Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Pelkää petoa, joka lampaasi syö

Ewie Wyldin kansainvälisiä palkintoja kahminut romaani Kaikki laulavat linnut on lyyrisen kielen juhlaa. Silti se on karu ja raaka, näyttää elämän sellaisena kuin emme sitä haluaisi nähdä. Ja kuin ihmeen kaupalla romaani on samalla toiveikas, luo uskoa parempaan.

”Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsytetty jouluvanukas.” Kuka tai mikä vainoaa tuuliselle saarelle Brittein edustalle muuttaneen nuoren naisen Jake Whyten lampaita? Entä miksi nuori nainen asuu erakkona tilallaan seuranaan lampaiden ohella vain koira nimeltä Koira?

Niin tehokkaasti Evie Wyld kysymyksensä heti romaanin ensi lehdille asettaa, että lukija hyppää välittömästi hänen kyytiinsä mysteeriä selvittämään.

Romaanin kertomus limittyy kahdella aikatasolla. Nykyhetki saarella etenee kronologisesti. Jaken menneisyys sen sijaan avautuu kohtaus kohtaukselta ja paljastaa mennyttä samoin kuin muisti, joka poimii menneisyyden sirpaleita oman meille tuntemattoman logiikkansa mukaan. Kirjailijalla on paitsi kieli myös tekniikka hallussaan. Teksti elää ja hengittää aikatasojen vaihdosten myötä. Aika ajoin Wyld jännittää tilanteet äärimmilleen, luo hetkiä, joissa elämä tiivistyy, muuttuu merkitykselliseksi. Ja lukija pidättää hengitystään.

Kaikki laulavat linnut on paitsi hienoa kaunokirjallisuutta samalla arvoituksellinen trilleri. Mitä Jaken menneisyydestä paljastuu, mikä läähättää hänen kintereillään?

Jake on karistanut Australian polttavan, punaisen hiekan jaloistaan ja aloittanut nollapisteestä sateisella, karulla saarella, joka ei katso häntä hyvällä. ”Tämä seutu tuntui tarkkailevan minua, aistivan vierauteni ja pidättävän hengitystä, kunnes olin kulkenut ohi”.

Lontoossa syntynyt ja Australiassa varttunut Evie Wyld (s. 1980) on yksi ikäpolvensa lahjakkaimmista kirjailijoista.

Luonto on itseoikeutetusti läsnä konkreettisesti aistittavana elementtinä tarinassa. Paikantuntu on vahva niin Australian paahteisilla tasangoilla, joissa eukalyptuspuiden sinertävät sormet tavoittelevat ääretöntä taivasta, kuin kohmeisen saaren sumuisissa laaksoissa, joissa ”Puut näyttivät kasvavan ja kutistuvan hengityksen tahdissa.” 

Teoksen taitavasti suomentaneelle Sari Karhulahdelle Australian eksoottisen faunan ja  flooran nimien suomennos on epäilemättä aiheuttanut ylimääräistä päävaivaa. Kaikenlaisten ”vompattien” lomassa vilahtelee australianpaksujalka, idänruskokäärme, jarraeukalyptus ja mehipäivikki.

Jake on odysseiallaan ehtinyt keritä lampaita, suistua seksiorjaksi ja prostituoiduksi. Elämä ei totisesti ole häntä hellin käsin kohdellut. Ihmisten julmuus viiltää. Mutta parhaat tarinat syntyvät arjen epätodennäköisistä sankareista, ja näihinkin Jake pakomatkallaan törmää. Yksi heistä on hänen kollegansa, ”vitun huora” Karen, joka kehottaa Jakea etsimään aivoistaan, sen muistilokeroista, paikan, jossa on hyvä olla silloin, kun todellisuus on kestämätön.

Kaikesta tästä voisi saada kuvan, että kirja on synkkä. Ei ole. Se on ihmeellisen kuulas ja kevyt raskaista aiheistaan huolimatta. Mustaa huumoria tuo muassaan saarelle tupsahtava lampaita pelkäävä Lloyd, toinen mierolainen, joka lupaa kysymättä asettuu taloksi Jaken luo.

Kaikki laulavat linnut tuntuu todistavan, ettei mikään ole niin vaarallista kuin rakkaus. Pahimmillaan sen kannoilla kulkee kuolema – ja syyllisyys. Silloin kaikki laulavat linnut ovat äänessä yhtä aikaa ja pitävät kovaa mekkalaa. Evie Wyld käy jarruttelematta läpi inhimillisen tunneskaalan, sen syöverit ja hiljaisen, orastavan uuden elämän mahdollisuuden.

Kaikki laulavat linnut on kirja, josta oli vaikea erota. Millaisenhan elokuvan Terrence Malick siitä ohjaisi. Menisin katsomaan.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (All the Birds, Singing). Suom. Sari Karhulahti. 

Tammi, 2016. 285 s.

Tervetuloa! Mitä saisi olla?

Maritta Pohls: Viini, laulu ja taustajoukot – Hotelli- ja Ravintolahenkilökunnan historia. Into & PAM, 2016. 451 s.

Into-kustannuksen ensimmäinen iso historiateos Viini, laulu ja taustajoukot, jonka se on julkaissut yhteistyössä Palvelualojen ammattiliitto PAM:n kanssa, on kulttuuriteko. 

Runsaasti kuvitettu historiikki valottaa, miten naisvaltainen matala-palkka-ala kampesi itsensä isäntien palkollisista itselliseksi työvoimaksi, jolla on työsopimukset ja oikeus sairastaa ilman, että työpaikka menee alta.

Ruoanvalmistuksesta on tullut viime vuosina hifistelyharrastus ja kokeista valovoimaisia tv-tähtiä. Ravintoloiden ja niiden omistajien historiakin tunnetaan monien lehtijuttujen ja kirjojen kautta. Mutta entä taustajoukot? Näiden tuntemattomien työntekijöiden tarinaa selvittää perusteellisesti – sopivasti anekdootteja viljellen – nyt ilmestynyt, suuremmallekin yleisölle suunnattu alan perusteos, joka kattaa vuodet 1930–1990.

”He kuorivat perunat, kantoivat kaljakorit kylmiöön, kynivät kanat, tarjoilivat ruoat pöytään, siivosivat huoneet ja vahtivat, ettei asiakas juonut likaa.” Suurin osa tätä työtä tekevästä taustajoukosta oli matalapalkkaisia, useimmiten vuorotyötä tekeviä naisia, jotka kuljettivat lapsia sukulaiselta toiselle, jotta pääsivät töihin.

Heidän asemansa parantaminen alkoi kieltolaista (1919–1932). Se ei suinkaan estänyt ilottelua ravintoloissa, joissa lähes kaikissa myytiin alkoholia tiskin alta. 

Vuonna 1931 avautuneessa Hotelli Tornin kymmenennen ja yhdeksännen kerroksen kabineteissa viinanmyynti oli erityisen helppoa. Tornin hissin metallioveen oli lisätty hätäkello, jonka avulla epäilyttävästä henkilöstä lähetettiin varoitus yläkertaan. Jos muu ei auttanut, tarkastajia juotettiin humalaan.

Lahden Asemaravintolan keittiössö tiskaaja hoiti vielä 1950-luvun alussa astianpesun.

Kun kieltolaki päättyi, Hotelli- ja Ravintola-alan Liitto, HRHL, perustettiin 1932. Läheskään kaikki alan työntekijät eivät siihen kuuluneet, järjestäytyminen alkoi alan nokkamiehistä, hovimestareista ja viinureista. Raskasta työtä tekevillä ja kotivelvollisuuksien rasittamilla naisilla ei sitä paitsi usein edes ollut rahaa jäsenmaksuihin.

Tilannetta ei helpottanut, että ravintolatyöhön liittyi naisia leimaava vivahde. Sitä pitkään oli vaikea pyyhkiä pois. Vallitseva käsitys kun oli, että hienot herrat juovat ravintoloissa viinaa, mutta hyvämaineiset naiset eivät käy ravintoloissa, saati sitten työskentele niissä.

1960-luvun vapauden tuulten saattelemana vahtimestarit alkoivat vuokrata sopimattomasti pukeutuneille miehille pikkutakkeja ja solmioita, prostituoidut voivat ostaa portieereilta vapaan liikkumisen ”ovirahalla”. Muilta naisilta vaadittiin sisäänpääsyyn miesseuralainen.

Ravintolahenkilökunnan pätevyysvaatimuksiakin rukattiin.1970-luvulla Fenniaan haettiin estottomia, ”muodollisesti” päteviä tarjoilijoita. Topless-baarit olivat ilmiön ikävä huipentuma.  Ikäkysymyskin rassasi. Nuoria saatiin helposti töihin, mutta heidät kannatti irtisanoa, kun eläkeikä lähestyi.

Tampereen Ravintola Näsinneulan tarjoilijoita 1971.

Liitolla riitti työsarkaa. Vuonna 2001 se liittyi Palvelualojen ammattiliittoon, jolloin PAM sai jäsenistöönsä lähes 50 000 majoitus- ja ravitsemusalan työntekijää. Liki 70-vuotisen historiansa aikana HRHL on joutunut kovaan vääntöön jokaisen työehtosäännön pykälän ja niiden alakohtien kanssa. Ja työ jatkuu. Uusia haasteita alalle ovat tuoneet lisääntyvä osa-aikatyö, ekstratyövoiman asema, 5 euron pitseriat ja kaupungilla vilahtelevat polkupyörälähetit.

HRHL on alusta asti satsannut koulutukseen. Silti palvelutyön aliarvostus on edelleen yleistä ja se näkyy palkkatasossa. Vaikka me kaikki haluamme asiantuntevaa ja ystävällistä palvelua. Se on parasta mainosta, mitä hotelli tai ravitsemusliike voi itselleen toivoa.

Historiikki julkaistiin Hotelli- ja Ravintolamuseossa Kaapelitehtaalla, jossa aiheeseen liittyvä näyttely Rinta rinnan on avoinna 8.1.2017 saakka. Museon tiloihin on aidoilla esineillä ja valokuvilla luotu autenttisia tiloja, jotka oivaltavasti vievät nostalgiamatkalle menneeseen.

Matkalla Orgosoloon

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä. Tammi, 2016. 162 s.

Jari Järvelän kansainvälistäkin mainetta niittänyt graffititrilogia on edennyt loppusuoralle. Berliinin purkutalot ovat vaihtuneet Kotkan ja Kouvolan betonilähiöihin, mutta Metron hurjaa menoa tämä ei jarruta.

Parikymppinen wraitteri, graffitilaiteilija Maria, lempinimeltään Metro, on selvinnyt nipin napin hengissä venäläisten oligarkkien ja teollisuusvartijoiden kynsistä. Hänen ensimmäiset seikkailunsa teoksessa Tyttö ja pommi noteerattiin Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisteos -palkinnolla. Romaanissa Tyttö ja rotta mukana vilahti maailman kuuluisin wraitteri Banksy, joka varoitti siitä, mikä nyt ilmestyneessä kirjassa tapahtuu.

Metron koko elämä on hänen äitinsä ex-miesystävän Voltin mukaan hätätilanne. ”Sä olet yksi kävelevä katastrofi”, hän päättelee. Ja kun Metron veristä vanaa seuraa, ei voi muuta kuin yhtyä käsitykseen. Mutta Metrolla on unelma ja sanottavaa, ei hän ehdoin tahdoin joudu murhamiesten maalitauluksi.

Hänellä on selvä käsitys siitä, mitä onni on. Wraittereiden esi-isällä Michelangelolla oli sama unelma: paljas katto, kuten Sikstiiniläiskappelissa, ja riittävästi maalipönttöjä. Metrolle onni on täysi spraykannu ja paljas seinä. Jonne kommentoida päättäjien rahanahneutta ja vääryyksiä, ympäristön ja vanhojen puutalojen tuhoamista betonisten ostosmausoleumien tieltä.

Metro kertoo tarinaansa rennon letkeään, karheiseen tyyliinsä. Alaviitteenä kulkee huumori hirveimmissäkin kohtauksissa. Elävä dialogi hymyilyttää. Jari Järvelä tuntee Kotkansa säröisen miljöön ja sen asujaimiston – niin hyvässä kuin pahassa. Tunnelma on aito ja ajankuva uskottava.

Metrolle on jäänyt hampaankoloon poikaystävä Rustin ja monen muun ystävän kuolema konnien toimesta. Niinpä hän ei suostu jäniksenä pakenemaan vaan ryhtyy itse ajokoiraksi selvittämään välejään murhaajien kanssa. Tämä tosin on helpommin sanottu kuin tehty.

Päämajaksi löytyy Voltin Onnenmäki, peräti erikoinen, hautakivien ympäröimä, ränsistynyt talo. Kulkuvälineekseen Metro lainaa ruumisauton. Piilopirtti ei, ikävä kyllä, kauaa pysy salassa. Ja kun Hitchcockin linnut valtaavat Kauhujen Taloksi muuntuneen Onnenmäen, meno yltyy vallan hulvattomaksi. Lintujen silmät paloivat punaisina pisteinä, ne tärisivät vitriineissä ja mörisivät ja kirkuivat, ne olivat tulossa päälle.

Piissi Bulevardin sähkökaapissa.

Ei hyvältä näytä. Mutta ajatus maanpäällisestä paratiisista, Orgosolosta, elähdyttää ja antaa voimia jaksaa. Orgosolo on todellinen neljäntuhannen asukkaan vuoristokylä Sardiniassa, jonka paimenet estivät laidunmaillensa suunnitellun sotilasalueen perustamisen wraittaamalla mielipiteitään, tekstejä ja kuvia, talojen seiniin ja muureille. Paikasta tuli maailmankuulu. Se luo uskoa, että asioihin voi vielä vaikuttaa.

Ja Metro on totisesti vaikuttanut. Hänen on aika päästä hyvin ansaitulle lomalle unelmiensa kylään. Jari Järvelä päättää koukuttavan trilogiansa seesteisissä tunnelmissa. Kirjailija on todistanut, että hengästyttävään dekkariin voi sujuvasti soluttaa yhteiskunnallista kritiikkiä ilman, että jännite siitä kärsii – päinvastoin. 

Muraali Sardinian Orgosolesta.

Tyttöjen välisestä rakkaudesta

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos, 2016. 335 s.

Palkittu kirjailija Leena Parkkinen vie uudessa romaanissaan aikaan, jolloin tyttöjen välinen rakkaus oli vielä rikos. Tuolloin toisia kaiversi nälkä, toisaalla nautittiin yltäkylläisiä illallisia. Entä mitä tapahtui kustantamon kulissien takana?

Säädyllisen ainesosan sisällysluettelo saa veden kielelle. Aloitamme hummereilla ja mansikoilla Porvoon saaristossa kesäkuussa 1941. Perinteikäs kustantamo Rosenlund on saanut vieraakseen korkea-arvoisen saksalaisen kirjailijan, ja juhlat ovat komeat.

Tuolloin välirauhan aikaan oli vielä mahdollista unelmoida. Pitojen emäntä Reetta Murroskin haaveilee paremmista ajoista: Jonain päivänä olisi taas kesä ja hän voisi tehdä suklaatuulihattuja ilman, että kukaan puhuisi enää säännöstelystä. Nousisi uusi sipuli, hauet muuttuisivat pulskiksi ja raparperimehu olisi vaaleanpunaista kuin nuoren tytön iho.

Mutta juhlien jälkeen oli palattava arkeen. Vuonna 1956 nuori Saara miehineen ja pikkupoikineen on matkalla Helsinkiin vaatimattomaan asuntoon Töölöön. Perheellä on eväänä munaleipiä, joista ei riitä kaikkien nälän taltuttamiseen. Ajankuvan Parkkinen tavoittaa oivallisesti, voipaperia, porstuaa ja pirssiä myöten.

Mutta Saara ei halua viettää loppuelämäänsä pikkurouvana, joka hoitaa perheen taloutta ja tekee lisää lapsia. Hän kaipaa muuta. Ja siinä avuksi tulee yläkerran maailmaa nähnyt Elisabeth, nelikymppinen kääntäjä. Omien sanojensa mukaan ”sopimaton avioliittoon ja ihmissuhteisiin”. Mutta hän on mainio kokki ja järjestää riehakkaita juhlia, joissa käy kummaa porukkaa. Radikaaleja, kuulemma. Huhutaan, että Elisabeth on vakooja.

Hän kertoo polveilevaa tarinaansa pitkissä kirjeissä ystävättärelleen. Mukaan hän liittää ruoanvalmistusohjeita, kuin koodeja.

Elisabeth tuo Saaran elämään tämän kaipaamaa vipinää. Vihdoin Saara tuntee itsensä kokonaiseksi, oppii kehonsa aistimuksista ihan uusia asioita. Saaran vartalo suli. Jokin Elisabethissa sai hänen ihonsa muuttumaan elohopeaksi. Kaikki muu unohtui. Elisabethin huulet olivat hyvin lähellä häntä, hänen ihossaan tuoksui myski ja santelisaippua.

Onko kyseessä sairaus?, pohtii Saara. ”Tamä”, Elisabeth kosketti Saaran rintaa, ”on tervejärkisin asia maailmassa.”

”Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon esikoisellaan Sinun jälkeesi Max vuonna 2009 voittanut Leena Parkkinen on hieno tarinankertoja, jota läheisten ihmissuhteiden koreografia kiinnostaa. Niistä voi sanoa jotain vain taiteen keinoin, tavoittaa mielen syvyyksien salaisuuksia, jotka aukeavat vain asianosaisille. Eivätkä aina heillekään.” Näin kirjoitin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2013 voittaneesta romaanista Galtbystä länteen (Teos).

Samanlaista otetta jäin kaipailemaan Säädyllisestä ainesosasta. Se poreilee moneen suuntaan, ja ainesosia piisaa roppakaupalla – kiinnostavia tosin. Mutta teos hajoaa liiaksi mennäkseen syvemmälle tuohon ”ihmissuhteiden koreografiaan”, säädyttömään ainesosaan. Mutta eihän se aina ole tarpeellista. Taitava tarinankertoja on valmistanut koukuttavan ja viihdyttävän eväspaketin vaikka lomamatkalle tai riippukeinuun nautittavaksi.

Kadonnutta aikaa kuvaamassa

 Jaakko Heikkilä: Veden kätkemiä huoneita. Maahenki, 2016. 131 s.

Tekstit ovat suomeksi ja englanniksi.

Palkittu valokuvaaja Jaakko Heikkilä avaa uudessa teoksessaan Venetsian vanhojen palatsien ovia ja päästää meidät tapaamaan sen aristokratian viimeisiä edustajia.

Veden kätkemiä huoneita kertoo ainutlaatuisen, yli tuhatvuotisen Venetsian tasavallan tarinaa valokuvien, historian ja kertomusten avulla. Laguunien kaupunki museoituu hiljalleen asukkaista tyhjäksi turistikohteeksi. Kukaan ei tiedä, uppoaako se lopulta. Mutta Heikkilän hienossa teoksessa sen loistokas menneisyys nousee vielä kerran usvasta surumielisen kauniina. Tunnelma on melankolinen, entiseen ei ole paluuta.

Vuonna 2005 Heikkilä tapasi Dott. Garo Dermidjanin Venetsiassa tehdessään projektia armenialaisesta diasporasta. Kuvauksien jälkeen astellessamme syömään Garo sanoi: ”Todellinen aateluus on katoamassa. Jos haluat tehdä jotakin Venetsian aateluudesta, voin auttaa sinua”, Heikkilä kirjoittaa teoksessaan.

Näin alkoi kymmenvuotinen matka Venetsian ja sen patriisien, aristokratian, elämään ja menneisyyteen. Tänä aikana Heikkilä vieraili useita kertoja eripituisia aikoja kaupungissa ja pääsi suhteiden avulla turisteilta suljettuihin palatseihin tutustumaan niiden harvenevaan asujaimistoon. Nykyisin aatelissukujen jälkeläisiä on enää vajaa sata, Suuren neuvoston huippuvuosina peräti neljä tuhatta.

Teoksessa yksi heistä, Alberto Francetti, ja FT Alex Snellman valottavat aatelin historiaa 500-luvulta vuonna 1797 tapahtuneeseen ranskalaisten hyökkäykseen asti.

Runollisessa kertomuksessaan Heikkilä itse jatkaa keskustelua Dermidjanin kanssa, joka aterialla toteaa todellisen aateluuden olevan sydämen aateluutta. Sydämen aateluutta?

– Jos sinulla on onni syntyä rikkaaksi, sinun velvollisuutesi on auttaa niitä, joille samaa onnea ei ole suotu, Dermidjan vastaa ja jatkaa: – tässä maailmassa ei ole enää periaatteita, ei moraalia, ei etiikkaa.

Aateliston hillittyä charmia henkivien salonkien ohella Heikkilä kuljeskeli kaupungilla, kuvasi sen näkymiä ja veteen heijastuvien rakennusten kerrostumia.  Sekä patsaita – menneisyyden lähettiläitä – joiden piirteet toistuvat nykypäivän jälkeläisten kasvoilla.

Kun valokuvaaja tammikuussa 2016 hieman melankolisissa tunnelmissa palasi jälleen Venetsiaan ja tapasi Francettin, tämä yllättäen kommentoi aihetta, josta hän kymmenen vuotta sitten oli Dermidjanin kanssa lounaalla keskustellut. ”Tämän päivän rikkaus on kovaa ja julmaa. Nyt rikkaus kätkeytyy pankkien holvistoihin, globaalien bittien nolliin ja ykkösiin. Sillä ei ole enää kontaktia elämään ympärillä”, Francetti lausui.

Heikkilästä tuntui, että kymmenen vuoden ympyrä oli sulkeutunut, ja teos oli valmis julkaistavaksi. Siihen liittyvä näyttely Kansallismuseossa on avoinna 28.8. saakka.

Teoksen päättää näyttelypäällikkö Minerva Keltasen kertomus naamiaisillasta Casanovan ja Vivaldin kaupungissa. Turisteille järjestetyillä illallisilla nykyhetki unohtuu, mennyt herää hetkeksi henkiin.

Kattomaalauksessa oli kuvattu antiikin pitoja ja rakastavaisia jumalpareja kymmenine pikku-kupidoineen. Aistikasta tunnelmaa lisäsivät seiniä koristavat Canaletton Venetsia-näkymät, Pietro Longhin maalaukset naamioituneista venetsialaisista pelaamassa uhkapeliä Ridottossa, sekä Rosalba Carrieran aristokratiasta maalaamat pastellimuotokuvat.

Kävi Venetsian tulevaisuudessa miten hyvänsä, sen muisto säilyy. Siitä pitää taide huolen. Jaakko Heikkilän tunnelmallisen teoksen loppusanat lausuu Thomas Mann.

Tämä oli Venetsia, keimaileva ja petollinen kaunotar. Puoleksi taru, puoleksi pyydys muukalaisille – tämä kaupunki, jonka tunkkaisessa ilmassa taide kerran rehoitti tuhlailevin muodoin ja jonka muusikot loivat säveliä, jotka viettelevinä tuudittavat aistillisiin uniin. Seikkailijan silmät joivat sen upeutta, hänen korvansa täyttyivät sen melodioista.

(Kuolema Venetsiassa, Karisto, 1957. Suom. Toini Kivimäki)

Hortoile sadonkorjuuseen

Raija Kivimetsä: Villiinny villivihanneksiin – Elinvoimaa ja energiaa luonnosta. Kirjapaja, 2016. 128 s.

Raija Kivimetsä opastaa uudessa kirjassaan herkullisen, terveellisen, ekologisen ja – ilmaisen – noutopöydän ääreen. Villivihanneksia noukkiessa mielikin virkistyy, ja keho saa kaipaamaansa liikuntaa.

Villivihannekset ja -yrtit – eli horta – eivät enää ole urbaanissakaan ympäristössä tuntemattomia. Näitä luonnon antimia tarjoillaan nykyisin Michelin-ravintoloissa niin Suomessa kuin maailmalla. Ne komeilevat maailman parhaaksi rankatun ravintola Noman listalla ja niitä metsästetään New Yorkin keskuspuistossa ja Lontoossa.

Mutta parantamisen varaa olisi vielä. ”Villivihannesten terveysvaikutuksista hyötyisivät myös koulut, päiväkodit, sairaalat ja vanhusten palvelutalot”, hyvinvointitoimittaja, tietokirjailija Raija Kivimetsä ehdottaa Villiinny villivihanneksiin -teoksessaan. Hän on kerännyt luonnon antimia – hortoillut – koko ikänsä ja nyt hän jakaa oppimaansa kirjojen, suosittujen kurssien ja luentojen avulla.

– Juureni ovat Pohjois-Karjalassa, missä Rääkkylässä asunut ukkini Antti Makkonen oli maanviljelijä ja kansanparantaja. Hän hoiti niin ihmisiä kuin eläimiä luonnonkasveilla, vei meidät lapset luontoon ja opetti keräämään kasveja, marjoja ja sieniä, Kivimetsä kertoi työksi muuttuneen harrastuksensa kimmokkeesta.

– Alkuun tuskin kukaan oli kiinnostunut villivihanneksista, ihmiset ihmettelivät, mistä oikein puhun. Mutta seitsemisen vuotta sitten, superruoka-ajattelun myötä, tilanne muuttui, ja kurssit alkoivat täyttyä. Sillä tieteellistä näyttöä luonnon hyvää tekevästä vaikutuksesta syntyy jatkuvasti.

Villivihannekset ja -yrtit ovat hoitavaa ja hyvinvointia ylläpitävää superruokaa, joka tekee taikoja elimistössämme puhdistaen, virkistäen ja elvyttäen.

Paitsi ruoka-aitta, luonto on myös lataamo, rauhoittumisen paikka, kun elämä stressaa. Pieniä suloisia versoja heinikosta poimiessa arkihuolet unohtuvat, ja verenpaine laskee. Kivimetsä kehottaakin meitä löytämään luonnon uudelleen, lähtemään pihoille, puistoihin, metsiin ja niityille yksin tai yhdessä ja ennen kaikkea lasten kanssa. Hortoiluun hurahtaa nopeasti, kun sen on aloittanut, niin palkitsevaa se on.

Kivimetsä houkuttelee hortoilun ihmeelliseen maailmaan esittelemällä 12 helppoa ja herkullista villivihannesta sekä kolme puuta, joiden antimet sopivat sekä ruokalautaselle että juomiin.

Nokkonen on villivihannesten kingi. Polttiainen hoitaa meitä päästä varpaisiin, huolehtii vatsasta, keuhkoista, sydämestä ja sisäelimistä. Tuo rautaa verenkiertoon ja edistää hapenkulkua. Vihulainen on varsinainen terveyspommi, josta on ruoanlaitossa moneen lähtöön. Perässä kirivät voikukka, vuohenputki ja piharatamo. Mustikka alkaa olla maailmalla kova sana.

Villiinny villivihanneksiin -teoksessa paitsi kerrotaan hortan hyvää tekevistä vaikutuksista, opastetaan myös kasvien löytämiseen, keräämiseen ja säilömiseen. Herkulliset reseptit innostavat kokeilemaan, mitä luontoretken antimista syntyy.

Miltähän maistuvat Hortainen ratatouille, Villiintynyt lasagne tai Maitohorsma-sienirisotto? Entä Vuohenjuuripesto? Se selviää, kun mennään metsään hortoilemaan, hakemaan ravintoa niin sielulle kuin ruumiille!

Lisää oppia löytyy www.hortoilu.fi -sivustolta.

Luonto tarjoaa aineksia myös ulkoisen kauneuden hoitoon. Luonnonkosmetiikan saloihin opastaa Kaisa Vermasheinä teoksessaan Lempeää kauneutta luonnosta – Valmista itse hyvän olon kosmetiikkaa (Kirjapaja).

Ja kun ruumis on huollettu, on hengen vuoro. Kulttuurinälkäiset saavat ravintoa uuden Papu Gallerian VIHANTA-näyttelystä, jossa luonto on vallannut gallerian seinät. 

www.papugalleria.fi

Herkkuja viinan voimalla

Jonna Pulkkinen & Merja Ruotsalainen: Viinakeittokirja.

Atena, 2016. 168 s.

Jonna Pulkkisen ja Merja Ruotsalaisen mainion Viinakeittokirjan resepteillä arkikin terästyy juhlaksi.

Kookas ja komea Viinakeittokirja – terästettyjä herkkuruokia on kahden ammattilaisen yhteistyön tulos. Kirjan syötävän herkulliset valokuvat on napannut Merja Ruotsalainen, joka toiselta ammatiltaan on kokki. Jonna Pulkkinen on aiemmin hankkinut kokemusta kirjoittamalla teokset Kossusta, Jallusta ja kieltolaista. Selvää oli, että nyt on viinan vuoro.

– Kirjaa laadittiin periaatteella, että kaikkea voi kokeilla. Emme halunneet kikkailla, sillä mielestämme yksinkertainen on kaunista, Pulkkinen kommentoi kirjan julkistamistilaisuudessa ravintola Vespassa.

Kun raikkaasti taitettua, värikästä ja selkeää kirjaa selailee, vesi herahtaa kielelle. Ja ainakin bloggarin kaltaista kotikokkia ilahduttavat huumorilla laaditut yksinkertaiset reseptit, joiden ainesosia ei tarvitse lähteä metsästämään Stokkan Herkusta vaan ne löytyvät nurkan takaa kotikaupasta.

Alkoholin käyttötapoja ruoanvalmistuksessa on neljä: marinointi, hauduttaminen, maustaminen ja flambeeraus eli ruoan liekittäminen. Alkoholijuomien aromi tehostaa muita mausteita, korostaa ruoan omaa makua ja toimii itse mausteena. Värikkäät vodkat antavat oman säväyksensä annoksen ulkonäköön. Viinalla ei kuitenkaan läträtä, pari ruokalusikallista miestä väkevämpää soppalitraan on riittävä tujaus.

Ginikalakeitto

Viinakokkien kokeilut tuottivat yllätyksiä: ennakko-odotuksista poiketen sitruunavodka ei sopinutkaan kalalle, gini sen sijaan solahti sen seuraan sujuvasti. Joskus hitti syntyi ihan sattumalta. Näin kävi Makealle kahvilohelle. Espressovodka-glaseeraus nosti perinteisen kesäherkun, savulohen, ihan uuteen sfääriin. Sitä kehtaa tarjota vaikka valtiovieraille.

Tervattu nyhtöhamppari

Resepteissä paikallisuus on valttia, täynnä oululaisuutta on Tervainen valkolöökikeitto, joka syntyy valkosipuleista ja tervalikööristä. Grillijuhlien kruunaamaton kuningas Tervattu nyhtöhamppari saa potkua oluesta ja tervalikööristä. Tislattu ja keitetty peruna paiskaavat kättä Pontikkapottusalaatissa. Pontikkachilisinappi paitsi hivelee makkaran kuin makkaran makua avaa tukkoisen nenän. Ja chilikermaliköörillä maustettu kastike sopii kalan lisäksi grillatuille vihanneksille.

Ja jos ilta on venähtänyt pitkäksi, kirjan Krapulapäiväosio tarjoaa voltteja olon helpottamiseksi. Näin yksinkertaista on Laastaristoutin valmistus: Kaada tuoppiin puolet stouttia, puolet viskiä. Laita sekaan jäätelöpallo. Nauti.