Menneen ja tulevan kirjavuoden kuulumisia

Suomen kustannusyhdistys ja Kirjakauppaliitto julkistivat viime vuoden Top 20 listat. Roope Lipastista leivottiin Kirjan ja ruusun päivän kirjailija ja Kirja-Suomi 2017 -yhteistyöhanke starttasi.

Kirjoihin käytetään Suomessa vuosittain noin 600 miljoonaa euroa. Suomen kustannusyhdistys ja Kirjakauppaliitto tilastoivat, miten summa jakautuu, ja miten kirjavuosi meni. Tammilounas-tilaisuudessa Vanhalla ylioppilastalolla kerrottiin myös alkaneen juhlavuoden tapahtumista.

Vuoden 2016 myydyin kirja oli ylivoimaisesti Harry Potter ja kirottu lapsi 97 600 kappaleen menekillään. Se luokitellaan lasten- ja nuortenkirjoihin, mutta kelpasi varmaan monelle aikuisellekin. Sen ansiosta lasten- ja nuortenkirjojen myynti kasvoi peräti 8 %. Hyväksi kakkoseksi kiri Ilkka Remeksen Kiirastuli, sitä myytiin 55 600 kappaletta. Kaunokirjojen kokonaismyynti säilyi positiivisena ja kasvoi 1 %:n viimevuotisesta.

Ainakin 53 000:ssa Suomen kodissa on nyt putipuhdasta päätellen siitä, että Marie Kondon tietokirja Konmari – siivouksen elämänmullistava taika tuli maaliin Kiirastulen kantapäillä kolmantena. Tietokirjamyynti kuitenkin kangerteli ja jäi -6 % edellisvuodesta. Osittain tämä johtui värityskirjabuumin hiipumisesta. Kattavat Bestseller-listat vuodelta 2016 löytyvät täältä: http://kustantajat.fi/pages/k36/

Kirja-Suomi 2017 on suomalaisen kirja-alan yhteistyöhanke 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Tapahtumia ja teemaviikkoja on ympäri vuoden, ja avoimeen verkostohankkeeseen voi osallistua itsekin liittämällä mukaan oman tapahtumansa osoitteessa: www.kirja-suomi.fi. Juhlavuoden päätapahtuma on uusi ”Baba Lybeck, kirja vieköön!” -kirjallisuustapahtumasarja Helsingissä.

Roope Lipasti ja Karoliina Timonen.

Vanhalla paljastettiin myös Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija. Hän on suosittu kirjailija ja kolumnisti Roope Lipasti, joka sai tehtäväkseen laatia tietokirjan suomalaisuuden ytimestä. Mutta toimittaja kun on, fakta ei Lipastilta sujunut, niinpä tuloksena syntyi veijariromaani Eloveenatyttö. Teoksen on kuvittanut Finnish Nightmares -sarjakuvistaan tunnetuksi tullut Karoliina Korhonen.

Pekka saa kirjassa uuden kerrostalonaapurin. Ulkomaalaisen. Hänet on luonnollisesti kotoutettava, joten naapurukset lähtevät reissulle suomalaista sielunmaisemaa etsimään. Kaikki ei mene ihan putkeen, mutta kommelluksista huolimatta hauskaa on. Kenties kaunis eloveenatyttökin löytyy matkan varrelta.

Roope Lipasti halusi pienoisromaanillaan tuoda esille myönteisiä juttuja Suomesta, joita emme itse usein huomaakaan. ”Ei me ihan paskoja olla, sikses”, hän totesi turkulaisittain. Eloveenatyttö sisältää myös suomalaisuuden käsikirjan ulkomaalaisille.

 Yli sata kirjakauppaa ympäri Suomen jakaa Kirjan ja ruusun päivän nimikkoteosta kolmen päivän ajan perjantaista 21.4. sunnuntaihin 23.4. Erikoispainos annetaan kaupanpäällisenä kaikille vähintään 15 eurolla kirjoja ostaville. Sen jälkeen se ei enää ole saatavilla.

Kaupanpäällinen on kirjakauppiaiden lahja lukijoille. ”Vaikka kirjakauppojen lukumäärä on laskenut, Suomessa on vielä kauppiaita, joille kulttuuri ja rakkaus kirjallisuuteen ovat kutsumus”, totesi Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Katriina Jaakkola.

Marita Liulia: Kultakausi – Golden Age

Taidetta, elämää, ihmisiä 

Marita Liulian kirjoittama ja kuvaama Kultakausi – Golden Age -taidekirja valottaa kansainvälisesti menestyneen taiteilijan työskentelyn lähtökohtia ja uusia teoksia. Kirja liittyy taiteilijan Serlachius-museo Göstassa olevaan Kultakausi-näyttelyyn.

Jos muutamalla sanalla pitäisi luonnehtia monipuolisesti lahjakasta Marita Liuliaa, ensimmäiseksi tulevat mieleen intohimoinen etsijä, taistelija, joka avaa uuden oven, kun edellinen sulkeutuu. Kun tähän liittyy herkkyys katsella, kuunnella ja olla avoin niin elämälle kuin ihmisille, alkaa kokonaiskuva hahmottua, ja hänen mittavan kolmekymmentä vuotta kestäneen taiteilijanuransa peruspilarit rakentua.

Vuorovaikutteisen mediataiteen pioneeri Suomessa aloitti 1980-luvulla installaatiotaiteilijana, joka 

työskenteli yhdessä teatterin ammattilaisten kanssa. 

2000-luvulla syntyivät maailmaa kiertänyt Marita Liulia Tarot ja Kiasmassakin nähty maailmanuskontoja käsitellyt Choosing My Religion. Näiden ohella hän työsti niin maalauksia, valokuvia, elokuvia kuin esityksiä näyttämöille.

Kultakausi vei Marita Liulian jälleen
uusille teille.

Kultakaudella on Liulialle monta merkitystä. Yksi niistä tarkoittaa yhdessä työskentelemistä, sitä että ”puhalletaan yhteiseen hiileen, joka saa hehkunsa yhteisistä arvoista ja visioista”. Näin kirja ja näyttely ovat samalla myös kunnianosoituksia satavuotiaalle Suomelle, jossa ”tekemisen meininki” on aina ollut arvostettua.

Vuonna 2012 maailmanmatkaaja asettui Suomeen ja löysi Kultakausi-teemalleen työtilat Helsingin keskustasta ja heinolalaisesta teollisuushallista.

Pitkään digitaalisten teosten parissa työskennellyt taiteilija kaipasi materiaalin tuntua ja käsin tekemistä. Metalliteollisuusyrityksen hulinassa alkoikin syntyä suurikokoisia spontaaneja maalauksia, joiden yhdessä työvaiheessa taiteilija työsti monikerroksisia teoksiaan paljain käsin ja kynsin. Teokset ovat usein häkellyttävän kauniita, mutta niiden taustalla on rosoa, surua maailman tapahtumista, terrorismista, pakolaisuudesta, Bataclanin uhreista.

"Kevät" oli valmis vasta kun Liulia sai helpulin ja läiskäytti
kalliin hopean ja vielä kalliimman helmiäisen päälle
ämpärillisen laavavettä

Maalauksissa käytetyt metallit – ennen kaikkea kulta – saavat teokset hehkumaan valon mukana, paljastamaan itsestään aina uusia puolia. Kulta onkin Liulialle eräänlainen tavaramerkki, joka on seurannut taiteilijaa jo kaksivuotiaasta, jolloin hänen nivelreumaansa alettiin hoitaa kultapistoksilla.

Liulia katselee ihmisiä mielellään ja näkee heidätkin taideteoksina. Helsingin studiossa vanhojen vaahteroiden lehvästön läpi siilautuva eteläinen luonnonvalo valaisee mustaksi lakattua pöytää. Kuvattavat mallit asettuivat sen ääreen mustaa taustaa vasten. Näin syntyi ajasta ja paikasta riippumaton tunnelma. Liulian keskustellessa malliensa kanssa heidän elämänsä tärkeimmästä tai kipeimmästä hetkestä, poseeraaminen unohtui.

Veikko ja Frank

Kuviin tarttui jotain keskusteluista ja Liulia onnistui samalla vangitsemaan teoksiinsa malliensa ”sisäänpäin kääntyneen katseen”. Näin syntyi myös kaksoiskuvia, joissa läsnä ovat paitsi kuvattava myös kuvaaja itse. Taiteilijalle tärkeää onkin ihmisten yhteistyö teosten luomisessa. Taide on hänelle kommunikaatiota, kieltä, jolla keskustella myös katsojien kanssa.

Entä kultakausi? Onko se tietty elämänvaihe vai voisiko sitä elää joka päivä, voisiko se olla elämänasenne? Marita Liulian jatkuva luomiskausi on kysymykseen itsestään selvä vastaus.

Marita Liulia: Kultakausi – Golden Age. Parvs.  2016. 184 s.

Marita Liulia: Kultakausi 23. huhtikuuta saakka Serlachius-museo Göstassa

(Joenniementie 47, Mänttä).

Minna Rytisalo: Lempi

Mutta suurin niistä on rakkaus

Hienossa esikoisromanissaan Lempi Minna Rytisalo näyttää rakkauden Januksen kasvot. Lapin sodan jäljiltä kylät on poltettu mustiksi, mutta rakkaus – tai muisto siitä – roihuaa yhä.

Jo Lempin prologi herättää uteliaisuuden: ” -- miehen silmien jään takaa nousee uusi valo, kasvoilla liikkuvat käytöstä unohtuneet lihakset, ja mieheen hänen katseensa jää, kun hän sanoo, ja äänikin on sama: Tulinko minä oikeaan paikkaan?” Mutta vasta kun ympyrä lopussa sulkeutuu, prologin koko merkitys avautuu.

Nuori Viljami selvisi Lapin sodasta päällisin puolin ehjin nahoin, pohjoinen, pieni Pursuojan tilakin säilyi koskemattomana kuin ihmeen kaupalla. Silti rintamalta paluu on Viljamille vaikeaa: ”Minulla on talo mutta ei kotia, johon palata.”

Näin alkaa kolmen ihmisen äänin kerrottu tarina haaveista, jotka toisilla toteutuivat, joillakin haihtuivat tuuleen tai jäivät kytemään ihon alle. Minna Rytisalo on tarttunut rohkeasti aiheeseen, josta luulisi kaiken jo tulleen sanotuksi, mutta rakkaudesta ei ole vielä viimeistä sanaa kirjoitettu. Eikä kirjoiteta. Lempi (Gummerus) osoittaa varmaotteisesti, että taitavan kirjailijan käsissä aihe on aina uusi ja tuore.

Lempi oli Viljamin vaimo, kaunis kauppiaantytär, joka kaikkien yllätykseksi lähti emännäksi pikkutilalle. ”Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi johon kuului valkolakki”, tuumaa korviaan myöten rakastunut Viljami.

Amorin nuolet ovat arvaamattomia

Lempin ääntä emme kuule, vaikka hän on tarinan keskipiste. Hänestä saavat kertoa Viljamin ohella tilan aputyttö, hailakka Elli ja Lempin kaksoissisar Sisko. Elävästi ja herkällä korvalla Rytisalo tihentää tunnelmaa, antaa lukijan mielikuvituksen täydentää tarinaa vihjeiden viitoittamalla tiellä.

Helsingin kirjamessuilla Rytisalo kertoi haastattelussa saaneensa kimmokkeen romaaniinsa vanhasta häävalokuvasta, jossa hääparin takana seisoi nainen, ”mykkä todistaja”. Tämä todistaja on saanut romaanissa Ellin hahmon.

Hänen osansa on näyttää rakkauden pimeä puoli. ”Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva.” Osattomuudesta kumpuava kateus, katkeruus ja viha saavat aikaan pahaa jälkeä. Silti Ellin intohimo on aitoa, Amorin nuolet vain ovat arvaamattomia, niiden suuntaan emme voi vaikuttaa emmekä kulkureittiä muuttaa.

Minna Rytisalo on Kuusamossa asuva
lukion äidinkielenopettaja.
Kaksikymmentä vuotta harkittuaan
hän toteutti haaveensa ja
kirjoitti kirjan.

Siskolle aika on antanut perspektiiviä katsella mennyttä ja ymmärtää sitä. Hän oli sisaruksista se järkevämpi, vaikka lähtikin saksalaissotilaan mukaan, kun sodan tuulet kääntyivät. Oli muitakin, jotka olivat valinneet puolensa, ja ”se puoli oli rakkaus”. Kokemattomat, naiivit nuoret eivät tienneet, mikä heitä perillä odotti.

Kun Sisko palasi takaisin Suomeen ”saksalaishuorana”, häntä uhkasi vankilatuomio. Pelastus tulee haudan takaa, ja ympyrä alkaa sulkeutua, Sisko raivaa itselleen paikan maailmassa. Mutta toisin kuin muut äänessä olijat kiihkeästä rakkaudesta hän ei tiedä – eikä juuri välitä – yhtään mitään.

Hiiteen Jungnerit ja muut kielen typistäjät. Minna Rytisalo on esikoisromaanillaan osoittanut, miten suomen kielen taipuisaa, ilmaisuvoimaista työkalua pitää käyttää luomaan maailmoja, paljastamaan voima ja intohimo meidän naamioidemme takana.

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus.  2016. 234 s.

Romaani oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Se on nyt myös Runeberg-palkintoehdokas. Voittaja ratkeaa 5. helmikuuta 2017.

Antero Takala: Maisemasta mielenmaisemaan

 ”Kaipaan pimeää valoa”

Valokuvataiteilija, professori Antero Takala on kirjannut elämäänsä kameran takana kiinnostavaan, upeilla valokuvilla kuvitettuun kirjaansa.

”Kuvani eivät ole dokumentteja maisemasta vaan kokemuksia niistä – mielenmaisemia.” Lausahdus kulkee punaisena lankana pitkän uran valokuvataiteilijana, tv-kuvaajana ja kouluttajana tehneen Antero Takalan ”elämäkerrassa” Maisemasta mielenmaisemaan (Śemiosquare ), jossa hän kertoo vaiheikkaasta urastaan keskittyen ensisijaisesti kokemuksiinsa valokuva- ja videotaiteilijana.

Kun hän 1960-luvulla kiinnostui vakavasti valokuvauksesta, ei alan koulutusta juuri ollut. Oppi oli hankittava seuratoiminnasta ja oman kantapään kautta. Leipäpuuna toimi pesti tv-kuvaajana, jossa hän eteni Yleisradion pääkuvaajaksi ja kouluttajaksi. Valokuvaus oli kuitenkin suuri intohimo, jonka lumo on säilynyt.

Elävästi kirjoitettu teos tuo kuvaajan ilot ja kommellukset konkreettisesti iholle. Kaikki alkoi 21,5 neliön vuokrayksiöstä Haagassa, jonne kotoaan muuttanut nuorimies rakensi kylpyhuoneeseen laboratorion kuvien kehitystä varten. Kun kuvat maagisesti alkoivat hahmottua kehitteessä, suihkussakäynti unohtui. Olohuoneen juuttikankaalla verhoillun seinän (muotokuvastudion) edessä syntyi muiden muassa Medeia, Marja Korhosen muotokuva vuonna 1965.

Maisemakuvaus vei Takalan menneessään Lapissa tehtyjen kuvausmatkojen myötä. Näissä kuvissa valo hyväilee maisemaa, nostaa sieltä yksityiskohtia, luo aivan omanlaisensa tunnelman, mielenmaiseman. Tähän pystyy vain taidegrafiikkaa lähenevä mustavalkokuvaus, jonka Takala on kehittänyt huippuunsa.

Vihdoin pitkään anottu kolmivuotinen apuraha vuosina 1984–1986 mahdollisti virkavapaan Yleltä ja Kaamos-projektin kuvaukset. Se vei kuvaajan äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuolema liippasi läheltä tunturin laella -40 asteen pakkasessa hypotermian kourissa.

 ”Yli 200 kuvauspäivää yksin tunturissa neljän talven aikana keskellä pimeintä kaamosta. Jouduin arvioimaan kaikki työmenetelmäni uusiksi aina kalustovalintoja myöten.”

Antero Takala Laterna Magicassa kansainvälisen
palkinnon voittaneen teoksensa Flameco edessä.

Kaamos on kokemista, ei näkemistä, ja sen valo on aivan omanlaatuista. ”Maiseman muodot vaihtelevat silmissä. Valoa on erittäin vähän, mutta se on rikasta ja maiseman sävyasteikko on hyvin laaja. Syvä musta ja huippuvalot puuttuvat. Jäljellä on vain lukemattomia harmaan eri vivahteita.”

Projektin komea lopputulos, näyttely Kaamos – hämärän maisemat, nähtiin Galleria Brondassa 1987. Samalla julkaistiin myös Takalan ensimmäinen kuvasalkku, jonka valmistukseen asiantuntija-apua tarjosi valokuvataiteilija Pentti Sammallahti.

Kun takana on nyt viisikymmentä vuotta valokuvausta, yli sata näyttelyä – monet niistä kutsunäyttelyjä ulkomailla – kunniamainintoja ja palkintoja, on aika pohtia mennyttä ja katsoa tulevaisuuteen.

Valokuvataiteilijalle ei uuden ajan digi maistu. Kuvan manipulointia kelmeän tietokoneruudun ääressä ei voi verrata kuvan synnytykseen labbiksessa ”oranssivalon mystisessä ilmapiirissä ja kemikalioiden huumaavassa tuoksussa”. Digiaikana valo on vaihtunut väriksi ja konkreettiset negatiivit virtuaaliavaruuden biteiksi. Valmiilla teknisillä ratkaisuillaan digikamera on syrjäyttämässä valokuvaajan.

”Kaipaan pimeää valoa, joka antaa mielikuvitukselle ja mielikuville vallan muuttaen tutun kohteen kokemisen kautta uudeksi tulkinnaksi.” Niinpä jatkoa on luvassa: ”Mietin millainen on valon ääni, kun päivä luopuu siitä, mutta yö ei vielä ole saanut otetta? Ehkäpä jatkan seuraavaksi siitä.”

Antero Takala: Maisemasta mielenmaisemaan – Elämäni kameran takana

Śemiosquare.  2016. 116 s.

Jokainen kirja sisältää Antero Takalan signeeraaman pigmenttivedoksen

Nouseva kuu, Inari, joulukuu, 1986. Sarjasta Kaamos – hämärän maisemat.

Bjørn Berge: Kartalta kadonneet

 Maailmanhistoriaa postimerkeissä

Norjalainen Bjørn Berge kertoo teoksessaan viidenkymmenen 1800- ja 1900-luvulla maailman eri puolilla sijainneen, sittemmin kadonneen maan tarinan. Kiinnostavien kertomusten punaisena lankana kiemurtelevat postimerkit.

Arkkitehdin ja kansainvälisesti tunnetun tutkijan Bjørn Bergen intohimo ovat postimerkit. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan on hankkia merkki jokaisesta maasta ja jokaiselta hallintoalueelta, joka on ollut toiminnassa sen jälkeen, kun ensimmäinen postimerkki Penny Black julkaistiin Englannissa vuonna 1840. Hänen kokoelmansa kiinnostava osajoukko esittelee maita, joita ei enää ole.

Joukossa on itsenäisiä valtioita, sotilaallisia sillanpääasemia, raaka-aineaittoja ja suurvaltapolitiikan nappuloita. Jotkut näistä ovat eläneet vain joitakin päiviä tai viikkoja, toiset yli sata vuotta. Oma postimerkki on joka tapauksessa todiste, että ne ovat olleet olemassa. Näitä maita on yli tuhat.

Bjørn Berge on aiemmin julkaissut
lukuisia tietokirjoja ja artikkeleja.

 Kartalta kadonneet -teoksen (Art House) pohjana ovat olleet paitsi postimerkit, silminnäkijöiden kertomukset ja historialliset tulkinnat. Elävään ja vetävästi kirjoitettuun teokseensa Berge on liittänyt ehdotuksia lisälukemiseksi ja monen maan kohdalla hän on suositellut niistä kertovaa musiikkia, elokuvia ja jopa reseptejä. Näin on syntynyt aivan uudenlainen, vaihtoehtoinen tapa katsoa ja tulkita maailmanhistoriaa.

Postimerkit kertovat surullista tarinaa vallanhimosta ja hyväksikäytöstä. ”Postimerkkien aiheet osoittavat selvästi, mistä on kysymys – loputtomasti pröystäilevistä valtiomiehistä, sotilaallista voittoa julistavista muistomerkeistä ja kaikenlaisista sankareista, jotka mielellään esitetään pöyhkeilevinä riikinkukkoina tai gorilloina rinta rottingilla.” Harvoin maan perustamisen ja postimerkin painattamisen syynä on ollut halu lisätä kansan hyvinvointia ja onnellisuutta.

Hyvä esimerkki tästä on Kaukaasiassa Mustan meren rannalla sijainnut Batumi, jota britit hallitsivat 1918–1920. Maineeseen se nousi Knut Hamsunin vieraillessa siellä vuonna 1899. Muutama vuosi hänen jälkeensä nuori Josif Stalin aloitti sortotoimet ja pyysi kirjailija Mihail Bulgakovia kirjoittamaan elämäkerrallisen näytelmän Batum. Se sai murskakritiikin, niinpä loukattu Stalin repi näytelmän sipuksi ja rankaisi Bulgakovia matkustuskiellolla.

Öljyntuotanto oli Batumissa alkanut 1870 luvulla ja pian alue tuotti yli 50 % maailman öljystä, siinä selitys brittien valloitukselle. Kun heidät parin vuoden kuluttua ajettiin paikalta, postimerkit takavarikoitiin ja varustettiin lisäpainamalla ”British occupation” ennen kuin se laskettiin uudelleen liikkeelle.

Britit perustivat myös Tangerin kansainvälisen vyöhykkeen, joka kukoisti vapaamielisenä keitaana vuodet 1923–1956. Meno oli villiä, salakuljetus, rahanpesu ja kansainvälinen asekauppa kukoistivat. Vähintään yksi kolmasosa sen 100 000 asukkaasta oli mukana hämäräbisneksissä. Oopiumilla ja hasiksella lastatut kamelikaravaanit ja yli 30 bordellia huolehtivat erityistarpeiden tyydyttämisestä.

Tämä rento meininki houkutti paikalle amerikkalaisen kirjailijan Paul Bowlesin, joka pian sai seurakseen kollegat Truman Capoten, Tennessee Williamsin, Allen Gingsbergin ja William Burroughsin. Vaikka upporikkaat mesenaatit kuten Barbara Hutton viihdyttivät kirjailijoita parhaansa mukaan ylellisissä juhlissa, kulttikirjoja syntyi siitä huolimatta.

Oma tarinansa on brittien perustama Ylä-Yafa, joka nykyisin on osa surullisen kuuluisaa Jemeniä. Sen pääkaupunki Mahjaba sijaitsee kapeassa rotkossa 2 000 metriä vedenpinnan yläpuolella. Talot on rakennettu puristetusta turpeesta. Ylä-Yafa juhli itsenäisyyttään vuonna 1967 julkaisemalla kymmenen punaisilla ja vihreillä kansallislipuilla koristettua postimerkkiä.

Oudoksi asian teki se, ettei Ylä-Yafassa ollut toimivaa postilaitosta eikä Mahjabassa ole sitä ennen tai sen jälkeen näkynyt yhtään postilaatikkoa. Kaiken takana olikin brittiläinen postimerkkiyritys, joka oli houkutellut sulttaanin hankkeeseen mukaan lupaamalla suurta myyntiä maailman postimerkkiharrastajille.

Postimerkit ovat vakuuttava todiste, että todellisuus on usein tarua ihmeellisempää.

Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800- ja 1900-luvun unohdetut maat

(Landene som forsvant. 1840-1970) Suom.Taija Votkin. Art House.  2016. 236 s.

Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle esikoiskirjailijalle

Johannes Ekholm romaanillaan Rakkaus niinku, Aura Nurmi runokokoelmallaan Villieläimiä ja Soili Pohjalainen romaanillaan Käyttövehkeitä voittivat vuoden 2016 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Aura Nurmi, Johannes Ekholm ja Soili Pohjalainen palkintotilaisuudessa.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 114 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, maisteri Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja Touko Siltala ja runoilija Saila Susiluoto.

17 000 euron suuruisen palkinnon voittivat tänä vuonna kolme esikoiskirjailijaa, jotka kaikki olivat myös ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajiksi.

Uusia väyliä kirjallisuuteen

Näytelmäkirjailija Johannes Ekholm kertoi Helsingin kirjamessuilla romaaninsa Rakkaus niinku (Otava) syntyneen puhelimeensa kolmen vuoden aikana kertyneistä 2 300 000 merkistä koostuneista muistiinpanoista. Samalla tavoin hänen teoksensa kolmikymppinen päähenkilö työstää teostaan. Ote raadin perusteluista:

”Päähenkilö Joona äänittää viikon ajan ympäröivää todellisuutta: keskusteluja perheen ja ystävien kanssa, chattia ja tekstiviestejä. Näistä äänityksistä Joona esittää kirjallisen teoksensa perustuvan. Metafiktiivinen Rakkaus niinku tuo esiin umpikujia, joihin päähenkilö joutuu niin taiteen etiikan, rakkauden kuin isäsuhteenkin kohdalla. --- Kielellisesti taiturillista kirjoitusta, joka heijastaa todellisuuden, tämänpäiväisen maailman.”

”Että mitä on kirjoittaminen ja lukeminen nykyään ku aivot on asemoitunu ottamaan vastaan dataa nopeesti pienissä pätkissä koko ajan… Että millanen ”kirjallisuuden idea” vois tänä päivänä olla, tai miten joku paperikirja vois olla edellee relevantti…”

Sensitiiviset säkeet eivät jätä rauhaan

Runoilija Aura Nurmelle teoksen Villieläimiä (Koleera) synnyttäminen oli tuskallista. Messuilla hän kertoi kirjoittamisen olevan hänelle fyysistä kärsimystä. ”Kävelen ympyrää ja kyyneleet valuvat.” Hänen runokokoelmansa aihe on rankka: lapseen kohdistuva väkivalta. Mukana on traaginen Vilja-Eerikan tapaus, silti kyse ei ole sosiaalipornosta. Ystävät varoittivat häntä kirjoittamasta aiheesta, mutta ”minulle on elämässäni samanlaisia kokemuksia, olin täynnä päättäväistä raivoa, joten jatkoin jääräpäisesti kirjoittamista”.

 Ote raadin perusteluista: ”Taiteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta muistetaan aina peräänkuuluttaa kulttuuripoliittisissa linjanvedoissa. Kirjallisuuden osalta haasteeseen on vastannut leveimmin nykyrunous, niin esiintyvän runouden lavoilla kuin painetuissa kirjoissa. Runoilija Aura Nurmi on molempien kenttien rohkea pioneeri.”

”Mutta lopulta en tarvinnut sinua paikalle, / riittää että olet ja minä olen / sillä ei meitä, niin / erota enää mikään, ei Herran nuhde / tai menneisyyden raapivat varjot / eivät monet syysi olla tulematta / en saa tästä runoa.”

Hienovarainen ihmiskuva ja klassisen yksinkertainen rakenne

Soile Pohjalaisen esikoisromaanin Käyttövehkeitä (Atena) päähenkilön, Saanan, isä on juoppo, mutta menestyvä autokauppias. Hänen kuolemansa sysää tarinan liikkeelle ja Saanan matkalle lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Sukellus ei ole helppo. Veli-veljen katoaminen ja vanhempien avioero hajottavat perheen. Jäljelle jäävät autoritäärinen isä ja tottelevainen Saana. Miten tässä näin kävi? Täältä löytyy arvioni teoksesta: Käyttövehkeitä.

Ja raadin sanoin: ”Varhaisesta teini-iästä aikuiseen itsenäisyyteen kasvavan Saanan sarkastinen havainto ja napakka nuorisokieli hallitsee romaanin maailmaa, jonka keskiössä on tuplankäryinen autoverstas pin-up-kuvineen ja joutilaine asiakkaineen. Saanan kertomus on myös suomalaisen perhedynamiikan surullisen koominen analyysi, jonka perusaineksia ovat puhumisen vaikeus ja jouluaaton ruokapöydässä kehkeytyvä riita.”

”– Jos sä oikeesti koskaan ikinä milloinkaan olisit vähääkään rakastanut isää tai ylipäätään vittu ketään.

 – Niin mitä? äiti lyö nyrkin pöytään. – Niin mitä!”

Tästä on esikoiskirjailijoiden hyvä jatkaa. Onnea matkalle!

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku. Otava. 2016. 414 s.

Aura Nurmi: Villieläimiä. Kolera. 2016. 64 s.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena. 2016. 211s. 

Hanna Weselius: Alma!

 ”Sävellä, minä rukoilen”

Hanna Weselius voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon romaanillaan Alma! Sen lyyrinen kieli ja rujo todellisuus paiskaavat kättä ja luovat omaäänisen kuvan ajasta, jota elämme.

Alma! voitti myös Kirjan vuosi 2015 -
kirjoituskilpailun.

Hanna Weselius kertoi Hesarin haastattelussa kirjansa teemojen ja kysymysten piinanneen häntä yötä päivää. Alma (WSOY) on yritys ymmärtää niitä ja keskustella niistä muiden kanssa. Tässä hän onnistuu. Sadan vuoden aikajanalla liikkuvassa, ohuessa 210 sivun teoksessaan hän käsittelee vaikeita aiheita terävästi ja kiehtovasti. Elävä kieli imaisee lukijan kuin huomaamatta mukaan tarinaan, pohtimaan, kommentoimaan ja keskustelemaan.

Alma, yksi romaanin kolmesta päähenkilöstä, tunnetaan paremmin säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona kuin itse säveltäjänä. Tästä romaanissa on kyse. Miksei ihminen toteuta itseään sen sijaan, että ripustautuu muihin? Naisille tämä ripustautujan rooli on historian saatossa langennut kuin luonnostaan.

Ehtona Alman ja Gustavin avioliitolle oli, että Alma lopettaa luovan työnsä. ”Parempi ettet sävellä ollenkaan, se ei muuten sovi aviossa olevalle naiselle”, totesi Mahler vaimolleen. Mutta entä suuren säveltäjän kuoleman jälkeen? Alma oli vapaa tekemään mitä halusi, mutta ajautui yhä uusiin avioliittoihin ja suhteisiin. Eikä säveltänyt.

Alma Mahlerin (1879-1964)
nuoruudenkuva.

Tämä raivostuttaa teoksen toista päähenkilöä, lakimiestä – joka on nainen – ja ihan toista maata. Hän hoitaa työkseen miesten kolhimien naisten asioita, eikä voi ymmärtää, miksi naiset suostuvat alistumaan. Hän on teoksen iskevä kertojan ääni kaikkitietävän kertojan ohella. Näin hän astuu kirjan sivuille: ”Kovin kauan ei pilvisen kevätaamun valo ehdi rauhassa valua ikkunasta työpöydälle, kun jo ovi lennähtää auki. Sieltä lakimies puskee sisään takinliepeissään aamun viileys.”

Weselius on valokuvaaja ja sen huomaa. Tekstin ilmeikkyys ja sen luomat kielikuvat ihastuttavat: ”Alma sulkee ikkunan, se välähtää, ja katoaa huoneeseen.” Yksi pieni lause kertoo tapahtumasta enemmän kuin useampikin valokuva.

Kolmantena tarinassa haahuilee Aino, kuvataiteilija, joka ei saa otetta elämästään. Hän valmistelee näyttelyä, mutta itsekritiikki on ankaraa: ”Mukamas vahvaa, mutta tosiasiassa katsetta väistävää viivaa, pelkkää valetta, pelkkä rähjäinen rikospaikka.”

Aino tuo mukanaan uutisia kaapatuista nigerialaisista koulutytöistä ja kumiveneellä henkensä kaupalla pakenevista turvapaikanhakijoista, kaikesta siitä, mikä maailmassa on vialla. Eikä hänellä itselläänkään kahden tytön yksinhuoltajana mene häävisti. Isät ovat kadonneet tyttöjen elämästä aikoja sitten.

Hanna Weselius työskentelee
valokuvataiteen yliopiston-
lehtorina.

 Hänen ongelmansa on päinvastainen kuin Alman. Ainokin olisi valmis suhteeseen, muttei osaa tarttua siihen, kun se olisi tarjolla. Ja vaikkei hän neljään vuoteen ole ollut lähelläkään miestä, toive elää. Ja kun se jälleen kerran osoittautuu toiveuneksi, hänen maailmansa romahtaa. Emme me pitkälle ole vuosisadassa edistyneet, tuntuu Weselius tuumivan.

Yksi kirjan satuttavista teemoista on nettiavaruudessa vellova naisviha. ”Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi.” Aino ei saa silmiään irti keskusteluketjusta. Mistä luolasta tämä kiilusilmäisten idioottien pataljoona oikein on ryöminyt hehkuville näyttöruuduille? Weseliuksella on kysymykseen yksi käypä, yllättävä vastaus.

Alun irralliset tarinat löytävät vähän kerrallaan toisensa ja luovat kokonaiskuvan, jota ei ole mukava katsella. Mutta tosi se on ja siitä sen kiinnostavuus syntyy. Silti Alma!: n henki on yllättävän kepeä, peräti hauska. Ja toivoa paremmastakin on, sen Aino lupaa: ”Ehkä tyttärille maailma tulee olemaan erilainen. Ehkä niille maailma vastaa niin kuin ne huutavat. Sen pienen mahdollisuuden eteen on tehtävä kaikki, kaikki.”

 Hanna Weselius: Alma. WSOY.  2016. 210 s.