Hannu Töyrylä: Alussa on kuva

Tekoäly taiteen palveluksessa

Hannu Töyrylä on kouluttanut pienestä tekoälystä itselleen apulaisen luomaan hänen omaan visuaaliseen näkemykseensä perustuvia taideteoksia. Kirjassaan Alussa on kuva – Pieni tekoäly taiteellisessa työssä hän esittelee työmenetelmiään ja teoksiaan.

Tekoäly pyrkii tuottamaan jotakin mahdollisimman monelle kelpaavaa, maksimoimaan todennäköisyydet. Taiteilijan tehtävä on panna sille vastaan, etsiä tie kohti omaa, uniikkia ja persoonallista.

Törmäsin Hannu Töyrylän taiteeseen MUU ry:n Mediataide Tori 2024 -katsauksessa lokakuussa. Hänen näyttelyssä mukana olleen tekoälyavusteisen videonsa nimi on vain mentävä minne muut eivät viittaa hänen taustaansa tutkijana ja taiteilijana. 

Töyrylä on alusta saakka kuulunut maailmanlaajuiseen pieneen porukkaan, joka alkoi kehittää ja käyttää kuvataiteellista tekoälyä kymmenisen vuotta sitten.

Minua viehättänyt video oli kuin tietokoneen ruudulla elävä taulu, koko ajan sulavasti muuntuva akvarelli. Ennen kuin tähän oli päästy, Töyrylä oli kulkenut pitkän tien. 

Taiteentekoon hän päätyi etsiessään tapaa ilmaista kuvien kautta jotain, mihin kieli ja analyyttinen ajattelu eivät yltäneet. Wittgensteinia mukaillen: Mistä ei voi puhua, siitä pitää kuvia tehdä.

Töyrylä lähti liikkeelle omista valokuvistaan, joista hän halusi luoda jotain uutta. Hän alkoi pelkistää niitä abstraktimmiksi käyttämällä tavallista kuvankäsittelyä. Kun tekoälypohjaisen kuvankäsittelyn läpimurto vuonna 2015 alkoi, se oli menoa. Uudeksi apuneuvoksi Töyrylälle tuli neuroverkko, jonka avulla kuvan muuntumista voi säädellä.

Neuroverkko on eräänlainen tietokoneohjelma, joka esimerkkien avulla on opetettu muun muassa tunnistamaan kuvia. Se koostuu valtavasta määrästä toisiinsa kytketyistä keinotekoisista ja alkeellisista hermosoluista, joihin oppiminen tallentuu.

Töyrylä esittää kirjassaan yksinkertaisen tyylimuunnosesimerkin, joka oli ensimmäinen neuroverkkopohjainen menetelmä, jota hän alkoi käyttää ja muokata haluamaansa suuntaan. Hän antoi ohjelman lähtökohdaksi oman kasvokuvansa ja kehotti neuroverkkoa tekemään siihen maalauksen mallin mukaisen muunnoksen.

Tulos ei imartele, mutta tekniikasta avautui uusi maailma, jossa kuvan voi paitsi muuntaa mallikuvien mukaisesti myös purkaa palasiksi muuttamatta sen tyyliä. Töyrylä ei käytä valmiita sovelluksia vaan kokeilee ja rakentaa työprosessinsa kuvallisen tekoälyn ”eräänlaisista palasista, moduuleista, joita yhdistelen eri tavoin”.

Töyrylä ei uppoa teknisiin yksityiskohtiin, sillä hänen helppolukuinen teoksensa on tarkoitettu maallikoille. Hän avaa tekoälyavusteista taiteentekoa niin innostavasti, että tekee mieli kokeilla sitä itse. Ihan tuosta vain se ei kuitenkaan onnistu.

Tekoälypohjainen kuvanteko on ollut Töyrylälle kantapään kautta oppimista ja monenlaisia kokeiluja ennen kuin hän on saanut aikaan toivomiaan lopputuloksia. Hän tasapainoilee tekniikan ja taiteen välimaastossa ja haluaa koko ajan pitää prosessin omissa hyppysissään tekemällä hienosäätöä ja etenemällä vaihe kerrallaan.

Taideteos on hänen mielestään valmis vasta, kun se on vedoksena taidepaperilla grafiikan tapaan, näytöllä vähitellen muuttuvana kuvana, kuin hitaasti elävänä tauluna tai interaktiivisena, katsojaan reagoivana teoksena.

Töyrylää kiinnostaa visuaalinen kokemus: ”miltä kuva näyttää ja miten sen koen. Miten voin muuntaa kuvan visuaalista asua, miltä se sitten tuntuu. Ja samalla oppia itse koko ajan näkemään uudella tavalla”. Minä näen hänen kirjassa esittämissään unenomaisissa kaupunkimaisemissa Monet’n Rouenin katedraalia muistuttavan utuisen maalaussarjan.

Töyrylä korostaa ison ja pienen – omassa hallinnassa olevan – tekoälyn suurta eroa. Isolla tekoälyllä ei ole omaa näkemystä eikä tahtoa luovuudesta puhumattakaan. Se suoltaa automaattisesti kuvia, joiden pohjana olevan materiaalin tekijänoikeuksista ei ole tietoa. Taiteen kanssa ison tekoälyn tuotoksilla ei ole mitään tekemistä.

Töyrylä pelkää, että menetämme visuaalisen tajumme ison tekoälyn suoltamien joutavien kuvien tulvassa. En olisi siitä huolissani. Taiteenteossa kyse ei ole välineestä vaan siitä, mitä taiteilija sillä saa aikaan, haluaa sanoa.

Taide ei suostu pysymään karsinassaan vaan etsii alati uusia tapoja ilmaista keitä me olemme ja mikä on paikkamme maailmassa. Kyllä me taiteen tunnistamme oli se sitten saatu aikaan esihistoriallisena aikana kalliota maalaamalla, taltalla, kameralla tai oman kehon performanssilla. Tai ohjelmanpätkiä koodaamalla ja niiden avulla kuvaa muuntamalla.

Hannu Töyrylä: Alussa on kuva – Pieni tekoäly taiteellisessa työssä.

BoD, https://www.bod.fi/ , 2024. 83s.

Hannu Töyrylän taiteilijasivut: htpp://liipetti.net/visual 

Lauri Eriksson: Muodonmuutoksia

Nikon kädessä, elämä edessä

Teoksessaan Muodonmuutoksia valokuvaaja Lauri Eriksson etsii vastausta taiteen perimmäisiin kysymyksiin: kuka minä olen, minne olen menossa ja mikä on paikkani maailmassa? Valokuvista, kahdesta esseestä sekä tekstifragmenteista hahmottuu muotokuva jatkuvassa muutoksessa olevasta ihmisestä.

Milloinkaan ei voi tietää, mitkä kasvot milloinkin näyttäytyvät. Toisinaan valokuva eiliseltä on kuin toisesta ajasta ja tarinasta.  – Jukka Viikilä

Lauri Eriksson aloittaa teoksessaan Muodonmuutoksia (PARVS) pirstaleisen elämänsä luonnostelun esseellä Satunnaisia valokuvia, muistiinpanoja ja muodonmuutoksia. Hänen inspiraatioinaan on ollut kaksi vanhaa valokuva-albumia, joihin hänen isänsä on kiinnittänyt hänen lapsena ottamiaan valokuvia 1960–1970-luvuilla.

Kirjan eri vuosikymmeniltä peräisin olevat snapshotit, asetelmat, luonnonmaisemat ja omaperäiset omakuvat eivät kaikki ole perinteisessä mielessä ole ”onnistuneita”. Joissakin sommittelu onnahtelee, osa on käännetty negatiiveiksi, osassa käytetty päällekkäisvalotusta.

Kyse ei silti ole kikkailusta. Kuviin latautunut tunnelma välittyy katsojan tajuntaan mielikuvituksen materiaaliksi, assosiaatioiksi, omien muistojen varjoiksi. Eriksson kirjoittaa eläneensä pienestä pitäen jonkinlaisessa välitilassa, haaveissa. Hänen kuviaan voisi tulkita niiden eräänlaisiksi symboleiksi.

Saariston ikiaikaisilla kallioilla Eriksson tekee aikamatkan menneeseen. Ehkä horisontissa piirtyy niin ikään synonyymi vapaudelle, välitilalle ja muutoksen mahdollisuudelle. Erikssonin omakuvat luonnossa tuovat mieleen Arno Rafael Minkkisen valokuvat, joissa hänen alaston vartalonsa sulautuu orgaaniseksi osaksi luontoa.

Omakuva, 2022

Kirjan toisessa esseessä Illuusion loppu valokuvataiteilija Joel Karppanen ei Erikssonin lailla uppoa vanhoihin kellastuneisiin muistoihin. Päinvastoin. Kun katson vanhoja valokuvia, minua ei kummittele menneisyys, vaan tulevaisuudet, jotka eivät koskaan toteutuneet.

Hän ottaa esseessään kopin Erikssonin esille nostamista kysymyksistä ja pohdinnoista kommentoimalla hänen tekstiään ja kuviaan. Kahden valokuvaajan – joilla on ikäeroa lähes 30 vuotta – välille syntyy näin kiinnostavaa vuoropuhelua kuvista, kuvaamisesta ja muodonmuutoksista.

Muistimme ei ole koskaan terävä, se pikemminkin välkehtii. Valokuvan muisti sen sijaan pysyy, mutta niihin heijastamamme merkitykset muuttuvat, Karppanen kirjoittaa. Kun me tulevaisuudesta käsin katsomme menneisyyden kuvia, ne heräävät henkiin ja kertovat sanattomia tarinoitaan, vaikka ovatkin kivettyneet hetkiin kauan sitten. Millaisia tarinoita olisivat kertoneet kuvat, joita tuolloin ei otettu?

Omakuva, 1989. Nikon kädessä, elämä edessä.

Muodonmuutos on hajoamisen ja rakentumisen jatkuvaa liikettä. Muutos on viime kädessä tulemista joksikin, Eriksson kirjoittaa. Pienestä pitäen hän on tuntenut elävänsä jonkinlaisessa välitilassa. Tekstifragmentissaan hän toteaa: Vinoutuneiden viivojen maailma / virtaa ohitseni / kuorii ihoni / ja minä vielä odottelen / itseäni.

Kirjailija Maggie Nelson on kuvannut ihmiselämää jatkuvana muutoksena teoksessaan Argonautit.  Kreikkalaisen mytologian mukaan Argo-laivan argonautit rakensivat laivaansa matkan varrella pala palalta uusiksi. Silti se säilyi Argona.

Valokuvaaminen vie sekin eräänlaiseen välitilaan, kommunikointiin maailman kanssa, yritykseen kietoutua siihen, hälventää minän ja maailman välistä rajaa. Eikä kuvaaminen ole vain katsomista vaan myös fyysistä kommunikointia, eräänlaista paritanssia kohteen kanssa. Sormi etsimellä askel eteen, taakse, sivulle samalla kun silmä tarkkailee valon ja varjojen liikettä.

Omakuva, 2018

Illuusioiden loppu häämöttää, sillä vasta kuplien puhjettua on mahdollista pelkän katsomisen sijaan nähdä syvemmälle. Karppanen kertoo matkustaneensa dokumentoimassa Eurooppaan rantautuvia pakolaisia ja sotilaita Ukrainan etulinjassa.

Mutta mitä syvemmälle kamerani taakse uppouduin, sitä rajatummin näin mitään muuta ympärilläni, vielä vähemmän itseäni. Se oli itsepetos, mutta pakollista laatuaan. Vasta illuusion jälkeen on mahdollista nähdä.

Kamerallakin on sanansa sanottavana Erissonin fragmentissa, joka sekin on ajan saatossa kokenut pienen muodonmuutoksen. Nimeni on kamera // Tallennan muistoja / joita en omista / katselen maisemia / joissa en voi liikkua / Sieluni on lasia / ruumiini metallia / olen valon ja muodon työläinen  / muistojen tehdas       (1989/2024)

Annetaan Joel Karppaselle viimeinen sana, rivakka kehotus, johon Lauri Eriksson varmaan yhtyy: On aika lakata rypemästä ja tarttua jälleen kameraan.

Emil Aaltosen museossa Tampereella Lauri Erikssonin kirjaan liittyvä näyttely Muodonmuutoksia on avoinna 15.12. saakka.

Lauri Eriksson: Muodonmuutoksia. PARVS, 2024. 96 s. https://parvs.fi/ 

Pirkko Saisio: Suliko

”Sinä haiset vereltä”

Pirkko Saision syväsukellus ”Isä Aurinkoisen” elämään ja mielenmaisemaan romaanissa Suliko on yritys hahmottaa, miten väärien valintojen ja yhteiskunnallisen umpikujan seurauksena idealistista sikisi terroristi ja kansanmurhaaja Josif Stalin.

On keskusteltava Vladimir Majakovskin kanssa sillä juuri Majakovski löysi vallankumouksen ensi tahteihin ne sanat, jotka innostivat tavallisia ihmisiä nousemaan kohtalonsa yläpuolelle.

Mihin ne sanat ovat kadonneet?

Pirkko Saisio on Finlandia-ehdokasromaaninsa Passion tavoin luonut Sulikon (Siltala) lyhyistä kohtauksista ison historiallisen näyn. Stalinin kuolinvuosi naulaa romaanin kiintopisteen vuoteen 1953. 

Vanhenevan, ihmisiin kyllästyneen diktaattorin ajatukset harhailevat hänen puhellessaan minä-muodossa suosikkilaulunsa Sulikolle. Missä olet Suliko? hän kuiskaa monologissaan.

Näiden hiljaisten ja mietteliäiden tuokiokuvien lomassa kertoja luovii muistojen, takaumien ja monenlaisten tapahtumien myötä Neuvostoliiton karikkoisissa vuosissa. 

Kun dramaturgi, ohjaaja, näyttelijä ja kirjailija Saisio yhdistää taitonsa, moniääninen historia vyöryy kirjan sivuilta katsojan tajuntaan kuin hurja epookkielokuva.

Kertoja valottaa kolmannessa persoonassa alkujaan Ioseb Besarionis dze Jughasvili -nimisen georgialaisen pojan tietä, hänen köyhää, väkivaltaista lapsuuttaan, aikaa teologisten opintojen parissa sekä sinnittelyä Siperian vankileirillä. Vallankumousliikkeessä Stalinista tuli ateisti, mutta häilyikö hänen mielensä taustalla silti jonkinlainen uskonnollisuus?

Tarinassa Stalinin lukuisista keskusteluista läheistensä sekä historiallisten henkilöiden kanssa välittyy elävä kuva, miten alkujaan tasa-arvoon ja hyvinvointiin tähdännyt ideologia ja usko vallankumouksen välttämättömyyteen murenivat sortovuosien, teloitusten ja karkotusten hurmeeseen.

”Miten ne eivät ymmärrä kärsimyksen ja koettelemusten välttämättömyyttä vallankumoukselle?”, ihmettelee Stalin vielä kuolemansa kynnyksellä Saision dramatisoimassa muotokuvassa.

Pirkko Saisio sai Finlandia-palkinnon
vuonna 2003 Punaisesta erokirjasta.
Kuva: Hannele Salminen

Sitä ei ymmärrä Stalinin vaimokaan. Alkujaan kirkassilmäinen Nadežda Sergejevna jakoi puolisonsa idealismin, kunnes hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi julmien teloitusten äärellä. ”Älä tule, sinä haiset vereltä”, hän nyyhkyttää miehelleen. Sergejevna ampui itsensä mauserilla samoin kuin Majakovskikin.

Talousuudistukset kompuroivat, horjahtelevat taaksepäin, jonot kauppojen edessä pitenevät kunnes ostettavaa ei enää ole. Uuden neuvostoihmisen synnytys kangertelee, kun nälänhätä piinaa, ja kaikki varastavat kaikilta. ”Ikkunat tuijottavat kauhuissaan tyhjiä katuja, ja kaupunki vaikenee”, Saision loihtimat kuvat upottavat lukijan terrorin ytimeen.

Kirjansa lehdistötilaisuudessa Pirkko Saisio kertoi diktaattoreiden kiinnostavan häntä. ”Stalinilla oli alkuun visioita, mutta ”viemärirotta” Putinilla ei niitä koskaan ole ollutkaan”, hän totesi ja pohti, miten yksinäinen hänkin mahtaa olla 2 000 huoneen palatsissaan vainoharhaiseksi muuttuneen Stalinin tavoin.

Kun Stalinilla ei ole enää ketään, johon luottaa, hän puhelee laulun Sulikolle:” ilman rakkauttasi kuolee sieluni, / missä olet, missä, Suliko…” Georgiaksi suliko tarkoittaa sielua. Saision mukaan tämä antoi tarinaan yhden perspektiivin lisää. Etsiikö Stalin Sulikossa vereen hukkunutta sieluaan, kaipaako hän alkuaikojen vallankumouksen illuusiota?

Stalinin suuren puhdistuksen vuosina 1936–1938 miljoonat ihmiset menettivät henkensä julman terrorin uhreina Neuvostoliitossa, suomalaisia joukossa oli yli 25 000. Nyky-Venäjällä Stalin nauttii suurta arvostusta.

Miten tämä on mahdollista? Mistä nämä diktaattorit sikiävät? Valheiden verkostoista, joissa valta sokaisee, rahanahneista alamaisista, joita ensin houkutellaan palopuhein, kunnes hakataan hiljaisiksi. Mieleltään sairaat, säälimättömät diktaattorit ovat taitavia pelureita. Elämme parhaillaan Sulikon jatkokertomuksessa, jota viemärirotta Putin kirjoittaa mausereillaan Ukrainassa.

Pirkko Saisio: Suliko. Siltala, 2024. 411 s.

Jyri Vartiainen: Sanon vielä tämän

Arjen hillittyä lumoa

 Jyri Vartiaisen lyhytproosateoksessa Sanon vielä tämän arki kaikessa vähäpätöisyydessään saa pääroolin. Tuokiokuvien näyttämöllä sen pinnan alta paljastuu vivahteikas maailma.

Mies ei ajattele, että runous olisi rakastamista, runous vain on. Sitä kertyy. Mies pyöräilee pitkää tietä pitkin.

Jyri Vartiaisen ensimmäinen lyhyt kertomus Luostari luo mollivoittoiset alkutahdit hänen kokoelmalleen Sanon vielä tämän (Teos). Kertojan isä on kuollut ja äiti hoitokodissa, joten hän elää yksin ja yksinäisenä lapsuuskodissaan. Sanat kuten rakkaus, ystävyys tai yhteiskunta eivät juuri koskaan käväisseet hänen mielessään.

Kuntopyörä jököttää keskellä olohuonetta kurinalaisen elämän toteemina. Nuori mies havainnoi ympäristöään tarkasti, löytää sieltä ilonaiheen, pihalla kasvavan suuren vaahteran. Lapsena sen alla loikoillessaan hän ei ollut kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, nyt vaahterasta on tullut tärkeä.

Hän ajatteli, että jos joku saisi päähänsä kaataa tuon vaahteran, se olisi kaiken loppu. Hänen täytyisi sen jälkeen muuttaa.

Jii on jäänyt työttömäksi ja kertomukselle nimensä lahjoittanut Jouluarpa raaputtamatta. Kuntopyörän sijasta olohuoneeseen on parkkeerannut pyykkiteline, jonka tyhjennyttyä on aika pestä pyykkiä. Ilmassa väreilee epämääräistä toivottomuutta.

Lehmuksen ovat korvanneet iloa tuovat television snooker-matsit. Jii rakastaa vihreän veran peittämän pöydän ympärillä vallitsevaa pyhää keskittyneisyyttä. Uneen vaipuessaan hän näkee vihreän veran leviävän pöydän laitojen yli kumpuilevaksi niityksi.

Tähän yksinäiseen hiljaiseloon tulee säpinää, pikemminkin värinää, tarinassa Vibraattori. Kookkaan laitteenkaan – jota kertoja tottuneesti käsittelee – avulla ei kuitenkaan synny syvempää yhteyttä, rakkaudesta puhumattakaan. Sillä vempaimen omistaja ”ei ole seurustelevaa tyyppiä”.

Tällä näyttämöllä huumorilla on sivurooli, mutta sen se sitten hoitaakin mallikkaasti: Olisi liioittelua sanoa, että siitä oli tullut minulle työvälineen kaltainen jatke, mutta jonkinlaista läheisyyttä minä laitteen kanssa koin.

Tuntuu kuin lukisin proosakatkelmien sijasta romaania, sillä niin yhtenäinen tunnelma tarinoissa vallitsee. Jalkapallo-otteluksi nimetyssä kertomuksessa on jo päästy edellisiä tarinoita pidemmälle, mutta pian eroon päättyvä liitto palauttaa yksinäiset alkuasetukset.

Oli aika luovuttaa, ja muistin menneisyydestäni, että luovuttaminen oli ennenkin tuonut elämääni hyviä asioita.

Proosateosten ohella Jyri Vartiainen on 
julkaissut myös runokokoelmia.
Kuva: Olli-Pekka Tennilä

Vartiainen katsoo tarkasti ja rakentaa näkemistään arjen pienistä nyansseista ja ajatuksenpoikasista vivahteikkaan maailman. Lyhyitä kertomuksia lukiessa mieleen häivähtää monesti tuttuuden tunne. Näissä tilanteissa, tunnelmissa ja mietteissä olen minäkin piipahtanut oman elämäni variaatiossa.

Vartiainen saa minut havahtumaan, katsomaan tarkemmin, pysähtymään pienten eleiden ja liikahdusten, ajelehtivien ajatusten ja unenrippeiden äärelle. Kuuntelemaan mitä niillä on sanottavaa.

Ihmisen ikävä toisen luo kaivertaa minäkertojaa myös Kultainen noutaja -kertomuksessa. Laajempaa yhteyttä lemmikin emännän kanssa ei kuitenkaan synny. Kertoja joutuu kiertämään kohdettaan kuin satelliitti radallaan: meidän osamme oli vain kävellä yhdessä jonkinlaisena kolmikkona.

Sanon vielä tämän -kokoelman viimeinen lyhyt kertomus Tie vie runouden ja muunkin kirjallisuuden ytimeen, sinne missä oikein valituista ja asetetuista sanoista syntyy enemmän kuin niiden summa.

Vaikka olenkin entisessä elämässäni ollut matemaatikko, allekirjoitan pitkää tietä pitkin pyöräilevän runoilijan metaforan: Runoutta tapahtui jo ennen kirjoitus- ja puhetaidon syntyä, tarvittiin vain matemaattinen totuus 2 on enemmän kuin 1 ja 1+1=3. Jiri Vartiaisen Sanon vielä tämän osoittaa väitteen todeksi.

Jyri Vartiainen: Sanon vielä tämän. Teos. 2024. 138 s. https://www.teos.fi/ 

”Jokainen sana kuin lihan läpäisevä luoti”

Pajtim Statovcin uuden romaanin Lehmä synnyttää yöllä taustalla häilyy Kosovon sodan synkkä varjo. Maaginen kertoja läpivalaisee väkivallan ja julmuuden seurauksia niin perhepiirissä kuin kansojen välillä.

... ja minä olen kevyt, pala avaruutta johon vierähdän vuoteeltani kuin heinäkasaan, lasillinen yön valtamerestä jossa uin läpi tajuntani unia, ja olen lapsi taas, ennen muistia ja mielikuvia ...

Pajtim Statovci nousi tähdenlennon lailla kirjalliselle taivaalle jo esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia. Se voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon 2014 ja sitä on kiitelty maailmalla. 

Kun kirjailijalta tuolloin kysyttiin: Miksi kirjoitat? Vastaus kuului: ”Intohimosta, saadakseni mahdollisuuden kertoa jostakin vielä aukiselittämättömästä. Sen jakaminen lukijoiden kanssa on valtavan hienoa.”

Tätä työtä hän on jatkanut menestyksekkäästi romaanissaan Tiranan sydän ja vuonna 2019 Finlandia-palkinnon voittaneessa Bollassa. 

Uudessa teoksessaan Lehmä synnyttää yöllä (Otava) hän palaa samaan aihepiiriin Kosovosta Suomeen perheensä kanssa paenneen Kujtimin rankkojen kokemusten myötä.

Yhdeksänvuotias Kujtim viettää kesää 1996 Kosovossa isoisän maatilalla, kun lähestyvän sodan kauhut jo vaanivat nurkan takana. Suvun miehet lyövät, tekevät mitä lystäävät. Isoisä, julmin kaikista, käyttää poikaa hyväkseen, pieksee niin ihmisiä kuin eläimiä. Välillä minun on keskeytettävä lukeminen ja suljettava silmät, joista alkaa valua kyyneliä.

Poika ystävystyy talon lehmän kanssa, viettää aikaa sen seurassa, kertoo sille tarinoita. Lempeässä eläimessä kulminoituu kaikkien viattomien kärsimys. Statovcin teoksissa lentelee ja kiemurtelee myös taruolentoja, jotka tuovat rankkoihin kohtauksiin ilmaa, keveyttä ja kiehtovaa maagisuutta. Kujtim saa kumppanikseen kolmipäisen kimeerin.

Sen siivellä tarujen maailma livahtaa kirjan sivuille. Kun Kujtim havahtuu ympärileikkauksen jälkeisestä horroksesta, kimeeri lennähtää vierelle.

”Sinä olet elossa”, se toteaa nyyhkyttäen sänkyni reunalla ja alkaa hivellä poskeani, sen ryhti on lysyssä, hurja pehko kauttaaltaan kastunut, nahka kuin pakkasen näykkimä, ja väsyneet päät huojuvat kuin kolme puolityhjää vappupalloa vieretysten. Tällaista tekstiä kirjoittaa vain sanojen armoitettu velho.

Pajtim Statovci on Suomen kansainvälisesti
menestyneimpiä kirjailijoita. Kuva: Ano Kurki

Miten kuvata julmuuden todellisuutta, joka hajoaa ja vääristyy muistin hämärissä huoneissa? Statovcilla on kyky koota menneen ja nykyisyyden, tarujen ja muistojen sirpaleista vaikuttava palapeli. Lehmä synnyttää yöllä ei ole helppoa luettavaa, mutta äärimmäisen tärkeää ja taidokkaasti kirjoitettua.

Kujtimista on aikuisena kehkeytynyt menestyvä kirjailija. Silti hän tuntee, ettei kuulu minnekään, on hukassa elämänsä kanssa. Menneisyyden aaveet eivät jätä häntä rauhaan. Hän yrittää karistaa ahdistavat muistot ajatuksistaan kirjoittamalla kirjeitä kuolleelle isälleen. Mutta olisiko sittenkin parempi unohtaa?

Olisinko yhtä onneton kuin nyt olen, mietin usein, jos en kirjoittaisi sinua pois – sana kerrallaan tätä uhkaa, tätä pysyvää yötä loitommas.

Kujtim lähtee äitinsä pyynnöstä tämän seuraksi käymään raunioituneessa Kosovossa sodan jälkeen. Äitinsä kysymykseen ”kirjoitatko parhaillaan jotain? Kujtim toteaa, että se on vaikeaa, sillä ”ihmisillä on aina vain ankarampia asenteita ja mielipiteitä ja odotuksia, on tuhoisaa yrittää kirjoittaa heille kaikille”.

Niin, miten kirjoittaa perheen pakomatkaan säästetyt rahat huiputtaneesta imaamista Turkissa, entä rasistisesta opettajasta Suomessa? Juuri tämän Statovci tekee. Hänen läpitunkeva katseensa ei väistä eikä kumarra ketään. Hän pyörittää vimmaisesti tarinansa kaleidoskooppia, antaa välähdysten upota lukijan tajuntaan.

Kun kosovolainen mies kirjallisuusfestivaaleilla penää, ”mikset kirjoita miehistä, jotka eivät ole niin erikoisia ja naisista, jotka tekevät muutakin kuin siivoavat ja alistuvat?” Kujtim toteaa, että ”joskus taiteilijan täytyy saada satuttaa ja suututtaa, joskus pitää olla vihainen ja kostonhimoinen että viesti menisi perille”.

Loppusuoralla Kujtimin on tasoitettava tilit häntä terrorisoineen isoisänsä kanssa. Jollei hän sitä tee, hän polkee paikallaan, ei pääse elämässään eteenpäin. Kujtim haluaa näyttää säälittävälle vanhukselle, miten hyvin hänellä nykyisin menee, miten paljon valtaa hänellä on, ”jokainen sana kuin lihan läpäisevä luoti”.

Pajtim Statovci kirjoitti jälleen hurjan, vaikuttavan romaanin, jonka tarina ei lukemisen jälkeen jätä minua rauhaan, suostu pysymään kansiensa välissä. Lehmä synnyttää yöllä tavoittaa maailmamme moni-ilmeiset rujot kasvot tietämättömyyden, teeskentelyn ja valheiden takana.

Kuva ei ole kaunis, mutta meidän on katsottava sitä silmästä silmään kuten Pajtim Statovci komeassa romaanissaan tekee. Kun Kujtimin sisko käskee veljeään: ”Älä sano mitään. Älä tee mitään. Lopeta jo”, olen eri mieltä. Sinun kaltaisiasi todenpuhujia tarvitaan maailmassa, jossa rauha on vasta kaukainen haave.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava. 2024. 279 s. https://otava.fi/

Ville Ranta: Viininjuojat

Naamiot riisutaan viinin voimalla

Ville Rannan sarjakuvaromaani Viininjuojat ei ole ryyppyretkitarina – ”niitä piisaa muutenkin” – ei se myöskään ole moraliteetti. Teos kuvaa kirjailijan hurjaa nuoruutta pienen pohjoisen kulttuurilehden piirtäjänä. Ja paluuta menneeseen, jota ei enää ole.

Meillä oli aina ollut tapana juoda ja touhuta ja juoda ja siten saavuttaa yhdessä eräänlainen filosofinen tila, jossa syvällisin viisaus yhdistyy täyteen tollouteen…

Kun sarjakuvataiteilija Ville Rannan Viininjuojien (WSOY) burgundinpunaisen kannen avaa, pääsee mukaan hänen alter egonsa nostalgiatripille, jossa nykyisyys ja haaleammalla punaisella piirretyt muistot pallottelevat.

Kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, kun Ville pyyhki pohjoisen pölyt jaloistaan ja pakeni lämpimämmille laitumille. Nyt hän palaa tapaamaan vanhoja kavereitaan, päätoimittaja Appelgrenia ja toimittajia Juttaa ja Samuelia.

 Vanheneminen on alkanut huolestuttaa keski-ikäistä piirtäjää. Piristäisikö entisten viininjuojien hilpeä seura?

”Olen altis viininjuonnille. Se herättää yleviä mielikuvia, viinissä on sitä paitsi kauneutta, joka minua esteetikkona on aina kiehtonut”, Ranta avautui Viininjuojien julkkareissa Rosebud Sivullisessa. 

Ja muistutti Christer Kihmanin sanoista: ”Viiniä juodessa aivoni puhkeavat kukkaan.”

”Viini on parhaimpia pakopaikkoja, joita tiedän. Voimme sitä juodessamme lähestyä vaikeita teemoja, riisua naamiot pois hyvässä seurassa”, Vuoden 2023 journalistiksi valittu Ranta totesi. Liika on kuitenkin aina liikaa.

”Kun piirtäminen alkaa tökkiä, pari lasillista viiniä auttaa. Kolmannen lasin jälkeen käden motoriikka muuttuu, eikä piirtäminen enää onnistu. Työpäivä päättyy, mutta viininjuonti saattaa silti jatkua…” Näin evästettynä lähden ottamaan tarkempaa selkoa asioista pohjoiseen Villen siivellä.

Sarjakuvataiteilijan ruhjeiset, kuin huolimattomasti huitaistut piirrokset tavoittavat ihmiset, tilanteet, maisemat ja tunnelmat häkellyttävän tarkasti, eläytyen. Kohtaukset ja tapahtumat vilistävät silmieni editse kuin mieleni valkokankaalla. Äkkiä minut valtaa déjà-vu, outo tuttuudentunne.

Enhän minä ole ollut Oulussa Kaltiota rustaamassa? Et, mutta puuhastelit toisessa pienessä kulttuurilehdessä, KirjaIN:ssä, joka myöhemmin sai nimen Kirjain, seitsemisen vuotta, 2006–2013. Joten onhan sinulla kosketuspintaa aiheeseen. Muistoja alkaakin pulpahdella mielen sameista syövereistä…

Miten tutulta tämäkin kuulostaa: ”Muuten, missä päätoimittaja on?” Usein heitä KirjaIN:n toimituksessakin kaipailtiin. Pyöröovi kävi, heitä tuli ja meni. Hällä väliä, lehti oli siitä huolimatta saatava valmiiksi. Haasteelliset tilanteet vaativat eksistentiaalisia palavereja. Ja missäs muualla niitä olisi vietetty kuin baarin inspiroivassa hämärässä, lasillisen äärellä.

Ville Ranta kohottaa maljan uudelle teokselleen Rosbud Sivullisessa.
Elokuussa hän aloitti Hesarin pilapiirtäjänä. Kuva: kirjoittajan

Aika kultaa muistot sanotaan. Villen kohdalla näin on päässyt käymään. ”Nuoruuden katteettoman itseluottamuksen ja uskon menettäminen… Se on liian suuri hinta iän tuomasta ymmärryksestä…!” hän julistaa ja jatkaa: ”Kun …kun teimme yhdessä lehteä kaksikymmentä vuotta sitten, olimme kaikki parempia kuin nyt!” Yhdyn Samulin lakoniseen kommenttiin: ”Puhu vain omasta puolestasi!”.

Matkan varrella toimituksen hullunkurinen perhe on tullut tutuksi. Taidanpa istahtaa heidän seuraansa lasilliselle. Yhdellä aloitetaan, mutta illan edetessä jokainen kirjan luku vaatii, totta kai, omansa. Niinpä loppuun päästyä laseja on kumottu jo kuusi, kokonainen pullollinen. Huominen työpäivä on siis pilalla. Mutta hulvaton matka oli sen väärti.

Ville Ranta: Viininjuojat. WSOY. 2024. 240 s. https://www.wsoy.fi/

Salli Kari: Vedestä ja surusta

 

Miten rakentaa silta kuoleman railon yli?

Salli Karin esikoisromaanissa Vedestä ja surusta Islannin lämpimien lähteiden syleilyt ja syöpähoitojen tykitykset limittyvät. Eriparisten elementtien vuoropuhelusta syntyy yksi kirjavuoden vaikuttavimmista teoksista.

On luovuttava paljosta tehdäkseen tilaa tälle elämälle, jossa kuolema on läsnä.

”Kuinka kauas on lähdettävä päästäkseen itsestään etäälle?” pohtii Salli Karin romaanin Vedestä ja surusta (Siltala) minäkertoja. Hän pakenee suruaan pikkuruiseen Laugarvatnen kylään Islannin syrjäiseen kolkkaan. Hälventäisikö parin kuukauden mittainen residenssiaika hatarassa mökissä muistot menneestä?

Islannin jylhä, ankara luonto tuntuu tulijasta vieraalta, luotaantyöntävältä. Eikä matkalaisen mieli etäisyydestä piittaa vaan ajatukset tapailevat alinomaa mennyttä ja koettua. Ja suru, kuinka siihen saattaa hukkua, niin syvää se on, samoin kaipaus ja ikävä, niiden äkkisyvät pyörteet.

Kertojan itsestään selvältä tuntunut elämä päättyi 27-vuotiaana, rokkitähdille kohtalokkaassa iässä. Rintasyöpä. Pahanlaatuinen. Diagnoosista alkaa työläs luopumisen ja toipumisen aika.

Lehdistötilaisuudessa Salli Kari kertoi kaivanneensa toisenlaista kertomusta sairauden kuvaukseen. Tämän hän romaanissaan tekee, vie lukijan kalvakkaan, hiuksettoman kulissin taakse lihaa ja verta olevan ihmisen elämään.

Kadulle astuessani tunnen ohimoilla tuulen. Esille pääsee jokin kaukainen kehomuisto, hiuksissa piilotellut, olen viimeksi tuntenut saman pienenä lapsena, sylivauvana kenties kesän puhallellessa päälakeen.

Satujen saarella teksti soljuu kuulaana ja runollisena, aivan kuin sen yllä leijailisi usvaa. Siellä korppi, kuin valostaan irronnut varjo, istahtaa pisteeksi pilven virkkeelle. Ja auringon eteen lipuva pilvi puolestaan heittää varjon, joka hivelee mustan vuoren kuvetta.

Tekee mieli lukea näitä säkeitä yhä uudelleen, nähdä ne sielun silmillä. Kirjan turkoosina kupliva sisäkansi ja väljä, ajatuksille aikaa ja tilaa antava taitto saivat aplodeja niin ystävältäni kuin minulta.

Salli Kari on teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti.
Kuva: Hannele Salminen

Romaani on kehollinen tavalla, johon en aiemmin ole kirjallisuudessa törmännyt. Vähitellen, kuin huomaamatta kertoja solahtaa osaksi karua, alati muotoaan muuttavaa maisemaa. Aistii sen koko olemuksellaan, samaistuu siihen. Kylpy kylmässä järvessä piirtää keholle ääriviivat.

Jos kirkkaudella olisi muoto, se olisi tämä läpi-iskevä kylmyys, joka kokoaa ihmisen uudelleen ja käärii säkenöivään huntuun.

Vesi kaikissa olomuodoissaan lipuu näyttämölle, esiintyy lukemattomissa rooleissaan: kesytettynä uimalassa, geysirin poreilussa, lämpimän lähteen höyryssä, piiskaavassa sateessa, poskia pitkin vierivissä surun sävelissä.

Kunpa osaisin ottaa oppia vedestä täällä, millaista on olla yhtä aikaa tyyni lampi, kirpeänä liplattava puro, ryntäävä putous, notkeasti sopeutuva virta.

Toisenlaiset kehon muistot, vastakuvat veden syleilylle, nousevat kertoja mieleen kuin mutaisen lammen huokaukset. Korppiko ne kuljetti nokassaan? Kehoon on piirretty tussiviivat, joita kirurgien veitset pian noudattavat. Ne viiltävät railon aikaan ennen ja nyt.

Aika on suhteellinen käsite, ihmisen aika ei sitä riitä mittaamaan. On aikoja aikojen sisällä. Valtamerten ikiaika, sydämenlyönnin hetki, jatkoaika auenneen railon jälkeen. Miten elää kuolemantietoisuuden kanssa? Voisiko se olla myös voimavara?

Nämä mietteet särkevät tiimalasin. Sen sisälle vangittu aika pakenee, pöllyää kuin tulivuoren musta tuhka geysirin valkeaan höyryyn ja katoaa. Mennessään huikkaa: tämä hetki teillä on, muusta ei ole takuita.

Siri Hustvedt kirjoitti esseekokoelmassaan Elää, ajatella, katsoa kehollisesta tietämisestä:

”Totuus tiedostamattomista prosesseista on se, että kirja voi tietää enemmän kuin kirjoittaja, se on tietämistä joka tulee usein ruumiista, kohoaa jostakin oman itsen esiverbaalis-rytmisestä liikkeen kohdasta.”

Juuri tämän Salli Karin hieno esikoisteos Vedestä ja surusta tekee, se on enemmän kuin sanojensa summa. Herkkyydessään vahva teos saa minut odottamaan innolla jatkoa.

Salli Kari: Vedestä ja surusta. Siltala. 2024. 227 s. https://www.siltalapublishing.fi/