Hannele Mikaela Taivassalo: InSanatorium

Taiturillinen sukellus särkyneeseen psyykeen

 Hannele Mikaela Taivassalo jatkaa identiteetin, mielen ja muistojen tutkimista uudessa romaanissaan InSanatorium. Unen ja todellisuuden välimaastossa horjuva hotelli tarjoaa turvapaikan maailman satuttamille. Onko paluu todellisuuteen mahdollinen?

Se mitä on omassa päässä kulkee aina mukana, sitä ei pääse pakoon. Mutta jossakin toisessa paikassa sama pää voi tuntua hiukan kevyemmältä.

”Tunteiden, ajatusten ja aistimusten oiva tulkki Hannele Mikaela Taivassalo tavoittelee muistin ja olemassaolon värähteleviä sirpaleita romaanissaan Mennyt palaa. Voiko sirpaleet koota ja palata menneeseen?” Näin kirjoitin hänen edellisestä teoksestaan.

Hänen unenomaisessa uudessa romaanissaan InSanatorium (Otava) mennään päinvastaiseen suuntaan. 

Onko mahdollista päästä satuttavista, piinaavista, elämää tukahduttavista muistoista eroon? Ne upottavat mielen mustaan syöveriin, estävät pääsyn todellisuuteen.

Näin on käynyt tytölle nimeltä Ali. Hän on harhaillut mieli särkyneenä metsässä. Jotain pahaa on tapahtunut, mutta mitä? 

Menneestä on jäljellä vain välähdyksenomaisia muistoja, hämäriä tai liian tarkkoja, joista Ali ei saa kiinni. Hän on hukannut avaimen elämään, vaikka hänen kaulassaan riippuu ketjussa avain kotiin.

Ali muistaa vihlovan valkoisen valon ja papereita selaavat valkotakkiset ihmiset. Sieltä hän päätyy InSanatoriumiin, umpikujan päässä sijaitsevaan honteloon rakennukseen, joka näyttää hylätyltä. Mutta silloin tällöin sen kuoppasilmäisiin ikkunoihin syttyy valo, ja verhot heilahtavat.

Talon isäntäväki hunajakutrinen Hertha ja pyöreä, hyväntahtoinen Toso toivottavat tulijan tervetulleeksi. Siellä, InSanatoriumissa, alkaa Alin kuoppainen taival takaisin todellisuuteen. Hän on suistunut itsetuhon vuoristoradalle, jossa kuolema houkuttaa. Partaterällä viiltely tuottaa vain hetken helpotuksen. Jos kuolisi, mielen ja vartalon täyttävä tuskakin häviäisi. Silti oli jotain, mikä piteli kiinni elämästä.

Ei pysty ottamaan päivää kerrallaan. Ei pysty ottamaan tuntiakaan kerrallaan. Täytyy ottaa minuutti kerrallaan, tarttua yhdestä sekunnista seuraavaan, tarrata kiinni, yrittää päästä eteenpäin.

Taivassalo kirjoittaa rankasta aiheesta, mutta sitä ei lukiessa ehdi jäädä päivittelemään. Sillä teksti imee mukaansa taidokkaasti kuvattuihin särkyneen mielen pyristelyihin syvyydestä takaisin pinnalle. Lukiessa eläydyin epäröimättä Alin ahdistukseen, tyhjyyden ja voimattomuuden kokemuksiin, jotka Raija Rintamäki on jälleen elävästi suomentanut.

Kirjailijan hypnoottinen kerronta toistoineen vie mukanaan taikavuorelle, jossa ajantaju katoaa, ja hiljaiselon katkaisevat vain pienet merkityksellisiksi muuntuvat tapahtumat. Vähitellen Ali tutustuu muutamiin muihinkin InSanatoriumin asukkeihin, joilla kaikilla on omat traumansa ja taakkansa kannettavinaan.

Hannele Mikaela Taivassalo on kiitetty ja palkittu omalakinen
suomenruotsalainen kirjailija. Kuva: Linus Lindholm

Vauhdikkaasta, värikkäästä Rinasta, joka ”elää niin että se on melkein liikaa”, tulee ystävä, samoin lumoavia sävelmiä viulustaan loihtivasta Viulupojasta. Hänen soittonsa valuu Aliin kuin lämmin aalto, joka tuo tullessaan kauan poissaolleen läsnäolon tunteen.

Asukkaat tukevat toisiaan sen minkä pystyvät varovaisin elein, vain hipaisu, katse tai lausahdus riittää kertomaan, ettet ole yksin. Ainoan kosketuksen InSanatoriumin ulkopuoliseen maailmaan tuovat sen vihreillä katoilla ja räystäillä hoviaan pitävät varikset ja kujan varjoissa hiiviskelevät kissat.

Kun Rina sairastuu ja Viulupoika katoaa omaan mustuuteensa, Ali on jälleen yksin. Ja se on vaikeampaa, kun on menettänyt sen mikä on ollut. Hän tuntee jälleen pudonneensa todellisuuden ulkopuolelle. Täytyy olla jokin tapa, hän ajattelee, jolla pääsen ulos itsestäni.

Taivassalon teksti on niin ladattua, että on välillä pysähdyttävä vetämään henkeä, levättävä hetkessä ennen kuin jatkaa Alin mielen vuoristoradalla. Voi vain ihailla taitavan kielenkäyttäjän kykyä loihtia mustilla kirjaimilla kaksiulotteisille sivuille olemisen kolmiulotteiset rajat ylittäviä mielenmaisemia, ajatuksia, aistimuksia ja tunnelmia.

Alin paluu öisestä metsästä, muistojen vankilasta nykyisyyteen ja valoon vaati monia lempeitä käsipareja. Avain menneisyyteen saa mennä, sitä ei enää tarvita, mutta ketju jää jäljelle. Jonakin päivänä ripustan siihen taas jotain, hän ajattelee. Jonakin päivänä siinä riippuu jotain aivan muuta.

Hannele Mikaela Taivassalo: InSanatorium.

(InSanatorium). Suom. Raija Rintamäki. Otava, 2026. 176 s. https://otava.fi/