Kontio & Warsta: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän

Rakkauden ja surun paradoksi

Tomi Kontion ja Elina Warstan saumaton yhteistyö Finlandia Juniorilla palkitussa teoksessa Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän käsittelee rankkoja teemoja, kuolemaa, menetystä ja surua. Silti kertomus säteilee lämpöä ja tuo lohdutusta, ylistää kuoleman ylittävää rakkautta.

”Pelko pois, rakkaat ystävät”, Näätä sanoo. ”Minun on aika, mutta rakkaudella ei ole aikaa.”

Ystävykset Kissa, Koira ja Näätä elelevät sataman laidalla hylätyssä kontissa. He ovat tulleet tutuiksi Tomi Kontion elävästi kirjoittamissa ja Elina Warstan ilmeikkäästi kuvittamissa neljässä teoksessa. 

Haikean viisaassa kirjassa Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos) meidän on jätettävä hyvästit paitsi Näädälle myös kirjasarjalle.

Jollette vielä ole kolmikkoon aiemmin tutustuneet, esittely on paikallaan: Tarinaa kertoo pipopäinen hiukan resuisen oloinen koira nimeltään Kissa, Koira puolestaan on hiilenmusta, sinisilmäinen fiksunoloinen kissa.

 Näätä on ihminen, ”puliukko” omien sanojensa mukaan, mutta lämminsydäminen ja kaikkia rakastava.

Kumppanit viihtyvät kontissaan, katselevat kynttilän valossa pulleasilmäistä vanhaa televisiota, joka tosin on rikki. Mutta ei se haittaa, eihän konttiin tule sähköäkään. 

”Mutta päässä meillä on virtaa!”, Näätä ylpeilee, sillä kumppanukset keksivät tarinoita juoksukilpailuista telenovelleihin, joita he televisiosta mielikuvituksen siivin katselevat.

Pinnallinen nykymeno surettaa viisasta Näätää: ”Me katsomme tyhjää ruutua ja yhtäkkiä se alkaa elää. Mutta voi miten surullista on nähdä metrossa ihmisiä, joita ruutu katsoo ja imee heidät tyhjiksi.” Näädällä ei myöskään ole kiire minnekään, sillä silloin ei pääse perille tähän hetkeen, sen syvyyteen ja rikkauteen. Ei näe sen kauneutta, sitä mikä elämässä on arvokasta.

Teoksen monitasoisesta kerronnasta riittää ammennettavaa kaiken ikäisille. Vaikka aiheena on ystävän poismeno, mukana on paljon muutakin, iloa, huumoria, sanaleikkejä ja jännitystä. Perimmältään Kontio tavoittelee näkyvän takaista, luonnon kiertokulun kaltaista ajattomuutta, hahmottelee ikuisuuden ääriviivoja.

Kuoleman ja surun äärellä me aikuiset olemme yhtä ymmällämme ja murheissamme kuin lapsetkin. Kauniisti ja lohdullisesti Kontio saattaa Näädän viimeiselle matkalle. Kun valkoinen perhonen siivet välkkyen tuo auringon ja tuulen kutsun toisesta maailmasta, Näätä taivaltaa ystäviensä kanssa Mustavuorelle lehtoon, jossa hänen uusi elämänsä alkoi.

Näätä kertoo, miten hänen ollessaan nuori vastoinkäymiset ja viha työnsivät häntä kohti elämän reunaa tässä samassa lehdossa. Ja miten jokin hahmo otti häntä kädestä kiinni, auttoi, loi uskoa. Silloin ajattomuus sai nimen rakkaus. Julma huhtikuu ja ankara elämä olivat muuttuneet armeliaaksi huhtikuuksi ja kauniiksi elämäksi.

Elina Warsta on palkittu kuvittaja ja graafikko, Tomi Kontio on
ikäpolvensa arvostetuimpia kirjailijoita. Kuva: Heli Sorjonen

Näätä kaappaa ystävänsä kainaloon ja käy pitkäkseen keskelle kerälle rullautuneita saniaisten alkuja, jotka kohta avaavat nyrkkinsä ja levittävät kotkansiipensä kohti taivasta. ”Rakkaus pitää meidät yhdessä kuoleman jälkeenkin”, hän lupaa, sillä rakkaus ei kuole.

Rakkaus on paradoksi, joka vain lisääntyy, kun sitä jakaa. Suru on rakkauden varjopuoli, suru on rakkauden hinta, tuumii Kissa. Suru pitää poismenneen lähellä kenties enemmän kuin hänen eläessään. Rakkaus ja suru nivoutuvat yhteen, ne raottavat maailmaan uuden näkökulman, iloonkin tulee surun tuomaa syvyyttä. Se on surun paradoksi.

Kissa ja Koira ovat Näädän lohduttelusta huolimatta hädissään: Miten me pärjäämme kovassa maailmassa ilman sinun turvaasi? Näätä kehottaa heitä lähtemään reippaan kymmenvuotiaan Tiikeritytön luo. Tiikeri on kumppanusten vanha ystävä, jonka kanssa he Saanatunturilla pelastivat naaliperheen viekkaan ketun kavalilta aikeilta teoksessa Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2025/01/kontio-warsta-koira-nimeltaan-kissa-ja.html

Matka Tiikerin kotitalolle ei suju kommelluksitta.  Koiran terävillä kynsillä on tiirikoitava vankilan lukko auki, ja Kissan on ponkaistava komea loikka suljetun portin yli. Pakomatka päättyy onnellisesti kunTiikeri ottaa ystävänsä avosylin vastaan.

Tiikerin surutyö vie kolmikon meren rannalle, missä he tuntevat Näädän läsnäolon. Kuin aallot hän tulee ja menee maailman rytmissä, maininkien huokaillessa, pienten kivien kilkattaessa. Uuden elämän aamu sarastaa rakkauden leimaamalle kolmikolle, on aika jatkaa matkaa.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän.

Teos. 2025. 110 s. https://www.teos.fi/