”Oivahan sai leikkiä koko ikänsä”
Rakastettu
Oiva Toikka on saanut näköisensä komean elämäkerran. Jutta Ylä-Monosen
kirjoittama Oiva Toikka – Taiteilijan
elämä -teos valottaa
poikkeuksellisen lahjakkaan, kansainvälisesti palkitun taiteilijan persoonaa ja
hänen monipuolista uraansa ilmeikkäästi.
Toikan taide on
täynnä virtuoosimaista osaamista ja lumoavia yksityiskohtia. Lasinpuhalluksen
salaisuuksia tuntemattomalle hänen veistoksensa näyttävät ilmestyksiltä,
enemmän itsestään syntyneiltä kuin ihmiskäden tuotteilta. Timo Valjakka Helsingin Sanomissa
Oiva
Toikka (1931 – 2019) syntyi kymmenpäisen lapsikatraan kuopuksena Viipurin
lähettyvillä sijaitsevassa Säiniön kylässä. Samalta paikkakunnalta on kotoisin
hämmästyttävä määrä muitakin kulttuuripersoonia kuten viulutaiteilija Heimo Haitto, graafikko Erik Bruun, taiteilija Unto Pusa ja kirjailija Paavo Haavikko muiden muassa.
Oiva oli perheensä hemmoteltu lellikki, mammanpoika,
seikka, jota hän itse poikasena omahyväisesti kommentoi:
”Minkäs mie sille
mahan kun mie oon niin Oiva!” Heitto osoittautui ennustukselliseksi.
Toimittaja ja tietokirjailija Jutta Ylä-Mononen on tehnyt perusteellista työtä valottaessaan
Oivan elämän eri vaiheita ja hänen taiteilijanuraansa kirjassaan Oiva Toikka – Taiteilijan elämä
(Siltala). Hän on penkonut arkistoja ja tehnyt yli 70 haastattelua Oivan
tunteneiden ihmisten kanssa. ”Jokaisen kohtaamani ihmisen ihailu ja rakkaus
Oivaan on säteillyt kirjaprojektini ympärillä”, hän kirjoittaa saatesanoissaan.
Oivan taiteellinen ura alkoi jo parivuotiaana, kun hän
mahallaan maaten piirteli värikynillä puotipaperille. Joitain vuosia myöhemmin
hän piirsi naapurissa asustavalle Björklundin tädille leninkimalleja, jotka
tämä teetätti ompelijalla.
Kun Neuvostoliiton pommikoneet moukaroivat Viipuria,
perheen oli lähdettävä evakkoon. Kuormurin lavalla seisseestä
kahdeksanvuotiaasta Oivasta tuntui, että hän oli matkalla kohti suurta
maailmaan. Tämäkin ennustus toteutui.
Rut
Brykin ja Birger Kaipiaisen
keramiikkateosten inspiroimana hän haki ja pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan
Ateneumin keramiikkataiteen osastolle. Oivan tyylitellyt, neliskanttiset
keramiikkahevoset miellyttivät myöhemmin niin Rut Brykiä kuin Eero Aarniota, jotka ostivat kumpainen
sellaisen kotiinsa.
Kaikki eivät Oivan hevosista lumoutuneet. Kun entiset
naapurit kotikylältä, Björklundin pariskunta näki Oivan hevosen Bulevardilla
sijainneen gallerian ikkunassa, setä järkyttyi ja tuhahti: ”Oiva Toikka –
maanviljelijän poika, eikä tiedä miltä hevonen näyttää!”
Oman elementtinsä ja visuaalisen kielensä Oiva löysi oppilasvierailulla
Nuutajärven lasihytissä. Jo ensimmäisillä kokeiluillaan hän sai aikaan
hämmästyttäviä teoksia, jotka kuuluvat Suomen lasimuseon pysyvän näyttelyn
kokoelmaan Riihimäellä. Tommi Kinnunen
on kuvannut lasikylän sodanjälkeistä elämää Oivan lempiromaanissa Pintti.
Kun Oiva kutsuttiin Nuutajärven taiteilijaksi, menestykset
seurasivat toinen toistaan. Pisaroivasta Kastehelmestä
tuli yksi tunnetuimmista suomalaisista lasisarjoista, Pioni-astiat puolestaan pelastivat Nuutajärven lasitehtaan
1970-luvun lamasta. Urho Kekkonen
lahjoitti astiastoon ihastuneelle valtiovierailulla olleelle Englannin
kuningatar Elisabethille Pioni-lautaset.
|
Yksi Oivan lukuisista Lollipopeista. |
Oivan maine ulottui myös maailmalle. Tikkukaramellien
muodoista ja herkullisista väreistä inspiraationsa saanut Lollipop Isle ostettiin Victoria & Albert -museon kokoelmiin. Yleisö
on monena vuonna äänestänyt sen yhdeksi museon suosituimmaksi esineeksi.
Hyvä esimerkki Oivan pitelemättömästä luomisvoimasta ja
mielikuvituksesta ovat Pinja-veistokset.
Niissä puiden oksat ja rungot on puhallettu ja työstetty käsin. Lehvästöt ovatkin
sitten ihan toinen juttu. Oiva keksi kaataa kuumaa lasimassaa lasihytin
karkealle lattialle. Permanto liittyi tiimiin ja muotoili Pinjoille lehvästöt.
Oiva piti lasinpuhaltajia kollegoinaan ja arvosti heidän
työtään. Hän luotti inspiraatioonsa ja sattumaan eikä karsastanut virheitäkään.
Niiden ansiosta lasiveistoksesta ”voikin tulla parempi”. Oivan kanssa
työskentely oli lasinpuhaltajille haastavaa, sillä koskaan ei voinut etukäteen
tietää, millaiseen lopputulokseen päädytään. Toisaalta tämä teki yhteistyöstä
inspiroivaa ja kiinnostavaa.
Oivasta ei voi kirjoittaa mainitsematta hänen
rakastettuja lasilintujaan. Ensimmäisinä siivilleen nousivat Sieppo ja Kiikkuri. Loppu on historiaa. Taiteilija bongasi siivekkäitä paitsi
lintukirjoista myös mielikuvituksestaan, josta Kesuri ja Luikuri värikkäässä
parvessa lennähtivät maailmalle. Oivan lintuja keräillään edelleen eri puolilla
maailmaa.
|
Oivan värikäs lintuparvi. |
Lasin loisteen varjoon on jäänyt Oivan pitkä ura
teatterin ja oopperan estradeilla puvustajana ja lavastajana. Puvustustahan hän
oli harjoitellut jo pikkupoikana naapurin tädille mekkoja piirtäessään. Hedelmällinen
yhteistyö ohjaaja Lisbeth Landefortin
kanssa kesti vuosikausia.
Heidän ensimmäinen yhteinen produktionsa oli Georg Friedrich Händelin barokkiooppera
Julius Caesar vuonna 1981. Vaikka
Oiva ei tiennyt oopperasta eikä laulamisesta yhtään mitään, hän osasi eläytyä
ja suunnitella lavastuksen ja puvustuksen musiikin hengen mukaisesti.
Parivaljakko ei halunnut tuoda oopperan lavalle aseita.
Jotenkin sotakohtaus oli kuitenkin visuaalisesti saatava aikaan. He virittivät näyttämön poikki kuminauhoja
ja trumpettien soidessa ne päästettiin toisesta päästä irti. Näyttämön yli sinkoilivat
kuminauhat kuin ammukset. Oivan ensimmäinen oopperalavastus oli
arvostelumenestys.
Oman lasimekkansa Oiva löysi galleristi Kaj Forsblomin avustuksella Venetsian
Muranon lasistudiosta. Oiva rakastui sen laajaan väripalettiin, kirkkaisiin ja
kauniisiin väreihin. Hän pääsi työskentelemään yhdessä legendaarisen
lasinpuhaltaja Pino Signoretton
kanssa. Köyhistä oloista maineeseen nousseen mestarin studiolla myös Salvador Dali ja Pablo Picasso olivat työstäneet lasia.
|
Jutta Ylä-Mononen on arkkitehtuurista, taiteesta ja sisustuksesta kirjoittava toimittaja ja tietokirjaiilija. Kuva: Kirsi-Marja Savola |
Muranossa Oiva innostui tekemään entistä suurempia lasiveistoksia,
jotka saattoivat painaa peräti 30–40 kiloa.
Jossain vaiheessa Signoretto totesi
Basta! Riittää! sillä lasia ei enää
voinut lisätä ilman särkymisen vaaraa. Tähän Oiva vastasi ainoilla tuntemillaan
italiankielisillä sanoilla un popiu
grande! Vielä vähän isompi!
Oivan lähes 70 vuotta kestänyt taiteilijanura huipentui
näihin upeisiin lasiveistoksiin. Ne ostettiin saman tien loppuun jo Galerie
Forsblomin näyttelyiden avajaisista.
Oiva olisi halunnut maalata myös
öljyväreillä ja pyysi maineikasta Leena
Luostarista opettajakseen. Olisipa hän vielä senkin ehtinyt tehdä!
Mutta taivas piirtää rajansa. Oiva nukkui pois kolme
päivää ennen näyttelynsä avajaisia Galerie Forsblomilla keväällä 2019. Jutta
Ylä-Monosen runsaasti kuvitettu teos piirtää hänestä perusteellisen ja elävän
taiteilijamuotokuvan.
Oivan vanhimman pojan Jussin tokaisussa tiivistyy taiteilijan
teosten ydin: ”Oivahan sai leikkiä koko ikänsä”. Nyt leikki jatkuu hänen elämäniloa
ja huumoria säteilevissä teoksissaan.
Jutta
Ylä-Mononen: Oiva Toikka – Taiteilijan
elämä. Siltala. 2024. 302 s. https://www.siltalapublishing.fi/