Irtiotto Intiassa
Aamu
Pulkkisen esikoisromaanin Sininen tyttö
ajatustenvirta ja pitelemättömät kielikuvat lennättävät perhosen siiveniskuin
halun ja rakkauden ytimeen Intiassa.
Päivä putoaa
kuumuuden laavataskuun, kohmeeni sulaa ja identiteetin umpijääydin muuttuu
liukkaaksi kuin jääpala.
Aaamu Pulkkinen on laulaja, muusikko ja kirjoittaja Helsingistä.
Kuvan otti Ari Haimi
Aamu
Pulkkinen vie minut kokeellisella romaanillaan Sininen
tyttö (Momentum Kirjat) takaisin Intiaan, jossa joitakin kirjoja sitten seikkailin
Tini Sauvon mukana teoksessa Aamuyön matkustajia – Kuvapäiväkirjoja
1970-luvun Intiasta.
Pulkkinen kokee saman kuin Sauvokin ja välittää näkemänsä
lukijalle lennokkain sanoin: Mutaiset
koirat porttikongissa kerällä, raiteiden vierellä roskien kerääjät. Koditon
perhe värjyy nuotiollaan liikenneympyrässä, rekat, lentokoneet, Minotaurus liikkeessä,
kaukana sen karjunta.
Uuden tason reissuun tuo Pulkkisen notkea kieli, joka
maalaa alati vaihtuvaa maisemaa elävästi. Mutta ennen kaikkea teksti antaa
aistillisen äänen nelikymppisen minäkertojan liekkiin roihahtavalle
intohimolle.
Sille on ollut tilausta, sillä suhde miesystävä Anttiin
ei juuri lämmitä. Sankaritar pakenee Töölön harmaata talvea ja äitinsä
itsemurhasta kumpuavaa syyllisyydentunnetta lomalle Intiaan Antin kanssa.
Junamatka kohti Varanasia enteilee jo tulevaa: Tuijotan katse tuulettimen huojahtelevissa
siivissä, tiedän sinkoavani seuraavassa kurvissa omille teilleni ilman Anttia.
Minä lähden, uin yksin alkumerenneitona ikuiseen mereen ja maahan rauhaan.
Kestää hetken ennen kuin pysyn Pulkkisen riksan lailla
heilahtelevan ajatustenvirran kyydissä. Kun menoon tottuu, se tempaa mukaansa. Seikkailu
alkaa, kun junaan ilmestyy tuulenpoika, kaunis, nuori intialainen mies
sydämenmuotoisine kasvoineen.
Järjestys menee kerralla uusiksi. Kun Antti nukkuu
patjallaan huoneen nurkassa unilääkkeen tuudittamana, ”me liukastelemme
kostealla radallamme”. On vihdoin rakkauden ja rakastelun korkean veisun vuoro.
Vartalomme kiertyvät, kiipeävät yössä
kohti vuorenhuippua, hyökkäämme raatelemaan ja syömään toisiamme sängyn
uumenissa.
Intohimon liekeistä syntyy Sininen tyttö, joka kohoaa
perhosen lailla siivilleen nautinnon sfääreihin. Intiakin hehkuu entistä värikkäämpänä,
ja elämisen ilo peittää alleen edesmenneen äidin kaipuun. Pulkkinen kuljettaa tarinaa
psykologisen taitavasti, sytyttää alkuräjähdyksen ja antaa sen hehkua, kunnes horisonttiin
alkaa kerääntyä tummia pilviä.
Voisiko romanssista tulla jotain todellista, pysyvämpää? Loma
loppuu, mutta etärakkaus ei kanna, sillä vain unelmilla on siivet. Sinistä
tyttöä piinaavat panemisen pakko ja läheisyyden kaipuu. Antin kanssa
harrastettu taukojumppa ei helpota oloa, eivätkä suudelmat tuntemattomien
huulten bilemeressä kykene sammuttamaan tykyttävää kaipuuta tuulenpoikaan.
Kirjan luvut alkavat Pulkkisen runosäkeillä, jotka
johdattavat tulevaan. V luvun sanoissa kuulee jo mollisoinnun: Ja ehtoon himmeyteen se siniperho hukkui, /
ja lehtoon, himmeyteen, yörastas arka nukkui.
Paluu Intiaan ei enää puhalla tulta hiipuvaan hiillokseen
vaan paljastaa, että entisistä rakastavaisista on enää kuoret jäljellä. Sininen
tyttö haluaa lennellä pidäkkeettä, tuulenpojan mielessä sen sijaan kangastelee
porvarillinen elämä ja tottelevainen vaimo. Intiankin lumo alkaa haihtua. Muodoton aurinko tukehtuu saasteeseen,
paksuun, kitkerään savusumuhuppuun.
Silti eletty ja koettu rakkauden ja intohimon aika ei katoa
kummankaan mielestä. Sen tietää VI luvun runokin: Ei unhoittaa hän voi / perhoa sinistä, laulua aran rastaan, neitoa
sinistä, / ken tanssi tiellä vastaan.
”Tuulenpoika kuin revitty siipi roikkuu selässäni. Vain
aika voi pudottaa hänet”, tietää puolestaan
Sininen tyttö ja lupaa lähtiessään: ”Palaan tänne merkkeinä, mustina koukeroina
valkeilla papereilla.” Sen hän on vaikuttavasti, täysillä eläytyen tehnyt.
Aamu Pulkkinen: Sininen tyttö. 183 s. MomentumKirjat. 2026.
