Onnellinen pulla

Kirjallisia leipomuksia

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen ovat toimittaneet herkullisen leivontakirjan, jota yhdeksän eturivin kirjailijaamme on höystänyt omilla teksteillään.

Onnellinen pulla – Kirjallinen leivontakirja (Kirjapaja) tuottaa iloa monessa mielessä. Sen reseptit opastavat valmistamaan suussa sulavia herkkuja ilomantsilaisista vatruskoista liberialaiseen maissileipään. 

Ohjeet on koottu Naisten Pankin ystävien ja vapaaehtoisten lempiresepteistä, ja kirjan tuotolla edistetään kehitysmaiden naisten toimeentuloa, koulutusta ja yrittäjyyttä.

– Onnellinen pulla on jatkoa kolmisen vuotta sitten ilmestyneelle Lautasellinen iloa -teokselle. Sen 30 000 euron tuotolla hankittiin tuhannelle kehitysmaan naiselle ammatti. 

– Vaikka naisten elämä on karua ja kokemukset rankkoja, toivo ja vahva elämänusko on heillä tallella. Tarvitaan vain pieni ratkaiseva sysäys – pari kanaa ja vuohta – niin parhaassa tapauksessa vuoden kuluttua tiilitalo on valmis ja lapset pääsevät kouluun, kertoi kirjan toinen toimittaja Reetta Meriläinen, joka oli juuri palannut Ugandasta.

Kortensa kekoon ovat kantaneet – tai pikemminkin nyrkkinsä taikinaan ovat upottaneet – kirjailijat Jukka Itkonen, Riina Katajavuori, Katja Kettu, Tuomas Kyrö, Rosa Liksom, Tommi Melender, Matti Rönkä, Kati Tervo ja Hannu Väisänen lahjoittamalla kirjaan leivonnaisten inspiroiman tarinansa. Taiteilija Matti Pikkujämsän kodikas kuvitus täydentää mainion kokonaisuuden.

Kati Tervon suhde taikinaan on kompleksinen: ”Se tarttui sormiin. Se liisteröityi leivinalustaan. Se luikerteli joka suuntaan ja varsinkin niihin, joihin se ei olisi saanut.” Niinpä Tervo päätti jättää leipomisen sikseen ja ulkoistaa toiminnan ostamalla valmista pakastetaikinaa. Onneksi perheessä on myös kaksi miespuolista jauhopeukaloa.

Tuomas Kyrön juureva teksti muistuttaa, että juuria tarvitaan niin leivonnassa kuin elämässäkin. ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ei tiedetä mistä tullaan. Ennen tultiin omasta äidistä, omasta saunasta, omasta maasta, talvisodasta ja Leningradin matkalta. Nyt ollaan koko ajan kaikkialla, muttei mistään kotoisin. Lättähatut asuvat kaupungissa päällekkäistaloissa ja etsivät itseään vaikka pitäisi etsiä töitä taikka parturi.”

Tommi Melender muistuttaa esseessään Leivonnaiset, muistin taikakalut maailmankirjallisuuden kenties tunnetuimman leivonnaisen, Madeleine-leivoksen, taikavoimasta loihtia kadonnut aika takaisin.

”Olen aina tuntenut proustilaisen muistin itselleni läheiseksi. Omat kokemukseni todistavat, että suuret osat menneisyydestämme kätkeytyvät älymme, ajattelumme ja aktiivisen tietoisuutemme tuolle puolen. Jokaisella on madeleine-leivoksensa, kadotetun ajan voi palauttaa pölyttyneestä albumista löytyvä valokuva, varastosta hylkytavaran keskeltä vastaan tuleva kynttilänjalka tai kirpputorin naulakosta silmiin osuva päällystakki.”

Melenderillä itsellään on erityinen suhde korvapuusteihin, ne ovat hänen madeleine-leivoksiaan, jotka herättävät lapsuuden muistot henkiin. Väkevimpänä mieleen on jäänyt helmikuisena pakkaspäivänä kylmän maidon kanssa nautittu vastapaistettu korvapuusti.

Hannu Väisäselle madeleine-leivoksen virkaa toimittaa räiskäle. Se lennättää lapsuuden kasarmille, jonka ankeaan arkeen enkelin lailla pyrähtävä kotisisar tuo iloa paistamalla äidittömille pojille räiskäleitä. Eivätkä ne olleetkaan mitä hyvänsä lettuja. ”Ne ovat niin ohuita, että niiden läpi voi katsella. Jos nostaa letun kattolampun valoa vasten, näkee sen laikuissa mantereita, planeettoja ja maailman sellaisena kuin se oli ennen ihmistä.”

Leivonnaiset, niiden tuoksu ja pehmeä, uunituore tuntu poimivat muidenkin kirjailijoiden mielen sopukoista suloisia muistoja onnellisista hetkistä. Eikä kyse ole vain makunautinnosta, sillä kuten Matti Rönkä lapsuutensa karjalanpiirakoista toteaa: ”Rakkauttahan piirakoissa tarjotaan.”

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen (toim.):

Onnellinen pulla – Kirjallinen leivontakirja. Kirjapaja. 113 s.

Kuvitus: Matti Pikkujämsä

NaistenPankki on kymmenvuotisen toimintansa aikana tukenut kymmenientuhansien naisten elämää maailman köyhimmissä maissa. 

Janne Riiheläinen: #Turpo

”Jokainen päivä on aprillipäivä”

Janne Riiheläinen kirjoittaa vetävästi ja yleistajuisesti tämän hetken polttavista kysymyksistä valistuneessa ”kansalaisen puheenvuorossaan” #Turpo Turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki.

Viestinnän ammattilainen Janne Riiheläinen tunnustautui ”infosoturiksi” uuden kirjansa #Turpo (Docendo) julkistamistilaisuudessa. Hänen mukaansa heitä tarvitaan oikaisemaan netissä leviäviä vääriä tietoja. Nyt jos koskaan on käytävä kiihkotonta ja perusteltua keskustelua niin sodasta, Natosta, Venäjästä kuin informaatiovaikuttamisestakin.

– Olemme uuden ajan äärellä, jonka nimi tulee vasta myöhemmin. Mutta meidän on käytettävä tätä aikaa parhaalla mahdollisella tavalla turvallisuuden ja rauhan puolustamiseksi. Sen vuoksi on keskusteltava ja muutettava asenteita. Tähän tarvitaan faktoja, perusteluja ja argumentointia. Punnittu, perusteltu näkemys ilahduttaa minua aina, edusti se sitten mitä kantaa hyvänsä, Riiheläinen totesi.

Teos ei ole akateeminen tutkimus eikä journalismia vaan tietokirja, joka perustuu Riiheläisen blogikirjoituksiin sekä kolumneihin (mm. HS:n Turvallisuuspolitiikan Korkeajännitys). Bloginsa (uusimaanpuolustus.blogspot.fi) hän aloitti vuonna 2012 jäsentääkseen itselleen tärkeitä asioita.

Hän haluaa myös avata ajattelua ja antaa sytykettä mielekkäälle ja vastuulliselle keskustelulle, luoda viitekehyksen ja taustaa ajankohtaisille tapahtumille. Mainosmiehen ura auttaa häntä muotoilemaan sanomansa ytimekkäästi ja ymmärrettävästi. Tässä ”kansanvalistustyössä” hän on vapaa kirjoittamaan suoraan, mitä ajattelee, sillä hän ei edusta minkään järjestön tai puolueen näkökantaa.

Janne, "Rysky" Riiheläinen on mm.
YLEn turvallisuuspoliittinen kolumnisti.

Hän on onnistunut hankkeessaan, sillä hänen blogillaan on peräti 16 000 lukijaa. Mutta häiriköiltäkään Riiheläinen ei ole säästynyt. ”Eräs kotitrolliksi nimittämäni Twitter-profiili on parin vuoden aikana twiitannut minulle lähemmäs pari tuhatta kertaa solvauksia ja uhkauksia reilun kolmen vuoden aikana. Täytyy ihmetellä, mitä tällaisen sitkeän ja päämäärätietoisen, käytännössä vain minuun kohdistetun toiminnan takaa löytyy.”

– Aloittaessani tunnistin myös itsesensuuria: Eihän Venäjästä voi kirjoittaa kriittisesti. Olin imenyt jo koulusta asenteen, että itänaapuria on kunnioitettava. Ei se kuitenkaan näin voi mennä, Venäjän tilanne on ymmärrettävä, ei saa pillastua, mutta sen tekemät vääryydet on tuomittava.

Itärajan läheisyydessä asuneena Riiheläinen suree, että arkinen kanssakäyminen venäläisten kanssa kuihtuu valtiotason hankalan tilanteen vuoksi, Pietarin talousaluekin olisi suuri mahdollisuus. Turvallisuuspolitiikan kannalta ”suljettu raja on vaarallisin raja”, hän totesi.

"Lehti" Outi Heiskasen mukaan.

Jääskeläisen mukaan nyt on käynnissä informaatiosota, ”tähtäin on siirtynyt silmien välistä korvien väliin”. Demokraattisena valtiona emme voi itse informaatiosotaan osallistua, mutta meidän on reagoitava sodankäyntiin, jonka kohteena olemme. 

Tärkein puolustuskeino tässä ”sodassa” on tasokas ja vapaa media. Jääskeläinen kehottaakin: ”Tilatkaa lehtiä! Vaikka ”informaatiota” saa netistä ilmaiseksi.”

On ymmärrettävä, että nettitrollit etsivät taitavasti kullekin tärkeitä asioita, nappuloita, joita painella ja näin vaikuttaa ja edistää omaa asiaansa. Malttia ja kriittisyyttä siis tarvitaan, sillä ”jokainen päivä on aprillipäivä”. 

Tilaisuudessa mukana ollut valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka painotti myös historian tuntemuksen tärkeyttä. Sen roolia pitäisi korostaa jo kouluissa, sillä historian tuntemus on paras keino nykypäivän valheiden ja puolitotuuksien paljastamisessa.

Mahdollisuutemme määritellä itse oma asemamme kansakuntana ovat rajalliset. Mutta meidän on varustauduttava erilaisiin vaihtoehtoihin ja luotava iskunkestävä yhteiskunta. Tähän maanpuolustukseen me kaikki voimme osallistua.

Jokainen voi ”vaihtaa salasanat säännöllisesti, maksaa veronsa, ottaa selvää asioista, toimia pelkoa ja vihaa levittäviä voimia vastaan ja ylipäätään yrittää hoitaa oma ruutunsa omassa elämässään mahdollisimman hyvin”, Jääskeläinen kehottaa tarpeellisessa ja ajankohtaisessa teoksessaan.

Janne Riiheläinen: #Turpo Turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki. Docendo. 195 s.

uusimaanpuolustus.blogspot.fi, Twitter: @veitera

Toimittaja, kirjeenvaihtaja Tuomas Muraja tarjoaa infosotureille apua laatimallaan faktantarkistuksen käsikirjalla. Uudessa Faktat tiskiin! -teoksessa erotellaan asiantuntevasti totuudenjyviä akanoista. 

Kirja kertoo kaikille avoimen, verkossa toimivan faktantarkistuspalvelun Faktabaarin tarinan ja johdattaa journalistiseen tiedonhakuun. Teos sisältää myös luettelon faktantarkistusaiheista kirjallisuutta ja verkkosivuja niin Suomesta kuin ulkomailta.

Tuomas Muraja: Faktat tiskiin! Suomalaisen faktantarkistuksen käsikirja. Tammi. 193 s.

Lisätietoja: www.faktabaari.fi

Pasi Lampela: Kehä

Mies vailla tulevaisuutta

Pasi Lampelan uudessa romaanissa Kehä ollaan kuilun partaalla, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteiskunnassa. Suomi nyt ja sata vuotta sitten peilaavat toisiaan.

– Asuin ensimmäisen vaimoni kanssa Malmilla viitisentoista vuotta. Se oli merkittävä vaihe elämässäni. Malmi on moni-ilmeinen paikka, jossa sosiaaliluokkien kirjo näkyy selvästi pienellä alueella. 1990-luvun lama vielä kärjisti yhteiskunnan eriarvoistumista. 

Tämä toi mieleeni Malmin tapahtumat vallankumouksineen sata vuotta sitten, ne tuntuivat temaattisesti vastaavan tätä aikaa. Näistä aineksista syntyi idea romaaniksi, kirjailija ja teatteriohjaaja Pasi Lampela kertoi kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Kehän päähenkilöillä taksikuski Jarmolla ja hänen naisystävällään opettaja Lauralla pitäisi kaiken olla hyvin. Kuuteen seurusteluvuoteen on mahtunut iloa ja rakkautta, matkoja ja yhteisiä hetkiä. Kummallakin on takanaan jo yksi elämä avioeroineen ja kohta kotoa lentävine lapsineen. Nyt ollaan saranakohdassa, uuden alun edessä.

Mutta Jarmon paniikkikohtaukset alkavat nakertaa suhdetta. Mikä kohtauksia aiheuttaa, kun fyysistä sairautta ei löydetä? Entä onko Lauralla toinen, miksi Jarmosta tuntuu, että heidän elämässään on läsnä joku kolmas? Kehässä rakkaustarina kiertyy Jarmon psykologisen kehitystarinan ympärille.

Pasi Lampela on helsinkiläinen
kirjailija ja teatteriohjaaja.

Kerronta on sujuvaa, konstailematonta, se luo henkilöiden välityksellä aitoa ajankuvaa monella rintamalla. Työpaikkakiusaaminen, nuorten näköalattomuus työttömyys-Suomessa, ikärasismi ja maahanmuutto ovat tätä päivää. Lampela ei alleviivaa vaan antaa aiheiden pulpahtaa pintaan tarinan myötä.

Hyvä esimerkki tästä on Kosovon albaanin, Eminesta Emmiksi itsensä ristineen nuoren naisen kohtalo. Hän on päättänyt pärjätä niillä – vähän kyseenalaisilla – keinoilla, jotka hänelle on annettu. Isän mielestä tytär on sopeutunut suomalaiseen yhteiskuntaan liiankin hyvin ja hylännyt Allahin. ”Kahdessa maailmassa ei voi elää, isä ajatteli. Niin ajatteli Emmikin.”

Jarmon kriisi upottaa hänet yhä syvemmälle menneisyyteen, lapsuuden kokemuksiin ja nuoruuteen. Kun viisitoistavuotias Jarmo löi ensimmäisen kerran nyrkkeilysäkkiä, se tuntui hyvältä. Nuorukaisesta kehittyi lupaava nyrkkeilijä EM-tasolle saakka. Samalla historianopinnot etenivät väitöskirjavaiheeseen. Mutta alkoholi puuttui peliin ja siitä selvittyään Jarmo aloitti taksikuskina. Hän kokee epäonnistuneensa elämässään.

Matkalla menneeseen Jarmo kaivaa vaatehuoneen perältä pahvilaatikkoon pakatut mustakantiset vihkonsa, joihin syntyi tarina väitöskirjan sijaan. Se kuvaa riipaisevasti Malmilla tapahtunutta työläisten vallankumousta ja sen julmaa tukahduttamista. Pieni tarina, joka kulkee Kehän sivupolkuna, ei tunnu päälle liimatulta, vaan Lampela rinnastaa sen tapahtumat osuvasti nykyhetkeen.

Jarmon kipuillessa menneisyytensä kanssa – jota kannen varjonyrkkeilykuva osuvasti kuvaa – Laurakin pohtii elämäänsä. Hän ei halua vain suoriutua päivästä toiseen, voisiko elää toisella lailla? Kuten valokuvaajaystävätär sinkkuna, vapaana toteuttamaan itseään vailla toisen ihmisen valvovaa katsetta? Jaksaako hän odotella kehän laidalla, kun Jarmo kamppailee itseään vapaaksi menneisyyden haamuista?

Vastauksia Kehä ei anna, mutta esittää monia mielenkiintoisia kysymyksiä.

Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti Granadassa.
Kuva: Yehia Eweis

Kehän julkkareista Lavaklubilta siirryttiin nyt jo kiitoksia saaneen Granada-näytelmän kantaesitykseen. Siinä pariskunta käy intensiivisesti läpi suhdettaan espanjalaisessa hotellihuoneessa. Granada on mainio pari Kehälle, suosittelen.

Pasi Lampela: Kehä. Tammi. 168 s.

Pasi Lampela: Granada. Kansallisteatterin Willensauna.

Liisa Väisänen: Kaikki Italiani

 Matkalla maassa josta on moneksi

Liisa Väisänen johdattelee uudessa kirjassaan asiantuntevasti ja elävästi nojatuolimatkalle monipuoliseen Italiaan, sen arkeen ja juhlaan, historiaan ja nykypäivään.

Rakkaustarinan alku ei ollut lupaava. Tasan kolmekymmentä vuotta sitten matkaoppaaksi  ajautuneen Liisa Väisäsen ensimmäinen opastuskierros ei mennyt ihan nappiin. Vanhemman kollegan pyörtymiskohtaus jätti hänet yksin opastamaan 70 hengen ryhmää Venetsiassa, kaupungissa, jota hän ei tuntenut lainkaan. Lopulta illallisella hän lipsautti vielä pizzan tomaattipuoli alaspäin syliinsä.

”Tämän pahemmaksi tilanne ei voi enää mennä”, Väisänen tuumi ja päätti jäädä katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Siitä alkoi tutkimusmatka maahan, joka on Väisäselle vieläkin, kymmenien vuosien jälkeen, mysteeri. 

”Se pakenee – aina kun luulee tietävänsä jotain italialaisista, ilmenee jotain ihan uutta.” Tämä johtuu osittain siitä, että Italia on selvästi jakautunut paitsi etelään ja pohjoiseen myös kahteenkymmeneen maakuntaan, joilla jokaisella on omat tapansa, kielensä ja ajatusmaailmansa.

Kaikki Italiani (Kirjapaja) on perinpohjainen opas näihin eri todellisuuksiin, niin Italian kuuluisiin kaupunkeihin kuin syrjäisemmillekin seuduille. Sen kruunaavat kirjailijan historiantuntemus ja omat kommellukset ja kokemukset maassa, jolle hän on menettänyt sydämensä.

 Liisa Väisänen on matkailun ammattilainen,
 taidefilosofi ja suosittu luennoitsija.

Venetsia-tietoisuuskin on alkuajoista parantunut. Nyt kirjailijalle on selvää, ettei Venetsiassa kannata syödä pizzaa lainkaan ja vastaus niin tähän kuin moneen muuhunkin seikkaan löytyy historiasta. ”Hyvät pizzat tehdään puu-uunissa ja paloturvallisuuden vuoksi puu-uunit ovat olleet kiellettyjä Venetsiassa jo muutaman vuosisadan ajan.”

Italiasta ei voi kertoa puhumatta ruoasta, sillä italialaisten makuaisti on suorastaan ylikehittynyt. Väisänen epäileekin, että italialaisilla on absoluuttinen makuaisti.

 Miten muuten selittyy se, että kahvinpavut paitsi jauhetaan tuoreina – tietenkin – ennen kahvin valmistusta, myös jauhatuskarkeutta säädetään peräti kahdeksan kertaa päivässä ilman lämpötilan ja kosteusprosentin mukaan.

Italia tunnetaan myös muodistaan, mutta kuka olisi arvannut, että farkut ovat sieltä lähtöisin. Genovassa valmistettiin vahvaa sinistä purjekangasta, jota kuljetettiin ranskalaisen Nimesin kaupungin kautta uudelle mantereelle. Rahtauskirjoissa luki ranskaksi: ”Bleue de Gênes de Nimes”, Genovan sinistä Nimesin kaupungista. Levi-Strauss keksi valmistaa kankaasta vahvoja työhousuja ja luovaa kielipeliä soveltaen blue jeans ja denimkangas oli ristitty.

 Ilkka Paajasen tussiteos
 S. Maria della Salute Venetsia

Mutta Italian valtti on ennen kaikkea taide, upea arkkitehtuuri ja maailmankuulut taiteilijat ovat kautta aikojen pitäneet huolen siitä, että maassa riittää ihailtavaa. Moni taiteilija on matkannut maahan inspiraatiota hakemaan. Ellen Thesleffin töihin Caprin valo toi aivan uutta potkua, Aimo Kanerva ja Veikko Vionoja ovat ikuistaneet omakuvansa Arno-joen ylittävän Ponte Vecchion -sillan yläpuoliseen Vasarin käytävän galleriaan Firenzessä.

Rakkain Italian kaupungeista Liisa Väisäselle on kuitenkin monena vuonna Euroopan ekologisemmaksi kaupungiksi valittu Ferrara, jossa jokainen tuntuu ajavan polkupyörällä. Sen mystisen kaunis tunnelma inspiroi kaupunkiin asevelvollisuuttaan suorittamaan tullutta taiteilijaa Giorgio Chiricoa luomaan siellä taiteeseen metafyysisen koulukunnan.

Vaikka Liisa Väisänen on nyt muuttanut Espanjaan, Italiaa hän ei unohda: ”Kiitos Italia, monimutkainen, kaoottinen ja kaunis rakkaani!”

Chiricon Piazze d’Italia

Liisa Väisänen: Kaikki Italiani – Matkalla maassa josta on moneksi

Kirjapaja, 2017. 229 s.

Ilkka Paajanen on kuvataiteilija ja arkkitehti, jonka Italian inspiroimia teoksia voi ihailla näyttelyssä Jäätynyttä musiikkia Galleria Kajasteella 26.2. saakka.

Jouko Lehtola: No Mercy

 Tinkimättömiä kuvia

Jouko Lehtolan valokuvakirja No Mercy – Ei armoa ja hänen valokuvanäyttelynsä Some Girls Hippolytessä todistavat edesmenneen dokumenttivalokuvauksen mestarin ainutlaatuista kykyä nähdä pinnan alle ja löytää sieltä kauneutta.

Valokuvaaja Jouko Lehtolan (1963 – 2010) intensiivisen uran katkaisi syöpä julmasti aivan liian varhain. Loppuun saakka hän tutki valokuvauksen mahdollisuuksia taltioida elämän ilmiöitä ja katoavia hetkiä.

Retrospektiivinen valokuvateos No Mercy – Ei armoa esittelee hänen dokumentaarisen ja muotokuvavalokuvauksen rajamailla liikkunutta tuotantoaan 1990-luvun nuorisokuvista  viimeiseksi jääneeseen suurikokoisten valokuvien sarjaansa Some Girls vuonna 2008.  

Professori Annamari Vänskä on valikoinut yli tuhannesta teoksesta parikymmentä ennen esittämätöntä valokuvaa Hippolyten näyttelyyn. Teokset kuvaavat transsukupuolisia seksityöläisiä Barcelonassa ja Bangkokissa.

– Jouko oli käynnistänyt kirjaprojektin Timothy Personsin myötävaikutuksella maineikkaan saksalaisen taidekirjakustantamon Kehrerin kanssa ja esitteli minulle raakavedoksia teokseen tulevista kuvista. Hän tiesi, ettei ehdi saada kirjaansa valmiiksi, mutta halusi jättää sen perinnöksi jälkeensä, kertoi Lehtolan elämänkumppani Jaana Novitskij näyttelyn avajaisissa.

Lehtola oli ennen kuolemaansa määrännyt nimeään kantavan säätiön perustamisesta. Sen tarkoituksena on tukea dokumenttikuvaukseen suuntautuneita nuoria valokuvaajia sekä ylläpitää ja vaalia Lehtolan taiteellisen tuotannon tuntemusta ja levitystä. Säätiön asiamiehenä toimii Novitskij. Sen ensimmäinen Nuori Sankari -palkinto jaettiin Hippolytessä oululaiselle 23-vuotiaalle Joel Karppaselle. Hänellä on Hippolyte Studiossa myös näyttely.

Nimetön (Märkäpaitainen tyttö), 1995
sarjasta Nuoret sankarit.

Lehtola itse aloitti 1990-luvulla kuvaamalla nuorisokulttuuria, rock-tähtiä ja heidän yleisöään eri puolilla Suomea. Vähitellen kuvat synkistyivät ja niihin tuli perheväkivaltaan liittyviä poliisin takavarikoimia aseita ja epäpaikkoja, joissa narkomaani oli kuollut, pidätyssellejä ja vankiloita. Kuvista katosivat ihmiset, mutta heidän läsnäolonsa on voimakkaasti läsnä valokuvissa.

Kunnes ihmiset palasivat jälleen hänen kuviinsa. Nyt kohteena olivat yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet tai sinne paenneet seksuaalivähemmistöjen edustajat, transvestiitit ja bodarit, joita tavikset eivät arkielämässään näe. Mallit ovat samaan aikaan itsevarmoja ja haavoittuvia, heidän ulkoisen olemuksensa alta voi aavistaa surua ja samaan aikaan toivoa.

– Jouko kulki sujuvasti syvissä vesissä ja löysi sieltä esteettistä kauneutta ja arvokkuutta. Hän arvosti kuvattaviaan ja sai heidät luottamaan kuvaajaansa ja paljastamaan itsestään omintaan, Novitskij luonnehtii.

Englannin- ja suomenkielisen teoksen valokuvatekstit on laatinut tuottaja Timothy Persons, valokuvaaja Stefan Bremer on kirjoittanut oppilaastaan, kollegastaan ja ystävästään, Moderna Museetin entinen johtaja David Elliot on laatinut kirjaan esseen ihailemansa Lehtolan tuotannosta.

\"Vanessa\", Barcelona, 2008

 ”Mitä puolestaan tulee ihmisen turhuuden ja heikkouksien ymmärtämiseen, epäilen ettei Lehtola antanut armoa itselleen yhtään sen enempää kuin muillekaan. Lehtola väisti helpot jaottelut hyviin ja pahoihin. Hän oivalsi, miten vaikeita ja mutkikkaita asiat todellisuudessa ovat ja esitti ajatuksensa väkevästi”, Elliot kirjoittaa.

Ja päättää esseensä lohdullisesti: ”Hänen teoksensa ovat kuitenkin paitsi todistus siitä äärimmäisestä ja oudosta kauneudesta, jonka hän osasi vangita kuviinsa, myös vastalääkettä niille synkille voimille, joiden edessä me helposti alistumme.”

Jouko Lehtola: No Mercy – Ei armoa. Kehrer. 2013. 160 s.

Jouko Lehtola: Some Girls ja Joel Karppanen

Valokuvagalleria Hippolyte (Yrjönkatu 8-10 sisäpiha) 26.2.2017 saakka.

Näyttelyyn liittyy oheisohjelmaa ja Jouko Lehtolan vedosten myyntitapahtuma viimeisenä lauantaina. www.joukolehtola.com  

Ritva Kovalainen: Kiero ja villiintynyt

 En väsy puitten katsomiseen

Ritva Kovalaisen lumoava valokuvataidekirja Kiero ja villiintynyt tuo metsän  iholle. Teoksen ajattomat valokuvat ovat kuin runoja, jotka ylistävät ihmisen ja luonnon ikiaikaista yhteyttä.

Kun Ritva Kovalaisen uuden teoksen deadlineen oli vain pari tuntia, sen nimi oli vielä avoinna. Taiteilijaprofessori, valokuvaaja oli jo kolmenkymmenen vuoden ajan kuvannut ja tehnyt kirjoja metsistä ja puista: Vanhan metsän aarteet, Metsänhoidollisia toimenpiteitä, Puhuvat puut, Puiden kansa jne. 

Nyt käsillä oleva teos oli erilainen kuin aiemmat, eikä tekijä halunnut sen nimeen enää puita.

– Nimi tuli alitajunnasta. Olin 11-vuotiaana kirjoittanut päiväkirjaani: ”Olen puu, kiero ja villiintynyt.” Sieltä se nimi löytyi, kertoi lapsesta saakka puita rakastanut Kovalainen teoksensa julkistamistilaisuudessa Valokuvataiteen museolla.

 Sundsvedja, Kemiönsaari, 2016

Kovalaista oli alkanut kiinnostaa, mikä tämä puujuttu oikein on, miksi olen työskennellyt niiden parissa vuosikymmeniä? Teoksessa Kiero ja villiintynyt (Musta Taide) hän etsii vastausta näihin kysymyksiin. Valokuvaajana puut eivät ole hänelle vain maiseman kiintopisteitä vaan sielunmaisemia, joihin kiteytyy ihmisen suhde luontoon.

Tämä onkin kirjan kantava teema.  Kovalainen toivoo, että ilmastonmuutos, luonnonvarojen riisto ja monimuotoisuuden hupeneminen pysäyttäisivät ihmiset ajattelemaan, miten riippuvaisia olemme ekosysteemin toimivuudesta, puista ja metsistä, kokonaisuudesta, jonka osa me olemme. Talouskasvun palvonta on riistäytynyt käsistä ja johtaa kohti tuhoa.

Shikoku, Japani, 2009

Jo luonnonkansat tajusivat, miten ihmisten hyvinvointi on sidottu luonnon kuuntelemiseen ja kunnioittamiseen. Jollemme sitä tee, seuraukset ovat kohtalokkaita. 

Ajanlaskumme alussa essealaisten papyrus- ja pergamenttikääröissä oli versio Ilmestyskirjana tunnetusta tekstistä. On järkyttävää lukea, miten osuvasti se ennusti tulevaa.

”He ovat lianneet maan, / Hävittäneet olennot maasta ja merestä, / Myrkyttäneet maaperän ja saastuttaneet ilman / Ja haudanneet elävänä Äidin, / Joka oli synnyttänyt heidät.”

Kirjan taidokkaat valokuvat muodostavat omanlaisensa lumotun metsän, jonne teoksen mietelmät ja proosakatkelmat johdattavat yhä syvemmälle. Tässä mielessä valokuvakirja on samalla myös eräänlainen runoteos, jossa kuvat puhuvat omaa kieltään. Kuten Kovalainen kirjoittaa, puilla on hallussaan salainen kauneuden kaava, jota ne toteuttavat ja joka jää meille mysteeriksi. Mutta me näemme ja aistimme sen vaatimattomimmassakin pienessä versossa, maassa lahoavassa tuhansien eliöiden kodissa.

En väsy puiden katsomiseen,

täynnä toivoa ne viheriöivät.

                                                 Nazim Hikmet

Me suomalaiset olemme metsäläisiä, joille pyhät puut ja pihapihlajat ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä. Sen todistaa jo se, miten suuren surun Mechelininkadun lähes satavuotiaitten lehmusten kaataminen aiheutti. Ritva Kovalainen tiivistää tunteen näin: ”Minä haluan maata puun alla / ajautua hyville rannoille / silloin kun kiiltomadot syttyvät avaruuden valosta / ja hiljaisuus on kiviin tiivistynyt.”

Frigiliana, Espanja, 2013

Kenties vielä ei ole liian myöhäistä. Kunhan vain tajuamme painaa jarrua ja pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan puita, mitä ne meille haluavat kertoa. Kaikesta huolimatta ne jatkavat sinnikkäästi elämäänsä, nousevat yhä uudelleen avohakatuista raiskioista, puskevat asfaltin läpi ja tarrautuvat juurillaan jyrkkien kallioiden koloihin. Sillä ne tietävät etteivät ole yksin. ”Ja missä puut kohtaavat äärettömän rannan, / tähyävät ne sen ylitse tietäen, / että toisellakin rannalla seisovat puut niitä vastassa”

Ritva Kovalaisen teos on komea puolustus- ja ylistyspuhe puille ja metsille, ei hylätä niitä.

Ritva Kovalainen: Kiero ja villiintynyt. Teos on englannin- ja suomenkielinen.

Se on Maahengen kustantama ja osa Musta Taide -valokuvakirjasarjaa.  2017. 152 s. 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Taide tai kuolema!

Joel Haahtelan lempeässä taiteilijaromaanissa pojasta kasvaa kuvantekijä hyvässä seurassa. Van Gogh, Unto Pusa ja Morandi muiden muassa opettavat hänet katsomisen sijasta näkemään. Myös sen, mikä on tärkeää, minkä varassa me jaksamme.

”Kuka uskaltaa olla myönteisesti naiivi taiteessaan? Kuka uskaltaa olla lapsi, joka avoimin silmin ja syytä ymmärtämättä katsoo ja yrittää saada otetta valoilmiöiden maailmasta?” kysyi taidemaalari Carolus Enckell Taide-lehden pääkirjoituksessa 1/89. Joel Haahtela toistaa lauseet romaaninsa Mistä maailmat alkavat (Otava) kiitossanoissa.

Niin, kuka uskaltaa? Teoksen luettuani minä tiedän ainakin kaksi, jotka uskaltavat: Joel Haahtela itse ja hänen teoksensa päähenkilö Visa. Entä mistä maailmat alkavat? Visan ensimmäinen maailma alkaa lumipyryisenä joulukuun iltana vuonna 1957 Kauppatorilla.  Paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa työskentelevä koulupoika on juuri oivaltanut kutsumuksensa nähtyään Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää.

Kaksin äitinsä kanssa vaatimattomasti elelevä Visa päättää tulla taidemaalariksi. Oivalluksen jälkeen maailma avautuu hänelle aivan uudella tavalla, sen pimeisiin sopukoihin syttyy valoja, asioista ja ilmiöistä tulee merkityksellisiä. Mutta ennen kuin näkemyksensä voi muille taiteensa kautta välittää on kesytettävä omapäinen viiva, opittava valokohotus, valöörit, sommittelu ja ties mitä muuta.

Yksityiskohta Kirsi-Maria Perkkiön teoksesta Ruusujen uni.

  

Vapaassa Taidekoulussa Visa saa opettajakseen karismaattisen Unto Pusan, jonka opeista tulee nuorelle taideopiskelijalle huoneentauluja. ”Mitä on tuhru?”, Pusa kysyy ja vastaa: ”Tuhru on liiallista ajattelua, este, jumiin jäämistä, omiin ajatuksiin rakastumista.” Väite pätee mainiosti muuallakin kuin kuvataiteessa.

Visan vieressä ateljeessa ahertaa Tapio, jonka luonteva viiva syntyy kuin itsestään. Chagallia ihaileva nuori mies haluaisi keksiä oman maailmansa Vitebskin mestarin tavoin, mutta jokin hänen sisällään painaa jarrua. Tapion kautta Visalle joka tapauksessa avautuu jälleen uusi maailma, sen tarjoaa tämän sisar Helmi, synkistelevän veljensä aurinkoinen vastakohta.

Joel Haahtela on Kirkkonummella
asuva lääkäri ja kirjailija.
Hänen romaaninsa Elena ja Katoamispiste
 ovat olleet Finlandia-ehdokkaita.

Romaanin haahtelamainen tunnelma on ennallaan, viipyilevä, hieman surumielinen, hiljaa hymyilevä, toivoa luova. Meno on suoraviivaista, kronologista, luonto ja taide elävät sivuilla, kirjoittavat omaa kertomustaan. 

Kirjailijan loihtimat kieli- ja mielikuvat ovat herkkupaloja, joita lukija nautiskelee pitkin matkaa. Kun Visaa vaivaa Tapion outo käytös, se ilmaistaan näin: ”Tapioon liittyvät ajatukset vartioivat alati mieltä, eivät päästäneet silmistään.”

Kirjailija johdattelee Visan sujuvasti ja asiantuntevasti taiteen ihmemaahan. Vanhat mestarit tulevat Visalle tutuiksi Italiassa, minne suunniteltu parin kuukauden opintomatka venähtää pariksi vuodeksi. 

Bolognassa hän lumoutuu Morandin maalauksista ja ehtii vielä tavata maalauksellisen arkkitehtuurin mestarin ennen tämän kuolemaa. Miten niin vähäisestä aiheesta, muutamasta pullosta, kupista ja kannusta, saa aikaan niin lumoavia maalauksia? Salaisuuden taide pitää itsellään.

Visan maailmalta keräämät vaikutteet löytävät hänen maalauksissaan oman paikkansa ja niistä syntyy jotain ihan uutta ja odottamatonta. Näyttely Artekissa on menestys. Mutta maailma menee menojaan, ja 1950-luvun nostalgia ja viattomuus vaihtuvat 70-luvun kantaaottavuudeksi. Eikä Visa kuulu joukkoon, ei taistolaisiin sen paremmin kuin Elonkorjaajiinkaan.

Morandin hiljaiset, yksinkertaiset asetelmat lumoavat.

Mutta hän kuuluu onnen valtakuntaan, etuliitteistä ja ismeistä vapaaseen Morandin yksityiseen maailmaan, missä aikaa ei ollut, ja ”olemassaolo oli jotain enemmän kuin elämä”. Sen vuoksi Visan ei tarvitse kysyä itseltään monia taiteilijoita – ja muitakin – vaivaavia kysymyksiä. Kannattaako jatkaa? Onko tässä kaikessa mitään järkeä? Hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.

Mistä maailmat alkavat on kaunis ja viisas kirja, yksinkertaisuudessaan syvällinen. Sen ytimessä rakkaus hehkuu kuin surun valaisemat Marrakechin värit.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava.  2017. 301 s.

Mistä maailmat alkavat -mietteissäni menin Kirsi-Maria Perkkiön Purppuraan kiedottu -näyttelyn avajaisiin Galleria Kajasteeseen. Tuntui kuin taiteilija toistaisi tiedotteessaan romaanin ajatuksia:

”Maalatessani olen heittäytyjä. Merkityksellisiä ovat hetket, jolloin koen aavistavani joitain meitä ihmisiä yhdistävästä rikkaasta myyttien ja symbolien maailmasta. Hetken koen ymmärtäväni ja tietäväni jotain elämästä, todellisuudesta ja itsestäni.”

Näyttely Purppuraan kiedottu Galleria Kajasteessa (Albertinkatu 30) 5.2. asti.