Tuula Cox ja Anna Häkkinen: Tuhkimo von Vuff

Kapybara ja rescuekoira

Tyylikkään teoksen Tuhkimo von Vuff: Saisinko palan juustostasi päähenkilönä tassuttelee hellyttävä karvaturri, jolta Kapybara-kustannuksen esikoiskirja on saanut arvokkaan nimensä.

Olen hemmoteltu enkä häpeä myöntää sitä.

Eläimellinen meno alkaa heti Tuhkimo von Vuff -kirjan kannesta, johon Viipurista Käpylään päätynyt rescuekoira on painanut kullatun tassunjälkensä hyväksymisen merkiksi. Ja ei kun menoksi! Tai ei sentään ihan vielä, sillä ensin on pötköteltävä (luu päänalusena). Lepohetkeen kuluu ≈ 20 tuntia vuorokaudessa. Sitten jaksaa taas temmeltää.

Mutta ensin ihailijoideni on rapsuteltava minua perusteellisesti. Olen antanut toiminnalle yksityiskohtaiset ohjeet: A) pitkäkestoisuus, B) toistuvuus lyhyillä aikaväleillä, C) täysi keskittyminen (ei muita tähän liittymättömiä toimia yhtäaikaisesti), D) kokonaisvaltaisuus ja ennen kaikkea kautta koko operaation: E) ylistävä ja muutenkin kehuva puhe yhdistettynä pääasialliseen toimintaan.

Rapsutuskäsittelyn jälkeen kokemusasiantuntijan lihakseni ovatkin lämmenneet sopivasti päätä huimaavaa piehtarointiesitystä varten. Nykytanssia muistuttava vauhdikas kieriskelyni lumihangessa saa ohikulkijatkin huokailemaan ihastuksesta ja aplodeeraamaan taidokkaille kiepautuksilleni.

Näyttävien fyysisten ponnistelujensa jälkeen Tuhkimo ravistelee turkkiaan niin rivakasti että lumi pöllyää ja vetää hetken henkeä ennen kuin avautuu elämänfilosofiansa syvimmästä olemuksesta (mikä on somehenkilöiden keskuudessa nykyisin lähes pakollista): Urheilu ei minulle niinkään maita, mutta juustot sitäkin enemmän: Liikenisikö sinulta palanen esim. Oltermannia? (Häntä heiluu kannustavasti.)

Tuhkimolta sujuu myös riimittely: rapsutus / must / go / on

Muotiasioiden suhteen Tuhkimo tunnustaa olevansa konservatiivi. Kahiseva, kankea makkarankuori, heijastintakki on makuuni aivan liian moderni ja futuristinen, vaikka tykkäänkin tulla huomioiduksi. Nykyajan turhake, valjaat, ovat nekin epämukavat, joten en suostu pitämään niitä.

Unelmieni maailmasta puuttuisivat myös turkin pesu ja kynsien leikkuu, punkit ja siilit, vihannekset ”herkkuina” (eivät ole), sähköpotkulaudat ja pölynimuri. (Kaksi viimemainittua komeilevat myös minun inhokkilistallani.)

Elämän pienet takaiskut Tuhkimo kuitenkin ottaa vastaan turhia hötkyilemättä stoalaisella tyyneydellä ja keksii niihin tuota pikaa luovia ratkaisuja. Esimerkki: Vaa’assa käynnin jälkeen nappulatarjontaa vähennetään 0,5 dl päivässä! Nälänhätä uhkaa! Onneksi sinä livautat minulle kelpo kimpaleen Oltermannia, mutta tee toimenpide siten, ettei Anna huomaa.

Luonteikas ja karismaattinen Tuhkimo aivan ilmeisesti pitää ystäviensä realiteetit kohdillaan muistuttamalla, mikä elämässä on tärkeää: Sormillesi olisi parempaa ja tärkeämpääkin tekemistä kuin tuo naputteleminen: Rapsutus! Tuhkimolla itsellään on tassut tukevasti maankamaralla (paitsi piehtaroidessa). Vilpittömällä ja raikkaalla elämänasenteellaan hän on saanut minustakin fanin.

Tuula Coxin piirrokset ja Anna Häkkisen tekstit täydentävät mainiosti toisiaan. Niiden yhteispelistä syntyy ilmeikkäitä, eloisia ja tunnistettavia kohtauksia heidän nelijalkaisen ystävänsä Tuhkimo von Vuffin monenmoisista seikkailuista ja kommelluksista.

Tuula Cox ja Anna Häkkinen esittelivät Tuhkimon edustavaa
cv-kuvaa kirjan julkkareissa Asbestos Art Placessa. 
Kuva: Hannele Salminen

Mutta mikä ihmeen kapybara? Tuota pikaa selviää, että kyse on maailman suurimmasta jyrsijästä, marsua muistuttavasta veikeästä ja sosiaalisesta otuksesta. Kapybara-kustannus puolestaan on ilahduttava lisä kustannuskentälle. Annetaan heille puheenvuoro:

”Runoilija, kuvataiteilija ja lääkäri Heidi Wikströmin pitkäaikaisesta haaveesta tuli totta, kun hän perusti Kapybara-kustannuksen yhdessä tyttärensä, monialaisen taiteilijan Tuula Coxin kanssa syksyllä 2025. Kustantamon tarkoituksena on tehdä pieniä painoksia erityisiä kirjoja, aihepiirinä ja kohdeyleisönä mitä tahansa makkaroista prinsessoihin (kunnianarvoisaan Kirsi Kunnakseen viitaten).

Kirja esineenä on tärkeä meille, ja ihailemme entisaikojen kirjantekotapoja, niistä välittyvää arvostusta käsityöhön, sekä niiden usein hienovaraista estetiikkaa. Pyrimme omiin kirjoihimme luomaan samankaltaista lumoa. Esikoisteoksemme Tuhkimo Von Vuff on kokonaan käsin kirjoitettu ja kuvitettu ilmeikkäin viivapiirroskuvituksin, jotka henkivät kuvituksen kulta-ajan tunnelmaa.” 

Tuula Cox ja Anna Hänninen: Tuhkimo von Vuff: Saisinko palan juustostasi. 

Kapybara-kustannus 2025. https://kapybaratheartcollective.com/kapybara-kustannus/ 

Erityistä: Käsin kullattu kansi ja takakansi, kuosilliset esilehdet. 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä

”Ehkä tästä tuli liian todellista”

Irlantilainen palkittu kirjailija Claire Keegan teki sen taas. Hänen kolmesta mestarillisesta novellistaan kokoelmassa Aivan viime hetkellä syntyy kuin taikaiskusta tunnistettava kertomus rakkauden kuolemasta, itsellisen elämän lumosta ja himon rankoista seurauksista.

Tarinassa oli maa ja tuli ja vesi; siinä oli mies ja nainen ja ihmiset, yksinäisyys, pettymys. Tekstissä oli alkuvoimaa, se oli korutonta. 

”Niukan muodon mestari Claire Keegan menee suoraan asiaan, loihtii muutamalla mutkattomalla lauseenvedolla miljöön, ihmiset ja tunnelman”, luonnehdin hänen ensimmäistä suomennettua teostaan, The Orwell Prizen voittanutta romaaniaan Nämä pienet asiat. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2023/11/claire-keegan-nama-pienet-asiat.html

Hänen seuraava suomennettu pienoisromaaninsa Kasvatti voitti Davy Byrnes Awardin, maailman arvokkaimman novellipalkinnon http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2024/05/claire-keegan-kasvatti.html. Se kertoo pienen tytön kesästä, jolloin kaikki muuttuu. 

Tyttönen kokee ensimmäistä kertaa huolenpitoa, ja hänelle avautuu aivan uusi maailma: hän oppii lukemaan. Se oli samanlaista kuin polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin, joissa en ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.

Näiden molempien pienoisromaanien punaisena lankana kulkee humaani sanoma lähimmäisenrakkauden ja välittämisen tärkeydestä. Keeganin uudessa novellikokoelmassa Aivan viime hetkellä (Tammi) äänilaji vaihtuu. Taivas tummenee, ja uhkaavat pilvet nousevat sukupuolia erottavan kuilun ylle. Rotko ei näissä naisista ja miehistä kertovissa pysäyttävissä tarinoissa kapene. Päinvastoin.

Ensimmäisessä novellissa Aivan viime hetkellä Cathal istuu tylsistyneenä työpöytänsä ääressä hikisen kuumana heinäkuun päivänä. Työtoverit vilkuilevat häntä alta kulmain. Heillä on siihen syynsä, joka paljastuu Cathalin muistellessa lähimenneisyyttään.

Tarinoiden lomassa Keegal laukoo epämiellyttäviä totuuksia irlantilaisen yhteiskunnan epäkohdista. Yksi niistä on miesten vähättelevä asenne naisia kohtaan. Näennäisesti harmittoman Cathalinkin kuoren alta paljastuu isiltä pojille periytyvä sovinismi.

Jonkin aikaa kestänyt yhteiselo naisystävän kanssa ei ota sujuakseen, sillä Sabinella on oma tahto ja mielipiteet. Sitä Cathal ei ole ottanut laskelmissaan huomion: Ajattelin vain että sinä olisit täällä ja laittaisit ruokaa ja että minä heräisin sinun vierelläsi. Ehkä tästä tuli liian todellista. Häät perutaan, sillä Sabine pakenee aivan viime hetkellä.

Toisen novellin Pitkä ja tuskallinen kuolema näyttämönä toimii historiallinen Heinrich Böllin talo Irlannin länsirannikon tyrskyjen ja jyrkkien kallioiden komeissa maisemissa Achill Islandilla. Nobel-voittaja ihastui karun luonnon kauneuteen ja osti sieltä talon, jossa kirjoitti matkakirjallisuuden klassikon Päiväkirja vihreältä saarelta.

Taloon perustettiin myöhemmin residenssi kirjailijoille ja taiteilijoille, jonne kertomuksen päähenkilö nuorehko naiskirjailija intoa puhkuen saapuu parin viikon työskentelyjaksolle. Odotukset ovat korkealla: Hän saisi istua päiväkausia lukien ja työskennellen tapaamatta ketään. Juuri silloin puhelin soi.

Vierailulle pyrkii saksalainen eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori, josta hetkeksi tulee varsinainen kiusankappale. Nainen yrittää olla kohtelias, kerää talon takaa karhunvatukoita vieraansa kunniaksi leipomaansa kakkuun. Iltateen aikana käyty keskustelu vinksahtaa kuitenkin väärille raiteille.

Claire Keeganin teokset ovat kriitikoiden 
ylistämiä kansainvälisiä bestsellereitä, 
jotka on käännetty 30 kielelle.
Kuva:Philippe Matsas / Tammi

Professori ei tunnu ymmärtävän, mistä kirjoittaminen kumpuaa, mistä inspiraatio saa alkunsa. Miten koettu muuntuu kirjallisuudeksi. Niin se vain lopulta menee, että röyhkeä vieras pääsee itsekin mukaan tarinaan.

Hän oli juuri antanut miehelle nimen ja syövän ja kirjoitti nyt miehen sairaudesta. Kosto on suloista, vaikka sen pukeekin kirjalliseen muotoon. Kun hän pani vesipannun tulelle ja otti kakun jääkaapista, hän venytteli ja tiesi valmistautuvansa miehen pitkään ja tuskalliseen kuolemaan.

Kolmannessa kertomuksessa Antarktis Keegan kääntää nupin kaakkoon. Kaikki alkaa auvoisasti, sillä nyt päähenkilönä on onnellisesti naimisissa oleva nainen. Aavistelen silti, että tähänkin tarinaan on koira haudattuna.

Nainen lähtee kaupunkiin ostamaan perheelleen joululahjoja. Mutta haluaa samalla reissulla kokea millaista on maata toisen miehen kanssa. Hän oli varma että pettyisi. Kun hän baarissa tapaa ”maailman yksinäisimmän miehen”, varoituskellot alkavat kilistä korvissani.

Mies osoittautuu oikeaksi aarteeksi, hän laittaa ruokaa, on antelias rakastaja edellisten novellien kitsaiden miesten jälkeen. Illallisen tuoksut leijailivat huoneen halki. Korianteria, limettimehua, sipuleita. ”Hän voisi pysyä humalassa, hän voisi elää näin”, tuumii nainen pikkuhuppelissa miehen untuvatäkin uumenissa.

Maisemakuvauksilla on tärkeä sivurooli Keeganin kertomuksissa, niissä Irlannin luonto näyttää mahtiaan, taustoittaa tarinan tunnelmia. Auringonlasku lietsoi taivasta, suostutteli jättämään hiukan päivänvaloa pimeyteen. Mutta pimeys koittaa. Kaikki on ollut liian hyvää ollakseen totta. Kaiken tämän teoksen suomentaja Kristiina Rikman kääntää jälleen suvereenisti.

Vain 109 sivua ja minusta tuntuu kuin olisin solahtanut paksun romaanin uumeniin, jossa Keegan ei tarvitse yhtään ylimääräistä sanaa tai ilmaisua maalatakseen maiseman, ratkaisevat hetket ja ihmistensä tunteet, mielentilat ja kohtalot tunnistettavasti.

Novellien jännite ei kertaakaan katkea, sillä Keegan osaa maagikon tavoin valita ja asetella sanansa niin taitavasti, että kerronnan rytmi kuljettaa herpaantumatta kohti vääjäämätöntä loppua.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä (So Late in the Day: Stories of Women and Men)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2025. 109 s. https://www.tammi.fi/kustantamo/ 

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki

Tunteiden kalligrafiaa

Japanilaisen Ito Ogawan viehättävän romaanin Paperikauppa Tsubakin päähenkilö kirjuri laatii taidokkain siveltimenvedoin asiakkaidensa puolesta viestejä, joissa nämä paljastavat syvimmät tunteensa, joita he itse eivät osaa ilmaista.

Olen todellakin kirjuri. Kirjoitan pyynnöstä melkein mitä tahansa, mutta teen sen aina auttaakseni pulaan joutuneita ihmisiä, siksi että haluaisin heidän tulevan onnellisiksi.

Ito Ogawan romaanissa Paperikauppa Tsubaki (Publiva) kuljetaan neljän vuodenajan tahdissa, joista kukin tuo oman vivahteensa kertomukseen. 

Tunnelmallista matkaa elämän perimmäisten kysymysten äärelle siivittävät myös japanilaisten perinnäistapojen kuvaus ja japanilaiset kalligrafiset kirjainmerkit, joilla osa romaanin tekstiä on kirjoitettu.

Parikymppinen Hatoko Amemiya, lempinimeltään Poppo, on perinyt isoäidiltään – jota hän kutsuu Edeltäjäksi – paperipuodin, joka puolestaan on ristitty sitä suojelevan villin kameliapuun tsubakin mukaan. 

Poppo on saanut Edeltäjältään koulutuksen suvussa Edo-kaudelta saakka perinteenä kulkevaan kirjurin ammattiin, taitoon kirjoittaa kaunista kalligrafiaa.

Poppolta jäi tavanomainen nuoruus ystävineen ja retkineen elämättä. Kaiken koululta liikenevän ajan hän käytti piirtelemällä hiragana-tavuaakkosten spiraaleja ankaran opettajansa valvovan katseen alla. Tämä kostautui myöhemmin. Poppo kapinoi, katkaisi välinsä Edeltäjään ja lähti matkoihinsa.

Edeltäjän kuoltua Poppo palaa temppeleistään ja pyhäköistään tunnettuun Kamakuran kaupunkiin Tokion kupeessa ja alkaa hoitaa paperipuotia ja kirjurin tointa. Pikkuhiljaa naapurit ja asiakkaat tulevat tutuiksi, arki asettuu kohdalleen.

Tekstin rauhallisesta poljennosta, japanilaisen kulttuurin yksityiskohtien kuvailusta ja ihmisten jutusteluista syntyy romaanin levollinen, kodikas tunnelma. Jotkut asiakkaiden tilaamat viestit aiheuttavat Poppolle kuitenkin päänvaivaa. Ongelmat eivät ole niinkään teknisiä kuin sisällöllisiä.

Hänen on sukellettava asiakkaidensa nahkoihin, eläydyttävä heidän tunteisiinsa ja peräti olemukseensa, jotta viesteistä välittyisi heidän aito äänensä. Kirjepaperin laatu, musteen väri, kirjasinten tyyli, postimerkin kuva ja lopuksi vielä viestin sulkevan sinetin ominaisuudet on kaikki harkittava tarkoin, jotta ne kuvastaisivat lähettäjän tunteita.

Ito Ogawa on japanilainen kirjailija, sanoittaja
ja kääntäjä. Kuva: Chiyoe Sugita

”Kirjoittaisitko paratiisissa olevan isäni puolesta kirjeen äidilleni?” pyytää herra Seitarō ja kertoo, että hänen hoitokodissa oleva vanha äitinsä odottaa edelleen usein työmatkoilla kulkeneelta edesmenneeltä mieheltään kirjettä, joita hän aina matkoiltaan lähetti.

Asiakkaiden viestipyynnöistä kuvastuu inhimillisten tunteiden monimuotoinen kirjo rakkaudesta ja hellyydestä aina katkeruuteen ja vihaan. Viimemainitut tapaukset aiheuttavat Poppolle eniten työtä, sillä kirjeiden tarkoitushan olisi tuoda iloa.

Avioerosta kertova viesti vieraille, jotka 15 vuotta sitten juhlivat pariskunnan häitä tuottaa Poppolle päänvaivaa. Toinen hankala tapaus on välienkatkaisukirje ihmiselle, jonka ystävyyden lähettäjä kokee valheelliseksi ja teennäiseksi.

Noin rankka kirje oli ehdottomasti kirjoitettava pergamentille, jota ei helposti pystysi repimään silpuksi. Silloin ainoa mahdollisuus oli käyttää keskiaikaista rautagallusmustetta, jota saatiin aikaan sekoittamalla jauhettuja kasvien äkämiä rautajauheeseen ja lisäämällä säilöntäaineeksi punaviiniä ja etikkaa. Seoksella pystyi kirjoittamaan vain sulkakynällä.

Nurinkurinen, raiteiltaan vinksahtanut ystävyyssuhde sitä paitsi ansaitsi tulla lopetettavaksi siihen verrattavissa olevalla vääristyneellä tekstillä eli peilikirjoituksella! Niinpä lukijankin on tepasteltava pelin ääreen, näytettävä sille kirjettä ja luettava se peilin pinnalta.

Ogawan tekstin aistillisuus lumoaa. Se tuntuu silloinkin kun Poppo tekee matkan merenrannalle naapurinsa rouva Barbaran kanssa. Ystävykset riisuvat kenkänsä kulkeakseen paljain jaloin, ja  joka kerran kun jalkani irtosivat hiekan karheasta hyväilystä, tuntui kuin keijukaiset olisivat kutitelleet jalkapohjiani. Tekstin suomentaja Raisa Porrasmaa ansaitsee kiitokset ilmeikkäästä käännöksestä.

Ito Ogawan sympaattinen romaani vie kuin huomaamatta elämän perimmäisten kysymysten äärelle. Sen rivien väleissä korostuvat ystävyyden merkitys, anteeksipyynnön ja -antamisen tärkeys. Tarina houkuttelee mukaansa nauttimaan arjen lumotuista hetkistä, tunteesta jonkun suuremman läsnäolosta.

Luettuani inhimillisen, ihmistä ymmärtävän kertomuksen minusta tuntuu kuin kirsikankukat hiljaa leijailisivat ilmassa, savustettujen teelehtien paahteinen aromi kohoaisi kulhoista, ja ystävien iloinen puheensorina helmeilisi Paperikauppa Tsubakissa.

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki. (Tsubaki Bunguten). Suom. Raisa Porrasmaa. Publiva. 268 s. https://publiva.fi/ 

Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot Aura Siltalalle ja Kaisa Vahteristolle

Aura Siltala omaperäisellä esikoisrunoteoksellaan Kyborgikesä sekä Kaisa Vahteristo esikoisromaanillaan Nieltyjä esineitä voittivat vuoden 2025 Kalevi Jäntin säätiön kirjallisuuspalkinnon.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria, lupaavia kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 141 kirjailijaa.

Kaisa Vahteristo ja Aura Siltala poseeraavat palkinnon
perustajien muotokuvien äärellä.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä kirjailija, VTT Anna Alanko, VTM Leena Alanko, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil. tri h.c. Touko Siltala ja runoilija Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin 34 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma on yhteensä 40 000 euroa, joten kumpikin kahdesta tänä vuonna palkitusta saa 20 000 euroa. 

 

”Onko toi tyttö vai poika?”

Tommi Musturin kansi noudattaa
kyberneettistä logiikkaa.

Aura Siltala (s.1992 Helsingissä) kertoo kuluttavansa paljon aikaa ”näyttöjen ääressä  transnaisten nettikeskusteluissa, joissa luodaan uutta kieltä. Niiden aineettomassa maailmassa syntyy ennen kokemattomia olemisen tapoja”. Tämä materialisoituu hänen proosarunoteoksessaan Kyborgikesä (Poesia),

Siltalan pienoisesseissä videopelit, tekniikka ja todellisuus kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Olenko ensimmäistä sukupuolta, joka kokee voimakasta tai voimakkaampaa eroottista viehtymystä virtuaalisiin kuin konkreettisiin tiloihin? teoksen minäkertoja pohtii.

Lukiessa tuntuu kuin olisin sujahtanut mustan aukon läpi vieraaseen sivilisaatioon, jonka kieltä, tapoja ja tunnelmia en tunnista. Mutta ei se haittaa, pikemminkin innostaa jatkamaan tutkimusretkeä, pitelemään tiukasti kiinni hurjastelevien sanojen reunoista.

Kustantajan mukaan Kyborgikesä ammentaa speedrun-videoista ja Tumblr-puheesta. Käsittääkseni kompastelevaa matkantekoani helpottaisi, jos minulla olisi käytettävissäni ”edistyneitä liikkumistekniikoita kuten wavedashaamista ja corner boosteja”. Nyt on vain selvittävä ilman niitä.

Kyborgikesän minäkertoja käy läpi transitiota, siirtymää syntymäsukupuolesta omaan sukupuoleen. Rintani materialisoituvat hitaasti sieltä, missä aaveraajoja ja hellittyjä valemuistoja säilytetään. Ei menetetyn ajan saamista takaisin vaan sitä, ettei aika ole yksiulotteista enää.

Kun ”hegemoninen maskuliiniisuus.exe” on lakannut toimimasta, tyttöystävät katoavat, mutta tilalle tulee ihan toisenlaisia deittejä ja leikkejä. Joskus pornossa kiihottavinta on halpa kamera, jolla se on kuvattu.

Palkintoraadin mielestä Aura Siltalan esikoisteos on vaikuttava näyttö: ”Kyborgikesä tuo esiin transnaisen kasvun ja kokemuksen, mutta samalla myös sukupolvikokemuksen, välillä mustan huumorin avulla, välillä lempeästi, lohdullisesti ja sydäntäsärkevästi.”

 

Kesä Karinan ja veitsien kanssa

Kaisa Vahteristo (s. 2000 Nurmijärvellä) on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Hän on kiinnostunut tekstilajien hämärtämisestä ja traumakuvauksista, kertoo hänen esikoisteoksensa takakansi. Tämä heijastuu Nieltyjen esineiden (Kosmos) aihepiiristä, päähenkilön fragmentaarisista muistoista.

Minäkertoja, koulutyttö kiertelee kesätyössään villin Karinan kanssa kaupittelemassa veitsiä talosta taloon. Heinäkuun helle hiostuttaa, mutta polte sisällä tykyttää rajummin. Tyttö on korviaan myöten rakastunut työpariinsa. Kuusitoistavuotiaana minun rakkauteni oli nälkäistä, fyysistä rakkautta, joka uhkasi niellä kaiken. Olin vimmainen ja hädissäni.

Kun lapsuuden leikit vielä kummittelevat takaraivossa, tuona kuumana kesänä tytölle aukenee ennen kokematon maailma: rakkauden piina ja seksi, joka tuo mukanaan ihan uusia leikkejä: Hän näki, miten tulva minussa lähestyi ja kuinka tahdoin hukuttaa hänet siihen, sillä minä olin perverssi ja itsekäs ja tarvitsin häntä.

Veitsiä vilahtelee muuallakin kuin tyttöjen myyntikoteloissa. Vasenkätisen Karinan oikeaa käsivartta koristavat viillot kuin tatuoinnit. Ja tämä: Äiti nostamassa veitsen. Avaamassa suunsa. Äiti nielee veitsen ja joutuu sairaalaan.

Kyseessä on harvinainen syömishäiriö nimeltään Pica. Kertoja rinnastaa itsensä äitiinsä: sillä eikö äitini halu niellä tarkoitakin, ettei hän välttämättä koskaan yrittänyt kuolla, että hän vain halusi hirvittävästi, ahnehti, niin kuin minä, että hän halusi ottaa kaiken vastaan, tahtoi maailman itseensä.

Vahteristo analysoi seismografin herkkyydellä ja tarkkuudella päähenkilönsä sisäisiä ja ulkoisia värähtelyjä. Mielen läikähtelyä ja halun ääriviivoja, joita ahnaat sormet iholle piirtävät. Paljon myöhemmin, kun kesästä Karinan ja veitsien kanssa on jäljellä enää haalistuva muisto: Ilkikurinen hymy, joka sai minut hulluksi vuonna jona täytin kuusitoista, näyttäisi nyt lapselliselta.

Raadin mukaan ”teoksesta voi halutessaan lukea myös pyynnön: älä aliarvioi kummallisessa kesätyössä olevaa kuusitoistavuotiasta, jolla on liian pieneksi jääneet farkkushortsit. Hänen elämänsä ja tunteensa ovat yhtä monimutkaisia kuin muidenkin”.

Asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen kiinnostavia, uutta luovia kirjoja, joihin emme ehkä muutoin osaisi kiinnittää huomiota. Lautakunnan jäsenillä on tarkka vainu, sillä moni voittajista on jäänyt kirjallisuutemme historiaan.

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Lauri Viita, Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Tomi Kontio, Katja Kettu ja Iida Rauma. Lista osoittaa, että tänä vuonna palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Aura Siltala: Kyborgikesä. Poesia. 2025. 80 s. https://poesia.fi/

Kaisa Vahteristo: Nieltyjä esineitä. Kosmos. 2025. 192 s. https://www.kosmoskirjat.fi/

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Tästä alkaa kirjoittaminen

 Monika Fagerholmin omintakeisessa romaanissa Eristystila / Kapinoivia naisia parikymppinen päähenkilö kasvaa kirjailijuuteen, porvariston hillitty charmi särkyy, ja 70-luvun Saksassa kuohuu.

Sinun täytyy nähdä. Ei kenenkään toisen silmin, vaan niin, että sinä näet. Ja sen jälkeen kirjoittaa kuin pieni eläin. (..) Sitä on kirjoittaminen, Alice.

Monika Fagerholmin kolmiosaisen romaanisarjan ensimmäisen teoksen kannessa nimi Eristystila / Kapinoivia naisia peittää mustan varjon tavoin aurinkoisen idyllin rivitaloineen ja ihanine naisineen. Tosin nyt naiset eivät niinkään ole ihania vaan tiedostavia Doris Lessingistä Ulrike Meinhoffiin.

Teoksen päähenkilö kahdeksantoistavuotias Alice on muuttanut maalta isänsä uuden perheen luo kaupunkiin, rivitaloon jota hän kutsuu nukketaloksi. 

Kulttuurisesti suuntautuneen perheen (äiti Siri työskentelee YK:ssa, isä Max on valokuvaaja ja pojat Michael ja Prinssiksi kutsuttu Jacob) kulissit ovat pystyssä, kun astumme nukketaloon.

Vuoden kuluttua idyllistä ei ole jäljellä enää mitään, henkilökatraskin on huomattavasti pienentynyt. Mutta viis siitä kaikesta nyt. Se on tulevaisuutta josta emme voi tietää mitään, emme ainakaan nyt, kuten Fagerholm kirjoittaa raottaessaan kuin lukijaa kiusoitellakseen silloin tällöin tulevaisuuden verhoa.

Alice on kirjoittamaton lehti, joka ei niinkään tarvitse totuutta kuin jonkinlaista liikautusta ja sen tuomaa levottomuutta ja energiaa, jotka ryömivät häneen sanattomina. Niitä hän vuoden 1976/77 aikana tulee saamaan mentorinaan kuuluisa teatteriohjaaja Veronica Seger, joka Sirin lailla opastaa häntä etsimään omanlaistaan elämää, omaa ääntään.

Alice haluaa tulla kirjoittavaksi ihmiseksi, niinpä hän alkaa iltamyöhään raapustaa muistikirjaansa romaania työnimeltä ”Tyttö historiasta”. Idean hän on saanut naispuolisen kadonneen ystävänsä lempinimeltään Honeckerin (koska tämä piti pitkiä ja ikäviä puheita) unohtamasta päiväkirjasta. Häntä puolestaan ovat inspiroineet Länsi-Saksan Punainen Armeijakunta -kaupunkisissien vaiheet.

Lukuisia palkintoja saanut Monika Fagerholm
on Suomen tunnetuimpia ja menestyneimpiä 
kirjailijoita. Kuva: Niklas Sandström

Jälkisanoissaan Fagerholm kirjoittaa, että vaikka tarina on fiktiota, sitä ovat innoittaneet 70-luvun todelliset tapahtumat ja henkilöt. Heitä on mielenkiintoista bongailla kertomuksesta, löytää vastinpareja. 

Eristystila oli tuolloin Saksan liittotasavallan kidutuskeino, totaalinen eristäminen vankikoppiin, jonne pidätetyt kaupunkisissit suljettiin, ja minne monet heistä menehtyivät.

Ollaan erään aikakauden lopun kynnyksellä. Olemme paradigmanvaihdoksen äärellä ja heikentämässä kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa. Kehitys on jatkanut yhä kiihtyvämpää vauhtia ja tällaisessa maailmantilanteessa olemme nyt!

Fagerhomin omintakeisessa kirjoitustyylissä kertojan tarinallisen jutustelun katkaisee tuon tuosta tarkkanäköinen kommentointi. Alicekin saa puheenvuoroja. Kertomuksen kollaasia täydentävät Honeckerin muistiinpanot ja Alicen romaanikäsikirjoitus, joka lopulta saa nimen ”Sisäoppilaitoksen tyttö”.

Länsi-Saksan RAFin jäsenten alkuperäinen tarkoitusperä demokratia ja vapaus muuttuivat yhä enemmän murhia kaihtelemattomaksi terrorismiksi. Saksan kuohunnan laineet yltävät myös Honeckerin päiväkirjaan sekä Alicen romaanikäsikirjoitukseen ja hänen elämäänsä.

Alicen teoksen päähenkilö Tyttö saa pääosan sisäoppilaitoksen epäilyttävän draamakurssin näytelmässä ”TyttöIsmael”, jossa lapsijoukon on kynsittävä tiensä valoon. Alicen ystäväpiirikin perustaa ”Vapaan kulttuuriliikkeen metsään” valtaamaansa autioon teollisuushalliin, jossa harjoitellaan Hamletia Prinssi pääosassa.

Aikamoisen näyttämön Fagerholm on Hannimari Heinon hienosti kääntämään romaaniin pystyttänyt. Sen palaset loksahtivat paikoilleen vasta toisella lukukerralla. Kun ensimmäisen osan esirippu laskeutuu, Alice on uuden olemisen tavan äärellä. Kaiken tuhon jälkeen tulevaisuus on avoin. Minun on otettava selvää, mitä maailma on omasta yksinäisyydestäni nähtynä.

Mutta on kuin edessäni avautuisi tie, ei sellainen joka täytyy kulkea puhki, polku vain, harvinaisen risukkoisessa metsässä. Mutta valossa.

Monika Fageholm: Eristystila / Kapinoivia naisia. (Döda trakten / Kvinnor i revolt). Suom. Hannimari Heino. Teos. 395 s. https://www.teos.fi/Helsinki

Ismo Hölttö: Merkkien kaupunki

Ismo Hölttö taikoo ruhjeista taidetta

Valokuvataiteilija Ismo Hölttö on mennyt Helsingin iholle. Hän on ikuistanut kännykkäkamerallaan tolppiin, sähkökaappeihin ja rappauksiin piirtyneitä jälkiä julisteista, raappeista ja säänvaihteluista. Hänen käsittelyssään näistä ruhjeista on syntynyt omaperäistä taidetta, jota on esillä Laterna Magican näyttelyssä ja taidekirjassa Merkkien kaupunki.

Valokuvan ja muun kuvataiteen polut on usein edelleen tapana nähdä toisistaan historiallisesti erillisinä, vaikka niiden tarkastelu toisiaan ruokkivina ja kommentoivina visuaalisuuden muotoina usein toisi täyteläisemmän kuvan kehityskuluista.     Elina Heikka                                                                                                                                                    

Ismo Hölttö tunnetaan ikonisista 60-luvun mustavalkoisista koskettavista henkilökuvistaan. Hän kuvasi kaupunkilaisia ja maaseudun ihmisiä arkisissa askareissaan tai pyysi heitä katsomaan kameraan sen kummemmin poseeraamatta. Ensimmäinen näistä klassikkokuvista koottu kirja Ihminen pääosassa ilmestyi vuonna 1989.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin Rolleiflex on vaihtunut helpommin kannettavaksi Samsung Galaxy -kännykäksi ja pimiön virkaa toimittavat sen kuvankäsittelyominaisuudet. Ihmisetkin ovat aiheina saaneet antaa tilaa revityille tai tussilla sotketuille julisteille, tarroille ja muulle kaupungin kasvoilta löytyville merkeille. Niiden välittämät viestit ovat kerrostuneet toistensa päälle kaupungin muistiksi.

Hölttö kertoo inspiroituneensa kuuluisan katalonialaisen taiteilijan Antoni Tàpiesin Barcelonan rosoisia seiniä kuvaavista maalauksista. Höltönkin valokuvia voisi helposti erehtyä luulemaan moderneiksi abstrakteiksi maalauksiksi tai taidokkaiksi grafiikan vedoksiksi.

Höltöllä on kyky nähdä kiinnostavaa siinä, mikä muilta ohikulkijoilta jää huomaamatta. Laterna Magican näyttelyn ensimmäinen teos on kuvattu vain päivää ennen avajaisia. Hölttö kehotti minua etsimään sen alkuperä teoksen ympäriltä. Enhän minä sitä pientä neliösentin kokoista ruhjetta gallerian rosoisesta tiiliseinästä löytänyt.

27.5.2023, 12.34

Hölttö poimii aiheensa, rajaa sen ja käsittelee kännykän avulla. Näin alkujaan eräänlaisesta ”dokumentista” tulee itsellinen, omaehtoinen taideteos. Hän jättää kuviensa tulkinnan, vapaan assosiaation katsojille nimeämällä teokset vain niiden kuvanottohetken, päivämäärän ja kellonajan mukaan.

Visuaalisesti kiinnostavista kuvista löytyy tekstinpätkiä, ihmishahmoja jopa pöllöjä. Teosten alkuperäinen kolmiulotteisuus toistuu hienosti kaksiulotteisissa kuvissa. Väriyhdistelmätkin toimivat hämmästyttävän hyvin, varsinkin kun tietää, että ne ovat sattumanvaraisia.

Ihailin kaunista sinivalkoisena leijuvaa teosta, joka toi mieleeni eleen tai ohikiitävän ajatuksen. Kun kysyin sen alkuperää, taiteilija vastasi vaatimattomasti: ”muovipussi jossakin”. Silti Hölttö on silminnähtävän innostunut uudesta aluevaltauksestaan, ja uusia kuvia syntyy jatkuvasti. Tänä vuonna 85 vuotta täyttävää taiteilijaa ei ikä hidasta.

27.5.2024, 14.28

”Silmä on kameraa tärkeämpi”, totesi eräs avajaisvieras, mikä pitää paikkansa varsinkin Ismo Höltön hienoja kuvia katsellessa. Niitä voi ihailla Laterna Magican näyttelyssä Merkkien kaupunki / City of Signs 29.11. saakka. https://www.laterna.net/

Sekä Mustan taiteen https://mustataide.fi/ suomen- ja englanninkielisessä valokuvakirjassa, jonka esipuheen on kirjoittanut kuraattori, taidehistorioitsija Elina Heikka.

Ismo Hölttö: Merkkien kaupunki / City of Signs. Musta taide. 2025. 59 s.

 

 

Stefan Bremer: Helsinki by Night

”Yöllinen maisema ja Suuri uteliaisuus”

Valokuvataiteilija Stefan Bremer vie Helsingin sumun syleilemiin maisemiin ja 70-luvun lopulta alkaneisiin kymmenen vuotta kestäneisiin bileisiin komealla valokuvakirjallaan ja Hakasalmen huvilan näyttelyllään Helsinki by Night.

Kaikista tärkeimpänä on vapaus syventyä ja toimia, hymyillä ja riehua, tuntea ja reagoida.

Stefan Bremerille valokuvakemikaalien haju tuli tutuksi jo lapsena hänen isänsä valokuvataiteilija Caj Bremerin pimiössä. Tuskaillessaan myöhemmin, mistä tekisi Taideteollisen korkeakoulun lopputyönsä, hän sai idean kuvata oman versionsa ihailemansa valokuvaaja Brassaïn valokuvakirjan Paris la Nuit’n hengessä.

Helsingin yöllisestä keskustasta tuli Bremerille näyttämö, jota hän monesti kuvasi ylhäältä Tornin tai Vaakunan kattoterassilta. Hiljainen, usvainen kaupunki, sateesta kiiltelevät katukivet ja ratikoiden kiskot loivat romanttisen melankolista tunnelmaa. Vain harvoin kuviin eksyi satunnainen yksinäinen kulkija.

Eipä aikaakaan kun hiljaiselle näyttämölle ryöpsähti värikäs ja äänekäs näyttelijäjoukkio. Varsinkin viikonloppuiltaisin meno deanereiden hallitsemalla steissillä riistäytyi välillä käsistä, kuten kuvista näkyy. Riehakkaat tilanteet tarjosivat sopivaa kontrastia aiemmille rauhaa huokuville kuville.

Deanerit eivät tykänneet hipeistä, hämyistä eivätkä punkkareista, joten 26-vuotiaan taideopiskelijahämyn oli syytä ottaa varokeinot haltuun. Niinpä hankin itselleni nahkarotsin ja kampasin melko pitkän lettini taaksepäin, jotta en kävelisi torilla huutomerkkinä.

Aina sekään ei auttanut. Jonkun kerran tuli turpiin. Saatana toi ääliö otti teistä kuvan! joku kiljaisi,  ja nyrkki puhui. Nämä tilanteet olivat onneksi vain poikkeuksia, enimmäkseen Bremer tuli hyvin juttuun yöeläjien kanssa.

Stefan Bremerin kuviensa keskellä Hakasalmen näyttelyn 
ripustuksessa kuvasi Maarit Hohteri.

Maailman puhurit lennättivät estradille gootit ja dandyt. Uusia näyttämöitäkin syntyi. Lepakko vallattiin vuonna 1979, ja Radio City sai sieltä pesäpaikan. Savuiset baarit ja clubit vetivät sisuksiinsa värikästä väkeä. Ensimmäinen sukupuolivähemmistöille suunnattu Gay Gambrini perustettiin vuonna 1984 Isolle Roballe. Bremer kameroineen surffasi siellä missä tapahtui, uusien aaltojen harjalla.

Helsinki by Night -sarjan parissa työskentely imaisi Bremerin myös rockmaailman pyörteisiin. Hän ei ollut aiemmin kuullutkaan Hanoi Rocksista, kun pikkuveli Max puoliväkisin raahasi hänet bändin keikalle Tavastialle.

Esitys tempaisi hänet saman tien mukaansa, mitään vastaavaa Bremer ei aiemmin ollut nähnyt eikä kuullut. Bändin riehakkaasta esityksestä kumpuavan energian aistii kuvista ihan konkreettisesti. Kun Bremer vielä keksi värikokeilullaan korostaa hurjaa meininkiä, hänelle aukeni uusi ura puhuttelevien levynkansien tekijänä.

Hakasalmen huvilan näyttelyssä on seinällinen
vaikuttavia levynkansia.

Muistojaan tuolta ajalta ovat kirjaan ikuistaneet myös Rosa Liksom ja Kjell Westö. Liksomin tekstissä ”Häivähdyksiä menneistä skeneistä”, hän kertoo uskoneensa tuolloin vielä tulevaisuuteen: Elämä tuntui kulkevan ydinsodan pelosta kohti parempaa maailmaa. Minusta tuntui, että sain elää keskellä aineellisesti köyhää, mutta muuten rikasta elämää.

Westö paljastaa muistelussaan ”Aika, jolla oli monet kasvot” kokeneensa tuon ajan armottomana. Me tavikset tiesimme pysytellä kaukana steissiltä iltaisin. Häntä ei Lepakon talkootöissä nähty saati sitten ajan vaatimissa vetimissä. Silti musiikki ja muu taide oli tärkeää, ei niinkään joukkoon kuuluminen. Näin on edelleen: olen tarkkailija, ja siksi minusta varmasti tulikin kirjailija.

80-luvun lopulla Bremeristä alkoi tuntua, että oli tullut aika siirtyä valokuvauksessa eteenpäin. Tekstissään ”Hyvästijättö Nuoruudelle” hän kirjoittaa pohtineensa millä tavalla irtiotto olisi parasta tehdä. Hän päätti palata klubeille.

Idea oli seuraava: tulisin kuvaamaan naisia ja miehiä, jotka olemuksellaan puhuttelivat minua. Halusin kuviin dekadenssia, kyllästymistä sekä tunnetta, että jokin aikakausi oli loppumassa.  Sarjasta Creatures of the Night tuli hänen hyvästijättönsä Nuoruudelle.

Jari Kauppinen ja Laura Jäppinen Cha Cha -klubilla.

Mutta komeat kuvat elävät, ne ovat jaettua nuoruutta meille tuon ajan kulkijoille. Helsinki by Night ei kuitenkaan ole vain dokumentti menneestä. Valokuvat inspiroivat uusia sukupolvia etsimään omia tapojaan elää ja jättää jälkensä historiaan. Se on kuvakirja tulevalle kulkijalle kuten Asko Mäkelä kirjan esipuheessa ”Me muutimme Helsinkiä” toteaa.

Stefan Bremer: Helsinki by Night. Parvs. 2025. 160 s. https://parvs.fi/

Lauantaina 29.11. klo 17–20 voi eläytyä kirjan ja näyttelyn tunnelmiin Club Dedandentzissä: https://hakasalmenhuvila.fi/tapahtumat/club-dekadenz-lite/

Iida Sofia Hirvonen: Voittajantunti

”Pitäiskö mun olla huolissaan”

 Iida Sofia Hirvonen hahmottelee herkullisesti nykykolmekymppisten poukkoilevaa elämänmenoa teoksessaan Voittajantunti. Yhdenpäivänromaani levittää lonkeroitaan muistojen festareille ja hapertuvaan arkeen. Kuten arvata saattaa, lukija kompastuu tuon tuosta netin avoinna ammottavaan Moolokin kitaan.

Kirjoittaminen aina edessä olevana, pimeänä metsänä. Oksissa lymyilee tulikärpäsiä ja lehdet havisevat. Sitä ei voi ylittää, alittaa tai kiertää. Täytyy mennä lävitse.

Iida Sofia Hirvosen Kalevi Jäntin palkinnon voittaneessa esikoisromaanissa Radalla https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2022/06/iida-sofia-hirvonen-radalla.html sujahdettiin psykedeelien avittamina monenlaisiin tajunnantiloihin ja sfääreihin. Silti yksi kysymys jäi vastausta vaille: Miten olla ihminen tässä maailmassa?

Sama kysymys kuumottaa Hirvosen toisessakin romaanissa Voittajantunti (Siltala). Tällä kertaa vastausta haetaan Telluksen kamaralla. 

Tilannetta ei helpota nykyinen kulttuurin alasajo. Romaanin päähenkilö kriitikkokin saa kuulla, että Visage, lehti johon hän on kirjoittanut musiikkiarvosteluja, siirtyy nettiformaattiin.

Lehden päätoimittaja on haistanut ajanhengen: lifestyle vetää! Parisuhteisiin ja kotiin, ihmissuhdemuotoihin liittyvät asiat kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin kulttuuri. 

Valitettavasti. Silti hän tilaa kriitikolta levyarvostelun, heti maanantaiksi. Kokeneena alan ammattilaisena kriitikko tietää: Jos haluaa kirjoittaa, pitää mieluiten järjestää itsensä tekemään jotain aivan muuta. Kävellään ensin.

Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi. Satunnaisen kohtaamisen myötä happihypystä tulee vuorokauden mittainen odysseia kriitikon tajunnanvirtaan, keskusteluihin ja tilanteisiin. Lukija pääsee mukaan elämykselliselle tripille Kallion maisemia muistuttaville huudeille. Äänimaisemana pauhaa musiikki, josta en ole koskaan kuullutkaan, saati sitten kuunnellut.

Kulttuurialan ahdinko on iskenyt kyntensä myös Erkkiin, joka penää palkkiotaan musiikkikeikalta. Ei olisi pitänyt. Kevytyrittäjä on helppoa riistaa välistävetäjille. Simsalabim! ja oikeudellinen perintä osoittautuukin kalliiksi: korot, käsittely-, toimisto- ja oikeudenkulut päälle. Juristin palkkiot plus alv. Ja mitä näitä nyt on.

Väikkärin tekokaan ei ota sujuakseen, sillä Erkin aika valuu apuraha-anomusten sorvailuun. Ne muuttavat muotoaan sen mukaan, mistä almuja anelee. Parilla näpäyksellä otsikko Ei-minkään, sanomatta jättäminen ja ylevän kokemus tekoälyn aikana saa ilmiasun Tyhjjyyden poetiikka, ei-minkään poissaolo ja antroposeeni.

Iida Sofia Hirvonen on kirjoittanut mm.
Imageen ja Helsingin Sanomiin.
Kuva: Sabrina Bqain

Oikeudellinen perintä oli vasta esimakua todellisesta allikosta, jonne Erkki seuraavaksi uppoaa. Työkkärin irrationaalisessa labyrintissa Kafkallakin menisi sormi suuhun. Siellä päätöksiä tehtailee kone, jonka näkökulmasta Erkkikään ei ole ihminen, vaan asia, joka koneen pitää luokitella.

Onneksi Xander on bongannut ”saa ottaa -hyllystä” valmentajaguru Robert Sharman teoksen, joka lupaa menestystä ja vaikutusvaltaa, jos heräät aamuisin kello 4.45 ja vietät voittajantunnin mietiskelemällä ja voimistelemalla. Tosin suomalaiset asiantuntijat ovat huomauttaneet, että tavasta syntyy krooninen univaje. Joten unohda koko juttu.

Hirvonen pureutuu pitelemättömällä, hirtehisellä kielellään nuorten aikuisten elämän kipupisteisiin. Hän on myös kuunnellut tarkalla korvalla, miten puhe saa uusia ulottuvuuksia: Millaisia ne sun parents on? Ton asian kanssa. I mean, do they ever even argue? Does that type of exchange ever happen?

Kavereille voi avautua omistakin psyykkisistä ongelmistaan. Jokainen tuntee olevansa poikkeava ja outo – samalla tavalla: Eikä! Siis mulla on ihan toi sama. Kenelläkään ei näytä menevän hyvin. Paitsi Ellenillä, joka on vihdoin päässyt pikavippiveloistaan eroon. Sen kunniaksi korkataan skumppapullo jos toinenkin.

Juhlatunnelmissa kaverirypäs suuntaa yökerhon hähmäiseen tunnelmaan. (Alan tässä vaiheessa huolestua levyarvion tulevaisuudesta.) Ja syystä!  Sillä ilta huipentuu yökerhon vessakopissa, jonne neljä ihmistä on ahtautunut nuuskaamaan kokkelia Oton puhelimen kuorelta. Se sisuksista on jo pitkään kantautunut viestejä raskaana olevalta vaimolta: Pitäiskö mun huolestua?

Tunnen nuortuneeni vuosikymmeniä moniaalle poukkoilevan kirjan seurassa. Tosin takaraivossani tykyttää ajatus: onneksi ei tarvitse enää olla nuori. Se voisi ajan mittaan käydä liian raskaaksi.

Kun kriitikko vihdoin huojuvin jaloin on taaperrellut kotiin ja suistunut sänkyyn, Radalla esitetty kysymys ”miten elää ihmisenä tässä maailmassa?” jää edelleen vastausta vaille. Sitä voi pohtia myöhemmin, nyt on edessä pimeä metsä. Täytyy mennä lävitse.

Iida Sofia Hirvonen: Voittajantunti. Siltala. 2025. 198 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

 

  

Kaikkea enemmän kuin pystyy aistimaan

Tini Sauvo lennättää lukijan 70-luvun elämää kuhisevaan Intiaan teoksessaan Aamuyön matkustajia. Hänen päiväkirjamerkintöjensä tekstejä ja ilmeikkäitä kuvia seuratessa saa välillä pidätellä naurua, välillä hengitystään: mitenkähän tässä käy?

Matkailu on minulle kuin puoli elämää. Joskus olen miettinyt, kumpi puolisko on tärkeämpi, se vai varsinainen elämäntyö. Toista ei kuitenkaan voisi olla ilman toista.

Tini Sauvo on pitkän linjan taiteilija, kuvittaja ja animaationtekijä. Valmistuttuaan graafikoksi vuonna 1969, hänet palkattiin pakkaussuunnittelijaksi Arabian tehtaalle. 

Vuodessa hän sai hommasta tarpeekseen, pakkasi reppunsa ja suuntasi kolmen ystävänsä kanssa Intiaan.

Teoksensa Aamuyön matkustajia (Momentum Kirjat) ensimmäisessä luvussa Ihmeellinen Intia määränpäähän saavuttiin mitä moninaisimmilla kulkuvälineillä kolmen viikon kuluttua Turkin, Afganistanin ja Pakistanin kautta. Perillä oli tarkoitus viipyä niin kauan kuin kukkaronnyörit sallivat.

Adjektiivi eksoottinen saa Tinin seikkailujen myötä ihan uusia ulottuvuuksia. Varanasissa Gangesin rannalla kukilla somistettu vainaja saa arvokkaan polttohautauksen. 

Köyhillä ei tällaiseen seremoniaan ole varaa, joten pyhässä virrassa ajelehtii alastomia ruumiita, joita linnut pitävät lepopaikkoinaan.

Busseissa ja junissa matkustaminen on oma taiteenlajinsa. Ihan ensimmäiseksi on opeteltava luikertelemaan, kyynärpäiden avittamana, kulkuvälineeseen sisään. Sen jälkeen voi ”nautiskella” paikallisesta hipelöintikulttuurista, joka tarjoaa elämyksellisiä matkakilometrejä.

Yöllä junassa matkaa taitetaan lattialla sikin sokin tiiviisti vierekkäin maaten, jostakin putoaa käsi rintani päälle. Eikä se nuku. Ja takapuolessa tuntuu jalka, joka on erittäin hereillä.

Tungosta yöjunassa

Olisin tuossa vaiheessa jo vakavasti harkinnut nokan kääntämistä kohti kotitannerta, mutta sankarimatkailija ei vähästä hätkähdä. Onneksi, sillä vaakakupissa painavat enemmän monet ikimuistettavat kokemukset, vieraanvaraiset ihmiset sekä maisemat ja nähtävyydet, joihin ei muualla törmää.

Yksi niistä avautuu Unescon maailmanperintökohteessa Ajantan kylässä, jossa munkkien pystysuoraan kallioseinämään kaivertamat buddhalaisen arkkitehtuurin suurenmoiset luomukset häikäisevät. Niiden koristeelliset veistokset ja luolamaalausten sateenkaarenvärit saavat Tinin suorastaan runolliseksi: Syvällä kallion sisällä puutarhat kukkivat, seinät liikkuivat, sykkivät unia silmät auki.

Monesti matka maailmalle irti tutuista kuvioista saa reissaajan uppoutumaan myös oman mielensä syövereihin. Paluun lähestyessä Tini laatii itselleen huoneentaulun: Minun täytyy järjestää menneisyys ja tehdä tulevaisuus, ja minun on ladattava itseni hyvin voimakkaaksi ennen kuin on paluun aika.

Frankfurtin lentokentällä onnellisen perheen kahmiessa verovapaata elintasorojua ostoskärryynsä Tiniin iskee ikävä: Päästäisivätköhän ne minut takaisin samalla lipulla?

Kotimaassa freelance-työt kuitenkin odottavat ja vievät Tinin mennessään. Elämäntyönsä hän on tehnyt lastenkulttuurin moninaisissa tehtävissä.

Tini Sauvon kuvasi Riitta Kilo.

Veri veti Tinin ystävineen takaisin Intiaan kuusi vuotta myöhemmin. Matka jatkui sieltä vielä kauemmas, Kalkutasta Kaukoitään. Suomeen palattiin kuuden kuukauden kuluttua Siperian halki junalla. Intiassa vietetystä ajasta hän kertoo kirjansa toisessa luvussa Kolme kuukautta Intiassa.

Ilman kommelluksia ei tälläkään kertaa selvitä. Bussi on jo täydessä vauhdissa, kun joku huomaa, että rahastaja puuttuu kyydistä. Tiellä vaeltava suuri karjalauma ajautuu hermoromahduksen partaalle, kun bussi yllättäen yrittää tehdä täyskäännöstä. 

Matkustajat huutelevat ohjeitaan, toiset kuskille, toiset lehmille. Tästä huolimatta manööveri onnistuu, ja rahastaja saadaan poimittua kyytiin mukaan.

Keralan osavaltion pääkaupungissa Trivandrumissa junan lähtöä odotellessa saadaan lisää näyttöä paikallisesta tapakulttuurista. Junavaunussa on käynnissä kiihkeä riita siitä, ovatko hyllyt matkatavaroita vai ihmisiä varten. Vartin huitomisen ja huutamisen jälkeen hyllyllä makailee kaksi herraa, matkatavarat on siirretty sopuisasti lattialle.

Kolmannen kerran Tinin lennätti Intiaan hänen ensimmäinen animaatioelokuvansa Minulla on Tiikeri. Se oli valittu mukaan esitettäväksi Bombayn kansainvälisellä lastenelokuvafestivaalilla. Tälläkin kerralla Intia tulee iholle niin hyvässä kuin pahassa. Plussapuolelle merkitään elokuvan saama elefanttipalkinto. Siitä viimeisen luvun nimi One Silver Elephant.

Aamuyön matkustajat ovat kaapanneet minut mukaan ikimuistettavalle reissulle, jossa koettu ja nähty vilisee värikkäänä kavalkadina mielessäni. Tinin kuvaus vanhasta Delhistä sanoittaa tunteeni oivallisesti:

Vanha Delhi ei ole totta. Tällaista ei pysty edes kuvittelemaan. Mitkään valokuvat tai kertomukset eivät voi antaa mitään käsitystä kaikesta liikkeestä, äänistä ja hajuista. Kaikkea on enemmän kuin kykenee aistimaan.

Tini Sauvo: Aamuyön matkustajia – Kuvapäiväkirjoja 1970-luvun Intiasta. 154 s. Momentum Kirjat. https://www.momentumkirjat.fi/