Martti Jämsä: Horizon

Ihme joka suostui näkyväksi

Valokuvataiteilija Martti Jämsän valokuvakirjan Horizon abstraktit kuvat ovat syntyneet ilman kameraa. Valokuvaherkät paperit ja kemikaalit ovat vanginneet valon, ajan ja liikkeen leikin. Sattumanvaraisista kuvista paljastuu oudon tuttuja maisemia.

Valokuva ei ole pelkästään kemiaa ja materiaalia. Onnistuessaan voi pienessä paperinpalassa nähdä jotain sellaista, jota on mahdoton sanoin kuvata. Voi nähdä ihmeen, joka on suostunut näkyväksi.

Valokuvataiteilija Martti Aihan elegantti Horizon on jo itsessään taideteos. Sen ulkoasun on muotoillut graafinen suunnittelija Ilona Ilottu, joka otti kopin teoksen erityisluonteesta. Niinpä kirjan kannen nimessä kirjaimet eivät seiso tasavälein vaan ovat asettuneet mieleiseensä jonoon.
 

Teos on Antti Nylénin Bokehin kustantama https://bokeheditions.fi/. Se ei kuitenkaan ole kustantamo  vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykyisenä selailun ja silmäilyn aikana se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ”ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”. Horizon on tästä hieno esimerkki.

Olen aikamoisen haasteen äärellä, kun Martti Jämsän varoituksesta huolimatta yritän sanoin kuvata näkemääni valellessani Horizonin valokuvien universumissa.

Kriitikko Leena Kuumolan runo (”vain sanoja peräkkäin”, hänen oman luonnehdintansa mukaan) johdattaa teoksen ytimeen, valoon, joka hohtaa, kimmeltää, hajoaa pisaroiksi, heittelehtii ja roiskuu. Tekee näkyväksi, loittonee ja peittyy sumuun.

Kirjan kanteen upotettu harmoninen horisontin kuva ei anna vihiä siitä, millaiseen pyöritykseen joudun teosta selatessani. Robert Motherwellin ja Mark Rothkon abstraktit ekspressionistiset maalaukset tulevat väistämättä mieleen.

Matka alkaa rauhallisesti Georgia O’Keefen maalausta muistuttavassa lähes nestemäisesti lipuvassa unenomaisessa maisemassa, joka on sulattanut sisäänsä kaikki ympäristön yksityiskohdat. Valkoinen sidontanauha lävistää aukeaman kuin tähdenlento.

Taivallukseni jatkuu kunnes huomaan etäällä horisontissa häämöttävän itämaisen temppelin ääriviivat ja valot. Vai onko kyse sittenkin Virginia Woolfin Majakasta, joka viitoittaa minulle tietä?

Sen opastamana päädyn Thomas Mannin Taikavuorelle, jonka painon alla horisonttikin antaa periksi ja taipuu. Vuorelta aukeaa huima näkymä Caspar David Friedrichin sumussa kylpeviin, toisiinsa limittyviin vuorijonoihin. Alan vaistomaisesti etsiä maisemasta Elina Brotheruksen ja Tuomo Saalin teosten pieniä ihmishahmoja näkymää ihailemassa ja siellä tarpomassa.

Hätkähdän, kun sivua kääntäessäni aukeamalta pärskähtää ilmoille geysirin vesipatsas vai onko purkaus sittenkin lähtöisin kuumaa laavaa syöksevästä tulivuoresta? Seuraavalla aukeamalla pääsen tarkastelemaan räjähdystä lähemmin.

Purkauksessa on jotain juhlallista, peräti sakraalia. Hieno, vaikuttava kuva osoittaa – ainakin tässä tapauksessa – Jämsän sanat todeksi: näkyä on mahdoton sanoin kuvata. En kuitenkaan lannistu, vaan jatkan matkaa. Se kannattaa, sillä pian minut palkitaan tutun tuntuisilla hahmoilla, ja sanatkin saavat taas äänensä takaisin.

Sivujen sumuista, kaislikoista ja ties mistä emulsioista alkaa tuon tuosta ilmestyä ihmisen oloisia maahisia, menninkäisiä ja vetehisiä, jotka tarkkaavaisesti katselevat minua lipuessaan takaisin omiin ulottuvuuksiinsa.

En olisi kauaa ehtinytkään heidän kulkuettaan ihmetellä, sillä silmieni edessä räjähtää miljardien valovuosien takainen avaruus tähtisumuineen. Minun on pideltävä kirjan reunoista tiukasti kiinni, etten tempaudu linnunratojen vimmaiseen pyöritykseen, joudu imaistuksi mustaan aukkoon.

Horisontissa siintävät valopylväät palauttavat minut onneksi takaisin maan pinnalle. Tolpat tuovat mieleen Jorma Hautalan hienon ympäristötaideteoksen, joka komisti Hanasaaren edesmenneen hiilikasan edustaa.

En ylläty kun näissä oudoissa, surrealistisissa maisemissa törmään elokuvaohjaaja David Lynchiin. Hän tulee oppaakseni ja kiidättää minut Mullholland Drivelle, joka kiemurtelee Los Angelesin kukkuloilla.  Alapuolella levittäytyy Enkelten kaupungin kimalteleva valomeri kuin tähtitaivas.

Tällainen tuli matkapäiväkirjastani Horizonin kiehtovissa maisemissa. Sinä kohtaat varmaan ihan toisenlaisia näkyjä, sillä seikkailu piilee katsojan silmässä, muistoissa ja alitajunnassa.

Martti Jämsä on työskennellyt reilut kymmenen vuotta kamerattoman valokuvauksen parissa. Horizon on läpileikkaus hänen työnsä tuloksista. Jälkisanoissaan Pimiössä hän kertoo työskentelystään, jossa valo ja vedostajan kädenliike ”maalaavat” valoherkälle paperille kuvia. Ne saavat näkyvän muodon kehitealtaassa. Ihme tulee näkyväksi.

Martti Jämsä tervehtii sumusta nousevaa kättä 
kirjan julkistamistilaisuudessa.
Kuva: Hannele Salminen

Kirjan painos on 500 ja kappaleet on numeroitu. Jokainen sisältää yhden uniikin kamerattomassa prosessissa tehdyn hopeagelatiinivedoksen.

Martti Jämsä: Horizon. Bokeh. 2025. 100 s. https://bokeheditions.fi/

Heli Rantala: Pummi

Miks mulle piti käydä näin?

 Heli Rantalan viisas nuorisoromaani Pummi vie elämän peruskysymysten äärelle ja tarjoaa ajateltavaa varttuneemmallekin lukijalle. Kun tuntuu, että kohtalo murjoo, ja elämä on säpäleinä, se tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun.

”Sä sekoat tänne bunkkeriisi!” Rannerenkaat kalisevat kuin kalkkarokäärme, kun reipasotteinen Alma herättelee kaksoisveljeään Ahtia. Haluaa hänet mukaan hevifestareille pyörätuolissa.

Lahtisten perhe vajosi syviin vesiin vuosi sitten, kun abiturientti, suunnistajalupaus Ahdilta murtui selkäranka, ja sen seurauksena alaruumis halvaantui. Oli kiire päästä kisaamaan Jukolan yösuunnistukseen. Mutta tuore ajokortti, hälisevä seurue, hiekkatie ja liikaa nopeutta muuttivat sunnitelmat. Se tavallinen, surullinen tarina.

Ahti yritti alkuun pitää perhepoppoon henkisesti pinnalla, mutta uuvahti itse. Mieliala vajosi pohjamutiin, ja Ahti eristäytyi ”bunkkeriinsa”. Pummi on suunnistuksessa aikaa kuluttava virhe. Ahti oli tehnyt elämänsä suurimman pummin ja heikkona hetkenä tuntee itsensäkin pummiksi, yhteiskunnan hyödyttömäksi elätiksi.

Isä oli kannustanut poikaansa suunnistajanuralla. Nyt Ahdista tuntuu, että vaikka isä istuu vastapäätä, hänen ajatuksensa leijailevat jossain muualla, valovuosien päässä. Ylihuolehtiva äiti ehdottaa terapeutin juttusille rullaamista, ”mutta pistin kapuloita rattaisiin”.

Rantalan letkeä, ilmeikäs kieli tempaa lukijan saman tien Pummin menoon mukaan. Vaikka aihe on rankka, hän ei säälittele eikä surkuttele. ”Tykkään rikkoa ennakkoluuloja ja kirjoittaa hurttia huumoria vakavista aiheista. Tilannekomiikka ja musta huumori viehättävät minua”, hän kertoi lehdistötilaisuudessa.

Ahti pakenee ahdistavaa tilannettaan tiirailemalla kiikarillaan öistä tähtitaivasta: Maastokarttojen sijaan aloin suunnistaa tähtikartan avulla…Satojen ja tuhansien valovuosien päässä olevat taivaankappaleet antoivat perspektiiviä – aivan kuin tähdet olisivat naulanneet mut kiinni hetkeen ja samalla muistuttaneet kaiken ohikiitävyydestä.

Yllättävä onnenpotku palauttaa Ahdin tähtitaivaalta takaisin maan kamaralle. Festareiden tiimellyksessä kuvioihin ilmestyy Kukka, uskovainen, mutta rempseä pelastava enkeli. Nenärengas ja pinkki siilitukka toimittavat sädekehän virkaa.

Kukan opastuksella Ahdille avautuu ihan uusi maailma, jossa tutuksi tulevat niin kaviokoukku, maneesi kuin voltti. Pyörätuolin paikalle Ahti saa kyyditsijäkseen kookkaan, mutta lempeän Manuelan (tuttavallisemmin Manun) terapiaratsastustunneilla.

Heli Rantala esitteli kirjaansa Rosebud Sivullisen
tilaisuudessa. Kuva: Hannele Salminen

Entisenä kilparatsastajana tiedän, ettei muu maailma murheineen unohdu missään muualla niin täydellisesti kuin hevosen selässä, jossa on koko ajan oltava skarppina. Ja sokerina pohjalla: näin lähelle kävelemistä en ole päässyt onnettomuuden jälkeen! Ahdin ja Manuelan ystävyys on sinetöity.

Manun Ahtiin lataamat hevosvoimat kuvaannollisesti potkaisevat hänet maailmalle, ulos bunkkerista. Bussimatkat alkavat sujua, ja kroppa herää henkiin kuntosalilla ylätaljaa tempoessa ja vatsalihaslaiteen piinassa.

Elämä ei silti ole kuin silkkiä vaan, sillä matkalle kohti uutta alkua mahtuu niin nousuja kuin laskuja, niin voitonriemua kuin epäröintiä. Pohjakosketukseksi on luettava Ahdin salilla todistama eksän ja entisen parhaan ystävän vaihtama kielari. Rantalan kielikuvat sen sijaan riemastuttavat, sillä niin elävästi ne tilanteita kuvittavat:

Mariannan ja Oulan treenatessa kielilihaksiaan, jossain päin salia rauta kilahtaa ja kolahtaa. Ja siellä mun kurkusta pompannut sydämeni kituu. Littanana lättynä levypainojen välissä.

Kysymykseen mitä Heli Rantala haluaa kirjallaan nuorille sanoa? vastaus tuli saman tien: toiveikkuutta ja valoisuutta. Hän kuvaa Ahdin kipuilua elämän rakennuspalikoiden ja unelmien sorruttua aidosti ja uskottavasti. Tärkeänä kokemusasiantuntijana Rantala kiittää haastattelemaansa alaraajahalvaantunutta motocross-pyöräilijä Hiski Lundénia.

Lopulta Ahdin sisälle patoutuneet kyyneleet murtautuvat häpeän, katkeruuden ja kateuden läpi, kastelevat Manun karvaisen kyljen. Ahdin suhteellisuudentaju herää, hänen maailmankuvansa laajenee ja hän tajuaa saman, minkä keskitysleiriltä pelastunut Viktor E. Frankl: olosuhteille emme aina voi mitään, mutta meillä on vapaus valita oma suhtautumisemme tilanteeseen.

Hän ei enää surkuttele kohtaloaan Miks mulle piti käydä näin? vaan näkee tulevaisuutensa täynnä mahdollisuuksia: Mäkin olen edelleen mä, vaikka en enää juokse enkä suunnista. Se, mitä kaikkea musta voi vielä tulla, on vasta idullaan. Ihan niin kuin puut kantavat sisällään seuraavan kevään ituja.

Aina sanavalmis, fiksu Alma komppaa ja pistää paremmaksi: Nyt sä voi kysyä elämältä, mitä se odottaa sulta. Just tuollaisena kuin olet.

Heli Rantala: Pummi. Avain. 2025. 139s. https://avain.net/tuoteryhma/kustantamo/3172646

Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Ihminen kurottaa valoon

 Olli Sinivaaran tunnelmallisessa runoteoksessa Valoon, vihreään tapahtuu ihmeitä. Metsän sylissä ohimenevästä tulee ikuisuus, aika tulee aistittavaksi ja ääretön näkyväksi.

Puut kannattelevat meitä, / kantavat oksillaan / odotusta, toivoa, täyttymystä. / Pihakoivut toukokuussa / ovat se hetki, se ohikiitävä / pysyvyys, vihreän paluu / aina ja aina.

Kun metsässä kulkee, valo lävistää vihreät lehdet ja tulee käsin kosketeltavaksi, kuin aineeksi. Saman näyn kohtaan, kun avaan kannen Olli Sinivaaran runokokoelmaan Valoon, vihreään (Teos). Ensimmäinen aukeama säteilee kutsuvaa vihreää valoa, niinpä sukellan metsän siimekseen, kevään juhlaan.

Alkukesän koivuissa kaikki valo ja vihreä / on nähtävissä kerralla, siihen / ei tarvitse lisätä mitään, siihen / jokainen hetki on liian lyhyt, / jokainen katse liian kärsimätön.

Sinivaaran ilmeikäs kieli vangitsee, luo mielikuvia ja tunnelmia, joihin haluan upota. Hiljaisen, mietteliään poljennon sävelkulku vaihtuu tuon tuosta kiivaan rytmin ja toiston tykitykseen, vihreän ryöppyyn maan suupielissä, tuomien kuohuvaan vaahtoon. Tässä menossa ei tule ikävä.

Alkukesän kupliva riemu syvenee heinäkuun vihreäksi syöveriksi. Suuren tammen oksat ojentuvat veden päälle, tapailevat aaltojen koreografiaa. Puun muodossa aika tulee aistittavaksi, näkyväksi: Ajan kiemurat ja käänteet, eivätkö / tammen oksat ja lehtien ääriviivat / ole sitä.

Metsässä on kaikki mitä tarvitsee nähdä.  Puu paljastaa myös äärettömän, tekee sen näkyväksi lehdillään: yhden puun ääretön  / näkyy lehdissä, pisaroissa, / tammen oksat kantavat sitä, kasvavat sitä / ääretöntä joka näkyy.

Metsän sylissä on hyvä olla. Kuva: Hannele Salminen

Pionien charmia ei voi vastustaa. Ei siihen ole pystynyt Sinivaarakaan, kun ylväät lumoojattaret valtasivat hänen kokoelmansa kolmannen luvun. Keittiönpöydällä maljakkoon aseteltuina ne muistuttavat sinusta, poissaolevasta, tuovat: vähän aukeavaa puutarhaa, / vähän aukeavaa syliä lähellä.

Pionin nupun pieni, tiivis pallo avautuu meidän silmiemme edessä tuhanneksi siiveksi ja vapisevaksi lehdykäksi, täydelliseksi kukinnoksi. Emme kuitenkaan näe avautuvaa jatkuvaa liikettä, siihen aistimme ovat liian vajavaisia.

Pionin loiston aika on lyhyt. Pian sen hohtavan valkeiden terälehtien väri kellastuu, alkaa muistuttaa vanhan kesämökin seinäpaperia. Aika on mysteeri, joka ilmenee vain muutoksessa. Pioni on ennättänyt elää viikossa saman ajan, minkä mökki sadassa vuodessa.

Olli Sinivaaran runoja on käännetty lukuisille kielille.
Kuva: Liisa Takala

Sinivaaran runojen vertauskuvat laajentavat tajuntaani, syventävät käsitystäni olevaisesta. Vanhaan mökkiin kätkeytynyt aika astuu esiin pionin näytelmässä, ohikiitävässä ajassa.Se ei ole surullisesti kellastunut, ei lakastunut. / Päinvastoin siinä aika / on tullut jotenkin kepeäksi, ilmavaksi, ohimeneväksi / kaikki tämä ikuisuus.

Vuodenaikojen kierto pyyhkii pois pionit ja vihreät lehdet. Niiden muisto pysyy mielessä ja unissa, väreilee ilmassa. Syyskuun keltaisessa kuulaudessa, tihkusateessa, hiipuva valo muistaa kesän. Se on vielä ihan lähellä, ja kun vähän ojentaa kättä, / kesä tarttuu siihen.

Lumi tuo leijaillessaan talviseen päivään uuden valon. Se kruunaa vihreän ja valkean liiton lumihupulla, peittelee havunneulaset valkeaan vaippaan. Metsän vallannut valonhyöky, paksu lumi, painaa oksia … miten hyöky on syvää rauhaa, / se on lumen ja valon kysymys, vastaus.

Meidän on tultava puiden kaltaisiksi, runoilija ehdottaa. Puut näyttävät miten ojentua, muistuttavat korkeasta taivaasta. Siitä suuremmasta, jota emme tavoita, mutta jonka olemassaolon aavistamme. Ihmisen täytyy olla kohti valoa / niin kuin puu on kohti valoa, paljaana, kurottaen.

Ohutta kirjaa on luettava antautuen, heittäytymällä sen säkeiden vietäväksi, kuunneltava sanojen rytmiä, nähtävä vihreän läpäisevä valo. On tavoiteltava kaikin aistein niitä ihmeitä, joiden keskellä elämme.

Otan runoilijan lailla vastaan kaiken auringon, armon, ilon: miten puut koskettavat taivasta / vähän kepeästi, vähän hymyillen, / painovoimaa oksillaan hypistellen. Kun suljen kirjan kannen ja poistun metsän siimeksestä, olen monta elämystä rikkaampi.

Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. Teos. 2025. 48s. https://www.teos.fi/

 

Riikka Smolander-Slotte: Plastiikkakirurgi Atte Manninen – Ihmisten korjaaja

Ihmistenkorjaajan tunnustuksia

 Riikka Smolander-Slotten tarinallinen tietokirja Plastiikkakirurgi Atte Manninen – Ihmisten korjaaja valottaa meille maallikoille niitä lähes käsittämättömältä tuntuvia operaatioita ja toimenpiteitä, joissa kirurgin veitsen viillot pelastavat ja parantavat ihmisiä.

 Kirurgin ja taiteilijan työprosesseissa on paljon samaa. Ensin opetellaan paletin kaikki värit, niiden sävytys ja yhteensopivuus. Tutustutaan erilaisiin instrumentteihin ja tekniikoihin sekä aikaisempien mestareiden töihin ja menetelmiin. Vasta sen jälkeen voi luoda jotain omaa.

”Teoksen kirjoittaminen oli minulle hyppy tuntemattomaan. Toisaalta olen aina ollut kiinnostunut kiehtovista henkilötarinoista ja sellaisen Atte tarjosi. 

Suppea kuvani plastiikkakirurgiasta laajeni, kun kuuntelin hänen rehellisiä tarinoitaan aiheesta lieveilmiöineen”, kirjailija ja toimittaja Riikka Smolander-Slotte kertoi teoksensa Plastiikkakirurgi Atte Manninen – Ihmisten korjaaja julkistusjuhlissa Otavassa.

”Kirjan päätähti on alan oikeanlainen kuvailu. Otavassa ei haluttu vanhan kirurgin muistelmia vaan kaltaiseni sormi pulssilla -tyypin kokemuksia”, Atte Manninen lisäsi hymyillen. Hänestä oli vain hyvä, ettei Riikka tuntenut alaa ennestään, näin kirjaan saatiin oikea lähestymiskulma.

 

Teoksessa tieto ja tarina kulkevat käsi kädessä, mikä tekee kirjasta paitsi opettavaisen myös jännittävän lukukokemuksen. Heti alkuun kaksikko upottaa lukijan syvään päätyyn, taisteluun lihansyöjäbakteeria vastaan.

Potilas oli hengenvaarallisessa verenmyrkytystilassa, ja tulehdus reidessä levisi hurjaa vauhtia. – Veitsi, sanoin ja tartuin päätäni kääntämättä hoitajan ojentamaan skalpelliin ja viilsin reiden auki. Haavasta tulvahti ilmoille kalman haju. Märkää pursusi, ja mädän haju oli kuvottava. Tunteja kestänyt operaatio onnistui, ja jalka saatiin pelastettua.

Oli lähellä, ettei teatteria harrastaneesta Mannisesta tullut näyttelijää. Lääketiede kuitenkin veti pitemmän korren ja ennen kaikkea plastiikkakirurgia, jonka työkenttänä on koko ihmiskeho päästä varpaisiin. Sen yksityiskohtaisuus kiehtoi taideaineita harrastavaa Mannista: Plastiikkakirurgiassa ei keskitytä vain siihen, mitä ihon alla tapahtuu, vaan myös esteettisellä lopputuloksella on merkitystä.

Syöpäkirurgia on olennainen osa plastiikkakirurgiaa. Eräs potilas tuli vastaanotolle vasta, kun ei enää saanut hillittyä koko nenän peittävän kasvaimen verenvuotoa. Leikkauksen jälkeen nenä oli rakennettava uudelleen käyttäen monimutkaista ja työlästä kirurgiaa. Ihmisen nenä on anatomisesti kuin keskeltä kasvoja törröttävä kolmijalka, jonka korjaamista voi verrata kuvanveistoon. Nenästä tuli lopulta ihan kelvollinen.

Varsinkin nuorempana työn imu oli niin vahva, ja oppimisen halu niin voimakas, että asetin työn muun edelle. Vapaa-ajasta on Manniselle vanhemmiten tullut kuitenkin tärkeämpää. Hän innostui laitesukeltamisesta, joka tarjoaa oivan vastapainon hektiselle työelämälle. Vedenalaisessa maailmassa leikkaussalin kiireet unohtuvat, sieltä löytyy rauha ja hiljaisuus.

Lääkärit työskentelevät ensin julkisella puolella kuten Manninenkin. Hänet saatiin kuitenkin ”huijaamalla” töihin yksityiselle sektorille Sairaala KL:n asiantuntevaan henkilökuntaan. Päinvastoin kuin kuvitellaan siellä töröhuulien ja rintaimplanttien rustaaminen on vain murto-osa esteettistä plastiikkakirurgiaa.

Manninen varoittaa ”täyteaineiden pelottavasta villistä lännestä”. Suomessa kuka tahansa, ilman lääketieteen koulutusta, voi ryhtyä pistämään täyteaineita, kunhan vain on käynyt pistoskoulutuksen. Täyteaineisiin liittyvät komplikaatiot ja pistoshoitojen valvonnan puute niin Suomessa kuin muualla maailmassa ovat Mannisen mielestä hurjia epäkohtia.

Atte Manninen ja Riikk Smolander-Slotte kirjansa julkistamis-
juhlissa Otavassa. Kuva: Hannele Salminen

Lääketiede paaluttaa jatkuvasti uusia aluevaltauksia. Elinsiirrot ovat jo arkea, mutta kehonosasiirrot kuulostavat jo sci-filtä. Suomessa on tähän mennessä tehty kaksi kasvojensiirtoa ja yksi kädensiirto, molemmat Helsingin HUSissa. Manninen tekee päivätyönsä ohella väitöskirjaa kasvojensiirron toiminnallisista tuloksista. Ei voi kuin ihailla hänen ahkeruuttaan.

Riikka Smolander-Slottelle tarjoutui tilaisuus perehtyä kirjan aiheeseen ihan konkreettisesti. Teini-iästä saakka suuret rinnat olivat tuottaneet hankaluuksia urheilulliselle toimittajalle. Ne aiheuttivat niska- ja hartiavaivoja sekä päänsärkyä. Silti hän oli ajatellut, että ”leikkaus ilman sairautta on turhamaisuutta ja turhaa riskinottoa”.

Nyt oli kuitenkin tutuksi tullut kirurgi ihan käden ulottuvilla. Ei muuta kuin paita pois! Tarkastettuaan tilanteen, Atte totesi: ”No niin, onhan näissä hommaa.” Kaikki meni hienosti, ja operaation jälkeen toimittajan olo keveni kaksi kiloa. ”Olen onnellinen, että uskalsin.”

Niin lääketieteen kuin plastiikkakirurgiankin tulevaisuus on hämärän peitossa. Tekoäly on jo kuvioissa mukana, ja robotteja käytetään apuna monimutkaisissa kirurgisissa tehtävissä. Esteettisen kirurgian puolella niillä kuitenkin menee sormi suuhun.

Esteettinen kirurgia on taiteellisempi ja enemmän kirurgin omaa käsialaa vaativa ala. Robotille on hankala kertoa, minkälainen kasvojenkohotus tai nenäleikkaus olisi kulloinkin tarkoitus tehdä. Atte Mannisella riittää vielä työsarkaa.

Eri asia sitten on, aikooko hän omien sanojensa mukaan ”kasvokirurgian guruksi vain sukelluskouluttajaksi?” Hän ei halua loppuelämäänsä työskennellä vain plastiikkakirurgina vaan kehittyä myös sukeltajana.

Olisi myös mahtavaa joskus tulevaisuudessa satsata enemmän erilaisiin luoviin prosesseihin ilman kirurgin arjen paineita. Haluaisin piirtää, maalata ja ehkä palata myös näyttelemisen pariin. Kuka tietää? Intohimoiselle, lahjakkaalle perfektionistille kuten Atte Manniselle maailma on avoin.

Riikka Smolander-Slotte: Plastiikkakirurgi Atte Manninen – Ihmisten korjaaja.

Otava. 2025. 204 s. https://otava.fi/kustantamo/

Heikki Nevala: Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä

Simsalabim á la Solmu Mäkelä

 Heikki Nevala on tehnyt perusteellista työtä kirjoittaessaan legendaarisen taikurimestarin elämän värikkäistä vaiheista teokseensa Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä. Kirja on samalla kappale elävää suomalaista kulttuurihistoriaa.

Hän otti taskustaan narun pätkän, ympärillä oli ihan hiljaista. Mies teki muutaman nopean liikkeen, naru katosi, hän näytti tyhjiä käsiään, sitten hän veti sen yhtäkkiä korvastaan loputtomana lankana.

Yllä olevan tarinan kertoo historioitsija Maarit Niiniluoto ystävästään taiteilijataikurista Solmu Mäkelästä (1922–2018) Heikki Nevalan teoksen Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä (Aviador) esipuheessa.

Mäkelä oli aikansa julkkis ja kulttuurihenkilö, joka liikkui sujuvasti monissa piireissä. Hän hurmasi paitsi taikatempuillaan myös karjalaisella iloisuudellaan ja välittömyydellään, mutta yksityiselämästään hän vaikeni. 

Nevala on tutkinut Mäkelän kuolinpesän dokumentteja, joista hän on saanut kirjaansa paljon uutta tietoa myös taikurin yksityisestä puolesta.

Onnellinen lapsuus Viipurissa jäi taakse Talvisodan syttyessä. Mäkelän jo poikasena aloittama taikuuden harrastus siivitti hänet vasta 18-vuotiaana viihdytysjoukkoihin rintamalle. Hän kiersi niiden mukana kaikilla sotarintamilla Hangosta Liinahamariin.

Kirjan lukuisat anekdootit värittävät tarkkoihin faktatietoihin perustuvaa kerrontaa. Mäkelällä oli viihdytysjoukoissa mukanaan kaksi ”sotamarsua”. Ne olivat paitsi lemmikkejä myös apulaisia. Eräässä tempussa kattilaan rikotut paistettavaksi tarkoitetut kanamunat olivat muuttuneet kahdeksi marsuksi, kun kattilan kansi avattiin.

Sodan jälkeen elämä jatkui kiihkeänä. Mäkelän estradit vaihtuivat korsuista ja sotilassairaaloista Kaivohuoneen ja Fennian kaltaisten kabaree- ja revyyravintoloiden loisteeseen. Kerran Valpon poliisit ratsasivat Kaivohuoneen ja pidättivät kielletyn aseveliliiton jäseniksi epäiltyjä. Frakkipukuinen Mäkelä kaappasi nopeasti tarjoilijoiden käyttämän liinan käsivarrelleen ja taikoi itsensä tarjoilijaksi. Esitys meni täydestä.

Linnanmäen huvipuistosta ja sen Peacock-teatterista tuli Mäkelälle pitkäaikainen esiintymispaikka. Mäkelä itse muisteli nuoruutensa Linnanmäkeä ”kivana ja romanttisena paikkana”. Kun huvipuiston portit illalla suljettiin, esiintyjät saattoivat jatkaa juhlia ja pulikoida vedenneitojen kanssa heidän altaassaan.

Naissuhteissaan Mäkelä oli vapaamielinen. Vaikka hän oli kaksi kertaa naimisissa, hänellä oli silti pitkäaikaisia rinnakkaissuhteita muidenkin daamien kanssa. Monista tuli myöhemmin hänen pitkäaikaisia ystäviään. ”En tule juuri mitenkään kahlituksi, siitä säästää minut ammattini liikkuvuus”, hän lohdutti kirjeessään Fanni-äitiään, joka oli huolissaan poikansa avioliittoaikeista.

Heikki Nevala kirjansa julkistamistilaisuudessa.
Kuva: Hannele Salminen

Mäkelän laaja-alaiseen toimintaan kuuluivat myös osallistumiset taikurikongresseihin eri puolilla maailmaa. Hän raportoi niistä Helsingin Sanomissa, jossa hän piti taikuripalstaa ja esiintyi koko sivun mainoksissa.

Hän toimi myös aktiivisesti vuonna 1945 perustetussa taikurien Taikapiiri-yhdistyksessä ja sen Simsalabim-lehdessä. Hän ehti julkaista kaikkiaan seitsemän kirjaa, joista 1951 ilmestynyt Suuri taikakirja kohosi myyntimenestykseksi.

Taiteilijaeläkkeen saatuaan Taikuuden Grand Old Man ei suinkaan jäänyt lepäämään laakereillaan. Hän aloitti mittavan sirkusjulisteisiin keskittyneen näyttelytoiminnan maineikkaissa museoissa niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Hänen keräämistään sadoista harvinaisista julisteista syntyi näyttelyihin värikkäitä tuulahduksia menneestä maailmasta.

Vaikean synnytyksen jälkeen Fanni-äiti huokaisi: ”Se on sitten Solmu”. Nimi oli enne tulevasta ammatista. Harvinainen Solmu-nimi poistettiin kalenterista, mutta akateemikko Kustaa Vilkuna ehdotti myöhemmin Mäkelälle sen takaisin ottoa. Tätä Solmu ei kuitenkaan halunnut, sillä nimestä oli tullut hänen tavaramerkkinsä, tuon ajan brändi.

Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä -kirjan julkaisutilaisuus päättyi maagisesti, kun taikuri Markus Tervo esitti vaikean tempun, johon Solmu poikasena oli päässyt avustajaksi yleisön joukosta. Hän sai pidellä palavaa kynttilää, joka rullattiin paperiin, josta se hävisi, mutta jonka taikuri saman tien veti palavana povitaskustaan. Temppu sytytti Solmussa palavan rakkauden taikuuteen, joka jatkui hänen pitkän ja vaiheikkaan elämänsä loppuun saakka.

Heikki Nevala: Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä. Aviador. 2025. 286 s. https://www.aviador.fi/

Anna Alanko: Valoisat tunnit

 

Mitä minä oikeastaan haluan?

Anna Alanko leväyttää romaanissaan Valoisat tunnit monimutkaisten nykyperhekuvioiden arjen lukijan tajuntaan. Miten elää, kun ydinperheideaali on joutanut vanhentuneena romukoppaan, ja edessä vilkkuu vaihtoehtojen marketti.

Olin hyväksynyt sen, etteivät ura ja ydinperhe ehkä sopineet minulle, koska ne olivat tuoneet esille taipumuksia joista en edes itse pitänyt: kärsimättömyyden, poissaolevuuden, jatkuvan halun olla jossain muualla sekä syyllistämisen ja virheiden laskemisen, jotka kohdistuivat erityisesti lasteni isään.

Anna Alangon esikoisromaanissa Ensimmäinen kesäpäivä kipuiltiin ydinperheen raunioilla: Erotako vai ei? Ja jos, niin miten? Hänen toinen romaaninsa Valoisat tunnit (Otava) jatkaa itsenäisesti siitä, mihin edellisessä jäätiin. Uusien ihmissuhdekuvioiden karusellissa riittää haasteita, eivätkä lasten tarpeet niitä helpota.

Arjesta on harvoin kirjoitettu niin rehellisesti, tarkkanäköisesti ja yksityiskohtaisesti kuin Alanko romaaneissaan. Ei ihme, sillä hän on koulutukseltaan sosiologi. Hän ei tekstillä taituroi vaan menee suoraan asiaan ja raportoi havaintojaan karun suoraviivaisesti.

Kirjan minäkertoja on eronnut ”lastensa isästä”, mutta tunteidensa vuoristoradalle hän ei mahda mitään. Lähimenneisyyden muistot varjostavat mieltä, kostonhimo kytee, eikä hän sitä salaile: Minulle oli tärkeää, että lasten isä jäisi yksin ja ilman rakkautta.

Kertoja tarkkailee ja analysoi omaa ja muiden käytöstä jatkuvasti. Jakaa ja tilittää arkisia havaintoja ja sattumuksia kavereidensa kanssa. Eläminen tuntuu vaikealta, ja hyvinäkin hetkinä kauhu vaanii takaraivolla. En ole varma pitäisikö Valoisia tunteja lukea nykymenon satiirina, komediana vai tragediana. Kenties näiden kombinaationa, sillä sellaistahan elämä enimmäkseen on.

Kertojalla on avoin, toimiva suhde E:n kanssa, joka hänkin on päätynyt parin lapsen vuoroyhteishuoltajaksi. Täysin villejä ja vapaita hekään eivät avoimessa suhteessaan ole, sillä pariskunta on sopinut elelevänsä ”eettisesti monisuhteisina”. Toisin sanoen: sinä olet numero uno, ja se on kerrottava rehellisesti satunnaisille seksikumppaneille. Toisinaan tämä tosin unohtuu touhun tiimellyksessä.

Näitä viritelmiä varten tarvitaan uutta terminologiaa, joka on vasta syntymässä. Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuskin määritellään nykyisin yhä kasvavalla kirjainsarjalla HLBTIQA+.

Anna Alanko kirjansa julkaisujuhlissa. 
Kuva: Hannele Salminen

Koska E deittailee sujuvasti siellä sun täällä, kertojakin alkaa vilkuilla ympärilleen. Merimies, urheilija ja pikanäppäimiä seksikkäästi näpyttelevä tutkimusavustaja tarjoavat kukin vuorollaan vaihtelua kertojan eroottiseen elämään. E:n bdsm-seksiä harrastavan ystävättären, Teresan, kautta avautuu ovia jännittäville yksityisille klubeille.

Tämä on silti vain harvinaista herkkua, sillä kertojan on säästettävä voimiaan työhönsä yliopistolla ja pikkulapsiarkeen, jotka hylkivät toisiaan. Seuraukset arvaa: burn out, sairauslomia ja tutkijan urasta tipahtaminen alemmalle suorittavalle portaalle.

Alanko ei vedä elämisen mutkia suoriksi, vaan koluaa ne perin pohjin läpi niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kun eksän uusi puoliso pamahtaa raskaaksi, lisääntymisimpulssi iskee myös kertojaan vaihdevuosien jo häämöttäessä taivaanrannassa. Onneksi pakkasessa sinnittelee vielä ”elossa oleva” hedelmöitetty munasolu, josta voisi syntyä kolmas lapsi katraaseen.

 Vaikka kertojalla on kaikkea yllin kyllin – työtä, lapsia, ystäviä, rakastajia – silti elämästä tuntuu puuttuvan jotain. Mitä hän oikeastaan haluaa? Hänellähän on mistä valita. Kenties ongelma on siinä, että aitoa rakkautta ei voi valita eikä sille ole vaihtoehtoja. Amorin nuoli on arvaamaton, se osuu jos on osuakseen.

Anna Alanko on opiskellut myös elokuva- ja tv-ilmaisua. Kenties hän voisi sovittaa – reippaasti liioitellen – romaanistaan Pedro Almodovarin hulvatonta Naisia hermoromahduksen partaalla mukailevan elokuvan suomalaisella twistillä. Aineksia Valoisissa tunneissa siihen kyllä piisaa.

Anna Alanko: Valoisat tunnit. Otava. 2025. 286 s. https://otava.fi/kustantamo/

Sanna Mansikkamäki & Anni Reenpää: Toukola – Rakkaudesta arkiruokaan

Kokkausta uudella twistillä

Sanna Mansikkamäen ja Anni Majanderin kauniisti kuvitettu Toukola – Rakkaudesta arkiruokaan -kirjan avulla loihdit hetkessä herkkuja yhteiseen pöytään. Kotiliesi-lehden ”pikkusisko” Toukola on myös nettiyhteisö, jonka ohjeet ja vinkit päivittyvät koko ajan.

Toukola – Rakkaudesta arkiruokaan ei ole vain kokoelma ruokaohjeita. Kirja on kutsu nauttia yhteisestä ajasta keittiössä, kokeilla jotain uutta ja löytää oma tapasi tehdä arkikokkailusta kivaa.

Palkitun ruokatoimittajan Sanna Mansikkamäen ja valokuvaaja, toimittaja Anni Reenpään teos Toukola – Rakkaudesta ruokaan (Otava) päivittää perinteiset reseptikirjat uudelle tasolle. 

Se on kirjana aina käden ulottuvilla, mutta kokkailua opetetaan myös kädestä pitäen verkkosivulta kotiliesi.fi/toukola löytyvien videoiden avulla.

Yli satavuotias Kotiliesi on Suomen vanhin naistenlehtibrädi, jonka sivustolla avautui marraskuussa 2023 ainutlaatuinen Toukola-konsepti, jonne ilmestyy uusi lifestyle-video joka arkipäivä. Kokkaamisen ohella siellä askarrellaan ja puuhastellaan puutarhassa, inspiroidutaan uusista ruokaideoista ja eri maiden ruokakulttuureista.

Toukolan tarina alkoi ojaanajosta marraskuussa vuonna 1944: Silloinen Yhtyneiden Kuvalehtien toimitusjohtaja Jorma Reenpää päätyi autollaan ojaan matkalla Nuuksiosta Helsinkiin. Etsiessään apua Reenpää kolkutteli tyhjän punaisen huvilan oveen – ja lopulta päätyi ostamaan sen.

Punamultainen hirsirakennus Nuuksion Pitkäjärven idyllisissä maisemissa toimii nykyisin Otava-konsernin koulutus- ja edustustilana. Sannan ja Annin videot sekä veden kielelle herauttavat ruokavalokuvat on otettu viime kesänä Toukolan kansallisromanttisissa maisemissa vanhojen honkien humistessa.

Superhelppo uunilohipasta 
valmistuu vartissa.

Kirja jakaantuu viiteen osioon. ”Syödään yhdessä” vinkkaa, miten kokata kätevästi isommallekin porukalle. ”Vartissa valmista”-osio tulee avuksi kun aika on kortilla. ”Juomakoulusta” löytyy ohjeita joka janoon. Minua inspiroi ”umamipommi”, Sienikaakao, josta en aiemmin tiennyt mitään.

”Taitoa ja tekniikkaa” tarvitaan, kun valmistetaan hapanjuurileipää tai sommitellaan yrttihimmeli. ”Toukolan parhaisiin” on koottu Toukola-sivuston suosituimpia ruokia, joiden valmistusta voi seurata videoilta reseptin kylkeen liitetyn QR-koodin avulla.

Entä tekijöiden omat lempiruoat? ”Karamellisoidut perunat”, vastasi Anni hetkeäkään epäröimättä. Alkujaan Tanskasta peräisin oleva ohje on päätynyt Islantiin ja sieltä kirjailija Satu Rämön Hildur-hahmon lempireseptiksi.

Sanna tunnustautuu italialaisen keittiön ystäväksi. Niinpä yksi hänen lempiruokiaan on nopeatekoinen kesäruoka, Liguriasta peräisin oleva pestopasta. Toki Toukola-kirjan visuaalisesti kauniita kuvia voi vain katsella, aina ei tarvitse tarttua kauhan varteen. Ohjeitakin voi soveltaa kunkin maun mukaan, saada niistä inspiraatiota omaan kokkailuun. 

Anni Reenpää ja Sanna Mansikkamäki aurinkoisessa Toukolassa.

Toukola on oiva lahja kevään juhliin: äidille, ensimmäistä kertaa omaan kotiin muuttavalle ja mökkivierailujen tuliaisiksi. Kirjaa selaillessani ja ohjeita lukiessani vesi herahtaa kielelle, ja ruokahalu herää. Mitä tänään syötäisiin?

Valmistaisinko yhtä Italian suosikkipastaa pasta al burro e salviaa, salviapastaa vai Lie Mi -ravintolan suosikkiannoksesta inspiraationsa saaneita Shanghai-tacoja? Kenties sittenkin tarjoan vegeversion klassikosta: Chili sin carnen.

Eipä aikaakaan, kun pöytä on katettu: Olkaa hyvä. Alkumaljana kohotetaan kukkajääpaloilla somistettu raparperispritz: Bon Appétit!

Sanna Mansikkamäki & Anni Reenpää: Toukola – Rakkaudesta arkiruokaan. 

Otava 2025. 168 s. https://otava.fi/kustantamo/