Timo Kelaranta: Miinus + 8

Jää vielä hetkeksi haaveilemaan

Timo Kelarannan kirjoituskokoelma Miinus + 8 kuljettaa lukijaa ajassa ja arjessa, kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Henkilökohtaisten kokemustensa kautta kirjoittaja pohtii olemassaolon ja taiteen tekemisen perimmäisiä kysymyksiä oivaltavasti.

 Kokonaisuus oli kuitenkin enemmän kuin osiensa summa: monitasoinen, vivahteikas ja kummalla tavalla salaviisas kudos. Vivahteet oli kirjoitettu niin koruttoman yksinkertaisesti, että niiden perimmäisen viestin tajusi usein vasta jälkeenpäin.

Antti Nylénin perustama Bokeh ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykyisenä selailun ja silmäilyn aikana ”se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”.

Hyvän esimerkin tästä tarjoaa pitkän uran valokuvataiteilijana tehneen Timo Kelarannan novellista ja kahdeksasta esseestä koostuva kirjoituskokoelma Miinus + 8. Kelaranta aloittaa kokoelmansa syvästä päädystä, veljessodasta, jolloin niminovellin mukaan ”Mitään ei tapahtunut”.

Vaikka me olemme hyviä unohtamaan emmekä halua muistaa, tapahtumien synkät varjot eivät sukupolvien myötä väisty. Pitäisikö veljessodan vankileireillä menehtyneille perustaa muistopäivä? Entä suurina nälkävuosina 1866–1868 nääntyneille, joita Aki Ollikainen sydäntä särkevästi kuvaa romaanissaan Nälkävuosi? Pitäisi.

Pienoisesseessä ”Laulu” kymmenvuotias kuopiolaispoika törmää hiihtolenkillä odottamatta näkymättömään todellisuuteen. Sen jälkeen mikään ei enää ole ennallaan. Käänteentekevässä kohtauksessa hänelle avautuu näkymä vapauden valtakuntaan, joka ei rajoja tunnusta. Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Kokoelman niminovellia ”Miinus” eräs Kelarannan tuttava kuvaili ”tyyliltään pelkistyneeksi, hiipivästi edistyväksi kasvukertomukseksi, johon ainakin kaikki tuntemani taiteilijat tulevat samastumaan”.

Miinus-nimisen pojan koulunkäynti takkuilee. Koltiainen voi vain haaveilla arvosanasta 5- matikankokeista, ja yhdeksän pinnan virheet koepapereissa saavat vanhemmat epätoivoisiksi. Mutta vähitellen paljastuu, että Miinus osaa ajatella, ja mikä vielä parempaa: hänellä on taito pukea ajatuksensa eläviksi, ryhdikkäiksi lauseiksi. Niinpä hän päättää seurata oppi-isänsä Camus’n jalanjälkiä ja ruveta kirjailijaksi.

”Kanssa suurten henkien” -esseessä Kelaranta paljastaa salaisuuden, joka minulle on omista kokemuksista tullut tutuksi. Alitajunta toimii silloinkin kun me nukumme. Niinpä unen ja valveen välitilassa kannattaa vielä jäädä unelmoimaan: Sillä heräämisen hetkellä aivosi tuottavat ajatuksia kirkkaammin kuin kertaakaan seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana.

Haaveilun jälkeen Kelaranta aloittaa päivänsä suurten henkien seurassa. Hän täyttää tietoisuutensa Mirón mielikuvituksellisilla maalauksilla, Matissen elegantilla viivalla ja Tàpies’n oikukkailla siveltimenvedoilla. Silloin huolet unohtuvat, ja päivän haasteet tuntuvat leikinteolta.

”Heimoveljet”-essee vie valokuvauksen, grafiikan ja maalaustaiteen pariin. Kelaranta aloittaa analysoimalla idolinsa italialaisen graafikon ja valokuvaajan Mario Giagomellin mustavalkoisia näkemyksellisiä valokuvia. Kotimaisen sielunveljen hänelle Kelaranta löytää Matti Saaniosta. Kumpaisenkin mestarin valokuvista säteilee empatiaa ja aistillisuutta.

Valokuville ominaisen mustan monenlaisten olomuotojen ja sävyjen tutkiskelun kautta Kelaranta päätyy taidemaalareiden väriaineiden purkauksiin. Heikki Marilan yltiöpäisen riehakkaat kukka-asetelmat tulevat etsimättä mieleen. Kelaranta intoutuu suorastaan runolliseksi: ”öljyvärien möykyissä tuntuu kiehuvan maailmanluomisen kuumat laavat”.

Taideteollisessa korkeakoulussa professorina työskennellyt Kelaranta käsittelee esseissään myös taiteen opettamiseen ja omaan taiteelliseen työskentelyyn liittyviä kysymyksiä. Hän luottaa vaistoonsa, antaa sattuman ja intuition johdattaa, pitää ovet avoinna tuntemattomaan.

Palkitulle Timo Kelarannalle myönnettiin Pro Finlandia -mitali
vuonna 2012. Hänet kuvasi teostensa parissa Minna Vilkuna.

Asenne on vähä vähältä kuljettanut hänet yhä kauemmas klassisen valokuvaukseen piiristä. Kelarannan nykyiset teokset syntyvät eräänlaisina kollaaseina, joiden työstämiseen hän tarvitsee paperia, sakset, kameran ja tietokoneen. Avattuaan ovet tuntemattomaan hän tunsi viihtyvänsä: Miksen tehnyt tätä aiemmin?

Kokoelmansa loppupuolen esseessä ”Neljä tai viisi enkeliä” kirjoittaja mietiskelee vanhenemista, miltä se tuntuu ja miten se vaikuttaa hänen työskentelyynsä. Taiteilijat eivät yleensä jää eläkkeelle, sillä vanhemmiten moni tuntee saavansa enemmän aikaan. Kokemusten karttuessa tarpeetonta rojua ja turhia murheita on karissut mielestä pois, ja näin on syntynyt tilaa uudelle ja luovalle.

Olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä pohtiessaan Kelaranta viittaa Lauri Astalan vangitsevaan videoteokseen Transit. Se muuttaa katsojan aikakäsitystä, siirtää katseen pois omasta egosta kohti isompaa kuvaa. Astala on sanonut tekevänsä teoksiaan ”ulkopuolisen katseen” kautta ja kysynyt ”kuka tätä kaikkea ohjaa?” Kenties Astala käyttää eri termejä, mutta voisiko tuo suurempi tietäjä olla nimeltään Jumala?

Miinus + 8 saa minulta kymppi plussan, sillä kuten Kelaranta Camus’n tekstejä kuvaa sekin on omalla persoonallisella tavallaan ”monitasoinen, vivahteikas ja kummalla tavalla salaviisas kudos”. Kirjoituskokoelman herättämät ajatukset ovat jääneet mieleeni kytemään. Tunnen olevani yhtä kirjaa viisaampi.

Timo Kelaranta: Miinus + 8. Kirjoituksia. Bokeh. 2025. 95s. https://bokeheditions.fi/