tiistai 22. tammikuuta 2019

David Grossman: Hevonen meni baariin


Haluan, että näet minut

Stand up -koomikon keikka muuntuu illan mittaan koskettavaksi tragedian kuvaukseksi David Grossmanin loistavassa romaanissa Hevonen meni baariin.


Anna Lehtosen tyylitelty kansi
kuvaa mainiosti romaanin
iskevän rytmikästä menoa.

Israelilainen kirjailija David Grossman vieraili Suomessa edellisen, maailmanmaineeseen kohonneen romaaninsa Sinne missä maa päättyy (Otava, 2011) lehdistötilaisuudessa. 

Hän kertoi saaneensa potkut radiotoimittajan työstään poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Tämä osoittautui onnenpotkuksi, sillä hänestä tuli sen seurauksena Nobel-voittajaksi povattu kirjailija.

Kun työskentelin journalistina, minulla oli aina oltava valmiita vastauksia ja loppupäätelmiä. Kirjallisuudessa sen sijaan olen vapaa, voin esittää kysymyksiä, vastaväitteitä ja ristiriitoja. 

– Minulla on tunne, että kirjoittaessani kaunokirjallisuutta ymmärrän todellisuutta paremmin kuin artikkeleita laatiessani, hän totesi tuolloin.


Vaikka Minne maa päättyy kuvaakin Israelin ja Palestiinan kriisiä ja pohjautuu tosiasioihin, siinä on myös hyvin intiimi, henkilökohtainen taso: – Minua kiehtovat perhe, arkipäivä ja ihmissuhteet. Tärkeimmät asiat elämässä eivät tapahdu julkisuuden valokeilassa, vaan keittiöissä ja makuuhuoneissa.

Näin on laita myös hänen uudessa, vaikuttavassa romaanissaan Hevonen meni baariin (Otava), joka voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2017. Kulissit ovat nyt aivan toisenlaiset: pieni baari aavikolla Netanyan kaupungin teollisuusalueella, jonne joukko asiakkaita on kokoontunut seuraamaan stand up -esitystä.

57-vuotias langanlaiha, riutuneen oloinen koomikko Dovaleh Greenstein on pukeutunut punaisiin henkseleihin, revittyihin farkkuihin ja bootseihin, joissa on seriffin tähti. Yleisö odottaa saavansa nauraa, ja alkuun keikka lähteekin liukkaasti vauhtiin.

David Grossmanin teoksia on kään-
netty yli 30 kielelle. Kuva:
Seppo K. Niiranen.
Kunnes esityksen sävy muuttuu, siihen tulee tumma pohjavirta, joka ei lupaa miellyttävää iltaa. Yleisö pelkää sekaantuvansa ”johonkin mutkikkaaseen yhtälöön, jota hän parhaillaan ratkaisee”.

Dovaleh pilkkaa yleisöään, kertoo puujalkavitsejä ja laukoo poliittisesti epäkorrekteja kommentteja Israelin tilanteesta, mutta esitys on niin koukuttava, että se pitää katsojat pihdeissään. Samoin käy myös lukijalle, sillä nopeat rytminvaihdokset ja hieno kieli, jonka Arto Schroderus saa aidosti elämään, vievät mennessään. Saavat lukijan pidättelemään hengitystään.

Yleisön huomaamatta Dovaleh tavoittelee katsojien joukosta aivan tiettyä katsetta, vanhan lapsuudenystävänsä, varhaiseläkkeellä olevan tuomarin huomiota. Tämä sai puhelun tuntemattomalta mieheltä parisen viikkoa sitten. Kunnes paljastui, että he olivat kulkeneet jonkin matkaa yhdessä neljätoistavuotiaina.

Puhelu herättää tuskallisen muiston, jota tuomari on vältellyt: ”Yritin ajatella nopeasti, löytää pakotien. Hänen äänensä perässä raahautui hädän tunnetta, mielen varjoja.” Tuomarista tulee tarinan toinen, vastahakoinen kertoja

Dovaleh on kutsunut lapsuuden ystävänsä stand up -iltaan aivan tietystä syystä. ”’Haluan, että katsot minua’, hän tokaisi. ’Haluan, että näet minut, tosiaan näet minut, ja kerrot minulle sitten jälkeenpäin’”.

Ja katsottavaa ja kuunneltavaa illan mittaan piisaa. Dovaleh paljastaa kaskujen lomassa traagisen elämäntarinansa: perheen taustalla kummitteli holokausti, isä löi remmillä, äiti oli kääntynyt sisäänpäin. Koulussa ei ollut helpompaa, sielläkin kiusattiin, nuorten sotilasleirillä vielä pahemmin. Dovaleh lyö esityksessä itseään, sulautuu kiusaajiensa rooliin.

Hänen päänsä on pystyssä ja hänen ilmeensä tuskainen. Tumma varjo nousee hitaasti hänen sisältään ja kulkee hänen kasvojensa poikki, avaa suunsa ammolleen, vetää ilmaa sisäänsä ja sukeltaa takaisin alas.”

Rafael Wardin maalaus Lautturi (osa).

Katsojat ovat ymmällään, buuaavat, osa poistuu. Mutta muutama jäljelle jäänyt on lumoutunut näkemästään, sillä samalla kun Dovaleh elää menneisyyttään lavalla, hän saa heidät oudosti uppoamaan omaan itseensä, muistoihinsa. Näin käy myös tuomarille ja lukijalle. 

Grossman kuvaa taitavasti muistin arvaamatonta poukkoilua, valaisee sen unhoon jääneitä sopukoita, ja saa mielen omalaatuiset haarautuvat polut elämään paperilla. Näin hän henkilöidensä kautta tavoittaa jotain oleellista elämästä, olemisesta ja kenties ystävyydestä ja rakkaudesta.

Epätavallisen stand up -illan aikana koetut tunnemyrskyt tuulettavat päähenkilöiden mielen sokkeloita ja puhdistavat ilmaa, kenties vielä ei ole liian myöhäistä. Tuomari haluaa kertoa näkemänsä.

David Grossman: Hevonen meni baariin.
Suomentanut Arto Schroderus Jessica Cohenin englanninkielisestä käännöksestä
A Horse Walks into a Bar. Otava. 2018. 196 s.

Rafael Wardin maalauksia Taidesalongissa 10.2.2019 saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti