Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Sieluaanko se täältä tuli etsimään

Marjo Niemen raadollisesta hyperrealismista ja surrealistisista kohtauksista on syntynyt hurja, hieno romaani Pienen budjetin sotaelokuva. Sen kerrostumat lävistää osattomuuden ja epätasa-arvon synkkä virta, jossa ihmispolot kauhovat kuka milläkin rikkinäisellä melalla. Pysäyttävä, silmiä avaava teos.

”Olen huomannut, että luokkakokemus jää helposti valheellisessa yhtäläisten mahdollisuuksien ilmapiirissä sanoittamatta, jopa tunnistamatta, Marjo Niemi toteaa.

Hän käsittelee omaperäisissä teoksissaan ihmisenä olemisen kivuliaita, nurjia ja naurettavia puolia. Pitelemättömällä kielellään hän lietsoo nämä surullisen tunnistettavat olomuodot hulvattomaan menoon romaanissaan Kuuleminen.

Yllä olevan kirjoitin hänen Finlandia-ehdokkaaksi yltäneestä edellisestä romaanistaan. Luonnehdinta sopii oivallisesti myös hänen uuteen teokseensa Pienen budjetin sotaelokuva (Teos).

Pauliina Mäkelän käsialaa oleva kansikuva pureutuu teoksen ytimeen, syvälle minäkertojan kipeisiin muistoihin. Kaupunkilaistunut eräs ihminen, kuten Niemi häntä kutsuu, palaa päivittämään muistojaan entiselle kotikonnulleen parisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tehtaan lakkauttamisen myötä syrjäkylä uuvahti hengettömäksi, jäljelle jäi peltihalleja ja tarpeettomia ihmisiä.

Erään ihmisen taustakuorona tapahtumista raportoivat oudot äänet, joita hän päänsä sisällä kuulee. Niiden pilkalliset ja vähättelevät kommentit osuvat toisinaan naulan kantaan. Erään ihmisen luokkanousu köyhästä kodista yliopistoon on juuttunut kerrosten väliin, ja sen äänet varsin hyvin tietävät: Et sinä paskamaisteri asetu sinne, mutta et enää ole tervetullut tännekään, tajuatko.

Varsin pian eräs henkilö tämän tajuaa. Tragikoomiset kohtaamiset paikkakuntalaisten kanssa naurattavat kunnes itkettävät, sillä ne voisivat olla totisinta totta. Marjo Niemi nimittää kirjoitustyyliään tunteiden realismiksi: ”Kirjan teema on minulle aina henkilökohtainen, vaikka henkilöt ja tarina ovat fiktiota.”

Kun eräs henkilö alkaa raottaa lapsuutensa Pandoran lippaan kantta, meille tarjoutuu vielä mahdollisuus paeta: Voitte poistua milloin vain haluatte, keskeyttämättä mitään. (..) Mutta täälläpäin on niin, että jos alkaa nähdä, pitää sitten nähdä kaikki. Se on sinunkin kohtalosi.

Ja näkemistä piisaa. Lapsuuden muistot tökkivät toisiaan, niistä syntyy jatkokertomus, joka huipentuu, kun isä jää työttömäksi, alkoholisoituu ja alkaa murjoa perhettään entistä rivakammin. Arvottomuuden ja tarpeettomuuden tunteet ruokkivat näköalattomuutta, katkeruutta ja vihaa.

Kännipäissään isä vielä unelmoi, sopertelee ideaa sotaelokuvasta, jossa ainoana henkiin jäänyt mies taistelee yksin venäläisjoukkoa vastaan. Hän eläytyy umpihumalassa kässäriinsä, alkaa elää sitä todeksi ja ammuskella summamutikassa kotona. Kun poliisit rynnistivät piirittämään taloa, perheen muutenkin jo kolhiutunut maine sai lopullisen kuoliniskun. Me lillumme jokainen omassa häpeässämme.

Marjo Niemi kirjoittaa proosaa ja draamaa. Hän juhli teoksensa
ilmestymistä Teoksen ja Siltalan tiloissa.
Kuva: Hannele Salminen

Erään ihmisen muistot ja nykyhetken kohellukset kylillä komppaavat yhteen, ravistelevat kaupunkikuorrutuksen hänen olkapäiltään ja tartuttavat häneen paikallishajun. Itsekunnioituksen rippeillekin on heitettävä hyvästit. Tässä vaiheessa Pienen budjetin sotaelokuvaa en enää lue, vaan elän sitä.

Istahdan erään ihmisen viereen virttyneelle sohvalle, kun hän kaataa viinaa kitusiinsa upotakseen syvemmälle, läväyttääkseen Pandoran lippaan kannen apposen auki. Niemen omalakinen kerrontapa, mielikuvitus ja viisto huumori milloin paiskaavat rähmälleen mutaan, milloin vinkkaavat katsomaan kuusenlatvassa hautaustaan odottavaa isää. Macondon ihmeet kalpenevat tämän hulabaloon pyörteissä.

Loppusuora häämöttää, kun eräs ihminen haluaa vihdoin löytää sen, mitä tuli etsimään, lapsuutensa. Hän suunnistaa aarteenetsintään kirkonmäelle pistolapio pyörän tarakalle kiinnitettynä. Reissu osoittautuu menestykselliseksi, sillä kaivuutyön tuloksena löytyy vanha, painava kirja.

Opuksen sisuksiin on kaiverrettu onkalo, jossa aarre lepää. Niemen symboliikka koskettaa. Hänen mukaansa ”on vaatinut pitkän etäisyyden, jotta tunteet ja kokemukset ovat löytäneet nimensä ja sanansa”. Nyt ne ovat sen vaikuttavasti tehneet.

On kotiinpaluun aika. Veli vielä vannottaa: Mee nyt, äläkä ikinä tuu takas! Marjo Niemi uudistaa teoksillaan romaanikerrontaa. Törmäyttää lukijan kerta toisensa jälkeen katsomaan ja näkemään, mitä tapahtuu todella. Juuri tällä hetkellä.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos, 2025. 249 s. https://www.teos.fi