Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen: Kirjeitä läsnäolosta

”Kirjoittaminen on maailmassa olemista”

Finlandia-palkittu kirjailija Sirpa Kähkönen ja Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen kävivät avointa ja rehellistä kirjeenvaihtoa elämästään, työstään ja hengellisistä kysymyksistä. Viesteistä syntyi koskettava, lohtua tuova teos Kirjeitä läsnäolosta.

 Sanomisen tarve saa virrata, patoutua ja sitten purkautua kirjeeksi. Läsnäolon teema toteutuu kirjassa kirkkaimmin siinä, miten kirjeenvaihtoon sitoutuneet henkilöt kantavat toisiaan ja toistensa ajatuksia mukanaan myös silloin kun näennäisesti ei tapahdu mitään – kun seuraava kirje odottaa syntymistään.

Rosebud Sivullisen lavan viimeinen haastattelutilaisuus vei elämän perimmäisten kysymysten äärelle kahden taitavan kirjoittajan ja ajattelijan Kirjeitä läsnäolosta -teoksen johdattamana.  

Tässä linkki striimattuun haastatteluun: https://www.youtube.com/watch?v=ZQUE_XUtUcs  (Tilaisuudet  jatkuvat Rosebud Postitalossa.)

Teos sai alkunsa SKS Kirjat kustantamon kustannusjohtaja Tero Norkolan pohdinnoista läsnäolon problematiikasta. Sirpa Kähkönen ei alkuun innostunut hänen ehdotuksestaan kirjoittaa aiheesta esseekokoelma, mutta ajatus jäi hautumaan hänen mieleensä.

Kunnes hän sai idean: ”Marilla olisi varmaan kiinnostavia näkökulmia aiheeseen.”  Niinpä hän Naantalin kirjatapahtumassa uskaltautui ehdottamaan Mari Leppäselle, jota hän ei aiemmin henkilökohtaisesti tuntenut: ”Rupeatko kirjeenvaihtokaveriksi?”

Siitä alkoi monitasoinen, henkilökohtainen kirjeenvaihtomatka vuoden 2023 alusta syyskuuhun 2025. Teosta lukiessa tuntuu kuin istuisin itse kolmantena pyöränä iltateellä kirjeenvaihtoystävysten seurassa ja osallistuisin sähköpostikirjeiden välityksellä käytyyn keskusteluun.

Kyseisten kahden ja puolen vuoden aikana maailmalta kantautuvat uutiset herättävät ystävyksissä epätoivoa. Myös suomalaisen yhteiskunnan nykytila, jossa kulttuuria ajetaan yhä ahtaammalle saa monesti palkitun Sirpa Kähkösen parahtamaan: En oikein enää näe mielekkäänä yrittääkään elättää itseäni taiteilijana. Se ei taida olla enää mahdollista.

Mari Leppänen käy omaa kamppailuaan paimennettaviensa parissa. Häntä puhuttelee enemmän uskova ihminen kuin institutionaalinen uskonnollisuus. Piispa ei halua moittia kollegoitaan, mutta tunnustaa: Olemme monista asioista eri mieltä. Koen toisinaan tulevani vähän kuin eri planeetalta ja se tuntuu raskaalta.

Kumpainenkin on käynyt läpi eräänlaista kriisivaihetta elämässään, mistä he rehellisesti avautuvat toisilleen (ja lukijalle). He eivät ole myöhemmin sensuroineet kirjeitään, mikä näkyy tekstien aitoudessa ja tuoreudessa, ”hitaamman ajattelun rytmissä”. Kähkösen mukaan ”aikaa on oltava niin paljon, että se muuttuu ajattomuudeksi”. Leppänen suunnittelee menevänsä virkavapaalle saadakseen aikaa ja rauhaa syventyä oleelliseen.

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen kirjansa julkistamis-
tilaisuudessa Rosebud Sivullisessa. Kuva: Hannele Salminen

Vaikka kirjeiden välillä vierähti joskus parikin kuukautta, kumppanukset kantoivat silti toisiaan mielessään. Kirjeen kirjoittaminen on läsnäoloa, itseen uppoutumista ja toiseen kurottautumista. Kirjoittaminen vaatii virikkeistä vapaata tilaa vailla sirpaloituvan ajan hälinää. Leppänen vetäytyi aina kun mahdollista mökille Pohjois-Savoon, Kähkönen käpertyi keltaiseen nojatuoliin Kallion asunnossaan.

Uskontoon liittyvät pohdiskelut ovat Leppäselle jo ammatin ja oman lestadiolaistaustan vuoksi lapsuudesta tuttuja. Tämäkään ei aina tarjoa vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Kähkösen tie kirkon piiriin on ollut kuoppaisempi. Hän erosi kirkosta murrosiässä, mutta liittyi siihen uudelleen vuonna 2020, kun uskon tuntu oli tullut vahvaksi.

Kumpaisellekin hengellisyys ja usko ovat luottamusta siihen, ettei kaikesta tarvitse selvitä omin voimin. Leppänen toivookin, että ”hengellisyydestä voitaisiin puhua luontevana osana elämää”. Kähkönen on toteuttanut tätä ihan käytännössä opiskelemalla suntioksi ja työskentelemällä Honkanummen hautausmaalla.

Kirjeissään he jakavat toisilleen myös vinkkejä kiinnostavina pitämistään kirjoista, näytelmistä ja elokuvista. Leppäselle kävi samoin kuin minulle, hän tuskin malttoi laskea käsistään Nobel-palkitun Jon Fossen Septologian kahdesta ensimmäisestä osasta koostuvaa teosta Toinen nimi.

Siinä Fosse tavoittelee omaperäisellä kirjallisella tyylillään näkyvän maailman takaista mysteeriä, pimeydestä hohtavaa valoa. Blogijutussani totesin: Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Ilmestyskirjasta nimensä saaneen teoksen teksti ei enää ole vain kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2025/07/jon-fosse-toinen-nimi-septologia-i-ii.html  

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen ovat rohkeasti kirjoittaneet kipupisteistään ja epävarmuuksistaan kirjeenvaihdossaan. He tuovat lohtua lukijoille toteamalla, ettet ole yksin huoliesi kanssa: Maailma ei ole helppo paikka meille kenellekään. Siitäkin kirjeemme kertovat. Ja lohdusta, yhteydestä ja rakkaudesta.

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen: Kirjeitä läsnäolosta. SKS Kirjat. 2026. 197s. https://skskirjat.fi/