torstai 6. kesäkuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen


Sylvi taipuu, muttei taitu

Johanna Venho otti riskin ja sukelsi Sylvi Kekkosen mielenmaisemaan. Romaanissaan Ensimmäinen nainen hän hahmottelee taitavasti muotokuvan monitahoisesta, ristiriitojen repimästä presidentin puolisosta ja ihmisenä olemisen ehdoista.


Otan menneet käsiini kuin sileän munan. Pysyykö se koossa. Mitä siitä kuoriutuu.” Näin Johanna Venho kuvittelee Sylvi Kekkosen (12.3.1900–2.12.1974) miettineen mökillä Katermassa elokuussa 1966.

Sylvi on paennut mökin yksinäisyyteen suremaan ystävänsä, kirjailija Marja-Liisa Vartion kuolemaa. Hän selailee päiväkirjojaan, puuhailee arkisissa askareissa, pohtii elämäänsä ja muistojaan. Ja alkaa mielessään käydä keskusteluja Marja-Liisan kanssa.

Venho on näiden mielikuvituskeskustelujen avulla luonut kiinnostavan rakenteen romaaniinsa Ensimmäinen nainen (WSOY). Pelkkä Sylvin yksinpuhelu olisi saattanut jäädä värittömäksi ja yksisilmäiseksi, mutta ystävättärien joskus kipakatkin sananvaihdot ja pohdinnat tarjoavat mielenkiintoisia näkökulmia Sylvin mielenmaisemaan.

Tai kun sanoin kesken puhettasi silmät pystyssä: nyt en kyllä tajunnut yhtään mitään, ja sinä pudistit typeryyteni ja keskinkertaisuuteni irti itsestäsi kuin koira veden turkistaan.”

Lisää särmää teokseen tuo Sylvin toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall, joka omalla äänellään avaa Sylvin kuvaan vielä uuden näkökulman. Eturivin taiteilija tuskailee Sylvin muotokuvan kimpussa, joka ei ota syntyäkseen. Miten saada ”nuppiin” samaan aikaan Sylvissä piilevä herkkyys ja lujuus, hauraus ja kovuus?

Essille ei riitä, että muotokuva on näköinen. Hän tavoittelee mallinsa ”ydinlausetta”, joka jokaisen kohdalla on ratkaistava erikseen. Essi näki Sylvissä muutakin kuin pikkuvarpusen. Sen huomaa jo hänen kirjan kannessa olevasta mustaliitupiirroksestaan. Siinä nelikymppisen Sylvin peräänantamaton, arvoituksellinen ilme kertoo ihmisestä, joka kätkee sisimpänsä huolellisesti.

Kun Essi tuskailee muotokielensä kanssa, Sylvi puolestaan pelkää kadottaneensa kirjailijanäänensä romaaninsa Amalia jälkeen. Kriitikoiden rivien välistä hän lukee vähättelyä: presidentin rouvan puuhastelua. Arvo Salo pyytää Kirjailijaliiton kokouksessa, ettei Sylvi enää tulisi mukaan, jotta keskustelut olisivat vapaampia.

Presidentin puolison rooli aiheuttaa työskentelyyn myös jatkuvia keskeytyksiä.”Kaikki minussa kurkottui ja kumartui toisia kohti niin pitkälle, että jäin itseni ulottumattomiin.”

Essi on toista maata, hän ei ole vaimoainesta, vaan taiteellinen työ menee kaiken muun edelle. Sylvin tavoin hän ei kyennyt elämään miehen varjossa. ”Minähän en siihen pystynyt, Benno väitti että tukehdutin hänet kovaäänisellä läsnäolollani.”

Taiteilijan ja kolmen lapsen yksinhuoltajan arki ei ole helppoa, sähkölasku maksamatta ja kipsipöly yskittää. ”Perkele. Soittaisi joku ja pyytäisi syömään Kosmoksen silakoita vaikka, syömään minua ei tarvitse ikinä kahta kertaa kehottaa.”

Venho on elävästi tavoittanut kolmen, perin erilaisen naisen persoonallisuuden. Tuntuu kuin hän olisi viettänyt aikaa heidän seurassaan, niin luontevasti hän on ystävättäret kirjansa sivuille loihtinut.

Johanna Venho on palkittu runoilija ja
 kirjailija. Kuva: Veikko Somerpuro.

Kun maalta kaupunkiin Etsivän Keskuspoliisin kortistonhoitajaksi pestattu nuori Sylvi tapaa työpaikallaan salskean Urho Kekkosen, se on menoa.

 ”Pidin ja pidän yhä hänen äänestään, joka tuntuu siltä kuin ajaisi junalla hämärän metsämaiseman halki. Varmuus. Määrätietoisuus. Se miten hän vetää ihmisiä puoleensa kuin magneetti.”

Avioliitto muuttuu kuitenkin Sylvin sairastumisen myötä toveruusliitoksi, intellektuaaliseksi kumppanuudeksi yhteisestä sopimuksesta. Mutta sydämelle ei mahda mitään. Kun Kekkonen valitaan presidentiksi ja Sylvistä tulee ensimmäinen nainen, Kekkonen ilmoittaa saman päivän iltana, ettei tule yöksi kotiin.

Sylvin tuska on musertava. Ja kun Helsingin Sanomat julkistaa Kekkosen suhteen Anne-Marie Snellmaniin Sylvi kokee julkista häpeää: ”Salasuhde muka. Ihmiset tuijottavat minua, kuka säälivästi, kuka pilkalla.

Sylvi taipuu, muttei taitu. Hänellä on muistonsa, joita ei voi häneltä ottaa pois. Ja toinen maailma, kirjoittaminen, joka poistaa yksinäisyyden: ”Näky näyltä hahmottuu tähän elämään jäntevä, koossa pitävä ranka.”

Toisen ihmisen nahkoihin ei ole helppo sujahtaa. Johanna Venholta se on onnistunut hienosti. Ei ihme, että kirjailija päättää teoksensa sanoihin:” Sylville, Marja-Liisalle ja Essille kuuluu kiitos yhteisestä matkasta, unisanoista – ja ymmärryksestä, joka kannatteli. Minun on jo nyt teitä ikävä.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY, 2019. 262 s.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti