Jan-Erik Andersson: Life as Art

Taide ja elämä – erottamattomat

Ruhtinaallisesti kuvitettu, muhkea Life as Art -teos dokumentoi kattavasti monipuolisen taiteilijan Jan-Erik Anderssonin nelikymmenvuotista uraa.

”Häiritsen hyvää makua.”

Vielä 1980-luvulla Jan-Erik Andersson toimi pääosin ”normaalissa” galleria- ja taidemuseokontekstissa, kunnes hän alkoi kaivata vapaampaa foorumia ja tehdä taideprojekteja niiden ulkopuolella. Neljänkymmenen vuoden aikana on tämän jälkeen syntynyt performansseja, arkkitehtuuria, installaatioita, ympäristötaidetta, taiteellista tutkimusta sekä vuorovaikutteista mediataidetta Suomessa ja maailmalla.

Nyt julkaistu kookas, (210 x 297 mm), englanninkielinen teos Life as Art (Parvs) esittelee taiteilijan ”keski-iän retrospektiivin”, tähänastisen elämäntyön. Omanlaisensa hakuteos etenee kronologisesti viimeisimmistä teoksista ensimmäisiin ja sisältää 700 projekteja dokumentoivaa valokuvaa sekä niihin liittyvät lyhyet tekstit, jotka valottavat taustalla olevia ideoita.

Teokseen ovat taiteilijan itsensä ohella kirjoittaneet Penelope Curtis ja Yrjö Haila. Mukana on myös taiteilijan, Marketta Hailan ja Marja-Terttu Kivirinnan keskustelu Artlike Art – Lifelike Art.

Teos julkistettiin Kuvanveistäjien galleriassa Sculptorissa, jossa kaikki alkoi – voi sanoa puhtaalta pöydältä – vuonna 1995 näyttelyllä Clean/Puhdas/Ren. Andessonin henkilökohtaisessa elämässä oli tuolloin ongelmia, ja hän kaipasi puhdasta tilaa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Hän halusi myös kommentoida termiä ”puhdas taide”.

Hän luuttusi rituaalisesti gallerian lattiaa näyttelyn kolmen viikon keston ajan, nukkui sen takahuoneessa, tarjosi kävijöille kahvia ja keskusteli puhtaudesta ja liasta. Yöllä aiheesta syntyi myös laatuaan ensimmäinen online-teos, jonka Kiasma on hankkinut kokoelmiinsa.

Vuonna 2003 taiteilijan yksityisnäyttelyn, The Last Boat, teema Sculptorissa oli kuolema ja menetys. Viimeinen vene oli kunnianosoitus hänen rakkaalle, edesmenneelle isoäidilleen. Osa näyttelyä oli telineille nostettu vene, joka hiljaa sykki valoa. Vene oli rakennettu syötävistä paperiarkeista, joille oli ruokaväreillä printattu kuvia mökiltä, jossa taiteilija oli viettänyt kesiään isoäitinsä kanssa.

Näyttelyn viimeisen päivän performanssissa Andersson vuoli partakoneenterällä palasia veneestä ja tarjosi niitä vieraille syötäväksi. Törmäsin kirjassa kuvaan, jossa minäkin nakerran veneenpalaa. 

Taide todella luo monenlaisia siltoja, herättää muistoja ja tunteita. Vierelläni kuvassa on nyt jo edesmennyt, hyvä ystäväni Aune Jääskinen, Ikoni-Aune, jonka kanssa kävimme monta kiinnostavaa keskustelua taiteesta.

Jan-Erik Anderssonin pääteoksena voidaan pitää kansainvälistäkin huomiota herättänyttä kokonaistaideteosta Life on a Leaf -taloa. Arkkitehti Erkki Pitkärannan kanssa toteuttamassaan talossa hän on asunut perheensäkin kanssa.

Taloteos on malliesimerkki Anderssonin tuotannon läpikäyvästä ajatuksesta, että taide voi olla mukana luomassa arkkitehtonista ja sosiaalista tilaa. Se jatkaa nyt elämäänsä Åbo Akademien taiteen- ja tieteentutkijoiden luovana residenssinä.

Talossa näkyvät taiteilijan työskentelyn tunnusmerkit: värikkyys, leikkisyys, yllätyksellisyys ja yhteisöllisyys. Jan-Erik Anderssonin taiteellinen tutkimusmatka jatkuu, suunnitteilla on kaiken muun ohessa uusi talo…

Life as Art: Jan-Erik Andesson – Works and Collaborations. Parvs, 2019. 304 s.

Teoksen kirjoittajat: Jan-Erik Andersson, Marketta Haila, Yrjö Haila, Marja-Terttu Kivirinta, esipuhe: Penelope Curtis. Englanninkielinen.

http://www.anderssonart.com/

Érik Vuillard: Päiväkäsky

Suuri bluffi onnistui – katastrofaalisin seurauksin

Érik Vuillard suuntaa valokeilan natsien valtaannousun kulisseihin ja paljastaa tragikoomisen tapahtumasarjan, joka johti Itävallan haltuunottoon hyytävän tosipohjaisessa teoksessaan Päiväkäsky.

”Suurimmat katastrofit tulevat usein pienin askelin.”

Érik Vuillardin Ranskan Finlandian, Goncourtin, vuonna 2017 voittanut Päiväkäsky (Siltala) ei koollaan mahtaile. Silti pieneen teokseen tiivistyy suuri määrä tutkimustietoa, joka paljastaa ihmisluonnon ahneutta, julmuutta, silmien sulkemista ja myötäilyä. Kun tämän Pandoran lippaan avaa, alkaa tarkastella historiaa aivan uudesta näkökulmasta.

Vuonna 1933 helmikuun 20. päivän kylmässä valossa 24 varjoa saapuu valtiopäivien puhemiehen palatsiin Berliinissä. Koolla on talouselämän kermaa, suurpääoman patriiseja. Puhemies Herman Göringillä on heille asiaa: natsipuolue vaatii rahoitusta, sillä maan talous tarvitsee rauhaa ja napakkaa otetta.

Uutta kansleriakin odotetaan innokkaasti saliin. ”Hitler oli hymyilevä, rento, ei laisinkaan sellainen kuin olisi voinut kuvitella, ystävällinen, niin, jopa herttaisempi kuin olisi luullut.” Yritysjohtajat olivat tottuneet voitelurahoihin ja lahjuksiin, joten rahapussien nyörit aukeavat, ja Hitler saa mitä haluaa.

Nuo 24 varjoa, ”kaksikymmentäneljä laskukonetta Helvetin porteilla” ovat vain naamioita nimille, jotka me tunnemme vallan hyvin: BASF, Opel, IG Farben, Siemens, Allianz, Telefunken. Ne kuuluvat edelleen arkeemme.

Kun kotikenttä oli hallussa, Hitler käänsi katseensa ulkovaltoihin. Niistä ei juuri ollut vastusta. Englannin valtakunnanneuvoston lordipresidentin Halifaxin vierailtua Hermann Göringin kutsusta Saksassa keskustelemassa rauhasta, hän kirjoittaa tapaamisestaan Hitlerin kanssa:

”Nationalismi ja rasismi ovat väkeviä voimia, mutta en pidä niitä luonnonvastaisina tai moraalittomina!” Kuten Vuillard toteaa, tällainen oli lähtökohta sille, jota vielä nykyäänkin kutsutaan liennytyspolitiikaksi.

Jo tätä ennen Hitler oli päättänyt aloittaa Euroopan valloituksensa Itävallasta ja Tšekkoslovakiasta. Kulissientakaisten vehkeilyjen ja valheiden jälkeen päiväkäsky on annettu, ja maaliskuun 12. päivänä vuonna 1938 Itävalta liitetään Saksaan. Valtaus, Anschluss, naamioidaan ”kutsuvierailuksi”.

Érik Vuillard on Lyonissa asuva
palkittu kirjailija ja elokuvaoh-
jaaja. Kuva: Melania Avanzato

Vuillardin kepeän pureva kirjoitustyyli ja raadolliset tapahtumat luovat hätkähdyttävän kontrastin. Kirjailija höystää kertomustaan anekdooteilla ja historian alaviitteillä, jotka tuovat henkilöt, tilanteet ja tunnelmat käsinkosketeltaviksi.

Oppositiosta puhdistettu Itävalta on lipuin ja viirein valmistautunut toivottamaan natsit tervetulleiksi. Mutta ”suurta spektaakkelia” saadaan odottaa. Saksan mahtava sotakone on jämähtänyt paikoilleen heti ylitettyään rajan. 

Moottoriviat, polttoainepula ja kaikenlainen sekasorto lässäyttävät suuren paraatin. Blitzkrieg, totisesti. Sana, joka keksittiin myöhemmin hämäykseksi.

”Ja se mikä tässä sodassa ihmetyttää, on se, miten uskomattoman hyvin röyhkeys toimii, ja yksi asia kannattaa painaa mieleen: ihmiset antavat bluffata itseään.”

Paikalleen jämähtäneet tankit on saatava ajoissa Wieniin, viralliseen seremoniaan. Niinpä Saksan joukot lastaavat niistä mahdollisimman monta junan tavaravaunuihin. ”Sen on täytynyt olla merkillinen näky, nuo kolkot siluetit, nuo junat kulkemassa pimeässä ruumisvaunujen lailla ja rahtaamassa panssariautoja ja -vaunuja Itävallan läpi.”

Maailmansodan tragikoominen esinäytös on lavastettu kuvin ja filmein meidän mieleemme. Manipuloinneissa Anschluss saadaan näyttämään valtavalta menestykseltä. Lavastusmestarina toimi Joseph Goebbels. Ja jotta huiputus olisi onnistunut, tarvittiin suuri määrä elokuvaohjaajia, kuvaajia, leikkaajia, äänimiehiä ja statisteja. Valokuvat rajattiin taitavasti, filmit jälkiäänitettiin.

Kirjansa lopussa Vuillard palaa sen alkuun ja tarkastelee, miten noiden kahdenkymmenenneljän varjon kävi. Vallan hyvin. Sota oli tuottoisa bisnes, josta he nettosivat. Patriisit palkkasivat halvalla tehtaisiinsa keskitysleirivankeja, joiden ennustettu elinaika oli pari kuukautta.

Esimerkiksi Bayer vuokrasi työvoimaa Mauthausenista, BMW ja Agfa Dachausta, IG Farbenilla oli valtava tehdas Auschwitsin leirissä: ”IG Auschwits, joka kaikessa julkeudessaan näkyy edelleen tuolla nimellä yrityksen organisaatiokaaviossa”.

Vuillard muistuttaa, ettei tämä kaikki kuulu kaukaiseen menneisyyteen. Siitä on helppo olla samaa mieltä, kun katsoo, mitä maailmassa parhaillaan tapahtuu. Historiaa pitää jatkuvasti kirjoittaa uudelleen, kyseenalaistaa ja penkoa sen synkimpiä salaisuuksia, kuten Vuillard on tehnyt. Jotta me muistaisimme ja tuntisimme sen likaisimmat, julmimmat varjot. Etteivät ne koskaan palaa.

Érik Vuillard: Päiväkäsky

(L’Ordre du jour). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. Siltala, 2019. 149 s.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Viattomuuden kuolema

Monika Fagerholmin monitasoisessa, kielirekisteriä täysillä hyödyntävässä romaanissa Kuka tappoi bambin? yhteisö silottelee julman joukkoraiskauksen poikien leikiksi, joka lipsahti liian pitkälle.

Gusten Grippe on palannut kaksikymmentä vuotta myöhemmin lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin hyväosaisten huvilakaupungin Kylmäjärven rannalle. Vastarannalla häämöttää Aavelaiva, hänen entisen ystävänsä Nathanin perheen nyt jo rappeutunut kartano.

Fagerhomin aiemmat – mainetta keränneet – kirjat lukenut tunnistaa lavasteet. Näyttämölle Gustenin ja Nathanin ohella romaanissa Kuka tappoi bambin? (Teos) astuvat heidän äitinsä oopperalaulajatar Angela, hallitusammattilainen Annelise ja hänen vaikutusvaltainen miehensä Albinus Häggert.

Valokeila osuu myös pienestä Harmaalasta kultarannikolle paenneisiin ystävyksiin Emmy Strandeniin (Gustenin eksään) sekä Saga-Lilliin (Gustenin on/off tyttöystävään). Kyseenalaiseen tähtirooliin päätyy tyttökodin kaunis ja hurja Sascha. Ja totta kai näytelmä tarvitsee ohjaajan Cosmo Brantin (Gustenin ja Nathanin muinoin koulukiusatun kaverin).

Kertoja liikkuu sujuvasti Gustenin elämässä, ajatuksissa ja muistoissa. Rinnalla kulkee repaleinen tarina, kappaleita tapahtumista, ihmisten ajatuksista.  Fagerholm kirjoittaa kirjoja maailmoina, ”joihin voi mennä sisään, joissa voi olla”. Hän on nyt aiempaa kantaaottavampi ja yhteiskunnallisempi tuodessaan näyttämölleen aikamme vähemmän imartelevia ilmiöitä.

Mennyt ja nykyhetki, ihmiset ja tapahtumat lomittuvat, väläyttelevät kaleidoskoopin kuvia ja luovat fagerholmilaisen lumouksen. Taika syntyy kielen rytmistä, katkenneista lauseista, toistosta ja dialogeista. Suomentaja Laura Jänisniemi onnistuu välittämään kielen musiikin niin hyvin, että luulisi lukevansa alkukielistä tekstiä.

Pili Colás: Lullaby (osa).

Kumppanusten huoleton nuoruus päättyy toiseksi viimeisenä kouluvuonna katastrofiin. Näin notkeasti Fagerholm välittää Gustenin ajatukset: 

”Kyllä. Katastrofiin. Se ei ole liioittelua – siinä ei myöskään ole mitään selittelevää tai lieventävää. Kaikki romahtaa ja menee rikki. Lopullisesti. Ja, yhtä vääjäämättä: Se on hänen syytään. Ja (ennen kaikkea) Nathanin.”

Huvilakaupunkia kohahduttaa luksustalon pohjakerroksessa tapahtunut raaka joukkoraiskaus, pahoinpitely ja vapaudenriisto. Mutta ei kulu kauaakaan, kun ”siitä asiasta” ei enää haluta puhua. 

”Hopealusikkassuussasyntyneitäpojannulikoita”, ”raiskaajapoikia”, aletaan puolustella, ja syyllistää uhria.

Rahallakin voi tasoittaa laineita, jotka uhkaavat hyökyä yli. Kun uhri itsekin vaikenee ja väittää: ”Muuten en muista mitään, olin niin helkkarin kännissä…”, ”se asia” unohdetaan pian. Mutta jotkut pyörre upottaa, perheet ja ystävyyssuhteet hajoavat. Mikään ei enää ole entisellään.

Ville Välikangas: Sketeton Boy (osa).

Kun ohjaaja Cosmo parikymmentä vuotta myöhemmin ilmoittaa tekevänsä tapahtuneesta elokuvan ”Kuka tappoi bambin?”, Gustenissa kytenyt syyllisyys nousee mielen syövereistä. ”Ja hän ymmärtää: hän ei koskaan pääse sieltä pois. Hänen on palattava sinne.”

Tiettyjen asioiden on tultava päivänvaloon, muuten mikään ei muutu. Gustenin on katsottava alastonta totuutta silmästä silmään. 

Hänen on poistettava lainausmerkit sanoista ”rikollinen” ja ”uhri”, joiden alle totuus raa’asta rikoksesta on piilotettu. Kirjailija tulkitsee taitavasti median tapaa manipuloida totuutta kielellisillä ilmauksilla.

Monika Fagerholmin ihmiset – ajatuksineen, tunteineen, rakkauksineen ja kohtaloineen – elävät romaanin sivuilla elämäänsä niin aidosti, että vetävät lukijan mukaansa. Saman tekee kirjailija itse. Hän puhuttelee lukijaa tuttavallisesti, luottamuksellisesti.

”Niin, mitä hänelle, koko tarinalle pitäisi NYT tehdä?” kysyy rinnakkainen, kursiivilla kerrottu tarina pohtiessaan Annelise Häggertin kohtaloa. Niin mitä tarinalle pitäisi tehdä? Kääntää uusi lehti, unohtaa, jotta päästään eteenpäin? Vai pitäisikö pysähtyä miettimään mistä pahuus kumpuaa?

Monika Fagerhomille myönnettiin
August-palkinto vuonna 2005.
Kuva: Stefan Bremer

Miten me voisimme sitä estää, kun itsekin olemme osa pimeyttä? 

Kuten teoksen motto Emmyn sanoin toteaa: ”Röttelöä josta me kaikki olemme lähtöisin. Sitä pimeyttä.” Kenties epilogin loppu vastaa kysymyksiin parhaiten. Kenties siltoja on rakennettava uudelleen.

”Emmy – heinäkasat, kimalle, rotat, äänessä röttelö josta me kaikki olemme lähtöisin. SE Emmy.

   Ja tässä ja nyt: päähänpisto on niin voimakas.

   Kaarran pientareelle, pysäytän auton, otan puhelimen, minun on soitettava hänelle.”

Monika Fagerholm on jälleen kirjoittanut vaikuttavan, ajatuksia herättävän teoksen.

 Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

(Vem dödade bambi?). Ruotsista suomentanut Laura Jänisniemi. Teos, 2019. 222 s.

Teos & Förlaget -sarja.

Pili Colás mukana Arte Vida Arte -näyttelyssä AVA Galleriassa 12.9. saakka.

Ville Välikangas: Hi there, I am now here -näyttely Galleria Katariinan

 Studiossa 20.10. saakka.

Christian Rönnbacka: Irina Tundra K18

Irina Tundran kurinalainen elämä

”Juhlin töissä ja teen työtä juhlissa. Saan siitä kiksejä ja palkkaa”, tunnustaa Suomen tunnetuin strippari Irina Tundra dekkaristi Christian Rönnbackan toimittamassa uutuusteoksessa.

Ujon pikkutytön toiveammatteja olivat eläinlääkäri, meribiologi ja sarjakuvapiirtäjä. Kunnes musiikkivideot, seksikkäät alusvaatteet ja manga alkoivat kiinnostaa yhä enemmän. 

Geologian opiskelut Helsingin yliopistossa saivat jäädä uuden uran häämöttäessä aikuisviihteessä, eikä Irina Tundra kadu valintaansa.

Lavalla striptease-artisti riisuu vaatteensa, mutta Antti Hautalehto -dekkareistaan tunnettu Christian Rönnbacka menee teoksessa Irina Tundra 18 (Docendo) vielä pidemmälle: hän paljastaa Irina Tundran sielun.

Vuonna 2017 Suomen seksikkäin -tittelin voittaneen striptease-artistin, Irinan, seksikkään ulkokuoren alta paljastuu rautainen, kunnianhimoinen ammattilainen. Hän haluaa jatkuvasti kehittyä alallaan, josta monet luulevat tietävänsä paljon näkemänsä perusteella.

Strippiklubien fantasiamaailmaan eläytymällä ei kuitenkaan saa oikeaa käsitystä aikuisviihdealan monista taustatekijöistä. Kirja, jossa Irina kertoo kymmenen vuotta kestäneen uransa kokemuksista, korjaa tätä puutetta ja alaan liittyviä väärinkäsityksiä. Photolies-studion kuumottavat kuvat Irinasta luovat teokseen aidon klubitunnelman.

Usein ajatellaan, että alasti esiintyminen vaatii rohkeutta. Ainakaan Irinan kohdalla näin ei  ole laita. ”Minulle show on väylä toteuttaa itseäni kokonaisvaltaisesti. Saan suunnitella musiikin, koreografian, tanssit, asut ja rekvisiitan. Musiikki lavalla vie mukanaan”, Irina kertoo.

Erotiikka on vahva voima. ”Monet tulevat privaattiin toteuttamaan fantasioitaan. He tulevat usein siitä syystä, etteivät uskalla ehdottaa niitä kumppanilleen”, Irina toteaa. 

Pornon ja stripteasen välinen raja voi joskus olla häilyvä. Irinalla säännöt ovat selvät: Katsoa saa, koskea ei. Ehdotuksia satelee ja rahaa tarjotaan, mutta vastaus on ehdoton: EI.

Irina kannattaa prostituution ja bordellien laillistamista. ”Kysyntä ja halut eivät katoa piilottamalla ne. Haluaisin, että aikuisviihdealalla olisi vain vastuullisia ja rehellisiä toimijoita. Huumeet, päihteet, vilppi ja pimeä työ pitäisi kitkeä pois.” Irina on itse täysin raitis ja tunnustaa paheekseen vain energiajuomat.

Bilettäminen asiakkaiden kanssa on tuonut muassaan jotain hyvääkin. Kun alkoholi ja kymmenen sentin korkkarit osoittautuivat huojuvaksi yhdistelmäksi, lavalle keksittiin asentaa tanko, josta humalaiset tanssijat voivat ottaa tukea. Nykyään tankotanssi on suosittu kuntolaji, jota harrastetaan saleilla eri puolilla maailmaa.

Toinen amerikkalaisilta strippiklubeilta suureen suosioon noussut kuntolaji on pyllyn liikkeisiin keskittyvä twerkkaus. ”Twerkkaustunneilla korostetaan kovaa asennetta ja oman kehonsa rakastamista sellaisena kuin se on.”

Irinakin rakastaa kehoaan, muttei aina sellaisena, kuin se on. Kroppa on pidettävä kunnossa joogaten ja kuntoillen, rintoja suurennetaan joka leikkauskerralla, ja kasvoja muokataan botoxilla. Nämä toimenpiteet kuuluvat ammatin vaatimuksiin, jotta alalla menestyisi.

Aikuisviihteen ammattilaisen on myös huolehdittava markkinoinnista, nettisivuista, somesta, flyereista ja oheismateriaaleista. Irinan käytetyt stringit ovat kuumaa kamaa, joille löytyy aina ostaja.

Avioliitto sen sijaan ei luonnistunut Irinalta, kuten ei monelta kollegaltakaan. Alkuun siippaa kiehtoi Irinan eksoottinen elämäntapa, kunnes mustasukkaisuus ja kontrolli vain lisääntyivät: ”Auta armias, jos en heti vastannut puhelimeen, olin varmasti panemassa jotakuta.” Avioliitto kariutui, ja Irina päätti panostaa vain itseensä ja työhönsä.

Irina Tundra tietää, ettei hänen ammattinsa ole eläkevirka, joten exitplaniakin pitäisi jossain vaiheessa alkaa suunnitella. Häntä kiinnostaa vaateala, joten esiintymisasut voivat tulevaisuudessa olla itse suunniteltuja taidonnäytteitä, jotka kenties kelpaavat muillekin.

Mutta sitä ennen mennään täysillä niin kauan kuin kroppa kestää, hauskaa on, ja keikkaa riittää. Irinan tulevaisuudensuunnitelmissa ovat entistä isommat, pidemmät ja näyttävämmät show-esitykset.

 Christian Rönnbacka & Photolies.com: 

Irina Tundra K 18. Docendo, 2019. 191 s.

Matti Mäkelä: Pitelemätön

Ihmisen ääni

Elokuussa menehtynyt Matti Mäkelä ehti kirjoittaa muistelmansa, joissa hän on pitelemätön niin mielipiteissään kuin intohimossaan kirjallisuutta ja maaseutua kohtaan.

Annetaan Matti Mäkelän (1951–2019) esitellä itsensä: ”Olen kirjoittanut kirjoja, kritiikkejä, kolumneja, esitelmiä, puheita, toiminut opettajana yläasteen tarkkailuluokalta yliopistoihin, perustanut akatemian, vetänyt sitä kahdeksan vuotta, puuhannut monen alan luottamustoimissa taidehallinnosta kylätoimintaan.”

Vähemmästäkin olisi ollut syytä tehdä muistelmat. Pitelemätön (Siltala) näki päivänvalon juuri ennen kuin parisen vuotta sitten todettu syöpä vei Mäkelän. Diagnoosi pani muistelmien alun uusiksi, mutta muutoin Mäkelä ei anna sen varjostaa elävää tekstiään.

Kirjailija syntyi ja vietti lapsuutensa lestadiolaisessa pienviljelijäperheessä Ilmajoella. Ainoan kosketuksen taiteen maailmaan tarjosivat kamarin seinällä riippuva Francois Millet’n Tähkänpoimijat ja Gustave Dorén Raamatun kuvat.

Kipuaminen lukemisen portaita pitkin alkoi sarjakuvalehdistä ja Hymy-lehden Veikko Ennalan juttujen synnyttämästä oivalluksesta: kirjoittaa voi myös nerokkaasti. Kiertävältä kirjakauppiaalta isän ostamaa Tiedon portaat -kirjasarjaa Mäkelä pitää ratkaisevana tiedollisen kehityksensä kannalta.

Kriitikon ura urkenee, kun Pekka Tarkka kiikuttaa kirjallisuuden opiskelijansa analyysin Veikko Huovisen Simpauttajasta Tuomas Anhavalle Parnassoon. Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen tuolloinen näennäinen tšehovilainen ilmapiiri tuotti kirjallisuusmaailmaan kiintotähtiä Mäkelän ohessa.

Heistä Leena Krohn ja Markku Envall ovat saaneet Finlandia-palkinnon. Touko Siltala ja Pertti Lassila toimivat kustannusliikkeiden kirjallisina johtajina, Pekka Tarkka on tunnettu kriitikko ja Kai Laitinen emeritusprofessori.

Mäkelästä sukeutui esseisti, joka sai ensimmäiseksi kustantajakseen Otavan. Putki katkesi, kun kustannustoimittaja Martti Anhava torppasi Mäkelän ”läpimurtoteoksen” Kaksi vaimoa. Tuolloiselle WSOY:n kustannuspäällikölle Touko Siltalalle se kuitenkin kelpasi. Poleeminen teos nousi listojen kärkeen ja sinkautti tekijänsä julkisuuteen.

Ahkera työnteko, alkoholi, tupakka ja vuosikausia kestäneen rinnakkaissuhteen aiheuttama stressi saivat aikaan diabeteksen, sydänkohtauksen ja sitä seuranneen ohitusleikkauksen. Oli aika rauhoittua.

Syntyi Mäkelän toinen kestosuosikki ”Sääkirja”. Kustannustoimittajan saappaisiin oli astunut legendaarinen Harri Haanpää, joka itsekin intoutui kertoilemaan omista säähavainnoistaan.

”Niin että minun piti oikein sanoa, että laitetaanko tähän kirjaan se, kun minä makasin lapsena ojanpientareella piilossa valkoisen ensilumen hiljaa sataessa sulaan kynnöspeltoon, vai se, kun sinä makasit jossakin Porin tien kupeessa, kun aura-auto roiski soran sekaista loskaa päällesi tien poskeen.”

Mäkelä kirjoittaa hauskasti ja vetävästi, ihmisen ääni kuuluu, ja persoona tulee tutuksi. Kirjailijalla oli lähdeaineistonaan muun muassa parikymmentä vihkoa päiväkirjoja. Niissä epäilys omista kyvyistä vaihtuu nopeasti saavutuksilla rehvasteluksi. Ikä on kuitenkin tuonut perspektiiviä, ja nyt noita merkintöjä voi jo tarkastella itseironialla.

Kustannus- ja kirjallisuusmaailman muutokset ja ilmiöt kulkevat herkullisesti muistelmien taustalla. Kerran Anja Kaurasen ja Katri Wannerin kanssa kirjailijavierailulle matkatessa:

”Pohdiskelimme täysin vakavissamme, miten kahden runoilijanuorukaisen, Jari Tervon ja Kari Hotakaisen, olisi aivan mahdotonta tulevaisuudessa saada proosalleenkaan lukijakuntaa, vaikka nimiä alkoivat ollakin.” Niin muuttuu maailma.

Oman tiensä tinkimätön kulkija Mäkelä on ollut pitkin matkaa. Taaksepäin katsellessaan hän antaa arvoa sille, että: ”Olen kyennyt poleemisesti arvostelemaan yhteiskuntaa silloin kun sen toimet ja arvot ovat menneet talonpoikaisen arkiajattelun yli, käsittämättömään ja vaaralliseen idealismiin.”

Yllättäen hän pitää hyveenään myös kykyään takinkääntöön eli näkökulman muutokseen. Hänen tiensä vei vasemmistoradikalismista vihreän vaiheen kautta radikaaliksi konservatiiviksi. Vihervasemmistoa hän näykkii tekstissään aina sopivissa kohdissa.

Suurimpana työsuorituksenaan hän pitää nykyisin niin suositun esseen tuomista, laajempana kuin koskaan ennen, suomalaiseen kirjallisuuteen. Myös kriitikkona hänen panoksensa on ollut merkittävä.

Pitelemätön on muistelmille osuva nimi. Matti Mäkelä eli, rakasti ja teki töitä, itseään säästämättä täydellä liekillä. Loppuun saakka.

Matti Mäkelä: Pitelemätön. Matti Mäkelän muistelmat. Siltala, 2019. 352 s.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Ootsä se homo?

Edouard Louis’n 21-vuotiaana kirjoittama omaelämäkerrallinen menestysromaani Ei enää Eddy köyhyyden ja homofobian piinaamasta nuoruudesta herätti Ranskassa kohun.

Tammen keltainen kirjasto on tuonut maailman parasta kirjallisuutta Suomeen jo 65 vuotta. Sarjan viidessadas teos on Édouard Louis’n (aiemmin Eddy Bellegueule, s.1992 Hallencourtissa) kirjoittama häkellyttävä teos Ei enää Eddy.

”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys vain on niin totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.”

Kymmenvuotias Eddy on uusi tulokas pienen pohjoisranskalaisen teollisuuspaikkakunnan koulussa – heti erilainen, silmätikku. Epäily Eddyn homoudesta on kuin poltinmerkki, joka oikeuttaa syrjimään ja kiusaamaan sovinistiset arvot omaavassa yhteisössä.

Syrjäisessä koulun käytävässä kaksi vanhempaa korstoa pahoinpitelee Eddyä säännöllisesti. ”Muistan ne iskut vatsaan, muistan kivun pään iskeytyessä tiiliseinään.” Kerronta virtaa eleettömästi, tunteilematta ja ehkä juuri siksi, se on niin tehokasta.

Suoraviivaista tekstiä täydentävät Louis’n analyysit omasta ja muiden käyttäytymisestä romaanin tapahtumien aikoina. ”Tällaisissa tilanteissa – siis ulkopuolisen silmin nähtynä – me ajattelemme nöyryytystä, ymmärtämättömyyttä ja pelkoa, mutta emme kipua.”

Minimalistisin keinoin Louis maalaa olosuhteiden ja mielenmaisemien lohduttomuuden. Lotta Toivasen sujuvasti suomentama konstailematon kieli, ja sen kuvaama maailma ovat samaa sukua. Painostavan köyhyyden noidankehässä alkoholismi, väkivalta ja heikommassa asemassa olevien syrjintä rehottavat.

Édouard Louis on opiskellut sosiologiaa Pariisissa ja 

kirjoittaa neljättä kirjaansa. Kuva: John Foley

Eddyn karski isä halusi pönkittää maskuliinista identiteettiään ja aikoi kasvattaa pojastaan koviksen, jolle antoi nimen television amerikkalaissarjojen inspiroimana. Isän toiveet romahtivat kuitenkin nopeasti. Eddystä tuli kimeä-ääninen, keinuvalantioinen, tyttömäinen poika.

”Kun kasvoin, aistin isän yhä painostavammat katseet, hänessä viriävän kauhun ja avuttomuuden hänen katsoessaan luomaansa hirviötä, joka osoitti poikkeavuutensa päivä päivältä yhä selvemmin.”

Kylän naisilla ei ole sen helpompaa, jollei joku heistä tee lapsia, tuomio on yksimielinen: ”Se yksikin, niin vanha jo eikä vieläkään muksuja, se ei taida olla normaali. Se on varmaan lepakko. Tai frigidi, tiukkapillu.” Kursiivilla painettu puhekieli kuulostaa surullisen aidolta.

Essi Kuokkasen maalaus A Man Contemplating
Important Stuff.

Eddy ei ole itselleenkään vielä myöntänyt suuntautumistaan. Mutta kun heteropojat tyttöjen puutteessa homostelevat, hän on liekeissä ja tuntee viimein löytäneensä itsensä.

Ilo jää lyhytaikaiseksi, ja paine olla kuin muut vain kasvaa. Niinpä Eddy päättää pakottaa itsensä heteron muottiin vaikka väkisin.

Turha vaiva, keho ei tottele mieltä, se haluaa miehistä seuraa. Taitavasti Louis dokumentoi nuoren pojan epäröintiä ja ponnisteluja. 

 Samalla hän luo kyläläisten näköalattomasta elämästä vavahduttavan autenttista kuvaa. Ensimmäinen kustantaja hylkäsi kirjan sillä perusteella, ettei sen kuvaamaa köyhyyttä olisi ollut Ranskassa sataan vuoteen.

Eddy on fiksu ja viihtyy oppitunneilla, mutta koulumenestys ei ole hääppöistä. Miten se voisikaan olla olosuhteissa, joissa makuuhuoneessa ei ole kirjoituspöytää, eikä sähkövaloon ole varaa. Keittiönpöydän ääressä äiti perkaa kalaa, isä juopottelee ja televisio pauhaa.

Romaanin katkelmallinen, preesensissä kirjoitettu epilogi antaa viitteitä tulevasta. Ahdas portti uuteen elämään raottuu, kun Eddy hyväksytään teatterilukioon kaupunkiin. Siellä Eddy Bellegueule poistuu näyttämöltä ja tilalle astuu Édouard Louis.

Älykköjen joukossa arvot ja feminiiniset kehot tuntuvat vihdoin kotoisilta. Kun lukion käytävällä joku huikkaa kysymyksen: ”Moi Eddy, aina vaan yhtä homo?” Eddyllä on jo varaa nauraa muiden mukana.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

(En finir avec Eddy Belleguele). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen,

Tammi, 2019. 184 s.

Essi Kuokkasen maalauksia Galleria Livessä 27.9..2019 saakka.

Tekstiilitaiteilija Greta Skogster-Lehtinen

Tekstiilitaiteilija maalasi langoilla

Omaperäisen ja lahjakkaan Greta Skogster-Lehtisen mittava elämäntyö on nyt saanut arvoisensa dokumentin runsaasti kuvitetussa upeassa tieto- ja taidekirjassa.

Tekstiilitaiteilija Greta Skogster-Lehtinen -teoksen (Maahenki) kansi houkuttelee koskettamaan ja sivelemään sitä. Sama toistuu kirjan monissa hienoissa valokuvissa, jotka esittelevät viisikymmenvuotisen uran tehneen taiteilijan monipuolista tuotantoa ja elämäntaivalta.

Nina Skogsterin toimittaman komean teoksen ovat kirjoittaneet professori emerita Päikki Priha ja taidehistorioitsija Leena Svinhufvud. Teoksen graafinen suunnittelija on Tiina Ripatto-Toledo ja kuvankäsittelystä on vastannut Petri Kuokka.

Greta Skogster-Lehtisellä (1900–1994) oli merkittävä rooli Suomen tekstiilitaiteen syntymisessä ja kehittymisessä. Paitsi monipuolinen ja hämmästyttävän tuottelias taiteilija, Greta oli myös menestyvä bisnesnainen, jolla oli oma kutomo ja tekstiilitoimisto.

Greta syntyi Hämeenlinnassa taiteita suosivaan kauppiasperheeseen ja halusi kuvanveistäjäksi. Isän mielestä kevyempi työ, joka toisi myös elannon, oli parempi vaihtoehto. Niinpä Greta aloitti Ateneumin mallipiirustusosastolla jo 16-vuotiaana.

Vaihtoehto tuotti hienoa hedelmää. Suomalainen tekstiilitaide kukoisti 1920–1930-luvuilla, ja sen aktiivinen edustaja Greta palkittiin maailmannäyttelyissä Brysselissä 1935, Pariisissa 1937 ja New Yorkissa 1939.

Gretan mielikuvitus, suunnittelutaito ja värisilmä siivittivät yhteistyötä monien eturivin arkkitehtien, muun muassa Alvar Aallon, kanssa. 

”Malleja syntyi kirkkotekstiileihin, monumentaalisiin julkisten rakennusten kuvakudoksiin, mattoihin, verhoihin, huonekalu- ja vaatekankaisiin. Hän suunnitteli sisustuksia laivan hytteihin sekä ruokasaleihin, jopa rautatievaunun sisustuksen,” Päikki Priha kirjoittaa.

Jääsken kirkon alttarivaatteen yksityiskohdat osoittavat, että Greta oli mestari kuvaamaan ihmisiä erilaisin kirjontapistoin ja käyttämään erilaisia sidoksia ja lankoja mehevän pinnan aikaansaamiseksi.

Pula-aikakaan ei tekstiilitaiteilijoiden luovuutta sammuttanut. Kun lankoja ei ollut saatavilla, korvikemateriaaleina käytettiin paperinarua, olkea, tuohta, voipaperia, jopa lehmänkarvoja. Näistä luotiin tapetteja, kankaita ja lampunvarjostimia. Huonekalusuunnittelija Lisa Johansson-Pape on muistellut, että Greta käytti lampunvarjostimien ”kankaisiinsa märkää, kokoonrutistettua voipaperia sekoitettuna ties mihin…”.

Klassinen tuohitapetti syntyi pula-aikana, silti se on designiltaan moderni, aikaa kestävä käyttötuote.

Eduskuntataloon Greta suunnitteli lukuisia tekstiilejä, jotka valmistettiin käsityönä ja myös teollisesti. Varsinainen voimannäyte oli SOK:n uudisrakennukseen tulevan Hotelli Vaakunan ja sen kolmen ison ravintolan tekstiilien suunnittelu. Tilaus oli huikea: tuhansia metrejä kankaita ja mattoja.

Suomen kulttuurielämä oli vilkasta 1920-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Taidetta tehtiin innostuneessa pioneerihengessä, ja sen merkkinä syntyi taiteilijajärjestöjen yhteinen, kaunis Taidehalli vuonna 1928. Julkaisutoimintaa sekä näyttelyitä oli paljon myös kansainvälisesti.

Vaikka tekstiilitaiteen menetelmät olivat vanhoja, tämä ei estänyt irtiottoa perinteestä, modernin tekstiilitaiteen syntyä. Taiteilijat tekivät monenlaisia kokeiluja sidoksilla ja lankalaaduilla.

 ”Tekstiilipinnan elävä vaihtelu yhdistyi abstrahoivaan ilmaisuun, jossa kuva-aihetta pelkistetään materiaalin ehdoilla”, kirjoittaa Leena Svinhufvud. Greta kuului kokeilijoiden eturiviin.

Liian vähälle huomiolle jäänyt hieno taiteilija nousee nyt uuden, kattavan teoksen myötä valokeilaan. 

Greta Skogster-Lehtisen ensimmäinen yksityisnäyttely Taideteollisuusmuseossa sai loistavat arvostelut. Helsingin Sanomien ylistykseen voi kirjan luettuaan sydämestään yhtyä. ”Jokaisessa työssä on ilmeinen Skogster-leima: värit herkän hienostuneita, kudos mielenkiintoista, rauhallista ja sommitelmat aitoja ja omintakeisia.”

Tekstiilitaiteilija Greta Skogster-Lehtinen (toim. Nina Skogster). Maahenki, 2019. 231