Himon ja häpeän ristitulessa
Rasmus Arikan esikoisteos Homoromaani ei turhia kursaile. Se
raportoi suorasukaisesti lapsuuden seksuaalileikeistä kumpuvasta häpeästä ja
itseinhosta, jotka eivät anna rakkaudelle mahdollisuutta.
Haluan että
näyttelijäpoika haluaa minua, hänen täytyy haluta minua niin paljon että ottaa
minut väkisin. Hän työntää pääni jalkojensa väliin ja nussii minua suuhun niin
että olen tukehtua. Hän asettaa minut nelinkontin ja panee minua niin että
halkean.
Rasmus Arikan Homoromaanin (Tammi) Turusta Helsinkiin muuttaneen minäkertojan elämä pyörii yhden asian ympärillä. Hän vaeltelee kaduilla ja netin treffi- ja seksisivustoilla (Kui iso?) etsimässä kauniita nuoria miehiä.
Näennäisesti taloustiedettä
opiskelevan homon päämäärättömän haahuilun mahdollistavat vähäiset säästöt ja
asumistuki.
Hän vilkuilee salaa ympärillään vilahtelevia kireän
paidan alla pullistelevia lihaksia, pinkeitä pakaroita ja pullottavia
etumuksia. Hänen hakuammuntansa eivät kuitenkaan tuota mainittavia tuloksia.
Niinpä hän huolestuneena kyselee ystävältään, tyylikkäältä pääkaupunkilaishomppelilta Onnilta, ”onko 26-vuotias liian vanha saavuttamaan elämässään enää mitään?”
Onnin vastaus ei lohduta. Hän toteaa ystävänsä
olevan ikäloppu, sillä ”homojen eläkeikä alkaa 22-vuotiaana”. Tämän lisäksi avoimia
suhteita kannattava Onni vinoilee, että hänen mielestään kertoja on
ydinperheestä haaveileva maakuntabottom.
Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Vaikka kertoja etsiikin
merkitystä elämälleen toisen ihmisen kautta, isälleen hän saarnaa, mistä sitä
ei ainakaan löydy: ydinperheestä, sillä kakkavaipat
ja nuhakuumekorvatulehduskierre ja kurahousuhelvetti eivät tuo kenellekään
merkityksellisyyden tunnetta vaikka vanhemmat usein niin valehtelevat.
Kokemuspohjaa hänellä ei tästä tosin ole.
Vierailut vanhempien luona ajavat hänet epätoivon
partaalle, sillä sukupolvien välinen kuilu ammottaa ylitsepääsemättömänä. Kun
isä alkaa vihjailla lasten teosta, kertoja muistuttaa olevansa homo. Silloin äiti käskee puhumaan kauniimmin ja
vaihtamaan puheenaihetta. Isän paljonpuhuva katse välittää viestin
”äläviitsihaastaariitaa”.
Lyhyet, sivun tai aukeaman mittaiset tekstinpätkät
raportoivat suoraviivaisesti kertojan elämänkulkua, kohtaamisia, tilanteita ja
muistoja. Kaikki hänen vuoden mittaan tapaamansa miehet vaeltavat kuin
kamelikaravaani kirjan sivuilla: punnertaja, lippispoika, konsultti, lihaskimppu,
kiharahiuksinen, ryhdikäs, lierihattu, lukutoukka, komistus, jne.
Tom of Finland, Nimetön, 1962
Kohtaamisten skaala ulottuu homobaarin humalaisista
vessapanoista vaivihkaisiin, vihjaileviin silmäyksiin kahvilassa. Kun
läheisyys, peräti rakkaus, kerrankin tarjoutuu, kertoja pakenee tunnetta saman
tien. Hän tietää tähän syynkin:
En arvosta
kaltaisiani, miten voisin, sillä olen aina inhonnut itseäni eikä sellainen
kehoon hakattu viha karise sateenkaarimarsseilla tai avioliittolain
uudistuksella vaan aktivoituu aina kun yritän rakastaa tai antaa jonkun
rakastaa minua.
Miten hän on päätynyt näin epätoivoiseen tilaan? Siihen
antaa vastauksen Homoromaanin toinen osa.
Se taluttaa lukijan hiekkalaatikolle, jossa 2-vuotias kertoja tapaa itseään
muutaman vuoden vanhemman Ison pojan. Kikkelinkosketteluleikit metsässä kävyt
selän alla ovat erityisen hauskoja silloin kun kikkelimme ”sojottivat yläviistoon
hallitsemattomasti kuin nauravat prinssinakit”.
Rasmus Arikka on kirjoittaja ja teatterintekijä.
Kuva: Iiro Rautiainen / Tammi
Arikka kuvaa poikien suhteen kehitystä, jos niin voi
sanoa, psykologisen tarkkanäköisesti ja häkellyttävän yksityiskohtaisesti. Olin ylpeä Ison pojan kikkelistä mutta
jouduin harjoittelemaan pitääkseni suuni riittävän auki jotta se mahtui sisääni.
Kertoja oli tuolloin nippa nappa yhdeksänvuotias.
Kertoja tietää, että leikki on luvaton, mutta hän ei
mahda itselleen mitään, joten ”kielletyt leikit” jatkuvat aikuisuuden
kynnykselle. Kertojan himoa ja nautintoa seuraavat väistämättä katumus ja
häpeä.
Hänen Ison pojan ympärillä pyörivä maailmansa menee kerralla
säpäleiksi, kun Iso poika tunnustaa: Mä
en oo sellanen ku sä. .. Mä en oo homo. Itseinhon siemen alkaa itää
kertojan mielessä. Vain hänen seksipalvelunsa kelpasivat, hän itse ei merkinnyt
Isolle pojalle mitään.
Magnus Enckell, Heräävä fauni, 1914
Arikka on omistanut romaaninsa Magnus Enckellille, joka puki seksuaalisen kaipuunsa kauniiden maalaustensa
tunnelmallisiin, vihjaileviin muotokuviin nuorista miehistä ja pojista monesti rantakallioilla,
meren äärellä. Heitä kertojakin kaihoisasti katselee Ateneumin näyttelyssä,
haluaa seinälleen jokaisen.
Se ei ole mahdollista, mutta löytääkö hänkin viimein
merkityksen elämälleen, oman nuoren miehensä, Eiranrannan kallioilta, meren
ääreltä?
Homoromaani ei ole
kehityskertomus samassa mielessä kuin Édouard
Louis’n autofiktiiviset romaanit Ei enää Eddy ja Muutos: metodi.
Siinä ei myöskään ole Louis’n romaaneihinsa lataamaa rankkaa yhteiskunnallista
kritiikkiä. Sen sijaan Arikka onnistuu läpivalaisemaan tykyttävää himoa ja
siitä kumpuavaa häpeää, syytä ja sen seurauksia rohkeasti ja tunteilematta.
Kaipasin Homoromaaniin
lisää monimuotoisuutta ja syvempiä tasoja sekä eloisampaa ja sävykkäämpää
kieltä. Hetkittäin kertojan pakkomielteisyys puudutti. Mutta toisaalta Rasmus
Arikkaa on kiittäminen siitä avoimuudesta ja rehellisyydestä, jolla hän
kipeästä aiheesta raportoi. Näin rivakasta startista on hyvä jatkaa.
Rasmus
Arikka: Homoromaani. Tammi. 2023. 255 s.
Tom of Finland – Rohkea matka Kiasmassa 29.10.2023 saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti