissa tapahtui kaikkitietävän kertojani kuolema. Aiemmin hän on toiminut teosteni äänenä, nyt hän ei enää pukahtanutkaan mitään. Niinpä kaikki Tankkien kesän ihmiset kertovat minämuodossa muistoistaan ja omista tarinoistaan, romaanista tuli moniääninen. Ehkä sitä tässä mielessä voisi tosiaan verrata Paavo Rintalan Sotilaiden äänet -romaaniin.

– Samanarvoisena äänenä aikuisten joukossa romaanissani puhuu pikkutyttö Hilla. Tytöt jäävät tarinoissa usein syrjityiksi, jonkinlaisiksi ”koristeiksi”, niinpä annoin Hillalle runsaasti puheaikaa. Lapset muodostavat maailmankatsomuksen kuuntelemalla aikuisten puheita – ja paljastavia taukoja lauseiden välillä.

Riikka Pulkkisen 8.9. ilmestyvän neljännen romaanin Paras mahdollinen maailma yksi teema on myös puhuminen. Teatterikorkeakoulusta juuri valmistunut Aurelia saa suuren roolin Berliinissä. Homma ei ole helppo. Hänen on esitettävä Berliinin muuria ja viittä eri henkilöä. Kaiken lisäksi näytelmällä ei ole käsikirjoitusta.

Riikka Pulkkisen Totta (2010) nousi
Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

– Romaanin kirjoittaminen oli tällä kertaa hankalaa, prosessissa syntyi valtava määrä hukkaan heitettyjä sivuja. Puhumisen teema läpäisee minunkin romaanini. Aurelia ei vastaa äidilleen puhelimeen, niinpä äiti alkaa kertoa, mitä vuosikymmeniä sitten tapahtui, Riikka Pulkkinen tunnusti.

– Maailma tehdään lapsille todeksi nimeämällä se. Äiti tajuaa tehneensä kauan sitten väärin. Vapauden idea on toinen kantava teema kirjassani. Vapaus on pakeneva asia, osoittautuu, ettei sitä voi tuoda näyttämölle. Kolmas aiheeni on suru. Sillä suru, vapaus ja puhuminen liittyvät toisiinsa.

Tulossa on siis koukuttava tarinoiden syksy. Kirjoista löytyy yhteisiä teemoja ja uusia avauksia. Juhlitaan Antti Kasperin tavoin: ”Tarinan lumo pitää. Kun yksi kirja päättyy, onnea on tarttua uuteen.”

Pirjo Hassinen: Kalmari. Otava, 2016. 300 s.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava, 2016. 412 s.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma. Otava, 2016. 350 s.

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – Paljaana

 ”Rakastan kumia ja nahkaa!”

Estradien kuningas Jari Sillanpää uskaltaa olla oma itsensä. Musiikkitoimittaja Mari Koppinen pääsee uudessa elämänkertateoksessa Paljaana hänen iholleen.

Tähtien tähti Jari Sillanpää valloitti Mari Koppisen ensi syleilyllä. Toimittajan oli määrä tehdä laulajasta juttu Hesariin heinäkuussa 2015 ja häntä jännitti odotellessaan tätä parkkipaikalla. 

”Sieltä se Jari sitten ilmestyi, jostain puskien keskeltä avattu piimäpurkki kädessään. En ehtinyt sanoa juuta enkä jaata, kun minut oli jo kaapattu voimakkaaseen halaukseen”, Koppinen kirjoittaa komeassa, runsaasti kuvitetussa teoksessa Paljaana (Tammi), joka julkaistiin Liberty or Death -baarissa.

Tilaisuutta juonsi Sillanpään vanha ystävä Marco Bjurström. Tai ainakin yritti, sillä välitön ja kujeileva Sillanpää vei häneltä monesti suunvuoron, ja tilaisuus karkasi käsistä viimeistään siinä vaiheessa, kun Sillanpää intoutui kehumaan kumi- ja nahka-asuja, joihin hän on koukussa.

"Rakastuin Marcoon silmänräpäyksessä!"

Kirjassa hän ylistää myös naisten silkkisen pehmeitä sukkahousuja, jotka hivelevät ihanasti reisiä.

 ”Vitsi, että ne tuntuivat hyvältä. Ja näyttivät. Asu vaati silti vielä jotain miehekästä, joten hain buutsit. Nousin ylös, katsoin itseäni peilistä ja ilahduin: tämähän on nasty, tuhmaa! Olen mies, ja silti minulla on tämmöiset vaatteet.”

Leikkisä estradien kunkku avautui myös kuvaussessiosta Bogotassa. Siellä tunnettu meikkitaiteilija loihti hänestä lumoavan Rosa Peligrosan, alter egon, jonka hän oli kehitellyt kumppaninsa Siimin kanssa junamatkalla Perun Cuscosta Machu Pichuun. Rosa on esiintynyt myös Helsingin katuelämässä ja on mahdollista, että hän jatkossakin piipahtaa yllättäen bilettämään.

Rosa limusiinissa.

Mutta naiseksi Sillanpää ei halua, kyseessä on kokeilumielinen leikki, vapautuminen ulkopuolelta asetettujen roolien kahleista. Läpi elämänsä laulaja on halunnut rikkoa rajoja niin musiikissaan kuin muussakin toiminnassaan.

– Nelikymppisenä elämääni tuli musta-valkoisen ohella harmaan sävyjä, suhtautumiseni muuttui rennommaksi. En enää välitä, mitä muut ajattelevat. Silti sisälläni asuu pelkääjä, joka istuu kuin peikko olkapäällä. Mutta se pienenee, ja oma sielu pääsee enemmän esille, Sillanpää toteaa.

– Toivoisin, että me kaikki olisimme peikon yläpuolella, ravistelisimme sitä harteiltamme. Pyrin todelliseen minuuteen, pois esittämisestä. Freudin mukaan olemme kaikki syntyessämme ”multipoliperverssejä”, seksuaalisesti vapaita. Kasvatus ja koulu muokkaavat meitä ”käyttäytymään oikealla tavalla”. Mutta mitään oikeaa ei ole, vain se, mitä itse tunnemme.

Entä mikä on ollut uralla vaikeaa?

– Minua harmittavat vääristelevät lehtijutut, joilla on haluttu satuttaa. Toisaalta ne kasvattavat. Meidän kaikkien on saatava silloin tällöin turpiin, jotta pääsemme eteenpäin ja tulemme paremmiksi ihmisiksi.

Siim ja Jari lomalla Etelä-Amerikassa kevättalvella 2016.

Mari Koppinen kirjoittaa sujuvasti ja eläytyneesti Sillanpään elämän kipeistäkin muistoista, eikä tämä pelkää kertoa heikosta itsetunnostaan ja mokailuistaan.

Kaikkea ei silti paljasteta. Sillanpään entiset kumppanit eivät ole muisteluissa halunneet esiintyä, joten heidät jätetään rauhaan. Nykyisellä elämänkumppanilla Siimillä ei sen sijaan ole mitään julkisuutta vastaan ja niinpä hänellä on rooli kirjassa. Suhde kukoistaa ja on tuonut laulajan elämään rakkautta ja tasapainoa.

”Karismaattisella hölösuulla” on taito kohdata ihmiset, rakastavan yleisön edessä hänestä kuoriutuu mainio stand upp -koomikko. Niin nytkin, tilaisuudessa purskahdettiin nauruun tuon tuosta. Mutta siinä vaiheessa, kun Sillanpää alkoi avautua uudesta kirjasuunnitelmasta, kustantajan edustaja ehätti väliin – oli kättentaputusten vuoro.

Mari Koppinen: Jari Sillanpää – Paljaana. Tammi, 2016. 239 s.

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa

 Sitä kutsutaan luovuudeksi

Mark Levengoodin vilpitön elämänilo on tarttuvaa. Vasten auringon siltaa - kokoelma vakuuttaa, että elämästä pitää nauttia, tässä ja nyt. Ja että ikävimmilläkin asioilla voi olla hopeareunus.

”Jos et terästäydy, niin tuolla veltolla luonteella päädyt tekemään tv-viihdettä,” uhkasi kiihtynyt isoisä kuullessaan, että kuusitoistavuotias Mark oli lopettanut koulun perheensä suureksi kauhuksi.

Ennustus kävi toteen, sillä jo samana syksynä Mark Levengood sai ensimmäisen tv-ohjelmansa. Kenties hänen kansakoulunopettajansa oli sittenkin ollut oikeassa katsellessaan oppilastaan tutkimaton ilme kasvoillaan.

”Mark”, hän sanoi sitten yllättävän lempeään sävyyn, ”tuo sinun kekseliäisyytesi, tuo iloinen kupla, joka sinussa on – sinun on hyvä tietää, että sekin on lahja. Sitä kutsutaan luovuudeksi.”

Yhdysvalloissa syntynyt, lapsuutensa Suomessa viettänyt Levengood asuu nykyään Ruotsissa ja kirjoittaa, juontaa ja toimii suosittuna luennoitsijana. Tuo ”iloinen kupla” leijailee punaisena lankana kirjoituskokoelmassa Vasten auringon siltaa, jossa hän summaa elämänsä käännekohtia ja tapaamisia pilke silmäkulmassa.

Hänen omien sanojensa mukaan suomalaisesta äidistä selviäminen on karaissut häntä elämää varten. Niinpä hän suhtautuu stoalaisesti esimerkiksi kuntosalin suihkuhuoneessa pyylevän heteromiehen homolle heittämään herjaan: ”Sinä olet täällä. Sittenpä ei kannatakaan pudottaa saippuaa suihkussa.”

Kenties hänestä olisi oikeastaan hiukan mukavaa tulla nähdyksi halun kohteena, Levengood tuumaa. Joten: Jos päädyn suihkussa hänen viereensä, kai minun pitää sitten luoda muutamia kohteliaan himokkaita katseita, vaikka se epäilemättä korventaa silmiäni, koska minulla on niin sairaan hyvä miesmaku.

Suomi-Seura valitsi Levengoodin vuoden ulkosuomalaiseksi 2015.

Naurunpurskahduksilta ja myötämielisiltä nyökkäyksiltä ei voi välttyä kirjaa lukiessa. Näin älytelevisiosta: ”Se on iso ja litteä ja sanoo älykkäästi, että se ei löydä signaalia.” Entä sitten pohjoismainen yhteistyö? ”Skandinaavi on kaikkien kieltemme sekoitus ja todennäköisesti merkittävin syy siihen, miksi emme koskaan ymmärrä toisiamme.”

Levengood antaa mielleyhtymien kuljettaa kepeästi kertomuksia. Oma tarinansa on, miten hän päätyy Ruotsin kaupungintalon lavalta – juontamasta Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuutta – Islantiin ojaan juotuaan ensin litran Piña Coladaa. G-pistettä etsiessään! Tarina pitää itse lukea, näin kerrottuna se kieltämättä tuntuu epäuskottavalta.

Ei kaikki silti ruusuilla tanssimista ole. Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy monia kipeitä muistoja, joista kirjailija kertoo avoimesti. Ja ymmärtää itseään ja muita elämänkokemuksen kartuttua. Myötätunto ja lempeä huumori kuljettavat ikävienkin muistojen yli.

Ja unelmien eteen pitää tehdä töitä, siitä muistuttaa Marimekon entinen palavasieluinen omistaja Kirsti Paakkanen: ”Minä olen maanviljelijän tytär. Tiedän, että kukat puhkeavat sinne, missä on ensin möyhinyt ja lannoittanut maan.”

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa.

(Solblekt av livet). Suom. Maija Kauhanen. 

S&S, 2016. 135 s. 

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Jonakin hetkenä minä menin rikki

Soili Pohjalaisen persoonallisessa esikoisteoksessa menneisyyden haamut pitävät nuorta naista otteessaan.

 Saanan isän, menestyneen juopon autokauppiaan, kuolema sysää tarinan liikkeelle ja Saanan matkalle lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Sukellus ei ole helppo. Veli-veljen katoaminen ja vanhempien avioero hajottavat perheen. Jäljelle jäävät autoritäärinen isä ja tottelevainen Saana. Miten tässä näin kävi?

Muisti kiinnostaa kirjailijoita, viimeksi aihetta käsitteli taitavasti August-palkinnon voittanut Jonas Hassen Khemiri teoksessan Kaikki se mitä en muista. Hänen romaanissaan menneestä yritetään saada selvyyttä usean henkilön avulla, Pohjalaisen kirjassa Saana kamppailee muistojensa kanssa yksin.

”Jonakin hetkenä minä menin rikki. Tajuan sen paljon myöhemmin, mutten pysty tavoittamaan hetkeä, jolloin särö syntyi. Halkeama, jota ei korjaa mikään, ei aika, ei rakkaus, ei kolmevuotinen psykoanalyyttinen yksilöterapia. Halkeamasta irtoaa pieniä, karheita murusia sielun pohjalle.”

Menneisyys vainoaa nykyhetkeä. Vähitellen tarinan edetessä syyt ja seuraukset paljastuvat, valottavat tavallista tarinaa perheen sisäisestä dynamiikasta ja perheenjäsenten kohtaamattomuudesta.

Isä ei ole paha, hän on vain luonut oman maailmansa, johon kuuluvat hänen johtamansa autokauppa ja perhe. Autot ovat hänelle käyttövehkeitä ja välillä tuntuu, että niin ovat ihmisetkin. Vaikka hän tarkoittaa hyvää, tahtomattaan hän tekee pahaa. Varsinkin herkälle Velille.

Pohjalaisen kieli, Lapin murretta myöten, kuulostaa konstailemattoman aidolta. Ajankuva on tuttua, ja arjen pienet yksityiskohdat synnyttävät uskottavan tunnelman. Kerronnan lakoninen huumori sävyttää perheen elämänmenoa.

Pohjalainen on kuvannut kiristyvät kohtaukset ja tunteiden purkaukset taitavasti. Lukijan on myönnettävä, että noinhan se valitettavasti usein menee. Isän hautajaisten lähestyessä Saanan sielun mustat sirpaleet haluavat ulkoilmaan.

”– Jos sä oikeesti koskaan ikinä milloinkaan olisit vähääkään rakastanut isää tai ylipäätään vittu ketään.

 – Niin mitä? äiti lyö nyrkin pöytään. – Niin mitä!”

Saanan odysseia menneeseen on lopuillaan. Matka ei ollut turha, kenties jotkut kysymykset saivat vastauksen. Nyt on päästettävä irti, annettava menneisyyden jäädä taakse, niin tulevaisuus saa mahdollisuuden. Silloin sieluun tulee tilaa, ja muistoistakin välähtää hyviä, onnellisia hetkiä.

Tästä on esikoiskirjailijan hyvä jatkaa.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena, 2016. 211 s.