Hannu Pöppönen: Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta

Liiallinen, loistava, itsetuhoinen ja selviytyvä

Hannu Pöppösen reportaasikirjassa Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta maan julma menneisyys ja myrskyisä nykyisyys sulautuvat eläväksi kuvaksi kuilun partaalla alati huojuvasta kaihon kotimaasta.

Joskus ihmettelen, miten argentiinalaiset pysyvät tasapainoisina kaoottisen hallinnon, hintojen hillittömän nousun ja kaiken muun myllerryksen keskellä.

Toimittaja, tietokirjailija ja maailmanmatkaaja Hannu Pöppönen tunnustaa, että hänellä on viha-rakkaussuhde Argentiinaan, jonne hän on vuosituhannen vaihteen jälkeen palannut kymmenisen kertaa ja myös asunut maassa pidempiä aikoja varsinkin maan pääkaupungissa Buenos Airesissa.

Teoksessaan Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta (Avain) Pöppönen on halunnut välttää kliseitä ja luoda maasta mahdollisimman monipuolisen kuvan. 

Sen hän totisesti tekee. Kirjan kansista on lukiessa pidettävä tiukasti kiinni, jotta kirjailijan kannoilla pysyy, sillä niin jännittävälle – joskus peräti vaaralliselle – matkalle hän lukijan mukaansa tempaa.

Julman sotilasdiktatuurin aika, 1976 - 1983, on edelleen argentiinalaisten arjessa läsnä, sillä kaikkia murhista ja kidutuksista vastuussa olevia henkilöitä ei ole saatu tuomiolle. Ongelmat ovat rakenteissa, joissa piilee peittelyä ja uhkailuakin. On myös monia sotilaita ja muita henkilöitä, jotka eivät halua kantaa vastuuta. Tilanne jatkuu, sillä Argentiinan armeija ei ole suostunut avaamaan arkistojaan.

Yksi Argentiinan tunnetuimpia nykykirjailijoita, César Aira, kuvaa kaksoisromaaninsa toisessa osassa Lehmus erään vallankumousajan järjettömyyttä: https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2024/05/cesar-aira-tohtori-aira-ihmeparantaja.html 

Järjettömältä tuntuu myös Argentiinan villinä laukkaava inflaatio, joka vuoden 2024 alussa oli 211,4 prosenttia. Tästä Pöppösellä on omakohtaista kokemusta, kun hän halusi vaihtaa 600 euroa pesoiksi. Jonotuksen jälkeen pankissa paljastui, että kassarouvalla oli vain 100 peson seteleitä arvoltaan 0,40 euroa.

Saan kolme muovikääreeseen pakattua pakettia setelinippuja, jotka vastaavat kuutta tiiliskiveä. Koska ne eivät mahdu kassatiskin luukusta, Pöppöselle luovutetaan rahat mustassa jätesäkissä takaoven raosta. Tässä vaiheessa on paras napata taksi vähän äkkiä, sillä rahasäkin kuljettaminen Buenos Airesin sivukujalla voi koitua kohtalokkaaksi.

Nämä jokapäiväiset murheet unohtuvat, kun jalkapallofanaatikoiksi tunnetut argentiinalaiset päästelevät höyryä jalkapallomatsissa. Tosin silloinkin tilanteet helposti riistäytyvät käsistä.

Pyhän Diego Maradonan hautajaisissa syntyi mellakka, jossa poliisit kumiluodeilla ja kyynelkaasulla yrittivät taltuttaa pulloja ja kiviä paiskovia faneja. Maradonan perheenjäsenet joutuivat pelästyneitä viemään arkun turvaan taistelun tiimellyksestä.

Hannu Pöppönen pihviravintola Lo de Jesuksessa.
Kuva: Taina Risto

Argentiinan talouden kurjistumisen seurauksena lähes puolet kansasta elää köyhyydessä, osa heistä kaduilla. Nuoriso purkaa turhautumistaan yhteiskunnallisiin oloihin aggressiiviseen punk-musiikkiin. Sen siivellä Pöppönen tutustuttaa kirjassaan Buenos Airesin monimuotoiseen musiikkiskeneen, jossa Unescon aineettomaksi kulttuuriperinnöksi vuonna 2009 nimetyllä tangolla on itsestään selvä asema.

Tangotanssin tiukat sukupuoliroolit heittivät häränpyllyä, kun sateenkaari-ihmiset aloittivat kaikille avoimet gaymilongat, tangotanssitapahtumat, joissa viejän ja vietävän roolit vaihtuvat mennen tullen, ja puukoodikin sallii farkut ja tennarit.

Suvaitsevaisuus kannatti, sillä Buenos Aires on sateenkaariväen viidenneksi suosituin turistikohde maailmassa, mikä tuo 15 prosenttia kaupungin vapaa-ajan matkailun tuotoista.

Mutta, kuten Argentiinassa on tapana, asiat tuppaavat menemään överiksi. Rajoittamaton sananvapaus nosti omalta osaltaan moottorisahaa vaalikampanjassaan heilutelleen, itseään ”anarkokapitalistiksi” kutsuvan Javier Milesin presidentiksi joulukuussa 2023.

Kampanjassaan hän lupasi muun muassa laillistaa elinkaupan, kieltää abortin ja löysentää aselakeja. Ei ihme, että moni pitää häntä mielenvikaisena. Yksi heistä on toimittaja Juan Luis Gonzáles, joka on kirjoittanut hänestä auktorisoimattoman elämäkerran El Loco, eli Hullu.

Vaikka Miles ei todennäköisesti seisokaan kaikkien lupaustensa takana, Argentiinan turbulenssi ei hänen johdollaan näytä ainakaan rauhoittumisen merkkejä. Entä mikä lopulta koukutti Hannu Pöppösen palaamaan jälleen kerran Argentiinaan? 

”Viihdyn Argentiinan sosiaalisessa ilmapiirissä. Isäni suku on Karjalasta ja olen aina ajatellut, että karjalaiset ovat Suomen lattareita. Minusta tuntuu, että henkinen kotini löytyy Lattareista ja Espanjastakin, sillä olen noissa maissa luontaisesti puheliaampi ja ilmaisen itseäni paremmin. Argentiinassa on helppo alkaa jutella ihmisten kanssa missä tahansa. Ystävystyminen onkin sitten tietysti vähän vaikeampaa”, Pöppönen meilaa – mistäs muualta kuin – Buenos Airesista.

Sanotaan, että Argentiinan tunnetuin nykykirjailija, Buenos Airesissa syntynyt edesmennyt Jorge Luis Borges kirjoitti maagista realismia. Luettuani seikkaperäisen, eläytyen kirjoitetun teoksen Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta, väitän vastaan: Borges kirjoitti argentiinalaista realismia.

Hannu Pöppönen: Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta

Avain www.avain.net . 2024.254.

 

 

Jaana-Mirjam Mustavuori: Afrikka muutti olohuoneeseeni

Rakkaus ei rajoja tunnusta

Kun Jaana-Mirjam Mustavuori löysi rakkauden Beninistä, Afrikasta, alkoi kahden ihmisen ja kulttuurin välinen vuoropuhelu. Omaelämäkerrallisessa tietokirjassaan Afrikka muutti olohuoneeseeni hän kuvaa lämmöllä arkea ja juhlaa kahden kulttuurin rajalla.

Kaikki uusi syntyy erilaisten ihmisten, kulttuurien, näkemysten ja ideologioiden virratessa toinen toisiinsa. Se on vuorovaikutusta, elämän hengitystä, liikettä ihmisestä toiseen. Se on laajentumista ja avartumista.

Kansainvälisyys kiinnosti Jaana-Mirjam Mustavuorta (tästä lähtien kutsun häntä lempinimellä Jami) jo lapsena ja nuorena. Myöhemmin juristiksi valmistunut Jami työskenteli tutkijana yliopistolla ja parisenkymmentä vuotta ihmisoikeus-, kehitys- ja ympäristöjärjestöissä. 

Kunnes maailma tuntui kaatuvan päälle. Hän paloi loppuun ja alkoi katsella ympärilleen toisin silmin.

Kulttuurien kirjo ja ihmiselämän monimuotoisuus häikäisivät. Asiat olivat koko ajan hyvin tai huonosti näkökulmasta ja katsojasta riippuen.

Hän muutti syrjäiseen taloon Bromarviin ja ryhtyi vapaaksi kirjoittajaksi, kääntäjäksi ja kehotietoisuuskouluttajaksi. Viisikymppisen Jamin avioliittokaan ei enää toiminut, se oli alkanut muistuttaa ”väljähtynyttä laatuviiniä”.

Vuonna 2012 hän lähti etsimään uutta näkökulmaa elämäänsä suomalaisafrikkalaisesta kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi Villa Karosta ( https://villakaro.org/ ), joka sijaitsee Guineanlahden rannalla Grand Popon kylässä Beninissä.

Uusi näkökulma löytyi sieltä jo viisiviikkoisen vierailun ensimetreillä konserttilavan reunalta: hän oli musiikin ja englannin opettaja sekä muusikko Serge Gbeha, kirjan toinen päähenkilö. Suhteen myötä molempien arki muuttui seikkailuksi ja tutkimusmatkaksi. Jamille aukeni jälleen uusi ura, hänestä tuli ”monikulttuurisen arjen antropologi”.

Alku ei sujunut kuin Strömsössä. Äidille 23 vuotta tytärtä nuorempi afrikkalainen vävy oli järkytys. Viisumiongelmatkin piinasivat, ja lopulta tuli selväksi, että ainoa mahdollisuus Sergen Suomeen pääsylle oli avioliiton solmiminen.

Monien mutkien (ja eurojen) jälkeen häävalmistelut Suomessa olivat jo pitkällä, kun yllättäen tuli jälleen kielteinen viisumipäätös. Jamin luottamus lähetystövirkailijoiden ammattitaitoon erottaa kulissiavioliitot rakkausliitoista romahti.

Kun Serge vihdoin pääsi Suomen kamaralle, hänen oli opeteltava monia käytännön taitoja kantapään kautta. Ihmeteltävääkin riitti: ensilumi, mikseivät ihmiset bussipysäkillä juttele toistensa kanssa? entä sitten Karjaan K-marketin valtaisat valikoimat. Kotona Grand Popossa hän oli tottunut vain ”pieniin palmunlehväpuoteihin siellä täällä tien varressa”.

Vaikka pariskunnan vierailut Sergen kotimaassa olivat täynnä juhlia, iloa, tanssia ja laulua, Benin ei ole paratiisi. Elintasoero läntiseen maailmaan on huikea. Tämä selittää maassa vallitsevaa epätasa-arvoa, turvattomuutta, korruptiota ja rikoksia. Vaikka elämä siellä on yhteisöllistä, ihmiset eivät luota toisiinsa kuten Suomessa.

Serge halusi ansaita oman elantonsa ja tulla vaimostaan taloudellisesti riippumattomaksi. ”Kieli on avain Suomeen”, hän oivalsi heti alkuun ja aloitti saman tien opiskelut. Hän valmistui lähihoitajaksi kiittävin arvosanoin, työskentelee Kinaporin palvelukeskuksessa ja sen ohella näyttelijänä ja muusikkona.

Pariskunnan välinen vieraskoreus karisi kotoutumisen myötä. Vähitellen paljastui, ettei vilkkaaseen sosiaaliseen elämään tottunut Serge viihtynyt luontoretkillä eikä syrjäisellä talolla metsän keskellä päinvastoin kuin pohjimmiltaan erakkoluonteinen vaimonsa. Joskus Sergen koti-ikävä aiheutti peräti fyysisiä oireita.

Vaikka toista ihmistä ei koskaan voi loppuun saakka ymmärtää, halu kuunnella vie jo pitkälle. Joskus joudumme puolin ja toisin vääntämään asioita rautalangasta toisillemme kieli-, kokemus- ja kulttuurierojen takia, mutta aina on viesti mennyt perille.

Sergen pitkäaikainen unelma, oma talo Beninissä, toteutui vihdoin vuoden 2022 aikana. Gran Popon keskustaan muutaman minuutin kävelymatkan päähän merenrannasta kohosi juuri sellainen talo kuin pariskunta oli toivonut: Villa Onnela.

Korkeat huoneet, kattoterassi, ruukkupuutarha, muuri ympärillä. Talo hehkui punaisena kanelin ja auringonlaskun sävyissä. Pariskunta asuu talvella Onnelassa, muun ajan se toimii majatalona, jota voi vuokrata pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Serge vastaa puhelimeen suomeksi: https://www.airbnb.com/rooms/846078039653742507

Jaana-Mirjam Mustavuoren psykologinen silmä, kulttuurien tuntemus ja hänen omakohtaiset kokemuksensa raottavat lukijalle ovea monikulttuurisuuden eri ulottuvuuksiin. Afrikka muutti olohuoneeseeni -teoksen luettuani alan unelmoida, millainen mahdollisuuksien maailma meillä olisi, jos voisimme poimia parhaat palat eri kulttuureista ja rakentaa niistä onnelan.

Jaana-Mirjam Mustavuori: Afrikka muutti olohuoneeseeni

Momentum Kirjat (https://www.momentumkirjat.fi/) . 2024. 123s.

 

  

Paul Auster: Baumgartner

Paul Austerin hyvästijättö

 Nykyhetki, muistot, elämän arvaamattomuus, rakkaus ja kaipaus limittyvät huhtikuussa menehtyneen yhden merkittävimmän amerikkalaiskirjailijan viimeiseksi jääneessä teoksessa Baumgartner.

                                        It is a tender, miraculous little book.                                                                                         Siri Hustvedt

Seitsemänkymppisen Princetonin filosofian professorin ja kirjailijan Sy Baumgartnerin aamu alkaa keskeytyksillä ja kommelluksilla. Puhelin soi, sähkömittarinlukija piipahtaa, hänen tilaamansa kirja tuodaan. 

Tohinan tiimellyksessä hän polttaa näppinsä tarttuessaan liedelle unohtuneeseen alumiinikattilaan, kompastuu kellarin portaissa ja teloo jalkansa.

Tässä hulabaloossa Baumgartner on unohtanut kesken jääneen Kierkegaard-esseensä sekä puhelun, joka hänen oli tarkoitus soittaa siskolleen, kuten myös sen tosiasian, että hänellä ylipäänsä on sisko, sillä sen jälkeen hänelle on sattunut niin paljon asioita, että tämä voisi aivan hyvin olla jonkun toisen elämä.

Austerin seurassa viihtyy. Tuntuu kuin hän luontevalla, eleettömällä huumorilla silatulla tekstillään kirjoittaisi kuin luotetulle ystävälleen. Tämän tunnelman teoksen kääntäjä Arto Schroderus tavoittaa luontevasti. Riehakkaan alun jälkeen meno rauhoittuu, ja saamme tutustua Baumgartneriin ja hänen elämäänsä lähemmin.

Viimeiset lähes kymmenen vuotta hän on potenut haamusärkyä: Miten oivallisesti se toimii inhimillisen kärsimyksen ja menetyksen metaforana. Baumgartner menetti rakkaan Anna-vaimonsa, jonka kanssa yhteiselämää oli kestänyt 42 vuotta, Cape Codin tyrskyihin. Kaikki me, jotka olemme rakkaitamme menettäneet, tiedämme mistä hän puhuu.

Kaipaus ja rakkaus Annaan kulkee tarinan tummana juonteena, kuolema ei pariskuntaa ole pystynyt erottamaan. Baumgartner kokee itsensä ihmistyngäksi, josta elämää versova oksa on väkivaltaisesti repäisty irti. Mustunut alumiinikattila, johon hän sormensa poltti, palauttaa hänen mieleensä heidän ensitapaamisensa kierrätyskeskuksessa, josta hän kattilan osti.

Baumbartner oivaltaa, että vaikka on pitänyt Annaa alitajuisesti lähellään, hän on samalla kieltänyt itseään uppoutumasta muistoihin: ”ei, Baumgartner sanoo itselleen, et mene sinne nyt.” Kommellusten päivästä tulee käännekohta, ja hän antaa vihdoin muistoille luvan astua mielensä näyttämölle.

Elämään kuuluu tuskan tunteminen, hän sanoi itselleen, ja tuskan pelkääminen on elämästä kieltäytymistä. Jahkailun aika on ohi. Baumgartner päättää satsata uuteen romanttiseen suhteeseen, jäädä eläkkeelle ja kirjoittaa vihdoin loppuun keskeneräisen käsikirjoituksensa.

Paul Auster tuli tunnetuksi 1980-luvun puolivälissä
julkaistusta New York -trilogiasta. 
Kuva: Markko Taina

Baumgartner tunnustaa olleensa vapaaehtoinen sanojen vanki lähes koko ikänsä. Auster tietää mistä kirjoittaa kuvatessaan sanojen vankien tuntemuksia käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen. Baumgartner kutsuu tätä epätoivon ja tyhjyyden tilaa luhistumiseksi.

Jos haluaa säilyttää mielenterveytensä ja mahdolliset käyttökelpoiset ainekset tästä itse luodusta katastrofista, koko roska on jätettävä sikseen, kunnes siitä on irtautunut niin perusteellisesti, että kun siihen lopulta uskaltaa jälleen tarttua, sen tuntee kohtaavansa ensimmäistä kertaa.

Auster antaa muistojen nousta pintaan, temmeltää Baumgartnerin ajatuksissa ja herättää kysymyksiä. Tätä minäkin olen ihmetellyt: miksi jokin ohikiitävä satunnaishetki istuu muistissa niin sitkeästi, vaikka muut, oletettavasti tärkeämmät hetket, katoavat ainiaaksi. Muistin logiikka on meille tuntematonta.

Baumgartner uppoaa tahtomattaan yhä syvemmälle lapsuuteensa sekä vanhempiensa ja isovanhempiensa sumussa häämöttävään historiaan. Ärsyyntyy, kun muistot eivät hellitä otettaan, joten: niin vitut, Baumbartner toteaa itsekseen, noustaan sitten satulaan ja ratsastetaan kerralla läpi.

Sen hän tekee, ja samalla syntyy kiinnostavaa mikrohistoriaa Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttaneista siirtolaisista. Hänen vaatekauppias isänsä syntyi Varsovassa vuonna 1905 ja kuoli Newarkissa vuonna 1965. Äitinsä suvusta, ”Austereiden hämärästä haarasta” hän ei tiedä juuri mitään.

Kansainvälisen PENin kokous lennätti Baumgartnerin Ukrainan Lviviin syyskuussa 2017. Samalla hän sai mahdollisuuden tehdä nostalgiamatkan vuoden 1880-luvun alkupuolella syntyneen äidinpuoleisen isoisänsä synnyinkaupunkiin Ivano-Frankivskiin. ”Lahtauksen keskeiselle kauhunvyöhykkeelle”, alueelle, jossa toisen maailmansodan aikana teurastettiin kymmeniätuhansia juutalaisia. Historia toistaa itseään, veri virtaa Ukrainassa jälleen.

Auster johdattaa romaanissaan lukijan monen polun päähän, taivaltaa sitä jonkin matkaa kunnes poikkeaa taas toisaalle. Näinhän elämässä käy, se syntyy keskenjääneistä tarinoista kuin erivärisistä loimista punottu kudelma.

Tuntuu kuin Paul Auster haluaisi hienossa, hellässä pienessä kirjassaan, testamentissaan, kertoa millaista on kirjoittaa, muistaa, elää, kaivata ja rakastaa. Me jatkamme hänen viitoittamillaan poluilla.

Paul Auster: Baumgartner. (Baumgartner)

Suom. Arto Schroderus. Tammi. 2024. 204 s.

 

Claire Keegan: Kasvatti

Hiljaisen tytön kesä

Irlantilaisen Claire Keeganin palkitut romaanit kätkevät sisälleen pieniä maailmoja ja ihmisenä olemisen ankaria ehtoja. Kasvatin eleettömien lauseiden välistä pilkottaa vihaa ja rakkautta, välinpitämättömyyttä ja huolenpitoa. Teos on jälleen kokoaan suurempi pieni helmi. Tammen keltainen kirjasto ei laadusta tingi.

Tyttö syö mutta on hänestä jo töihinkin.

Niukan muodon mestari Claire Keegan menee suoraan asiaan, loihtii muutamalla mutkattomalla lauseenvedolla miljöön, ihmiset ja tunnelman. Suurin piirtein näin luonnehdin hänen edellistä suomennettua teostaan, The Orwell Prizen voittanutta romaaniaan Nämä pienet asiat.

Samalla koruttomalla, mutta äärimmäisen herkällä ja tarkalla korvalla ja tyylillä hän kertoo pikkutytön kesästä romaanissaan Kasvatti (Tammi). Kesän mittaisen kasvutarinan päättyessä tytön maailma ei ole ennallaan, se on saanut värejä ja sävyjä, avautunut odottamattomalla tavalla.

 Pienessä irlantilaiskylässä tytön köyhän perheen elo ei ole hääppöistä. Viinaan menevän isän maatalonpito onnahtelee, seuraava (ei toivottu) lapsi odottaa jo äidin vatsassa. 

Katraan ruokkiminen vain käy lompakolle, isä tokaisee kaukaiselle sukulaismiehelle, John Kinsellalle, tuodessaan tytön lapsettoman pariskunnan kasvatiksi. Koruttomassa tilanteessa ei sanoja eikä tunteita juuri tarvita eikä näytetä. Tässä ei ole tytölle mitään uutta.

Olen tottunut siihen miten miehet välttyvät puhumasta: he potkaisevat saappaan korolla turvemöykyn nurmikosta, läiskäisevät auton kattoa ennen kuin se lähtee liikkeelle, sylkäisevät, istuvat jalat leveästi harallaan muina miehinä.

Kinsellan pariskunnan luona tyttö oivaltaa tulleensa ihan toisenlaisiin oloihin mihin on kotona tottunut: Täällä on tilaa ja aikaa ajatella. Tarvitset vain vähän huolenpitoa, tuumaa Edna Kinsella ja kylvettää likaisen tytön kuumaa vettä höyryävässä ammeessa. Meillä äiti laskee tilkan ammeen pohjalle ja kylvettää meidät kaikki samassa vedessä.

Tyttö, jonka nimi tarinan mittaan paljastuu Petaliksi, auttelee Ednaa huushollin pidossa. Johnin mielestä Edna on liian kiltti, uskoo kaikista ihmisistä hyvää, vaikkei syytä olisi. Mutta ei hänkään ihan kaikkea juoruilua ja ilkeilyä siedä: Herra armahda, jos minä törmään vielä tuohon akkaan en vastaa teoistani. Petal tajuaa, että ihmisten välillä on isoja eroavaisuuksia.

Claire Keeganin novellit ja pienoisromaanit ovat
voittaneet lukuisia palkintoja. Kuva: Philippe Matsas

Teoksen suomentaja Kristiina Rikman tavoittaa nuoren tytön mielenmaiseman ja aikuisten arkisen puhekielen sävyt luontevasti. Sanat ja sanonnat – tohtia, tälläytyä, petivaatteet, hiutunut puuvillamekko, soisi olevan totta – kuulostavat vanhahtavan tutuilta ja kodikkailta. Ne vievät aikaan ennen somea ja kännykkää.

Edna opettaa Petalille käytännön askareita, John puolestaan jakelee kasvatilleen silloin tällöin elämänviisauksia: Muista aina, että sinun ei tarvitse sanoa mitään. Moni on menettänyt paljon kun on menettänyt tilaisuuden olla sanomatta mitään.

Kun naapurin kyylä, utelias rouva, suorastaan kihisee kalastellessaan Petalilta yksityiskohtia Kinsellojen elämänmenosta, eikä saa haluamiaan vastauksia, hän toteaa happamana: Hän on hiljainen tyttö. Tähän Johnilla on vastaus valmiina: Hän sanoo sen mikä on sanottava eikä mitään muuta. Olisipa hänenlaisiaan enemmän.

Keegan sirottelee hienovaraisia vihjeitä kertomuksensa varrelle. Ne saavat ounastelemaan sanojen taakse kätkeytyviä salaisuuksia ja peiteltyä surua. Kinsellan silmät liikkuivat rauhattomasti. Ihan niin kuin hän ajattelisi jotain hankalaa. Toisella lukukerralla vihjeiden merkitys selviää, ja näin tarinaan syntyy uusi, pinnan alla kytevä taso.

Kasvatti-teoksesta filmatisoitu elokuva Hiljainen tyttö oli Irlannin Oscar-ehdokas vuonna 2022. En ole sitä nähnyt, mutta voin kuvitella, miten Irlannin rannikon tyrskyt iskevät vasten jyrkännettä, jonne Petal ja John ovat taivaltaneet. Mutta ennen kaikkea voin aavistella miten Johnin ja Petalin hiljalleen vahvistuva luottamus on kuvattu.

Kesän päättyessä hiljainen tyttö on astunut askeleen kohti aikuisuutta. John Kinsella on raottanut hänelle ovea mahdollisiin maailmoihin: opettanut hänet lukemaan. Se oli samanlaista kuin polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin, joissa en ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.

Ei sanoja tarvita paljon, jos valikoi ne hyvin ja osaa ne oikein asettaa. Claire Keeganilla tämä taito on. Hän luottaa sanojensa voimaan, lukijan mielikuvitukseen ja kykyyn täydentää kertomusta, lukea rivien väleistä ja tulkita lausuttujen ja lausumattomien sanojen viestejä. Pieni kirja sulkee sisäänsä kokonaisen maailman. Yhden niistä lukemattomista, joissa me elämme. Sen humaani sanoma lähimmäisenrakkauden voimasta ei vanhene.

Claire Keegan: Kasvatti (Foster). Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2024. 83 s. 

Juhani Styrman ja Tiina Tainio: Kirjava Kallio

Kallio pintaa syvemmältä

Juhani Styrmanin kirjoittama ja Tiina Tainion kuvittama teos Kirjava Kallio vie sykkivän kaupunginosan ytimeen, sen historiaan, arkkitehtuuriin ja asukkaiden värikkäisiin vaiheisiin. Tällä reissulla et pitkästy.

Juhani Styrman kuvaa itseään Kalliossa asuvana kulttuurin sekatyöläisenä ja kaupunkioppaana. Tiina Tainio puolestaan on taiteilija, jonka yritys Kamiter-Ars Kaarlenkadulla järjestää näyttelyitä ja kulttuuritilaisuuksia. Parivaljakko on nyt yhdistänyt tietotaitonsa ja laatinut vetävän matkaoppaan Kirjava Kallio (Reuna).

Tainion maalauksia katsellessani löydän rakennuksista monia yksityiskohtia – julkisivukoristeita, ornamentteja ja symboleita – jotka kadulla kiirehtiessä ovat jääneet huomaamatta. Hyvä esimerkki tästä ”piiloviestinnästä” on kirjan kannessa oleva rakennusmestari Kaarlo Lappalaisen suunnittelema vuonna 1908 valmistunut rakennus Helsinginkatu 7.

Talo julisti sortovuosina suomalaisuuden sanomaa. Rakennuksen torni pyöreine ”ampuma-aukkoineen” ja ylimmillä tähystysikkunoillaan muistuttaa vartiotornia. Harjukadun puolen päätykolmion alla on nouseva aurinko -symboli. Se on väkevä viesti siitä, että vielä kerran aurinko nousee itsenäisen kansakunnan ylle, Styrman kirjoittaa.

Myös Aleksis Kivenkatu 22 sai osansa sotahistoriasta. Rakennusta kutsuttiin ”Pamauksen taloksi”. Nimi tuli ravintolasta, jossa Suomessa olevat saksalaisupseerit viihtyivät jatkosodan aikana. On talolla silti mukavampaakin kerrottavaa.

Sen kuudennessa kerroksessa asusti huippusuositun Dallapé-orkesterin muusikko Helge Pahlman perheineen. Hänen poikansa Kai potki palloa kavereiden kanssa Harjun ruumishuoneen piha-alueella.

Kenties tulevan jalkapalloilijan ja pianistin legendaarinen banaanipotku sai alkunsa Roinilan talon kulmasta, Kaitsun kotitalon naapurista. Näen sieluni silmin nuoren kaverin harjoittelevan kierteistä potkuaan kulman ympäri.

Kallion kulmilla pyöri nuoruudessaan monia muitakin tulevia kuuluisuuksia. Helsinginkadun ja Kirstinkadun kulmassa sijaitsevassa vuonna 1907 valmistuneessa komeassa kivilinnassa, Paasosen talossa, asui paitsi venäläisiä upseereita myös Hämeenlinnasta muuttanut Lars ja Olga Bränsin viisihenkinen perhe yhden huoneen ja keittokomeron kokoisessa asunnossa.

Perheen nimi muuttui myöhemmin Paloksi. Kuopus, Tauno Waldemar, aloitti vartuttuaan Sörnäisten Työväennäyttämön iltanäyttelijänä. Loppu on historiaa. Hän sai omaa nimeään kantavan puiston entisen kotitalonsa lähettyviltä.

Hakaniementorin rakentaminen alkoi vuonna 1886 Hakaniemen-
lahden täyttötöillä. Se valmistui 11 vuotta myöhemmin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaikille ei riittänyt voita, joten puutetta korjaamaan perustettiin Valtion margariinitehdas. Helsinkiin siirryttyään se rakennettiin Sörkan vankilalta saadulle tontille Lautatarhankadulle. Kun tehdas lopetti toimintansa, se palveli hetken Estonian uhrien ruumishuoneena vuonna 1994. Muutettuaan muotoaan asuintaloksi se säilytti vanhan nimensä: Asunto Oy Vanha Margariinitehdas.

Ei voi kuin ihailla, miten monipuolista tietoa tekijät ovat saaneet ujutettua vetävään teokseensa. Tuntuu kuin olisin itse menossa mukana. Kun hyppään Styrmanin ja Tainion aikakapseliin näen, miten Kallion kirjaston talonmiehen asunnosta säntää nuori alivuokralainen juoksulenkilleen.

Illalla hän hurmaa neitokaisia tanssitaidollaan Sörkan Vennussa, Arbetets Vännerin juhlahuoneistossa talossa, joka 1960-luvulle saakka sijaitsi Hakaniementorin lähistöllä. Kuka hän on? Vinkki: Pariisin kesäolympialaisissa 1924 parkettien partaveitsi voitti viisi kultamitalia.

Tässä vaiheessa Kallion kierrosta alkaa jo tulla hiki puseroon. Apu on onneksi lähellä. Vuodesta 1928 toimineen Kotiharjun saunan pehmeät löylyt rentouttavat kulkijaa. Kaikille avoin sauna Harjutorinkadulla on viimeinen perinteinen puulämmitteinen korttelisauna Helsingissä.

Saunan löylyistä virkistyneenä jatkan matkaani aikakoneessa 1950-luvulle Olavi Virran levykauppaan Hämeentien kulmaan Kustaankadulle. On helppo arvata, mistä se sai nimensä. Tällä hetkellä Ruotsissa valtikkaa pitelee Kaarle XVI Kustaa.

Levykaupassa törmään Hämeentie 38:ssa asustaviin Raittisen veljeksiin Eeroon ja Jussiin, joita ei tango kiinnosta. He himoitsevat uutta musiikkia, jota kutsutaan rock ’n’ rolliksi. Kiikarissa heillä on levy ”Elvis Presley – Elvis’ Golden Records” huimaan 2 400 markan hintaan. Tuolloin elettiin vuotta 1959. Nykyrahassa levy maksaisi 69,31euroa.

Viimeiset pennoset ostokseen haalimme kantamalla tyhjiä pulloja vasta perustettuun Helsinginkadun Alkoon. Levykaupassa näemme ovenraosta Olavi Virran heittävän tikkaa takahuoneessa.

Musiikin makuun päästyäni liityn tekijöiden opastamalle kotiseutumatkalle jäljittämään suomalaisen rockin edelläkävijän, Somerolta Helsinkiin muuttaneen Rauli Badding Somerjoen kujanjuoksua Kallion reviirillä.

Naisystävät ja osoitteet (joita oli peräti 8) vaihtuivat tiuhaan, mutta matkan varrella syntyi ikimuistettavaa musiikkia. Lempikappaleeni Baddingin yhdessä runoilija Arja Tiaisen kanssa sanoittama Paratiisi ei kuuntelemalla kulu.

Kun seuraavan kerran suunnistan Kallion kulmille, kaappaan mukaani mainion matkaoppaan. Kirjavan Kallion ansiosta kaupunginosan rikas arkkitehtuuri ja historia legendaarisine alkuasukkaineen saavat ihan uusia ulottuvuuksia.

Juhani Styrman ja Tiina Tainio: Kirjava Kallio. ReunaPublishing House. 2024. 80 s.

 

 

Markus Jokela: Moments and Landscapes of Minor Importance

Markus Jokelan ”tavallisia” kuvia

Palkittu valokuvaaja Markus Jokela on tallentanut Helsingin ohilipuvaa arkea, satunnaisia kohtaamisia ja muutoksen myllertämiä maisemia valokuvateokseensa Moments and Landscapes of Minor Importance sekä siihen liittyvään valokuvanäyttelyyn TILA galleriassa.

Tavallinen on tärkeää, se mikä on lähellä ja jokapäiväistä, melkein näkymätöntä. Tavallinen on aina läsnä. Minua kiinnostavat merkityksettömät hetket ja maisemat, jotka eivät tee numeroa itsestään.

Kun Helsingin Sanomissa pitkään työskennellyt Markus Jokela jäi keväällä 2019 eläkkeelle, iski pandemia, ja suunnitellut projektit peruuntuivat. Hänelle jäi aikaa harhailla kuvausretkillä kotikaupunkinsa maisemissa, usein kävelymatkan päässä kotoa. Neljän vuoden kuvasaldo on nyt saanut hienon esillepanon maineikkaan Hatje Cantz kustantamon valokuvateoksessa Moments and Landscapes of Minor Importance (Vähemmän tärkeitä hetkiä ja maisemia).

Paraatipaikat eivät Jokelaa kiinnosta. Sen sijaan hän on hakeutunut arjen ihmistungokseen, syrjäisille kujille ja rakennustyömaille, ottanut kuvan, kun se on hänen tielleen osunut. Kuvien intensiivinen läsnäolon tuntu vetää katsojankin mukaan tilanteeseen.

Tuntuu kuin istuisin metron kiiltävän oranssilla penkillä vastapäätä kuulokkeista tulvivaan musiikkiin uppoutunutta tyttöä, R-kioskin takapihalla todistan pariskunnan välienselvittelyä, Piritorilla en halua tietää, mitä on tapahtunut vaan kanssakulkijoiden tavoin kiirehdin pois paikalta mahdollisimman pian.

Kuvissa on niin tahatonta huumoria kuin korkeiden kerrostalojen varjostamien kujien melankoliaa. Vangituista hetkistä välittyy myös jotain hellyttävää, tuntuu kuin niillä olisi sanoma: tällaisia me olemme, maailmaan heitetyt ihmiset, niin hyvässä kuin pahassa.

Kuvausretkillä Jokelan korviin tarttui ohikulkijoiden satunnaisia lausahduksia, joita hän alkoi merkitä muistiin. Hän huomasi, että kuvilla ja keskustelunpätkillä oli jotain yhteistä: ne olivat molemmat vähän outoja. Kirjan kuvat ja lyhyet lausahdukset eivät liity toisiinsa, mutta samasta lähteestä ne kumpuavat.

You can’t get fucking lost in a place like this. – I’m already lost. (Vapaasti suomennettuna: Et sinä jumaliste voi eksyä tällaisessa paikassa. ­ – Olen jo eksynyt.) Näin olisin voinut itsekin manata harhaillessani eksyneenä Kalasataman Redin sokkeloissa.

TILA gallerian avajaisissa näyttelyä kierrellessämme arvailimme, missä mikin kuva oli otettu. Se ei ollut helppoa, sillä monia kuvien esittämiä maisemia ei enää ole. Rakennustyöt ovat edenneet, ja näkymät muuttuneet. Teoksensa jälkisanoissa Jokela toteaa, että häntä kiinnostavat urbaanit maisemat, joilta puuttuu identiteetti, koska ne ovat vasta muotoutumassa. Tai ne ovat yksinkertaisesti vain tylsiä.

It’s so hard to understand that I have the craziest family in the world when I am so sane myself. ( On niin rankaa tajuta, että perheeni on maailman kahjoin, kun itse olen niin selväpäinen.)

Jokelan kuvat eivät edusta perinteistä katuvalokuvausta, jonka puitteissa luodaan eräänlaisia kertomuksia. Hänen anarkistissa kuvissaan ihmiset tulevat ja menevät miten mielivät, sommittelut vinksahtelevat vähän niin ja näin. Mutta juuri tässä piilee Jokelan kuvien lumo: ne ovat yhtä epätäydellisiä kuin elämänmeno, jota ne aidosti ja rehellisesti dokumentoivat.

Teoksen harvat tekstit ovat englanninkielisiä, mutta se ei haittaa, sillä näihin kuviin jos mihin pätee vanha sanonta: ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.” Luettuani silmilläni Jokelan kuvia alan katsella tarkemmin maisemia, jotka olen aiemmin ohittanut mitäänsanomattomina ja olla enemmän läsnä ohikiitävässä hetkessä.

TILA gallerian näyttelyssä on esillä herkullisia makupaloja kirjan kuvista 26.5. saakka osoitteessa Kalevankatu 40.  https://www.tilagalleria.fi/

Yksi Jokelan korvaan tarttuneista lausahduksista kuvaa kirjan ja näyttelyn henkeä osuvasti:

We’re tough. We won’t give in. We won’t be pushed around.

(Me ollaan sisukkaita. Me ei anneta periksi. Meitä ei kukaan komentele.)

Markus Jokela: Moments and Landscapes of Minor Importance. Hatje Cantz. 2024.

Yritin ottaa ”tavallisen” kuvan illan isännästä, joka seisoo vasemmalla. Ei ollut helppoa. Tämän jutun kuvat, jotka olen ottanut näyttelystä ja kirjasta, antavat vain kalpean aavistuksen alkuperäisten kuvien hienosta laadusta.

Mikko Kauppila: Terveisin K

Minä laihdutan itseni neutriksi

Mikko Kauppilan esikoisromaanissa Terveisin K kirjallisuudenopiskelija kadottaa sanat ja itsensä. Kun ruumis ei saa himoamaansa nautintoa, minäkertoja pyrkii siitä eroon. Raadollinen kuvaus syömishäiriön kuolemansyleilystä hätkähdyttää.

Minä laihdutan itseni neutriksi, kuohitsen ruumiini puutarhasaksilla ja pikkelöin veitikkani kuin satokauden käyrimmän kurkun.

Mikko Kauppila tunnetaan näyttelijänä, joka on esiintynyt elokuvissa, tv-sarjoissa ja teatteriproduktioissa. Helsingin Kaupunginteatterin kehutussa Bolla-näytelmässä hän teki toisen pääroolin.

 Vuonna 2019 Finlandia-palkinnon voittanut Pajtim Statovcin Bolla kuvaa kahden miehen kiellettyä suhdetta Jugoslavian hajoamissodan pyörteissä.

Kauppilan romaanin Terveisin K (Teos) minäkertoja, nuori mies, kipuilee hänkin suhdeongelmiensa kiemuroissa. Kauppila astuu esikoisellaan samalle estradille kuin Rasmus Arikka kursailemattomalla Homoromaanillaan ja Niko Hallikainen vaikuttavalla teoksellaan Suurimärkä salaisuus.

Kun Kauppilan teoksen päähenkilö, K, uskoo kohdanneensa lapsuudenystävänsä, P:n, ohimennen kaupungin hämärässä, hän alkaa kirjoittaa P:lle kirjeitä, jotka päättyvät sanoihin Terveisin K. 

Kirjeissään K raportoi elämäänsä ja muistelee yhteistä lapsuuttaan ja nuoruuttaan P:n seurassa. Sävyltään ylimieliset kirjeet päättyvät ilkeisiin alapääkommentteihin. Hän ei saa kirjeisiinsä vastausta.

Ensimmäisen vuoden opiskelijana K yrittää päästä mukaan opiskelijarientoihin huonolla menestyksellä. Kunnes hän rakastuu päätä pahkaa samoilla luennoilla käyvään kauniiseen opiskelijapoikaan, A:han: voi miten suloinen ja säikky hän onkaan. K alkaa nähdä seksuaalisävytteisiä päiväunia yhteiselosta A:n kanssa.

Kirjeessään P:lle hän muistelee heidän salaista nakupelle-leikkiään. Toinen heistä riisuutui alastomaksi, ja toinen alkoi tehdä tutkimusretkeä koskettelemalla eri kohtia hänen vartalostaan ja vaatia sille nimeä. Mikä kohta tämä on? Sisäreisi. (…) Ehkä olikin niin, P, että vasta kieli teki toisesta todellisen, vahvisti sen mitä käsi yritti hahmottaa! K:n kirjeiden pilkallisuus alkaa lieventyä muistojen myötä.

Kauppila on myös filosofian maisteri sukupuolen-
tutkimuksesta Helsingin yliopistosta.
Kuva Jenni Saari

Kun tunkeutuminen A:n kupeisiin osoittautuu turhaksi toiveuneksi, kertomuksen sävy tummenee. Romaanin toisessa luvussa alkaa kieltäymysten aika. Tyhjä tila K:n sydämessä alkaa täyttyä syömishäiriöllä, joka luikertelee K:n elämään kuin salakavala käärme.

Vessakäynnit saavat uusia merkityksiä. Sinä pyyhit itsestäsi ravinnon pois, sinä pyyhit virheelliset värit, pyyhit ylimääräiset ja epäselvät kokemukset, inhon, kiiman ja karsinogeenit… Toisin sanoen sinä pyyhit elämän pois. Peräruiske ja ”kahden sormen kokoonpano” auttavat, mikäli K on hairahtanut kaidalta polultaan.

Äiti tilittää ajatuksia elämästään loputtomilla monologipuheluillaan K:lle, jonka elämästä ja ajatuksista hän ei ole kiinnostunut. Ennen kaikkea hän soimaa edesmennyttä aviomiestään, joka hänkin ”oli pojan pauloissa”, rakastunut miespuoliseen kollegaansa, eikä myöhemmin enää sietänyt vaimonsa läheisyyttä.

Äidin litaniat tuovat romaaniin tuulahduksen nykyisestä elämänmenosta, jossa omaan napaan tuijottelusta on tullut maan tapa. Media tarjoilee runsaskätisesti tarinoita romahdukseen johtavasta työuupumuksesta. Niitä ahmittuaan äitikin on tunnistavinaan itsessään kuvattuja oireita. Hän haluaisi kokea hurmoksellisen elpymisen, jolla lehtien artikkelit herkuttelevat.

Nainen alkaa kävellä metsässä ilman kelloa, nainen tunkee kätensä kostean humuksen sekaan ja käsi humuksessa ajattelee olevansa yhteydessä johonkin ikiaikaiseen, nainen reflektoi matrilineaarista perintöään. Näitä avautumisia kuunnelleessaan K tuntee itsensä laskisangoksi.

Romaani rakentuu K:n raportoinnista, hänen kirjeistään P:lle ja äidin monologeista. Ne veistävät surullisen viipaleen todellisuudesta, jota elämme. Varsinkin nuorilla menee nykyään huonosti. K:sta tuntuu, että yliopistolla opiskelijat käyvät ahkerammin terapiassa kuin luennoilla.

Nykyinen elämänmeno on paljolti rakentunut vieraantumisen varaan. Kun omien tunteiden sanoittamisesta on tullut itseisarvo, maailma typistyy lopulta kerrottuun itseen. K oppii miellyttämään löysiä latelevaa terapeuttiaan mukailemalla hänen odotuksiaan ja käyttämällä hänen suosimiaan ilmauksia ja sanoja.

Iikka Lehtinen: Spirit Devourer

Kun terapiasta ei ole apua, anoreksia saa yhä tiukemman kuristusotteen K:sta. Vallattuaan ensin hänen kehonsa ja mielensä se alkaa seuraavaksi kaapata myös hänen sanojaan. Ensimmäisenä K luopuu sanasta rakkaus, johon minulla ei ole enää suhdetta jos niin minkään laista…Lapsuuden nakupelle-leikissä sanat rakensivat ruumiin. Nyt käy päinvastoin, sanojen kadotessa ruumiskin häviää.

Mikko Kauppilan kyky eläytyä, solahtaa toisen nahkoihin näkyy yhtä hyvin teatterin lavalla kuin hänen kirjansa sivuilla. Terveisin K vie rakkaudettoman elämän raakaan todellisuuteen puistattavan aidosti.

Mikko Kauppila: Terveisin K. Teos, 2024. 224 s. 

Iikka Lehtisen näyttely And then light took us LaternaMagicassa 25.5. saakka.