sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo

Kirjoittamisen välttämättömyydestä

Hannu Mäkelä paljastaa teoksessaan Kirjoittamisen ilo, ettei tulisi toimeen ilman kirjoja – niiden lukemista, mutta ennen kaikkea niiden kirjoittamista. Kirjoittaessaan hän tuntee olevansa enemmän ihminen ja ansainneensa olemisen oikeutuksensa.

Voi olla (ja tähän itse uskon), että minut ovat pelastaneet sanat, ainakin ne ovat auttaneet matkalla juuri silloin kun apua olen tarvinnut.


Taiteen akateemikon, runoilijan ja kirjailijan Hannu Mäkelän taival sanojen parissa jatkuu jo lähes kuudettakymmenettä vuotta. Hänen esikoisteoksensa Matkoilla kaiken aikaa julkaistiin vuonna 1965, ja samana vuonna näki päivänvalon hänen toinenkin teoksensa Kylliksi! tai Liikaa.

Kirjassaan Lukemisenilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja. (Kirjapaja, 2021) hän tutkiskeli lukemisen lumousta: Parhaimmillaan se on vapaata ja vertaansa vailla olevaa nautintoa lauseista, ajatuksista ja ilmaisuista.

Lukeminen on ajattelua, ja kirjoittaminen on sitä vielä enemmän, joten nyt tuli sen vuoro. Mäkelällä jos kenellä on kirjoittamisesta kokemusta ja sanottavaa.

Uudessa teoksessaan Kirjoittamisen ilo – miksi yhä rakastan sanoja (Kirjapaja) hän tarkastelee aihetta laajasti niin omien kokemustensa valossa kirjailijana ja kustannustoimittajana kuin muidenkin kirjailijoiden teosten inspiroimana. Hän pohtii myös kysymystä, onko kyky kirjoittaa elävää tekstiä synnynnäinen lahja vai voiko sitä opettaa?

Vaikka kirjallisuuden lukeminen ja kirjojen menekit laskevat, paradoksaalisesti kirjailijaksi haluavien määrä vain kasvaa. Teoksessaan Haluatko todella kirjailijaksi – matkaopas kirjamaailmaan (Helsinki-kirjat, 2012) Jera Hänninen ja Jyri Hänninen varoittavat alalle aikovaa:

Neuvomme on: ryhtykää tekemään mitä tahansa muuta kuin kirjailijan tai kustannustoimittajan työtä. Jos kovasta vastustelusta huolimatta päädytte alalle, voimia. Ja muistakaa: teitä on varoitettu.

Hännisten ohella Leena Majander-Reenpää kuvaa kirjamaailman äkkikäänteitä ja kiemuroita elävästi muistelmissaan Kirjatyttö – Kustantajaelämää (Siltala, 2021).  Hän on rehellinen, mutta ei ilkeä eikä kostonhimoinen. Kas näin:

Art Housen kustannusohjelmaa kehuttiin päivälehdessä tinkimättömän linjakkaaksi – Parhaat hampurilaiset ja Suuri kastikekirja olivat tarpeellisia myyntikirjoja sielläkin. Paavo Haavikon karisma ja myyttinen nerous muuttivat burgerit ja soosit puhtaaksi runoudeksi.

Elämäkertasarjan kolmas kiitetty osa.
Onni potkaisi kansakoulunopettajaksi valmistunutta, kirjoituskilpailuissa pärjännyttä nuorta Mäkelää, kun hän sai mentorikseen Tuomas Anhavan. Tämän suosituksesta hän pääsi kustannustoimittajaksi tuolloin toisen kirjallisen suurmiehen Paavo Haavikon johtamaan Otavaan.

Mäkelän tehtäväksi tuli siivilöidä graniittilinnan käsikirjoituspinkoista ne tuotokset, joissa olisi ainesta kirjaksi. Hänen punakynänsä kautta kulki vuosittain 300–400 manusta, joista kustannusseulan läpäisi yksi prosentti.

Toimittajaa itseään piinasi kysymys: voiko kustannustalossa työskentely ja oma kirjoittaminen onnistua keneltäkään muulta kuin Haavikolta? Kyllä se Mäkelältä onnistui, vaikka vaatikin täsmällistä rutiinia ja aikaisia ylösnousuja aamuisin.

Sattuma puuttuu monesti odottamatta peliin ja erään kerran se päätti tehdä Mäkelästä satusedän. Kirjailijan tuolloinen vaimo, nykyinen Maikki Harjanne, vaati tätä tekemään jotain juhlissa meluaville lapsille. Kansakoulunopettajan ei auttanut muu kuin aloittaa satuilu: Olipa kerran pieni musta mies herra Huu.

Mäkelän oma poika vaati tämän jälkeen joka ilta uuden herra Huun, joten kirjahan tarinoista syntyi. Haavikko tosin varoitti, että ”sinulta menee maine”, sillä tuohon aikaan 1970-luvulla raavaat miehet eivät sepittäneet lastenkirjoja. Tällä kertaa Haavikon ennustus meni pieleen, sillä Huusta tuli Mäkelän suosituin ja käännetuin kirja.

Muutoin elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Alkoholi ja risaiset ihmissuhteen saivat runoilijan parahtamaan kokoelmassaan Vanha talo: Ihmissuhteet / mieluummin siirrän vuoren paljain käsin. Ensimmäinen avioero tuli saman vuoden syksynä 1973.

Lähtö Otavasta vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1987 helpotti paineita, mutta loi samalla uusia. Kun turvaverkkoja eikä vakituista toimeentuloa enää ollut, jäljelle jäivät vain oma kirjoittaminen ja kosteat illat. Mäkelä tunsi olevansa kuin Ilmari Kiannon lastu lainehilla: Yksiksensä illan suussa? / Virran vettä vaeltamassa.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut ja toimit-
tanut yli kaksisataa teosta.
Kuva: Uzi Varon
Onneksi itsemurha ei sentään onnistunut. Mäkelä tunnustaa noudattaneensa jossain vaiheessa elämäänsä alkujaan Tuomas Anhavalta peräisin olevaa lausahdusta: ”On elettävä sellainen elämä, että syntyy kirjailija”. Monet kompastelut päätyivät hänen kirjoihinsa.

Raitistumisen myötä kirjoittaminen alkoi jälleen sujua. Erno Paasilinnan kanssa käydyn puhelinkeskustelun siivittämänä syntyi Eino Leinon viimeisiä päiviä kuvaava romaani Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema. Sitä varten Mäkelä etsi Leinon ääntä teksteistä ja kirjeistä sekä kulki hänen jalanjäljissään tunnelmia aistimassa. Kirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1995.

Mäkelä pohtii kirjansa epilogissa kysymystä, voiko kirjoittamista opettaa? Hän painottaa lukemisen tärkeyttä, sillä parhaita opettajia hänen mielestään ovat muiden kirjoittamat teokset: Toisten sanat antavat pohjaa sille, mitä itse alat itsestäsi löytää. Silti kopioimaan ei kannata ryhtyä, vaan on löydettävä oma tapa ilmaista ajatuksensa, on löydettävä oma ääni.

Vaikka kirjoittaminen joskus tuntuu kivireen vetämiseltä (tästä Hänniset varoittivat), parhaimmillaan kyse on flow-tilasta, jolloin sanat pulppuavat kuin itsestään, ja sormet kiitävät näppäimillä. Silloin Hannu Mäkelä tuntee olevansa elementissään: Olet ja kirjoitat ja se sujuu tuosta vain, niin kuin joku sanelisi tekstin. Siitä jos mistä syntyy kirjoittamisen ilo.

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja.

Kirjapaja. 2022. 170 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti