Soili Pohjalainen: Valuvika

Irtiotto Pohjois-Karjalaan

Soili Pohjalaisen napakanhauskassa romaanissa Valuvika sukupolvien välinen silta nitisee, mutta kantaa. ”Nostalgiatrippi” lapsuuden kesämaisemiin avaa uuden räppänän myös nykymenoon kaupungissa.

Vantaalaisen Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä sai Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas. Romaanissa nuori nainen ei pääse pakoon menneisyyttään, joka heittää elämään synkän varjon.

Pohjalaisen uuden teoksen, Valuvian (Atena), pääosassa sinnittelee jälleen nuori nainen. Espoolaista kolmikymppistä Mariaa menneisyys ei piinaa, nykyhetki sitäkin enemmän: ”Minä olen joka paikassa se pala, joka ei kuulu peliin.”  

Hänen sukupolvelleen tutut ongelmat – parisuhde, lapsettomuus, friikun työelämä, suhde omiin vanhempiin – ovat kovia pähkinöitä purtavaksi. Pohjalainen tarttuu niihin kiinnostavalla, raikkaalla tavalla ilmeikkäällä, rekisteriä herkullisesti vaihtavalla tekstillään.

Teräväkielinen Maria saa puhua suunsa puhtaaksi, sarkasmi puree ja osuu maaliin: ”Ihmiset kuvittelevat, että koska minä olen freelancer, niin minulla voi teettää kaikki ne pikkuhommat, joita oikeasti työssäkäyvät eivät pysty päivällä hoitamaan.”

Yksi näistä pikkuhommista on äidin ehdottama piipahdus ukin luona Pohjois-Karjalassa tarkistamassa, ettei Alzheimer vielä ole kouraissut leskimiehenä taloaan asuttavaa Arttua. Huoli syntyi, kun pankista soitettiin Artun käyneen asioitaan hoitamassa jaloissaan pelkät kalsarit.

Soili Pohjalainen on työskennellyt free-lance-
toimittajana, sanataideohjaajana ja tiedottajana.
Kuva: Riikka Kantinkoski

Lähtöpotkun Marian irtiotolle kohti Pohjois-Karjalaa antaa rivakka riita aviomies Jarkon kanssa. Valuviassa ei jäädä kotinurkkiin urputtamaan vaan ampaistaan reippaasti reissun päälle. Se on teokselle eduksi, ja avaa uuden näkökulman napaan tuijottelun sijaan.

Perillä Mariaa ei odota maalaisidylli. Päinvastoin, kelloa on vedettävä parikymmentä vuotta taaksepäin. Aika mörskässä pysähtyi tuolloin. 

Arttu on omanlaisensa jääräpäinen ITE-taideteos, jolle nykyteknologian tarjoama neuvova ruoka-automaatti ei kelpaa: ”Ruppee ropotin kanssa juttelemmaan.”

Kahden tuittupään välinen dynamiikka ja sanailu tarjoavat mielenkiintoista seurattavaa. Yhteistä Artulle ja Marialle on huono käytös, elämän punainen lanka kun on molemmilta hukassa. Paikalla vieraileva järkevä Jarkko pukee tämän osuvasti sanoiksi, kun saunanlämmityskään ei suju sopuisasti:

”Sä oot ihan niin kuin toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.”

Valuviassa eletään loppputalvea Artun luona,
mutta voisin kuvitella, että kesällä siellä näyttää
tälläiselta. Kuva Harakan saarelta.

Vähitellen ennakkoluulot puolin ja toisin heittävät volttia. Artun ja Marian yhteiselo mökissä alkaa lutviutua, ja särmät hioutua. Marian äkäisen pinnan alla kytee aito huoli ja välittäminen, Arttukin kyseenalaistaa itsensä: ”Aina vain useammin tuntuu. Etten mie kuulu ennää tähän maailmaan.”

Yllättävä uutinen avaa Marialle ja kumpaneille aivan uuden näkökulman elämään:

 ”Täällä kaikki asiat menee jotenki oudoks. Täällä on ihan ihme fengshui.”

Pieneen romaaniin mahtuu niin mennyt kuin nykyinenkin maailma, jotka lopulta paiskaavat kättä toisilleen. Tuuliajolla ajelehtinut palanenkin löytää kenties paikkansa pelissä ja kutoo uuden silmukan sukupolvien väliseen ketjuun.

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.

Arttu Tuominen: Verivelka

Ystävyys ja velvollisuus rankalla törmäyskurssilla

Arttu Tuomisen koukuttava psykologinen trilleri Verivelka tuo dekkareihin uutta, ajankohtaista särmää. Miten käy totuuden, kun poliisin moraali, sekä hyvän ja pahan välinen raja osoittautuvat häilyviksi?

”Hetki oli ohut ja hauras kuin hämähäkin seitti tai tuulen kuljettama kuiskaus, mutta se oli todellinen.”

WSOY:n uusi Delta-sarja starttaa vauhdikkaasti Arttu Tuomisen kovaotteisella, inhimillisesti tarkkanäköisellä rikosromaanilla Verivelka. Kun menneisyydessä vannottu verivala velvoittaa, omien arvojen ja valintojen punninta ei ole helppoa. Koko elämä joutuu vaakalaudalle.

Arttu Tuominen työskentelee Porin kaupungin ympäristötarkastajana. Lupa- ja valvonta-asiat ovat hänen mukaansa ”ruohonjuuritason ympäristötyötä”. 

Lapsuuden unelma-ammatissaan dekkaristina hän toimii iltaisin omalla ajallaan, kolmelta lapselta se ei ole pois. Verivelka on hänen viides teoksensa.

Verivelka alkaa auvoisesti kesällä 1991. Kaksi päälle kymmenvuotiasta poikaa vannoo ikuisen ystävyyden nimiin. He haluavat tehdä aikamatkan ja hautaavat metsikköön kapselin viesteineen, jonka päättävät kaivaa ylös loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen, 27 vuoden kuluttua.

Mutta aika tekee tehtävänsä, törmää väistämättä syksyyn 2018, Verivelan toiseen tapahtuma-aikaan. Humalaisten ryyppykämpässä Porin Ahlaisissa heilahtaa leipäveitsi kohtalokkain seurauksin. Kukaan ei kuitenkaan tunnu surevan pitkän linjan rikollisen Rami Niemisen kuolemaa.

Rutiininomainen puukotusjuttu alkaa kuitenkin saada outoja piirteitä, kun Porin poliisin rikostutkintayksikön vs. komisario Jari Paloviita kollegoineen saa tutkinnan hoitaakseen. Alkaa kutkuttava, tiivistunnelmainen kissa ja hiiri -leikki, joka tempaisee lukijan mukaansa pohtimaan Tuomisen vinkkaamia juonilinjoja ja johtolankoja.

Onko ympäristötarkastaja tutkinut myös poliisin toimintaa? Niin asiantuntevalta hänen kerrontansa kuulostaa.

Arttu Tuomisen kuvasi Juha Törmälä.

– Esikoisdekkaria kirjoittaessani kynnys pyytää poliisilta apua oli korkea. Mutta sen valmistuttua minulla oli jo näyttöä ja pääsin tutustumaan poliisin toimintaan ja sain kontakteja rikostutkijoihin. Nyt faktat ovat kohdallaan. Pikkuasioista jää kiinni, ja uskottavuus menee. Suurissa kuvioissa voi käyttää mielikuvitusta, Tuominen totesi haastattelussa.

Jari Paloviita ja lähimmät kollegat Henrik Oksman ja Linda Toivonen ovat aitoja ja uskottavia, heidän reipas sanailunsa sujuu luontevasti. Kullakin on työelämänsä ohella myös yksityiselämä, jossa kaikki ei mene kuin Strömsössä. Tuominen limittää taitavasti henkilöidensä hapuilun ihmissuhteissaan rankkaan rikostutkintaan.

– Vaikka kirjoitankin juonivetoisia, kovaotteisia trillereitä, lähtökohtani on aina ihminen. Teokseni kiertyvät inhimillisten kipupisteiden ympärille.

Lapsuuden taustat ja traumat viitoittavat kunkin henkilön polkua, eivät jätä rauhaan. Isien pahat teot niittävät synkkää satoa. ”Mää kyllä yritin sitä poikaa. Saatte uskoa että yritin, ei se siitä kiinni ollu. Mutta kun se ei jumalauta uskonu, vaikka verille olisin piiskannu.”

Tuominen tuo ilmeikkäällä kielellään myös paikantunnun ja luonnon lukijan koettavaksi ihan konkreettisesti. ”Ulkona sinersi, aivan kuin valo olisi yrittänyt täyttää maisemaa, mutta ei olisikaan jaksanut kantaa omaa painoaan vaan romahtanut kasaan. Linda ajatteli, että syksy oli kuin nopea sisään-uloshengitys. Riitti elossa pysymiseen, mutta ei juuri muuhun.”

Tuomisen elävä kieli on kenties peräsin siitä, että hän on lukenut kirjallisuutta laidasta laitaan pienestä pitäen. Onko hänellä esikuvia?

– Väinö Linna on ohittamaton mestari, hänellä kaikki on kohdallaan. En ikinä pääse samalle tasolle. Leena Lehtolaisen ja Henning Mankelin kirjojen inhimillisen perusvireen tunnen läheiseksi. Stephen Kingiä olen lukenut kenties liiankin pienenä. Hänen kielensä on hienoa vaikka kuvaakin kauhua. Rosa Liksom on upea suomalainen kielenkäyttäjä. Kalle Päätalolle lähettäisin fanipostia, jos se vielä olisi mahdollista.

Kiusaaminen ja löylytykset saattelevat Verivelassa lapsuuden loppua. Sen ohut lanka katkeaa säie säikeeltä, kunnes koittaa kohtalokas juhannus, lapsuuden viimeinen aamu kesällä 1991. Paloviidan on elettävä menneisyyden haamujen varjossa. Ne odottavat aikansa, kunnes nousevat piiloistaan, ja kauan sitten maksamatta jäänyt velka velvoittaa.

Mistä ajatus kirjoittaa Verivelka kumpusi?

– Minulla on paljon ideoita, joille aika on hyvä tuomari. Huonot ideat haihtuvat, Verivelka pysyi päässä. Teoksen kirjoittaminen oli helppoa, kun olin sen työmatkoilla jo miettinyt valmiiksi. Jouduin pohtimaan, mikä on niin rankka juttu, mitkä vereslihaiset teot, että niitä ei voi katsoa läpi sormien, eikä vaihtoehtoja ole.

Komisario Jari Paloviita joutuu rankan valinnan eteen. Verivelka on maksettava ja sen aika on nyt tullut. Mutta missä kulkee hyvän ja pahan välinen raja? Kuka sen määrittää? Miten pitkälle solidaarisuus ja ystävyys venyttävät moraalia? Varsin ajankohtaisia kysymyksiä, kun Aarnio-jutusta Saaroineen paljastuu yhä uusia häkellyttäviä yksityiskohtia.

Kuva: Hannele Salminen näyttelystä Täällä kuljin.

Arttu Tuomisen taitavasti rakennettu psykologinen trilleri vie kosmisen kohinan taustoittamalle intensiiviselle, inhimilliselle aikamatkalle, jonka kertosäe vannoo: ” Mä pidän aina mun lupaukseni.”

Verivelka saa Delta-sarjassa jatkoa. Nimi Delta kuvaa Kokemäenjoen deltaa, fysiikassa symboli merkitsee muutosta. Tuominen suunnittelee kaikkiaan 5-6 kirjan sarjaa, jossa kukin Verivelassa esitelty henkilö saa oman kirjan ja puheenvuoron. Jatkossakin iso rikosteema kytkeytyy henkilökohtaiseen tematiikkaan. Jään innolla odottamaan, sillä tuntui, että jotain jäi koukuttavasi kesken. Haluan lukea lisää Jari Paloviidan ja kumppanien armottomasta elämästä.

Arttu Tuominen: Verivelka. WSOY, 2019. 408 s.  

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Sylvi taipuu, muttei taitu

Johanna Venho otti riskin ja sukelsi Sylvi Kekkosen mielenmaisemaan. Romaanissaan Ensimmäinen nainen hän hahmottelee taitavasti muotokuvan monitahoisesta, ristiriitojen repimästä presidentin puolisosta ja ihmisenä olemisen ehdoista.

”Otan menneet käsiini kuin sileän munan. Pysyykö se koossa. Mitä siitä kuoriutuu.” Näin Johanna Venho kuvittelee Sylvi Kekkosen (12.3.1900–2.12.1974) miettineen mökillä Katermassa elokuussa 1966.

Sylvi on paennut mökin yksinäisyyteen suremaan ystävänsä, kirjailija Marja-Liisa Vartion kuolemaa. Hän selailee päiväkirjojaan, puuhailee arkisissa askareissa, pohtii elämäänsä ja muistojaan. Ja alkaa mielessään käydä keskusteluja Marja-Liisan kanssa.

Venho on näiden mielikuvituskeskustelujen avulla luonut kiinnostavan rakenteen romaaniinsa Ensimmäinen nainen (WSOY). Pelkkä Sylvin yksinpuhelu olisi saattanut jäädä värittömäksi ja yksisilmäiseksi, mutta ystävättärien joskus kipakatkin sananvaihdot ja pohdinnat tarjoavat mielenkiintoisia näkökulmia Sylvin mielenmaisemaan.

”Tai kun sanoin kesken puhettasi silmät pystyssä: nyt en kyllä tajunnut yhtään mitään, ja sinä pudistit typeryyteni ja keskinkertaisuuteni irti itsestäsi kuin koira veden turkistaan.”

Lisää särmää teokseen tuo Sylvin toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall, joka omalla äänellään avaa Sylvin kuvaan vielä uuden näkökulman. Eturivin taiteilija tuskailee Sylvin muotokuvan kimpussa, joka ei ota syntyäkseen. Miten saada ”nuppiin” samaan aikaan Sylvissä piilevä herkkyys ja lujuus, hauraus ja kovuus?

Essille ei riitä, että muotokuva on näköinen. Hän tavoittelee mallinsa ”ydinlausetta”, joka jokaisen kohdalla on ratkaistava erikseen. Essi näki Sylvissä muutakin kuin pikkuvarpusen. Sen huomaa jo hänen kirjan kannessa olevasta mustaliitupiirroksestaan. Siinä nelikymppisen Sylvin peräänantamaton, arvoituksellinen ilme kertoo ihmisestä, joka kätkee sisimpänsä huolellisesti.

Kun Essi tuskailee muotokielensä kanssa, Sylvi puolestaan pelkää kadottaneensa kirjailijanäänensä romaaninsa Amalia jälkeen. Kriitikoiden rivien välistä hän lukee vähättelyä: presidentin rouvan puuhastelua. Arvo Salo pyytää Kirjailijaliiton kokouksessa, ettei Sylvi enää tulisi mukaan, jotta keskustelut olisivat vapaampia.

Presidentin puolison rooli aiheuttaa työskentelyyn myös jatkuvia keskeytyksiä.”Kaikki minussa kurkottui ja kumartui toisia kohti niin pitkälle, että jäin itseni ulottumattomiin.”

Essi on toista maata, hän ei ole vaimoainesta, vaan taiteellinen työ menee kaiken muun edelle. Sylvin tavoin hän ei kyennyt elämään miehen varjossa. ”Minähän en siihen pystynyt, Benno väitti että tukehdutin hänet kovaäänisellä läsnäolollani.”

Taiteilijan ja kolmen lapsen yksinhuoltajan arki ei ole helppoa, sähkölasku maksamatta ja kipsipöly yskittää. ”Perkele. Soittaisi joku ja pyytäisi syömään Kosmoksen silakoita vaikka, syömään minua ei tarvitse ikinä kahta kertaa kehottaa.”

Venho on elävästi tavoittanut kolmen, perin erilaisen naisen persoonallisuuden. Tuntuu kuin hän olisi viettänyt aikaa heidän seurassaan, niin luontevasti hän on ystävättäret kirjansa sivuille loihtinut.

Johanna Venho on palkittu runoilija ja
 kirjailija. Kuva: Veikko Somerpuro.

Kun maalta kaupunkiin Etsivän Keskuspoliisin kortistonhoitajaksi pestattu nuori Sylvi tapaa työpaikallaan salskean Urho Kekkosen, se on menoa.

 ”Pidin ja pidän yhä hänen äänestään, joka tuntuu siltä kuin ajaisi junalla hämärän metsämaiseman halki. Varmuus. Määrätietoisuus. Se miten hän vetää ihmisiä puoleensa kuin magneetti.”

Avioliitto muuttuu kuitenkin Sylvin sairastumisen myötä toveruusliitoksi, intellektuaaliseksi kumppanuudeksi yhteisestä sopimuksesta. Mutta sydämelle ei mahda mitään. Kun Kekkonen valitaan presidentiksi ja Sylvistä tulee ensimmäinen nainen, Kekkonen ilmoittaa saman päivän iltana, ettei tule yöksi kotiin.

Sylvin tuska on musertava. Ja kun Helsingin Sanomat julkistaa Kekkosen suhteen Anne-Marie Snellmaniin Sylvi kokee julkista häpeää: ”Salasuhde muka. Ihmiset tuijottavat minua, kuka säälivästi, kuka pilkalla.”

Sylvi taipuu, muttei taitu. Hänellä on muistonsa, joita ei voi häneltä ottaa pois. Ja toinen maailma, kirjoittaminen, joka poistaa yksinäisyyden: ”Näky näyltä hahmottuu tähän elämään jäntevä, koossa pitävä ranka.”

Toisen ihmisen nahkoihin ei ole helppo sujahtaa. Johanna Venholta se on onnistunut hienosti. Ei ihme, että kirjailija päättää teoksensa sanoihin:” Sylville, Marja-Liisalle ja Essille kuuluu kiitos yhteisestä matkasta, unisanoista – ja ymmärryksestä, joka kannatteli. Minun on jo nyt teitä ikävä.”

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY, 2019. 262 s.

Minna Lindgren: Kaukorakkaus

Intohimolla ei ole ikärajaa

Kun Minna Lindgren kirjoittaa rakkaudesta, ihan tavallisesta tarinasta ei ole kyse. Terävä yhteiskunnallinen satiiri ja huumori ovat Kaukorakkaus-romaanissa tallella, mutta nyt mukana on myös surua ja menetystä.

Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogian yhdeksänkymppisten neuvokkaiden daamien hulvaton meno ihastutti niin Suomessa kuin maailmalla. Vihainen leski ei jäänyt pekkaa pahemmaksi, vaan päätti lähteä baanalle ja vetää loppusuoran täysillä.

Sama meno jatkuu uudessa romaanissa Kaukorakkaus (Teos), tosin pienemmällä vaihteella ja sävykkäämmin. Heti alkuun Lindgren osuu jälleen tarkasti ajan hermoon, kun vuosia jatkuneet ”liikenteen tilapäisjärjestelyt” Erottajalla sekavine muotiaitoineen aiheuttavat räsähdyksen.

”Jostain oli ilmestynyt äänetön pyöräilijä, joka kiisi arviolta 30 kilometrin tuntuvauhdilla Kaukon Renaultin eteen."

Vartalonmyötäiseen voimisteluasuun sujahtanut, vahingoittumattomana selvinnyt, terveysteknologisella valvontalaitteella varustautunut pyöräilijä kiroilee roisisti.

Nyt on Kauko Koskisen, 82 v, Tilastokeskuksen arkiston entisen ATK-päällikön otettava haltuun älyteknologia. Muutoin ei vammautuneen hiilirunkoisen cyclocrossin korvauksia voi hoitaa, sillä vakuutuskonttoreita ei enää ole.

Netin hämärissä syövereissä alkaa viidakkotaistelu. Vahinkoilmoitusta siellä ei noin vain täytetä. Naurattaisi, jollei itkettäisi.

Kauko on viriili mies, vaikka häntä vanhuksen rooliin tuon tuosta yritetäänkin tuupata. Tunnollisesti hän käy päivittäin tapaamassa Alzheimerin uhriksi vajonnutta vaimoaan dementiakoti Unholassa.

Minna Lindgren on moni-
puolinen kirjailija ja toimittaja.
 Kuva: Heli Sorjonen 

Hellyydellä on monta muotoa. Viimeisin niistä on rakkaan vaimon hiusten kampaaminen ja nyhtökaurapuuron syöttäminen. Kunnes hoivakoordinaattori antaa Kaukolle porttikiellon Unholaan intimiteettisuojan rikkomisesta. Lindgrenin kritiikki osuu jälleen nappiin.

Kaukolla alkaa luopumisen aika. Mutta vanhoja arkistoja peratessaan mielen valtaa aistillinen erotiikka nuoruuden rakkauden, Liisan, kuvia katsellessa. Muistot antaumuksellisista hetkistä Hietaniemen kalmistossa ja kongressimatkalla Milanossa aiheuttavat suorastaan fyysistä kipua.

”Pirkko oli vaimo, Liisa luonnonvoima.” Taitavasti Lindgren paljastaa rakkauden monet kasvot, todistaa, ettei intohimolla ole parasta ennen -päivämäärää. Mutta missä Liisa nyt on, rikkaan gynekologin puolisoksi Englantiin päätynyt lentoemo? Kadonneen Liisan metsästyksessä auttavat niin sukututkimus kuin vasta haltuun otettu älyteknologia Facebookeineen.

Kaukon pohjoishelsinkiläisessä omakotitalossa elelee ”jääkaappiyhdyskunta”, hänen eronnut poikansa Timo, 55 v, ja tämän aikamiespoika Mickey, 26 v, e-urheilijoita ja vegaaneja molemmat. Jotta virtuaalipelit sujuisivat, Kaukolta odotetaan ruoanlaittoa, (linssejä ja myskikurpitsaa), siivousta ja kalsareiden pesua.

Sukupolvien välinen kuilu on ilmeinen, mutta Kauko ottaa tilanteen Timon kehotuksesta lojaalisti. Ajan ilmiöiden humoristisena tarkkailijana Lindgren on omaa luokkaansa.

Tuukka Peltosen puupiirros Unohdukseen
katoavat varjot. Yksityiskohta.

Arkisen puurtamisen lomassa Kaukon mieli kiitää ihan omissa sfääreissä intohimon vuoristoradalla. Moisessa menossa toiveikkuuden siivittämät hurjat nousut ja epätoivoon suistavat syöverit vaihtavat vuoroa. Lopulliselta iskulta tuntuvat kalmiston haudankaivajan paljastukset Suopean Säynävän oluenhuuruisessa illassa.

Mutta Kaukorakkaus muistuttaa, että rakkaus on viekas veijari, joka kulkee ihan omia polkujaan, ei se haudankaivajia kuuntele. Minna Lindgren on kirjoittanut – lojaalisti – kaihomielisen, hilpeän sadun. Toivon Kaukolle pitkää ikää ja kuumottavia tuokioita!

Minna Lindgren: Kaukorakkaus. Teos, 2019. 234s.

Tuukka Peltosen Eighties-näyttely ARTag Studiossa 16.6. saakka.

”Meidän on upotettava se ruumis!”

Kovaksikeitetyt dekkaristit – Marja Aarnipuro, Marko Kilpi, JP Koskinen ja Jarkko Sipilä – julistavat kukin kuolemantuomioita uusissa hyytävissä jännäreissään. Armoa on turha anella.

Jarkko Sipilä, Marja Aarnipuro, JP Koskinen ja Marko Kilpi.

Rikoskirjallisuuden mafiapomo CrimeTime järjesti neljän alan asiantuntijan taattua jännitystä tihkuvien teosten yhteisjulkistuksen Kiseleffin talossa. Tilaisuudessa kirjailijat vinkkasivat, miten rikosten jäljille pääsee, ja mitä siitä seuraa

Apu-lehden päätoimittajan Marja Aarnipuron ura dekkaristina alkoi, kun hänelle kolmen omakohtaisen rintasyövästä kertovan tietokirjan jälkeen jäi kirjoitusvaihde päälle. Toimittaja kirjoittaa siitä, minkä tuntee.

Kaarina Riikonen ratkaisee -sarjan päähenkilö, Viikko-lehden reportteri, on tavallinen, vaihdevuosioireiden ja keliakian riepottelema perheenemäntä, joka suorastaan kompastuu rikoksiin. 

Sarjan kolmannessa osassa Syöpälääkärin kuolema Kaarinan on ratkaistava, onko tutun lääkärin kuolema onnettomuus vai raaka rikos. Tilannetta ei helpota, että vainaja ehti jättää hänelle tappavan testamentin.

Idea Syöpälääkärin kuolemaan syntyi, kun Aarnipuro oli tarkistamassa yksityiskohtia kirjaansa varten syöpäklinikalla, ja tuttu lääkäri halusi päästä romaaniin mukaan. Näin tapahtui – kohtalokkain seurauksin.

Marko Kilvellä on monta rautaa tulessa: hän on vanhempi konstaapeli Kuopiossa, palkittu kirjailija ja käsikirjoittaja ja nyt myös ääniharavana kunnostautunut kansanedustaja. Tämän lisäksi hän on kuvannut Undertaker-sarjansa kolmannen osan Kuolemanlaakso kansikuvan Thaimaassa. Valokuvassa tsunamin uhrien muistoksi pystytetyt kivet nousevat uhkaavasti synkästä maasta.

Kilven Undertaker-sarjan ”sankari” Jarmo Kivi, hautausurakoitsija, hoitelee rikollisia bisneksiään kuoleman varjossa. Hautaustoimistosta käsin hämärähommia onkin helppo junailla, sillä – Kilven omin sanoin – ”kukapa siellä kävisi shoppailemassa ja häiritsemässä”.

Ihmiset ja heidän elämäntarinansa kiinnostavat Kilpeä, rikokset eivät niinkään. Mikä meni pieleen, että tähän päädyttiin, kansainväliseksi huumekauppiaaksi? Rikollinen mieli viis veisaa yhteiskunnan säännöistä, mutta oman kuplan sisällä nuhteettoman perheenisän säännöt pätevät.

Kilpikin halusi tarkistaa yksityiskohtia, tutkia, mitä mustassa ruumisautossa tapahtuu. Niinpä hän pestautui sinne hommiin. Kun hän kerran rikospaikalle tultaessa hyppäsi ulos autosta, tutut kollegat ruumiin äärellä kummastelivat: mitä ihmettä sä siellä teet?

Finlandia-ehdokkaanakin tunnettu kirjailija JP Koskinen rakentaa poikkeuksellista 12-osaista Murhan vuosi -kirjasarjaa. Siinä edetään kuukausi kuukaudelta, kirja kirjalta, kohti Tulikosken suvun mystistä salaisuutta. Tammikuun pimeästä sylistä on nyt edetty viidenteen osaan Toukokuun tuonen kukat.

Vaikka Koskinenkin tarkistaa yksityiskohtia, hän ei varsinaisesti kuvaa poliisin toimintaa, vaan elää sisällä tarinassaan eräänlaisena haamuna. Eikä hänen mielestään ”fiktiota pidä pilata faktoilla”.

Toukokuun tuonen kukissa menneisyyden haamut nousevat haudastaan piinaamaan poliisista potkut saanutta yksityisetsivä Tulisuota.  Hänen laillaan Koskista kiinnostavat myös kriminaalihistorian tunnetut rikosmysteerit, Bodomin murhat ja Auerin tapaus.

Realististen poliisiromaanien mestarin, MTV3:n rikostoimituksen päällikön Jarkko Sipilän aiheet ovat polttavan ajankohtaisia. Takamäki-sarjan 19. dekkarissa Uhripeli komisario joutuu tutkimaan kinkkistä lähisuhdeväkivaltatapausta tyyliin: ”Teen sun elämästä helvettiä! Ja tapan sut ja tytön!”

Alkujaan Sipilä suunnitteli mielenterveydeltään horjuvan vainoojan karkaavan vankilasta. Mutta käytyään Niuvanniemen mielisairaalassa tutustumassa pakkohoitoon, suunnitelma muuttui. ”Nyt tiedän, miten osastolta neljä pääsee ulos”, Sipilä totesi. Ja lisäsi, että vaikka kyse onkin realistisesta rikosromaanista, liian tarkkoja yksityiskohtia ei pidä paljastaa. "Sillä romaaneja luetaan myös vankiloissa."

Joskus todellisuus ja fiktio törmäävät yllättäen. Kuten silloin, kun Sipilä kaverinsa kanssa pohti työn alla olevan kirjansa juonta baarin pimeässä nurkassa. Ajatus kirkastui, Sipilä löi nyrkillä pöytään ja huudahti: ”Kyllä meidän on pakko upottaa se ruumis!” Lähipöydät hiljenivät ja tyhjenivät kuin taikaiskusta.

Marja Aarnipuro: Syöpälääkärin kuolema. CrimeTime, 2019. 325s.

Marko Kilpi: Undertaker - Kuolemanlaakso. CrimeTime, 2019. 347s.

JP Koskinen: Toukokuun tuonen kukat. CrimeTime, 2019. 287s.

Jarkko Sipilä: Uhripeli. CrimeTime, 2019. 317s.

Merja Asikainen: Rivieraterveisin Sari Havas

Toinen todellisuus tuo onnea

Näyttelijä Sari Havaksen unelmasta tuli totta, kun hän viitisentoista vuotta sitten hankki kodin Ranskan sinisen rannikon liepeiltä Rivierasta. Merja Asikaisen kirjoittama teos paljastaa, ettei sopeutuminen sujunut kommelluksitta, mutta alueen lämpö, värit, maut ja rento elämäntapa lumoavat yhä edelleen.

”Riviera hyväilee kaikkia aisteja, siellä ne kaikki saavat tyydytystä. Herään eloon, virkoan tuntemaan ja nauttimaan elämästä”, Sari Havas tunnusti tietokirjailija, toimittaja Merja Asikaiselle, joka itsekin on käynyt Rivieralla parikymmentä kertaa. 

Hän kirjasi Sarin kokemuksia ja tuntemuksia teokseensa Rivieraterveisin Sari Havas (Docendo), joka on kuin aurinkoinen tuulahdus lumoavalta rannikolta.

Sarin ensiaskeleet Ranskassa eivät rohkaisseet jatkamaan tuttavuutta. Parikymppisenä au pairina Pariisissa oli paettava isäntää, joka halusi jotain ihan muuta kuin talousapua. 

Eikä paarialuokkaan luettavana apulaisena olo ylhäisessä perheessäkään ollut herkkua. Mutta rakkaus maahan oli syttynyt, ja unelma omasta asunnosta alkoi kangastella mielessä.

Sarin ensimmäinen koti nykyisen ex-miehen kanssa löytyi syksyllä 2003 Provencen idyllisestä Bouyonin pikkukylästä maaseudun vuorenrinteeltä. Asunnon ikivanha avain oli niin raskas ja suuri, ettei mahtunut taskuun. Siellä alkoi kotiutuminen ja aitoranskalaisen elämänmuodon opettelu syrjässä hälisevästä turistirannikosta.

Kun asunto avioerossa jäi ex-miehelle, Sari aloitti uuden oman kodin metsästyksen, tällä kertaa lähempää merta. Toiveiden sielunmaisema löytyi tunnelmallisesta taiteilijoistaan tunnetusta Vencen pikkukaupungista kymmenen kilometrin päässä rannasta.

Keskiajalta peräisin olevan entisen linnarakennuksen kolmannen kerroksen vinttihuoneistosta avautuu upeat näköalat vuorille ja Sarin suosikkipaikkaan Antibesin niemelle saakka.

Sari Havas kirjan julkistamistilaisuudessa
Ranskan Suomen-suurlähetystössä.

Ilman uhrauksia asunnon hankinta ei olisi ollut mahdollista. Niinpä omistusasunto Suomessa vaihtui vuokrakotiin. Mutta Sari ei uhraustaan kadu, sillä ajoittainen asuminen – toinen elämä – Rivieran säihkyvän rannikon leppeässä ilmastossa tuo hänen elämäänsä niin paljon onnea ja iloa.

Sen viiden vuoden aikana, jonka Sari on huoneistoaan emännöinyt, on ehtinyt tapahtua monen moista: tulipalo, maanjäristys ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämät säätilan rajut heilahtelut. Ranskan raskas byrokratia ansaitsee ihan oman lukunsa.

Harmit kuitenkin unohtuvat, kun aamuyöstä avoimista ikkunoista alkaa leijailla sisään leipomoissa paistuvien herkkujen suloinen tuoksu. Liisankadun Alepaan tallustellessa ei voi kuin kadehtia Saria, jonka Vencen asuintalon edustalla on aamupäivisin pieni nurkkaus, jossa toimivat kalakauppias, lihakauppias ja maustekauppias.

Lähistöltä löytyy myös juustokauppoja, herkkupuoteja ja vihanneksia pursuava ruokatori. Kaupungin lukuisissa vesi- ja suihkulähteissä pulppuilee raikas, terveellinen vuoristovesi.

Jotta emme jäisi ihan osattomiksi näistä herkuista, kirjassa on mukana paikallisia reseptejä, jotka siivittävät makumatkalle Rivieralle. Sarin kotiaukion kantaravintola Clemanceaun ruokaohjeen ”Sinisimpukat arrabbiata-kastikkeessa” pelkkä lukeminen nostattaa veden kielelle.

Rivierankävijät Merja Asikainen ja Sari Havas. 

Sarin ihanan asunnon heikko kohta ovat sinne johtavat kuluneet, kiviset kierreportaat. Kun hän oli palaamassa illalliselta kihlattunsa Riston kanssa huhtikuussa 2018, valot yllättäen sammuivat portaikossa. Korkokengät eivät tuossa tilanteessa ole paras vaihtoehto, joten seurauksena oli ilmalento, mahtava kuhmu ja aivotärähdys.

Risto oli suunnitellut kosivansa Saria jossain alueen romanttisessa paikassa ennen Suomeen paluuta. Tällin aiheuttama sairaalareissu sotki suunnitelman, ja paikka vaihtui Nizzan lentokentäksi. Ranskan maaperällä ehdittiin silti ostaa sormus ja juoda kihlajaissamppanjat.

Sari hankki Vencen asunnon itselleen, mutta kun heitä on nyt kaksi, pariskunta on alkanut haaveilla pienestä talosta Vencen vanhan kaupungin muurien lähettyviltä. Sinne mahtuisi myös sukua ja ystäviä vierailemaan.

Mikäpä on haaveillessa Clemanceaun tunnelmallisella terassilla roseeviinin helmeillessä laseissa. Sarin unelmista on ennenkin tullut totta.

Merja Asikainen: Rivieraterveisin Sari Havas.

Docendo, 2019. 232s.

Teos on runsaasti kuvitettu Sarin ottamilla valokuvilla, jotka tuovat maisemat ja paikallisen ilmapiirin käsinkosketeltaviksi.

Lisää Ranska-tietoa jakaa taidefilosofi, matkailun ammattilainen Liisa Väisänen, joka vie kiinnostavalle retkelle kaikkien aistien maahan teoksessaan Ranska, rakkaudella (Kirjapaja, 2019).

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

Miki Liukkonen uudistaa kirjallisuutta komeasti

Hulvaton mielikuvitus ja idearikkaus yhdistettynä viiltävään katseeseen ja sanataituruuteen on lyömätön yhdistelmä Miki Liukkosen uudessa romaanissa Hiljaisuuden mestari.

 Miki Liukkosen edellinen romaani, Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaaksi päätynyt O (WSOY, 2017), oli 900-sivuinen joka suuntaan tempoileva maailmanselitys. 

Sen parikymmentä juonenpätkää törmäilivät toisiinsa, ja satakunta henkilöä harhaili infoähkyn tukahduttamassa universumissa yksinäisempinä kuin koskaan.

Uudessa romaanissa Hiljaisuuden mestari (WSOY) sivuja on yli puolet vähemmän, henkilöitä vain kymmenkunta ja alaviitteitäkin maltillisesti. Erona on myös se, että Liukkonen on nyt suunnannut aiemmin ulospäin kurottaneen katseensa sisäänpäin, mielen muljahduksiin.

Teoksensa kirjailija on omistanut itselleen, sillä se on henkilökohtainen, Liukkonen tunnusti julkistamistilaisuudessa. Hiljaisuuden mestarin keskeiset teemat, ahdistus, yksinäisyys ja kommunikaation vaikeus, jotka sen henkilökatrasta piinaavat, ovat tuttuja myös Liukkoselle.

Heti alkuun kirjan esikertoja epäilee, pystyykö sanoilla luomaan kommunikaatiota ihmisten välille, sillä hänen mielestään sanat ovat romahtamisalttiita siltoja: ”…ihmiset seisovat eri puolilla siltaa ja huutelevat sieltä toisilleen ja sanat tavallaan vapisevat ja hoipertelevat siltana kosken tai hirvittävän rotkon yli, pyrkivät kohti määränpäätä, joka on ymmärrys…”

Liukkonen on merkinnyt kirjan luvut pykälillä, joista syntyy eräänlainen kartta, joka kertoo missä kulloinkin mennään yhä eriskummallisemmiksi äityvien tapahtumien ja tilanteiden myllerryksessä. Nämä happeningit luovat kuitenkin vain kulissit niille keskusteluille, ajatuksille, mielenmaisemille ja muistoille, jotka kohtalon toisiinsa kietomien henkilöiden välillä ja päässä välähtelee.

Esirippu nousee luvussa § A. Tilanne on päällä Lennart Oneilin kotona, jossa hän majailee vaimonsa ja poikansa T.Oneilin kanssa. Paikalla on virkavaltaa (mainiosti luonnehdittua) tutkimassa, miten kohtalokkaaksi Botoxilla maustettu Subway-patonki voi koitua. Sängyn allakin tapahtuu kummia.

Toisaalla, bensa-aseman kahvilassa, korventavan, lohduttoman yksinäinen Herman Leorne haastattelee jälkituotantoassistenttikokelasta, joka pyrkii mukaan työstämään Hermanin YouTube-kanavaa Asioiden Kiinnostavuus. Jutun juju on tämän mielestä siinä, että asioiden kiinnostavuus on niiden vieressä.

Aki Roukala kuvasi Miki
Liukkosen Galleria Kajasteen
näyttelyyn.

Miki Liukkonen on mahduttanut romaaniinsa häkellyttävän määrän ajan ilmiöitä, jotka hän keihästää viiltävän tarkasti ja tarjoilee saaliinsa lukijalle nautittavan sujuvalla, ilmeikkäällä kielellä huumorin maustamana. 

Hän maalaa sanoillaan maisemia ja tunnelmia, joihin lukija ajautuu huomaamattaan mukaan ja alkaa täydentää niitä omassa mielessään.

”Aurinko pursui niin kuin majoneesi, paksuna ja täyteläisenä, huoltoasemamarketin kulman takaa, se sai bensapumput ja asfaltin öljytahrat sädehtimään. Ne loikkasivat kuumeisina huutomerkkeinä silmille.”

Miki Liukkonen ja kirjan kumppanit ovat tosissaan. He pureutuvat syvälle olemisen ytimeen. Pohtivat onko aitoutemme, vilpittömyytemme vain ”sosiaalisten hahmojeni ja roolieni rakentama mielikuva autenttisesta; tässä minä nyt itken, tässä minä nauran…” Tässä sivutaan O:n teemoja.

Aitoa kohtaamista ei synny terapiaistunnoissakaan, ne vain turhauttavat. ”… me emme koskaan päässeet käsiksi siihen, mistä todella oli kysymys, mikä ikinä se sitten olikin.”

Näinkö me aina pysyttelemme sanojen päässä toisistamme? Onko aito kohtaaminen mahdotonta? Liukkonen lataa painavaa tekstiä, avaa polkuja moniin kiinnostaviin ajatussuuntiin, joita tekisi mieli lähteä seuraamaan pidemmälle ja katsoa, minne ne johtavat.

Yksityiskohta Maija Kiven
maalauksesta Pale Blue Eyes 

Hermania ja Lennartia – ja T.Oneiliä –  piinaavaan ypöyölliseen yksinäisyyteen, jossa seinäkellon naksutus heittelee ”tikkoja jokaisen valvotun sekunnin tulehtuneeseen huokoseen” ei tunnu löytyvän apua.  Mutta tätä kuvatessaan kirja tuo omalla tavallaan lohtua: emme ole yksinäisyydessämme yksin.

Esirippu laskeutuu, tapahtumat ovat saavuttaneet kliimaksinsa. Karusellin vauhti hiljenee, hälinä vaimenee, ja välitilassa tuoksuu nurmi. Kuolema kruunaa kaksi hiljaisuuden mestaria.

Voi olla, että sanat ovat romahtamisalttiita siltoja. Mutta Miki Liukkosen sanoihin voi luottaa, ne kantavat komeasti, luovat lukuelämyksen, joka ulottuu sanojen tuolle puolen.

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari. WSOY, 2019. 359 s.

Maija Kiven näyttely Garden of Death and Desire Galleria A2:ssa 5.5. saakka.