Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Taasko se alkaa? Miksi?

 

Anna Soudakovan vaikuttava esikoisromaani Mitä männyt näkevät kertoo hänen isoisänsä ja sukunsa tarinan Stalinin julmista vainoista nykypäivään. Vaikka pelko sulkee jälleen suut ja silmät historian vääristelyltä ja valheilta Venäjällä, Sandarmohin mäntymetsän joukkohaudat eivät unohdu.

 

”Vaikeni kansa, / vain silmistä  / vaivihkaa vuoti / kitkerä kyynel.”

 

Ihmisillä on oikeus vääristelemättömään tarinaansa. Anna Soudakovan omakohtaisessa, lämmöllä ja eläytyen kirjoitetussa romaanissa Mitä männyt näkevät (Atena) hän antaa vihdoin tämän oikeuden rakkaalle isoisälleen, deduškalleen Jurille. 

Kammottavista kokemuksistaan huolimatta tämän silmissä on leikkisä tuike.  ”Ukin huikeinta osaamisalaa: tunnelman keventäminen.”

Juri viettää 5-vuotissyntymäpäiväänsä Leningradissa kesäkuussa 1936 ja saa lahjaksi keinuhevosen. Isä, äiti, Maria-sisko, vaari ja mummo lähtevät yhdessä kävelylle syömään herkkuja puistonpenkille. Edessä on kesäloma ja lähtö datšalle. Aurinko paistaa.

Kaupungilta on kiirinyt outoja huhuja, mutta ne eivät koske meitä, eiväthän. Ihmisiä katoaa mitään ilmoittamatta, eivätkä he palaa. Mutta elokuun lopulla se tapahtuu: suuren terrorin aika alkaa. Ovelta kuuluu koputus, joka murskaa kaiken.

Ensin viedään isä, sitten äiti. ”Maria näkee isänsä silmät, kun tämä pakkaa tavaroitaan keskellä yötä mustapukuisten korppien, NKVD:n soturien seisoessa oviaukossa.” Tämä on väärinkäsitys… Ei ole, vaan perätön ilmianto, jonka seurauksena isä ja äiti ovat nyt Stalinin valtiota uhkaavia vehkeilijöitä, isänmaanvihollisia. Heidät kuljetaan vankileirille ja lopulta murhataan raa’asti.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut murhattujen rehabilitointi eli maineen palautus ja KGB: n pahoittelukirje vainajien uhrien sukulaisille vuonna 1992 eivät tuo surmattuja takaisin, eivätkä lievennä heidän kärsimyksiään.

Isänmaanvihollisten poika Juri, hänen siskonsa ja isovanhempansa karkotetaan Uzbekistanin sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Taškentissa karkotettujen tuska jaetaan vieraanvaraisuutta osoittamalla:

 ”Samoissa savitaloissa asuvat niin uzbekit, tadzikit, juutalaiset, ukrainalaiset kuin tänne karkotetut venäläisetkin. Sisäpihoilla ja ulkokeittiöissä yhdistyvät jeeran, valkosipulin, kaalin, vastaleivotun leivän ja riisin tuoksu.”

Aino Keinänen: Keidas

Kun Leningradin piiritys ja sota ovat ohi, murskattu kaupunki tarvitsee työvoimaa, jälleenrakentajia. Sisarukset saavat palata, eivät kuitenkaan omaan kotiinsa vaan ahtaaseen kommunalkaan kaupungin laidalle, jossa ”tungeksitaan yhteiskeittiöissä, kylpyhuoneissa ja käytävillä. Koskaan ei ole tarpeeksi pesuvateja, pyykkinaruja, rättejä, kattiloita ja liesiä”.

Mutta sielläkin on lämmin tunnelma. ”Tuoksuu tupakansavulta, hienhajun juuri ja juuri peittävältä Moskova-hajuvedeltä, suolakurkuilta ja ilolta. Eri huoneista tuodut ruokapöydät on yhdistetty pitkäksi pitokäärmeeksi, joka ulottuu liesiltä huoneiden kautta käytävään.”

Atenan syyskirjojen tiedotustilaisuudessa kustantaja Ville Rauvola totesi, että Mitä männyt näkevät -romaanin tunnelma on epäsuomalainen, pikemminkin venäläisten ja ranskalaisten klassikoiden henkinen. Tähän kahdeksanvuotiaana taiteilijaperheensä kanssa Suomeen muuttanut Anna Soudakova vastasi:

Anna Soudakova
Kuva: Veikko Somerpuro

 ”Kielet avaavat minulle erilaisia maailmoja. Venäjä on tunnekieli, suomen kieli maalaa sielunmaisemaani. Rakastan suomen kieltä, se tarttui minuun nopeasti ja murrosiässä löysin siitä identiteettini.” Nykyään Anna Soudakova toimii äidinkielen sekä ranskan ja venäjän opettajana Vantaalla.

Leningradin jälleenrakennuksen vaatimasta rankasta fyysisestä raadannasta on tie ulos: opiskelu työn ohessa. Tähän Juri ja harvat – kuin ihmeen kaupalla vainoista pelastuneet sukulaiset – tarraavat kaksin käsin. ”Seistessään tehtaassa sorvauskoneen äärellä he kertasivat aiemmin päivällä oppimaansa huudellen toisilleen fysiikan kaavoja koneiden ulinan ja töminän yli.”

Sosialistinen propaganda lupaa edistystä, tasa-arvoa ja hyvinvointia, taidekin saa kukoistaa. Mutta vain unelmilla on siivet, todellisuus on karu, eikä taidekaan enää elätä.

”Taiteilijat jätetään istumaan kylmään hankeen. Joku alkaa myydä torilla varastettuja autonosia, toinen tekee videokasettien piraattikopioita, kolmas uppoutuu maalauksiinsa ja elää leipäpalkalla. Melkein kaikki juovat itsensä hautaan tai hullujenhuoneelle. Kaupat ovat olleet tyhjiä jo vuosikausia.” Täältä on päästävä pois.

Jurin suku pelaa yhteen, auttaa ja lohduttaa. Yhdessä he syövät tattaripuuroa ja juovat pihlajanmarjalikööriä. Kunnes tapahtuu se, mihin kukaan ei uskonut: Neuvostoliitto lakkaa olemasta. Hajoamisen myötä tulee mahdollisuus päästä Suomeen, sillä Jurin vaimon isä on suomalainen.

Mutta uskaltaako sinne lähteä? Kommunistinen valtio on vuosikausia toitottanut alamaisilleen, ”miten likainen, moraaliton ja rapistunut länsi on, miten ihmiset siellä eivät edes ymmärrä, kuinka onnettomia he ovat”.

Mutta maahanmuuttajien kansoittama Turun Lauste osoittautuu taivaaksi, vaikka inkeriläisen ”Ivanovin parvekkeella roikkuu suolasillejä kuivumassa pitkissä riveissä. Kamala lemu. Viime viikolla Ivanov sai häädön taloyhtiön kuivaushuoneesta, missä yritti kuivattaa kalojaan”.

Maahanmuuttajan arki uuden kulttuurin ja kielen helmoissa ei silti ole helppoa. ”Juri sai huomata miten metsäteollisuuden diplomi-insinööri, yliopiston dosentti muuttui kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymisen mahdollisuutta.”

Oman lisänsä Soudakovan vetävään, viiden sukupolven tarinaan tuovat kirjeet ja dokumentit. Jotkin niistä ovat karmivaa luettavaa. Näin raportoi Leningradin alueen UNKVD:n varapäällikkö, Valtionturvallisuuden kapteeni Matvejev loppuunsaatetusta tehtävästään vuonna 1937: ”Olen onnistunut toteuttamaan teloitusmääräyksen koskien 1 111 henkilöä”.

Minne teloitetut on haudattu? Asiaa selvittää Venäjän Karjalassa toimiva Memorial-järjestö, joka etsii satoja joukkohautapaikkoja, joissa arvioidaan olevan yli 10 000 neuvostosotilaiden tappamaa suomalaista 1930-luvulta ja sodan ajalta.

Yksi näistä joukkohaudoista löytyi Sandarmohin mäntymetsästä Karjalassa. Siellä sammalten alla lepäävät myös Jurin vanhemmat ja monta hänen sukulaistaan. Sandarmohin uhrien muistopäivänä vierailijoiden katse kiinnittyy risteihin naulattuihin laattoihin.

 ”Nimiä, vuosilukuja, joissakin valokuvia. Joissakin on latinalaisia kirjaimia, nen-loppuisia sukunimiä, tuttuja, pehmeästi äännettäviä etunimiä, suomalaisia tarinoita.”

Venäjä ei hyvällä katso Memorialin toimintaa, vaan on leimannut järjestön ”ulkomaiseksi agentiksi” ja ”historian väärentäjäksi”. Sandarmohin joukkohautojen tutkija Juri Dmitrijev tuomittiin vankilaan tekaistujen syytteiden nojalla.

”Onko haudoissa lainkaan suomalaisia ja ovatko surmaajat venäläisiä? Ehkä asia onkin päinvastoin.” Näin väittää uusi, väärennetty venäläinen historiankirjoitus. Jurilta viedään jälleen oikeus omaan tarinaansa.

Kun Jurin tytär saa kuulla tämän, sukupolvelta toiselle periytynyt kauhu heijastuu hänen silmistään. ”Mitä ukki tästä sanoisi jos saisi tietää! Miten voi olla? Taasko se alkaa? Miksi?”

Vastausta etsiessään Jurin jälkeläinen Maria tiedustelee sähköpostitse Suomen ja Venäjän asioihin perehtyneeltä yliopiston professorilta, mitä mieltä tämä on viimeaikaisista uutisista. ”Professorin vastaus on vaikeneminen.”

Maineikas venäläinen runoilija Anna Ahmatova (1889–1966) koki itsekin vainot ja läheistensä menetyksen tuskan. Silti hän ei vaiennut. 

Kaikki tahtoisin nimeltä muistaa.

mutta mistään en listaa, noiden onnettomain saa.

Mykät rukoukset heidän huulillaan,

kiedoin verhona heitä suojelemaan.

Heitä muistan aina ja kaikkialla.

Unohda en hädän uudenkaan koittaessa.

Anna Soudakova on samalla tiellä: ”Tilanne Venäjällä on ahdistava. Ihmisiä pelotellaan ulkoisilla uhilla, kun kyse on sisäisestä vakaudesta. Monet uskovat propagandaan, ja se on pelottavaa. Mutta tästä huolimatta näistä asioista on uskallettava puhua”.

Helsingin Sanomien kriitikon Antti Majanderin mielestä Mitä männyt näkevät ”on arvokas lisä suomalaiseen kirjallisuuteen”. Hän soisi teoksen kuuluvan myös Venäjän kirjallisuuteen. Samaa toivomme mekin.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena. 2020. 247 s.

Saatavana myös äänikirjana.

Aino Keinäsen teoksia Aika punoo tarinan -näyttelyssä Galleria 4-Kuudessa 23.10. saakka.

Kirjoitimme jutun yhdessä ystäväni toimittaja Hilkka Kotkamaan kanssa.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Kahdeksannen päivän aika

 

Joel Haahtelan lumoavassa pienoisromaanissa Hengittämisen taito menneisyys kietoutuu tulevaisuuteen nimettömällä pienellä Kreikan saarella. Sieltä löytyy hiljainen paikka, jossa niin päähenkilö kuin lukija tuntee hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.

 

”Eikö meidän tehtävämme ole löytää paikat, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi, edes yrittää?”

Joel Haahtelan uusi pienoisromaani Hengittämisen taito (Otava) kulkee hänen edellisen teoksensa Adèlen kysymyksen jalanjäljissä. ”Se on rinnakkaisteos, mutta maanläheisempi”, totesi kirjailija Otavan syyspressin striimaustilaisuudessa.

Molemmissa romaaneissa kyse on hengellisestä etsinnästä, joka Haahtelaa on viime vuosina kiinnostanut.  Adèlessa etsittiin vastausta kysymykseen: ”voiko ihmeitä tapahtua?”. Uudessa kirjassaan Haahtela pohtii, ”onko psyykkisesti korjaava kokemus mahdollinen?”.

Teoksen minäkertojan Konstantinoksen isä Dimitris häipyi Kreikkaan viitisentoista vuotta sitten pojan ollessa kymmenvuotias. Lapsenrakkaus ja viha kytevät rinta rinnan Konstantinoksen alitajuisessa mielessä. Isä on muuntunut hylätyn pojan mielessä nimettömäksi varjoksi, jonka hän on onnistunut unohtamaan.

Kunnes hän eräänä synkkänä marraskuun iltana, ”tyrmäävän ahdistuksen piinattua päiväkausia mieltäni”, hakee suojaa sateelta elokuvateatteri Orionin esityksestä. Theo Angelopouloksen elokuvan hitaat, kauniit kuvat palauttavat isän mieleen. ”Minä ajattelin isää ensimmäistä kertaa vuosiin, päästin hänet takaisin mieleeni ja muistin itseni kauan sitten.”

Isän etsinnässä häntä auttaa tämän edesmenneen veljen leski Eleni. ”Ja kun puhelin hälytti Thessalonikissa, minusta tuntui kuin olisin soittanut kauas menneisyyteen, kuin mantereen toiselta puolelta vastaavan naisen ääni olisi viipynyt matkalla vuosikausia.”

Tästä alkaa matka Kreikan Thessalonikiin ja lopulta kallioiselle nimettömälle saarelle pienen erakkoveljeskunnan luo, isän luo. Viisas vanhus isä Makarios ja pari uskonveljeä elää vaatimattomasti saarellaan: he viljelevät kasvimaata, valavat tuohuksia ja pitävät yöllisiä rukouspalveluksia.

Inari Krohnin teos Oliivitarhat.

Isä on vihdoin löytänyt paikan minne jäädä, pienen luostarin, Getsemanen skiitan. Saaren vanhassa kivikirkossa aika tuntuu pysähtyneen: seinistä huokuu ammoin sitten lausuttujen rukousten kaiku, vuosisatoja palaneen lampukan valo lepattaa ikonostaasilla. Tämä on yksi niistä paikoista, ”jossa maailma uneksuu itsensä paremmaksi”.

Joel Haahtelalla on taito ladata yksinkertaisiin lauseisiin sekä maisema että ihmisten mielentila niin intensiivisesti, että lukija elää tapahtumissa mukana, näkee ja tuntee samoin kuin hänen henkilönsä.

Erakkoveljet elävät sopusoinnussa luonnon kanssa, sillä he ymmärtävät, että elämä on lahja, josta on oltava kiitollinen. Veljistä ensimmäinen, kunnioitettu Efraim, perusti skiitan vuonna 1742. Hän toi saarelle mukanaan oliivipuun taimen ja istutti sen ennen kuin alkoi rakentaa luostaria. Ihmisen luontosuhde onkin yksi kirjan teemoista.

Elenin toteamus: ”me olemme varastaneet maailmalta sen hiljaisuuden ” on surullisen totta. Valaatkaan eivät enää kuule lauluaan ihmisen luoman hälyn alta. Kenties kuitenkin myös se, mitä Konstantinos kirjoittaa mustakantiseen muistivihkoonsa pitää paikkansa: ”maailma pyytää takaisin siltä varastetun hiljaisuuden”.

Juovapääsirkku laulaa luon-
nossa matalammalla äänel-
lä kuin kaupungissa.

Näin on jo tapahtunut. Tuoreessa New Science -tiedelehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan kaupunkilintujen laulu on palannut luonnollisemmaksi, kun koronaepidemian rajoitukset ovat vähentäneet liikennettä. Linnut laulavat nyt pehmeämmin ja laajemmalla äänialalla.

Yhteisissä arkisissa puuhissa ja jutellessaan oliivivipuun alla isä ja poika aloittavat matkan takaisin toistensa luo. Dimitris ei sopeutunut Suomeen. Hän oli kadottanut itsensä, menettänyt yhteyden sisimpäänsä.

Saaren hiljaisuus ja yksinkertainen elämä on pyyhkinyt pois häntä vaivanneet pahat masennuskaudet ja levottomuuden. Konstantinoksen mieltä piinannut ahdistuskin helpottaa.

Teoksen rauhallinen poljento ja kaunis sointi luovat tunnelman, johon solahtaa kuin omaan mieleensä. 

Kirjoitin Adèlen kysymyksen innoittamana, että Joel Haahtelan kirjat ovat niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat ja joita lukiessa tuntee hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.  Luettuani Hengityksen taidon voisin lisätä: ja joissa elävien ja kuolleiden välinen raja on hyvin ohut.

Joel Haahtela on kirjailija ja
lääkäri. Hänen teoksensa 
ovat voittaneet lukuisia 
palkintoja.
Kuva: Dorit Salutskij

Haahtela kertoi haastattelussa pohtineensa, mitä anteeksianto pohjimmiltaan on. ”Olemme kaikki samaa ja siten vastuussa myös muiden teoista. Tämä on vaikeaa ja epätodellista, mutta minulle todellisen anteeksiannon edellytys.” Nämä samat sanat saaren viisas vanhus jättää Konstantinokselle perinnöksi.

Maailma alkaa Konstantinoksen mielessä vähitellen asettua kohdalleen. Oleskelu saarella on tehnyt tilaa uudelle alulle. Hänen tullessaan oli talvi ja sumuista. Kevään tulo saa auringon hehkumaan. ”Joskus meri muuttuu niin siniseksi, että siihen voisi upottaa sormensa, maalata sillä ilmaan.”

Thessalonikissa alkaa uusi aika, kahdeksannen päivän aika, pienessä talossa, jonka ikkunasta näkynyt talvinen meri on vaihtunut kimaltavaksi keväiseksi mereksi. Konstantinos on oppinut hengittämään maailman tahtiin. Kenties rakkaudellakin on nyt mahdollisuus.

Kaunis, sielukas kirja Hengittämisen taito on kuin pyhiinvaellus, retriitti, joka puhdistaa mielen hälystä, tuo lohtua ja uskoa parempaan: ”Kuulen kellojen soivan jossain kaukana, kunnes tulee hiljaisuus, kahdeksannen päivän aika”.

 Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Otava, 2020. 176 s.

 Inari Krohnin näyttely Puut, joita rakastan Galleria Duetossa 25.10. saakka.

Heikki Herlin: Tuollapäin on Highway

”Kuitenkin mulla kävi hyvin.”

 

Niklas Herlinin henki elää vahvasti hänen poikansa Heikki Herlinin isästään kirjoittaman elämäkerran sivuilla. Tuollapäin on Highway -teos valaisee kiinnostavasti moniulotteisen journalistin, kustantajan ja mediavaikuttajan persoonaa julkisuuskuvan takana.

 

Kun Niklas Herlin (s.1963) nukkui pois sunnuntaiyönä Nizzassa lokakuussa 2017, hänen nyt kolmikymppinen poikansa Heikki Herlin tunsi menettäneensä paitsi rakkaan isänsä, myös sen osan itsestään, joka hän faijansa seurassa oli ollut. Hän halusi piirtää isästään elävän kuvan muistoksi niin itselleen kuin lukijalle. 

Tässä hän onnistuu hienosti subjektiivisessa ”muistelukirjassaan” Tuollapäin on Highway (Teos). Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, sillä sellaiseen Herlinien teollisuus- ja kulttuurisukuun Kirkkonummella Thorsvikin kartanon mailla syntynyt Niklas oli liian särmikäs. Nahkatakissaan, bootseissaan ja leviksissään hän ei muistuttanut miljonäärin prototyyppiä.

Niklas Herlin oli pikemminkin elokuvahahmo, ”cowboyjournalisti”, jonka elämänvaiheisiin kytkeytyy myös kiinnostavaa ajankuvaa. Hän seurasi tarkkaan, mitä yhteiskunnassa tapahtui ja kommentoi kärkkäästi kuulemaansa ja lukemaansa.

Niklaksen reaktiot olivat nopeita, eivätkä minkäänlaiset filtterit vaimentaneet hänen puheidensa tai tekstiensä sanomaa. Hän oli loppuun saakka tinkimättömän rehellinen ja suorapuheinen niin itseään kuin muitakin kohtaan.

– Tämä on oma näkemykseni isästä, oma stoorini. Se syntyi orgaanisesti hänen raakamuistelmistaan, teksteistään ja hänelle läheisten ihmisten haastatteluista. Kirja ei etene kronologisesti, vaan se sisältää poimittuja hetkiä isäni elämästä ja yhdessä viettämästämme ajasta. Teoksen kirjoittaminen oli hieno prosessi, johon ei voi palata, totesi Heikki Herlin kirjansa julkistamistilaisuudessa Frenckellin talossa.

 Hänen kirjassa käyttämänsä preesens loihtii teokseen aitoa elämisen tuntua ja tuo tapahtumat lukijan iholle. Vaikka Heikkikään ei moneen ehtivää isäänsä loppuun saakka tuntenut eikä ymmärtänyt, silti hänen pohdintansa isänsä mahdollista ajatuksista ja vaikuttimista elävöittävät ja syventävät tarinaa.

 Kirjan nimi, Tuollapäin on Highway, syntyi ”noin kolmessa sekunnissa”. Se luonnehtii aihettaan oivallisesti. Tien päällä levottoman isän mieli rauhoittui, ja hän tunsi olevansa kotona kotien välissä. Tunne syntyi jo nuoruudessa Niklaksen sahatessa Jorvaksentietä edestakaisin kaupungin ja maaseudun välillä.

Niklas Herlin. Kuva: Juhani Niiranen

Opiskeluvuodet bisnesyliopistossa Yhdysvalloissa jättivät häneen jälkensä. Porkkalanniemessä sijainnut mökki ja sitä ympäröivä luonto olivat Niklakselle tärkeitä rauhoittumisen keitaita. Asunnot Töölössä ja kaupunginosan baarit ja ravintolat olivat koteja nekin. Nizzasta löytyi viimeiseksi jäänyt majapaikka.

Jos kirjan nimi on osuva, sitä on myös Jenni Saaren suunnittelema teoksen ulkoasu. Kirjan kannen valokuvassa pieni Heikki seuraa vakavana mutaisella pellolla koikkelehtivaa isäänsä. Luonteiden eroista huolimatta isä ja poika olivat alusta loppuun saakka sielunkumppaneita. Yhteiset purjehdus- ja varsinkin pitkät automatkat Euroopassa ja Yhdysvalloissa lähensivät.

Heikin vanhempi sisko Riikka oli Niklakselle erityisen rakas. Hänellä oli Downin oireyhtymä, joka asetti perhe-elämälle omanlaisiaan vaatimuksia. Niklas tarttui toimeen heti ja teki elämänsä loppuun saakka merkittävää työtä kehitysvammaisten aseman parantamiseksi.

– Isänä Niklas oli johdonmukaisempi ja aikuisempi kuin muulloin. Varsinkin Riikan vanhemmuus kasvatti häntä, Heikki summasi.

Niklas ei halunnut luoda perheeseensä samanlaista pelon ilmapiiriä, jollaisella hänen oma isänsä ”Koneen ruhtinas” Pekka Herlin oli hänen muutoin onnellista lapsuuttaan synkistänyt. Teollisuuspohatan alkoholismi ja narsismi jättivät jälkensä Niklakseen. Kenties häntä ajoittain riivannut masennus, pelkotilat ja runsas alkoholin käyttö alkoivat itää jo lapsuudessa.

Ammatillisen identiteettinsä ja kutsumuksensa Niklas löysi kuin sattumalta, kun hän kokeiltuaan huomasi osaavansa kirjoittaa: tämä on mun juttu! Niklas Herlinistä tuli Kauppalehden toimittaja ja myöhemmin uutispäällikkö. Työhönsä hän suhtautui kunnianhimoisesti ja vaati samaa omistautumista myös muilta. Hänestä tuli osa Kauppalehden brändiä.

Pekka Herlin oli suunnitellut Niklaksesta työnsä jatkajaa Koneeseen ja ”oli helvetin vihainen” kuultuaan tämän uudesta ammatinvalinnasta: ”Niko pakenee vastuutaan ryhtymällä journalistiksi”. Niklas puolestaan kommentoi aihetta tyynesti: ”Jos olisin mennyt Koneeseen, olisin dokannut itseni hengiltä kolmikymppisenä”.

Heikki Herlin on valt. yo., joka on opiskellut myös
elokuvatuottamista Yhdysvalloissa.
Kuva: Kimmo Haapala

 Kaiken taustalla kummitteli pelko. Muistelmaluonnoksessaan Niklas tunnustaa: ”Pelkään vieläkin jokaista uutta päivää ja jokaista kadunylitystä. Korkeita ja ahtaita paikkoja pelkään erityisen paljon. Mutta on vaan noustava sängystä. On vaan ylitettävä katu.”

Ainoa vastalääke pelkoon oli rohkeus: oli mentävä pelkojaan päin. Ja Niklas meni, itseään säästämättä. Tämä söi voimia, ja hän väsyi. Elämäkin kolhi: kaatumiset ja niitä seuranneet sairaalareissut synnyttivät Niklaksessa kuolemanpelon. Jatkuvasta kivusta tuli osa hänen elämäänsä, osa häntä itseään. Heikkiä piinasi jatkuva huoli isästä.

Kun Pekka Herlinin salainen testamentti saa päivänvalon, ”Faijalta pamahtaa koko sulaketaulu”.  Vahvalla oikeudentajulla varustettu Niklas ei manööveriä niele: ”Helvetti ei minun selkäni takana”. Välit isään ja isoonveljeen Antti Herliniin katkeavat lopullisesti, ja samalla hyvät lapsuusmuistot saavat mustan tahran. Niklas sairastuu masennukseen.

Pettymystään ja kiukkuaan Niklas turruttaa alkoholilla, mikä ei kuitenkaan estä tehokasta työntekoa. Näissä mainingeissa avioliittokin kariutuu. Niklas otti vastuuta monesta, mutta häntä ei vähääkään kiinnostanut pitää huolta itsestään.

Viimeisestä palkallisesta työpaikastaan Ilta-Sanomissa hän irtisanoutuu ex-missi Lola Odusogan silikonirintojen takia (syitä oli varmaan muitakin). Niklas oli vannonut, että jos Lolan tissit vielä kerran nostetaan lööppiin, hän lähtee nostelemaan. Näin kävi.

Niklaksen ura saa jälleen uuden suunnan, tällä kertaa lähempänä hänen omia ihanteitaan. Hän oli tutustunut legendaariseen kustannustoimittajaan Silja Hiidenheimoon tehdessään tietokirjaansa Osake keskustasta, eli taloussanastoa ujoille. Kun Silja ja Niko ystävystyvät, paljastuu, että heillä on sama unelma: perustaa laatukirjallisuuskustantamo.

Näin saa alkunsa Kustannusosakeyhtiö Teos, jonka ensimmäinen kirja, Tomi Kontion iki-ihana runoteos Vaaksan päässä taivaasta, näkee päivänvalon vuonna 2004. Nikon ja Siljan unelma on vuosien mittaan toteutunut: muiden palkittujen kirjojen ohella Teos on kustantanut neljä Finlandia-voittajaa, viimeisimpänä Juha Hurmeen Niemi vuodelta 2017.

Seuraavaksi Niklas Herlin perustaa Uusi Suomi -verkkolehden ja ostaa suuren osan mediakonserni Almasta. Hän kommentoi ja kirjoittaa edelleen ahkerasti artikkeleita ja kolumneja eri kanaviin. Ja tapaa läheisiään.

Niklas ja Heikki - ja kirja. Kuva: Herlinien perhealbumi

Kun Niklas ja Heikki istuvat oluella, he ovat jälleen kaksistaan valtatiellä. Muu maailma saa mennä menojaan, tärkeää on vain heidän välisensä kommunikaatio.

Mutta valtatie loppuu aikanaan, niin myös levottoman sielun vaellus. Niklas Herlin ”päättää menneisyytensä käsittelyn päiväkirjassa vuosikymmeniä halkovalla oivalluksella. Se on kuin hyväksyvä toteamus lähes koko elämän askarruttaneille kysymyksille tulevaisuudesta, elämän arvaamattomuudesta ja hyvästä onnesta:

             Kuitenkin mulla kävi hyvin”.

Jos Heikki Herlinin pitäisi muistaa isästään vain yksi lause, se olisi Niklaksen hänen häissään lausumat sanat: ”Maailma pelastuu vain, jos me rakastamme toisiamme enemmän”. Niklas Herlin jätti monessa suhteessa jälkeensä hienon perinnön.

Heikki Herlin: Tuollapäin on Highway. Teos. 2020. 326 s.

Niklas Herlinin hautajaistilaisuudessa soi Ry Cooderin countryballadi Across the Borderline, jonka Willie Nelsonin esittämään versioon hän oli erityisen viehtynyt. 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Ei päämäärä vaan liike

Tommi Kinnunen tempaa ainutlaatuisella eläytymiskyvyllään lukijan mukaan Norjan vankileiriltä Suomeen palaavien naisten raastavalle vaellukselle. Romaanissa Ei kertonut katuvansa paluuta entiseen ei ole, mutta naiset löytävät matkan varrelta jotain parempaa: oman itsensä.

”Vaikka vaellus oli ollut pelottava, tunsi hän olleensa siellä enemmän turvassa kuin siellä, minne oli menossa.”

Martti Ruokosen oivallisesti
suunnittelema kirjan kansi. 

Irene kurkottelee naisten selkien takaa, näkisikö Klausista vielä vilahduksen Norjanmeren rannikolla Narvikin satamassa. 

Sota alkoi olla lopuillaan keväällä 1945, Lappi oli tuhottu ja viimeiset perääntyneet sotilaat kuljetetaan risteilyaluksella puolustamaan Berliiniä. Naisia ei oteta enää kyytiin, vain vatsassa potkiva sakemanni kelpasi pääsylipuksi.

Tommi Kinnunen loihtii kertomuksensa niin eläviksi, että henkilöihin samastuu muitta mutkitta ja vaihtuvat maisemat näkee mielessään elävinä kuvina. Tämän kirjailija on vakuuttavasi osoittanut jo kolmessa edellisessä palkitussa romaanissaan Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti. Uusin teos Ei kertonut katuvansa (WSOY) jatkaa komeaa linjaa.

Kun Suomen aseveljeys Saksan kanssa päättyi, myös työn perässä lähteneiden, parempaa elämää saksalaisten sotilaiden luota etsineiden naisten asema muuttui. Pyykkäreitä, kirjureita, pesijöitä ja muonittajia ei enää tarvittu.

Vanha sairaanhoitaja Aili on parhaansa mukaan hoitanut haavoittuneita ja sirpaleiden pirstomia sotilaita. Sairastuvassa hän oli kuullut, ”miten elämä huutaa kuollessaan” yrittäessään lievittää mätänevään jalantynkäänsä menehtyvän sotilaan kärsimyksiä.

Silti hänestäkin tulee halveksittu saksalaisten huora, jota odottaa vankileiri Hangossa. Kuin ihmeen kaupalla Irene, Aili, Siiri, Katri ja Veera saavat kuitenkin mahdollisuuden paeta vankikuljetuksesta.

Alkaa epätoivoinen vaellus loputtomien korpien ja poltetun Lapin läpi kohti kotia – jos sellainen vielä oli olemassa. Naisten kuolemanpelko muuttuu elämänpeloksi: mikä taipaleen päässä odottaa? Olisiko mahdollista jatkaa kuin tällaista elämänmutkaa ei olisi ollutkaan?

Irene ei tunne kuuluvansa joukkoon, joka lähti työn perässä saksalaisten mukaan, vaikka olikin kanttiinissa työskennellyt. Hänellä oli hetken aikaa ollut Klaus, joka tarjosi sitä, mitä hänen kanttoriaviomiehensä Kaarlo ei enää pitkään aikaan ollut antanut: läheisyyttä ja inhimillistä kosketusta.

Suoraviivaisen kerronnan katkaisevat aika ajoin takaumat Irenen muistellessa entistä elämäänsä, miten kaikki haaleni, ja ilo katosi:

”Milloin tämä elämä muuttui? Minne katosi se villitukkainen urkuriharjoittelija, joka nuoren tytönhupakon tullessa illalla tuomiokirkkoon varmisti ensin, näkyikö opettajia missään, ja vaihtoi sitten virren Offenbachiin syntiseen tanssiin?

Nälkä ja kylmyys piinaavat elämän ja kuoleman välitilassa vaeltavia naisia. Yksi väärä askel, niin miina olisi tehnyt vaelluksesta lopun. Eniten kuitenkin sattuu, kun korpeen polttamatta unohtuneen töllin isäntä ajaa yön selkään vaimonsa säälistä tupaan ottaneet keripäät: ”Huorat!”.

Jotkut jakavat vähästään. Tarjoavat palaneen talon raunioista kyhätyssä leivinuunissa paistettuja rieskoja, puukon ja tulitikkuaskin: ”Näitä varmasti tarvitsette vielä”. Harvinainen mahdollisuus saunoa kirvoittaa vaeltajien mielet avoimiksi. Kaikilla on tähänastinen elämänpolkunsa, eikä se kenelläkään ole ollut helppo. ”Mies kaatui, ja piti hankkia lapselle leipää.”

Tommi Kinnusen kirjoja on käännetty
yli 20 kielelle. Kuva: Joonas Brandt

Kinnusen taipuisa kieli kuljettaa tarinaa niin elävästi, että erämaan tuntu on käsin kosketeltava ja henkilöiden lyhyiden, ilmeikkäiden puheenparsien rivien välit paljastavat sanoja enemmän. Vaimea huumorikin vilahtaa: ”Mikäs tässä. On tainnut elämässä olla nätimpiäkin kohtia”.

Vähitellen naiset uskaltavat myös pohtia syyllisyyttään sodan kauheuksiin, joista tietoja oli alkanut tihkua yhä enemmän, omin silminkin he olivat niitä todistaneet. 

Vaikka he itse eivät pahuuteen olleetkaan osallistuneet työskennellessään saksan armeijan kanttiineissa, pesuloissa, esikunnissa ja muualla, he olivat omalta osaltaan mahdollistaneet julmuudet.

Hyvä kirjallisuus vie pois arjesta, upottaa outoihin maailmoihin kokemaan asioita, joita ei kuvitellut olevan olemassakaan.  Silloin käy kuten Irenelle loputtomalta tuntuvalla vaelluksella: mieli alkaa askarrella muistojen parissa, avata alitajuntaan lukittuja kokemuksia ja tunteita.

”Ajatuksilla oli kaikki maailman tila ja aika, ja ne alkoivat rönsyillä ja tuntua todemmilta kuin todellisuus itse.” Kunnes uupumus pyyhkii ne pois, ja jäljelle jää vain raahautuminen eteenpäin maisemassa, joka tuntuu pysähtyneen paikoilleen.

Ilo ruhjottuun Rovaniemeen saapumisesta tukahtuu alkuunsa kylmäävään näkyyn. Kulkueen kärjessä kompastelee nuori, alaston, tervattu nainen, jonka päälaki on ajettu kaljuksi. Sylissään hän pitelee alle vuoden ikäistä vauvaa, jonka päätä hän suojelee painamalla sitä tiukasti itseään vasten.

Herjat ja kiroukset saattelevat onnetonta. Raunioina olivat paitsi talot myös ihmisten mielet. ”He olivat nähneet liikaa ja kokeneet asioita, jotka olivat tarttuneet heidän mieliinsä kiinni ja vääntäneet ne tuntemattomiksi, yhtä pelottavaksi kuin sota itse.”

Näkymä Rovaniemen asemaravintolan ikkunasta.
 SA-KUVA

Tänne ei voinut jäädä, joten on jatkettava matkaa, jolla naisten tiet viimein erkanevat. Siiri nostaa ylpeästi klanitun päänsä ja saapastelee kohti kotiaan Kemissä. Hän on oivaltanut, että elämän voi rakentaa omanlaisekseen, jos vain haluaa. ”Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.”

Kinnunen kiristää kertomuksen jännitteen hetkeen, johon tulevaisuus tiivistyy. Kysymykseen ”Kuka siellä on? Irenellä ei enää ole vastausta. Vaikkei hän tiedä, mitä haluaa, vaelluksen mittaan hänelle on valjennut, mitä hän ei halua. ”Hän oli etsinyt oman itsensä reunoja, ja nyt hänestä tuntui, että ne olivat löytyneet”.

Ennen kuin Irene katoaa viileän metsän siimekseen, ”aurinko ehtii painaa hänen varjonsa maan kanervaiseen pintaan”. Tommi Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee elämän pahimpiakin särmiä sileämmiksi, ymmärtää henkilöitään ja antaa heille anteeksi.

Vaikuttava, vavahduttava psykologinen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa johdattaa perimmäisen kysymyksen äärelle: Miten olla ihminen ihmiselle?

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. 351 s.

Sauli Miettinen: Jorma Uotinen

”I want you.”

Sauli Miettinen on jäljittänyt salapoliisina Jorma Uotisen elämän koreografioita ja kirjoittanut Suomen tanssitaiteen ikonista perusteellisen, kiinnostavan ja ilmeikkään elämäkerran. Teos on kuin jännittävä romaani kaikkine käänteineen.

”Ollaksesi suuri pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet.”

                                                                                                             Fernando Pessoa

Pienen porilaispojan elämän alkutaival ei luvannut suuria. Yksinhuoltajaäidin miniyksiössä kolmihenkisen perheen elämä oli niukkaa: ”… jo banaani tai appelsiini tekivät päivästä juhlan”. Naapurusto informoi äitiä varhain, että Jorma on homo. Koulussa kiusattiin normista poikkeavaa poikaa.

Jorma ei antanut tämän lannistaa itseään, sillä häntä ajoi intohimo estradeille ja valonheitinten loisteeseen: 

”Viisivuotiaana halusin ostaa Porin teatterin ja kymmenvuotiaana kyselin sieltä töitä. Balettia aloin siskoni kautta opiskella 15-vuotiaana”, taiteilijaprofessori muisteli 70-vuotissytymäpäivänsä kunniaksi julkaistun elämäkertansa Jorma Uotinen tilaisuudessa Otavassa.

Tuoreena ylioppilaana vuonna 1970 hänet kiinnitettiin Doris Laineen ansiosta Kansallisbalettiin. Tästä Uotinen ei turhia ylpeile: ”Oli niin kova pula miestanssijoista, että ottivat minut. Ehkä he näkivät minussa potentiaalia, taitoa ei ollut”. Mutta sitä karttui.

Suomen tanssitaiteen uudistajalta oli ennenkin kyselty muistelmia, mutta Uotinen ei ollut valmis muistelemaan. Onnekkaan sattuman ansiosta oikea elämäkerturi kuitenkin löytyi. Uotinen oli jo aiemmin tavannut tietokirjailija Sauli Miettisen, ja he olivat alustavasti sopineet tapaamisesta.

Miettistä kuitenkin arvelutti, ettei osaisi keskustella kultivoidun taiteilijan kanssa, kunnes hän näki Helsingin Sanomissa kuvan Uotisesta, joka loikoili sängyllä vierellään hänen kirjoittamansa teos Marlene Dietrich – nainen ja tähti. Keskusteltavaa löytyi, ja elämäkertaa alettiin työstää.

Äitinsä tekemässä nahkatakissa
poseeraavan Jorman olemuksesta
huokuu jo itsevarmuus.
Kuva: Kari Hakli

Miettisen käsiin ryöpsähti valtaisa, sekava materiaalipinkka Uotisen uran vaiheista. Tietokirjailija dokumentoi kaiken tunnollisesti, joten viiteluettelo kirjan lopussa venyi peräti 25 sivun mittaiseksi.

Uotisen harvasanaisuus ei helpottanut Miettisen työtä. ”Kysyä voit, en välttämättä vastaa, Uotinen totesi monesti, sillä hänen mielestään ”kaikki ei kuulu kaikille”. 

Tämän vuoksi hänen ystäviensä ja kollegoidensa haastattelut olivat tärkeä tietolähde Uotisen henkilökuvan laatimisessa. Osin ristiriitaisetkin muistelut luovat taiteilijan persoonasta monipuolisen ja kiinnostavan kuvan.

Kun ”nainen, jolla on visio”, tanssija-koreografi Carlyn Carlson kutsui Uotisen johtamansa Pariisin oopperan kokeellisen tanssiryhmän solistitanssijaksi – ”I want you.” – Uotisen koko elämä muuttui. Pariisi on Uotiselle edelleen rakkaus, joka ei sammu.

Uotinen oppi Carlsonin ohjauksessa uusia käsitteitä ja hänen ymmärryksensä tanssitaiteesta muuttui. ”Lähdin tanssijana, palasin taiteilijana”, hän kommentoi aikaansa Pariisissa. Sieltä löytyi myös uusi liikekieli. Se kulminoitui vuonna 1979 Pariisissa esitetyssä sooloesityksessä Jojo, joka teki Uotisesta kansainvälisesti tunnetun tanssitaiteilijan.

Uraan mahtui myös epäonnistumisia. ”Kansallisbaletin Tulilintu vuonna 1997oli taiteellisesti täysi floppi”, Uotinen totesi juhlissaan. ”Se kuvasti senhetkistä elämäntilannettani: maisema oli tuhruinen, köydet solmussa ja pää tulessa.”

”Miestanssijoiden päässä oli metalliset pytyt ja niissä paloi oikea tuli. Tietysti yhden päänahka paloi”, Miettinen dokumentoi.

1990-luvun loppu oli Jormalle ristiriitaista aikaa.
Kuva: Kaapo Kamu

Uotinen oli paitsi tanssitaiteensa myös elämänsä kanssa hukassa. Pitkä parisuhde Helena Lindgrenin kanssa oli päättymässä. ”Minulla ei ollut työpaikkaa, ja koti oli tyhjä. Tarvitaanko minua vielä?”, Uotinen kertoi pohtineensa. Oli löydettävä uusi suunta joka suhteessa.

Hänen lempirunoilijansa Fernando Pessoan tuotanto viitoitti taiteilijan tien takaisin luovuuden ytimeen kohti uutta lähestymiskulmaa: ”Toisen taiteilijan työ työnsi minua eteenpäin”. Prosessin tuloksena syntyi kansainvälisesti palkittu surrealistinen tv-elokuva Mies jota ei koskaan ollut.

Esa Saarinen näki ystävänsä tavassa lähestyä Pessoan tekstiä jotain ainutlaatuista: ”Jorma meni päin Pessoan runoutta ja eli sen todeksi”. Luova tanssitaiteilija halusi löytämänsä uuden alun myötä muuttaa myös ulkoista olemustaan ja ajoi hiuksensa pois: ”Yhtäkkiä en kestänyt enää sitä blondattua söheröä”.

Menestys jatkui Heikki Partasen ohjaamassa lumoavassa, monitasoisessa elokuvassa Pessi ja Illusia, jossa Uotinen näytteli Ristilukin roolin. Vuoden 1984 Jussi-gaalassa elokuva sai peräti viisi palkintoa. Hieno ohjaaja Heikki Partanen voitti neljännen Jussinsa, ja Uotinen palkittiin parhaasta miessivuosasta.

Sauli Miettistä kiinnostaa erityisesti
julkisuuden vaikutus ihmisiin.
Kuva: Hannele Salminen

Elämäkertaa lukiessani paljastui, että meillä on Uotisen kanssa sama lempikirjailija: ranskalainen Marguerite Duras, jonka tuotantoa voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, ja aina se puhuttelee (Juttu löytyy täältä.)

”Durasin kirjallisessa tuotannossa älyllisyys yhdistyy aistillisuuteen. Saman huomion voi tehdä Uotisen töistä, joissa monissa saattaa nähdä viittauksia koreografin omaan elämään”, Miettinen kirjoittaa. 

Myös Durasin teoksissa kirjailija on itse erottamaton osa tekstiään. Uotinen on samoilla linjoilla: 

”Jos haluatte tuntea minut, katsokaa teoksiani”.

Taiteilijaprofessori nousi suuren yleisön rakastamaksi mediapersoonaksi, kun hänet kutsuttiin televisioon tuomaroimaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Osoittautui, että Uotisella on paitsi näkemystä myös sana hallussaan. Hänen tiivistelmänsä tanssijoiden suorituksista ovat jääneet lentäviksi lauseiksi johtotähtenään: ”Ei huono”.

La Diva Kuopio tanssii ja soi -
festivaaleilla 1993.
Kuva: Liisa Nojonen

Uotinen tunnustaa eläneensä intensiivisesti ja intohimoisesti. Hän on saanut toteuttaa itseään monipuolisesti tanssijana, koreografina, johtajana, ohjaajana, laulajana, tanssituomarina, luennoitsijana, näyttelijänä, korusuunnittelijana, juontajana ja tv-persoonana.

Vaikka Sauli Miettisen elävästi kirjoittama, runsaasti kuvitettu teos nostaakin komeasti esiripun Jorma Uotisen hienon uran edestä, taiteilijan syvin persoona jää lopulta mysteeriksi.

Varmaa kuitenkin on, että viisivuotiaassa pojassa syttynyt intohimon liekki roihuaa edelleen. Taiteilijuudesta ei jäädä eläkkeelle, se on koko elämän pituinen prosessi.

Sauli Miettinen: Jorma Uotinen. Otava. 2020. 528 s.

Koira ja sen ihminen filosofoivat

Jarmo Lehtisen Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa syleilee pienestä koostaan huolimatta maailmoja laajalti. Kotikulmilta näkee kauas, kun osaa katsoa oikeasta vinkkelistä. Oivana oppaana kirjan filosofisiin pohdintoihin toimii Gottfried, kiusallisen tarkkanäköinen koira-asiakoira.

”Kun koira ottaa ihmisen, ei se jätä häntä koskaan.”

Jarmo Lehtisen tarjotessa käsikirjoitustaan Art House -kustantamolle siellä emmittiin: ”Emme kustanna kotimaista kaunoa”. Kustannustoimittajat olivat tuskastuneet tarjottuihin 3 000 liuskan pinkkoihin. Lehtinen innostui: ”Tämä on tosi lyhyt!”. Sillä päästiin alkuun.

Seuraavaksi pohdittiin, mihin kategoriaan Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa pitäisi sijoittaa? Onko Lehtisen esikoiskirja ajan hengen mukaisesti autofiktiota, koirakirja vai kaunokirjallisuutta? 

Kenties se on niiden kaikkien hybridi. Onko lokerolla muutenkaan niin väliä, sillä sympaattinen pieni kirja vie leikillisesti suurten kysymysten äärelle peräti viihdyttävästi.

Heti kun kannen avaa, vastaan jolkottaa Gottfried viiksikarvoissaan piimän rippeitä, eripariset korvat terhakkaasti pystyssä. Koiran vähän hapsuinen, boheemi ulkonäkö huokuu itsevarmuutta ja päättäväisyyttä. Se on ajatellut hankkia itselleen ihmisen.

Jarmo Lehtinen on työskennellyt
journalismin ja viestinnän parissa.

Valinta osuu puiston penkillä istuskelevaan kirjan minäkertoja Tuomakseen, jonka eksyneen oloinen hahmo on herättänyt Gottfiedin kiinnostuksen. ”Vähällä vaivalla tuosta saisi ihan edustuskelpoisen eikä muutenkaan liian haastava tapaus”, Gottfried arvioi ja tökkäisee Tuomasta kylkeen: ”Luulen, että voisimme joskus hymyillä yhdessä”.

Näin tapahtuu. Gottfriedin ja Tuomaksen pölyn olemuksesta vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkät keskeytyvät tuon tuosta lukijan spontaaneihin naurunpyrskähdyksiin.

”Nyt Lehtisen mopo keulii” Art Housessa tuumattiin, kun vanhoihin kameroihin ja mustavalkokuviin ihastunut kirjailija ehdotti teokseen kuvitusta. Huoli oli turha, sillä kirjailijan itse ottamat ja pimiössä kehittämät valokuvat tuovat kirjaan uuden tason, keventävät ja rytmittävät lukemista. Joskus ne kuvittavat tekstiä, toisinaan ajelehtivat yllättäen omille teilleen.

Kirja julkistettiin Jarmo Lehtisen valokuvanäyttelyn avajaisissa Kruununhaan iki-ihanassa antikvariaatti/galleria Laterna Magicassa. Kuvan ja sanan ohessa tila toimii kulttuuriväen kohtaamispaikkana ja inspiraation lähteenä kaikille monenlaisine tapahtumineen.

Koirat eivät juurkaani näe värejä kuten me ihmiset, niinpä Gottfried pitää ystävänsä ”litkuin loihtimista vähävärisistä” kuvista. Kun se ulkoiluttaa ihmistään, tämän kaulassa roikkuu milloin puolentoista piimäpurkin painoinen 1960-luvun alkuvuosien kaksisilmäinen Rolleiflex tai jokin muu ”vintagevekotin”.

Gottfried pitää epätasaisella kävelystä, joka sen mukaan kehittää paitsi fyysistä myös henkistä tasapainoa. Gottfriedin neliveto näillä reissuilla toimii mainiosti, mutta lyhyehköjen jalkojen vuosi maavarassa olisi toivomisen varaa.

Gottfriedillä ja minulla on yhteinen inhokki: pimeyden ytimestä yhtäkkiä syöksähtävät trikoopyöräilijät. Näille maailman valtiaille me muut ihmiset ja eläimet olemme turhia häiriöitä maisemassa heidän kiitäessään muita hipoen milloin missäkin.

Rotukysymykset ovat viime aikoina olleet otsikoissa. Koira-asiakoira Gottfriediä suututtaa rotukoirien jalostaminen ihmisten mielihalujen mukaan. Tällaisen peukaloinnin seurauksena lyhytkuonoiset koirat saavat tuskin henkeä vedetyksi, eivätkä niiden hampaat tahdo mahtua suuhun.

Liiaksi jalostetut lonkkavikaiset koirat ontuvat säälittävästi, ja aggressiivisia taistelukoiriksi kehitettyjä rotuja pidetään seurakoirina kaupungissa aiheuttamassa pelkoa ja puremia. Näistä ja muista samanmoisista vääryyksistä Gottfriedillä on paljon reklamoitavaa. Itse se on seropi – sekarotuinen piski ja ylpeä siitä: ”En ole rotukoira vaan rotujen koira”.  

Todellisuuden olemus kiinnostaa Gottfriediä ja Tuomasta ja he päätyvät sitä pohtiessaan yllättävään havaintoon. Tiilet, teräs, radioaallot ja bitit ovat eittämättä todellisia. Entä uskonnot, aatteet sekä raha ja sen monet johdannaiset? Ne ovat olemassa vain, koska uskomme niihin. Ilman tätä uskoa maailmamme romahtaisi, päättelevät filosofimme.

Lukija viihtyy ystävysten seurassa ja alkaa kuin huomaamattaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa. Sympaattinen, hyvän mielen kirjakin tuntuu sitä lukiessa paljon kokoaan suuremmalta, sillä epämääräisen statuksen omaavalla koira-asiakoiralla on roppakaupalla mielenkiintoisia ajatuksia.

Gottfried on kiinnostunut taiteesta, niinpä sitä huolestuttaakin hajuaistin aliarvostettu asema taidekentällä. Kiasman näyttelyssä kyllä nuuhkittiin hajumaljoja jokunen vuosi sitten, mutta tämä ei riitä Gottfriedin mielestä. Se haluaa herättää hajut henkiin, luoda tuoksujen taidemaailman.

Gottfried ehdottaakin, että on perustettava Hajumuseo, Hajutaiteen instituutti ja Tuoksumuotoilukoulu. Tämä tietenkin synnyttää väistämättä eri kuppikuntia, kuten taiteen piirissä on tapana. Alan underground-julkaisu Lemu vastustaa henkeen ja vereen hajuvesitaiteeksi nimeämäänsä kansan rakastamaa valtavirtaa. Näin hajut joka tapauksessa tuoksutetaan taidekentän ytimeen.

Graffititaiteilija on piirtänyt Gottfriedin  muotokuvan.

Varteenotettavana koira-asiakoirana Gottfried luonnollisesti isännöi koirien huippukokousta Helsingissä. Laika laskeutuu raketistaan kiitoradalle avaruuspukuaan riisuen, ja Ressu hypähtää koirankoppinsa katolta punaiselle matolle lakinnauhat hulmuten. Tasavallan ensimmäinen koira Lennu ja Gottfried ottavat vieraat vastaan arvokkaasti häntiään heiluttaen.

Jarmo Lehtinen on kääntänyt kirjassaan asiat veikeästi päälaelleen tarkastellessaan maailmaa koiraperspektiivistä. Lassien ja Rin-Tin-Tinin tassunjäljissä tepasteleva hyväluontoinen Gottfried avaa latuja ihmisten ja muun luomakunnan välille. Tässä se on samalla asialla kuin Max Porter Lanny-romaanillaan. Tarvitsemme gottfriedismiä, vastuunkantoa yhteisestä maapallosta.

Gottfried tassuttelee päivän töihinsä tyytyväisenä Tuomaksen luo, jolla on jo piimäpurkki valmiiksi avattuna keittiönpöydällä. On iltahörppyjen aika ja kenties maailmaa voisi vielä vähän parantaa henkevällä keskustelulla.

Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa. Art House, 2020. 140 s.

Jarmo Lehtisen valokuvanäyttely Gottfriedin maailma Laterna Magicassa 12.9. saakka.