Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Elämää suurempaa runoutta

Pauli Tapio voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vaikuttavalla esikoisrunoteoksellaan Varpuset ja aika. Siinä hän etsii mielekästä tapaa olla olemassa.

”Aloin kuvitella ymmärtäväni hirveitä asioita, / vaikka ei niitä koskaan minulle tapahtunut.” Helsinkiläisen kääntäjän ja tutkijan Pauli Tapion voittoisan runoteoksen alkulehden säkeet lähettävät matkalle, jossa arki peilautuu historian julmuuksiin ja nykyhetken välinpitämättömyyteen.

Toinen teoksen kantava teema on aika. Runojen puhuja ihmettelee ja tunnustelee sitä ihan konkreettisesti: ”Loppuunmyyty on kesä. / Julkaistu on sen viimeinen aamu.” Toisaalta oivallukset ja rinnastukset kantavat pitkälle ja taas takaisin:

 ”Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, / mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen.”

Tapio on tästä huolimatta onnistunut vangitsemaan hetkiä kirjaansa. Räystäillä istuvien varpusten sirputusta, melankolisia keskusteluja, korttelia kiertäviä rakennusten varjoja. Runot ovat visuaalisia ja rytmikkäitä, ne kuljettavat lukijaa alkuräjähdyksen hämärästä paluumatkalle tuntemattomaan aikaan, ”jolloin unohdumme vihdoin, tsirp, tsirp, / sanoivat varpuset jälkeemme.”

Tapio kertoi Helsingin Kirjamessujen tilaisuudessa katsovansa, minkä ajatuksen jokin asia hänessä herättää, entä ajatus itse tämän jälkeen. Näin hän kulkee tietyn matkan, kirjaa sen ja lopputuloksen. Prosessin varrella kieli synnyttää uusia ajatuksia ja oivalluksia.

Parhaimmillaan runous on juuri tätä, ihmetystä ja iloa, miten paperille asetetut sanat luovat maailmoja, laajentavat tajuntaa, räjäyttävät ja hiljentävät. Etsivät ihmisenä olemisen ydintä, oikeaa tapaa olla olemassa.

Pauli Tapio pitää juhlapuhetta Sanomatalon Mediatorilla.

 Tapion mukaan teoksen Inferno-jaksoa oli epämiellyttävä kirjoittaa. Hän halusi kuitenkin luoda kollaasin väkivaltaan liittyvistä asioista. Yrittää ymmärtää ja rinnastaa historian julmia teloitustapoja siihen, mitä nyt tapahtuu.

Jakson aukeamilla uutisotsikot Välimereen uponneiden turvapaikanhakijoiden määristä lomittuvat arkisiin päiväkirjamerkintöihin ja historian teloituksista kertoviin karmaiseviin dokumentteihin.

Osio hätkähdyttää, pysäyttää kysymään, mitä me voimme tehdä? Inhimillisiä katastrofeja on muistettava, niitä on selitettävä ja yritettävä ehkäistä. Silti Tapio vastaa kysymällä: ”Onko siis niin, että varsinainen eläminen on tehtävä muistamatta – hetkeen ja siihen kytkeytyvään lähitulevaisuuteen ja -menneisyyteen suuntautuen?”

Paradoksaalisesti on siis unohdettava, jotta elämä voisi jatkua ja toivo säilyä, eikä pahuus lamauttaisi. Tapio tuulettaa ajatuksia, antaa niille uusia vapausasteita.

Osa Anne Rissasen grafiikan-
vedoksesta Hänen ovat linnut.

Entä mitä aika on? Tapion ajanlaskussa Pompeiji hautautuu hashtageihin, tulevaisuutta ei ole, on vain nykyisyys, jossa varpuset nokkivat vetyatomin sinappista käärettä Lappeenrannan torilla. Ja alati laajeneva menneisyys. Ja tämä päivä, jonka unohdamme.

Entä varpuset? ”Ja koska sinä olet vain pieni ja huomaamaton varpunen, ei / ketään haittaa, jos nouset nyt siivillesi ja lennät valoa nopeammin / kaikkiin ilmansuuntiin, aina ajan äärirajoille asti.”

Pauli Tapio: Varpuset ja aika. Poesia. 2017. 96 s.