Gita Anttonen: Matkalla Kiovaan

Minähän en luovuta!

Gita Anttosen omiin kokemuksiin perustuva teos Matkalla Kiovaan kuvaa konkreettisesti, millaista on avustaa pakolaisia vapaaehtoisena Puolan ja Ukrainan rajalla. Persoonallisessa romaanissa elämän merkityksen pohdinta saa uusia ulottuvuuksia.

…voimakkaampi ääni päässäni sanoi, että sinähän et luovuta, et ennen kuin olet Kiovassa. Ihan sama miten kauan siihen menee, ja kuinka tahansa kylmä onkaan ja kuinka tahansa nälkäinen oletkaan.

Teoksen kansikuvassa on hyödynnetty kirjan
sisältöä mainiosti: mangusti odottaa bussia
rynnäkkökivääristä nousevalla pysäkkitolpalla.

”Minä en yleensä hyppää tuntemattomien kyytiin keskellä yötä”, puolustelee parikymppinen Rose uhkarohkeaa tekoaan samanikäiselle Aleksille, joka puolestaan ilmoittaa: ”Ota rauhallisesti, minä en yleensä murhaa ihmisiä”. Näin alkaa heidän automatkansa Puolasta kohti seuraavaa Ukrainan raja-asemaa.

Rose on odottanut kylmissään Kiovaan menevää bussia lähes pari tuntia pienessä puolalaisessa kylässä. Hänen on ehdittävä sinne tapaamaan ystäviään, hakemaan taisteluissa haavoittunutta Reiskaa Puolan puolelle ja hyvästelemään Väinöä ennen kuin hän palaa rintamalle. Mikä kyyti hyvänsä kelpaa tässä vaiheessa.

Aikaisemmin, pari päivää sen jälkeen kun vapaaehtoiset Reiska ja Väinö olivat saapuneet Javorivin sotilastukikohtaan Ukrainaan, he joutuivat yhteen sodan silmittömimmistä risteilyohjustulituksista. 13.3.2022 Putinin teurastuksessa kuoli lähes sata ihmistä ja satoja haavoittui.

Matkalla Kiovaan -romaanissa ei kuitenkaan ole kyse sotasankareista, vaan epätäydellisistä ihmisistä, arjen sankareista, jotka haluavat auttaa, elää merkityksellistä elämää. Kaikkia sota ei kuitenkaan kiinnosta, sillä se on kaukana, ja uutiset Ukrainasta alkavat olla uusi normaali.

Näin ajattelivat Rosen kämppikset, kun hän aiemmin työskenteli Portugalissa lomakeskuksen eläintenhoitajana. Kun kaverit lähtivät bilereissuille Lissaboniin ja Madridiin, minä kuitenkin jäin aina ”kotiin opiskelemaan”, eli hengailemaan mangustien kanssa ja kirjoittamaan lauluja:

The birds are singing, the guns are clicking, the rabbit hole took me far, somewhere between wonderland and war. Kenties Rosen tulevaisuus vaeltavana sieluna oli sinetöity jo kymmenen vuotta ennen hänen syntymäänsä isän tekemässä matkalaulussa Baby Rose: kehtolaulun bussin rengas hiljaa hyräilee…

Takaumat vievät Rosen Puolaan Dorohuskin kylään Ukrainan rajalle, jossa vapaaehtoiset tarjoavat pakolaisille apuaan, vettä, desinfiointiaineita, vauvanruokaa ja vihdoin päivien matkan jälkeen ensimmäisen kupin kahvia.

Rose solahtaa luontevasti osaksi eri maista tulleiden vapaaehtoisten joukkoa, tapaa monenlaisia ihmisiä, joihin hän ei missään muualla olisi tutustunut. Paljolti luonteviin dialogeihin perustuva teksti tuo ihmiset ja tilanteet aidosti lukijan koettavaksi.

Kun Anttonen myöhemmin tarkistutti käsikirjoitustaan siinä esiintyvillä henkilöillä, Väinö ihmetteli: ”Miten sinä voit muistaa vuosien takaisia dialogeja niin tarkasti?” Vastaus kuului: ”Kirjoitan koko ajan. Kirjoitin jo tästäkin illasta sillä välin, kun kävit vessassa.”

Gita Anttonen ja rintamakoira Risha.
Kuva: Gita Anttonen

Me tarvitsemme kirjoittavia ihmisiä. He laajentavat maailmankuvaamme, lennättävät kirjoillaan sinne, minne emme muutoin pääsisi. Anttonen tuo avustustyön arjen konkreettisesti lukijan iholle. Rose ei valita, vaikka hohkaava helle, olemattomat ruokatauot ja venähtäneet tunnit tekivätkin siitä toisinaan rankkaa.

Nyt ollaan kuitenkin etsimässä Kiovaan menevää bussia Aleksin kyydissä. Tehtävä osoittautuu odotettua hankalammaksi. Oikeaa bussia ei löydy, ja jos löytyy, linjuri on jo täynnä. 

Puolitoistavuotta seikkailun jälkeen Rosen ensimmäinen matka Kiovaan on muuttunut jo anekdootiksi: muistatteko kun tuolta yhdellä meni kolme päivää päästä Kiovaan Puolan itärajalta?

Yhden päivän ja yön pituisesta automatkasta tulee Odysseia, jonka aikana Aleks avautuu Roselle hämärästä menneisyydestään, huumekaupoista, jotka johtivat vankilaan, tappelusta, jonka seurauksena ihminen kuoli. Merkityksettömyyden tunteestaan, rakkauden kaipuustaan. Rosen auttaminen tuo ainakin vähäksi aikaa merkitystä hänen elämäänsä.

Miksi? on kysymys, joka toistuu kertomuksen mittaan monesti. Miksi joku lähtee vapaaehtoisena taistelemaan rintamalle? Miksi joku lähtee auttamaan pakolaisia? Syitä ja vastauksia on monia. Matkalla Kiovaan on jo itsessään vastaus.

Gita Anttosen elävästi kirjoittama autofiktio kertoo heittäytymisestä elämän virtaan. Uskosta, että elämä kantaa sen epäoikeudenmukaisuudesta ja arvaamattomuudesta huolimatta, mahdollisuuksista ja ihmisten välisestä solidaarisuudesta. Halusta auttaa, löytää elämälle syvempi merkitys.

Entä mitä Gita Anttoselle nykyisin kuuluu? ”Asustelen Ukrainassa kirjoittaen ja työskennellen vapaaehtoisena vaihtelevissa projekteissa. Matkalla Kiovaan sai alkunsa sekalaisesta kokoelmasta päiväkirjan sivuja, muistiinpanoja ja muistikuvia, joista muodostui lopulta yhtenäinen kokonaisuus. En ajatellut sille jatko-osaa, mutta sen jälkeiset tapahtumat haluavat tulla kerrotuksi. Niinpä seuraavaksi kirjoitan Rintamakoira Rishasta ja muista kulkureista.”

Teoksen on kustantanut Liisankatu 19:ssä sijaitseva Aviador, jossa kustantamon kirjakaupan lisäksi sijaitsee Kulttuurikulma. Siellä järjestetään monenlaisia tapahtumia, kirjanjulkkareita ja näyttelyitä. Kustantaja Vesa Tompuri toivottaa kaikki tervetulleiksi.

Gita Anttonen: Matkalla Kiovaan. Aviador. 2025. 152 s. https://www.aviador.fi/