Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen: Kirjeitä läsnäolosta

”Kirjoittaminen on maailmassa olemista”

Finlandia-palkittu kirjailija Sirpa Kähkönen ja Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen kävivät avointa ja rehellistä kirjeenvaihtoa elämästään, työstään ja hengellisistä kysymyksistä. Viesteistä syntyi koskettava, lohtua tuova teos Kirjeitä läsnäolosta.

 Sanomisen tarve saa virrata, patoutua ja sitten purkautua kirjeeksi. Läsnäolon teema toteutuu kirjassa kirkkaimmin siinä, miten kirjeenvaihtoon sitoutuneet henkilöt kantavat toisiaan ja toistensa ajatuksia mukanaan myös silloin kun näennäisesti ei tapahdu mitään – kun seuraava kirje odottaa syntymistään.

Rosebud Sivullisen lavan viimeinen haastattelutilaisuus vei elämän perimmäisten kysymysten äärelle kahden taitavan kirjoittajan ja ajattelijan Kirjeitä läsnäolosta -teoksen johdattamana.  

Tässä linkki striimattuun haastatteluun: https://www.youtube.com/watch?v=ZQUE_XUtUcs  (Tilaisuudet  jatkuvat Rosebud Postitalossa.)

Teos sai alkunsa SKS Kirjat kustantamon kustannusjohtaja Tero Norkolan pohdinnoista läsnäolon problematiikasta. Sirpa Kähkönen ei alkuun innostunut hänen ehdotuksestaan kirjoittaa aiheesta esseekokoelma, mutta ajatus jäi hautumaan hänen mieleensä.

Kunnes hän sai idean: ”Marilla olisi varmaan kiinnostavia näkökulmia aiheeseen.”  Niinpä hän Naantalin kirjatapahtumassa uskaltautui ehdottamaan Mari Leppäselle, jota hän ei aiemmin henkilökohtaisesti tuntenut: ”Rupeatko kirjeenvaihtokaveriksi?”

Siitä alkoi monitasoinen, henkilökohtainen kirjeenvaihtomatka vuoden 2023 alusta syyskuuhun 2025. Teosta lukiessa tuntuu kuin istuisin itse kolmantena pyöränä iltateellä kirjeenvaihtoystävysten seurassa ja osallistuisin sähköpostikirjeiden välityksellä käytyyn keskusteluun.

Kyseisten kahden ja puolen vuoden aikana maailmalta kantautuvat uutiset herättävät ystävyksissä epätoivoa. Myös suomalaisen yhteiskunnan nykytila, jossa kulttuuria ajetaan yhä ahtaammalle saa monesti palkitun Sirpa Kähkösen parahtamaan: En oikein enää näe mielekkäänä yrittääkään elättää itseäni taiteilijana. Se ei taida olla enää mahdollista.

Mari Leppänen käy omaa kamppailuaan paimennettaviensa parissa. Häntä puhuttelee enemmän uskova ihminen kuin institutionaalinen uskonnollisuus. Piispa ei halua moittia kollegoitaan, mutta tunnustaa: Olemme monista asioista eri mieltä. Koen toisinaan tulevani vähän kuin eri planeetalta ja se tuntuu raskaalta.

Kumpainenkin on käynyt läpi eräänlaista kriisivaihetta elämässään, mistä he rehellisesti avautuvat toisilleen (ja lukijalle). He eivät ole myöhemmin sensuroineet kirjeitään, mikä näkyy tekstien aitoudessa ja tuoreudessa, ”hitaamman ajattelun rytmissä”. Kähkösen mukaan ”aikaa on oltava niin paljon, että se muuttuu ajattomuudeksi”. Leppänen suunnittelee menevänsä virkavapaalle saadakseen aikaa ja rauhaa syventyä oleelliseen.

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen kirjansa julkistamis-
tilaisuudessa Rosebud Sivullisessa. Kuva: Hannele Salminen

Vaikka kirjeiden välillä vierähti joskus parikin kuukautta, kumppanukset kantoivat silti toisiaan mielessään. Kirjeen kirjoittaminen on läsnäoloa, itseen uppoutumista ja toiseen kurottautumista. Kirjoittaminen vaatii virikkeistä vapaata tilaa vailla sirpaloituvan ajan hälinää. Leppänen vetäytyi aina kun mahdollista mökille Pohjois-Savoon, Kähkönen käpertyi keltaiseen nojatuoliin Kallion asunnossaan.

Uskontoon liittyvät pohdiskelut ovat Leppäselle jo ammatin ja oman lestadiolaistaustan vuoksi lapsuudesta tuttuja. Tämäkään ei aina tarjoa vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Kähkösen tie kirkon piiriin on ollut kuoppaisempi. Hän erosi kirkosta murrosiässä, mutta liittyi siihen uudelleen vuonna 2020, kun uskon tuntu oli tullut vahvaksi.

Kumpaisellekin hengellisyys ja usko ovat luottamusta siihen, ettei kaikesta tarvitse selvitä omin voimin. Leppänen toivookin, että ”hengellisyydestä voitaisiin puhua luontevana osana elämää”. Kähkönen on toteuttanut tätä ihan käytännössä opiskelemalla suntioksi ja työskentelemällä Honkanummen hautausmaalla.

Kirjeissään he jakavat toisilleen myös vinkkejä kiinnostavina pitämistään kirjoista, näytelmistä ja elokuvista. Leppäselle kävi samoin kuin minulle, hän tuskin malttoi laskea käsistään Nobel-palkitun Jon Fossen Septologian kahdesta ensimmäisestä osasta koostuvaa teosta Toinen nimi.

Siinä Fosse tavoittelee omaperäisellä kirjallisella tyylillään näkyvän maailman takaista mysteeriä, pimeydestä hohtavaa valoa. Blogijutussani totesin: Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Ilmestyskirjasta nimensä saaneen teoksen teksti ei enää ole vain kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2025/07/jon-fosse-toinen-nimi-septologia-i-ii.html  

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen ovat rohkeasti kirjoittaneet kipupisteistään ja epävarmuuksistaan kirjeenvaihdossaan. He tuovat lohtua lukijoille toteamalla, ettet ole yksin huoliesi kanssa: Maailma ei ole helppo paikka meille kenellekään. Siitäkin kirjeemme kertovat. Ja lohdusta, yhteydestä ja rakkaudesta.

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen: Kirjeitä läsnäolosta. SKS Kirjat. 2026. 197s. https://skskirjat.fi/ 

Timo Kelaranta: Miinus + 8

Jää vielä hetkeksi haaveilemaan

Timo Kelarannan kirjoituskokoelma Miinus + 8 kuljettaa lukijaa ajassa ja arjessa, kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Henkilökohtaisten kokemustensa kautta kirjoittaja pohtii olemassaolon ja taiteen tekemisen perimmäisiä kysymyksiä oivaltavasti.

 Kokonaisuus oli kuitenkin enemmän kuin osiensa summa: monitasoinen, vivahteikas ja kummalla tavalla salaviisas kudos. Vivahteet oli kirjoitettu niin koruttoman yksinkertaisesti, että niiden perimmäisen viestin tajusi usein vasta jälkeenpäin.

Antti Nylénin perustama Bokeh ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykyisenä selailun ja silmäilyn aikana ”se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”.

Hyvän esimerkin tästä tarjoaa pitkän uran valokuvataiteilijana tehneen Timo Kelarannan novellista ja kahdeksasta esseestä koostuva kirjoituskokoelma Miinus + 8. Kelaranta aloittaa kokoelmansa syvästä päädystä, veljessodasta, jolloin niminovellin mukaan ”Mitään ei tapahtunut”.

Vaikka me olemme hyviä unohtamaan emmekä halua muistaa, tapahtumien synkät varjot eivät sukupolvien myötä väisty. Pitäisikö veljessodan vankileireillä menehtyneille perustaa muistopäivä? Entä suurina nälkävuosina 1866–1868 nääntyneille, joita Aki Ollikainen sydäntä särkevästi kuvaa romaanissaan Nälkävuosi? Pitäisi.

Pienoisesseessä ”Laulu” kymmenvuotias kuopiolaispoika törmää hiihtolenkillä odottamatta näkymättömään todellisuuteen. Sen jälkeen mikään ei enää ole ennallaan. Käänteentekevässä kohtauksessa hänelle avautuu näkymä vapauden valtakuntaan, joka ei rajoja tunnusta. Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Kokoelman niminovellia ”Miinus” eräs Kelarannan tuttava kuvaili ”tyyliltään pelkistyneeksi, hiipivästi edistyväksi kasvukertomukseksi, johon ainakin kaikki tuntemani taiteilijat tulevat samastumaan”.

Miinus-nimisen pojan koulunkäynti takkuilee. Koltiainen voi vain haaveilla arvosanasta 5- matikankokeista, ja yhdeksän pinnan virheet koepapereissa saavat vanhemmat epätoivoisiksi. Mutta vähitellen paljastuu, että Miinus osaa ajatella, ja mikä vielä parempaa: hänellä on taito pukea ajatuksensa eläviksi, ryhdikkäiksi lauseiksi. Niinpä hän päättää seurata oppi-isänsä Camus’n jalanjälkiä ja ruveta kirjailijaksi.

”Kanssa suurten henkien” -esseessä Kelaranta paljastaa salaisuuden, joka minulle on omista kokemuksista tullut tutuksi. Alitajunta toimii silloinkin kun me nukumme. Niinpä unen ja valveen välitilassa kannattaa vielä jäädä unelmoimaan: Sillä heräämisen hetkellä aivosi tuottavat ajatuksia kirkkaammin kuin kertaakaan seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana.

Haaveilun jälkeen Kelaranta aloittaa päivänsä suurten henkien seurassa. Hän täyttää tietoisuutensa Mirón mielikuvituksellisilla maalauksilla, Matissen elegantilla viivalla ja Tàpies’n oikukkailla siveltimenvedoilla. Silloin huolet unohtuvat, ja päivän haasteet tuntuvat leikinteolta.

”Heimoveljet”-essee vie valokuvauksen, grafiikan ja maalaustaiteen pariin. Kelaranta aloittaa analysoimalla idolinsa italialaisen graafikon ja valokuvaajan Mario Giagomellin mustavalkoisia näkemyksellisiä valokuvia. Kotimaisen sielunveljen hänelle Kelaranta löytää Matti Saaniosta. Kumpaisenkin mestarin valokuvista säteilee empatiaa ja aistillisuutta.

Valokuville ominaisen mustan monenlaisten olomuotojen ja sävyjen tutkiskelun kautta Kelaranta päätyy taidemaalareiden väriaineiden purkauksiin. Heikki Marilan yltiöpäisen riehakkaat kukka-asetelmat tulevat etsimättä mieleen. Kelaranta intoutuu suorastaan runolliseksi: ”öljyvärien möykyissä tuntuu kiehuvan maailmanluomisen kuumat laavat”.

Taideteollisessa korkeakoulussa professorina työskennellyt Kelaranta käsittelee esseissään myös taiteen opettamiseen ja omaan taiteelliseen työskentelyyn liittyviä kysymyksiä. Hän luottaa vaistoonsa, antaa sattuman ja intuition johdattaa, pitää ovet avoinna tuntemattomaan.

Palkitulle Timo Kelarannalle myönnettiin Pro Finlandia -mitali
vuonna 2012. Hänet kuvasi teostensa parissa Minna Vilkuna.

Asenne on vähä vähältä kuljettanut hänet yhä kauemmas klassisen valokuvaukseen piiristä. Kelarannan nykyiset teokset syntyvät eräänlaisina kollaaseina, joiden työstämiseen hän tarvitsee paperia, sakset, kameran ja tietokoneen. Avattuaan ovet tuntemattomaan hän tunsi viihtyvänsä: Miksen tehnyt tätä aiemmin?

Kokoelmansa loppupuolen esseessä ”Neljä tai viisi enkeliä” kirjoittaja mietiskelee vanhenemista, miltä se tuntuu ja miten se vaikuttaa hänen työskentelyynsä. Taiteilijat eivät yleensä jää eläkkeelle, sillä vanhemmiten moni tuntee saavansa enemmän aikaan. Kokemusten karttuessa tarpeetonta rojua ja turhia murheita on karissut mielestä pois, ja näin on syntynyt tilaa uudelle ja luovalle.

Olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä pohtiessaan Kelaranta viittaa Lauri Astalan vangitsevaan videoteokseen Transit. Se muuttaa katsojan aikakäsitystä, siirtää katseen pois omasta egosta kohti isompaa kuvaa. Astala on sanonut tekevänsä teoksiaan ”ulkopuolisen katseen” kautta ja kysynyt ”kuka tätä kaikkea ohjaa?” Kenties Astala käyttää eri termejä, mutta voisiko tuo suurempi tietäjä olla nimeltään Jumala?

Miinus + 8 saa minulta kymppi plussan, sillä kuten Kelaranta Camus’n tekstejä kuvaa sekin on omalla persoonallisella tavallaan ”monitasoinen, vivahteikas ja kummalla tavalla salaviisas kudos”. Kirjoituskokoelman herättämät ajatukset ovat jääneet mieleeni kytemään. Tunnen olevani yhtä kirjaa viisaampi.

Timo Kelaranta: Miinus + 8. Kirjoituksia. Bokeh. 2025. 95s. https://bokeheditions.fi/

Annina Holmberg: Annabel Lee

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Annina Holmbergin Hävyttömät-kirjasarja starttaa romaanilla Annabel Lee. Värikkäässä tarinassa neljä ystävystä varttuu tytöistä nuoriksi naisiksi monen mutkan kautta. Ajankuva 1970-luvulta eteenpäin tarjoaa nostalgiaa ja niin ihastuttavia kuin vihastuttaviakin hetkiä.

Niin suuresti eivät rakastaa / voi vanhemmat vuosiltaan – / tai viisaammat milloinkaan –

                                                                                                                            Edgar Allan Poe

”Minulla oli haave kirjoittaa nykypäivän Angelika-hahmoista Elena Ferrante esikuvanani”, Annina Holmberg paljasti Siltalan pressitilaisuudessa. ”Alkuperäisillä romaanihahmoillani oli vain miehiä, ei naisystäviä. Kirjasarjani lähti liikkeelle ajatuksesta: Entä jos heillä olisikin ollut toisensa?”

Annabel Lee, Lolita ja Lara muodostavat neliapilan kertojana toimivan Angelikan kanssa: Rakastimme raivona, mutta emme hylänneet yhteyttämme, vaan pidimme kiinni oikeuksistamme. Meillä oli oikeus sekä ystävyyteen että rakkauteen, ja sen vuoksi meitä pidettiin häpeämättöminä.

Tyttöjen erilaiset perhetaustat poukkoilevat värikkäille sivupoluille ja laajentavat tarinan skaalaa. ”Olen kaapannut aiheita myös omasta nuoruudestani.

Isälleni Sound of Music ei kelvannut, hän pilkkasi sitä lempeästi. Isä kiusoitteli minua myös tv-sarjasta Pieni talo preerialla. Silti hän ei ole Annabel Leen kuuluisan säveltäjä- kapellimestari-isän Sarastron esikuva”, itsekin kulttuurisuvussa varttunut kirjailija vakuuttaa.

Ainakin meille hesalaisille monet kertomuksen tapahtumapaikat tuovat muistoja mieleen. Angelikan lapsuuden perhe asuu romanttisesti rappeutuneessa Villa Angelikassa Meilahdessa. Mahtaakohan huvilan esikuva löytyä vastikään lopettaneesta perinteikkäästä kahvila-ravintola Villa Angelicasta, joka niitti mainetta epäystävällisellä emännällään?

Monet tuon ajan ilmiöt: kotiapulaiset ja talonmiehet, raitiovaunujen rahastajamatamit korkeilla palleillaan ja kahdeksankympin lätkät autojen takaikkunoissa pongahtavat tarinaa lukiessa muistin syövereistä kuin vieteriukot.

”Nuorena saa mennä överiksi”, kirjailija kommentoi ”Charlien Enkeleidensä” ei aina niin loppuun saakka harkittuja tempauksia. Marlin ”hölmöilevä” omenaviini ja sen jalostuneempi versio drinkkiklassikko Sininen enkeli siivittävät neliapilan ajoittain vauhdikkaaksi yltyvää menoa.

Kun tyttöjen hormonit alkavat hyrrätä, romanttisten tyttökirjojen huokailujen tilalle tarvitaan ronskimpia otteita. Niitä tarjoavat Anaïs Ninin ja Erica Jongin romaanit. Karmeimpana ja kuumottavimpana komeilee Lolitan bongaama Markiisi de Saden rivoutta ja väkivaltaa pursuava Justine, hyveellisen tytön kovat kokemukset.

Tosielämän kömpelöissä kopeloinneissa niiden vinkit tosin unohtuvat. Angelikan neitsyys pitää lukuisista menetysyrityksistä huolimatta pitkään pintansa, mutta Lolita vetää mutkat suoriksi: Kysehän on vain seksistä. Miksi tehdä siitä monimutkaisempaa?

Elettiin aikaa, jolloin nuoret naiset olivat vapaata riistaa limaisille kähmijöille. Raiskauksistakin monesti vaiettiin, jottei uhrin! maine olisi mennyt. Jokaisesta vilautuksesta, ehdotuksesta ja kouraisusta jäi leima, näkymätön poltinmerkki, jota halusi hangata pois kuin kuraa.

”Minuakin on häiriköity. Se oli tuolloin tavallista. Ei se voi sille mitään, seliteltiin. Metoo-kampanja oli tarpeellinen herätys. Omat tyttäreni eivät tuollaista käytöstä enää sietäisi”, Holmberg summaa.

Annina Holmberg on helsinkiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja.
Hänen teatterilegendavanhemmistaan Kalle ja Ritva Homber-
gista kirjoittamansa elämäkerrat olivat kriitikoiden ja lukijoiden
ylistämiä. Kuva: Laura Malmivaara

Mutta rakkautemme oli enemmän / kuin rakkaus milloinkaan, / ja se rakkaus seraafit siivekkäät sai taivaassa kadehtimaan.

Edgar Allan Poen Annabel Lee -balladin esikuvaksi on arveltu hänen nuorta vaimoaan. Holmbergin luoma nykyajan kaima kulkee hänen jalanjäljissään ja löytää elämänsä suuren rakkauden seilatessaan Angelikan kanssa ruotsinlaivalla Tukholmaan.

Kun pitkätukkainen rokkari Eddy astuu estradille, se on menoa. Angelika, joka pelkää menettävänsä sydänystävänsä, toteaa happamana: Minusta tyypin kajalilla korostetut silmät olivat pippurin väriset, kun taas Annabel kuvaili niitä suklaisiksi.

Holmberg kirjoittaa tarkalla psykologisella silmällä ja vaistolla. Hän ei sanoilla keikaroi, ei edes ehdi, sillä voisin kuvitella, että vetävä tarina on tempaissut hänet mukaansa samoin kuin minutkin. Olen kuin huomaamatta solahtanut nelikon taikapiiriin, sillä niin tutuilta henkilöhahmot tuntuvat. Aivan kuin meistä olisi tullut Viisikko.

Seuraavaksi on vuorossa Lolita – räiskyvä, hauska, suorasukainen, raivostuttava, kaltoin kohdeltu, hemmoteltu Lolita. Mutta ennen kuin Hävyttömät siirtyvät elämässään uuteen vaiheeseen annetaan viimeinen sana vielä Poen balladin tytölle Annabel Leelle.

But our love it was stronger by far than the love / Of those who were older than we –  / Of many far wiser than we –  / And neither the angels in Heaven above / Nor the demons down under the sea / Can never  dissever my soul from the soul of the beautiful Annabel Lee;

Annina Holmberg: Häpeämättömät 1. Annabel Lee. Siltala. 2025. 378 s. https://www.siltalapublishing.fi/  

Tuula Cox ja Anna Häkkinen: Tuhkimo von Vuff

Kapybara ja rescuekoira

Tyylikkään teoksen Tuhkimo von Vuff: Saisinko palan juustostasi päähenkilönä tassuttelee hellyttävä karvaturri, jolta Kapybara-kustannuksen esikoiskirja on saanut arvokkaan nimensä.

Olen hemmoteltu enkä häpeä myöntää sitä.

Eläimellinen meno alkaa heti Tuhkimo von Vuff -kirjan kannesta, johon Viipurista Käpylään päätynyt rescuekoira on painanut kullatun tassunjälkensä hyväksymisen merkiksi. Ja ei kun menoksi! Tai ei sentään ihan vielä, sillä ensin on pötköteltävä (luu päänalusena). Lepohetkeen kuluu ≈ 20 tuntia vuorokaudessa. Sitten jaksaa taas temmeltää.

Mutta ensin ihailijoideni on rapsuteltava minua perusteellisesti. Olen antanut toiminnalle yksityiskohtaiset ohjeet: A) pitkäkestoisuus, B) toistuvuus lyhyillä aikaväleillä, C) täysi keskittyminen (ei muita tähän liittymättömiä toimia yhtäaikaisesti), D) kokonaisvaltaisuus ja ennen kaikkea kautta koko operaation: E) ylistävä ja muutenkin kehuva puhe yhdistettynä pääasialliseen toimintaan.

Rapsutuskäsittelyn jälkeen kokemusasiantuntijan lihakseni ovatkin lämmenneet sopivasti päätä huimaavaa piehtarointiesitystä varten. Nykytanssia muistuttava vauhdikas kieriskelyni lumihangessa saa ohikulkijatkin huokailemaan ihastuksesta ja aplodeeraamaan taidokkaille kiepautuksilleni.

Näyttävien fyysisten ponnistelujensa jälkeen Tuhkimo ravistelee turkkiaan niin rivakasti että lumi pöllyää ja vetää hetken henkeä ennen kuin avautuu elämänfilosofiansa syvimmästä olemuksesta (mikä on somehenkilöiden keskuudessa nykyisin lähes pakollista): Urheilu ei minulle niinkään maita, mutta juustot sitäkin enemmän: Liikenisikö sinulta palanen esim. Oltermannia? (Häntä heiluu kannustavasti.)

Tuhkimolta sujuu myös riimittely: rapsutus / must / go / on

Muotiasioiden suhteen Tuhkimo tunnustaa olevansa konservatiivi. Kahiseva, kankea makkarankuori, heijastintakki on makuuni aivan liian moderni ja futuristinen, vaikka tykkäänkin tulla huomioiduksi. Nykyajan turhake, valjaat, ovat nekin epämukavat, joten en suostu pitämään niitä.

Unelmieni maailmasta puuttuisivat myös turkin pesu ja kynsien leikkuu, punkit ja siilit, vihannekset ”herkkuina” (eivät ole), sähköpotkulaudat ja pölynimuri. (Kaksi viimemainittua komeilevat myös minun inhokkilistallani.)

Elämän pienet takaiskut Tuhkimo kuitenkin ottaa vastaan turhia hötkyilemättä stoalaisella tyyneydellä ja keksii niihin tuota pikaa luovia ratkaisuja. Esimerkki: Vaa’assa käynnin jälkeen nappulatarjontaa vähennetään 0,5 dl päivässä! Nälänhätä uhkaa! Onneksi sinä livautat minulle kelpo kimpaleen Oltermannia, mutta tee toimenpide siten, ettei Anna huomaa.

Luonteikas ja karismaattinen Tuhkimo aivan ilmeisesti pitää ystäviensä realiteetit kohdillaan muistuttamalla, mikä elämässä on tärkeää: Sormillesi olisi parempaa ja tärkeämpääkin tekemistä kuin tuo naputteleminen: Rapsutus! Tuhkimolla itsellään on tassut tukevasti maankamaralla (paitsi piehtaroidessa). Vilpittömällä ja raikkaalla elämänasenteellaan hän on saanut minustakin fanin.

Tuula Coxin piirrokset ja Anna Häkkisen tekstit täydentävät mainiosti toisiaan. Niiden yhteispelistä syntyy ilmeikkäitä, eloisia ja tunnistettavia kohtauksia heidän nelijalkaisen ystävänsä Tuhkimo von Vuffin monenmoisista seikkailuista ja kommelluksista.

Tuula Cox ja Anna Häkkinen esittelivät Tuhkimon edustavaa
cv-kuvaa kirjan julkkareissa Asbestos Art Placessa. 
Kuva: Hannele Salminen

Mutta mikä ihmeen kapybara? Tuota pikaa selviää, että kyse on maailman suurimmasta jyrsijästä, marsua muistuttavasta veikeästä ja sosiaalisesta otuksesta. Kapybara-kustannus puolestaan on ilahduttava lisä kustannuskentälle. Annetaan heille puheenvuoro:

”Runoilija, kuvataiteilija ja lääkäri Heidi Wikströmin pitkäaikaisesta haaveesta tuli totta, kun hän perusti Kapybara-kustannuksen yhdessä tyttärensä, monialaisen taiteilijan Tuula Coxin kanssa syksyllä 2025. Kustantamon tarkoituksena on tehdä pieniä painoksia erityisiä kirjoja, aihepiirinä ja kohdeyleisönä mitä tahansa makkaroista prinsessoihin (kunnianarvoisaan Kirsi Kunnakseen viitaten).

Kirja esineenä on tärkeä meille, ja ihailemme entisaikojen kirjantekotapoja, niistä välittyvää arvostusta käsityöhön, sekä niiden usein hienovaraista estetiikkaa. Pyrimme omiin kirjoihimme luomaan samankaltaista lumoa. Esikoisteoksemme Tuhkimo Von Vuff on kokonaan käsin kirjoitettu ja kuvitettu ilmeikkäin viivapiirroskuvituksin, jotka henkivät kuvituksen kulta-ajan tunnelmaa.” 

Tuula Cox ja Anna Hänninen: Tuhkimo von Vuff: Saisinko palan juustostasi. 

Kapybara-kustannus 2025. https://kapybaratheartcollective.com/kapybara-kustannus/ 

Erityistä: Käsin kullattu kansi ja takakansi, kuosilliset esilehdet. 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä

”Ehkä tästä tuli liian todellista”

Irlantilainen palkittu kirjailija Claire Keegan teki sen taas. Hänen kolmesta mestarillisesta novellistaan kokoelmassa Aivan viime hetkellä syntyy kuin taikaiskusta tunnistettava kertomus rakkauden kuolemasta, itsellisen elämän lumosta ja himon rankoista seurauksista.

Tarinassa oli maa ja tuli ja vesi; siinä oli mies ja nainen ja ihmiset, yksinäisyys, pettymys. Tekstissä oli alkuvoimaa, se oli korutonta. 

”Niukan muodon mestari Claire Keegan menee suoraan asiaan, loihtii muutamalla mutkattomalla lauseenvedolla miljöön, ihmiset ja tunnelman”, luonnehdin hänen ensimmäistä suomennettua teostaan, The Orwell Prizen voittanutta romaaniaan Nämä pienet asiat. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2023/11/claire-keegan-nama-pienet-asiat.html

Hänen seuraava suomennettu pienoisromaaninsa Kasvatti voitti Davy Byrnes Awardin, maailman arvokkaimman novellipalkinnon http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2024/05/claire-keegan-kasvatti.html. Se kertoo pienen tytön kesästä, jolloin kaikki muuttuu. 

Tyttönen kokee ensimmäistä kertaa huolenpitoa, ja hänelle avautuu aivan uusi maailma: hän oppii lukemaan. Se oli samanlaista kuin polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin, joissa en ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.

Näiden molempien pienoisromaanien punaisena lankana kulkee humaani sanoma lähimmäisenrakkauden ja välittämisen tärkeydestä. Keeganin uudessa novellikokoelmassa Aivan viime hetkellä (Tammi) äänilaji vaihtuu. Taivas tummenee, ja uhkaavat pilvet nousevat sukupuolia erottavan kuilun ylle. Rotko ei näissä naisista ja miehistä kertovissa pysäyttävissä tarinoissa kapene. Päinvastoin.

Ensimmäisessä novellissa Aivan viime hetkellä Cathal istuu tylsistyneenä työpöytänsä ääressä hikisen kuumana heinäkuun päivänä. Työtoverit vilkuilevat häntä alta kulmain. Heillä on siihen syynsä, joka paljastuu Cathalin muistellessa lähimenneisyyttään.

Tarinoiden lomassa Keegal laukoo epämiellyttäviä totuuksia irlantilaisen yhteiskunnan epäkohdista. Yksi niistä on miesten vähättelevä asenne naisia kohtaan. Näennäisesti harmittoman Cathalinkin kuoren alta paljastuu isiltä pojille periytyvä sovinismi.

Jonkin aikaa kestänyt yhteiselo naisystävän kanssa ei ota sujuakseen, sillä Sabinella on oma tahto ja mielipiteet. Sitä Cathal ei ole ottanut laskelmissaan huomion: Ajattelin vain että sinä olisit täällä ja laittaisit ruokaa ja että minä heräisin sinun vierelläsi. Ehkä tästä tuli liian todellista. Häät perutaan, sillä Sabine pakenee aivan viime hetkellä.

Toisen novellin Pitkä ja tuskallinen kuolema näyttämönä toimii historiallinen Heinrich Böllin talo Irlannin länsirannikon tyrskyjen ja jyrkkien kallioiden komeissa maisemissa Achill Islandilla. Nobel-voittaja ihastui karun luonnon kauneuteen ja osti sieltä talon, jossa kirjoitti matkakirjallisuuden klassikon Päiväkirja vihreältä saarelta.

Taloon perustettiin myöhemmin residenssi kirjailijoille ja taiteilijoille, jonne kertomuksen päähenkilö nuorehko naiskirjailija intoa puhkuen saapuu parin viikon työskentelyjaksolle. Odotukset ovat korkealla: Hän saisi istua päiväkausia lukien ja työskennellen tapaamatta ketään. Juuri silloin puhelin soi.

Vierailulle pyrkii saksalainen eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori, josta hetkeksi tulee varsinainen kiusankappale. Nainen yrittää olla kohtelias, kerää talon takaa karhunvatukoita vieraansa kunniaksi leipomaansa kakkuun. Iltateen aikana käyty keskustelu vinksahtaa kuitenkin väärille raiteille.

Claire Keeganin teokset ovat kriitikoiden 
ylistämiä kansainvälisiä bestsellereitä, 
jotka on käännetty 30 kielelle.
Kuva:Philippe Matsas / Tammi

Professori ei tunnu ymmärtävän, mistä kirjoittaminen kumpuaa, mistä inspiraatio saa alkunsa. Miten koettu muuntuu kirjallisuudeksi. Niin se vain lopulta menee, että röyhkeä vieras pääsee itsekin mukaan tarinaan.

Hän oli juuri antanut miehelle nimen ja syövän ja kirjoitti nyt miehen sairaudesta. Kosto on suloista, vaikka sen pukeekin kirjalliseen muotoon. Kun hän pani vesipannun tulelle ja otti kakun jääkaapista, hän venytteli ja tiesi valmistautuvansa miehen pitkään ja tuskalliseen kuolemaan.

Kolmannessa kertomuksessa Antarktis Keegan kääntää nupin kaakkoon. Kaikki alkaa auvoisasti, sillä nyt päähenkilönä on onnellisesti naimisissa oleva nainen. Aavistelen silti, että tähänkin tarinaan on koira haudattuna.

Nainen lähtee kaupunkiin ostamaan perheelleen joululahjoja. Mutta haluaa samalla reissulla kokea millaista on maata toisen miehen kanssa. Hän oli varma että pettyisi. Kun hän baarissa tapaa ”maailman yksinäisimmän miehen”, varoituskellot alkavat kilistä korvissani.

Mies osoittautuu oikeaksi aarteeksi, hän laittaa ruokaa, on antelias rakastaja edellisten novellien kitsaiden miesten jälkeen. Illallisen tuoksut leijailivat huoneen halki. Korianteria, limettimehua, sipuleita. ”Hän voisi pysyä humalassa, hän voisi elää näin”, tuumii nainen pikkuhuppelissa miehen untuvatäkin uumenissa.

Maisemakuvauksilla on tärkeä sivurooli Keeganin kertomuksissa, niissä Irlannin luonto näyttää mahtiaan, taustoittaa tarinan tunnelmia. Auringonlasku lietsoi taivasta, suostutteli jättämään hiukan päivänvaloa pimeyteen. Mutta pimeys koittaa. Kaikki on ollut liian hyvää ollakseen totta. Kaiken tämän teoksen suomentaja Kristiina Rikman kääntää jälleen suvereenisti.

Vain 109 sivua ja minusta tuntuu kuin olisin solahtanut paksun romaanin uumeniin, jossa Keegan ei tarvitse yhtään ylimääräistä sanaa tai ilmaisua maalatakseen maiseman, ratkaisevat hetket ja ihmistensä tunteet, mielentilat ja kohtalot tunnistettavasti.

Novellien jännite ei kertaakaan katkea, sillä Keegan osaa maagikon tavoin valita ja asetella sanansa niin taitavasti, että kerronnan rytmi kuljettaa herpaantumatta kohti vääjäämätöntä loppua.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä (So Late in the Day: Stories of Women and Men)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2025. 109 s. https://www.tammi.fi/kustantamo/ 

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki

Tunteiden kalligrafiaa

Japanilaisen Ito Ogawan viehättävän romaanin Paperikauppa Tsubakin päähenkilö kirjuri laatii taidokkain siveltimenvedoin asiakkaidensa puolesta viestejä, joissa nämä paljastavat syvimmät tunteensa, joita he itse eivät osaa ilmaista.

Olen todellakin kirjuri. Kirjoitan pyynnöstä melkein mitä tahansa, mutta teen sen aina auttaakseni pulaan joutuneita ihmisiä, siksi että haluaisin heidän tulevan onnellisiksi.

Ito Ogawan romaanissa Paperikauppa Tsubaki (Publiva) kuljetaan neljän vuodenajan tahdissa, joista kukin tuo oman vivahteensa kertomukseen. 

Tunnelmallista matkaa elämän perimmäisten kysymysten äärelle siivittävät myös japanilaisten perinnäistapojen kuvaus ja japanilaiset kalligrafiset kirjainmerkit, joilla osa romaanin tekstiä on kirjoitettu.

Parikymppinen Hatoko Amemiya, lempinimeltään Poppo, on perinyt isoäidiltään – jota hän kutsuu Edeltäjäksi – paperipuodin, joka puolestaan on ristitty sitä suojelevan villin kameliapuun tsubakin mukaan. 

Poppo on saanut Edeltäjältään koulutuksen suvussa Edo-kaudelta saakka perinteenä kulkevaan kirjurin ammattiin, taitoon kirjoittaa kaunista kalligrafiaa.

Poppolta jäi tavanomainen nuoruus ystävineen ja retkineen elämättä. Kaiken koululta liikenevän ajan hän käytti piirtelemällä hiragana-tavuaakkosten spiraaleja ankaran opettajansa valvovan katseen alla. Tämä kostautui myöhemmin. Poppo kapinoi, katkaisi välinsä Edeltäjään ja lähti matkoihinsa.

Edeltäjän kuoltua Poppo palaa temppeleistään ja pyhäköistään tunnettuun Kamakuran kaupunkiin Tokion kupeessa ja alkaa hoitaa paperipuotia ja kirjurin tointa. Pikkuhiljaa naapurit ja asiakkaat tulevat tutuiksi, arki asettuu kohdalleen.

Tekstin rauhallisesta poljennosta, japanilaisen kulttuurin yksityiskohtien kuvailusta ja ihmisten jutusteluista syntyy romaanin levollinen, kodikas tunnelma. Jotkut asiakkaiden tilaamat viestit aiheuttavat Poppolle kuitenkin päänvaivaa. Ongelmat eivät ole niinkään teknisiä kuin sisällöllisiä.

Hänen on sukellettava asiakkaidensa nahkoihin, eläydyttävä heidän tunteisiinsa ja peräti olemukseensa, jotta viesteistä välittyisi heidän aito äänensä. Kirjepaperin laatu, musteen väri, kirjasinten tyyli, postimerkin kuva ja lopuksi vielä viestin sulkevan sinetin ominaisuudet on kaikki harkittava tarkoin, jotta ne kuvastaisivat lähettäjän tunteita.

Ito Ogawa on japanilainen kirjailija, sanoittaja
ja kääntäjä. Kuva: Chiyoe Sugita

”Kirjoittaisitko paratiisissa olevan isäni puolesta kirjeen äidilleni?” pyytää herra Seitarō ja kertoo, että hänen hoitokodissa oleva vanha äitinsä odottaa edelleen usein työmatkoilla kulkeneelta edesmenneeltä mieheltään kirjettä, joita hän aina matkoiltaan lähetti.

Asiakkaiden viestipyynnöistä kuvastuu inhimillisten tunteiden monimuotoinen kirjo rakkaudesta ja hellyydestä aina katkeruuteen ja vihaan. Viimemainitut tapaukset aiheuttavat Poppolle eniten työtä, sillä kirjeiden tarkoitushan olisi tuoda iloa.

Avioerosta kertova viesti vieraille, jotka 15 vuotta sitten juhlivat pariskunnan häitä tuottaa Poppolle päänvaivaa. Toinen hankala tapaus on välienkatkaisukirje ihmiselle, jonka ystävyyden lähettäjä kokee valheelliseksi ja teennäiseksi.

Noin rankka kirje oli ehdottomasti kirjoitettava pergamentille, jota ei helposti pystysi repimään silpuksi. Silloin ainoa mahdollisuus oli käyttää keskiaikaista rautagallusmustetta, jota saatiin aikaan sekoittamalla jauhettuja kasvien äkämiä rautajauheeseen ja lisäämällä säilöntäaineeksi punaviiniä ja etikkaa. Seoksella pystyi kirjoittamaan vain sulkakynällä.

Nurinkurinen, raiteiltaan vinksahtanut ystävyyssuhde sitä paitsi ansaitsi tulla lopetettavaksi siihen verrattavissa olevalla vääristyneellä tekstillä eli peilikirjoituksella! Niinpä lukijankin on tepasteltava pelin ääreen, näytettävä sille kirjettä ja luettava se peilin pinnalta.

Ogawan tekstin aistillisuus lumoaa. Se tuntuu silloinkin kun Poppo tekee matkan merenrannalle naapurinsa rouva Barbaran kanssa. Ystävykset riisuvat kenkänsä kulkeakseen paljain jaloin, ja  joka kerran kun jalkani irtosivat hiekan karheasta hyväilystä, tuntui kuin keijukaiset olisivat kutitelleet jalkapohjiani. Tekstin suomentaja Raisa Porrasmaa ansaitsee kiitokset ilmeikkäästä käännöksestä.

Ito Ogawan sympaattinen romaani vie kuin huomaamatta elämän perimmäisten kysymysten äärelle. Sen rivien väleissä korostuvat ystävyyden merkitys, anteeksipyynnön ja -antamisen tärkeys. Tarina houkuttelee mukaansa nauttimaan arjen lumotuista hetkistä, tunteesta jonkun suuremman läsnäolosta.

Luettuani inhimillisen, ihmistä ymmärtävän kertomuksen minusta tuntuu kuin kirsikankukat hiljaa leijailisivat ilmassa, savustettujen teelehtien paahteinen aromi kohoaisi kulhoista, ja ystävien iloinen puheensorina helmeilisi Paperikauppa Tsubakissa.

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki. (Tsubaki Bunguten). Suom. Raisa Porrasmaa. Publiva. 268 s. https://publiva.fi/ 

Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot Aura Siltalalle ja Kaisa Vahteristolle

Aura Siltala omaperäisellä esikoisrunoteoksellaan Kyborgikesä sekä Kaisa Vahteristo esikoisromaanillaan Nieltyjä esineitä voittivat vuoden 2025 Kalevi Jäntin säätiön kirjallisuuspalkinnon.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria, lupaavia kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 141 kirjailijaa.

Kaisa Vahteristo ja Aura Siltala poseeraavat palkinnon
perustajien muotokuvien äärellä.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä kirjailija, VTT Anna Alanko, VTM Leena Alanko, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil. tri h.c. Touko Siltala ja runoilija Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin 34 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma on yhteensä 40 000 euroa, joten kumpikin kahdesta tänä vuonna palkitusta saa 20 000 euroa. 

 

”Onko toi tyttö vai poika?”

Tommi Musturin kansi noudattaa
kyberneettistä logiikkaa.

Aura Siltala (s.1992 Helsingissä) kertoo kuluttavansa paljon aikaa ”näyttöjen ääressä  transnaisten nettikeskusteluissa, joissa luodaan uutta kieltä. Niiden aineettomassa maailmassa syntyy ennen kokemattomia olemisen tapoja”. Tämä materialisoituu hänen proosarunoteoksessaan Kyborgikesä (Poesia),

Siltalan pienoisesseissä videopelit, tekniikka ja todellisuus kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Olenko ensimmäistä sukupuolta, joka kokee voimakasta tai voimakkaampaa eroottista viehtymystä virtuaalisiin kuin konkreettisiin tiloihin? teoksen minäkertoja pohtii.

Lukiessa tuntuu kuin olisin sujahtanut mustan aukon läpi vieraaseen sivilisaatioon, jonka kieltä, tapoja ja tunnelmia en tunnista. Mutta ei se haittaa, pikemminkin innostaa jatkamaan tutkimusretkeä, pitelemään tiukasti kiinni hurjastelevien sanojen reunoista.

Kustantajan mukaan Kyborgikesä ammentaa speedrun-videoista ja Tumblr-puheesta. Käsittääkseni kompastelevaa matkantekoani helpottaisi, jos minulla olisi käytettävissäni ”edistyneitä liikkumistekniikoita kuten wavedashaamista ja corner boosteja”. Nyt on vain selvittävä ilman niitä.

Kyborgikesän minäkertoja käy läpi transitiota, siirtymää syntymäsukupuolesta omaan sukupuoleen. Rintani materialisoituvat hitaasti sieltä, missä aaveraajoja ja hellittyjä valemuistoja säilytetään. Ei menetetyn ajan saamista takaisin vaan sitä, ettei aika ole yksiulotteista enää.

Kun ”hegemoninen maskuliiniisuus.exe” on lakannut toimimasta, tyttöystävät katoavat, mutta tilalle tulee ihan toisenlaisia deittejä ja leikkejä. Joskus pornossa kiihottavinta on halpa kamera, jolla se on kuvattu.

Palkintoraadin mielestä Aura Siltalan esikoisteos on vaikuttava näyttö: ”Kyborgikesä tuo esiin transnaisen kasvun ja kokemuksen, mutta samalla myös sukupolvikokemuksen, välillä mustan huumorin avulla, välillä lempeästi, lohdullisesti ja sydäntäsärkevästi.”

 

Kesä Karinan ja veitsien kanssa

Kaisa Vahteristo (s. 2000 Nurmijärvellä) on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Hän on kiinnostunut tekstilajien hämärtämisestä ja traumakuvauksista, kertoo hänen esikoisteoksensa takakansi. Tämä heijastuu Nieltyjen esineiden (Kosmos) aihepiiristä, päähenkilön fragmentaarisista muistoista.

Minäkertoja, koulutyttö kiertelee kesätyössään villin Karinan kanssa kaupittelemassa veitsiä talosta taloon. Heinäkuun helle hiostuttaa, mutta polte sisällä tykyttää rajummin. Tyttö on korviaan myöten rakastunut työpariinsa. Kuusitoistavuotiaana minun rakkauteni oli nälkäistä, fyysistä rakkautta, joka uhkasi niellä kaiken. Olin vimmainen ja hädissäni.

Kun lapsuuden leikit vielä kummittelevat takaraivossa, tuona kuumana kesänä tytölle aukenee ennen kokematon maailma: rakkauden piina ja seksi, joka tuo mukanaan ihan uusia leikkejä: Hän näki, miten tulva minussa lähestyi ja kuinka tahdoin hukuttaa hänet siihen, sillä minä olin perverssi ja itsekäs ja tarvitsin häntä.

Veitsiä vilahtelee muuallakin kuin tyttöjen myyntikoteloissa. Vasenkätisen Karinan oikeaa käsivartta koristavat viillot kuin tatuoinnit. Ja tämä: Äiti nostamassa veitsen. Avaamassa suunsa. Äiti nielee veitsen ja joutuu sairaalaan.

Kyseessä on harvinainen syömishäiriö nimeltään Pica. Kertoja rinnastaa itsensä äitiinsä: sillä eikö äitini halu niellä tarkoitakin, ettei hän välttämättä koskaan yrittänyt kuolla, että hän vain halusi hirvittävästi, ahnehti, niin kuin minä, että hän halusi ottaa kaiken vastaan, tahtoi maailman itseensä.

Vahteristo analysoi seismografin herkkyydellä ja tarkkuudella päähenkilönsä sisäisiä ja ulkoisia värähtelyjä. Mielen läikähtelyä ja halun ääriviivoja, joita ahnaat sormet iholle piirtävät. Paljon myöhemmin, kun kesästä Karinan ja veitsien kanssa on jäljellä enää haalistuva muisto: Ilkikurinen hymy, joka sai minut hulluksi vuonna jona täytin kuusitoista, näyttäisi nyt lapselliselta.

Raadin mukaan ”teoksesta voi halutessaan lukea myös pyynnön: älä aliarvioi kummallisessa kesätyössä olevaa kuusitoistavuotiasta, jolla on liian pieneksi jääneet farkkushortsit. Hänen elämänsä ja tunteensa ovat yhtä monimutkaisia kuin muidenkin”.

Asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen kiinnostavia, uutta luovia kirjoja, joihin emme ehkä muutoin osaisi kiinnittää huomiota. Lautakunnan jäsenillä on tarkka vainu, sillä moni voittajista on jäänyt kirjallisuutemme historiaan.

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Lauri Viita, Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Tomi Kontio, Katja Kettu ja Iida Rauma. Lista osoittaa, että tänä vuonna palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Aura Siltala: Kyborgikesä. Poesia. 2025. 80 s. https://poesia.fi/

Kaisa Vahteristo: Nieltyjä esineitä. Kosmos. 2025. 192 s. https://www.kosmoskirjat.fi/