Kalevi Jäntin palkinnot neljälle nuorelle kirjailijalle

Silvia Hosseini esseekokoelmallaan Pölyn ylistys, Susinukke Kosola runoteoksellaan Varisto, Kaija Rantakari runokokoelmallaan Koko meren laajuus ja Maija Sirkjärvi novellikokoelmallaan Barbara ja muita hurrikaaneja voittivat vuoden 2018 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 121 kirjailijaa.

Kaija Rantakari, Silvia Hosseini, Susinukke Kosola ja Maija
Sirkjärvi. Taustalla säätiön perustajien muotokuvat.
Kuva: Jouko Vatanen

 Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto. Heidän luettavakseen lähetettiin kaikkiaan 39 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

On hienoa, että palkintolautakunta nostaa valokeilaan ja palkitsee essee-, novelli- ja runoteoksia, joita ei esimerkiksi Finlandia-kisaan kelpuuteta. Tänä vuonna nämä kirjallisuudenlajit veivät koko 72 000 euron potin, kukin neljä palkittua saivat 18 000 euroa.

”Kaunokirjallista mielipidetaidetta”

Silvia Hosseinin (s. 1982 Teheranissa) esikoisteos Pölyn ylistys (Savukeidas) oli raadin mielestä puhutteleva, jos ei peräti ärsyttävä näyte nykyesseen lajirajoja paukuttelevasta asenteesta.

 "Näissä esseissä ajatusvirtojen alku on usein vain vähäinen tomu, mutta lopputulos varsinainen hiekkamyrsky aavikolla. Lämpö, läsnäolo, ilo ja äly ovat Pölyn ylistyksen esseeminän maailmaa rakentavia voimavaroja”, ylisti raati.

Näin kirjailija tunnustaa rakkautensa laulaja, lauluntekijä Leonard Coheniin, joka aloitti uransa kirjailijana:

 ”Joka ryhtyy suhteeseen kanssani, päätyy väistämättä kolmiodraamaan. Jokaisessa keskustelussa, kuiskauksessa ja kosketuksessa on nimittäin mukana Leonard. Hän viipyilee asunnossani – istuskelee sohvalla lukemassa Lorcaa tai Läytonia, yrittää näyttää coolilta syödessään banaania eteisessä tai seisoo masentuneena parvekkeella. Useimmiten hän lojuu vuoteellani, lausuu salaperäisiä kielikuviaan ja ylistää muotojani.”

”Älyn leikkiä ja sanottavan painoa”

Susinukke Kosolan (s. 1991 Pietarissa) omaperäinen, käsinkirjoitettu Varisto (Kosola) on raadin mielestä kaikilla perinteisillä kriteereillä erinomainen ja omaperäinen. 

Niinpä kirjailijan oli tunnustettava epäonnistuneensa tavoitteessaan ”luoda jotain sellaista, joka olisi mahdollisimman huonosti peilattavissa kirjallisuuden traditioiden ja kirjallisuusinstituutioiden laatukriteereitä vasten”.

Runoteoksen keskeinen teema on identiteetin etsintä ja ihmisenä olemisen valinnat, ”joita seksuaalisuudessaan rimpuileva olioparka modernissa ärsykevirrassa kohtaa”.

Varistoa ei voi ostaa, sen saa kun tekee sen sisällä olevalle lapulle henkilökohtaisen tunnustuksen ja jättää sen kirjekuoressa niille varattuihin laatikoihin. Anonyymejä tunnustuksia tullaan käyttämään osana teosta.

”haluaisin että minulla olisi joku tunneside

johonkin mut tuntuu et kaikki välttelee sitä

kun kaikki vaan koko ajan tekee jotain niin kai

mäkin sitten vaan kirjoitan jotain kirjoja”

”Taidokkasti virtaava runoelma halusta”

Kaija Rantakari (s. 1984 Tuusulassa) tutkii toisessa runokokoelmassaan Koko meren laajuus (Poesia) ”hengittävien fragmenttien kautta runon muotoa ja säkeiden välistä tilaa, sitä mitä ei sanota”. Sen ”upean kielen kautta soiva ruumiillinen kaipuu, läheisyys ja halu, toisen kohtaaminen”, raati ihasteli.

"Teoksen kieli ja metaforat ovat ajattomia: erotiikka ja aistivoimainen rakkaus vertautuvat meren liikkeeseen, rantoihin, vuorovesiin, aaltojen rytmiikkaan, jota säkeet ja säkeiden välit jäljentävät."

”Sisäänhengitys, ja tönäiset kylkiluillasi maailmaa.

joka näkymättömänä sinua ympäröi. Muistan

tämän tästä, jokin täällä tulvii. Vesi on matkalla

aivoista sormiin, kangas valahtaa otteesta aivan

juuri. Aivan juuri sisäänhengityksesi muuttuu

uloshengitykseksi. Aivan juuri alkaa sana.”

”Suomalaisen novellin piristysruiske”

Maija Särkijärven (s. 1980 Lapualla) esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos) liikkuu kauhun ja kumman maastoissa, joissa arki vinksahtaa sijoiltaan, ”kun jokin outo, kummallinen elementti tunkeutuu siihen väkivaltaisesti, kauhistuttavasti ja humoristisesti”. 

Eikä oikein hyvin käy kenellekään.

”Kokoelman kertomukset varioivat rikkaasti kummallisuuden maailmassa, eikä lukija koskaan tiedä varmasti, varovaisesti sivua kääntäessään, mikä häntä odottaa nurkan takana”, varoittaa raati.

”Hänen silmänsä laajeneva kuin pallokalalla. Hän jähmettyy. Sitten hän nojautuu taaksepäin ja suu keinahtaa hymyyn. Hän ymmärtää, että on siirtynyt aulasta katsomoon ja näyttää siltä kuin odottaisi kiinnostavan show’n alkamista.”

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Voittaneiden lista osoittaa, että palkitut ovat tulleet jäädäkseen kirjalliselle kartalle. Onnea voittajille!

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Savukeidas. 2018. 185 s.

Susinukke Kosola: Varisto. Kosola. 2018. 111 s.

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus. Poesia. 2018. 73 s.

Maija Särkijärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos. 2018. 239 s.

Tilaisuudesta on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia 

valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Kahden totuuden ristitulessa

Lasten näkökulma Jari Järvelän vaikuttavassa, osittain sisällissodan aikaan sijoittuvassa romaanissa Kosken kahta puolta nostaa ihon kananlihalle ja kyyneleet silmiin. Teos oli tämän vuoden Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas.

Seitsemänvuotias Jari viettää kesäpäivää mummilassa vuonna 1977. Pomppii vanhalla hetekalla kuin trampoliinissa, kunnes hetekan putken sisältä kuuluva kolina saa hänet kaivamaan sieltä rullalle käärityn kellastuneen paperinipun. Siihen on haalistuneella musteella kirjoitettu runoja kuten:

 ”me naulataan / kielet / ruokapöytiin / kun heil on vielä / sylkee suissaan”

Jari Järvelän Kosken kahta puolta -teoksessa (Tammi) vuoden 1918 murheelliset tapahtumat nousevat menneisyydestä ja herättävät nokkelan pikkupojan uteliaisuuden. Ketkä naulasivat ja keiden kielet?

Entä kuka kirjoitti runot? 

Sain kysymykseen yllättävän vastauksen, kun tiedustelin asiaa Jari Järvelältä Finlandia-palkintotilaisuudessa.

– Ne ovat ensimmäinen kirjallinen tuotoksenni. Olin seitsemäntoistavuotias, kun kirjoitin runot mummieni ja heidän aikalaistensa tarinoiden inspiroimana.

Kirjailija hyödyntää romaanissa omia lapsuusmuistojaan, ja vaikka monilla kirjan yksityiskohdilla on todellisuuspohja, romaani on silti fiktiota. Siinä limittyvät nuoren Jarin kaksi kesäpäivää ja hänen mummiensa Annin ja Sofian kokemukset sisällissodassa, toinen punaisten, toinen valkoisten puolelle kuuluneiden vanhempien lapsena.

Jari tekeytyy ”Näkymättömäksi Pojaksi” kuunnellakseen mummiloissaan tarinoita rintamalinjan molemmilta puolilta – ja sinnittelystä luotien raivokkaassa ristitulessa. Järvelä tavoittaa seitsemänvuotiaan mielen ja kielen notkeasti. Kerronta on elävää, konstailematonta ja aiheen vakavuudesta huolimatta paikoin humoristista.

Jari Järvelä on romaanien ohella
kirjoittanut myös kuunnelmia,
librettoja ja näytelmiä.

Kontrasti pojan huolettoman kesänvieton ja kapina-ajan lasten sydäntäsärkevien kokemusten välillä luo draamaa, jonka useasti palkittu monipuolinen kirjailija taitaa. Kun Järvelä pääsee vauhtiin, lukijalla on sivuissa pitelemistä. 

Tämän hän osoitti vakuuttavasti jo Finlandia-palkintoehdokkaana olleessa romaanissaan Romeo ja Julia (Tammi, 2007).

Menneisyyden haamujen joukosta Jarin mielikuvitusystäväksi nousee Annin nuori naapurinpoika Vilho, joka ammuttiin Nälkälänmäellä kellarinseinää vasten.

” – Musta puuttuu pala, poika sanoo hiljaa. – Sulla on se. Poika ojentaa aukinaisen kämmenensä mua kohti.

 Suljen silmät, tunnen pojan tuijotuksen silti. Huokaisen, pengon taskuani ja annan sille luodin jonka kaivoin maakellarin seinästä.”

Toinen mummi Sofia asuu kosken toisella puolen keskustassa, jossa Jarille avautuu aivan eri maailma, kuten Anni toteaa: ”Nälkälänmäki ja keskusta on kuin kaksi kyyneltä. Ja koski on kyynelkanava.”

Annin mökki lämpiää klapeilla, juokseva vesi kipitetään kaivolta. Sofian luona kattokruunu kilisee, palkintopuutarhassa ei yksikään ylimääräinen rikkaruoho viherrä, seinällä Mannerheim valvoo tiukkana, että maton rimpsut ovat ojennuksessa. Mutta omat rankat lapsuusmuistonsa on Sofiallakin.

Elokuvaohjaaja Virpi Suutari valitsi Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajaksi Seppo Aallon teoksen Kapina tehtailla – Kuusankoski 1918 (Siltala).

– Tämä tietoteos muistuttaa, kuinka ohuen kuoren varassa sivistys ja järki lepäävät, ja miten helposti irrationaaliset voimat voivat lähteä liikkeelle otollisissa olosuhteissa, hän totesi palkintopuheessaan.

Samaa tuntuu Jari Järveläkin romaanillaan sanovan. Menneisyyttä ei saa unohtaa, mutta vihanpidosta olisi jo aika hellittää. Kosken kahta puolta päättyy eräänlaiseen alkuun: Jarin lakkiaisissa kaksi kahdeksankymppistä mummia istuvat vihdoin rinnakkain puutarhakeinussa. Ensimmäistä kertaa.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi. 2018. 200 s.

Pöytä on katettu, olkaa hyvä!

Liisa Väisänen tarjoilee Symbolien pitopöydässä -kirjassaan ruoan ja syömisen rikasta kulttuurihistoriaa. Anni Hautala puolestaan opastaa teoksessaan Annin ruokakirja 2 mutkattomien, mutta herkullisten aterioiden kokkaamiseen.

Symboleja tunnistamalla taideteokset, historia ja nykypäivä saavat aivan uutta sisältöä ja merkityksiä. FT, kulttuuritutkija Liisa Väisänen avasi taideteosten kieltä teoksessaan Mitä symbolit kertovat – Taidetta pintaa syvemmältä. Uudessa kirjassa Symbolien pitopöydässä (Kirjapaja) sukelletaan ruoan ja syömisen kiehtovaan kulttuurihistoriaan.

Ruoka ei ole vain vatsantäytettä tai makunystyröillä hifistelyä, sillä siihen liittyy myös monia antiikin ajoilta saakka periytyviä merkityksiä ja käytäntöjä, joita me tietämättämme edelleen noudatamme. Tämän vuoksi onkin kiinnostavaa perehtyä ruokailun kieleen, jossa symbolit toimivat sanoina.

Päivää ei aina ole aloitettu aamiaisella. Työläisillä ei siihen muinoin ollut aikaa eikä varaa, Euroopan paremmissakin piireissä se alkoi yleistyä vasta 1700-luvulla. Aatelisilla sen sijaan ei ollut kiire minnekään, sen vuoksi aamiainen symboloikin ylellisyyttä ja erotiikkaa. Tästä juontuu tapa syödä aamiaiseksi mansikoita ja juoda samppanjaa. Mansikka symboloi jo vanhastaan yhtä kuolemansynneistä: himoa: ”Niissä maistuu vielä vuode”.

Ensimmäinen maininta brunssista, aamiaisen ja lounaan yhdistelmästä, on vuodelta 1896 satiirisessa Punch-julkaisussa. Sunnuntai oli palveluskunnan vapaapäivä, niinpä he valmistivat isäntäväelleen etukäteen runsaan buffet-pöydän. Siihen kuului yleensä hedelmiä, joihin liittyvää symboliikkaa on taiteessakin pitkään käytetty.

Liisa Väisänen on Espanjassa
asuva kulttuurin ja matkailun
ammattilainen. Kuva: Marco
Pereira.

Hyvän ja pahan tiedon omena on seikkaillut historiassa Eevasta Wihelm Tellin kautta Isaac Newtonin painovoimakeksintöön. Omena symboloi viattomuutta ja sen menettämistä eli tietoa. Entä päärynä? Jos neitokainen ojentaa päärynän sulhaselleen, se merkitsee, että hän on tälle raskaana. Ilmiselvästi päärynän muoto on ollut tässä inspiraation lähteenä.

Brunssilla tarjoillaan monesti värikkäitä ”kukonpyrstöjä”, cocktaileja, jotka legendan mukaan keksittiin, kun Etelä-Amerikkaan purjehtineet englantilaiset innostuivat sekoittamaan mehuja ja alkoholijuomia.

Koiruohosta valmistettu väkevä absintti on taiteessa alkoholijuomista kuvatuimpia. Se oli modernin taiteen vallankumouksen aikoina Pariisin boheemien ja alaluokan suosiossa. Yleensä se laimennettiin käyttäen erityisiä välineitä kuten absinttilusikoita ja -laseja. Nykyään ne ovat kalliita keräilyharvinaisuuksia. Taidemaalari Henri de Toulouse-Lautrec laimensi absinttinsa konjakilla.

Näin rivakasti päättyneestä brunssista kannattaa siirtyä rauhallisempaan lounaaseen, joka symboloi elämää ja nykyhetkeä, toimintaa ja tekemistä. Ruoka syötiin pitkään käsin, vasta 1500-luvulla yleistyi henkilökohtainen, mukana kannettava ruokailuvälineistö, joka koostui lusikasta, veitsestä ja hammastikusta. Alkujaan kaksihaarainen haarukka paholaisen atrainta muistuttavana kapistuksena oli kielletty.

Kun haarukka pari sataa vuotta myöhemmin sallittiin, napolilaiset keksivät lisätä siihen pari haaraa lisää. Näin siinä oli helpompi pyöritellä spagettia. Palan painikkeeksi juotiin viiniä, sillä vesi oli monesti saastunutta ja vaarallista, vaikka symboloikin puhtautta ja viattomuutta.

Esa-Matias Heinosen maalaus Iltahetki.

Viinin alkuperää ei tarkkaan tiedetä, mutta Georgian Tbilisistä löytyneet kuutisentuhatta vuotta vanhat ruukunpalat todistavat, että villinä kasvaneesta viiniköynnöksestä oli tuolloin siirrytty sen viljelyyn.Tähän liittyy mainio legenda, miten Toursin piispana 300-luvulla toimineen Pyhän Martinuksen aasi keksi viininleikkaamisen. Sen popsittua kirkkopihan ehtoollisviinin uudet versot, piispa oivalsi, että leikkaaminen saa köynnökset tuottamaan suuremman sadon.

Kun juhlaillallisilla on viimein kohotettu malja sitä symboloiville sosiaalisuudelle ja loistolle, onkin aika siirtyä sinne, minne hyvät kemut aina päätyvät: kodin sydämeen, keittiöön. Siellä meidät ottaa vastaan radio- ja tv-juontaja Anni Hautala.

Maanantaisin hän kävi usein omaa ”kokkisotaansa”: Mitä ihmettä viikolla syötäisiin? Kunnes keksi koota kymmenille paperilappusille ja kännykän muistiinpanoihin tallettamansa ja hyväksi havaitsemansa reseptit yhteen Annin ruokakirja 1:een.

Kotikokit pitivät tunnussanalla ”helppo” luonnehdituista resepteistä, ja kirja onkin Otavan viime vuoden ostetuin ruokakirja. Nyt se saa jatkoa Annin ruokakirja 2:sta, jonka selkeät reseptit ja makua ja tuoksuja tihkuvat kuvat nostavat veden kielelle ja innostavat kokkaamaan.

Anni on höystänyt reseptejään viinisuosituksilla ja pienillä tarinoilla, miten herkut ovat syntyneet. Kerran oli taas tilanne, ettei jääkaapissa ollut ”mitään”. ”Ja kuitenkin oli!” Puikulaperunoista, sipulista, kermasta, kinkkuleikkeistä ja aurajuustokäntystä loihdittu Kinkkukiusaus katosi nälkäisten suuhun hetkessä.

Eikä kaikkea tarvitse aina tehdä itse, Anni muistuttaa. Esimerkiksi Kanadöneriin tarvitaan monenmoisia sooseja, joita saa kaupasta valmiina. Mutta kutsuilla niiden tekeminen yhdessä vieraiden kanssa on kuitenkin kivaa, jopa bileiden kohokohta.

Näiden kahden mainion opuksen avulla niin ruoan ja syömisen historia kuin käytäntö tulevat tutuiksi. Seuraavaa ateriaa suunnitellessa voikin miettiä, mitä sillä haluaa sanoa. Symbolit löytyvät Liisan ”pitopöydästä” ja reseptit Annin ruokakirja 2:sta.

Liisa Väisänen: Symbolien pitopöydässä – Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä. Kirjapaja. 2018. 176 s.

Anni Hautala: Annin ruokakirja 2. Otava. 128 s.

Esa-Matias Heinosen Kuvia sydämeltä -näyttely Galleria Dixissä 20.12. saakka

Susanna Reinboth ja Jarkko Sipilä (toim.): Etusivun rikokset

Voiko tämä olla totta!

Suomen maineikkaimmat rikos- ja oikeustoimittajat kertovat raskaasta – ja joskus karmaisevasta, peräti vaarallisesta – työstään uudessa teoksessa Etusivun rikokset – Näin kovat uutiset syntyivät.

Oikeustoimittajien yhdistykseen kuuluu noin 70 jäsentä eri puolilta Suomea. Nyt heistä 18 paljastaa juttujen laadinnan taustoja ja avaa omaa työskentelyään lööppien kulisseissa.

Susanna Reinbothin ja Jarkko Sipilän toimittama Etusivun rikokset (Crime Time) on marraskuussa 30 vuotta täyttävän järjestön juhlajulkaisu.

Hannes Markkula työskenteli Ilta-Sanomissa 47 vuotta pääsektorinaan rikosjutut. Kirjan julkistamistilaisuudessa hän totesi, että hyvällä rikostoimittajalla pitää olla paljon hyödyllisiä vihjeenantajia: – Akuutissa uutistilanteessa kehotan vinkkaajaa aina ensin soittamaan ambulanssin, sen jälkeen poliisille – ja lopuksi minulle.

Liikanimi Murha-Markkula ei häntä innosta. Sen hän sai, kun ennätti kesällä 1971 rikospaikalle skuuppia metsästämään ennen poliiseja. Ja oli joutua itse pidätetyksi.

Alamaailmalta vinkkien metsästys ei aina ole leikintekoa. Sen on saanut ”vasikkalehti” Alibin päätoimittaja Mika Lahtonen karvaasti kokea. ­ – Välillä tulee hyviä vihjeitä, välillä turpiin, hän totesi lakonisesti.

Näin kävi, kun vanki pahoinpiteli hänet rajusti Jokelan vankilassa järjestetyssä haastattelutilaisuudessa Alibissa julkaistun paljastuksen vuoksi. ”Tykityksen aikana kaadun vankilan lattialle. Seuraavaksi tunnen, kuinka saksimurhaaja iskee minua metallijalkaisella tuolilla päähän. Tulee potkuja kylkeen ja edelleen päähän.”

Ei ihme, että sairaalan vuoteella Lahtonen päättää vaihtaa ammattia: ”Jossain toisessa työssä saattaisi päästä helpommalla.” Mutta sisu voitti: ”En ole luovuttaja muutenkaan, en varsinkaan tämän kokemuksen jälkeen”. Lahtosella on ominaisuudet, joita rikostoimittajan työssä vaaditaan: sinnikkyyttä, uteliaisuutta ja – rohkeutta.

Mikä lastensuojelussa mättää?

Aina vinkeistä seuranneet vammat eivät ole ruumiillisia. Varsinkin lapsiin kohdistunut väkivalta vaatii henkistä kanttia käsitellä raskaita aiheita. Kun Kalevaan juttuja kirjoittava Susanna Kemppainen sai rajun yhteydenoton, hän ei ensin ollut uskoa korviaan.

Soittaja ”Olivia” kertoi isänsä raiskanneen hänet toistuvasti 9-vuotiaasta alkaen. Lukuisten aborttien jälkeen hän oli lopulta synnyttänyt tälle vaikeasti vammaisen pojan 17-vuotiaana. Isä oli tullut Afrikasta Suomeen tyttären ollessa nelivuotias.

Olivian kertomus osoittautui todeksi, ja iso osa tutkimusaineistoa niin julmaksi, ettei sitä voitu julkaista. ”Seksuaalisen väkivallan lisäksi isä oli pahoinpidellyt häntä toistuvasti.” Olivia oli vuosikausia ollut lastensuojelun asiakkaana, silti kukaan ei puuttunut asiaan. Miten se voi olla mahdollista?

Isä oli tapahtumien aikana toiminut Oulun paikallispolitiikassa. Hänellä oli myös pitkäaikainen luottamustehtävä Oulun käräjäoikeuden lautamiehenä. Kiistettyään ensin tekonsa esitutkinnassa hän pyörsi puheensa oikeudenkäynnissä ja antoi uskomattoman selityksen julmuuksilleen.

 ”Hän kertoi maanneensa tytärtään, jotta voisi rikastua burkinafasolaisen poppamiehen ohjeiden mukaisesti.”

Viranomaisten laiminlyöntien tutkinta ei tuottanut Olivian toivomaa tulosta. Ketään ei syytetty, sillä hänen lastensuojelunsa tietoja ja asiakirjoja oli hävitetty jopa kymmenen vuoden ajalta. Tästäkään kukaan ei saanut syytettä.

Toinen traaginen tapaus on 8-vuotiaana isänsä ja äitipuolensa murhaamaksi joutunut Eerika. Hänet tukahdutettiin kuoliaaksi pressuun käärittynä. Lastensuojelun asiakas hänkin oli ollut kuuden kuukauden ikäisestä lähtien.

Rikostoimittaja Vera Miettinen on parhaillaan kirjoittamassa kirjaa Eerikasta, jotta tulevat sukupolvet eivät häntä unohtaisi, eikä vastaavankaltaista koskaan enää tapahtuisi.

”Aika lujaa painaa hesarin muijat”

Jos lastensuojelulla on syytä katsoa peiliin, sama koskee myös poliisin ylintä johtoa, joka istuu parhaillaan oikeudessa entisen Helsingin huumepoliisin päällikön ”keisari” Jari Aarnion sotkuiseen rikosvyyhtiin liittyen.

Hesarissa työskennelleet rikos- ja oikeustoimittajat Susanna Reinboth ja Minna Passi ovat saaneet useita palkintoja Aarnio-uutisoinnistaan sekä kirjastaan Keisari Aarnio. Etusivun rikoksissa he avaavat monisäikeistä, sinnikästä työskentelyään aiheen parissa.

Vyyhti lähti toden teolla purkautumaan, kun helsinkiläinen prostituoitu ”Saara” halusi avautua ja kostaa pitkäaikaiselle kumppanilleen Aarniolle. Tämä pääsi pian jyvälle toimittajien tutkimuksista ja viestitti apulaisvankilanjohtajana työskennelle kaverilleen:

”Jotain tekeillä. Toimittaja reinpotti käynyt tsiigaas jotain mun laskuja vuodelt 2003? Ja pomot tietty päästäneet sen.”

Toimittajia varoitettiin jatkamasta tutkimuksiaan Helsinki-aiheisella postikortilla:

”Älä tutki poliisin metodeita. Varoitan sinua! Älä kerjää vaikeuksia. TERV. ’KYTTÄ’”

Reiboth ja Passi olivat varmoja, että kortti tuli viranomaispiireistä. Se vain innosti heitä jatkamaan, sillä nyt oltiin selvästi kuuman skuupin jäljillä. Helsingin poliisi teki parhaansa vaikeuttaakseen heidän tutkimuksiaan. Peräti vaaralliseksi äityvästä tapahtumaketjusta ei puutu myöskään tahatonta komiikkaa.

Aarnion ja rikollispomo Keijo Vilhusen hengailusta kertovan jutun johdosta Hesarin pomot huolestuivat toimittajiensa turvallisuudesta ja päättivät joksikin aikaa piilottaa heidät hotelleihin. Alamaailman kanssa ei ole leikkimistä.

Jutun seurauksena myös Vilhunen oli katsonut parhaaksi kadota maan alle. ”Ja kyllä, myös hän vietti ensimmäisen yön Scandic Simonkentässä. Emme kuitenkaan törmänneet hotelliaamiaisella”, toimittajat kertovat kirjassa.

He penäävät läpinäkyvyyttä ja ovat huolissaan poliisin lisääntyvistä salaamistulkinnoista. Kun oikeaa tietoa ei ole saatavilla, huhut ja valeuutiset leviävät. Kuten he kirjassa muistuttavat, poliisille on annettu suuret valtuudet, ja osa tästä vallankäytöstä on lain mukaan salassa pidettävää. Asetelma tarjoaa mahdollisuuden väärinkäytöksille.

Jari Aarniota eivät toimittajien
tutkimukset innostaneet:
"Uskon et tynnyrit. Hs painaa." 

Aarnio-tapaus on tästä surullinen esimerkki. Toimittajat muistuttavatkin, että ”median tehtävä demokraattisessa yhteiskunnassa on toimia vallan vahtikoirana, kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti muistuttanut ratkaisuissaan.”

Etusivun rikokset avaa kiinnostavan monipuolisesti tätä vahtikoirana oloa, ja osoittaa, että todellisuus voi joskus olla tarua rujompaa ja rajumpaa.

Susanna Reinboth ja Jarkko Sipilä (toim): 

Etusivun rikokset – Näin kovat uutiset syntyivät. 

Crime Time. 2018.199 s.

Lamppu Laamanen: Andy – Rock’n’Roll Star

”Onhan tää vitun upee elämä ollu.”

Lamppu Laamasen mitään kaihtelematon elämäkerta rokkistara Andy McCoyn värikkäistä vaiheista koukuttaa. Legendan taustalta paljastuu samalla ihminen Antti Hulkko.

– Hanoi Rocksin aikana tehtiin helvetisti töitä ja sekoiltiin. Pulveri pölisi. Raskas työ vaati rankat huvit, elämäntaparokkari Andy McCoy totesi toimittaja Lamppu Laamasen kanssa työstämänsä uuden kirjan Andy – Rock’n’Roll Star (Johnny Kniga) julkkareissa.

Kulttibändistä ja Andysta on kirjoitettu sivukaupalla, mutta nyt Laamanen lupaa ”vilauttaa värikkään lierihatun sisäpuolta niin paljon kuin mahdollista”. Andyn pienellä varauksella: ”tietyist jutuist pidetään suu kiinni vaikka ne tapahtu kolkyt vuotta sitten”.

Kerrottavaa silti piisaa runsain mitoin, kirja pursuilee ihmisiä, paikkoja, keikkoja ja kohellusta niin että heikkopäistä hirvittää. Mutta teksti tempaa mukaansa, sen parissa alkaa viihtyä, ja lööpeissä kirkuva hahmo saada sävykkäämpiä nyansseja.

Piirtämisestä pitävä pieni Antti Hulkko alkoi räpeltää äidinisänsä kitaraa jo nelivuotiaana. Rakkaus kitaraan oli syttynyt. Vaikutteita tuli myöhemmin monelta suunnalta. – Kuuntelin 60-luvun autoradiota, mielettömästi influenssia antoivat british invasion, gimmabändit, blues, Muddy Waters. Dave Lindholmilta ja Albert Järviseltä opin paljon, Andy muisteli.

Andyn perustaman Hanoi Rocksin maine alkoi kasvaa, ja leivän päälle siveltiin jo muutakin kuin kissanruokaa. Mutta menestys vaati monesti luovaa ongelmanratkaisua, erityisesti kitaristi Nasty Suiciden kohdalla.

”Nasse oli mieletön. Klabbit ei kantanu mut soitti ku enkeli kun vedettiin roudarinteipillä johonkin putkeen kiinni ettei kaatunu. Sanoin roudareille ett teipatkaa, keikkoja ei missata, tää on duunii.”

"Soitto tulee sydämestä, ei vain tekniikasta,
joka kyl pitää oppia ensin ja sen jälkeen sen
pitää tulla ajattelematta."

Mutta raskaan duunin rankat huvit olivat koitua Andyn kohtaloksi klassisessa 27-vuoden iässä. Heroiini oli pikkuhiljaa hivuttautunut kuvioihin. 

”Kun vedin parin vuoden ajan joka päivä niin aloin tulla kipeeks, kipeeks, kipeeks niin vitun kipeeks et sitä EI VOI SELITTÄÄ jos sitä ei ole käynyt läpi.” Nyt nuo ajat ovat jo nostalgiaa, Andy repi heroiinikoukun irti.

On aika siirtyä lierihatun sisäpuolelle, josta Seiska ei pahemmin ole lööppejä revitellyt. ”Sä et näe totuutta jos sä et etsi sitä”, Andy toteaa kirjassa. Ja hänhän on etsinyt.

”Onks mulla nimee mun Jumalalle?” hän kysyy ja vastaa: ”Higher Power. Korkeampi voima. Se on Raamatussa, siitä on Bhagavad Gītāssa, siitä on Buddhan kirjassa…” Andy on Raamattunsa lukenut, mutta myös paljon muuta, niinpä hän kehottaa Juha Hurmetta mukaillen: ”Lukekaa kirjoja ihmiset!”

”Tarinan kertojan pitää pystyy värittää niin ett todellisuuden ja fantasian välimaa muuttuu usvaiseksi maisemaksi – rajamaailmaksi – jonka jälkeen kyse onkin siitä miten lukija tai kuulija ottaa informaation vastaan. Se voi merkitä ihan eri juttuu yhdelle tyypille kuin seuraavalle.”

 Lukemisen ohella Rock’n’Roll Star on myös taiteillut pienestä pitäen. Vapaa Taidekoulu jäi, kun viriili nuori jäbä ei saa huomattavaa stimulanssia Rubens-tyylisistä alastonmalleista. BB-talossakaan kaikki ei suju niin kuin Strömsössä.

Andy on kyseisen illan aikana maalannut työn, joka on tarkoitus myöhemmin myydä hyväntekeväisyyshuutokaupassa. Teoksessa on Andyn sormenjälkiä niin kuin pitääkin. Mutta vaikka Banksy tuhosikin oman työnsä Christie’sin huutokaupassa, sitä oikeutta ulkopuolisilla ei ole.

Anu Saagimin olisi ollut hyvä pitää näppinsä erossa Andyn maalauksesta, sillä hänen söpöistä sormenjäljistään teoksessa syntyi kalabaliikki. ”Ristomatti Ratia sano myöhemmin mulle ett jos se nainen olis töhriny hänen maalauksensa niin olis tappanu.”

Nykyään Andyn elämä on ainakin hänen oman mittapuunsa mukaan seesteisempää. Hän maalaa, jammaa kavereiden kanssa, tekee akustisia keikkoja. Keväällä on tiedossa uusi levy. Nykyistä konemusiikkia ja sämpläystä Andy ei diggaa: – Digisaundista puuttuu ilmaa, joka on tärkeää. Vinyyliä ei voita mikään.

Toimittaja, kirjailija ja valokuvaaja
Lamppu Laamanen Sea Horsessa.

  – Kirjaa oli nasta tehdä, nyt musta tuntuu, ett tunnen ton jäbän, Lamppu Laamanen totesi julkkareissa. Kenties me sen lukeneetkin saimme vilauksen Antista Andyn taustalla.

 Hänelle itselleen ainakin tuntuu olevan selvää, mitä matkan varrella on käyty läpi ja saatu aikaan: Musiikillaan hän on antanut inspiraatiota ja toivoa monille.

”Mä oon tehny hyvää miljoonille ihmisille ja se on paljon enemmän ku se ett oon tehny pahaa yhdelle – vaikka se sattuu olee mä itse”. Silti: ”En kadu mitään. Mä oon eläny siunattua elämää.”

Lamppu Laamanen: Andy – Rock’n’Roll Star. 

Johnny Kniga.  2018. 301 s.

Kirjan taustamusiikiksi sopii Andyn River of Dreams.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

”Mitä helvettiä se likka aikoo!”

Kun Vilja-Tuulia Huotarinen kiepauttaa karusellin kiitoon mainiossa romaanissaan Niin kuin minä heidät näin, kaikki eivät pysy kyydissä. Lukijallakin on menossa pitelemistä.

Niin kuin minä heidät näin (Siltala) – Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani – alkaa kutkuttavasti opettajien naistenhuoneessa, jossa jokaisen puhelimeen kolahtanut viesti saa aikaan hämmennystä: ”Mitä ne nuppuset nyt? Onko tämä joku pila?”  

”Me olemme liikuntasalissa

ja minulla on ase! Terv. C”

Niin, ”mitä helvettiä se likka aikoo?” Tämän jälkeen tilanne on päällä opettajainhuoneessa, liikuntasalissa ja koulun yläkerran neuvotteluhuoneessa. Ja vähän muuallakin, sillä näennäisesti yhden päivän romaani sukeltaa muistoihin ja kurottaa vuosikymmenten päähän eteenpäin kirjan julkistamistilaisuuteen.

Näkökulmia, kertojia ja tapoja kertoa on useita, lopulta kirjan käänteistä syntyy tämäkin ”paljastusromaani”. Kiehtova kaleidoskooppi pirstoo perinteistä kerrontaa herkullisesti. Kestää jonkin aikaa ennen kuin jutun juonesta saa kiinni: kuka puhuu, kuka rakastaa ketä?

Sillä tunteista tässä on kyse. Epätavallinen tilanne saa padot murtumaan ja syvimmät intohimot purskahtamaan ilmoille. ”Eihän niillä muuta olekaan kun tunteita!” puuskahtaa yksi opettajista kuuden 15-vuotiaan tytön muodostamasta tiiviistä ryhmästä Kuusikko. Miten tosissaan porukan johtaja C on?

C vloggaa nettiin pussi päässä tunnistamattomana tuhansille seuraajille vereslihaisia tuntojaan. Videoilla hän on kuin kuka tahansa, häneen on helppo samastua: "C:n avulla he tavallaan tietävät, miltä heistä itsestään tuntuu".

"mä elän yhä täällä perimmäisessä nurkassa jonne tungettiin se mikä on väärän kokoista eikä mahtunut maailmaan ja mikä hiertää ja aiheuttaa allergiaa mä asustan taskussa kankaan poimuihin on jääny jotain niljaista tai sitten kylmää rautaa"

Huotarinen osaa solahtaa teinien nahkoihin uskottavasti. Sen hän todisti jo aiemmin Finlandia Junior -palkinnon voittaneella nuortenromaanillaan Valoa, valoa, valoa vuonna 2011.

Vilja-Tuulia Huotarinen asuu Helsingissä
ja Reykjavikissa. Hän toimittaa verkossa
runouslehti Janoa. Kuva: Mikko Palonkorpi.

Kuusikko edustaa katselusukupolvea, jolle kännykät ja läppärit ovat erottamaton osa identiteettiä. He uiskentelevat verkon aluskasvillisuuden, roskapostien, valeuutisten, mainosten, seassa kuin kalat vedessä. Kaikki kelpaa, kaikkea voi jakaa.

Romaanin kieli muuttuu notkeasti havainnoitsijan mukana. Ja jos nuorisolla on tunteita, on niitä varttuneemmillakin. 

Yhden yön jutut nuorempien miesten kanssa pelastavat koulun rehtorin Selenan vajoamasta ahdistaviin muistoihin. Kohtalokasta päivää edeltävänä vallattomana yönä Selena on jälleen liikkeellä.

"Meri tuoksui siltä miltä se keväisin tuoksuu, merenneitojen kiimalta, veneiden kiinnitysköydet hankasivat nautinnollisesti puupalkkeja vasten, aallot laskostuivat kuin silkkilakanat."

Henkilögalleriaan kuuluu myös itsekkään äitinsä lannistama sijaisopettaja Mii, pelkkä teiniparkin valvoja. Sillä sijaista ei kukaan ota vakavasti. Äidin ja Miin tragikoomisissa vuoropuheluissa Huotarinen antaa lukijan vastata Miin puolesta. Ei voi muuta kuin hymyillä, niin tutulta kommunikointi kuulostaa:

" – Kuule. Tiedän että sinä olet kolmikymppinen. Mutta sanon vain. Meille äideille te pienet olette aina pieniä.

--"

Jani Hännisen maalaus Home Away from Home (osa).

Lopulta Kuusikon kaikkien aikojen bluffi riistäytyy käsistä monenlaisin seurauksin. Yksi näistä seurauksista on romaani Näin minä heidät näin. Viimein ääni menneisyydestä, kirjan sivuhenkilö, ilmestyy kommentoimaan sitä julkistustilaisuuteen ja kysyy: Kenellä lopulta on oikeus tähän tarinaan?

Kun karusellin kieputus hidastuu ja pysähtyy, palat löytävät paikkansa ja tuloksena syntyvä kokonaisuus maalaa meistä aikalaisista tragikoomisen kuvan. Täytyy myöntää että ihan näköinen se on.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin. Siltala. 2018. 311 s.

Jani Hännisen Call it a Day -näyttely Galerie Anhavalla 25.11.2018 saakka.

Hänninen poimii aiheensa digiajan populaarikuvastosta, joka synnyttää teoksiin juoniltaan moninaisia yksityiskohtia. Mutta kuten galleristi Ilona Anhava kirjoittaa ”ne muodostavat omalla oikukkaalla tavallaan tasapainoisen ja jäntevän kokonaisuuden”.