Kaunis, lohdullinen romaani sovituksen mahdollisuudesta
Joel
Haahtela vie kirja kirjalta kohti syvempää ymmärrystä olemassaolon
perimmäisistä kysymyksistä. Vaikka pienoisromaanissa Talvikappeli eletään 1300-luvulla kysymykset todellisuuden
luonteesta, kuolemasta ja rakkaudesta, petoksesta ja sovituksesta ovat
universaaleja ja ajattomia.
Talvella maailma
ohenee ja muuttuu samalla syvemmäksi. Tulee ajatuksia, joita kesällä ei
ajattele, mieli liikkuu huoneissa, jotka on ajat sitten suljettu.
Kun avaan Joel Haahtelan uuden pienoisromaanin Talvikappelin (Otava) kannen, tiedän jo muutaman sivun luettuani astuneeni hänen lumottuun maailmaansa, jossa näkyvän takainen todellisuus väreilee taustalla, ”niin kuin maailma asettuisi hivenen herkempään tilaan”.
Hänen kirjansa ”tarjoavat pakopaikan maailman hälyltä”, kirjoitin hänen edellisestä romaanistaan Sielunpiirtäjän ilta. Sen päähenkilö vanha maalarimestari viimeisteli teostaan 1600-luvun hollantilaisessa kaupungissa.
Talvikappelissa
palataan kolmesataa vuotta taaksepäin Pohjois-Italian talviselle maaseudulle,
jossa salvia tuoksuu, ja sypressit kurottelevat kohti taivasta.
Villakaupalla omaisuutensa hankkinut ruhtinas on
palkannut romaanin minäkertojan freskomaalarin kuvittamaan maaseutuhuvilalleen
rakennuttamansa kappelin seinät. Hän toivoo, että freskot kuvaisivat Jeesuksen
viimeisiä päiviä. Tilauskirjeensä lopussa hän esittää yllättävään kysymyksen
”voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin”.
Poikasena freskomaalari piirteli kepillä hiekkaan
katoavia kuvia. Kun vanha mestari Filippo näki ne, hän otti tämän oppipojakseen
mukaan maalaamaan Perugian seudun kirkkoja. Mestari
Filippo opetti minut rakastamaan työn yksitoikkoisuutta, koska siihen on
kudottu elämän täyteys.
Freskomaalari aistii kappelin tunnelmaa, tunnustelee mitä
se häneltä toivoo, ihailee sisään lankeavaa vaivihkaista valoa. Apunaan hänellä
on orvoiksi jääneet veljekset Matteo ja Giovanni, jotka valmistavat ja
rappaavat seiniin laastin, giornatan,
jonka päälle hän suunnittelee maalaavansa Jeesuksen kavaltamisen, kärsimyksen
ja ylösnousemuksen ihmeen.
Kristuksen kuvaaminen tuottaa freskomaalarille ongelmia, sillä
eihän ole helppoa loihtia Jumalan pojalle ylimaallista hohdetta savesta
uutetuilla väreillä. Ihmisten kuvaaminen sen sijaan sujuu vaikeuksitta, sillä
vinoon mennyt siveltimenveto sopii meihin itse kuhunkin.
Seudulla riehunut rutto, musta surma on pakottanut
ruhtinaan jäämään Venetsiaan, mutta hänen vaimonsa Marghareta ilmestyy kuin
aave istumaan puhumattomana kappelin hämärimpään nurkkaan seuraamaan freskojen
valmistumista.
.jpg)
Monesti palkittu Joel Haahtela tunnetaan pienoisromaanien
mestarina. Kuva: Marjo Tynkkynen / Otava
Haahtela maalaa sanoillaan kuin freskomaalari
siveltimellään, luo lauseillaan mielenmaisemia ja tunnelmia, joiden äärellä on
hyvä viipyä. Sanojen takana hohtaa sisäistä, ajatonta valoa kuin hyvin
maalatussa freskossa. Käden tulee olla
vapaa ja kuvan siirtyminen mielestä seinään salaisuus, hetki, jota parhainkaan
maalari ei voi ajatuksellaan tavoittaa.
Maalauksen alla on valkea seinä, freskomaalari pohtii, mutta
mitä on tämän maailman takana? Haahtela käsitteli tätä näkymättömän maailman arvoitusta
Jaakobin portaisiin
päättyneessä trilogiassaan, joka vei minutkin näkyvän ja näkymättömän todellisuuden
rajalle:
”Joel Haahtela
näkee maailman runolliset yhteydet. Hän välittää ne kirjoissaan lukijalle, joka
tuntee tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman
maailman mysteeriä.”
Näistä mietteistä on palattava takaisin tarinaan. Freskomaalari
huomaa kaipaavansa kappelissa Signora Margharetan läsnäoloa, hänen
hiljaisuuttaan. Mikä heitä yhdistää, onko kappeli sittenkin hänen tilaamansa?
Mitkä muistot eivät suostu haalistumaan ajan virrassa? Miksei freskomaalari
pysty maalaamaan Jeesuksen kavaltaneen Juudaksen kasvoja?
”Haahtelan mietteliään filosofiset teokset tarjoavat
vastapainon, hengähdystauon, yhä kiihtyvämpään tahtiin tykyttävälle nykyajalle,
hipaisu- ja kertakäyttökulttuurille. Ne todistavat, että vasta elämän
turhuuksien tiedostaminen ja ajan arvostus tarjoavat sisäisen muutoksen
mahdollisuuden”, kirjoitin hänen teoksestaan Yö Whistlerin maalauksessa.
Tämä pätee myös Talvikappeliin,
jossa ihminen lähestyy Luojaansa aina
pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä. Freskomaalari astuu yöllä
kappeliin ja oivaltaa sen muuttuneen Kristuksen hautaluolaksi. Onko hänellä
sieltä poispääsyä?
Giovanni on hoivannut hellästi siipensä loukannutta
leivosta. Signoran kasvoille puhkeaa ensimmäisen kerran hymy, kun leivonen
toivuttuaan muistaa vuosituhansien takaa periytyneen taitonsa, kohoaa
korkeuksiin ja alkaa laulaa. Kenties lintunen lupaa sovituksen syntisille.
Juudas on saanut kasvonsa, ja freskomaalari apulaisineen
jatkaa matkaa. On varhainen aamu, kevyt
ja viileä, itseään vielä uneksiva. Jotain tällaista Luojalla täytyi olla
mielessään, kun hän alkoi työstää ajatustaan maailmasta.
Joel
Haahtela: Talvikappeli. Otava, 2025. 207 s. www.otava.fi
