Sieluaanko se täältä tuli etsimään
Marjo
Niemen raadollisesta hyperrealismista ja surrealistisista kohtauksista on
syntynyt hurja, hieno romaani Pienen
budjetin sotaelokuva. Sen kerrostumat lävistää osattomuuden ja
epätasa-arvon synkkä virta, jossa ihmispolot kauhovat kuka milläkin
rikkinäisellä melalla. Pysäyttävä, silmiä avaava teos.
”Olen huomannut, että luokkakokemus jää helposti
valheellisessa yhtäläisten mahdollisuuksien ilmapiirissä sanoittamatta, jopa
tunnistamatta, Marjo Niemi toteaa.
Hän käsittelee omaperäisissä teoksissaan ihmisenä olemisen kivuliaita, nurjia ja naurettavia puolia. Pitelemättömällä kielellään hän lietsoo nämä surullisen tunnistettavat olomuodot hulvattomaan menoon romaanissaan Kuuleminen.
Yllä olevan kirjoitin hänen Finlandia-ehdokkaaksi yltäneestä
edellisestä romaanistaan. Luonnehdinta sopii oivallisesti myös hänen uuteen
teokseensa Pienen budjetin sotaelokuva
(Teos).
Pauliina
Mäkelän käsialaa oleva kansikuva pureutuu teoksen ytimeen, syvälle minäkertojan
kipeisiin muistoihin. Kaupunkilaistunut eräs ihminen, kuten Niemi häntä kutsuu,
palaa päivittämään muistojaan entiselle kotikonnulleen parisenkymmentä vuotta
myöhemmin. Tehtaan lakkauttamisen myötä syrjäkylä uuvahti hengettömäksi, jäljelle
jäi peltihalleja ja tarpeettomia ihmisiä.
Erään ihmisen taustakuorona tapahtumista raportoivat oudot
äänet, joita hän päänsä sisällä kuulee. Niiden pilkalliset ja vähättelevät kommentit
osuvat toisinaan naulan kantaan. Erään ihmisen luokkanousu köyhästä kodista
yliopistoon on juuttunut kerrosten väliin, ja sen äänet varsin hyvin tietävät: Et sinä paskamaisteri asetu sinne, mutta et
enää ole tervetullut tännekään, tajuatko.
Varsin pian eräs henkilö tämän tajuaa. Tragikoomiset
kohtaamiset paikkakuntalaisten kanssa naurattavat kunnes itkettävät, sillä ne
voisivat olla totisinta totta. Marjo Niemi nimittää kirjoitustyyliään tunteiden
realismiksi: ”Kirjan teema on minulle aina henkilökohtainen, vaikka henkilöt ja
tarina ovat fiktiota.”
Kun eräs henkilö alkaa raottaa lapsuutensa Pandoran
lippaan kantta, meille tarjoutuu vielä mahdollisuus paeta: Voitte poistua milloin vain haluatte, keskeyttämättä mitään. (..) Mutta
täälläpäin on niin, että jos alkaa nähdä, pitää sitten nähdä kaikki. Se on
sinunkin kohtalosi.
Ja näkemistä piisaa. Lapsuuden muistot tökkivät toisiaan,
niistä syntyy jatkokertomus, joka huipentuu, kun isä jää työttömäksi,
alkoholisoituu ja alkaa murjoa perhettään entistä rivakammin. Arvottomuuden ja
tarpeettomuuden tunteet ruokkivat näköalattomuutta, katkeruutta ja vihaa.
Kännipäissään isä vielä unelmoi, sopertelee ideaa
sotaelokuvasta, jossa ainoana henkiin jäänyt mies taistelee yksin
venäläisjoukkoa vastaan. Hän eläytyy umpihumalassa kässäriinsä, alkaa elää sitä
todeksi ja ammuskella summamutikassa kotona. Kun poliisit rynnistivät
piirittämään taloa, perheen muutenkin jo kolhiutunut maine sai lopullisen
kuoliniskun. Me lillumme jokainen omassa
häpeässämme.
 |
| Marjo Niemi kirjoittaa proosaa ja draamaa. Hän juhli teoksensa ilmestymistä Teoksen ja Siltalan tiloissa. Kuva: Hannele Salminen |
Erään ihmisen muistot ja nykyhetken kohellukset kylillä komppaavat yhteen, ravistelevat kaupunkikuorrutuksen hänen olkapäiltään ja tartuttavat häneen paikallishajun. Itsekunnioituksen rippeillekin on heitettävä hyvästit. Tässä vaiheessa Pienen budjetin sotaelokuvaa en enää lue, vaan elän sitä.
Istahdan erään ihmisen viereen virttyneelle sohvalle, kun
hän kaataa viinaa kitusiinsa upotakseen syvemmälle, läväyttääkseen Pandoran
lippaan kannen apposen auki. Niemen omalakinen kerrontapa, mielikuvitus ja viisto
huumori milloin paiskaavat rähmälleen mutaan, milloin vinkkaavat katsomaan kuusenlatvassa
hautaustaan odottavaa isää. Macondon ihmeet kalpenevat tämän hulabaloon pyörteissä.
Loppusuora häämöttää, kun eräs ihminen haluaa vihdoin
löytää sen, mitä tuli etsimään, lapsuutensa. Hän suunnistaa aarteenetsintään kirkonmäelle
pistolapio pyörän tarakalle kiinnitettynä. Reissu osoittautuu
menestykselliseksi, sillä kaivuutyön tuloksena löytyy vanha, painava kirja.
Opuksen sisuksiin on kaiverrettu onkalo, jossa aarre
lepää. Niemen symboliikka koskettaa. Hänen mukaansa ”on vaatinut pitkän
etäisyyden, jotta tunteet ja kokemukset ovat löytäneet nimensä ja sanansa”. Nyt
ne ovat sen vaikuttavasti tehneet.
On kotiinpaluun aika. Veli vielä vannottaa: Mee nyt,
äläkä ikinä tuu takas! Marjo Niemi uudistaa teoksillaan romaanikerrontaa.
Törmäyttää lukijan kerta toisensa jälkeen katsomaan ja näkemään, mitä tapahtuu
todella. Juuri tällä hetkellä.
Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos, 2025. 249 s. https://www.teos.fi
