Joel Haahtela: Talvikappeli

Kaunis, lohdullinen romaani sovituksen mahdollisuudesta

Joel Haahtela vie kirja kirjalta kohti syvempää ymmärrystä olemassaolon perimmäisistä kysymyksistä. Vaikka pienoisromaanissa Talvikappeli eletään 1300-luvulla kysymykset todellisuuden luonteesta, kuolemasta ja rakkaudesta, petoksesta ja sovituksesta ovat universaaleja ja ajattomia.

Talvella maailma ohenee ja muuttuu samalla syvemmäksi. Tulee ajatuksia, joita kesällä ei ajattele, mieli liikkuu huoneissa, jotka on ajat sitten suljettu.

Kun avaan Joel Haahtelan uuden pienoisromaanin Talvikappelin (Otava) kannen, tiedän jo muutaman sivun luettuani astuneeni hänen lumottuun maailmaansa, jossa näkyvän takainen todellisuus väreilee taustalla, ”niin kuin maailma asettuisi hivenen herkempään tilaan”.

Hänen kirjansa ”tarjoavat pakopaikan maailman hälyltä”, kirjoitin hänen edellisestä romaanistaan Sielunpiirtäjän ilta. Sen päähenkilö vanha maalarimestari viimeisteli teostaan 1600-luvun hollantilaisessa kaupungissa. 

Talvikappelissa palataan kolmesataa vuotta taaksepäin Pohjois-Italian talviselle maaseudulle, jossa salvia tuoksuu, ja sypressit kurottelevat kohti taivasta.

Villakaupalla omaisuutensa hankkinut ruhtinas on palkannut romaanin minäkertojan freskomaalarin kuvittamaan maaseutuhuvilalleen rakennuttamansa kappelin seinät. Hän toivoo, että freskot kuvaisivat Jeesuksen viimeisiä päiviä. Tilauskirjeensä lopussa hän esittää yllättävään kysymyksen ”voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin”.

Poikasena freskomaalari piirteli kepillä hiekkaan katoavia kuvia. Kun vanha mestari Filippo näki ne, hän otti tämän oppipojakseen mukaan maalaamaan Perugian seudun kirkkoja. Mestari Filippo opetti minut rakastamaan työn yksitoikkoisuutta, koska siihen on kudottu elämän täyteys.

Freskomaalari aistii kappelin tunnelmaa, tunnustelee mitä se häneltä toivoo, ihailee sisään lankeavaa vaivihkaista valoa. Apunaan hänellä on orvoiksi jääneet veljekset Matteo ja Giovanni, jotka valmistavat ja rappaavat seiniin laastin, giornatan, jonka päälle hän suunnittelee maalaavansa Jeesuksen kavaltamisen, kärsimyksen ja ylösnousemuksen ihmeen.

Kristuksen kuvaaminen tuottaa freskomaalarille ongelmia, sillä eihän ole helppoa loihtia Jumalan pojalle ylimaallista hohdetta savesta uutetuilla väreillä. Ihmisten kuvaaminen sen sijaan sujuu vaikeuksitta, sillä vinoon mennyt siveltimenveto sopii meihin itse kuhunkin.

Seudulla riehunut rutto, musta surma on pakottanut ruhtinaan jäämään Venetsiaan, mutta hänen vaimonsa Marghareta ilmestyy kuin aave istumaan puhumattomana kappelin hämärimpään nurkkaan seuraamaan freskojen valmistumista.

Monesti palkittu Joel Haahtela tunnetaan pienoisromaanien
mestarina. Kuva: Marjo Tynkkynen / Otava

Haahtela maalaa sanoillaan kuin freskomaalari siveltimellään, luo lauseillaan mielenmaisemia ja tunnelmia, joiden äärellä on hyvä viipyä. Sanojen takana hohtaa sisäistä, ajatonta valoa kuin hyvin maalatussa freskossa. Käden tulee olla vapaa ja kuvan siirtyminen mielestä seinään salaisuus, hetki, jota parhainkaan maalari ei voi ajatuksellaan tavoittaa.

Maalauksen alla on valkea seinä, freskomaalari pohtii, mutta mitä on tämän maailman takana? Haahtela käsitteli tätä näkymättömän maailman arvoitusta Jaakobin portaisiin päättyneessä trilogiassaan, joka vei minutkin näkyvän ja näkymättömän todellisuuden rajalle:

 ”Joel Haahtela näkee maailman runolliset yhteydet. Hän välittää ne kirjoissaan lukijalle, joka tuntee tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.”

Näistä mietteistä on palattava takaisin tarinaan. Freskomaalari huomaa kaipaavansa kappelissa Signora Margharetan läsnäoloa, hänen hiljaisuuttaan. Mikä heitä yhdistää, onko kappeli sittenkin hänen tilaamansa? Mitkä muistot eivät suostu haalistumaan ajan virrassa? Miksei freskomaalari pysty maalaamaan Jeesuksen kavaltaneen Juudaksen kasvoja?

”Haahtelan mietteliään filosofiset teokset tarjoavat vastapainon, hengähdystauon, yhä kiihtyvämpään tahtiin tykyttävälle nykyajalle, hipaisu- ja kertakäyttökulttuurille. Ne todistavat, että vasta elämän turhuuksien tiedostaminen ja ajan arvostus tarjoavat sisäisen muutoksen mahdollisuuden”, kirjoitin hänen teoksestaan Yö Whistlerin maalauksessa.

Tämä pätee myös Talvikappeliin, jossa ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä. Freskomaalari astuu yöllä kappeliin ja oivaltaa sen muuttuneen Kristuksen hautaluolaksi. Onko hänellä sieltä poispääsyä?

Giovanni on hoivannut hellästi siipensä loukannutta leivosta. Signoran kasvoille puhkeaa ensimmäisen kerran hymy, kun leivonen toivuttuaan muistaa vuosituhansien takaa periytyneen taitonsa, kohoaa korkeuksiin ja alkaa laulaa. Kenties lintunen lupaa sovituksen syntisille.

Juudas on saanut kasvonsa, ja freskomaalari apulaisineen jatkaa matkaa. On varhainen aamu, kevyt ja viileä, itseään vielä uneksiva. Jotain tällaista Luojalla täytyi olla mielessään, kun hän alkoi työstää ajatustaan maailmasta.

Joel Haahtela: Talvikappeli. Otava, 2025. 207 s. www.otava.fi