keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Kuka olisi valmis tappamaan minut?

Anna-Leena Härkösen uuden Valomerkki-romaanin aihe on synkkä, luovan työn tekijän masennus ja itsemurha-ajatukset. Silti musta huumori ja taidokas dialogi kannattelevat kertomusta ja avaavat näkymän kirjailijan työn arkeen.


Samppanjapullo poksahtaa auki, kun kirjailija Anita juhlii viisikymppisiään kuuden ystävänsä kanssa Valomerkin alkajaisiksi. Pian tunnelma kuitenkin latistuu syntymäpäiväsankarin kysyessä, kuka vieraista olisi valmis avustamaan häntä itsemurhassa.

Vieraat kiusaantuvat, aiheesta ei haluta puhua, se on tabu, vaikka masennus on yleistä varsinkin yksinäistä työtä tekevien kirjailijoiden keskuudessa.

Otavan kesäpressissä Anna-Leena Härkönen kertoi kirjoittaneensa teostaan kolmisen vuotta, alkuun aihe ei ollut selvä, moni asia pyöri mielessä. 

Yksi niistä oli kuumana vellova keskustelu eutanasiasta. Vaikkei kirjan Anita olekaan Härkönen yksi yhteen, yhteistä heille ovat ajoittaiset masennuskaudet ja kirjailijan työ. Sen Härkönen aloitti jo 17-vuotiaana Häräntappoase-romaanillaan, jolla hän voitti J.H. Erkon palkinnon vuonna 1984.

Härkönen kirjoittaa nyt aiheista, jotka tuntee perinpohjaisesti omien kokemustensa perusteella. Hän vastaa romaanissaan myös kysymyksiin, joita hänelle kirjailijan ammatista on vuosien varrella esitetty.

Anitan tilannetta pahentaa vielä syyllisyys. Hän kokee, ettei hänellä ole oikeutta olla masentunut, sillä asiat ovat ulkopuolelta katsottuna hyvin: hänellä on mukava aviomies ja omillaan pärjäävä aikuinen tytär. Eikä hän varsinaisesti halua kuolla, hän ei vain jaksa elää. Pelkkä lupaus joltakulta, että tämä valvoisi vieressä, keskustelisi ja pitäisi valomerkin tullessa kädestä, saattaisi riittää, että jaksaisi jatkaa. Mutta kuka siihen suostuisi?

Anna-Leena Härkönen on
julkaissut 20 teosta Otavalta.
Romaanissa kirjailijan työn vaiheita on kuvattu kiinnostavasti, ilman glooriaa. Uuden teoksen aloittaminen tuo väistämättä tullessaan masennuskauden. Mutta kirjoittamattakaan ei voi olla. ”Minun täytyy lunastaa olemassaoloni oikeutus kirjoittamalla. Muuta tapaa olla maailmassa en tiedä.”

Anitan on jälleen sukellettava aloittamansa kirjan rinnakkaismaailmaan, tutustuttava sen henkilöihin ja vietettävä heidän kanssaan pari kolme vuotta. Ympärillä vaanivat kustannustoimittaja, kriitikot ja apurahalautakunnat herättävät pelkoa. Kaiken lisäksi Anita on pudonnut kyydistä. Kirjoja myydään yhä enemmän kirjailijan persoonalla, eikä Anita bloggaa, twiittaa, mesetä eikä hesetä.

Vaikkei kyse olekaan avainromaanista, moniin kirjamaailmasta tuttuihin henkilöihin sivuilla törmää. Näissä piireissä Anita ei juuri viihdy, parempaa seuraa hän löytää ystävistään, joiden kanssa käydyt keskustelut ovat romaanin suola. Varsinkin läheisin ystävä, itseensä humoristisen sarkastisesti suhtautuva vanheneva homo Vellu on taiten rakennettu henkilö.

Vellu on Anitan ideapankki, jonka lausahdukset ja huomiot tarjoavat käyttökelpoista materiaalia teoksiin. Sillä Anita on keräilijä, joka tarkkailee ja kuuntelee ihmisiä ympärillään. Mutta moraali on tässä suhteessa korkea: ”Normaalilta ihmiseltä voi viedä vaatteetkin päältä, mutta toiselta kirjailijalta ei oteta mitään ilman lupaa.”


Anna-Leena Härkönen on varmaotteinen kirjailija, jonka kuljetettavaksi lukija voi luottavaisesti heittäytyä. Valomerkin ankarasta aiheesta huolimatta lukija ei ahdistu, vaan saa tuntuman, millaista on elää mustassa tunnelissa, josta ei ulospääsyä näy. 

Kirja tarjoaa myös tietoa ja pohjaa keskustelulle avustetusta itsemurhasta.

Valomerkin kruunaa loppu, joka on mainio piste romaanin ajoittain tummille tunnelmille. Se kuroo tarinan umpeen, sillä lopussakin on juhlat. Mutta nyt ihan toisissa merkeissä kuin matkaan lähdettäessä. Se pesee – ihan konkreettisesti – pahimmat sakat mielen syövereistä. Se on tarpeen, sillä ”pelottavin asia maailmassa on ihmisen oma mieli”.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. Otava. 252 s.


1 kommentti:

  1. Osuvia huomioita kirjoittamisesta ja sen vaikeudesta! Kirjooittamiseen voi kyllästyä ja se voi johtaa masennukseen. Olen Hesarin arvion kanssa samaa mieltä; päähenkilö ei ole uskottava. Mutta tekee herkullisia ja osuvuia huomioita elämästä. Onpa paljon dialogia. Näytelmäksi?

    VastaaPoista